Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Kantaesitys 7.2. 2019 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ville Nummenpää
Ohjaus Sami Hokkanen
Musiikin sovitus Katja Lappi
Lavastuskonsepti Samuli Halla
Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Koreografia Marko Keränen

Rooleissa : Iikka Forss, Ria Kataja, Janne Kataja, Minna Kivelä, Taneli Läykki, Tom Petäjä ja Tommi Kotkamaa

Mitähän päreitä kuvassa on... (c) Vilja Harala 

 Alussa oli suo ... ja sekin oli jäässä. Eipäs kun alussa oli käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja on tässä näin.

 On esityksiä, joista on äärimmäisen vaikea kirjoittaa ja sitten on esityksiä, joista on puolestaan helppo kirjoittaa. Tämä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan ja etenkin siksi, että ei ole kauheasti kirjoitettavaa. 90 % ajasta minulla oli katsomossa sellainen olo, että olen katsomassa lukioaikaista kevätjuhlaa, jossa viihdytysvastaavat luokkakaverini ovat saaneet tehtäväkseen kyhätä suhteellisen nopealla aikataululla huippuhauskan sketsipaketin. Odotukset ovat korkealla, mutta ilmassa on myös kauhunsekaista tunnelmaa. Käsikirjoitus on vähän sinne päin ja suvantokohtiin voi kukin hiukan improvisoida kykynsä mukaan. Hihittelen mukana harvakseltaan ja enimmäkseen myötätunnosta, ja myötähäpeästä käteni menee aika useasti kasvojeni eteen ja mietin, että pitääkö tämä ihan oikeasti katsoa loppuun asti. Lavalla on monta "tuttua" ja ihan heidän takiaan istun kiltisti loppuun asti. Ai niin, ja 10 % ajasta mietin sitä, mahtavatko litimärät sukkani kuivahtaa yhtään esityksen aikana ja mitä reittiä kävelisin takaisin Kamppiin...

 Esitys koostuu enemmän tahi vähemmän onnistuneista kuvaelmista, joissa tutustutaan tarkemmin tähän varsin katajaiseen ja petäjäiseen kansaan. Mennään ihan sinne aikojen alkuun ja sitten kristinuskon saapumiseen, piispa Henrikiin ja Lalliin (tähän saatiin mukaan myös Mikko Alatalo), noitavainoihin, kansalaissotaan, MM95-huumaan ja ulkomaalaisiin. Gimmel, Dingo ja Danny mainittu. Kuvaelmien välissä heitetään hiukan läppää ja etenkin alkupuolella nähty Iikka Forss kera peruukinheilauttelun vei minut kesään 2012 ja Sappeelle. Nevö foget. Joissakin jutuissa on kunnolla ideaakin, etenkin toinen maailmansota tietokilpailuversiona oli varsin mainio paketti. Lätkähuumassa toiselta kanavalta salaa fiilistelty taitoluistelukooste oli näpsäkkä myös, mutta suurimmaksi osaksi jutut jäivät valitettavasti vähän lähtökuoppiinsa.

 Ketä saan syyttää sitten siitä, että aamulla klo 6.30 herätyskellon soitua oli ensimmäisenä mielessäni rallatus pillunpäreistä? Häh? Mies mekossa ei enää jaksa huvittaa. Kovasti jäin kaipaamaan käsiohjelmasta löytynyttä kuvaa Tom Petäjästä tiukassa hiihtoasussa. Ehkä se oli parasta jättää pois, sillä se kuva kera pärekorvamadon olisi ollut liian vaarallinen yhdistelmä. Vai mitä olette mieltä tästä?

(c) Tom Röllich 

 Muistin taas, miksen "talviteatterissa" näitä sketsikimaraesityksiä kauheasti harrasta. Kesällä menettelee, mutta muuten ei oikein nappaa. No, tulipa käytyä kokeilemassa kepillä jäätä. Samalla heräsi kysymys, millaisia ne muut kilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset mahtoivat olla? Potentiaalia olisi kyllä ollut tässäkin, ja ehkä pikkujoulukansaan tämä olisi uponnut paremmin. Ehkä. Esityksiä on 16.3. asti joten jos kuitenkin kiinnostaa, katsomaan vaan. Olihan siellä mm. Janne Kataja imitoimassa Erkki Toivasta, Ria Kataja Mannerheiminä, Taneli Läykin Juice, Iikka Forssin Spede, Minna Kivelän Antero Rokka, Tom Petäjän Kekkonen ja Tommi Kotkamaan Iso D...

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2017, kesto reilun tunnin (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen ja Olavi Tikka
Ohjaus ja koreografia Jari Saarelainen
Musiikki Pasi Heikkilä/Nina Laurenne
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Kiti Kokkonen/Janne Teivainen/Tahti Karjalainen
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo/Hevisaurukset Outi Höylä
3D-projisointi Anna Serita

Näyttämöllä : Herra Hevisaurus (Olavi Tikka), Komppi Momppi (Ville Siuruainen, rummut), Milli Pilli (Hanna Risku, kosketinsoittimet), Riffi Raffi (Kimmo Nissinen, kitara), Muffi Puffi (Vesa Kuhlman, basso), Purppura Louhikäärme (Jennie Storbacka) sekä Laura Allonen, Karoliina Kauhanen, Taneli Läykki, Dareia Qvintus-Laiho ja Tommi Kotkamaa

Erikoinen luokkakuva

 Niin sitä luuli, että Peacockin koviin penkkeihin ei tarvitse pitkään aikaan ahteriaan iskeä (viimeksi toukokuussa), mutta sittenpä iskikin Hevisauriiden ensi-ilta ja sinnehän piti päästä. Matkaan napattiin juuri koulunsa aloittanut kummityttöni, isosiskonsa ja molempien veijareiden äiti. Menomatkalla oli kohtalaisen levotonta meininkiä niin etu-kuin takapenkilläkin. Yksi ilmoitti, että hänestä tulee isona kokki ja sitten opiskelimme kaikki kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia. Kaikkea sitä koulussa nykyään oppii... Ilmoille nousi myös tärkeä kysymys siitä, että ei kai tämäkin esitys ole ulkoilmassa? Aiemmin kesällä olimme käyneet samalla porukalla Aulangolla Miniteatterin Pekka Töpöhäntää katsomassa ja siitä tietysti jäi mieleen se ajatus, jotta kaikki teatteritoiminta tapahtuu ulkosalla.

