Haastattelussa Snoopi Siren

 Snoopi Sirenin tapasin syyskuun loppupuolella 2013 (kyllä, yli vuosi sitten) Ravintola Birgerissä Hämeenlinnassa. Juttuhetki ”hiukan venähti” ja kesti liki 3,5 tuntia, joten haastattelun purkamisessakin on vierähtänyt tunti jos toinenkin.

”Olen Hämeenlinnasta kotoisin, eli olen paluumuuttaja. Vanhempieni erottua muutin 5-vuotiaana täältä pois (en tietenkään yksin) ja paluun tein vuonna 2002, jolloin aloitin teatterinjohtajana Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa. Aika kauan olin siis pois. Asustan tällä hetkellä Sairiossa ja lapsuuteni vietin myös siellä. On kylläkin ihan sattumaa, että asun parinsadan metrin päässä lapsuudenkodistani.”

 Mitä harrastat? ”Mulla on itse asiassa aika paljonkin harrastuksia. Mulla on vene ja se vie kyllä kesäisin suhteellisen paljon aikaa, ja saa kyllä viedäkin. Se on mulle ihan ykköstapa rentoutua kunnolla. Lisäksi mä harrastan vaeltamista – joka kevät/kesä/syksy käyn tekemässä vaellusreissun tai pari Lapissa. Sitten mä harrastan valokuvausta, sitä olen harrastanut tosi kauan ja mulle se on intohimo. Sitten on muutamia juttuja, joiden rajapinta on aika häilyvä siihen nähden, että onko se harrastus vai työ, ja näitä on esimerkiksi musiikki, elokuvat ja lukeminen. Jännä kyllä, mä en enää osaa kuunnella musiikkia ilman että miettisin, että taipuisikohan tää johonkin suuntaan ja olisikohan tällä käyttöä. Rockfestarit on ainut paikka, missä siitä pääsee irti, koska elävän musiikin diggaaminen on ihan eri juttu. Kyllä mun tärkeimmät harrastukseni liittyy luontoon ja rauhoittumiseen, irtaantumiseen tietokoneesta ja ihmisistä ja vähän kaikesta. Tällä hetkellä mulla on  mieletön mökkihaave päällä. Dramatisoin tällä hetkellä yhtä juttua, jota alan keväällä ohjaamaan ja olisi hienoa eristäytyä kirjoittamaan johonkin mökille, katsella syksyn tulemista ja kalastaa. Vähän niin kuin erakoitua, se on jonkinlainen selittämätön tarve nyt”, Snoopi fiilistelee ja keskustelemme hetken mökkielämästä ja kalastuksesta. ”Ja hei, raviurheilu meinasi unohtua ihan täysin! Se on mulle myös henkireikä. Hevonen on upea ja voimakas, energinen eläin. Jos pitäisi sanoa omasta tekemisestäni jotain tunnusmerkkejä, niin mun esitykseni on aina hirveen energisiä. Niissä on paljon liikettä ja toimintaa, en itse jaksa lainkaan kuunnella pelkkiä puhuvia päitä näyttämöllä. Sitä paitsi mulla on ylimääräinen kuudes lannenikama, ihan kuin hevosella. Mies hevosena. ”

 Puhutaanpa vielä harrastuksistasi hiukan. Mitkä ovat suosikkielokuviasi? ”No, tää on aika haasteellinen kysymys ihmiselle, jolla on kotonaan yli 6000 elokuvaa... Yksi elokuva on kuitenkin ylitse muiden ollut aina ja se on ”Seitsemän samuraita”. Muut suosikit mulla vaihtelee aina viikottain. Top 10-listalle mahtuu Kurosawaa, Felliniä, Kubrickia... Mustavalkoelokuvat on etenkin mun suosikkejani, niissä on jokin jännä etäännyttävä tekijä ja ne vievät aikaan, jota ei enää ole. Hyvä tarina vetoaa tietysti aina, siis sama kuin teatterissakin. Tulisi kyllä mieletön lista, jos tässä nyt alkaisin kunnolla perkaamaan näitä, sillä hyviä elokuviahan on todella paljon.”

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan kyllä. Mulla on ollut elämäni varrella erinäisiä bändejä ja varmasti oon tehnyt satoja biisejä niiden kanssa. Mulla oli aikoinaan vähän semmoinen ”Prince- syndrooma” eli halusin osata soittaa kaikkea mahdollista! Mä osaan soittaa kitaraa, bassoa, rumpuja, mandoliinia, koskettimia, sämplereitä, poikkihuiluja ym. mutta missään en ole virtuoosi. Itse asiassa olen hyvin keskinkertainen muusikko. Mua on virtuositeettiä enemmän kiinnostanut aina säveltäminen ja sovittaminen, ja sitä tekisin vieläkin, jos aika vaan riittäisi. Kyllä mä silloin tällöin teatteriinkin sävellän instrumentaalimusiikkia. Kun lapset tulivat kuvioihin mukaan, ei aika enää riittänyt kaikkeen. Viimeksi mulla oli Tampereella pari bändiä, joista toisessa soitin rumpuja ja toisessa lauloin ja soitin kitaraa. Se on ajanvalintakysymys. Oon niin utelias ja kaikkea pitää kokeilla ja testata!”

 Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Musiikki on mulla kyllä oikeasti vahva. Oon soittamisen lisäksi toiminut dj:nä, miksannut bändejä, tuottanut levyjä ja tehnyt valoja. Teknisellä puolella mua on vaikea selättää, esimerkiksi jos valosuunnittelija sanoo, että joku valo on hankala, niin mä näen heti onko kyse oikeasta ongelmasta vai pelkästään laiskuudesta, siitä, että pitäisi kivuta ylös ja suunnata heittimiä. Ja esimerkiksi äänisuunnittelijoiden kanssa mä pystyn puhumaan samaa teknistä kieltä, koska tunnen ne ohjelmat itsekin. Toinen vahvuuteni liittyy sitten kuvalliseen näkemykseen ohjaamisessa. Koska valokuvaan, hallitsen kultaisen leikkauksen, sommittelun ja syvätarkkuusajattelun vähintäänkin kohtuullisesti näyttämöllä. Käytän myös paljon ellipsejä ja limittäisiä rakenteita. No, jos ihan totta puhutaan, mähän teen yleensä leffaa näyttämölle ja olisin aika pulassa ilman vastaliikettä ja montaasileikkausten mestareiden kuten Pudovkinin ja Eisensteinin leikkausluetteloita. Tää menee kohta luennoksi... Mulla on tietyt elementit, joita ohjauksessani usein käytän ja vastaliike on niistä varmaankin tärkein. Nyt tää vastaus karkaa sun kysymyksestäsi. Vastataan nyt lyhyesti näin, että mä pystyn nopeasti ratkaisemaan asioita ja tekemään aika isoja päätöksiä ja tarpeen vaatiessa muuttamaan aika suuriakin rakenteita. Se ei ehkä ole erikoisosaamista, ehkä enemmänkin tietynlainen luonteenpiirre. Mulla on nopea mielikuvitus enkä mä hirveästi jaksa jäädä filosofoimaan juttuja. Tekemällä ne aina ratkeaa. Mä luotan enemmänkin kokonaisuuden tekniseen hallintaan eli ammattitaitoon ja se sitten yhdistetään spontaaniuteen, mielikuvitukseen ja sitten annetaan mennä! Välillä mennään vaistolla niin lujaa, ettei ehdi laittaa mitään sosiaalisia filttereitä väliin ja siinähän väkisin syntyy hyvää”, naurahtaa Snoopi.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata piirtää. Oon luultavasti Hämeenlinnan kolmanneksi huonoin piirtäjä. Mä kadehdin arkkitehtejä, jotka pystyy piirtämään vaikka mitä ja hahmottamaan isoja, matemaattisia ja kolmiulotteisia asioita. En vaan osaa! Ihan opeteltavissa olevia taitoja on sitten kielet. Vuosi sitten aloin opiskella omaksi ilokseni ranskaa. Kielellinen ajattelu ja kielet ylipäätään avartaa maailmaa ja ajattelutapaa. Maailma on ihmeellinen paikka ja olisi todella kiehtovaa osata eri kieliä. Joskus harmittaa, etten aikanaan opiskellut esimerkiksi espanjaa tai italiaa. Olisi nimittäin todella kiinnostavaa mennä ohjaamaankin vieraalla kielellä johonkin ihan eri kulttuuriin. Mahdollisuudet aukeaisivat työnkin kannalta ihan eri tavalla! Toinen osaamisalue olisi sitten se, että mulla ei ole ajokorttia enkä mä ymmärrä autoista enkä moottoreista yhtikäs mitään. Mutta mulla on vene. Jos se veneen moottori hajoaisi joskus tuolla ulapalla, mä haluaisin osata korjata sen. Ai miksikö mulla ei ole ajokorttia? Muinoin sain valita, että ajokortti vaiko sähkökitara ja mä valitsin sähkökitaran. Toinen syy on se, että oon aina asunut kaupungin keskustassa. Sit multa taitaa puuttua miehen autogeeni.”

