Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri

Ihmemaa Oz / Kotkan Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti L. Frank Baum
Dramatisointi Anne Rautiainen
Ohjaus Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Laulujen sovitus ja toteutus Ari Ismälä
Koreografia Lotta Herranen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Miia Maaranen, Kari Kukkonen, Juho Markkanen, Jyri Ojansivu, Lise Holmberg, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi, Eeva Hautala ja Osku Haavisto

 Vuoden tauon jälkeen paluu Kotkaan! Vapaat viikonloput ovat olleet kortilla ja reissut ovat silloinkin suuntautuneet lähinnä Turkuun, mutta nyt pitkästä aikaa suuntasimme Kotkaan katsomaan Ihmemaa Ozia. Matkalla naureskelimme tienvarsivariksille, joista toinen seisoi paikoillaan lamaantuneena ja tuijotti kaukaisuuteen (kuin täytetty lintu) ja toinen touhusi vieressä niin maan perusteellisesti. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja kävimme istuksimassa torilla possoista nauttien ja samalla otimme aurinkokylpyjä. Yllättävästä helteestä johtuen teatterisalissa tuoksahti vahvasti hieltä, mutta se ei esitystä haitannut. Vähän sääliksi kävi peruukeissa ja mm. virkatuissa asuissa huhkivia näyttelijöitä...

 Ihmemaa Oz ei ole minulle kovinkaan tuttu teos. Leffan katselin pari vuotta sitten ihan vaan mielenkiinnosta ja ottaakseni selvää, miksi tästä nyt niin paljon kohkataan siellä sun täällä. En kauheasti lämmennyt elokuvalle jostain syystä. Ainokaisen teatteriversion näin muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja pidin yllättäen kovasti! Siksipä varmaan Kotkaankin tuli lähdettyä, koska hahmogalleriahan on varsin mainio.

 Orpotyttö Dorothy (Miia Maaranen) kiukuttelee aikansa Em-tädin (Lise Holmberg) ja Henry-sedän (Osku Haavisto) luona ja siinä rissatessa nousee myrsky, joka tempaisee Dorothyn sänkyineen ilmojen halki Kansasista ties minne. Toto-koiraa ei muuten näkynyt missään, ehkä se oli tempautunut edellisen myrskyn yhteydessä jonnekin tuntemattomaan paikkaan? Dorothy löytää itsensä varsin värikylläisestä paikasta, ja sängyn alta pilkottavat punaiset kengät. Vahingossa on tullut liiskattua Idän ilkeä noita, ja siitä riemastuneena sängyn vieressä alkaa lapata mitä kummallisempaa väkeä. Munskottikolmikko (Juho Markkanen, Jyri Ojansivu ja Osku Haavisto) venkoiluineen vei huomioni niin, että unohdin seurata ja kuunnella tarinaa noin muuten... Olipas omituista porukkaa! Töttöröö! Lapsikatsojia hihitytti kovasti ja muitakin toki. Pohjoisen hyvä noita (Lise Holmberg) ohjeistaa, että Dorothyn pitää seurata keltaista polkua ja suunnata Smaragdikaupunkiin, jossa asustaa mahtava Ozin velho, joka auttaisi neitoa pääsemään takaisin Kansasiin. Helppo homma? Kapuloita rattaisiin pistelee sitten Idän ilkeän noidan vielä ilkeämpi sisko, Lännen ilkeä noita (Ella Mustajärvi ja sarjassamme herkullisen hurmaavia pahishahmoja), jolla on apurinaan vielä sangen ärsyttävä variskaksikko (Toni Harjajärvi ja Eeva Hautala). Tuli mieleeni ne menomatkan tienvarsivarikset...

 Matkaa Smaragdikaupunkiin ei Dorothyn tarvitse taitaa ypöyksin, sillä matkalla hän törmää ensin Variksenpelättiin (Kari Kukkonen), joka haluaisi itselleen aivot sekä Peltimetsuriin (Juho Markkanen), joka haluaisi sydämen sekä Pelkurileijonaan (Jyri Ojansivu), joka kaipaisi enemmän rohkeutta. Ozin mahtava velho voisi varmaankin kaikkia auttaa, ja niin matka jatkuu. Hihittelin jatkuvalla syötöllä etenkin tälle kolmikolle. Variksenpelätti haaveili siitä, että pääsisi vihdoinkin derivoimaan ja Peltimetsurilla oli suuri tarve runoilla koko ajan. Kuulimme niin Shakespearea kuin Vexi Salmen tuotantoakin, ja huomioni kiinnittyi myös siihen, että jäykähköstä liikehdinnästään huolimatta peltiukolla oli varsin öljytyt lanteet kuitenkin. Hupaisa oli virkatussa asussaan säpsähtelevä leijona, joka pelkäsi etenkin pupuja yli kaiken.

 Mitenkäs mahtaa käydä? Löytyykö mahtava Ozin velho ja onko tapaamisesta apua, vai ehtiikö pahisnoita kätyreineen ensin? Jännän äärellä ollaan. Valtavat unettavat unikot tuntuivat vaikuttavan katsomoon asti, sillä seuralaiseni meinasi nukahtaa siinä kohtaa. Itse pysyin skarppina koko ajan lähinnä siksi, että hahmot olivat niin verrattomia ja meininki oli muutenkin hiukan överin värikästä ja vähän absurdiakin paikoitellen. Sellaisesta minä tykkään. "Walk this way´n" tahdissa taivallettiin ja olin havaitsevinani otteita Nirvanan "Smells like teen spirit"-kipaleesta myös? Leijonan jalkatyöskentelyä ja peltiukon leveää haara-askelta oli myös ilo seurata. Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin huima Lännen ilkeä noita, joka teki myös aikamoisen katoamistempun siinä silmiemme edessä. Ansaittua kohinaa ja kuhinaa alkoi katsomossa sillä hetkellä, supinaa "Mitä oikein tapahtui?!"

Lännen ilkeä noita vauhdissa 

 Olihan tämä nyt mainio jokaiselle jotakin -tyylinen koko perheen juttu. Värikkäistä, muuntautuvaisista lavasteista ja puvuista erityispointseja. Itselläni kävi vielä mielessä, että miksei Euroviisuissa olla nähty koskaan heinähattuja ja kastelukannu päässä olevia peltiukkoja ja puputossuisia leijonia valtavine kutreineen? Hittiainesta. Paluumatkalla ei jostain syystä näkynyt yhtä ainuttakaan tienvarsivarista. Kas nehän vapautettiin ja läksivät varmasti muihin hommiin.

Varikset kaffepaussilla 

 Ihmemaa Ozista on toukokuussa jäljellä enää yksi esitys, mutta syksyllä jatketaan taas! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Häräntappoase / Kotkan Kaupunginteatteri

Häräntappoase / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.4. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Anna-Leena Härkönen
Dramatisointi Leena Kemppi
Sovitus ja ohjaus Alma Lehmuskallio
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisointi Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Juho Markkanen, Osku Haavisto, Lise Holmberg, Kari Kukkonen, Henry Holopainen, Annuska Hannula, Konsta Lippo, Henri Jalkanen, Sini Putkonen ja Henni Kiri

 Anna-Leena Härkösen esikoisromaani "Häräntappoase" on tullut luettua 80-luvulla ja edelleenkin se on yksi lempikirjoistani, joka tulee lukea uusiksi säännöllisin väliajoin. Vielä kovemmin kolahti sitten 80-luvun lopussa esitetty tv-sarja, joka lihallisti etenkin kaikkienaikojen suosikkihahmoni Pasi Rutasen, jota Antti Majanlahti antaumuksella esitti. Ystäväpiirissäni tuo tv-sarja on poikinut varsin käyttökelpoisia sloganeita, joita jaksamme viljellä aina tavattaessa edelleenkin - ja luulen, että sama meininki on muillakin saman ikäluokan tyypeillä ympäri Suomen. Yle Areenaan kulttimaineessa oleva viisiosainen sarja on tullut kuin tilauksesta, kiinnostuneet ja sarjaa aiemmin näkemättömät voivat käydä tutkimassa tästä linkistä, mistä oikein on kyse.