 Koko Hevisaurus-homma ei ole minulle millään tavalla tuttua. Kerran meni kyllä pasmat sekaisin Sea Lifessa, kun siellä haita ja rauskuja ihaillessani ykskaks käytävällä tuli vastaan muutama Hevisaurus ja nakkasivat käteeni nimmareilla varustetun kortin. Valokuvaankin olisi "universumin tykeimpien liskojen" kanssa voinut mennä, mutta minähän en kehdannut. Jaksoin sitten kyllä hehkuttaa kaikille, että "arvatkaas keiden nimmarit minulla on".

 Peacockin yleisölämpiössä oli selkeästi jännitystä ja levottomuutta ilmassa useammassakin pöytäkunnassa. Puoli tuntia ennen esityksen alkua nousi jo huoli siitä, että ei kai vaan kukaan mene meidän paikoille istumaan, kun me vielä kykimme täällä eväsleipien kanssa pöydässä. Sain moneen kertaan vakuuttaa, että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Varsinainen riemu ratkesikin sitten siitä, kun vihdoin pääsimme paikoillemme ja ovi laitettiin kiinni. "Mitäs kautta täältä NYT sitten pääsee pois?" Ulkoilmateatterissa lienee siis puolensa...

 Tapahtumat lähtivät käyntiin Ukuli-pöllön koulusta, jossa oppitunnin aiheena oli "Mikä minusta tulee isona?" Hevisaurusten lisäksi luokalla näytti olevan niin kärpästä, leppäkerttua kuin apinaakin, ja tietysti yksi louhikäärme. Selväksi kävi se, että kaikista voi tulla isona ihan mitä vaan, ja tästä tulikin mieleeni, että kummityttöni ilmoitti jo hyvin nuorena, että hänestä tulee isona supertähti. Sitä odotellessa!

 Jotenkin minulla meni sitten ohi se, miten joku saurus huomasi ihmepähkinänsä kadonneen, ja uutta pähkinää lähdettiin sitten yhteistuumin etsimään maailman eri kolkista. Etsintähommien välissä repäistiin sitten tanakkaa hevimeininkiä kehiin ja kuultiin tarinaa mm. popcornipullista! Mitkä asut! Värikylläinen maailma ja lumoavat projisoinnit olivat kovasti mieleeni, mutta kyllä ilma ja tunnelma kummasti sähköistyi musiikkinumeroiden myötä. Arvovaltainen ensi-iltayleisökin villiintyi taputtamaan joka välissä.

 Tutuksi tulivat erilaiset kulkupelit, kun bussilla ajeltiin Kuopijoon ja sieltä junalla Helsinkiin, jossa jääkarhukolmikko tanssi Pähkinänsärkijä-balettia. "Ihania!" huokaili kummityttöni jääkarhuille. Eipä löytynyt ihmepähkinää balettitanssijoidenkaan joukosta, ja sitten jo suunnattiinkin Brasiliaan. Tässä vaiheessa tiukasti sambaava kukko (Taneli Läykki) varasti huomiomme täydellisesti, ja myöhemmin kuultiinkin, että "se tanssiva kana oli kyllä parasta!" Käväistiinpä sitten hevikopterilla avaruudessakin ja ajelehdittiin merillä, ja lopulta päädyttiin tietysti Kiinaan. Miten upeat paperilyhtyarmadat lavan valtasivatkaan! Katsomossa hämmästeltiin ihastuksesta. Kiinasta matkattiin tietysti takaisin kotikulmille. Löytyikös tällä reissulla sitä ihmepähkinää? Miettikääpäs sitä.

 Mainio oli muuten viritelmä pähkinän idättimestä ja kiinalainen ihmepähkinä itsekin, molemmat olivat piirrustuskilpailun satoa ja voittajatyöt saimme nähdä lavalla. Monenlaista vekotinta ja härpäkettä oli idättimessä kyllä, ja sen parissa hääräilevillä professoreilla oli varsin rouhea meno.

 Jotenkin se jäi mieleeni, että sitkeästi vaan kun suuntaa eteen päin eikä jää paikoilleen murehtimaan, voi tulla yllätysonnistumisia eteen ja samalla saa tutustua erilaisiin mukaviin tyyppeihin, kun pitää silmät auki ja heittää ennakkoluulot romukoppaan. Ja että isona tosiaan minustakin voi tulla ihan mitä vaan! Minustakin tuli Teatterikärpänen ihan tuosta noin vaan!

 Viimeisen biisin aikana meno yltyi yleisössä villiksi ja muutama intoutui tanssimaankin. Lavalla nähtiin pienimuotoinen mosh pit, jossa villejä kierroksia hakivat Hevisaurusten lisäksi myös ohjaaja-koreografi Jari Saarelainen sekä käsikirjoittaja Kiti Kokkonen. Ihan teki itsekin mieli mennä pomppimaan pari kierrosta.

 Näissä lapsille suunnatuissa jutuissa on ihan eri tunnelmansa. Näissä ei pönötetä ja huutelu on myös suotavaa. Yksikin kailotti pähkinäasiaan iloisesti, jotta "Minullakin on pähkinäallergia!" ja toinen taas kyseli, että mahtaako tämä kestää vielä kuinkakin kauan ja jokaisen biisin jälkeen vielä erikseen "Nytkö se loppui?" Varmasti riitti seuraavana päivänä päiväkodeissa ja kouluissa kerrottavaa RÄYH!-huutojen kera.

Universumin tykeimmät liskot  (c) Matti Rajala 

 Paluumatkamme oli täynnä infernaalisia kaistanvaihdoksia, edelleen kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia tyyliin "You is an idiot! No, you ARE an idiot!" ja keskustelua siitä, että pöllöllä ja sillä valkoisella kanalla oli parhaat tanssimuuvit.