Kesämies Snoopi

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla työskenteleviä? ”Valitettavasti löytyy. Mun tarinani on klassinen ja aika tylsä. Mun vanhempani erosivat ollessani 5-vuotias ja äitini meni naimisiin näyttelijän kanssa. Äiti oli entinen kenkämyyjä ja ensin iltanäyttelijä, joka sai sitten kiinnityksen, eli mä olen elänyt koko ikäni teatterissa. Siskoni ja minä ollaan oltu ihan pienestä pitäen näyttämöllä ja muutamissa elokuvissakin. Oma suhteeni teatteriin ei lähtökohtaisesti ole mitenkään maagista, koska olen nähnyt kulissientakaista maailmaa hyvin varhain. Teininä mä päätin, että teen ihan mitä tahansa mutta teatterialalle en mene, koska tää on ihan mielenvikaisten ihmisten puuhaa. Kesäteatteriin mennään vain siksi, että maksetaan asuntolainoja; työajat on ihan järjettömät ja nää ihmiset on koko ajan ihan rikki ja ne ei oo ikinä kotona! Vaatteet haisi koko ajan tupakalle, lämpiöiden seinät oli keltaiset ja likaiset, kaiken kaikkiaan tunkkainen vaikutelma. Siellä oli ihan oma tunnelmansa ja mulle se kaikki näyttäytyi jotenkin jopa vähän säälittävänä, surkuhupaisana maailmana. 15-vuotiaana sanoin äidille yhdessä kesäteatteriproggiksessa, että tämän jälkeen ette saa mua enää mukaan. Sen jälkeen mä lähdinkin musahommiin, tein metsurinhommia ja olin kirjastossakin kolme vuotta töissä. 24-vuotiaana palasin vasta teatterin pariin, eli aika kauan pyörin ihan muissa meiningeissä.”

 Oliko lapsuudessasi kaikki kaveritkin teatteripiireistä? ”Osa oli ja osa ei, oli joko teatteri-tai urheilupuolelta, ehkä enemmän kuitenkin urheilupuolelta.  Lapsena harrastin itsekin useampaakin eri urheilulajia. Jalkapallo oli tietenkin rakkain. Itse en oo hirveesti mitään semmoista ”teatterin taikaa” kokenut lapsena, sen oon kokenut sitten vasta myöhemmällä iällä, kun olen alkanut ohjata ja sitä kautta huomannut, että mihin kaikkeen on mahdollista päästä esityksellä.”

  ”Lapsena mä näin Kuopiossa toisella tai kolmannella luokalla ollessani näytelmän ”Yksi lensi yli käenpesän”, ja se teki muhun äärettömän suuren vaikutuksen. Mä en ihan täysin ymmärtänyt sitä, eikä tuon ikäinen voikaan ymmärtää, mutta kyllä sen kontekstin ymmärsi, että tässä on nyt ihmisiä joilla on ongelmia ja tämä on suljettu yhteisö. Jo lapsen vaistolla mä tajusin myös sen, että tässä näytellään ihan hemmetin hyvin. Se teki muhun suuren vaikutuksen, että joku osasi näytellä hullua niin hyvin! Tunsin sen teatterin näyttelijät oikeasti ja tiesin, ettei ne oikeesti kovinkaan hulluja oo, ne vedättää mua. Silloin ekan kerran koin teatterillisen oivalluksen, että tää on se näyttelemisen juttu! Huijataan ihmisiä. Lapsena näin muutenkin valtavan määrän näytelmiä ja olisi epäkohteliasta mainita niistä jotain tiettyjä, mutta tuon Käenpesän voin surutta mainita, koska se on ensimmäinen jonka muistan niin elävästi. Haluaisin muuten ohjata sen joskus itsekin.”

 Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”En mitään! Suomessa ei ole montaa ohjaajaa, jotka on alalla mutta eivät ole käyneet mitään kouluja, ja mä olen yksi niistä harvinaisuuksista. Mä uskon itse kisälliperinteeseen ja oon imenyt oppia ja vaikutteita kaikkialta missä olen ollut. Pienenä, kun näki teatterisissa kaikenlaista, niin jotenkin niitä pisti vaan muistiin. Itse ensin harrastuspohjalta aloin Tampereen Ylioppilasteatterissa tekemään ja opettelemaan tätä hommaa, ja sitten olin muutamilla ohjaajilla apulaisohjaajana. Olin myös lukenut kaiken mahdollisen käännetyn kirjallisuuden teatterista ja elokuvasta jo ennen tuota. Henkilökohtaiseksi raamatukseni nousi Marcel Martinin Elokuvan kieli. Ahmin muutenkin tietoa, opettelin tekniikoita ja teorioita Kandinskin väriopista Robert Cohenin Näyttelemisen mahtiin ja kyselin tyhmiä kysymyksiä alan ihmisiltä. Ammatillisen sinettini sain sitten siinä, että tein kaksi vuotta Kalle Holmbergin kanssa töitä ja se oli tavallaan viimeinen silta ammattilaisuuteen. Olin Kallen apulaisohjaajana vuonna 2000 Paavo Nurmi- oopperassa, joka on varmaan suurin teos mitä on Suomessa ikinä tehty. Siinä pääsi isoihin rattaisiin mukaan. Sitä ennen olin kylläkin ohjannut jo varmaan parikymmentä esitystä ja olin tehnyt Tampereen Ylioppilasteatterille sellaisia juttuja, joissa oli 40 näyttelijää lavalla. Kalle oli kuullut, että mä osaan liikuttaa isoja joukkoja ja hänellä oli mulle käyttöä. Häntä mä pidän henkisenä oppi- isänäni ja häneltä opin mm. vastaliikkeen merkityksen. Nautin niistä kahdesta vuodesta suunnattomasti. Kaikki kristallisoitui Kallen tapaan ajatella; se on niin isoa, jäsenneltyä ja kirkasta. Kalle oli musta kuin ydinvoimala, valtava määrä energiaa.”

 ”Niin, siis Tampereen Ylioppilasteatterille mä menin vuonna 1993. Ilmoitin, etten oo ohjannut mitään, mutta oon kova jamppa ja voisin alkaa ohjata. Ohjasin sitten muutamia juttuja ja muutaman vuoden päästä olinkin jo YT:n taiteellinen vastaava. Mulla oli selkeät visiot. Niihin aikoihin siellä ei ollut mitään pääsykokeita, siellä tultiin ja mentiin ja juotiin pussikaljaa ja se tekeminen oli musta aika päämäärätöntä. Toin sinne sellaisen ajattelun, että tänne ei tuosta noin vain tulla, tänne pitää oikeasti haluta ja pyrkiä, ja että pidetään pääsykokeet. Mukaan valitaan niitä, jotka oikeasti haluaa alalle tai on todella vakavissaan harrastamisen kanssa. Se alkoi tuottaa välittömästi tulosta ja esitysten taso nousi kertaheitolla. Sinne tuli todella lahjakkaita ihmisiä ja sain olla heitä valitsemassa viisi vuotta. Ville Majamaa on yksi heistä, Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Mikko Rantaniva, varmaan kolmekymmentä heistä on nykyään teatterialan ammattilaisia. Sieltä mun urani alkoi. Vuorotellen Sarianne Paasosen kanssa ohjasin todella paljon YT:lle ja sana kiiri, ja harrastajafestareilta alkoi tippua meille kummallekin palkintoja ja pian mulle soiteltiin ammattiteattereista, että tulisinko ohjaamaan heillekin. Kaiken olen oppinut kantapään kautta, tekemällä.”

 Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla, eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”On kyllä. Jokaisen ensi-illan jälkeen tulee aina tietynlaiset vieroitusoireet proggiksesta ja tulee sellainen hetkellinen olo, että haluaisi tehdä jotain muuta. Mä olisin mielelläni dokumenttivalokuvaaja tai muotovalokuvaaja, photoshoppaukset mua ei kiinnosta eli mä en jaksa lähteä käsittelemään mitään kuvaa. Työni voisi liittyä myös luontoon, voisin olla vaikkapa vaellusopas. Se olisi tosi mielekästä duunia.”