 Mikä yhdistää esimerkiksi Katsastus-elokuvaa, Tankki täyteen-sarjaa ja Häräntappoasetta? Omalla kohdallani ainakin se, että jo liiankin monta kertaa kyseiset "alkuperäiset" taidepläjäykset nähneenä sitä muodostaa päässään sellaiset ennakko-odotukset, että niistä dramatisoituihin teatteriversioihin on jo valmiiksi suhtautunut pelonsekaisella varauksella ja jännityksellä. Hahmojen on oltava tietynlaisia, mukana on oltava se ja se kohtaus, jonkun on lasautettava ilmoille juuri se tokaisu ja vielä oikealla äänenpainolla. Muuten mennään metsään ja pahasti, eikä armoa anneta mitenkään toisenlaisille tulkinnoille. Ainoa konsti selvitä kohtuuttomistakin paineista on jättää katsomatta kokonaan, tai sitten vaan antaa tekijöille mahdollisuus - niin kuin meikäkin nyt vaihteeksi teki. Aiemmin olen nähnyt pari teatteriversiota Häräntappoaseesta - vuosia sitten Forssan Teatterissa ja muutama vuosi sitten Pyynikin Kesäteatterissa. Täytyy ihan erikseen mainita, että Pyynikillä kokovartalorutaset teki minulle silloin täysin uusi tuttavuus Tomi Alatalo ja Ripen roolissa heilui vakuuttavasti eräskin Juho Markkanen, joka nyt siis "yleni" päärooliin.

Nuoriso veneilemässä, Alpo ottaa huikkaa

 Tässähän käy siis niin, että kesäloma on alkanut ja vaikuttaisi siltä, että vaasalaisjannu Alpo Korvalla (Juho Markkanen) ja kaverillaan Taalalla (Osku Haavisto) olisi tuloillaan kaikkienaikojen kesä. Eletään vuotta 1982. Taala on lähdössä koko heinäkuuksi Tukholmaan Allu mukanaan, ja tätä alun videolla sitten riekutaan. Persiilleen menee tämä suunnitelma, sillä Allupa joutuukin väkipakolla heinähommiin landelle Torvenkylä-nimiseen mestaan sukulaistensa luokse. Se siitä ihanasta kesästä sitten. Maalla odottavat Lahja ja Svante Takkinen (Lise Holmberg ja Kari Kukkonen) kera oudohkon aikamiespoikansa Taunon (Henry Holopainen) ja serkkupoika Pasi Rutasen (Osku Haavisto), joista jälkimmäinen ensijännityksestä toivuttuaan lähtee tutustuttamaan Alpoa paikalliseen nuorisoon. Ripe (Henri Jalkanen) ja Touko (Konsta Lippo) eivät saa Alpoa juuri innostumaan, mutta toisin käy kun kirjastoautoreissulla hän törmää sattumalta Kerttuun (Annuska Hannula), joka ns. räjäyttää pankin anarkistisella meiningillään. Se onkin sitten menoa, ja yllättäen heinähommat alkavatkin maistua makoisalta. Vapaa-ajalla harrastetaan mm. sukelluspukuostoksia, veneilyä (mukana myös Vuokko/Sini Putkonen), piileskelyä ja tehdään lähempää tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen. Nuorta ja viatonta, ah.

 Nuoren lemmen varovaisen heräilemisen lisäksi tämä on tarina siitä, että asut sitten kaupungissa tai maalla, unelmia täytyy olla ja että rakkaushuolet koskevat kaikkia - ja että väistämättä vanhemmalle polvelle saattaa tulla sellainen tilanne eteen, että jatkajaa ei vaan omasta jälkipolvesta löydykään ja silloin on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja. Jotenkin tuo jälkimmäinen tässä versiossa nousi enemmän mieleeni kuin aiemmin ja se, että joku aikakausi on näilläkin nuorilla päättymässä. Ollaan astumassa kohti aikuisuutta, mutta ihan vielä ei olisi valmis siihen. Vielä haluaisi viettää pitkiä kesiä uusien kavereiden kanssa riekkuen ja kaikenlaista kokeillen - ja sitten kaikki on yhtä nopeasti ohi kuin alkoihin ja edessä on ties mitä. Tuo ajatus vähän herkisti mieltäni ja väkisin muistui mieleeni omia nuoruuden kesiä, kun kaikki oli edessä. Ensi-ihastumiset, ujot katseet, salatupakat ja viinaksienmaistelut...

Kepa ja Allu ne yhteen soppii...

 Tässä toteutuksessa minua ilahdutti kätevät lavasteratkaisut, kun tuosta noin oltiin milloin Takkisten tuvassa, milloin Hurmeen keittiönpöydän ääressä, milloin navetassa, saunomassa ja Pasin & Allun makuusopessa ja aitassakin. Matkoihinsa vikisten vilistävä Bonnie-marsu oli hauska yllätys. Suu maireana seurailin etenkin Juho Markkasen kokonaisvaltaista kehonkieltä, kun muka rentona odotellaan Kerttua tässä näin muina miehinä. Markkasen pojalta muutenkin mainio ja sopivan herkkä roolisuoritus, eikä hänellä ollut teini-ikäiseksi pojaksi liiallista rintakarvoitusta niin kuin muutamalla... Rutanen ei tällä kertaa ollut lempparihahmoni, jotensakin liian ärsyttävä kohkaaja naurunräkätyksineen, toki sieltä se nuoruuden turha uho ja esillä- ja äänessäolemisen tarve takuulla paistoi silmään ja tuli selväksi. Pohjimmiltaan tämäkin Rutanen on takuulla ihan jees jäbä, ja sitäkin puolta hienosti tuli väläytettyä kohtauksessa, jossa Alpo ja Pasi riitelynsä jälkeen juttelivat.

 Tälläkin kerralla odotetuin kohtaus minulle oli se, missä kylän nuoret lähtevät ryypiskelemään mukanaan "Kirsti-serkku Kempeleestä" (Henni Kiri). Mitenkäs se jotenkin tuntui varsin pitkäkestoiselta koko kohtaus, ja vielä kun nuoriso levittäytyi pitkin teatterisalia. En jaksanut käännellä jatkuvasti päätäni taakse katsellen kun lähellä lavaa istuin, ja alkoi tuntua jo siltä, että sanokaa nyt ne kuutiot ja kaneetit, jotta tästä päästään eteen päin. Tulihan ne sieltä lopulta.

 Yhdestä asiasta haluan antaa oikein supersuuren plussan ja erikoismaininnan : jos ollaan vuodessa ´82, sitä ollaan sitten kunnolla. Jos teatteriesityksessä yllättäen rävähtää ilmoille ABC:n "Look of Loven" alkusoitot tai radiosta kuuluu Kake Singersin "Ollaan kahden lällällää", meikäläisellä nostalgiakytkin virittyy kunnolla. Lisäksi vielä Hassisen Konetta ja Matchboxia, ai että.