 Esityksiä on lokakuun loppuun asti ja mukavaa oli se, että kesto on vain reilun tunnin, joten pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin olimme kerrankin ihmisten aikoihin kotona ja arvovaltaiset ensi-iltavieraat hyytyivät takapenkille vasta loppumetreillä. Hauska reissu, hauska ja värikylläinen esitys! Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Vilja Harala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 4.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaaja Marco Bjurström
Tuottaja ja apulaisohjaaja Christian Sandström
Musiikin sovitus, pääkapellimestari Antti Vauramo
Koreografit Mönziä Kurbanali ja Marco Bjurström
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Valosuunnittelu Jukka Kuronen
Lavastesuunnittelu Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen ja Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Pirjo Laihiala

Rooleissa : Janne Saarinen, Nea-Maria Alanko, Sonja Pajunoja, Ulla Paajanen, Maija Pihlajaoja, Saana Koivisto, Taneli Läykki, Arvo Jean-Michael Saarinen, Joakim Pihlajaniemi, Sauli Rissanen, Pyry Joki, Ella Jaakkola, Leea Lepistö, Hannes Leminen, Petteri Lassila ja Jenni Aunio-Ahmavuo

Ensemble : Sanni Lehto, Heidi Huovinen, Pyry Joki, Jenni Aunio-Ahmavuo, Selma Kauppinen, Petteri Lassila, Ella Jaakkola, Hannes Leminen, Hely Nylund ja Suvi Salmi

Bändi Big J Fredrikson and his Memphis Gentlemen : Antti Peltola, Tapio Ahonen, Raimo Nyyssönen, Nea-Maria Alanko, Joakim Pihlajaniemi ja Juhani Fredrikson

 Hämeenlinnasta on varsin lyhyt matka Valkeakoskelle ja kesäteatterissa on tullut käytyä useampanakin vuonna, mutta uskokaa tai älkää, tämä oli ensivisiittini Valkeakosken Kaupunginteatteriin! Olen koittanut joka vuodelle mahduttaa ainakin yhden minulle uuden teatterirakennuksen, ja tämä tuli nyt sitten virallisesti korkattua. Grease sai minut innostumaan jo kauan ennen ensi-iltaa, koskapa mukana olisi muutamakin "seurantalistalleni" (mustan listan vastakohta) joutunut/päässyt tyyppi.

 Tarina lienee tuttu kaikille. Jaa ei vai? No, kerron juonen lyhykäisesti. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Chicagoon, Rydell High-opinahjoon. Takana on kesäloma, jonka aikana Danny (Janne Saarinen) ja paikkakunnalle muuttanut Sandy (Nea-Maria Alanko) ovat pihkaantuneet ja viettäneet ihanaa aikaa yhdessä. Koulu alkaa, Danny hehkuttaa kesäkissaansa muille kundeille ja tyttöjen puolella Sandy mainitsee tavanneensa kesällä kivan kundin. Saman koulun väkeä ovat toisistaan tietämättä, ja siitähän sitten saadaan draamaa sekä liuta herkkiä balladeja ja meneviä kipaleita aikaiseksi. Grease-elokuvan nähneet muistavat varmaan ainakin tiukoissa farkuissa keekoilevan John Travoltan sekä kellohameen helmat heiluen pyörähtelevän Olivia Newton-Johnin. Itse en muuten ole leffaa edes nähnyt, mutta voin hyvin kuvitella näin tapahtuneen.

 Olimme sunnuntain päivänäytöksessä (mukavaa, että niitäkin jossain päin vielä järjestetään) ja katsomon oli kansoittanut muutamakin eläkeläisryhmä. Eipä siinä mitään, nuoriahan kaikki olemme joskus olleet ja jotkut onnekkaat ovat sitä edelleen. Itse olen ainakin mieleltäni ikinuori, vaikka muuten kropassa alkaa jo keski-ikä painamaan. Samat rakkaushuolet ja ryhmäänkuulumisongelmat sekä ulkopuolisuuden tunne riivaavat mieltä takuulla, olet sitten elänyt kukkeimman nuoruutesi 40-luvulla tai 2000-luvulla. Halu olla toisten silmissä jotain muuta kuin oikeasti on, halu näyttää muille että täältä pesee tarvittaessa, en ole mikään nössö. Ihan pelkkä halukin, kevättä rinnassa. Siinä aihetta useampaankin musikaaliin pitkäksi aikaa.

 Castingille täytyy kyllä nostaa peukkua. Vaikka muutaman tyypin kyvyt oli jo aiemmin bongattu hyväksytyin arvosanoin, koko porukka onnistui iloisella tavalla yllättämään meikäläisen! Voisi sanoa, että onnea Valkeakoski! Nyt on haalittu sellainen määrä talenttia samalle lavalle, että ihan sanattomaksi vetää. Jos kaiken sen energian, hyvän meiningin ja asenteen tiivistäisi yhteen nippuun, syntyisi vaarallinen aikapommi, joka kaataisi puita pitkältä matkalta. Ideapark siirtyisi sen voimasta Tampereen IKEAn kupeeseen, ja toivottavasti räjäyttäisi etelään mennessään myös surullisenkuuluisan Sunny Car Centerin mainostolpan Hämeenlinnan kupeesta. Laulu-ja tanssitaidon lisäksi mukana oli roima annos sitä kuuluisaa lavasäteilyä, voltteja, soittotaitoa, pilkettä silmäkulmassa ja luontaista lahjakkuutta. Yleisön oli helppo vain istua ja nauttia, kenenkään takia ei tarvinnut jännittää, että kuinkakohan tuo nyt soolostaan selviää. Eniten jännitti se, miten ME eräistä muuveista selviäisimme ja yritykseksi jäi ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

 Olen nähnyt Grease-musikaalin kerran aiemminkin, Somerniemen Musiikkiteatterissa muutama kesä sitten. Silloin suosikkihahmokseni nousi tyttöporukan kovis Rizzo, ja ilokseni huomasin, että Sonja Pajunoja nähdään Valkeakoskella samassa roolissa. Olen seuraillut nuoren naisen uraa jo pitemmän aikaa, ja aina hän tekee kyllä yhtä vakuuttavaa työtä ja tuntuu silminnähden nauttivan lavallaolostaan. Seurasin häntä silmä tarkkana, missä sitten menikin. Hyvällä asenteella muutkin tytöt vetivät, mutta kyllä minä nyt ihan rehellisesti tunnustan kaiken kansan edessä, että se jätkäporukasta huokunut valtava testosteroniaalto pyyhkäisi kyllä meikäläisen yli aikamoisella voimalla. Istuin kakkosrivissä, ja ole siinä nyt sitten muka normaalisti, kun kiihkeä lauma tiukkafarkkuisia ja piukeapaitaisia nuoria miehiä heiluttaa lannetta parin metrin päässä. En oikein tiedä minne olisin silmäni pistänyt. Kenickien (Taneli Läykki) suvereenisti vetäisemä Greased Lightnin' räjäytti pankin ja iski kuin sata salamaa kerralla. Ihan piti väliajalla pyyhkiä huurut pois silmälaseista. Juu, istuin lasit päässä niinkin lähellä että varmasti ei jää mitään näkemättä!