 Miksi olet ohjaaja (etkä esimerkiksi näyttelijä)? ”Ohjaamisessa toteutuu ja yhdistyy kaikki ne asiat, joita itse rakastan. Mainitsinkin niitä tuossa jo, eli valokuvaus, kuvataide, musiikki, näytteleminen ja käsikirjoittaminen. Ohjaajan näkökulmasta pääsee toteuttamaan parhaimmillaan niitä kaikkia. Ohjaaminen tuntuu omalta. Oon mä näytellytkin ja tykkään siitäkin, mutta jotenkin siinä muodossa mä en halua olla enää esillä. Se homma jääköön niille, jotka nauttivat siitä ja hallitsevat sen minua paremmin. Mä itse nautin esiintymisestä enemmän tuolla musiikin puolella ja bänditouhuissa. Mutta ei mulla ei ole palavaa tarvetta esiintyä. Enemmän mua kiinnostaa hallita isoja kokonaisuuksia, delegoida ihmisiä, tehdä päätöksiä, ohjaaja on kuitenkin aina työnjohtaja. Ohjaaminen on itselleni luontevaa ja koen, että oon löytänyt siitä myös aika hyvän väylän sanoa sanottavani. Kenties oma ääneni kuuluu sillä tavoin kaikista selkeimmin.”

 Miten ajatuksesi teatterista ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Aika paljon ja kaikilla mahdollisilla tasoilla – sekä käytännön että idealismin ja sosiaalisuuden tasoilla ja muuttuneet aika moneen kertaan. Tää kysymys itsessään on jo kahden tunnin keskustelun aihe. Kaikista oleellisinta on se, että tämä on ryhmätyötä. Kukaan ei ole tässä lajissa mitään ilman toista ihmistä, ja mulle se on tärkeä asia ja se on noussut hyvin oleelliseksi tekijäksi. Toinen mulle tärkeä asia on se, että tehdään humanistista taidetta humanistisin keinoin. Mä haluan itse olla esikuva, eli en ikinä nöyryytä ihmisiä. Olen aikoinaan ohjatessani sanonut useastikin pahasti ja laukonut jotain hyvin harkitsematonta toiselle – mikä kaikki liittyi omaan epävarmuuteen -   siis tehnyt omat virheeni, mutta en kyllä ole harrastanut sitä enää vuosikausiin. Mun mielestä teatteri ei vaadi sitä. Ihmisiä ei tarvitse nöyryyttää eikä kyykyttää, ja asioita voi lähestyä positiivisesti. Mä haluan lähtökohtaisesti antaa ihmisille energiaa enkä viedä sitä. En voi sietää vampyrismiä, ihmisiä, jotka imevät muista kaiken energian. Tämä pätee koko työyhteisöön. Kohtelen kaikkia tasavertaisesti, koska kaikki tekevät hemmetin hyvää ja tärkeää työtä.”

 ”Aikanaan oli lähellä, etten itsekin lähtenyt sille vaaralliselle tielle, että teatteri on vain elitististä ja intelligenttien taidetta, jossa hifistellään asioilla, istutaan fiinisti ja teeskennellään älykästä. Mä en jaksa enää semmoista teeskentelyä yhtään! Myönnän olevani allerginen tekotaiteelle, koska olen itsekin muutaman kerran siihen sortunut, heh.  YT:n vuosina tein pari esitystä, joista en itsekään ymmärtänyt yhtään missä mennään. Mulla oli vaan jokin vääristynyt mielikuva, että näin tämä nyt kuuluu tehdä näin ja tämä jos mikä on nyt taidetta. Paskaa se oli. No, onneksi sentään intohimoista paskaa. Tämän lajin hienous on kuitenkin se, että on niin erilaisia tekijöitä ja ääniä. Maijalan Lauri provosoi haastatteluissa, että teatterin pitää olla aina poliittista. Ei helvetti  Jos kaikki olisi poliittista, koko laji muuttuisi puuduttavaksi. En mä musiikissakaan kuuntele pelkkää punkkia, siis vaan yhtä genreä, kaikenlainen kiinnostaa, aidosti. On upeaa, että meillä on hyvin erilaisia näyttelijöitä ja ohjaajia, onneksi. Musta se on suuri rikkaus koko alalle.”

 ”Pakko vielä lisätä tuohon kysymykseesi, että miten ajatukseni ovat muuttuneet. Mä näen itse sen merkittävänä voimavarana, että oon tietyllä tavalla hyvin lapsenmielinen ja sitä kautta toivonkin, että ajatukseni muuttuvat vielä moneen kertaan. Eihän tässä mitään ole vielä lukittu! Mä oon nyt tietyn ikäinen ja voin ihan hyvin ohjata vielä kymmeniä vuosia. Ajatukseni ehtii heittää häränpyllyä vielä moneen kertaan. Koko laji on niin moniulotteinen, ettei tietenkään ole olemassa vain tiettyä tapaa tehdä, nähdä tai kokea. Mua vähän säälittää ne teatterintekijät, jotka jämähtävät johonkin muotoon, kahlitsevat itsensä. Tietysti mullakin on tiettyjä tekniikoita joita suosin, mutta mitään tiettyä tapaa tai tyyliä tai koulukuntaa mulla ei ole. Olen valmis hylkäämään kaiken koska tahansa. Vuoden päästä voin löytää vaikkapa jonkun valokuvauskirjan, joka mullistaa mun maailmani taas uudestaan. Haluaisin löytää uuden Jan Saudekin joka vuosi.”

 Tässä välissä seurasi puolisen tuntia vapaata keskustelua teatterista yleensä ja haastattelutilanne lähti ns. käsistä...

 Takaisin ruotuun. Kysytäänpäs tämmöinen... Jos sinulla olisi käytössäsi huomattava summa rahaa 
teatterintekemiseen, minkä teoksen ohjaisit? ”Seitsemän samuraita, ehdottomasti. Se on mun ykköshaaveeni. Kerran ehdotin sitä Riku Suokkaalle ja sanoin, että ”Riku, nyt on kuningasidea! Seitsemän samuraita! TTT,  suuri näyttämö.” Riku katsoi mua pitkään ja sanoi ”Snoopi”, eikä sanonut mitään muuta. Heh, se katsoi mua kuin jotain märkää puudelia. Se on kyllä niin massiivinen juttu, koska siihen tarvitaan ainakin kolmekymmentä miestä, jotta sen voisi tehdä uskottavasti. Haluaisin tehdä sen vielä niin, että siinä olisi kung-fu´a, karatea, taistelulajeja ja ilmassalentämistä. Toinen minkä haluaisin ohjata on Tim Burtonin ”Nightmare Before Christmas”, nerokas teos. Sen musiikillinen maailma on suorastaan ilmiömäinen! On niitä paljon muitakin. Mun työskentelytapani on semmoinen. Mulla on vähintään kymmenen, mieluiten kaksikymmentä, ideaa takataskussani koko ajan. Nää kaksi on niin massiivisia juttuja, että niitä ei kukaan tee tuosta noin ja jos tekee, niin ei pysty ideaa pöllimään. Muitakin haaveita on, mutta niitä en mainitse ääneen”, visioi Snoopi.

 No, millaisen miehityksen laittaisit Seitsemän samuraita-spektaakkeliisi? ”Kyllä mä sen verran härski olen, että Mikko Rantaniva olisi yksi heistä, olisi samalla viivalla sitten ihan ketä tahansa, korostan, ihan ketä tahansa. Meillä on Mikon kanssa mieletön yhteys ja ollaan niin paljon tehty yhdessä. En mä kyllä ihan soitellen sotaan lähtisi, eli en tee töitä kenenkään kusipään kanssa, vaikka kyseessä olisi miten iso stara tahansa. Oon kohtuullisen allerginen diivailulle ja mulle on ihan sama millainen se cv on, jos itse ihminen on ikävä. Persoona ratkaisee. Pari kuukautta on pitkä aika tehdä töitä hankalan ihmisen kanssa. Sitoutunut, kaikesta innostuva näyttelijä on korvaamaton. Mutta jos oikein nyt herkutellaan ajatuksella, niin Michelle Pfeiffer voisi tulla yhdeksi Kissanaisen puvussaan. Nuori Elisabeth Taylor ja nuori Paul Newman... Mikko Rantaniva, Ville Majamaa, Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari, Risto Korhonen... Brad Pitt voi soitella, katotaan mahtuuko mukaan, ehkä johonkin pieneen tehtävään, jos nyt näin leikitellään ajatuksella.”