 Ja lopussa ... elämänsä kesän viettänyt tyhjäkatseinen Alpo istumassa yksin mietteissään portailla, takaisin kaupungin hälinässä. Taustalla lähtee soimaan "Isänmaan toivot", tuo Mikko Alatalon upea Ajolähtö-elokuvastakin tuttu kappale. Nappivalinta haikeansuloiseen loppuun, ja sekin vuodelta ´82...

"Vielä hetken saa 
poika uinahtaa
ja lapsen lailla unta näkee hän
Sua maasi odottaa 
ja kun aamu aukeaa 
on ensi päivä loppuelämän" 

 Häräntappoase jatkaa syksyllä 2017 Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?

 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.

 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Järjestyshäiriön Rantakatu

Tämä on senverran koukuttava biisi, että pakko linkittää tännekin. En ole hirmuisesti tämän bändin tuotantoon aiemmin tutustunut (muuta kuin ns. tutkimismielessä) , mutta heti introsta tulee vahvasti mieleeni joku 80-luvun klassikko ja jo pelkästään sen takia jäin heti kiikkiin. Tämänhetken lempparibiisini nro 1 !

 Ja laulaja jos vaikuttaa jotenkin tutulta, niin se johtuu vaikkapa siitä, että olen haastatellut viime vuoden helmikuussa Markkasen Juhoa tänne blogiini. Haastatteluhan löytyy tämän linkin alta.

 Eli tässä siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla, hieno tuore biisi ja ja hieno ei-niin-tuore haastattelu, joka sopii hienosti edelleen tähänkin hetkeen! Juho oli kyllä aika eläväinen veijari...

Haastattelussa Juho Markkanen

Muusikko-näyttelijä Juho Markkasen tapasin Riihimäen teatterissa helmikuun loppupuolella 2013, kahden Fucking Åmål-esityksen välisellä tauolla.

Jyväskylästä kotoisin oleva Juho on syntynyt 1981 ja horoskooppimerkiltään hän on neitsyt. Tällä hetkellä hän asuu Porvoossa, ja aikaisemmin hän asui Helsingissä.

Mitä harrastat? ”Vaikee kysymys heti alkuun...Mulla on nyt vähän sellainen tilanne, että mun elämäni täyttyy tosi paljon musiikista ja näyttelemisestä ja suoraansanottuna musta välillä tuntuu, että mulla ei riitä energiaa mihinkään erityiseen harrastustoimintaan. Joskus mä luen kirjoja, en kauheesti mitään fiktiivistä osastoa. Mua kiinnostaa lukea esimerkiksi psykologiasta ja välillä mä katkaisen kaikki syvälliset ajatukset itsestäni ja luen erilaisia musiikkifoorumeita, missä puhutaan erilaisista äänityskamoista ja vastaavista. Se on mun perversioharrastus, heh!” Juho nauraa.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Kai se on tuo laulu- ja soittotaito, jos nyt aattelee sillai etten oo pelkästään näyttelijä. Aika usein sitä kuitenkin ajautuu juttuihin, joissa niitä taitoja tarvitaan.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Ihmissuhdetaidot! Ne olisi jopa mahdollistakin oppia vielä!”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Muusikoita on jonkun verran kylläkin, ja mun pikkuserkkuni on näyttelijä Miina Maasola. En siis tule mistään suuresta teatterisuvusta.”

Mitä soittimia osaat soittaa? ”Osaan soittaa juu useampaakin. Kitaraa pääasiassa, pianoa, bassoa, rumpuja. Viulua olisi kyllä aika siistiä osata soittaa myös. Mullahan on siis bändi Järjestyshäiriö, laulan siinä, ja ollaan just parhaillaan tekemässä levyä. Musiikkityyli menee nykyään ehkä vähän popimpaan suuntaan, tyyli on vaikeasti määriteltävissä tällä hetkellä.”

Juho ja Audrey / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan alalle? ”No se oli kyllä tuo Niemisen Jorma Jyväskylästä, ei se nimi varmaan kellekään mitään sano, paitsi mulle hän on kyllä tärkeä henkilö. Hesassa kun on näitä Sibeliuslukioita ja muita, niin mielestäni Jyväskylässä ei ollut mitään vastaavaa kulttuuria. Olin jotain 19-vuotias kun menin sitten yhteen nuorten taidetyöpajaan ja tajusin, että tämähän on ihan ookoo. Tää Jorma oli siellä ilmaisutaitopuolen vetäjänä ja se sanoi, että älä nyt stressaa ja että sulla on ihan hyvä meininki, että haet poika vaan kaikkiin paikkoihin ja se tsemppas tosi paljon.”

Olitko lapsena koulun näytelmäkerhoissa tms. mukana? ”Voi enhän mä uskaltanut! Mä olisin kyllä halunnut olla jo tosi pienenä mukana, ja muistan sen tunteen kyllä tosi hyvin. Olin tosi ujo. Yläasteella se oli sit sellaista, että ”ei nyt saakeli mihinkään näytelmiin!” ja vaikka käytiin paljon katsomassa luokan kanssa kaikkea, niin en mä silloinkaan saanut mitään kimmoketta. Koin sen jotenkin niin, että ompas kauheeta ja en uskalla kyllä mennä. Tavallaan lukioikäisenä rupesi vasta aukeemaan se homma. Siis mähän oon koko ikäni spedeillyt koulussa ja muualla, mutta se on kanavoitunut vaan kaikenlaiseen häiriköintiin. No nyt mä saan tosiaan häslätä tuolla lavalla ja ihmiset vielä maksaa siitä. Juurikin niin, sinäpä sen kuule sanoit!” intoilee Juho.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Olipas se virallisentuntuinen kysymys. (puhuu virallisella äänellä) Olen lukenut itseni teatteritaiteen maisteriksi eli näyttelijäksi näyttelijäntyönlaitoksella Nätyllä Tampereella. Koulu alkoi vuonna 2004 ja valmistuin 2009. Hain kyllä Teakiin, mutta mä jätin kesken sen hakuprosessin silloin, koska Näty ja se meni päällekkäin ja sit mä vaan jotenkin hetken intuition varassa päätin, että satsaan Nätyyn, olisko ne pääsykokeet ollu sitten aiemmin tai jotain. Kerran aikaisemminkin mä hain Nätylle ja olin silloinkin ihan vähällä päästä sisään, mutta silloin vaan itellä jotenkin loppui usko kesken, koska mulle oli aina sanottu, että teatterikouluun ei voi päästä ekalla yrittämällä sisään. Et sinne pitää hakee about 50 kertaa ennen kuin tärppää... Jotenkin mä tunsin itteni tietyllä tapaa tosi ulkopuoliseksi vielä, mä koko ajan vaan odotin että milloin tää homma katkee, kun tää on mun eka kerta. Ja sit kun se ei katkennutkaan, niin mä olin vaan jotenkin silleen, että mulla vaan loppui veto kesken. Kyllä ne sit sanoi, että hae nyt ihmeessä uudestaan ja tuut sitten sillä meiningillä, että tuut sisään asti. Tosin mä ekalla kerralla kyllä mainostin haastattelussakin, että musta tulee muusikko. Seuraavalla kerralla mä sit sanoin, että musta tulee näyttelijä.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Se oli joku luovan prosessin kuvaus, niinku näyttelijän ja muusikon vertailu, koska silloin me tehtiin sitä edellistä levyä ja se liittyi jotenkin just siihen tilanteeseen ja mä vertasin tavallaan niitä eri prosesseja ja flow-tila – kokemusta.”

Oletko suorittanut jotain muita alaan liittyviä opintoja? ”Joo itse asiassa ennen tuota kouluahan mä olin Haminassa kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Siellä oli muuten myös kaksi tyyppiä, joilta sain lisää itseluottamusta. Mulla kävi hirmu hyvä tuuri kun just nää kyseiset ihmiset oli siellä kouluttajina. Noita tuon tyylisiä paikkoja on Suomessa paljon, sinne mennään ehkä vähän mittaamaan kiinnostuksen tasoa.”

Jos et olisi tällä alalla (näyttelijänä tai muusikkona), millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tuota on joskus tullut mietittyä ja ei oo kyllä mitään käsitystä... Tavallaanhan sitä voisi kuvitella olevansa vaikkapa psykologi, mutta jos mä olisin koittanut yrittää lukea itteni sille alalle, niin se olisi kyllä kosahtanut, kun en mä olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä lukemiseen ja pänttäämiseen. Mä tykkään kyllä keskustella ihmisten kanssa, eli mähän voisin olla hyvä keittiöpsykologi, kyllä! Valitettavasti siitä hommasta ei vaan kauheesti makseta. En mä tiiä, ehkä mä olisin joku kaupantäti varmaan...”

Minä olen ammatiltani kaupantäti. ”Aijaa! No sinne mäkin varmaan sitten suuntaisin!” nauraa Juho.

Miksi olet näyttelijä tällä hetkellä? ”No mun mielestä ensinnäkin siksi, että itselläni se liittyy hyvin voimakkaasti esiintymiseen ja kokemukseen ihmisten kanssa, vuorovaikutukseen. Oli rooli sitten mikä hyvänsä! Totta kai näyttelijäntyöllisesti on olemassa monta eri haastetta kun on olemassa kaikenlaisia mielenkiintoisia rooleja, jos ajatellaan esimerkiksi Hamletia... Mutta kyllä se vastaus on kuitenkin yleisön kanssa kontaktissa oleminen. Se on se asia miksi mä ylipäätään olen näyttelijä! En mä jaksa ruveta jaaritteleen jotain roolianalyysien syventämisjuttuja, se kuuluu siihen kaikki. (tässä vaiheessa haastateltava kiipesi melkein pöydälle...) Mä luulen, että jos mä olisin jossain muussa ammatissa, niin sielläkin mä kuitenkin koko ajan keikkuisin jossain, kun se tunne on koko ajan olemassa mun sisällä enkä mä saa sitä pois! Sen takia mä uskonkin, että mulla ei edes ole muuta vaihtoehtoa kuin tää. Laita muuten siihen kaupantädin tilalle vuorikiipeilijä.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Jos tälleen intuition varassa vedetään, niin kyllä mulle näyttelijöistä tulee ensimmäisenä Johnny Depp mieleen. Mä arvostan sitä tosi paljon, en tiedä nyt että fanitanko varsinaisesti. Kyllä mä muuten fanitankin, se tekee hienoja juttuja ja aika monipuolisesti. Benicio del Toro tulee myös jostain kumman syystä mieleen... Suomesta ehkä Vesa-Matti Loiri, mä diggaan tosi paljon Uunosta. Mä arvostan Loiria siis koomikkona etenkin todella paljon. Muusikkopuolella on sitten hirveä määrä kaikenlaisia, junnuna mä jossain vaiheessa diggasin tosi paljon Eppu Normaalista. Sit tuli kaikenlaisia punk-bändejä, ja myöhemmällä iällä ulkomaisia artisteja kuten Muse, Radiohead ja Pink Floyd. Mutta jos aattelis sillai, että mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle, niin kyllä se tuo Eppu Normaali on. Hyvin epätrendikästä tänä päivänä! Tällä hetkellä mielessä on Hurts ja sekin vaan johtuu siitä, että satuin kuulemaan yhden niiden biisin joka oli tosi makee. Kuulin vaan sen biisin ja muuten en tiedä koko bändistä yhtään mitään. Mulla on nykyään jotenkin sellainen suhde musiikkiin, totta kai on siistejä bändejä olemassa, mutta että paljon kuuntelee niinku vaan biisejä ja joku aina silloin tällöin kolahtaa siellä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Voi että sulla on vaikeita kysymyksiä. Tai siis tavallaanhan nää ei oo vaikeita, on vaan niin monta vaihtoehtoa mitä vastata! Mulle tuli hei jostain syystä nyt Spede mieleen, koska se olis niiiiin mahtavaa olla Speden kanssa samaan aikaan näyttämöllä! En ota nyt yhtään kantaa hänen näyttelijäntyöllisiin kykyihinsä, mutta mä vastaan sen siksi, että mun mielestä se olisi maailman epätodellisin hetki olla Speden, Simo Salmisen ja Loirin kanssa lavalla. Se olisi kyllä semmoinen hetki, jonka olisin halunnut kokea! Näitä kombinaatioitahan voisi olla montakin, kyllähän mä voisin ihan mielelläni olla myös Anthony Hopkinsin kanssa lavalla, tai Ricky Gervaisin. Suomalaisista olisi oikeesti tosi kiintoisaa näytellä Riku Niemisen kanssa.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Tuli ekana Chisu mieleen ja Chisu saa valita biisin, mä laulan sit sen mukaan. Mä olisin niin sen vietävissä.”

Missä teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Olen näytellyt monessakin eri paikassa ja kyllä sitä kaikenlaisissa projekteissa on tullut mukana oltua. Paras on ollut kyllä se Peacock-teatterin Muskettisoturit, sitä oli ihan sairaan hauskaa tehdä. Siihen oli kyllä älyttömän hyvä porukka saatu kasaan ja siinä kulminoitui moni asia, joka on itselleni tärkeetä näyttelijäntyössä. Kouluajoilta tulee myös mieleen ”Saari jolla ei ole rantoja”, sen haluaisin kyllä nostaa esiin. Se oli tanssiteos, jossa kyllä myös näyteltiin. Se oli tosi hyvä oikeesti ja siinä jotenkin oltiin niin monella eri tasolla. Oli kunnianhimoinen meininki ja tosi taitavaa porukkaa.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei ole. Tai sanotaan näin, että mä haluaisin tehdä jonkun oikein superherkän roolin.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Olen freelancer ja siihen on olemassa yksi syy ja se on se, että on näitä musiikkihommia nyt. Jos mä olisin kiinnityksellä, mä en ehtis tekeen yhtään mitään! Mä tiiän, että loputtomiin ei voi pallotella näin, mutta nyt oli se hetki ottaa aikaa tälle musiikintekemiselle ja voi tulla vielä hetki, jolloin nää hommat on ehkä toisinpäin.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo varsinaisesti katunut, mutta joskus on ollut olo, että tekisi vaan mieli heittää hanskat naulaan. Enemmänkin mä kadun sitä, että miksen mä osaa päättää mitä mä teen. Välitilassa keikkuminen on joskus aika raivostuttavaa.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se, että saa olla oma itsensä eikä tarvitse sillai pidätellä. Saa valvotuissa olosuhteissa menettää oman kontrollinsa, sanotaan vaikka näin! Se on hienointa, ehdottomasti!”

Entä miinuspuolia? ”Olishan se siistiä, kun olisi viikonloput joskus vapaat ja kaksiosaiset päivät on joskus suoraansanottuna ihan hanurista. Se syö sitten kyllä ihan kaiken ajan. Mutta uskon, että freelancerina ei ole ehkä niin ahdistavaa sen takia, että on aina yksi projekti kerrallaan ja sä asennoidut siihen ja teet sen, ja sitten hyppäät pois. Laitosteatterilaisia tää koskettaa kyllä varmaan enemmän.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Tää on nyt just se asia, jonka takia äsken vastasin sen herkän jutun, koska tosi luontevasti mä rupeen aina hölmöilemään jotain, mutta mä oon tajunnut nyt sen, että mussa on ehkä jotain muitakin puolia. Mä oon aina ehkä yrittänyt peittää  herkkää puoltani monenlaisella sekoilulla. Omimmillani tällä hetkellä oon just jossain hauskoissa rooleissa, mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Mä kaipaan haasteita ihan toisesta suunnasta!” julistaa Juho.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tuntuu, että tää vaikuttaa kliseiseltä, mutta kyllä ympäröivästä elämästä saa inspiksiä, vaikka kuinka ajattelisi jotain muuta. Joskus, etenkin nuorempana, on itsekin vähän karsastanut sitä kun jengi on sanonut, että ensin pitää elää elämää että voi tehdä jotain tiettyjä asioita ja näin, ja nyt oon tajunnut sen, mistä ne silloin puhui. Aiheet tulee ihan mistä vaan, tekstiviestin äänestäkin on tehty yksi biisi joskus! Rytmistä myös, ja monesti siihen sisältyy joku tietty tunne. Kun uskaltaa olla jotenkin auki ja myöntää sen, miltä itsestä tuntuu, niin sieltä ne kumpuaa. Teatteripuolella mä inspiroidun muista ihmisistä. Ja siitä, että jos saa jonkun kontaktin johonkin ihmiseen, mun mielestä se on ihan huikeeta. Se on jännällä tavalla outoa ja vähän pelottavaakin välillä!”

Podetko ramppikuumetta? ”Juu, ihan hirveesti. Vessassa pitää ravata koko ajan, kävelen ympyrää ja olen muutenkin levoton. On siihen jo sen verran tottunut, ettei se ihan aamusta heti ala, mutta sitten kun pääsee paikalle. On kyllä esityksiä nykyään, missä ei sitä jännitystä niin paljoa tule. Enskaripäivinä on sillai, ettei saa nukuttua ja on ylimääräistä energiaa, ja sitten just ennen esitystä alkaakin väsyttää ihan kauheesti. Siis muka, siihen kuuluu sellainen ns. hätähaukottelu ja se, että yrittää juoda kahvia, vaikka ei oikeesti edes tarvi! Se on vaan joku elimistön tapa ilmaista jännitystä.”

Onko sinulla omia rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Eipä oikeestaan, se riippuu kyllä ihan tilanteesta. Joskus on sellainen olo, että pitää hengitellä enemmän tai venytellä. Joskus on taas parempi ottaa vaan huikka vettä ja eikun lavalle!”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Oon kuullut tarinoita kummituksista ja luulen, että niitä on kyllä olemassa. Musta tuntuu, että niitä on muuallakin kuin teatterissa, mutta en oo kyllä itse törmännyt missään. Vanhoissa rakennuksissa ne varmaan lymyilee...”

Kerro joku hauska kommellus! ”Kyllähän niitä on kaikenlaisia sattunut...Muskettisotureissa oli kyllä kaikenlaista sekoilua, mutta ei siellä itse esityksen aikana kyllä mitään muistaakseni sattunut. Olihan siellä sellaista, että jatkuvasti joku teki lavalla jotain, mitä ei oltu ennalta sovittu. Mutta oltiin me sillai skarppina ja motivoituneina siellä takana kyllä aina! Yhdessä toisessa jutussa kävi kerran niin, että olin myöhässä esityksestä kun olin ajamassa autolla ihan väärään kaupunkiin, missasin yhden liittymän. Esitys oli jo käynnissä ja mä olin puhelinyhteydessä sinne, että missä ne menee. Auto vaan pihaan ja takkia pois ja roolivaatteet päälle tyyliin kolme minuuttia ennen kuin kohtaus alkoi ja eikun suoraan lavalle. Se oli kyllä hyvin kuumottava tilanne, ne oli jo vähän myöhentäneet esityksen alkua mun takiani. Ai niin ja sehän oli siis tosi hämmentävä juttu kun se puu kaatui kesken Pyynikin Häräntappoaseen tokaviimeisen esityksen! Sinne tuli joku ihmeen syöksyvirtaus. Alatalon Tomin kanssa vaan ihmeteltiin, että pitäisköhän meidän lopettaa. Vettä satoi kaatamalla ja tavaroita lenteli pitkin ja poikin. Jännää miten näyttelijät on yksiä apinoita kyllä, ettei ne tajua milloin pitää lopettaa, ootettiin vaan jotain selkeetä käskyä. Ja sitten puu kaatui!”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Se oli kyllä hyvä muisto kun pääsi kouluun, tuli euforinen tunne kyllä. Elämään liittyy paljonkin samankaltaisia hetkiä. Mulla on vähän sellainen olo, että kaikkein vaikuttavimpia asioita kun muistelee, niin tulee mieleen kaikkia hetkiä ja kokemuksia ihmisten kanssa. Et joku hetki on ollut tosi tärkee tai joku tunne kahden ihmisen välillä on ollut sellainen, jonkun ihan tuntemattomankin ihmisen kanssa. Se liittyy jotenkin just myös siihen esiintymiskokemukseen. Mä en oo sellainen tyyppi, että kokisin tätä maailmaa esim. ensisijaisesti henkeäsalpaavien maisemien kautta, vaan koen sen jotenkin ihmisten kautta.” sanoo Juho ja pitää pitkän tauon.

Olisitko tulevaisuudessa kiinnostunut itse ohjaamaan tai käsikirjoittamaan jotain? ”No ei varmaankaan ohjauspuolella mua nähdä, mutta voisin kyllä olla mukana käsikirjoittamassa jotain. Mä koen olevani aika hyvä ideageneraattori, mutta mä en oo välttämättä se tyyppi, joka laittaisi sen sitten esitettävään muotoon.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Niin kovaa kuin mahdollista tässä hetkessä. Se on ainakin just nyt totta. Olkoon sitten joku toinen päivä jotain muuta.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että saisin toteuttaa niitä asioita, jotka on ollu mulle tärkeitä tässä viimeiset kymmenen vuotta. Oon oppinut sen, että mä haluan olla mahdollisimman läsnä kaikissa niissä hetkissä ja välittää jotakin itsestäni muille ja myös vastaanottaa muilta ihmisiltä itselleni asioita. Se on mun unelma.”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi, jota en ole huomannut kysyä? (kerron pari esimerkkiä siitä, mitä muut ovat vastanneet) ”Sun esimerkkeihisi vedoten voin sanoa vasta-argumenttina, että mulla EI ole runsas rintakarvojen kasvu. Ainut mikä tulee nyt mieleen on se, että mulla on ollut aika kova kuume tässä viime aikoina. Olen kuules kuumeinen mies!” Juho naurahtaa.

Mitä vinkkejä haluaisit sanoa minulle ja muille yleisön edustajille? ”Nauttikaa esityksistä ja käykää katsomassa myös juttuja, jotka ei olisi lähtökohtaisesti  ”omilta tuntuvia”. Kaikesta ei tartte tykätä ja se on ihan okei, mutta haastakaa itseänne. Ottakaa mieluummin vastaan kuin että ei ei ei ei. Ennakkoluulottomasti, mutta saa olla myös sitä mieltä mitä on, jos ei tajuu niin ei tajuu ja jos ei tykkää niin ookoo.”

Tässä vaiheessa puhelin oli hukassa ja sitä etsittiin mm. pipon sisältä. Ei löytynyt.

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä osaan ainakin Kimi Räikköstä imitoida, ja on mulla muutama muukin. En mä niitä ole mitenkään harjoitellut, ne tulee esiin aina tilanteen mukaan. Joskus onnistuu hyvin, joskus taas ei.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mä olisin mies, joka pystyy muuttumaan näkymättömäksi. Sitä alkaa aina ahdistaa ne erikoistilanteet niin paljon, että se muuttuu näkymättömäksi. Se olisi niinku se sen ”juttu”, heheh! Se ei pysty auttamaan ketään, paitsi itteensä poistumalla paikalta. Itsensähäivyttäjämies! Hahhhahahh! Fade-away-man!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin kaikkia mahdollisia seksuaalisia toimintoja ja sitten haluaisin synnyttää. Kyllä se naisten ajatusmaailmakin kiinnostaisi, mä haluaisin keskustella miesten kanssa ja haluaisin nähdä sen toisen puolen asioista. Ja kyllä mä tutustuisin itteeni, siis ”itteeni”, ihan vaan mielenkiinnosta! Perusvietteihin keskittyisin ja ihmisen seksuaalisuutta tutkisin kaikilta kanteilta. Kyllä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Kyllä mulla siellä valitettavasti olisi tietokone. Kitara ja piano olisi myös, se olisi sen verran iso pesä. Jaffaa pitäisi olla ja sitten kuhaa. Mä paistaisin ne kuhat ja joisin sitä Jaffaa vaan!”

Ja taas nauretaan tovi.

Jos saisit matkata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin 60-luvulla olla tai 70-luvun alussa, Amerikassa tai Britanniassa todistamassa popmusiikin syntyä, se olisi tosi mielenkiintoista. Kaikki olisi niin uutta ja sillä tavalla neitseellistä! Popmusiikin alkulähteillä, vähän siistiä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rutto

Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kärttyisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Flyygeli

Mitä ääntä inhoat? - Kimitystä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - No tähän nyt se psykologi!

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Autokauppias

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä oot ihan hyvä tyyppi!

Järjestyshäiriön nettisivut löytyvät tämän linkin alta.

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2013, kesto 1h, ei väliaikaa

Dramatisointi Asta Honkamaa

Sovitus ja ohjaus Aino Kivi

Rooleissa : Juho Markkanen, Katja Peacock, Maija Siljander ja Esko Rissanen

Bändi : Mikko Hallamaa, Rami Kivi, Aleksi Lassila, Lasse Oksanen, Konsta Karppinen

Taustaa : Lukas Moodyssonin leffa Fucking Åmål on tullut nähtyä vuosia sitten, ja tykkäsin siitä kyllä silloin kovasti. Kun kuulin tämän tulevan ohjelmistoon Riihimäelle, ajattelin luonnollisesti että varmaankin Nuorisoteatterin puolelle. Kas, yllätyinkin sitten kun tämä onkin Riihimäen teatterin kevätohjelmistoa. Yhteistyötä on toki tehty Nuorisoteatterin ja Riihimäen lukion kanssa. Tarinan pääosissa ovat nuoret tytöt Elin ja Agnes, jotka asuvat Åmål-nimisessä kaupungissa. Tyhmä kaupunki, ei mitään tekemistä. Kaikki on ihan peestä, luokkakaverit ja vanhemmat ja koulu ja siskot ja koko elämä. Ahdistukseen ei auta yhtään se, että hiljainen Agnes (Katja Peacock) tykkää tytöistä ja on salaa ihastunut Eliniin (Maija Siljander), joka on luonteeltaan ja maineeltaan hitusen räväkämpi ja kaikki pojat tahtovat Elinin omakseen. Ei ole helppoa olla nuori, ei oikein tiedä onko lintu vai kala ja oma paikkansa pitäisi kuitenkin tässäkin maailmassa löytää.

Katja Peacock ja Maija Siljander / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

 Plussaa : Aloitus oli ovela, kun näyttelijät Maija Siljander ja Katja Peacock tulivat näyttämön eteen jutustelemaan ja ottivat roolit haltuunsa. Videolla taisi olla niitä nuorisoteatterilaisia? Aluksi ajatus "vanhemmista" naisista esittämässä teinityttöjä tuntui vähän oudolta, mutta se ajatus rapisi yhtä nopeasti alas Esko Rissasen saapuessa näyttämölle. Pari viikkoa sitten jouduin Hämeenlinnassa kuvittelemaan reilut  nelikymppiset eläkeläisinä ja se ei oikein onnistunut, vaan kuvittelepa kuusikymppinen mies teinityttönä ja vielä onnistuvan siinä! Esko oli Elinin Jessica-siskona ihan hillitön!! Esko esitti myös Agnesin isää, mutta nimenomaan tämä siskon rooli oli herkullista seurattavaa. Lavalla nähdään myös oivallisesti soittava nuorten miesten bändi (letkeä ja liikkuvainen basisti jäi etenkin mieleeni), jonka solistina singahtelee muusikko-näyttelijä Juho Markkanen. Homma lähti käyntiin Nirvanalla ja Juho teki muutaman täsmäiskun katsomon sekaankin. Energistä menoa! Juho esitti myös pyörätuolityttöä ja Eliniin pihkassa olevaa Johan-nuorukaista, joka kärtti suukkoa aika erikoisessa tilanteessa... Elinin ja Johanin yhteinen hetki keinussa oli ihanan herkkää katsottavaa. Musiikki toimi kauttaaltaan hyvin, bileissä soi Prodigyn Firestarter ja livenä kuultiin niin Red Hot Chili Peppersiä kuin ihana Bittersweet symphonykin. Sitähän se on, katkeransuloista tämä elo. Oli sitten nuori tai vanha, tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja löytää oma paikkansa ja tulla rakastetuksi. Esityksessä kiroiltiin aika tavalla ( Hemmetin Åmål ei oikein olisi nimenäkään toiminut), minua se ei häirinnyt lainkaan koska pahempaa kielenkäyttöä kuulee liki päivittäin nuorison toimesta ihan livenäkin. Muutamia tuntui häiritsevän, sillä paheksuva hymähdys kuului joka kerta jostain takaani kun v-alkuinen sana mainittiin...Kesto oli tosiaankin vain tunti ja aika kului kuin siivillä, kaikki oleellinen tässä oli kuitenkin mukana ja mitään ei oikeastaan jäänyt kaipaamaan. Liftattiin, bailattiin, ryypiskeltiin, uhottiin ja tultiin kaapista/vessasta ulos. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Jessica ja poikaystävänsä Markus... / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Elin ja Johan / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Miinusta : Eipä oikeastaan moitittavaa.

Muuta : Reissun voisi kiteyttää mieheni lausuntoon heti esityksen päätyttyä "Vittu tää oli hyvä, ja Esko oli paras!" Näytöksen jälkeen tapasin Juho Markkasen ja tein hänestä pikku haastattelun tänne blogiini, luettavissa tässä kevään aikana.

Esitykset jatkuvat 6.4. asti, ja Fucking Åmål saa neljä tähteä **** .

Juho herkistelee / kuva Teatterikärpänen

Ruuhkaviikot jatkuvat

Marraskuu on ollut todella kiireellistä aikaa teatteririntamalla,muutaman päivän sisällä taas nähty monta eri esitystä ja välissä netti ei ole toiminut lainkaan.Harmillista,sillä teatteriesityksistä pitäisi päästä kirjoittamaan heti tuoreeltaan sillä muuten jotkut herkulliset kohdat tuppaavat unohtumaan.No,joka tapauksessa tässä lyhyt päivitys muutamasta näkemästäni taas..

Vaarallinen harmonikka Turun kaupunginteatterissa oli sangen erilainen,mutta hyvin toteutettu ja kiinnostava musiikkinäytelmä.Tapahtumat alkavat Sisiliasta,josta harmonikanrakentaja Silvio (Mika Kujala) lähtee muiden joukossa siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin poikansa ja vihreän harmonikan kera,haaveissa perustaa oma harmonikkayritys ja tehdä rutkasti rahaa.Suunnitelmat kuitenkin saavat ikäviä käänteitä perillä ja toimeentulo on kiven alla.Silvio joutuu tahtomattaan todistamaan rotuun liittyviä väkivaltaisuuksia ja joutuu uhriksi.Poika selviää hengissä ja harmonikkakin on kunnossa.Jatkossa tapahtumat siirtyvät vuosien saatossa pieneen saksalaisyhteisöön,ranskalaissiirtolaisten pariin,puolalaisiin häihin ja polkkakilpailuihin ja lopuksi skandinaavien joukkoon.Mukana omistajalta toiselle siirtynyt mystinen vihreä harmonikka,joka tuntuu sinetöivän aina omistajansa kohtalon ... Musiikki liittyy vahvasti tapahtumiin mukaan,paikallinen musiikki harmonikkojen säestämänä siivittää juonenkulkua ja tuo tuulahduksen koti-ikävästä ja kansallisesta kulttuuriperinnöstä.Näytelmässä oli mukana neljä harmonikan soittajaa,jotka olivat koko ajan lavalla ja läsnä joka kohtauksessa enemmän tai vähemmän esillä,pidin siitä ratkaisusta kovasti.Kohtalaisen pitkä kesto oli näytelmällä,välillä hyydytti,mutta moni yksittäinen kohtaus jäi positiivisesti mieleeni,etenkin saksalaisyhteisö ja puolalaiset häät.Polkkakilpailuissa vedetty Rollareiden "Paint it black" (harmonikoilla vedettynä tietysti) oli aika kovaa kamaa!!Näyttelijöistä mieleeni jäi etenkin monta roolia taidokkasti urakoinut Tatu Siivonen,muutkin olivat toki hyviä ja kaikkineen näyttelijäsuoritukset olivat oivallisia ja onnistuneita. Annan kolme tähteä!

Godota odottaessa Kansallisteatterissa oli sangen onnistunut klassikko.Samuel Beckettin absurdi klassikkoteos avautuu katsojista jokaisella varmasti eri tavalla,niin paljon asioilla on piilomerkityksiä.Joka tapauksessa,näytelmähän kertoo parista nukkavierusta miekkosesta,Vladimir ja Estragon,jotka saapuvat joka ilta samaan paikkaan samaan aikaan,muistamatta kuitenkaan olleensa siellä aiemmin.Odotetaan mystistä Godota,joka muuttaisi kaiken ja miehet saisivat mielenrauhan ja jatkaa eloaan jossain muualla kenties.Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu juurikaan mitään,mutta silti tapahtuu ja koko ajan.Vaihtelua meininkiin tuo jostain saapuva isäntä Pozzo palvelijansa Luckyn kera.Ja tietysti,illalla miesten jo väsähtäessä paikalle saapuu pikkupoika ilmoittamaan viestiä Godot´lta,ei pääse paikalle mutta huomenna tulee.Varmasti.Näytelmä ja esitys oli juuri sellainen kuin odotinkin,eli ei mitään nykyaikaisia kikkailuja ympätty väkisin mukaan,tarina ja huikeat näyttelijät,se riittää.Esko Salminen,Eero Aho,Janne Reinikainen ja sokerina pohjalla Hannu-Pekka Björkman,jonka näin nyt livenä ensimmäistä kertaa.Kaikki olivat mielettömän hyviä,mutta erityismaininta Eero Aholle ja Janne Reinikaiselle (Lucky-palvelija),jonka roolihahmolla ei paljon repliikkejä ollut mutta kun herkesi puhumaan käskystä ajatuksiaan julki niin oksat pois ... Täydet viisi tähteä!! (ja yleisön joukossa oli muutama sangen tunnettu henkilö myös,mukava lisämauste se...)

Juoppohullun päiväkirjan vierailuesitys Hämeenlinnan Verkatehtaalla ei ollut ihan niiiin hyvä kuin taannoinen Linnateatterin kesäteatteriesitys,mutta oli tässäkin omat hyvät hetkensä ja hervottomat kohtaukset.Juho Markkanen pääroolissa ei tuonut mieleeni ihan kirjojen kuvaa Juhasta,pikemminkin juomiseen retkahtaneen rokkarin.Aika ihana renttu kuitenkin..Kristian oli myös erilainen,mutta ihan hauska suoritus sinänsä.Pointsit sen sijaan naisrooleissa urakoineelle Henna Tanskaselle (joka esitti myös Mikaelia).Loistava komedienne!Hulda-tädin yllätysvisiitti ja nuoruuden muistelohetket oli parasta antia,yleisö ulvoi naurusta ja taisi näyttelijöilläkin mennä pokka pariin kertaan.Yleisö muutenkin oli tavanomaista villimmällä päällä,jotkut innostuivat huutelemaan ja pari miestä nousi seisomaankin kesken esityksen.Hauskahan tää oli,mutta vain kolmen tähden veroisesti.

Vadelmavenepakolainen KOM-teatterista vieraili Hämeenlinnan teatterissa myös parin loppuunmyydyn esityksen verran.Minulla ei ollut hajuakaan mistä tarina kertoo,Miika Nousiaisen alkuperäisteos oli lukematta.Tämä olikin varsin piristävä yllätys.Näytelmähän kertoo Mikko Virtanen-nimisestä suomalaismiehestä,joka haluaisi keinolla millä hyvänsä olla ruotsalainen.Kansallisuustransvestiitti,kuten Mikko itseään tituleeraa.Jouluisin Mikko matkustaa Thaimaaseen tutustuakseen ihaniin ruotsalaispariskuntiin ja porukoihin ja soluttautuu juhlahumuun mukaan.Unelma toteutuu myöhemmin kun Mikko onnistuu vaihtamaan identiteettiään itsemurha-aikeissa rypevän ruotsalaisopettajan,Mikael Anderssonin kanssa.Siitäpä alkaakin sitten valheiden vyyhti ja Mikolta/Mikaelilta ns. karkaa mopo käsistä ruotsalaisuuden ydintä tavoitellessaan.Sitä ennen kuitenkin nähdään mieletön nykytanssiversio Olof Palmen elämästä,opiskellaan ruotsalaisuutta ja fiilistellään Bo Kaspers Orkesterin tahdissa.Näyttelijät olivat mielettömän hyviä,kaikki kolme.Juho Milonoff Mikkona etenkin,mitä äänenkäyttöä.Niko Saarela ahkeroi miesrooleissa ja erittäin positiivinen ylläri oli naisroolien Eeva Soivio."Möten" naishahmot etenkin... Kummasti jäi monenmoisia ruotsin lauseita päähän pyörimään loppuviikoksi.Täydet viisi tähteä !!

Olin myös Hämeenlinnan Teatterikerhon 60v-juhlissa ja juhlanäytöksenä Älä pukeudu päivälliselle,jonka olin siis jo aiemmin nähnyt omaisten esityksessä.Otaksuin silloin esityksen saavan toistojen myötä lisää vauhtia ja tarkkuutta ajoituksiin,mutta olin hyvin pettynyt esityksen nähtyäni.Se oli nimittäin muuttunut paljon tylsemmäksi eikä tuntunut pääsevän vauhtiin ollenkaan!!?? Oliko syynä yleisön jäyhyys vai mikä? Katariina Kuisma-Syrjän loukattua jalkansa hänen roolissaan oli Maarit Peltomaa ja sekin vaikutti tietysti,sillä tekihän hän erilaisen roolityön kuin Kata vaikka rooli olikin sama.Jäi mietityttämään tämä.

Pieni arvostelurypäs teatteripäivän kunniaksi

Maailman teatteripäivän kunniaksi minäkin taas aktivoiduin tänne kirjoittamaan pikaiset arvostelut muutamasta näkemästäni esityksestä...

Sitä ennen kuitenkin mahtisuuret onnittelut Hämeenlinnan teatterille!!Thalia-gaalassa hieno voitto sarjassa "Lasten ja nuorten teatteriteko" ja voittajana tietysti Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö.Huraaaaa!!

Keväällä olen toistaiseksi nähnyt aika vähän esityksiä,mikä on tietysti sääli,mutta laatu on onneksi korvannut määrän tässäkin asiassa.

Pari lastenteatterijuttua haluan ensinnäkin nostaa esille,eli Tampereen Komediateatterin "Hyvää yötä,Herra Hakkarainen" oli varsin hulvaton ja vauhdikas esitys.Olin katsomassa kummityttöni kanssa ja hän rallattelee tunnuslaulua vielä tänäkin päivänä.Hämeenlinnan teatterissa nähty "Kuka lohduttaisi Nyytiä" oli myös oikein ihanaa katsottavaa,hieno värimaailma ja hauskoja yksityiskohtia tulvillaan.Esitys oli sopivan mittainen ja sopii siten mainiosti perheen pienimmillekin katsojille.Mörkökin oli esityksessä mukana...

Hämeenlinnan teatterissa tuli nähtyä myös "Niskavuori",joka olikin aika huikea kokemus.En ole aiemmin ollut oikein niskavuorien ystävä,mutta tämä muutti mieleni ihan täysin.Upeita roolisuorituksia etenkin naisten puolelta - Liisa Peltonen nuorena Loviisana,Katariina Kuisma Hetana ja Ritva Oksanen vanhana Loviisana tekivät etenkin syvän vaikutuksen.

Toinen Hämeenlinnassa nähty näytelmä eli "Tätini on toista maata" olikin sitten lievä pettymys.En tiedä mitä oikein odotin,mutta mielestäni esitys oli aika sekava.Muutamia hienoja näyttelijäsuorituksia tässäkin toki oli (Johanna Reilin varsinkin sekä Arttu Kapulainen) ja pidin kovasti muutamista kohtauksista sekä näytelmän musiikkimaailmasta,mutta lähdin esityksestä aika sekavin mielin.

Tampereen Työväen Teatterissa näin upean "Fanny & Alexander"-näytelmän.Lavastus oli henkeäsalpaavan upea ja näytelmän jaksoi seurata loppuun pitkästä kestostaan huolimatta.Erikoispinnat Puntti Valtoselle!

Tampereella tuli myös nähtyä Chicago-musikaali.Olin varsin vaikuttunut esityksen jälkeen siitä osaamisesta,jota Tampereelta löytyy.Etenkin pääpari Velma ja Roxy (siinä esityksessä Petra Karjalainen ja Petra Saaristo) onnistuivat laulullisesti ja tanssillisesti oikein hyvin,pidin myös Jari Aholan asianajajasta sekä monesta ovelasti tehdystä kohtauksesta.Musikaalissa on useampi eri miehitys,olisi kiintoisaa nähdä mitä muut saavat samoissa rooleissa aikaan.

Kevään suurimmat yllätykset sen sijaan löytyvät Riihimäeltä ja Helsingin Linnanmäeltä!!Ankean työviikon päätteeksi Riihimäellä nähty "William Shakespearen kootut teokset" oli aivan mielettömän hauskaa katsottavaa ja pelasti koko viikon!!Markku Toikka,Esko Rissanen ja Jani Johansson urakoivat kolmistaan koko tuotannon ja vaikka yleisöä oli harmillisen vähän,äijät vetivät ihan täysillä.Kevään parhaat naurut irtosivat takaperin esitetystä Hamletista ja tennissukka-aaveesta:)

Linnanmäellä maaliskuun alussa nähty Muskettisoturit - rock-komedia räjäytti sitten pankin!!Lisää näitä esityksiä tänne,musiikki toimi täydellisesti ja mitä uroita lavalla,huh huh!!Esityksessä riitti silmäniloa sekä naisille että miehille.Kovimmat pisteet Porthoksena kekkaloivalle Ismo Apellille,hiukan hupsulle kuninkaalle Miska Kaukoselle,Buckinghamin herttua Tomi Alatalolle,Nikki Sixx-look-a-likelle Aramis Juho Markkaselle ja upeaääniselle D´Artagnan Jussi Mikkolalle.Biisit soivat päässä vielä seuraavanakin päivänä.Hopi hopi katsomaan kaikki,esityksiä ei ole kauhiasti enää jäljellä.

Syksyn ohjelmistoja alkaa pikku hiljaa ilmestymään ja hyvältä vaikuttaa...kaikenlaista mielenkiintoista luvassa.Sitä ennen on vielä kuitenkin monta esitystä näkemättä kevätkaudesta ja sitten on tuo kesäkin vielä välissä...

Häräntappoase

Häräntappoase / Pyynikin kesäteatteri,Tampere

Kesto noin 2h 50min

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa mm. Kasimir Baltzar,Liisa Pöntinen,Tomi Alatalo,Maria Aro,Aarno Sulkanen,Miia Selin,Hiski Grönstrand,Lauri Kukkonen ja Juho Markkanen

Taustaa : Anna-Leena Härkösen 1984 ilmestynyt esikoisromaani ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä.Tarina kertoo kaupunkilaispoika Alpo Korvasta (Kasimir Baltzar),joka joutuu maalle heinätöihin sukulaistensa luo,rakastuu palavasti Hurmeen Kerttuun (Liisa Pöntinen) ja tutustuu Torvenkylän nuorisoon.Häräntappoase on yksi suosikkikirjoistani ja muinoin tv:stä tullut minisarja on vieläkin tuoreessa muistissa,suuri osa repliikeistä osataan ulkoa mennen ja tullen.Odotukset olivat siis sangen korkealla.

Plussaa : nuorta vahvaa osaamista "vanhojen tekijöiden" rinnalla,pidin nuorten energisestä menosta.Tomi Alatalo Pasi Rutasena oli illan paras suoritus,voi jestas mikä tyyppi!Tykkäsin kovasti myös Juho Markkasen (Ripe) ja Lauri Kukkosen (Touko Mäkelin) menosta ja tyylistä.Lauluosuudet olivat täydellinen yllätys,mutta sopivat mielestäni hyvin sekaan.Lavastus oli erittäin toimiva,etenkin Takkisten talo,kylänraitti ja Kertun kotikulmat.Tutut kohtaukset heräsivät hienosti henkiin,tosin ryyppybileet eivät olleet ihan niin loistokkaat kuin odotin...

Miinusta : Liisa Pöntisen (Kerttu) puhetyyli toi hiukan häiritsevästi mieleeni erään toisen naisnäyttelijän,väliajan jälkeen jotenkin "lässähti" tunnelma hetkeksi,ehkä himpun verran pitkä kesäteatteriesitykseksi,lauluista pidin mutta en kaikista niihin liittyvistä tansseista.

Teatterikärpänen antaa Häräntappoaseelle neljä tähteä **** ja Pasi Rutaselle täydet viisi *****