Rizzo (Sonja Pajunoja) ja Danny ( Janne Saarinen) 

 Väliajalla mieheni totesi lakonisesti, että "ei tässä ainakaan pääse nukahtamaan". Innostuin kaivamaan muistivihkonkin esiin ja kirjoittamaan pari asiaa, ja kyllä hiukan huvitti kun sen tuossa laukusta kaivoin ja vihkossa lukee erittäin epäselvällä käsialalla "testosteroniaalto melkoinen" eikä mitään muuta. Siinä siis tärkeimmät...

 Pääparin välillä oli oikein hyvää kemiaa, tanssikisoissa oli mainio sokkotreffipartneri Cha-Cha Di Gregorio (Jenni Aunio-Ahmavuo) ketkuttamassa Kenickien ympärillä, Teen Angel (Petteri Lassila) oli verraton ja radiojuontaja Vince Fontaine (Pyry Joki) toi mieleeni sympaattisella tavalla rakkaan serkkupoikani Matin, jonka kanssa kymmeniä vuosia sitten teimme fiftarihenkisiä nauhoituksia c-kasetille. Elvistä ja muuta.

 En yhtään tiedä, että mikä lienee lipputilanne Valkeakoskella myöhemmissä näytöksissä. En yhtään ihmettele, jos vaikka menisi loppuunmyydyksi koko paketti. Joko mainitsin sen kuumottavan kundisakin nahkatakeissaan? Mä olen kyllä niiiiin helppo tapaus näiden suhteen. Se on tää ikä.

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat Valkeakosken Kaupunginteatteri.

Hedelmäksi antaisin ... antaisin ... paratiisin kielletyn hedelmän. En saa nimittäin nyt päästäni niitä kundeja. "Sinut haluan vain sinut haluan vaaain, u-u-uuuu..."

Taneli ja Arvo Jean-Michael (c) Teatterikärpänen 

Haastattelussa Taneli Läykki

 Taneli Läykin tapasin elokuun alkupuolella 2015 Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. (* Tähdellä merkityt on lisätty haastatteluun jälkeenpäin tammikuussa 2016.)

Vuonna 1992 syntynyt Taneli on horoskoopimerkiltään rapu. ”Mä oon Ikaalisista kotoisin, mutta oon asunut nyt kuutisen vuotta täällä Tampereella. Olenko asunut muualla? Kyllä vaan. Olin vuoden vaihto-oppilaana Messinassa, Italiassa, jonka jälkeen muutin Tampereelle tullessani lukion toiselle luokalle.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan trikkausta, laulamista, kitaransoittoa, lumilautailua… ja kaikennäköistä mihin vaan liittyy jotenkin extreme tai liikunnallisuus. Oon aina tykännyt liikkua paljon ja käyttää omaa kehoani. Jaa mitäkö on trikkaus? No, siinä on yhdistettynä eri taistelulajeja teknisine potkuineen, permanto/telinevoimistelua ja street-lajeja noin lyhyesti sanottuna. Trikkauksessa pyritään saamaan liikkeistä mahdollisimman näyttäviä, eli se on show-laji enimmäkseen. Tampereelle muutettuani tutustuin Saarelan Velluun, joka on tällä hetkellä maailman parhaimmistoa kyseisessä lajissa ja hän on vienyt lajia tosi paljon eteen päin. Hänen kauttaan oon oppinut tosi paljon ja nähnyt monenlaista.”

Soitat siis kitaraa. Mistä se sai alkunsa? ”Kitaraa oon soittanut 7-vuotiaasta ja aloitin klassisella kitaralla musiikkiopistossa Ikaalisissa. Italiasta palattuani mulla meni ns. sukset ristiin soitonopettajani kanssa ja päätin vaihtaa sähkökitaraan, jota soitin sitten muutaman vuoden. Sen jälkeen oon soitellut ihan itsekseni himassa ja opetellut siinä sivussa soittamaan pianoa, bassoa, rumpuja yms. ”Jonkun on oltava Pan”-näytelmässähän mä soitin pianoa yhdessä biisissä. Enimmäkseen mä kuitenkin laulelen ja soitan kitaraa, siihen se kulminoituu meikäläisen musiikin harrastaminen. Koko ajan pyrin kuitenkin kehittämään repertuaariani ja lisäämään soittimia, joita pystyisi lavallakin hyödyntämään”, kertoilee Taneli.

Taisit jo tähän seuraavaan vastatakin, mutta mikä on sinun vahvuutesi/erityisosaamisesi ammatillisessa mielessä? ”Mun vahvuuteni on ainakin se, että mä tuun toimeen erilaisten ihmisten kanssa loistavasti ja mun on myös helppo nähdä toisten vahvuudet. Suurin vahvuuteni taitaa kuitenkin olla ns. taiteellinen silmä siihen mitä tehdään, miten kannattaa tehdä ja miltä se näyttää. Tuon takia oon vähän miettinyt, että pitäiskös pyrkiä ohjaajalinjalle. En oo itse tehnyt vielä hirveästi ohjauksia, mutta kaikissa niissä produktioissa, joissa oon ollut mukana, mulla on ollut aika tiukkoja visioita ja moni ohjaaja on sanonutkin, että mun kannattaisi pyrkiä esim. TeaKiin ohjaajalinjalle. Noh, kaikenlaisia volttejahan sitä on tullut heiteltyä useammassakin jutussa ja moni on niistä sanonut että ”Wow!”, mutta itselle ne alkaa olla jo vähän arkipäivää eli ei enää niin erikoista itselleni. On kyllä hauskaa hämmentää ihmisiä niillä tempuilla, etenkin niitä jotka ei oo tottuneet kauheasti sellaista menoa näkemään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? Oletko yleensä sitä mieltä, että kaikki on tarvittaessa opeteltavissa? ”Joo totta kai kaikki on opeteltavissa ja mulla on sellainen ajatusmalli muutenkin, että oon kiinnostunut kaikesta ja haluaisin oppia kaiken mitä eteen tulee. Jo pienestä pitäen mä oon ollut sellainen, että innostun tosi helposti uusista jutuista, ja jossain vaiheessa se innostus on saattanut sitten kyllä lopahtaakin… Mä pyrin edelleen samanlaiseen innokkuuteen ja lisäämään uusia taitoja, joista olisi tulevaisuudessakin hyötyä. Taito jonka haluaisin osata on itsehillintä. Mä oon aika temperamenttinen ja aika ”vilkas” luonteeltani. Olisi hienoa oppia vähän suurempaa rauhaa ja sitä, ettei aina välttämättä tarvitsisi olla niin nopea tai 'suoraan päin puuta'-meiningillä heti. Jos se sitten iän myötä helpottuu…”Taneli nauraa.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Mun pikkuserkkuni on Turkka Mastomäki, hän on ollut pitkään alalla. Omasta lähisuvustani ei sitten ole ketään tällä alalla. Äitini isoäiti oli haitaristi ja teki paljon kappaleitakin. Meidän perheessä on kyllä monikin tehnyt musiikkia toi soittanut. Mun toinen siskoni ja veli on molemmat käyneet TYK:in eli Tampereen Yhteiskoulun Lukion ja siellä päässeet tekemään vähän näyttelijänhommiakin. Veljeni Perttu on yhden Suomen kovimman gospelbändin (kls.) laulaja ja on tehnyt keikkaa kymmenkunta vuotta.”