 Heh, entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Mä laulaisin Kate Bushin kanssa kappaleen ”Don´t Give Up”. Se on hieno balladi. Tekisin yhtä hienon videon siihen kuin on video Peter Gabrielin kanssa, paitsi että meillä olisi Katen kanssa yksi yhteinen puku, jonka sisällä olisimme lähekkäin. Hyvin lähekkäin”

 Nämä kysymykset nyt menee puolelta toiselle, mutta mitä kaikkea olet teatterin saralla tehnyt? ”Ihan kaikkea mahdollista. Ylioppilasteatteri jo piti sisällään kaiken ihan siivoamisesta lähtien. En tiedä hommaa, jota en olisi teatterissa tehnyt, jopa jotain hyvin tuhmaa olen lavalla tehnyt. Mutta yleisöä ei ollut sitä todistamassa.”

 Montako eri juttua olet ohjannut? ”Mä en ole laskenut, mutta 50 on varmaan aika liki. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa laskea ne.”

 Monessako eri teatterissa olet ohjannut? ”Aika monessa. Hämeenlinnassa, Tampereella (Telakalla, Ahaa Teatterissa, Komediateatterissa, Työviksellä, Tampereen Teatterissa), Oulussa, Mikkelissä, Lahdessa, Linnateatterissa Turussa, pari eri kesäteatteria... Oon varmaan unohtanutkin jotain.” (huom. lisäys marraskuu 2014 : lisäksi ainakin Pori ja Kotka)

 Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi ohjaustöiksesi, vai pystyykö niitä laittamaan järjestykseen? ”Ei niitä kyllä pysty laittamaan, sillä minusta se olisi loukkaus tekijöitäkin kohtaan. Jotkut kokee rakkaammaksi kuin muut, mutta en osaa arvottaa niitä keskenään. Se mikä on työn alla, on yleensä se tärkein. Ne on rakkaimpia, joista tulee sellaista palautetta, että esitys on koskettanut. Se on mulle tärkeää. Mä en tee esityksiä itselleni, en enää, yt-vuosien jälkeen, vaan katsojia varten. Mä käyn läpi aina kolme tärkeää perusasiaa ohjatessani : mitä, miksi ja kenelle. Ohjaajan ensimmäinen tehtävä on määrittää tyylilaji ja päälause.”

 Millaisessa tilanteessa sinulle ilmenee ”teatterin taika”? ”Mä sanon tän ensinnäkin katsojana. Mulla
häviää täysin ajan-, paikan- ja ulottuvuuksien taju. Mä olen lumoutuneena jossain neljännessä ulottuvuudessa ja sitten tajuaa vasta jälkeenpäin, että nyt tapahtui jotain merkittävää. Sitä voi alkaa sitten yksityiskohtaisemmin purkamaan myöhemmin, että mistä se kaikki johtui. Tekijänä taas se taika tapahtuu silloin, kun koko sen pitkän prosessin aikana tapahtuu jotain odottamatonta.  Todistat sen, että joku näyttelijä, jonka kanssa teet matkaa, katoaa hetkeksi oman itsensä ulko – tai yläpuolelle ja hän tekee vaistollaan ja rohkeudellaan jotain käsittämätöntä. Itse tiedän missä mennään ja mitä hänen pitäisi tehdä, ja sitten tapahtuukin jotain vielä enemmän. Jotain jopa hallitsematonta. Se on mykistävää, kun joku löytää itsestään kutosvaihteen, jota kukaan ei tiennyt olevan olemassakaan. Joskus taas teatterin taika syntyy puhtaasta tekniikasta. Minä sytyn näyttelijöistä, joilla on kova tekniikka. He ovat kuin taikurit, he hallitsevat tilanteen, manipuloivat ja vedättävät meitä. Minusta upeaa tulla huijatuksi.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi eniten ihmiset, ja niin sen on pakko ollakin, koska muuten mä en ymmärrä, että mitä mä tekisin tässä duunissa. Työntekotilanteessa mua inspiroi ennakkoluulottomat, lapsenmieliset ja huumorintajuiset ihmiset, jotka ovat valmiita haastamaan itsensä. Se vaatii rohkeutta ja uteliaisuutta. Se on kaksisuuntainen tie; jos mä saan jonkun innostumaan, niin sekin saa mut innostumaan. Ohjaajan ja näyttelijän vuorovaikutus toimii parhaimmillaan niin.”

 Jännittääkö sinua ohjaajana ensi-illat? ”Mua jännittää enemmän silloin kun paikalle tulee ensimmäinen yleisö, ei ensi-ilta läheskään niin paljon. Mulla on ollut oma rytmitys siihen, että mä olen pyrkinyt saamaan ohjauksen vähintäänkin 90 % valmiiksi jo ensimmäiseen valmistavaan, eli tosi varhaisessa vaiheessa yritän saada sen esityksen tiettyyn muotoon. Siinä vaiheessa tiedän, että millä keinoilla ja asioilla se viedään loppuun, ja ne on aika pieniä asioita loppujenlopuksi. Jossain vaiheessa näyttelijöille pitää antaa tila rakentaa sielu esitykseen ja luoda oma tulkinta. Mä haluan jossain vaiheessa rauhoittaa sen tilanteen heille. ”Nyt ottakaa vastuu ja viekää maaliin.” Ei aikuiset ihmiset tarvitse kaitsemista loppuun saakka, kyse on enemmänkin yhteisen asian maaliin viemisestä.”
 
 Kerro joku oikein legendaarinen kommellus. ”Rakastan näitä tarinoita ja oon miettinyt joskus, että niistä pitäisi koota oma kirjansa. Mulla on näitä paljon takataskussa. Tää tapahtui Ylioppilasteatterissa Macbethissa. Mikko Rantanivahan on ihmisten naurattaja ja se takahuoneessa nauratti tyttöjä ja sitten Mikko luuli, että tulee näyttämölle myöhässä. Näyttämöllä on kolme naista ja Mikko juoksee täysillä lavalle niin kuin olisi tulossa näytelmän finaalin taistelukohtaukseen miekka tanassa huutaen. Sitten se tajuaakin, että on tullut lavalle 10min liian aikaisin, katsahtaa ympärilleen ja lähtee pakittaen ja samalla huutaen paikalta pois. Kaikki lavalla olevat naiset putoaa ihan täysin, joku taisi kääntää yleisölle selkänsä kun ei pystynyt käsittelemään sitä tilannetta lainkaan. Tää on piirtynyt mun päähäni kyllä melkoisena kuvana. Toinenkin juttu tulee heti mieleen. Aikoinaan ohjasin näytelmän ”Saatana saapuu Moskovaan” ja Janne Kallioniemen esittämällä Pontius Pilatuksella on hirveitä päänsärkykohtauksia kautta koko nelituntisen näytelmän. Esitystä on mennyt alle 10min ja Pontius Pilatus sanoo, että ”Päätäni särkee. Pitäisiköhän minun ottaa myrkkyä.” Yleisöstä nousee mies ylös ja sanoo ”Ottakaa koko porukka!” ja kävelee ovesta ulos. Hän oli päissään kylläkin, mutta se jäi mieleen”, Snoopi hihittää.

 Tulevia töitäsi? (huom. nämä siis keväällä 2014) ”Ensin tulee ensi-iltaan Työviksessä ”Kerjäläinen ja jänis” ja sen jälkeen menen ohjaamaan ”Karkkipäivän” Porin Teatteriin.” (huom. Lisäys : Marraskuun 15. pvä tulee Kotkan Kaupunginteatterissa ensi-iltaan ”Romeo ja Julia 2” ja huhtikuussa 2015 ”Ystävät hämärän jälkeen”. Tällä hetkellä Snoopi toimii myös teatterinjohtajana Kotkassa.)

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Jake LaMotto, kuuluisa nyrkkeilijä. Heh. Mä en oo mikään aforismi- ihminen.”

  Mistä haaveilet? ”Kesämökistä! Isommasta veneestä. Hyvästä terveydestä. Siitä, että mun lapsillani tulisi olemaan kaikki elämässä hyvin. Siitä, että saan tehdä tätä työtä jota rakastan.”

 Mitä muuta haluaisit kertoa itsestä... ? ”No sen, että Trivial Pursuitissa mut kannattaa ottaa joukkueeseen mukaan, sillä mulla päässäni paljon turhaa ja tarpeetonta triviaa elokuvista, kirjallisuudesta ja vanhemmasta musasta, erityisesti progesta, heh. Toinen mainitsemisen arvoinen asia on raviurheilu, josta tulikin jo puhetta. Omistan perseen parista lämminverisestä ravurista. Miksei teattereilla voisi olla yhteistä ravihevosta, joku Hamlet tai Thalian Tomppeli, joka tienaisi rahaa yhteiseen hyvään tai hyväntekeväisyyteen? Pitäisikö laittaa kimppa pystyyn?”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Yhtenä juhannuksena me keksittiin näitä itse ja mä en oo nyt ihan varma, mutta tää oli osittain mun ja osittain vaimoni ja Marika Heiskasen kehittämä hahmo ”Moisturizer” – kosteuttaja, joka työskentelee siellä missä on kuivaa, heh. Sit mä kehittelin yksityisetsivä Snoopi Sirenin, joka asuu Hämeenlinnassa rintamamiestalossa ja sillä ei oo oikein keikkaa, kun eihän täällä koskaan tapahdu mitään ihmeitä tai rikoksia.  Se etsisi Vanajasta kadonneita polkupyöriä ja tutkisi korkeintaan ankeita avioerorikoksia. Siis antisankari. Tai sitten ItseIronic-hahmo, joka toisi iloa ihmisten tylsään arkeen!”

 Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Mä koskettelisin itseäni. Kyllä mä oikeasti haluaisin tietää, että miltä tuntuu synnyttää. On se takuulla niin uniikki kokemus. Mutta jos tosiaan olisi vain yksi päivä naisena, niin kyllä mä haluaisin tietää miltä tuntuu kiertää koko päivä kenkäkauppoja, koska mä en ymmärrä sitä shoppailukulttuuria ollenkaan. Ja toi synnytys kyllä kiehtoo mua prosessina, et mitä kaikkea kehossa tapahtuu. Jos olisi niin, että aamulla huomaisi olevansa raskaana ja sitten keskiyöllä synnyttäisi. Puolenpäivän aikaan tulisi kaikkia outoja mielihaluja, pitäisi ostaa hillosipuleita ja itkeä ilman syytä. Yhtä tunnemyrskyä! Mut vierestä katsoneena totean, että synnytys sattuu ihan saatanasti, että ehkä mä vaan sittenkin vaan shoppailisin ja hiplaisin itseäni.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräätkin kesken kaiken? ”Kyllä mä läppärin ottaisin, koska sinne mahtuu niin paljon kaikenlaista. Valehtelisin, jos sanoisin ottavani pelkät kynsisakset. Hyvän tyynyn ottaisin mukaan, se on ihan ehdoton juttu! Eväspuoleksi pitäisi olla jatkuvat kalamarkkinat, hobittien pitämät. Ja vähän poronkäristystäkin.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Mä oon niin huono rakentaja, että sehän sortuisi välittömästi heti ekassa syysmyrskyssä. Ottaisin sinne sellaisen sumopuvun, joita näkee tuolla festareilla. Ei ainakaan sattuisi niin paljon kun mä putoan sieltä sortuvasta majasta. Kiikarit pitää olla myös, eihän koko majaideassa oo muuten mitään järkeä jos ei saa vaklata ihmisiä. Sen yksityisetsivä Snoopi Sirenin toimisto olisi siellä! Just niin!”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin Roomaan, silloin kun oli Caesarit ja vastaavat. Sivistystä, väkivaltaa ja karnevalismia. Groteski ja järjetön ja kiehtova aikakausi. Haluaisin nähdä kunnon bakkanaalit ja dekadenssin.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä kotiin.”

Snoopi lähdössä kotiin... Loistava kuva by Teatterikärpänen

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Velka
- Mikä sytyttää sinut? - Vesi
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahdasmielisyys
- Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä
- Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Valokuvaus
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Liukuhihnalla jossain suuressa tehtaassa
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Vihdoinkin pääsen itse tästä lomille!

Esittelyssä Eräs Teatterin "Kymmenen tikkua laudalla"

Hämeenlinnalaisessa harrastajateatterissa, Eräs Teatterissa, sai viime perjantaina ensi-iltansa Heini Junkkaalan suosittu ja kehuttu näytelmä ”Kymmenen tikkua laudalla”. Haastattelin esityksen tiimoilta näytelmän ohjaajaa, Elina Salmenojaa.

Elina Salmenoja / kuva napattu Elinan fb-profiilista luvan kera

Mistä näytelmä kertoo? ”Näytelmä kertoo lapsen kyvystä käsitellä vaikeitakin asioita leikin avulla. Se kertoo siitä, kuinka lapsi joutuu aikuisten välienselvittäjäksi, vaikkei olisi vielä siihen valmis. Kuten tekstissäkin sanotaan: "On todella lapsellista laittaa lapsi viestinviejäksi". Lapsi yrittää kaikkensa, jotta perhe pysyisi koossa. Vaikka keskiössä on ydinperhe, käsitellään tarinassa perhettä ja perhesuhteita laajemminkin. Se kertoo myös siitä, kuinka äidin voi olla vaikea päästää irti aikuisesta pojastaan, joka on jo pitkään elänyt elämäänsä oman perheensä kanssa. Äidin on kaikesta huolimatta hyväksyttävä miniänsä ja annettava poikansa elää omaa elämää. Lisäksi näytelmä käsittelee parisuhdetta ja sitä, kuinka suhteesta voidaan vaikeuksien kautta rakentaa entistä ehompi. Tämä aihe kuulostaa sinänsä varsin arkiselta ja tietyllä tavoin loppuun kolutulta. Tekstistä kiinnostavan tekee kuitenkin se, että siinä on mukana ripaus taikaa. Siinä sekoittuu todellisuus ja mielikuvitus; aina ei voi tietää, mikä on todellista ja mikä lapsen mielikuvitusta. Miksi pitäisikään tietää?”

Miksi valitsitte juuri tämän tekstin? ”Ihastuin tekstiin heti sen luettuani. Olin lukenut paljon näytelmiä, mutta tässä oli sitä jotain. Ehkä juuri se tietynlainen arkisuus suhteessa mielikuvitukseen sai minut ihastumaan. Junkkaalan teksti on paikoittain todella hienoa, ja jokaisella henkilöllä on omanlaisensa kieli ja tausta. Valintaan vaikutti myös se, että ajattelin näytelmän olevan helposti toteutettavissa pienellä näyttämöllämme.”

Missä muualla näytelmää on esitetty? ”Kymmenen tikkua laudalla sai ensiesityksensä Tampereella Ahaa-teatterissa. Sitä on esitetty ainakin Kansallisteatterissa ja lisäksi joissakin pienemmissä teattereissa. Heini Junkkaala sai näytelmästä pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon vuonna 2010 eli aloitan ohjaajaurani varsin vaatimattomasti tuomalla sen nyt Eräs Teatteriin.”

Miten päädyit ohjaajaksi? ”En muista, mistä ajatus alun perin lähti, mutta jossain vaiheessa äitini alkoi puhua, että olisi kiva saada minut ohjaamaan Eräälle joku lastennäytelmä. Yhtäkkiä huomasinkin istuvani Hietasen Riitan kanssa pöydän ääressä suunnittelemassa, minkä tyylistä juttua kannattaisi tehdä. Riitta on ollut alusta asti tietynlaisena apuohjaajana ja luimme tekstejäkin yhdessä. Tein kuitenkin itse lopullisen valinnan näytelmän suhteen. Kaikkiaan Riitta on ollut paljon mukana myös ohjauksessa, koska halusin jonkun kompensoimaan omaa kokemattomuuttani. Olen kyllä ollut näyttämöllä useassakin jutussa, mutta ohjaajan rooli on uusi. Uskon siitä olevan minulle hyötyä, että valmistun pian äidinkielen opettajaksi, sillä ohjeiden antaminen ja toisten ohjaaminen on minulle tuttua. Aluksi vähän kyllä jännitti, kun ajattelin, että tulen ohjaamaan muun muassa omaa isosiskoani, isääni ja entistä äidinkielen opettajaani. En kuitenkaan ole kokenut, että tämä asetelma olisi näkynyt yhdessä tekemisessä huonolla tavalla, päinvastoin! Meillä on alusta alkaen ollut todella avoin ja keskusteleva ilmapiiri, ja monet toteutukset ovat syntyneet yhteystyön tuloksena. Kiitokset tästä kuuluvat kyllä koko porukallemme.”

Kenelle suosittelet esitystä? ”Suosittelen esitystä kouluikäisestä ylöspäin kaiken ikäisille. Erityisen ihanaa olisi, jos saisimme katsomoon lapsia isovanhempiensa kanssa. Toivon, että esitys herättäisi keskustelua, ja että lapset kertoisivat tuntemuksistaan vanhemmilleen ja isovanhemmilleen esityksen jälkeen. Kyseessä on siis koko perheen esitys, jota lapset ja aikuiset varmasti tulkitsevat omalla tavallaan.”

Kerro vähän työryhmästänne! ”Esityksessä on mukana erästeatterilaisia sekä nuoremman sukupolven edustajia. Joukossa on myös yksi ensikertalainen. Pääosassa Annan roolissa on Ansu Laine, joka tekee kyllä mielettömän hienon roolisuorituksen. Muutenkin kaikki näyttelijät tekevät hienoja suorituksia ja laittavat itsensä todella likoon. Lisäksi mukana on Laura Huovinen, joka esittää Annan teini-ikäistä isosiskoa. Heidän vanhempiaan esittävät Aki Granlund ja Emilia Jokela. Mummolassa häärii tietysti myös Mummo, jota esittävät vuorotellen Riitta Hietanen ja Liisa Virtanen. Mummolan pihapiirissä asustaa jo edesmenneen Olli-Papan veli Kalle, jota esittää debyyttinsä tekevä Raimo Leppänen. Herra Parenteesin roolissa nähdään Kari Salmenoja.”

Kerro vähän harjoitusprosessistanne. ”Ensimmäiset lukuharjoitukset olivat tammikuun 27.päivä ja siitä kahden viikon päästä harjoittelimme oikeasti ensimmäisen kerran. Kaikkiaan harjoituskertoja oli viitisentoista. Tein heti sen päätöksen, että käsikirjoitukset kädessä ei mennä lavalle, ja olen todella tyytyväinen päätökseeni. Jos lavalla ollaan plarit kädessä, se on oikeastaan ainoa asia, mihin pystyy keskittymään. Harjoittelimme siis alusta asti kuiskaajan kanssa.”

”Näyttelijöiden heittäytymisestä kertoo hyvin se, kun omaistennäytöksen aamuna sain Isän roolissa olevalta Akilta viestin, että hän on niin kovassa kuumeessa, ettei pysty esiintymään illalla. Sovimme, että hän tunnustelee oloaan ja ilmoittaa vielä myöhemmin, pystyykö nousemaan lavalle illalla. Kuume ei kuitenkaan laskenut. Teimme sellaisen ratkaisun, että suunnitelmista poiketen Liisa esittää Mummoa ja Riitta tekee Isän roolin. Isän rooli on varsin iso; ei taida olla yhtäkään kohtausta, jossa Isä ei olisi näyttämöllä. Riitta otti haasteen vastaan, ja selviytyi siitä loistavasti! Muutenkin koko porukka sopeutui äkkinäiseen vaihdokseen todella hienosti, ja yleisö tuntui viihtyvän. Joku sanoikin, että ei ollenkaan huomannut, että Riitta oli ensimmäistä kertaa kyseisessä roolissa.”

Aiotko jatkossakin ohjata tai kenties käsikirjoittaa myös jotain? ”Tämä on ollut kaikkiaan todella kiva projekti ja nyt jo harmittaa, että pian tämä on ohi. Harjoituksiin on aina ollut kiva mennä ja yhdessä tekemisen meininki on ollut hienoa. Toivon, että voisin jatkossakin tehdä ohjauksia, sen verran mukavaa tämä on ollut. Toki minulla on vielä paljon opittavaa ja tässäkin projektissa monet asiat olisi voinut varmasti tehdä toisin, mutta ensikertalaiseksi tunnen onnistuneeni hyvin. Uskon, että pysyn jatkossakin joko näyttämöllä tai ohjaajan roolissa enkä ala itse käsikirjoittaa. Toisaalta olen kyllä todella huono sanomaan ei, joten eihän sitä koskaan tiedä!”

Teatterikärpänen menee katsomaan esitystä tulevana sunnuntaina, joten ensi viikolla lisää tästä näytelmästä!

Haastattelussa Miika Muranen

Ohjaaja-näyttelijä Miika Murasen tapasin Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa heinäkuun puolivälissä.

1983 syntynyt Miika on horoskooppimerkiltään härkä ja kotoisin Tervolasta, joka on pieni kunta Kemin ja Rovaniemen välissä. Tällä hetkellä Miika asuu Tampereella.

Mitä harrastat? ”Käyn kuntosalilla ja erilaisissa jumpissa, luen ja käyn yksinlaulutunneilla. Työni on niin epäsäännöllistä, että harrastaminen on haastavaa. Yksi harrastus on myös se, että katon kaikkia tosi huonoja tv-ohjelmia. Päivät ja illat ko tekee teatteria, kotona pää pittää nollata turhilla tosi-tv – jutuilla tai hömpänpömppäohjelmilla, sitten taas jaksaa! Yks suosikeistani on Matkaoppaat, siinä oli hirveen hyviä tyyppejä!” intoilee Miika.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Voi ko oliskin jotaki! Oon tehnyt aika paljon keikkaa yrityksissä imitoiden Tarja Halosta ja yhessä videoteoksessa myös.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Minusta olis mahtavaa osata soittaa jotaki soitinta! Akrobatiassa olis mukavaa olla myös hyvä, mie oon semmonen tumpelo. Koulussakin opettajat pyöritteli akrobatiatunnilla epätoivosena päitään!” Miika nauraa.

Onko suvussasi muita tämän alan ihmisiä? ”Ei oo ollenkaan, mie olen suvun musta lammas siinä mielessä. Sekä äidin että isän puolelta on kyllä kannustettu tähän. Aluksi osa sukulaisista oli hämmentyneitä, mutta sitten ko valmistuin Teakista ne vasta uskoi, että tämä on oikiasti työtä ja tällä voi elättääkin ittensä!”

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Olen käynyt Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelman ja valmistunut 2009. Sitä ennen opiskelin vuoden teatteri-ilmaisun ohjaamista ammattikorkeakoulussa Kokkolassa. Erilaisilla kursseilla olen myös pyörinyt. Olen aina haaveillu, että minusta tulis näyttelijä ja hain seitsemän kertaa näyttelijäpuolelle mutten päässyt. Pääsin kokeissa pitkälle mutta en sisälle, ja sitten hain kerran ohjaajapuolelle ja pääsin heti kouluun. Tavallaan kohtalo on johdattanut, tämä ei oo millään lailla ollut minun unelmani tämä ohjaaminen, niin vain kävi.”

”Mie luulen, että en päässy näyttelijäpuolelle, ko mitä useammin sinne hain, sitä enemmän aloin suorittaa pääsykokeita ja rentous ja rohkeus katos. Vois olla, että nyt jos hakisin, mahollisuudet vois olla paremmat. Uskaltaisin olla sopivalla tavalla röyhkeä enkä vertailis ittiäni muihin, mihin sorruin aiemmin.”

”Ohjaajapuolen kokeisiin hain sattumalta. Ohjasin Helsingissä Kellariteatterin yhen jutun ja näyttelijät kannusti hakemaan. Laitoin paperit ja pääsin pääsykokeisiin. Kokeissa en osannut oottaa yhtään mittään enkä edes halunnut sinne erityisesti, ja siksi varmaan olin kauhian rento ja aito siellä kokeissa. Viimeisestä vaiheesta lähin kävelemään pois, ko siellä oli semmonen tehtävä missä raati nöyryytti meitä ja katto, kuinka me siedetään painetta. Minua ärsytti, otin lenkkarini ja lähin kävelemään sieltä, koska se tehtävä oli kummallinen enkä erityisemmin halunnut ohjaajaksi. Sattumalta kaverini Armi Toivanen tuli minua koulunpihalla vastaan ja käski minua mennä takaisin: ”Jos pääset kouluun niin mieti vasta sitten mitä teet!” Mie menin takasin ja tässä ollaan, eli kohtalo oli monessa suhteessa mukana.”, kertoo Miika.

Mitä muita opintoja olet suorittanut? ”Oon ylioppilas ja sit draamapedagogiikan appro on suoritettuna. Vuoden opiskelin ammattikorkeassa ja lopetin, muutin Helsinkiin ja olin ilmaisutaidon opettajana ja koulunkäyntiavustajana ala-ja yläasteella.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Äiti vei minut katsomaan Rovaniemen teatteriin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”- esityksen ollessani päiväkoti-ikäinen, en muista tarkkaan ko olin niin pieni mutta siinä oli jotain tosi jännää. Sen sijaan muistan paremmin, ko olin 7-vuotias ja äitin kans mentiin kattomaan Luulosairasta. Äitin mielestä se oli maailman pitkäveteisin esitys, mutta mie ja eläkeläismummot ulvottiin naurusta. Se oli parasta mitä voi olla! Muistan ko väliajalla kysyin äitiltä, että ”Onko tuo noitten työtä, saako ne rahhaa siitä?” ja ko sain myöntävän vastauksen, sanoin että haluan kanssa tehä tuota. Sitten äiti veikin minua teatteriin useasti, kävin myös yksin kattomassa kaikki näytelmät moneen kertaan Rovaniemellä. Lapsena luin paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja tiesin mainoksista äänen perusteella, että kuka näyttelijä puhuu. Mummolassa oli vanha tyhjillään oleva kauppa ja siellä esitin omatekosia juttuja sukulaisia piinaten”, Miika muistelee.

Miksi olet ohjaaja? ”Olosuhteiden pakosta kai. Jotenkin se näytteleminen on ollut oma juttu ja rakastan sitä hetkeä ko yleisö on siellä ja itse aistii sen. Mulla oli niin kova hinku päästä näyttelemään ja ko sitä unelmaa ei annettu mulle, se oli mulle hirveen ahdistava ajatus. Olin jäsenenä Kellariteatterissa ja siellä tuli mahollisuus ohjata. Olin kiinnostunut tekemään Minna Canthin Anna-Liisasta sellaisen oman version, jossa olisi tanssia. Sain sen mahdollisuuden ja se oli hirveän kivaa, koska ei ollut mitään tietoa että mitä se ohjaaminen periaatteessa on. Ja sitten hain kouluun ja pääsin. Mulla meni koko eka teatterikouluvuosi siihen, että olin tosi ahistunut ja itkuinen. Puoli vuotta oltiin ensin näyttelijöitten kans samoissa opinnoissa ja se oli mahtavaa, sitten meijät ohjaajat siirrettiin taiteen filosofia ym. kursseille ja kuulin näyttelijöiden lauluimproavan viereisessä luokassa. Aattelin että tämä on niin väärin! Sitten tavallaan pikku hiljaa suostuin siihen, ko opettajat kannustivat ”kun sulla on tuollainen ohjaamisen taito”. Välillä tuli sellainen olo siellä koulussa, ettei kannustettu siihen, että ohjaaja voisi myös näytellä, vaan on oltava vain ja ainoastaan ohjaaja.”

”Jossain vaiheessa tajusin ko hain kesäksi näyttelemään, että nämä ei suljekaan toisiaan pois ja uskon, että ohjaamisessakin on iso apu siitä, että mie oon myös näytellyt. Minun mielestä jokasen ohjaajan pitäis välillä aina käydä siellä lavalla kokemassa, minkälaista siellä on olla ko ohjaaja sanoo vaikkapa ”Oo mulle enemmän niinku tyhjyys!” Ohjaaminen on konkreettista, annetaan näyttelijöille verbejä ja selkeitä suuntia. Se ei voi olla sellaista pelkkää tunnelmaa. Uskon, että tämä on rikastuttanut molempia puolia itsessäni. ”Harmi” sinänsä, että mulla on nyt ihan hirviästi ohjaustöitä ja näyttelijänhommia on vaikeaa ottaa, koska ne jatkuu aina niin pitkässä syklissä. Mutta lyhyesti kysymykseen vastaisin, että nykyään ohjaan ko haluan kertoa tarinoita teatterin keinoilla.”

”Sanon itseäni ohjaajaksi, koska täällä ollaan niin tiukkoja siitä, että kuka on mikäkin titteliltään, mutta kyllä mie omassa päässäni olen ohjaaja-näyttelijä. Ne on molemmat niin vahvoina minussa, vaikkakin parin viime vuoden aikana olen sitä näyttelemistä saanu harjottaa vähemmän, lähinnä oon paikannut sairastuneita näyttelijöitä omissa jutuissani. Haluan pittää siitä näyttelemisestä kiinni ja on se tavallaan kai hyväkin, että oon semmonen ohjaaja, jota voi tarvittaessa pyytää paikkaamaankin.”

Nuori ohjaaja tähyää tulevaisuuteen toiveikkaana ... / kuva Teatterikärpänen

Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla? ”Kirjoittaminen on mulle tosi vahva puoli. En kuitenkaan välttämättä olis kirjailija, ko se olis liian yksinäistä. Kun seittemättä kertaa hain sinne näyttelijäpuolelle, päätin, että olkoon viiminen kerta, hävetti hakea joka kevät. Päätin hakia OKL:ään, luokanopettajaopintoihin, koska olin tehnyt niitä opettajanhommia ja tykkäsin kovasti tehdä nuorten kanssa töitä. Luin niihin pääsykokeisiin, muttei tarvinnutkaan mennä sinne ko tuli tuo Teakkiin pääsy. Eläinlääkärin ammatista olen myös haaveillut, mutta siihen mulla ei riitä matikkapää.”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Ihailen esimerkiksi Petra Karjalaista, joka on ihan huikea musikaalinäyttelijä, mutta Petrassa on myös mielettömän hieno draamapuoli. Ja ihailen Irina Pulkan läsnäoloa näyttämöllä. Kunnianhimoisia teatterintekijöitä, jotka keskittyy valittamisen ja ahistuksen sijaan työhönsä, ihailen kovasti.”

Jos saisit valita ”unelmien porukan” näyttämölle, keitä ottaisit? ”Petra ja Irina ja Seela Sella ja vielä joku mieskin mukaan, Heikki Nousiainen. Hyvin karismaattisia kaikki!”

Miten tämä Hämeenlinnan kesäteatterin työryhmä muodostui ja oletteko ideoineet kaiken yhdessä? ”Tuukka soitti mulle ennen joulua, että mitä teen kesällä. Vastasin, että pidän ehottomasti lomaa enkä todellakaan tee mittään kesäteatteria. Tuukka siihen, että ”Ai jaa, meillä olis kesäteatteria Teatteri Siperian kanssa” ja minua alkoki kiinnostaa, sillä Siperia on tosi mielenkiintoinen ryhmä. Ne oli päättäny jo tämän tekstin etukäteen. Kysyin sitten, että keitä on näyttelemässä ja Tuukka kerto, että ”Minä ja Mikko Nousiainen” ja mie jo aattelin, että nyt on kaks niin hyvää näyttelijää jo mukana. Harvoin tulee niin kiinnostava juttu, että lomansa siihen uhraa, mutta nyt tuli semmonen. Mietittiin kolmistaan, että kuka vois olla se kolmas tyyppi ja aika nopiasti tuli Teemu kuvioihin. Sitten oliki aika mahtava jengi kasassa! Se alkuperäisteos on kolmen amerikkalaisen käsikirjottama ja niin haastava, etten uskonut sen uppoavan semmosenaan suomalaiseen kesäteatteriyleisöön, se oli niin semmosta Shakespeare-hifistelyä. Amerikkalaisille ja englantilaisille Shakespearen teokset on vähän niin kuin niitteen Kalevala tai Aapinen, että jokainen tuntee niitten sisällöt ja siksi niillä voi leikkiä. Meijän piti löytää omia näkökulmia, miten tuoda tuo näytelmä Suomeen ja kesäteatteriin. Osa me ideoitiin yhessä ja osa, esimerkiksi tuo kakkospuolisko, on minun jyräämääni. Paljon juttuja on karsittu ja minun tehtävänä on ollut löytää se, että miten ne toteutetaan ja miten harjoituksissa keksityt ideat toistetaan, koska sehän on se tärkein juttu.”

Mitä kaikkea olet ohjannut, kerro vähän esimerkkejä? ”Pikku Vampyyrin tein Lahteen, siinä oli uskomattoman hyvä porukka ja meillä oli niin hauskaa, että se ei tuntunut työltä yhtään. Jyväskylän Kaupunginteatterin My fair lady on isoin juttu, jonka oon tehnyt. Jyväskylään tein myös Viirun ja Pesosen, se oli eka ammattiteatterijuttu jonka tein viimeisenä Teak-vuotenani. Kemin Kaupunginteatteriin käsikirjoitin, ohjasin ja näyttelin esityksen ”Kevättä tassuissa”. Se oli semmonen interaktiivinen esitys, jolla kiertelin päiväkoteja. Ne oli ihan mahtavia ne pikkuyleisöt! Vaikka olenkin profiloitunut musiikki-ja lastenteatteriohjaajaksi, olen tehnyt paljon erilaisia esityksiä ympäri Suomea, mikä on tosi kivaa.”

Onko sinulla joku ohjaushaave? ”Olishan se mahtavaa käsikirjoittaa ja ohjata joku suuri suomalainen musikaali, jota ei vielä oo olemassakaan. Yksi iso haaveeni toteutuu Lahdessa keväällä, mutta siitä mie en saa vielä kertoa mittään”, kertoo Miika salaperäisenä.

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Joka päivä tavallaan. Sitä miettii, että miksei tee jotain missä olis jotaki järkeä. Vois tehä jotaki oikiasti hyödyllistä. Toki tämäki on tärkeää, mutta tulee niitä epätoivon hetkiä ohjaajana, ko oot vastuussa kaikesta ja kaikista. Välillä se tuntuu ihan kohtuuttomalta ko ohjaaja saa päälleen kaiken senkin, joka on jonkun työryhmän jäsenen omaa henkilökohtaista ahistusta. Ja ko itte on halunnut näyttelijäksi ja jos näkee näyttelijöitä, jotka on väsyneitä työhönsä tai jotka käyttää energiansa lähinnä kiukutteluun, mie tuun hirviän vihaseksi että miksi mie ohjaan noita, jos niitä ei yhtään kiinnosta tämä! Nyt ko on ollut tosi pitkä työputki ja se jatkuu vielä pitkään, varmaan tarvis vähän sellaista huilia että näkis mitä on tehnyt, mitä haluaa tehä ja onko teatteri tosiaan se mitä haluaa tehä koko loppuelämän, vai oisko se jotain muuta. Että hankkisko vielä jonkun toisen koulutuksen, jotta sinä päivänä ko väsyy vois mennä tekemään jotaki muuta. Mutta nämä on tämmösiä, mitä pyörittelee lähinnä väsyneenä kotona mielessään...”

Mikä on parasta työssäsi? ”Tässä tapaa monenlaisia ihmisiä! Tykkään tehä töitä muitten kans ja sen takia siitä kirjoittamisesta ei varmaan koskaan tulis mulle ammattia, koska pitäis olla yksin. Musikaalien tekemisessä hienoin puoli on se, että siinä on niin monta eri osa-aluetta; tanssia, musiikkia, laulua, näyttelijäntyötä ja kaikki se koneisto mikä siihen tarvitaan. Aluksi tuntuu, että homma ei tule ikinä valmiiksi ja sit ko palaset loksahtaa kohalleen ja kaikki toimii, se on valtava onnistumisen elämys. Ja ko tekee lapsille teatteria ja näkee, että sieltä lähtee semmosia tähtisilmiä esityksen jälkeen... Pystyy jakaan hyvää mieltä ihmisille! Mie en halua tehä teatteria teatterintekijöille, minua ei kiinnosta mennä kattomaan esitystä, jossa katsojan täytys tietää että tässä on tutkittu sitä ja tätä. Vaan että jokanen perusjamppa voi tulla katsomaan ja saada siitä jotakin ittelleen! Niin kauan ko tätä alaa rahoitetaan kaikkien verorahoilla, pittää ottaa katsojat huomioon laajasti. Sen takia ei minusta teatterintekijöitten kannattas osotella että ”Voi noi tekee farsseja!”, sillä jokasta tekijää ja lajityyppiä tarvitaan.”

Entä miinuspuolia? ”Ko joskus joutuu motivoimaan ihmisiä, koska minun mielestä tämä työ on niin hienoa ja arvokasta, että jokaisen pitäis löytää se syy miksi tehhään teatteria. Jos ei maistu, tulijoitahan tuolla on. Ja sitten semmonen, että tällä alalla on väärällä tavalla narsisteja ihmisiä ja niitten kans toimiminen on joskus semmosta, että tuntuu voimien loppuvan.”

Voimia tarvitaan myös tässä... / kuva Teatterikärpänen

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki, kuuntelen tosi paljon musiikkia. Ko teen musiikkiteatteria, koko ajan iPodissa kuuluu jonku näytelmän musiikki ja biisit. Se on tavallaan surullista ko ihastuu jonkun musikaalin biiseihin ja kuuntelee niitä ennen harjoituskautta ja sen aikana, ja sit ko esitys tulee ensi-iltaan niin vihaa jo niitä biisejä... Ja sitten ennen lastenteatterin tekemistä käyn hoitamassa kavereitten lapsia ja kuuntelen vaan niitä lasten juttuja. Lasten logiikka on jotain semmosta mitä kaipaa itekkin. Vitsit ko voiskin vaan heittäytyä joskus eikä olla niin hirveän järkevä. Inspiroitua voi myös ihmisistä ja kirjoista, että jos jaksaa pitää silmät auki niin tämä koko maailmahan inspiroi, varsinkin tähän työhön liittyen!” Miika intoilee.

Onko sinulla jotain omia ”kikkoja”, joista työsi tunnistaa? ”Ne, jotka ovat nähneet paljon minun tekemiä juttujani, ovat sanoneet että ne on hirviän tarkkoja ja että tavallaan vaikkei niissä olis tanssia, ne on koreografisia. Minua kiinnostaa teatterissa sellanen selkeys ja että asiat tehhään tyylitellen, ja myös musiikki on aina jollaki tavalla mukana minun jutuissa.”

Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Varmaan yksi itelle merkittävimpiä oli Törnävän kesäteatteri Seinäjoella, ko pääsin ensimmäisen Teak-vuoden jälkeen sinne näyttelemään. Olin Tuhkimo-musikaalissa hiirenä. Se oli eka musateatterijuttuni ja olin haaveillut, että vitsi ko pääsis joskus laulamaan, tanssimaan ja näyttelemään samaan aikaan (siihen haaveeseen ei tosin kuulunu hiiripuku). Muistan vaan sen olon ennen ensi-iltaa ko pelotti laulaa yleisön eessä, vaikka laulua olin vähän ehtiny opiskella. Mutta sitten ensi-illassa ko tanssin ja lauloin sooloani siinä hiiripuvussa, tunne oli mieletön. Tuli semmonen olo, että tätä ko vois vaan kehittää itsessään niin tästä sais isot kicksit! Tuo on ollut hyvin tärkeä teatterimuisto.” muistelee Miika lämmöllä.

Kerro vähän tulevista ohjaustöistäsi! ”Syksyllä on tulossa Jyväskylän Kaupunginteatteriin Myrskyluodon Maija, Satumaa-tangomusikaali Rovaniemelle, sitten keväällä se Lahden juttu ja yksi musikaali Vaasaan. Vuoden 2013 loppuun on töitä sovittuna, sitten aion vähän huilata. Sen jälkeen katotaan että mitä ja missä, lähdenkö opiskelemaan vai mitä. Sitten kovasti on eri proggiksia mitä suunnittelen ja kirjoitan, olis kiva niitäkin päästä toteuttamaan.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Älä elämää pelkää, älä kauneutta sen kiellä. Jotenkin mie aattelen, että me eletään täällä vain kerran, ja siksi täytyy rohkiasti mennä ja yrittää tehä niitä asioita, joista itte nauttii.”

Mistä haaveilet? ”Että pysyis terveenä ja että ympärillä olis läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ja että niillä olis hyvä olla. Sitten jos miettii sellaisia materiaalisia haaveita, niin haaveilen että joskus mulla olis oma talo jossaki veden äärellä, mutta se tarkottais luultavasti sitä, että minun pitäs hankkia ajokortti ja sitä mie en taija saaha aikaseksi... Toivon, että kaikki menis hyvin ja sais tehä sekä työssä että muussa elämässä semmosia juttuja, joista tulee hyvä mieli. Eikä kauhiasti satuttais kettään.”

Missä näet itsesi 10v kuluttua? ”Olen Suomessa, mulla ei ole haaveita päästä ulkomaille, suomenkieli on niin kaunista. Luulen, että halusin tai en, niin mie olen teatterinjohtajana jossain. Mie tiiän, että mulla on semmonen johtamishalu ja halu parantaa teattereita työyhteisöinä!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää blogini lukijoille? ”Mahtavaa, että on tämmösia blogeja, joka ei sisällä ammattikriitikon kirjoittamia arvosteluja vaan tavallisen katsojan havaintoja esityksistä ja että ihmiset lukee näitä. Käykää ihmiset rohkeasti muuallaki teatterissa ko vain Etelä-Suomessa! Käykää maakuntateattereissa, sieltä löytyy mahtavia juttuja ja hyviä näyttelijöitä! Tässä on myös oma lehmä ojassa, ko minun omat esitykset menee etelästä pohjoiseen...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Batman tietysti, sillä on niin mahtava sikspäkki ja se on komia!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Menisin pissaamaan toisen naisen kanssa yhessä, koska mie en ymmärrä kun naiset lähtee yhessä vessaan, että mitä siellä oikein tapahtuu!”

Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Ottasin suklaata, James Joycen Odysseus-kirjan, koska mie en jaksais sitä lukia vaan nukahtaisin. Tai sitten joku miellyttävä-ääninen ihminen olis lukenut satuja nauhalle!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihastus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ruisrääkkä (sanana)

Mikä sytyttää sinut? - Pakkanen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Finni

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Lokkien kirkumista

Mitä ääntä inhoat? - Kun joku vetää kynnellä liitutauluun

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Eläinlääkäri

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Gynekologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? – Tuo iso sänky on sinun! Minun taivaassa nukutaan, siellä ei muuta tehäkkään!