Taneli poseeraa (c) Teatterikärpänen

 Milloin sinä kiinnostuit teatterista/esiintymisestä/näyttelemisestä? ”Paljonhan sitä on tullut nähtyä pikkuserkku Turkan kesäteatterijuttuja aikoinaan. Muistan ainakin sen, että olin aika pieni ja Turkka esitti Zorroa ja sen jälkeen toitotin kuulemma äidilleni, että minäkin haluan näyttelijäksi. Ikaalinenhan on aika pieni paikkakunta ja siellä ei kauheasti ollut liikkumavaraa. Mä valitsin yläasteella valinnaiseksi aineeksi ilmaisutaidon ja suurin osa ihmetteli, että ”mitä sä nyt oikein meinaat!” Mua pidettiin outona tyyppinä. Mulle se oli kuitenkin ihan selvä juttu ja tiesin myös sen, että aion hakea TYK:kiin veljeni ja siskoni jalanjäljissä. Lukioaikoina olin Italiassa vaihdossa ja kun palasin, koululle tuli Nelosen tuotantoryhmä joka kertoi, että ovat tekemässä ”Stage – Paras koulumusikaali”-produktiota ja meidän koulu oli sitten yksi niistä mukanaolleista kouluista.”

Arvaas mitä… oon ollut Helsingissä katsomassa yhden ohjelman nauhoituksia! ”Mahtavaa! Mä pääsin mukaan ohjelmaan ja päädyin tekemään ns. miespääroolia siinä. Joona oli kettupoika, aktivisti joka rakasti luontoa ja pyrki kaikessa oikeudenmukaisuuteen. Roolia oli mukava tehdä. Pajunojan Sonja oli naispääroolissa. Olin niihin aikoihin vähän eri näköinen, mulla oli mustat hiukset. Tai sitten kalju, menin leikkaamaan hiukseni kaverin synttäreillä kesken esityskauden. Hups… Marco Bjurström ihmetteli hiukan. Meidän kouluhan voitti koko jutun ja päästiin tekemään Peacockiin 23 näytöstä ja Tampere-taloon kolme. Ne Peacockin vedot oli liki kaikki loppuunmyytyjä eli 700 katsojaa jokaisessa ja se vain vahvisti sitä, että tätä mä haluan tehdä. Oli kyllä todella siistiä vetää siellä ja se tunne oli mahtava, kun salillinen ihmisiä nousee lopuksi seisomaan ja aplodeeraamaan. Tampereelle saatiin vielä lisäesityksiä ja nekin oli kaikki täynnä. 18-vuotiaana tuollaisessa jutussa heti alkuun mukana, en meinannut aluksi oikein edes ymmärtää, kuinka isosta jutusta oli kyse. Moni meistä sai loistavan pohjan jatkoa ajatellen. Se oli kyllä yksi elämäni siisteimmistä jutuista ikinä!” Taneli muistelee lämmöllä.

”Teatteri-innostukseni sai tuosta hyvän kimmokkeen, mutta sitten se vähän jäi kun menin inttiin. Intin jälkeen mulla oli välivuosi ja silloin ei tullut tehtyä oikein mitään teatteriin liittyvää eikä tullut haettua minnekään. Nyt vähän harmittaa, mutta se nyt oli sellainen perus angstikausi intin jälkeen… Se vähän laski sitä intensiteettiä, millä oli ennen halunnut mennä eteen päin. Sitten tapasin tyttöystäväni, joka on tehnyt näyttelijänhommia ja hän ehdotti, että hakisin Suomen Teatteriopistoon Komediateatterille. Päädyin sit hakemaan sinne musiikkiteatterilinjalle 2014, pääsin ja se on kyllä ollut yksi parhaimmista päätöksistä elämässäni. Sain todella hyvää opetusta! Kurssi päättyi toukokuussa 2015, eli oli yksivuotinen. Jatkolinja on tulossa, kunhan vain saavat tarpeeksi oppilaita. Peruslinjalla käydään läpi perusteita ja vastaavaa, ja jatkolinjalla tehdään kokonaisia produktioita 3-4. Siitä vähän näkee, millaisella intensiteetillä tällä alalla hommia tehdään, jos alalle aikoo.”

Oletko hakenut Nätyyn tai TeaKiin? ”Oon kyllä, joka vuosi. Ensimmäisellä kerralla mä pääsin Teakissa kolmanteen vaiheeseen ja sen jälkeen on jääty heti alussa. Nätyllä viimeksi karsiuduin viimeisestä vaiheesta pois.”

Mitäs seuraavaksi? ”No, nyt me harjoitellaan tiiviisti ”Jonkun on oltava Pan”-näytelmää taas. Eka esitysperiodi oli toukokuussa ja nyt meillä on pieni kiertue meneillään, eli ollaan oltu jo Porissa ja Hämeenlinnassa ja kohta mennään Kaarinaan. Syyskuussa alkaa Hämeenlinnan Teatterissa Verstas-näyttämöllä ”Pikku prinssi”, jossa oon nimiroolissa. (* Huom. ”Pikku prinssi” jatkaa teatterin ohjelmistossa huhtikuun loppupuolella 2016.) Sit mua pyydettiin avustavaan sivurooliin yhteen elokuvaan, jossa esitän nuorta Juice Leskistä. Hienoa päästä mukaan ihan ammattilaisproduktioon leffapuolellakin. Kesällä tein pienen roolin Kasvukipuja-nimisessä elokuvassa, siinä oli rooleissa paljon nuoria nätyläisiä.” (* Huom. Valkeakosken Kaupunginteatteriin tulee helmikuun alussa ensi-iltaan Grease-musikaali, jossa Taneli on myös mukana. Hauska sattuma on se, että vastanäyttelijänä on jälleen Sonja Pajunoja!)

Mikä muu ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi? ”Mulla on ollut itse asiassa kaksikin suunnitelmaa. Vaihtoehto A olisi se, että seuraisin veljeni jalanjälkiä ja lähtisin opiskelemaan englannin filologiaa. Kävin jo pääsykokeissakin, mutten ottanut sitä hirveän vakavasti koska olin silloin jo päättänyt, että haluan mieluummin näyttelijäksi. Vaihtoehto B olisi ollut muusikko, opiskelemaan laulua tai kitaransoittoa. Pienenä mä halusin kirjailijaksi, muusikoksi, näyttelijäksi ja elokuvaohjaajaksi ja vaikka mitä. Kaikki liittyy joka tapauksessa siihen, että ollaan tavalla tai toisella tekemässä taidetta. Taidetta ja ”taidetta”, heh. Miten kukin sen nyt sitten määritteleekin.”

Miksi juuri tämä ala sitten? ”On siistiä vaikuttaa ihmisiin, liikuttaa, pistää katsojien ajatusmaailmaa uusiksi. On toki kivaa olla esilläkin, tykkään välillä olla keskipisteenä. Syyt tällä alalle hakeutumiseen on kyllä vaihdelleet, tietyllä hetkellä se on tietty juttu ja hetken päästä joku muu. Eniten ehkä kuitenkin se, että pystyt vaikuttamaan muihin ihmisiin omilla teoillasi ja sillä, että olet mahdollisimman vilpitön lavalla. Ja vielä se, että eri asiat lavalla vaikuttavat ihmisiin niin eri tavalla. Tietyt tunneperäiset jutut ja kipupisteet nostavat ihmisissä erilaisia ajatuksia ja kokemuksia esiin. Yksi lausekin voi vaikuttaa. Tää on niiiin hieno laji! Itsekin vaikuttuu lavalla usein ja erilaiset roolit avartavat silmiä hienolla, uudella tavalla.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Jyrki Nousiainen oli opettamassa meille monologinäyttelemistä ja näyttelijäntyötä yleensäkin, ja hän painotti konkretiaa. Kaikki lähtee keskustasta. Kaikki liikkeet on tavallaan sisäsyntyisiä. Se on ollut mulle tärkeä oivallus, että niitä asioita ei tarvitse tuottaa vaan kaikki reaktiot ovat jo olemassa sisälläni.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisesti? ”No, Turkan näyttelijäntyötä on ollut aina ilo katsoa. Pidän hänen tyylistään. Lisäksi on kyllä mainittava Jarkko Tiainen, jonka kanssa olen saanut näytellä Pikku prinssissä. Hän heittäytyy niin mielettömällä tavalla kaikkeen mitä tekee. Treeneissäkin oli todella hienoa seurata, miten Jarkko niitä lukuisia hahmojaan loi. Hän on todella ammattitaitoinen kaveri, ja hänen kanssaan on todella mukavaa ja helppoa tehdä töitä. Johanna Reilin täytyy mainita myös, hän on niin hullu ja vilpitön tekemisessään. Hänestä todella näkee, että nauttii lavalla siitä mitä tekee. Helkiön Minnaa mä ihailen myös! Hänessä on mielettömän laulutaidon lisäksi säntillisyyttä ja paneutumista kaikkeen tekemiseen. Ihailen ja vähän jopa kadehdin sellaista meininkiä. On muuten hyvä pitää ihailun kohteet näin lähellä. Heidät pystyy paremmin käsittämään ihan ihmisinäkin eikä vain kaukaisina staroina.”

Taneli Pikku prinssinä (c) Terho Aalto 

 Kuka olisi unelmiesi kanssanäyttelijä/vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Nyt pistit kyllä pahan. Aika kliseistä, mutta vastaan Matthew McConaughey. Miehen viimeaikaiset roolityöt on olleet ihan järjettömän kovia, joten olisi todella mielenkiintoista päästä näyttelemään hänen kanssaan. Olisi myös hienoa päästä näyttelemään tyttöystäväni Karenina Tulpon kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mahdollisesti minkä kappaleen? ”Voi ei. Taitavia laulajia ja hienoja biisejä on niin monta. (miettii hetken) Vastaan Amy Lee ja biisi olisi Broken.”

Missä eri teattereissa/produktioissa olet näytellyt? ”Oon ollut siinä Stage-jutussa mukana, TYK:in parissa jutussa mukana (toinen niistä oli monologi, jossa tein 18 mykkäroolia), sitten olin Teiskon Kesäteatterin Pitkäjärveläisissä, Pikku prinssissä (joka tehtiin ensin Lappeenrantaan ja seuraavaksi siis Hämeenlinnaan), Suomen Teatteriopiston Floor Showssa ja Teatteri Lahjattomien Jonkun on oltava Pan-jutussa.”

Onko näistä joku ollut erityisen tärkeä itsellesi, vai voiko näitä laittaa edes tärkeysjärjestykseen mitenkään? ”Pitkäjärveläisissä pääsin ensimmäistä kertaa tekemään kesäteatteria ja se sai mut muistuttamaan itseäni siitä, että mun pitäisi hakea takaisin tälle alalle. Sitä oli hienoa ja haastavaa tehdä, koska olin silloin parikymppinen ja roolihahmoni Antti Covéen oli 75-vuotias irstas patu! Siinä oli haastetta kyllä. Pikku prinssin rooli on ollut myös todella haastava ja opettavainen. Olen käytännössä lavalla koko ajan, ilman yhtään breikkiä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olisi siistiä päästä tekemään Batmanin Jokeria! Mä haluaisin päästä tekemään kunnon pahiksen roolin.”

Miten olisi toi Kellopeliappelsiinin Alex? ”No sitä on joku muukin sanonut ja itsekin oon miettinyt. Olis kyllä vähän siistiä päästä tekemään toooodella psykopaattista tyyppiä!”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”No se on kyllä aika hankala määritellä. Mielestäni se taika on suurimmaksi osaksi sitä, että kun on olemassa ryhmä, jossa energiat kohtaa hyvin ja uskoo siihen, että se mitä lavalla tapahtuu, tapahtuu oikeasti, niin silloin teatterin taika ollaan saavutettu. Mielestäni se on paljolti ryhmädynamiikasta kiinni.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kaikki asiat ja erityisesti rakkaus. Tavalliset ihmiset, jotka tekevät ihmeellisiä asioita. Tai ihan tavallisiakin asioita. Joku vaikka kävelee kadulla ja mietin hänen tarinaansa. Mistä on tulossa, mihin on menossa, mitä ajattelee.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Hyvin harvoin. Joskus on tietysti tapahtunut, mutten edes muista milloin olisin potenut viimeksi oikein kunnon ramppikuumetta. Kyllähän sitä aina tulee kevyehkö kivistys vatsaan ennen kuin menee lavalle, mutta mulle siitä tulee pelkästään hyvä fiilis. Kohta mennään ja kohta pääsee energiat käyttöön! Mä luotan niin paljon itseeni ja siihen, että kaikki menee hyvin ja pystyn tekemään kaikki vaaditut asiat. Saattaa kuulostaa ylimieliseltä, mutta niin se on. Mun mielestä on tärkeää tiedostaa se, että on tehnyt pohjatyön niin hyvin, että voit luottaa siihen että kaikki tulee automaattisesti kun aika on.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Mä teen hengitysharjoituksia lähinnä, ei mulla oikein muuta ole.”

Kerro joku legendaarinen kommellus tai sähläys, joka on sattunut itsellesi tai kaverille vieressä. ”Kaikenlaista on kyllä sattunut, mutta mitään kovin legendaarista ei ole vielä päässyt tapahtumaan, eli hyvin ollaan saatu paikattua tai pelastettua tilanne. Stage-jutussa sattui yks moka, jolle jälkikäteen naurettiin paljon. Mun roolihahmon piti sanoa Sonjan hahmolle ”Moi, mä oon Joona. Sä oot varmaan Kiira?” Onnistuin sitten sanomaan ”Moi, mä oon Taneli JOONA!” Sonja repesi ihan totaalisesti. Sain kuulla tuosta varmaan vuoden tyyliin mä oon Tanelijoona.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Täytin 18v. Olin silloisen todella hyvän kaverini kanssa Italiassa vaihdossa, hän asui muutaman sadan kilometrin päässä siitä kaupungista missä itse olin. Mulla oli sitten 18v-bileet, jotka päättyi siihen, että me istuttiin kolmistaan (minä, tämä Kalle ja yks japanilainen) meren rannalla katsomassa auringonnousua klo 6 aamulla. Tuijottaa vaan kun aurinko nousee mereltä Sisilian ylle, oon just täyttänyt 18 ja vaihto-oppilasvuosi alkaa olla lopuillaan, vieressä pari hyvää frendiä.Täydellistä!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Aina täysiä!”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Sanon vaan, että mä oon hyväntahtoinen hullu ja sekopää, joka tykkää olla esillä ja tykkään laulaa, näytellä, räppäillä, soitella, hengailla hyvien ystävien kanssa, juoda muutaman olusen, tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olla muutenkin sosiaalinen. Siinä!”

Osaatko imitoida ketään? ”Lauluimitaatioita mä oon harjoitellut joskus. Kirka ja Vesku lähtee”, sanoo Taneli ja vetäisee malliksi pienet pätkät ”Surun pyyhit silmistäni” ja ”Lapin kesä”.”

Tässä vaiheessa pöytään siirtyy viereisestä pöydästä haastattelijan äiti, joka aloittaa puhumisen Kirka-fanituksestaan ja siitä sitten keskustellaan hetki jos toinenkin…

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Lassista ja Leevistä Lassi-poika, se kuvastaa hyvin meikäläisen sielunelämää. Ällikkämies tulee kaapista viitta päällä ja niin edelleen. Pystyn samaistumaan siihen ihan täysillä.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mielenkiintoinen kysymys! (”Katselisit miehiä sillä silmällä, huikkaa äiti.”) No totta kai, se on ainakin yks juttu minkä tekisin. Ensimmäisenä mä menisin varmaankin suihkuun ja katselisin tissejäni ja tsekkailisin uuden kehoni. Sit lähtisin kokeilemaan kaikenlaisia kikkoja kaupungille. Keikistelemään rannalle. Perusmeininkiä, heheh! Olisi kiintoisaa myös keskustella ihmisten kanssa erilaisista asioista.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä kaikkea sinä ottaisit mukaasi talvipesääsi? ”Ottaisin hyviä kirjoja, kirjoitus-ja piirrustusvälineet, pullollisen oikein hyvää Laphroaig-viskiä, öljylampun ja öljyä. Ruuaksi ottaisin hyviä pihvejä, hot wingsejä, mozzarellatikkuja ja jotain salaattia, missä on fetaa ja oliiveja paljon. Punkkua vielä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Varmaankin aika lailla samoja asioita, ja lisäksi tyttöystäväni ja muita ystäviä. Maja olisi sellainen Tarzanin puumaja, oikein kunnon rakennelma. Vaaleaa puuta, näkymä sademetsän yli. Askeettiset, mutta mukavat huonekalut. Kodikaskin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Saako muuttaa historiaa? Jaa ei. Voi hitto, mä olisin päästänyt Hitlerin tekemään kunnolla taidetta. No, siinä tapauksessa mä haluaisin mennä katsomaan inkojen, mayojen tai atsteekkien elämää. Mua on aina kiinnostanut kovasti alkuperäiskansojen historia, kulttuuri ja rakennelmat. Pääsiäissaarten patsaiden tarinaa haluaisin mennä ihmettelemään myös.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Ajattelin mennä kotiin vaihtamaan vaatteet ja sitten lähden istumaan iltaa ystävieni kanssa. Valmistaudun viikonloppua varten, otan varaslähdön. Seitinohut, ehkä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Tuuliajo

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Rekka

- Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus, inspiraatio

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Ekana tuli mieleen vittu, ei voi mitään! Perseensuti!

- Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuutta

- Mitä ääntä inhoat? - Kun liitutaulua vedetään kynsillä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kaikkea! Laskuvarjohyppääjä!

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kaivostyöntekijä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervemenoa helvettiin, kaveris on jo siellä!

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatteri

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta alkukesästä Lappeenrannassa, 16.9. 2015 Hämeenlinnassa

Kesto noin 1h 40min (väliaikoineen), ikäsuositus 5+, tuotanto Kulttuuria Kansalle Ry

Ohjaus ja sovitus Johanna Reilin

Puvut Jenni Tokpanou
Tarpeisto ja sen valmistus Karoliina Käppi
Valo-ja äänisuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Taneli Läykki, Sanni Reilin, Jarkko Tiainen, Preeti Pesä, Piita Pesä, Heta Alitalo, Vili Alitalo ja Ilona Halmeniemi

 Käsi ylös, joka ei ole koskaan lukenut tai edes kuullut Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteoksesta Pikku Prinssi? Kirjahyllyäni kaivellessani löysin jostain syystä englanninkielisen version, muistan kyllä lukeneeni kirjan suomeksikin joskus viime vuosituhannella. Lukiossa tankattiin ranskantunnilla ketusta ja kesytyshommista, joskus osasin niitä kuuluisimpia lauseita komeasti ranskaksi ulkoa. Enää en osaa, ja se on sääli. Taito olisi sekin ja antaisin itsestäni ehkä jotenkin fiksumman vaikutelman...

 Eilisen ensi-illan jälkimainingeissa tulin siihen tulokseen, että Pikku Prinssi pitäisi ehdottomasti lukea moneen otteeseen ja eri ikävaiheissa varsinkin. Itse tarina on niin monitahoinen ja siitä riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Kaikkea en ole ensilukemalta edes ymmärtänyt eikä sisältöä pidäkään liian tarkkaan analysoida tai pohtia puhki. Joku siitä taiasta katoaisi liian märehtimisen myötä. Minulle Pikku Prinssi on ennen kaikkea kaunis ja haikea tarina yksinäisyydestä ja ystävyyden merkityksestä ja siitä, miten kummallista porukkaa aikuiset ovat. Jätin muuten ihan tarkoituksella lisäämättä 'me'-sanaa aikuisten eteen.

Pikku Prinssi ja kärmes / (c) Terho Aalto

 Pikku Prinssi (Taneli Läykki) asustelee B 612-asteroidilla, jossa huolehtii muutamasta pienestä tulivuoresta ja kauniista kukkasesta (Sanni Reilin). Kukan kanssa tulee vähän kränää ja Pikku Prinssi lähtee tutkailemaan, mitä muilta asteroideilta mahdollisesti löytyisi. Kenties ystävä? No, löytyy ainakin vastarannankiiski kuningas, juoppo, maantieteilijä, suosionosoituksia kärttävä komeahattuinen herra, uupunut lyhdynsytyttäjä sekä tähtiä laskeva ja niitä omiva miekkonen (lyhdynsytyttäjää lukuunottamatta (äänenä tosin) rooleissa huhkii Jarkko Tiainen). Vähän omituista sakkia kaikki kuitenkin. Maantieteilijä nimittää Pikku Prinssin tutkimusmatkailijaksi ja lähettää tämän Maahan, jossa Prinssi tapaa pakkolaskun tehneen Lentäjän, Käärmeen sekä Ketun. Pikku Prinssi saa kuulla Ketulta salaisuuden :

                                                  "Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.
                                                   Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.
                                                    Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

 Toteutus on täynnä nerokkaita yksityiskohtia, huumoria unohtamatta. Piskuinen humanoidiporukka avittaa tarvittaessa niin lentäjän pakkolaskussa kuin kaivon löytymisessäkin. Kurkkupurkista väkerretty kuninkaan kruunu ja lentokoneen pyykkikorirunko huvittivat, samoin piileskelevä rotta sekä kaakattavat kanaset. Itseäni hykerryttivät kovasti Jarkko Tiaisen antaumuksella ja aikamoisella tahdilla luodut hahmot, jotka tarpeen vaatiessa käänsivät paidatkin väärin päin. Ja mitä käsiliikkeitä! Miehen monipuolisuus ja herkkyys etenkin loppupuolella tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Lentäjä ja humanoidijoukko / (c) Terho Aalto

 Ympäristöään silmät kirkkaina ja uteliaina tutkaileva ja innostuksesta pomppiva vaaleakutrinen Taneli Läykki on oivallinen löytö Pikku Prinssiksi, ja Sanni Reilin hurmaa niin Kukkana kuin Kettunakin (ja tietysti Käärmeenäkin). "Kesytetty"-kappale (Seija Simolan 70-luvulla tunnetuksi tekemä) kokee uuden tulemisensa kauniina duettona ja kyyneleiltä ei voi ainakaan meikäläinen välttyä. En ole aiemmin edes tajunnut, mistä kappale on lähtöisin! (Tämän linkin alta voit kuunnella Hectorin version kauniista kappaleesta.)

Pikku Prinssi ja Kettu / (c) Terho Aalto

 Jotenkin maailma tarvitsee juuri nyt Pikku Prinssin kaltaisia tarinoita ja ajatuksia, jotka jäävät kaivelemaan ja osittain vievät yöunetkin. Hirmuisen haikea mieli oli koko illan, pääministerin puhetta seurasin ja sivusilmällä vilkuilin lattialla pötköttävää lähes tyhjää koirailmapalloa, jonka vappuna valitsin kaikista mahdollisista ilmapalloista. Juuri sen pallon, ja kohta se on poissa! Osansa herkistymiselle on taatusti siinäkin, että laitellessani esityksen päätyttyä silmälasejani laukkuuni vieressäni istunut mieheni yllättäen silitti minua päälaelta. Kesytetylle voi tehdä niin.

 Saattaapi nimittäin joutua vähän itkemään, jos on antanut kesyttää itsensä. Se riski on aina olemassa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

ps. Taneli Läykin haastattelu on luvassa täällä lähiaikoina...

Kukka / (c) Terho Aalto

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen