Samuli Niittymäen tapasin joulukuun puolivälissä 2018 théhuoneessa Helsingin Eerikinkadulla. Samuli singahti paikalle kesken musiikkivideon kuvausten (Bobby Orozan Your Love Is Too Cold, linkki ohessa) tyylikkäässä asussa ja täydessä maskissa, ja vietimme varsin intensiivisen tunnin. Osa kysymyksistä on laitettu jälkikäteen meilitse, sillä tunti vierähti liian nopeasti ja kuvaukset jatkuivat.
Vuonna 1986 syntynyt Samuli on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon syntynyt Helsingissä ja Oulunkylässä kasvanut ensimmäisen vuoteni. Peruskoulun ja lukion oon käynyt Hyrylässä (30 km Helsingistä).”
Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Heti kun mulle tarjoutuu parikin tuntia vapaata, mä menen jonnekin saunomaan ja mereen, nyt alkaa olla viileysaste meressä kohdillaan. Mulla on Altaalle ja Kulttuurisaunaan kausikortti. Niissä viihdyn. Urheilen paljon myös – sulkapalloa, uintia... Leffoissa käyn mielelläni. Sinne voi mennä välillä nukkumaankin, jos väsyttää. Niissä on niin hyvät tuolit siihenkin tarkoitukseen”, Samuli naurahtaa.
Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En. Ala-asteella olin musaluokalla kolmannesta luokasta kuudenteen. Kitaraa yritin ottaa haltuun kaksi vuotta, mutta sitten lopetin. Osaan soittaa Oodi ilolle, mutta siihen se soittotaito sitten jääkin. Eli vastataan uudelleen, että en osaa soittaa.”
Oletko jossain teatterijutussa ”näytellyt soittavasi”? ”En, KOM-teatterin Orkesterissa olin rumpali Timin roolissa, mutta luojan kiitos ei tarvinnut koskea oikeasti rumpuihin, siinä kohtaa olisi kyllä fiktio paljastunut.”
Mikä on ns. salainen paheesi? ”En tiedä miten salainen tämä pahe on (osoittaa pöydällä lojuvaa nuuskapurkkia), kun Kolmen sisaren Soljonyin hahmonkin oon rakentanut tälle ja vedän nuuskaa lavalla. No, ehkä salaisempi pahe liittyy tietynlaiseen itsepetokseen sen suhteen, että olen vegaani, mutta parin kuukauden välein olen mukavahingossa nielaissut yhden suklaapalan.”
Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Teatteri, ystävät... Mua koskettaa ja liikuttaa kaikki arkinen toisesta ihmisestä välittäminen, se on ihanaa.”
 |
| (c) Ilkka Saastamoinen |
Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Oon fyysisesti moneen taipuvainen. Seuraava tuntuu jotenkin vaikealta itse sanoa, mutta kyllä mä toivon olevani hyvä kollega ja keskustelukumppani. Vuosina 2012-2015 opiskelin elokuvaleikkausta TaiK:ssa (nyk. Aalto- yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu), ja dramaturginen ymmärrykseni saattaa olla laajakatseisempi kuin monella näyttelijäkollegalla. Huom saattaa. Ja se taas saattaa aiheuttaa pientä tilanviemisongelmaa teatteritreeneissä, kun intohimoni laajenee välillä koskemaan oman roolityöni lisäksi koko esitystä. Tuon jotain lisää koko esitykseen, eli tämä on sekä vahvuus että heikkous samaan aikaan?”
Entä mitkä ovat erityistaitosi? ”Koekuvaushommeleihin ja vastaaviin pitää aina näitä laitella, ja niihin oon vastannut, että oon urheilullinen ja ollut jääkiekkomaalivahtina, ja osaan suht ́hyvin ajaa yksipyöräistä.”
Harrastatko kokkaamista? Mikä on bravuurisi? ”Tosi vähän tulee kokattua. Eniten tulee varmaankin tehtyä tofukasta eli vegaanimunakasta. Jostain tuli nyt mieleeni yksi ”bravuurini”... Ostin kerran tertullisen banaaneita ja uppopaistoin ne kaikki, koska rakastan friteerattuja banaaneita. Tuli lievä yliannostus, enkä oo vuosiin pystynyt syömään niitä.”
Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? Onko joku asia jäänyt kaivelemaan tyyliin ”miksen aikanaan opetellut tarpeeksi”? ”Ekana tuli mieleeni soittotaito, osittain siksi että aiheesta oli tuossa jo vähän puhettakin, eli kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain. Jos puhutaan bändimusiikista, mun mielestäni coolein tyyppi koko bändissä on aina rumpali, se on jollain tavalla vastuussa koko hommasta. Välillä miettii, että voisko sitä 32-vuotiaana vielä oppia jonkun täysin uuden taidon edes auttavasti. Ja jos kaivelemaanjääneitä asioita mainitaan, niin totta kai mua on jäänyt ihmetyttämään se, miksen oo NHL:ssä maalivahtina!”
Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Hmmm, mä ajattelen tän näin, että totta kai voi olla ohjaajia, jotka pistävät koville, mutta kaiken takana on yhteinen suostumus ja näyttelijä voi myös vaikuttaa siihen, kuinka paljon itsestään antaa. Mulla on sellainen olo, että mä oon antanut eniten itsestäni Amor fati -teoksessa, joka tehtiin Kiasma-teatteriin syksyllä 2017. Siinä intiimiyden taso meni hyvin pitkälle ja tuntui henkilökohtaisen rajan ylittämiseltä, astuin kunnolla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toinen esimerkki on Kolme sisarta. Oon aiemissa töissäni tehnyt niin, että aluksi tarkkailen, että mitäs tyylilajia tässä nyt etsitään ja mitä muut tarjoavat, ja viimeisen kahden viikon aikana teen lopullisen oman roolityöni vasta. Kolmen sisaren kohdalla päätin antaa itsestäni 100 % ihan jokaisessa harjoituksessa, ja nyt on ollut todella rento olo mennä esitykseen, koska tiedän, että oon antanut sekä fyysisesti että henkisesti kaikkeni. Ehkä jatkan tällä tiellä!” Samuli summaa.
 |
| Amor fati/Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria/Petri Virtanen |
Tähän väliin huomautus, että Amor fatista on Kansallisteatterissa kaksi näytöstä, 15. ja 16. tammikuuta 2019 ja Kolme sisarta jatkaa ohjelmistossa koko kevätkauden ajan.
Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Luulen, että mutsini on alasta haaveillut ja se on varmaan vaikuttanut omaankin haaveiluuni. Mähän oon ihan duunariperheestä. Faija taas innostui teatterista ja alkoi käydä esityksiä katsomassa 90-luvulla Ryhmäteatterissa ja Q-teatterissa. Faijan kanssa oon jostain yläasteikäisestä käynyt katsomassa esityksiä ja saanut itsekin kipinän ja miettinyt, että tuo voisi olla siistiä.”
Muistatko vielä niitä ensimmäisiä esityksiä, joita olet nuorena nähnyt? ”Joo, yksi oli Antti Hietalan ohjaama Berlin Alexanderplatz Q-teatterissa. Muistan, että katsomot olivat vastakkain ja lavastusasetelma oli catwalk-tyyppinen, paljon teatterisavua ja kaikkea jännää. Mä en keskittynyt hirveästi siihen, mitä kaikkea itse esityksessä yritettiin sanoa tai mikä tämä tarina on. Muistan hyvin sen, miten vahvasti tunsin, että mä haluan myös tuonne teatterisavun keskelle Jani Volasen, Tommi Korpelan ja Saija Lentosen seuraan. Siinä oli jotain todella mystistä kiinnostavuutta.”
Tästäkö se kipinä kunnolla syttyi sitten? ”Mä olin aina ajatellut, että taidealoille ja varsinkin teatterin pariin pääsee vain näyttelijöiden tai teatterialan ihmisten lapset, ei mistään umpimetsästä. Olin yhdessä lukiomusikaalissa äidinkielenopettajani puoliksi pakottamana, hauskaa oli kuitenkin ja siitä oli ehkä kolme esitystä. En silloinkaan ajatellut, että tätä voisi tehdä työkseen. Ajattelin vaan, että tällä saan kuitattua ilmaisutaidonkurssit suoritetuksi. Ennen ylioppilaaksipääsyä en ollut hakemassa vielä mihinkään jatko-opintoihin vaan menossa inttiin, ja tämä samainen äidinkielenopettaja Kirsti Sorkkala kehotti mua hakemaan TeaKiin. Kirsti sanoi, että ”Hae, ethän sä menetä siinä mitään. Kyllä tuolle sun häiriintyneisyydellesi täytyy joku paikka löytyä.” Kirstille oon ikuisesti kiitollinen ja yritän sitä osoittaa hoitamalla liput niihin esityksiin, joissa oon mukana ja infoan aina, että missä tv-jutuissa mua voi nähdä. Ollaan pidetty yhteyksiä vuosien varrella. Ilman häntä en olisi tässäkään sun kanssasi.”
Eläköön Kirsti! Onko sinua koskaan kiinnostanut jokin muu ala? ”Mä oon koko lapsuuteni piirtänyt paljon ja olin siinä ihan hyvä, se on nyt vähän jäänyt. Joku graafinen ala olisi voinut olla mun juttuni, mutta en sitten tutkinut asiaa yleistä hakuopasta pidemmälle. Ajattelin, että käyn intin ensin ja mietin sen aikana suuntaani. Sitten pääsinkin TeaKiin ensiyrittämällä, vuosi oli 2005.”
 |
| Farmi/Ryhmäteatteri (c) Ilkka Saastamoinen |
Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Sen nimi oli Turo ja muut lopettaneet. Olin ollut Kansallisteatterissa vierailemassa parin vuoden aikana kolmessa-neljässä jutussa, ja siinä oli alalta kuultuja ja oman mielen syövereistä kaivettuja pelkoja tai turhautumista sen suhteen, mikä työssä pännii tai mikä voisi mennä vituiksi. Tekstissäni oli kahdeksan fiktiivistä näyttelijää, jotka olivat eri syistä lopettaneet. Fiktiivinen haastattelu siis oman itseni kanssa. Se varmaan piti kaiketi käydä läpi ja miettiä, haluanko lopettaa tavallaan ennen kuin olin edes aloittanut.”
Oletko nyt jälkeenpäin lukenut ajatuksiasi uusiksi? Moni on sanonut, ettei kehtaa lukea tekstiään. ”En muuten ole, olisikin mielenkiintoista tarttua siihen uudestaan. Veikkaisin, että siellä voi olla kolme kirkasta lausetta joukossa ja muuten aika pakkopullaa. Muistan, että mietin aihetta vuoden ja tarkotukseni oli kirjoittaa intuitiosta työkaluna näyttelijäntyössä, mutta töiden ja kurssien seassa tajusin, että tarkoitus olisi saada tästä itsellekin jotain ja se vaatisi valtavan työmäärän, ja siinä elämänvaiheessa homma veisi liikaa energiaa. Eli vähän rimaa hipoen se omalta osaltani tuli tehdyksi. Taitaa olla niin, että en taida minäkään vielä kehdata siihen tarttua. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten?” toteaa Samuli.
Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se taisi olla Platonov Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, Michael Baranin ohjaus. Se oli nelituntinen näytelmä, josta olin lavalla ehkä yhteensä seitsemän minuuttia. Se täytti kuitenkin kriteerit, lopputyössä pitää olla mukana vähintään kolmessa kohtauksessa.”
Oliko sinulla joku ”kumminäyttelijä”? ”Kyllä mä Janne Reinikaista pyysin ja parin ekan vuoden aikana muutaman kerran kävimme kahvilla höpöttelemässä ja hän kävi katsomassa joitakin juttuja. Aloin olla sitten Kansallisessa ja siellä oli vanhempia kollegoita, ja juttelu alkoi mennä luontevammin sitä kautta. Jannen kanssa ollaan tehty yhdessä töitä esimerkiksi Orkesterissa eli yhteytemme on kyllä säilynyt, mutta ”kummius” ... nyt mulla on ihan mahtavia omanikäisiäni ja viisaita intohimoisia nuorempiakin kollegoja, joilta haluaa palautetta ja kommentteja, ja ajatuksia tästä työstä ja elämästä.”
 |
| Kolme sisarta/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen |
Miksi olet näyttelijä? (Spontaanin naurahdusreaktion jälkeen Samuli yrittää etsiä puhelimensa kätköistä 18-vuotiaana TeaKiin kirjoittamaansa kirjettä aiheesta ”Miksi haluan näyttelijäksi”, kirjettä ei tähän hätään löydy.) ”Ekaksi tulee kaikenlaisia kliseitä vaan mieleeni, kuten ”en osaa mitään muuta”. Teatterikoulusta oon saanut teknistä apua, mutta eletty elämäni, lapsuuteni ja nuoruuteni, kaikki tapahtuneet asiat, joita oon saanut ja joutunut käymään läpi, ovat valmistaneet mua hyväksi tähän ammattiin. Yhteisö, joka kattaa kollegat ja koko teatterin, saa mut tuntemaan, että mulla on taas uusi perhe. Se on korvaamatonta, ja nykyään tuntuu jopa hiukan sivutuotteelta se, että joku tulee esitystä katsomaan! Itselläni on narsistinen tarve olla esillä ja saada huomiota - kukaan ei keskeytä mua näytellessä, mutta ihanaa että tälle kaikelle on tullut syvempikin merkitys. Halu saada yhteys työtovereihin.”
Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut tai havainnut itse? ”Hmmm... Kolmen sisaren käsiohjelmaa varten meidän piti ... korjaan ... saimme kirjoittaa esittelysivumme kohdalle tekstin. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa, luen sulle nyt painamattoman vaihtoehdon. Ehkä tässä käy ilmi tähän mennessä oppimani asiat myös.”
”Näyttelijä tarvitsee vain sydämen ja tuntosarvet. Hyvä itsetunto kasvattaa sydämelle korvat ja tekee kollegoista vertaisia. Huono itsetunto kysyy päivittäin elämän tarkoitusta haluamatta löytää siihen vastausta. Näytteleminen on minusta asettumista - sovittuun paikkaan näyttämöllä, roolihenkilön, kanssanäyttelijän, ohjaajan ja katsojan asemaan sekä omaan elämään asettumista. Taiteessani asettuminen tarkoittaa velvollisuutta astua häpeään, olla rohkeampi kuin ikinä.
Asettuessa eniten pokkaa vaatii valehdella hyvin kanssanäyttelijöilleen. Pelkän repliikin lausuminen ei vaadi minusta mitään. (Lopuksi lainaus David Mamet ́n kirjasta Tosi ja epätosi) Yleisö näkee vain sen mitä näyttelijä haluaa tehdä toiselle näyttelijälle. Jos puhuja ei halua tehdä mitään toiselle näyttelijälle vaan haluaa vain tulkita tekstiä, yleisö menettää mielenkiintonsa.”
Hiljaisuus. Muistan tuijottaneeni Samulia tämän lukuhetken aikana täysin mykistyneenä.
”Niin. Tavallaan suurin oppi on kuuntelu. Teatteri ei ole mua varten, vaan yhteyttä varten. Taiteilijoiden ja yleisön välillä.”
Hiljaisuus.
Huh. Se oli hienosti sanottu. Ihan tässä vetää hiljaiseksi. ”Kiitos.”
Nyt en yhtään tiedä missä mennään. Hmmm. Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita olet erityisen tarkkaan seurannut tai fanittanut nuorempana? ”Ala-asteella tajusin Jim Carreyta katsellessani, että toi tekee tuota työkseen! Nuija ja tosinuija, hahah. Koko se matka, mitä hän on tehnyt ja missä hän on nyt. Yksi suosikeistani on se, missä hän tulee Golden Globeihin jakamaan pystiä ja puhuu vain siitä, kuinka hän on ”kaksinkertainen Golden Globe-voittaja” ja kun hän menee illalla nukkumaan, hän uneksii siitä että olisi ”kolminkertainen voittaja” ja jos näin joskus kävisi, niin sitten hän olisi ”valmis” ja ”tämä hirvittävä hapuilu vihdoin päättyisi”. ”Ja ehdokkaat ovat…” Kyllä mä häntä seurailen edelleenkin. Kansallisteatterissa sain nähdä Seela Sellan työskentelyä heti ensimmäisessä jutussani. Ihailen hänen lapsenomaisuuttaan, herkkyyttään ja loputonta kiinnostustaan maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Kunpa itse ikääntyessäni voisin säilyttää samankaltaisen uteliaisuuden – tai löytää sellaisen joskus, jos mussa ei vielä sitä ole. Lisäksi ihailen Adam Driveria. Mielestäni hän pystyy säilyttämään tietynlaisen leikin, anarkismin ja kapinan tekemisessään. Samaan aikaan toivon, että hän on oikeasti yhteistyökykyinen näyttelijä ohjaajan ja muiden kanssa, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että hänellä on koko ajan joku oma meininki päällä eikä voi ikinä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Senkaltainen yllättävyys on kiinnostavaa.”
Tähän on pakko kertoa, että näin muinoin unta, jossa ovikello soi ja menin avaamaan, ja siellä seisoi Adam Driver pelkissä shortseissa ja sanoi, että ”Tässä mä nyt olen. Ota vaatteesi pois ja käy suihkussa.” Sitten heräsin ja jatkosta ei havaintoja. ”Hahahah. Mahtavaa! Että hän pystyy tuolla tavalla meidän muiden unissakin yllättämään.”
 |
| (c) Mitro Härkönen |
Jos nyt oikein fantasioidaan asialla, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Onpas hankala kysymys. Produktioissakin saattaa mennä niin, että ensin kuvittelee, että tuon kanssa on varmaan siistiä näytellä ja sitten käykin niin, ettei meillä olekaan yhteisiä hetkiä juuri siinä esityksessä, ja hieno yhteys löytyykin jonkun aivan toisen kanssa. Ja tuo on muuten tän ammatin hienoja puolia, kaikenlaisia yllätyksiä tapahtuu. Mä laajennan nyt kysymystäsi. Tykkään käydä katsomassa nykytanssia, koska mulla ei itselläni ole siihen tietenkään koulutusta eikä linssejä, joiden läpi arvioisin näkemääni – voin siis pelkästään nauttia ilman, että mietin nilkan ojennuksia ja tanssin historiaa. Voin tehdä ihan omat johtopäätelmäni kaikesta ja tuntea juuri niin kuin tunnen. Ja se tuntuu olevan teosten sanomakin usein. Mä fanitan tanssijoissa tietynlaista vapautta ja läsnäoloa, enkä ole vielä keksinyt keinoa tuoda sitä fiktiiviseen roolihenkilön esittämiseen. Miten olla samalla oma itsensä ja tehdä sovittu suoritus toki sydämellä, toteuttaen samaa illasta toiseen mutta kuitenkin niin että juuri sillä päivällä ja hetkellä on tilaa olla juuri sellainen kuin on... Anna Mustonen, Saara Norvio ja Hanna Ahti olisivat unelmieni kanssa-”näyttelijät”. Jos voisin jotenkin saada kiinni heidän läsnäolon taiastaan. Se voisi olla maagista!”
Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Siitä ei kyllä varmaan tulisi yhtään mitään, koska henkilökohtainen jumalani on Mike Patton. Hänet tunnetaan Faith No Moren laulajana, mutta rakastan enemmän hänen kaikenlaisia sivuprojektejaan. Häntä olen alkanut fanittaa ja seurailla jo yläasteella, ja hän kuuluu ehdottomasti mukaan sinne esikuvien joukkoon, vaikkei näyttelijä olekaan. Esiintymisen tapa, loputon intohimo tekemiseen. Hän on tehnyt italialaisista iskelmistä versioita, ja hänen Mondo Cane-kokoonpanonsa kanssa vetäisin kappaleen ”Scalinatella”. Luulen, että olisin kyllä vaan hiljaa vieressä ja katselisin. Jos hän vilkaisisi mua silmieni kautta sieluuni, olisi se mun unelmieni täyttymys”, huokaa Samuli.
Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, KOM-teatterissa ja Kiasma-teatterissa, ja tulevana keväänä olen mukana Teatteri Takomossa Katariina Nummisen esityksessä Rakkaus ja toisto. Ensi-ilta 15.3.”
Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla merkittävä. ”Viimeisimmistä töistäni Amor fati on ollut tärkeä. Ennen sitä ajattelin, että kameran edessä näyttelemisen tyyli on läsnäolevaa ja lähempänä itseä, ja teatterissa kaikki tapahtuu roolin ja tekstin kautta, jolloin roolihahmo voi olla karikatyyrimäisempi. Oma dramaturginen työ tulee kirkkaammin esiin, koska siinä on rajummat kulmat. Elokuvassa taas leikkauksen tekevät ohjaaja ja leikkaaja. Amor fatissa lavastus oli sellainen, että neljällä sivulla oli katsojia, eli en tavallaan päässyt pakoon mihinkään esityksen aikana. Päähenkilön uudelleensyntyminen ja yhteyden hakeminen saveen ... jos siinä lähtee yhtään ”näyttelemään” eli puskemaan jotain tunnetta tai yrittää osoittaa yleisölle, että tätä me haluamme sanoa ja siksi esitän olevani näin epätoivoisessa tilassa, tekisi se koko hommasta jotenkin perverssiä ja ahdistavaa katsottavaa. Se kuinka läsnä ja haavoittuvaisena siinä pystyy olemaan, oli uskomattoman luottamuksellisen työilmapiirin ja ympärilläni olevien huikeiden taiteilijoiden ansiota. Sen teoksen kohdalla otin ison askeleen ja se muutti mun näyttelemistäni ja taiteentekemistäni. Toinen tärkeä juttu on elokuva Hyvä poika, joka herätti suuren kiinnostuksen elokuvantekemiseen ja kameran toiselle puolelle, ja sain kipinän elokuvaleikkauslinjalle hakemiseen 2012, eli pari vuotta elokuvan jälkeen. Ohjaaja Zaida Bergrothin avoimuus sen suhteen, että kaikki asiat tuodaan tavallaan tiskiin muttei iljettävällä tavalla – ei kaadeta näyttelijöiden päälle asioita, vaan kerrotaan avoimesti, mitä mistäkin asiasta on mietitty ja mitä yritän tällä kohtauksella sanoa. Se Zaidan loputon kiinnostus ja yhteistyöhalu tuotti sellaisen ilmapiirin, ettei onnistumisella ja lopputuloksella ollut enää väliä, kun tekeminen oli sairaan kivaa.”
 |
| Yksi lensi yli käenpesän/Ryhmäteatteri, Samuli ja Minna Suuronen (c) Mitro Härkönen |
Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? Mainitse joku esimerkki teoksesta, joka on tehnyt jostain syystä suuren vaikutuksen sinuun. ”Näin Teatteri Jurkassa kuuden tähden esityksen ”Nora”. Vihaan niitä tähtiä. Mutta tälle voisi antaa 1-5-asteikolla kuusi. Monumentaaliset näyttelijät Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen tykittävät esityksessä näyttelijyytensä, taiteilijuutensa, naiseutensa, äitiytensä ja koko ihmisyytensä lainehtimaan lempeän tsunamin lailla ja muistuttavat, että näyttämöllä kaikki on mahdollista. Sinne voi tuoda mitä vain. Ja sitä kautta tulee olo, mistä ei voi koskaan muistuttaa ihmistä liikaa, että myös elämässä kaikki on mahdollista. Kaikki.”
Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika”? Onko se sellainen asia, jonka pystyy sanoin selittämään? Toistuuko se samankaltaisena riippumatta siitä, oletko lavalla vai katsomossa? ”Mä näyttelen, koska tutkiessani ihmistä ja ihmisyyttä roolitöitäni varten - ja siis täysin omista vänkyröistä lähtökohdistani - ilman tietoisia metodeja tai pakotettua filosofiaa, uskon aina, silloin tällöin, löytäväni uusia maadottumisen tapoja olla ihminen ja ihmisiksi itseni ja muiden kanssa. Se on polttoaineeni. Se on teatterin taika. Ja parhaimmillaan näitä tapoja voi oppia katsomosta käsin, kun näyttelijä uskaltaa paljastaa itsensä eikä piiloudu nokkeluutensa ja taitojensa taakse.”
Millaiset asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Ihmisten rohkeus. Ihmisten rohkeus tehdä omia juttujaan. Rohkeus olla omia itsejään. Ihmisten rohkeus pyytää apua.”
Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä ja miten se sinulla ilmenee? ”Pelottaa, että muistanko kaiken, mutta sitten muistutan itseäni, että olen tässä ammatissa paljastamassa itseni ja jos unohdan jotain, niin silloinhan vasta todenteolla paljastunkin! Ja tämän muistutuksen ansiosta saan oksennuksen pysymään alatakahampaitteni korkeudella.”
Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen jokaista esitystä riippumatta siitä mikä esitys on kyseessä? ”Kastelen naamani kylmällä vedellä.”
Oletko taikauskoinen? ”Olen ollut. Opettelen siitä irti. Se on minusta kohdallani usein itsekeskeistä; että täytyy tehdä tämä ja tämä asia, että MINÄ onnistun. En pidä siitä. Ja nyt kun olen luopunut siitä, on muihin keskittymiseni lisääntynyt. Siitä pidän.”
Oletko koskaan nähnyt Kansallisteatterissa kummituksia? Uskotko niiden olemassaoloon? ”En ole nähnyt enkä halua - tuosta voinee päätellä, uskoni laidan…”
Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Nää on aina pahoja... Tv-ohjelmien pressissäkin usein kysytään, että kerro joku kommellus kuvauksista, mutta etteks te tajua että kaikki on yhtä kommellusta! Kysymyksen kohdalla menee jotenkin tietynlaiselle selviytymismoodille ja mulla lyö aina täysin tyhjää, jos joku tätä kysyy. Varmaan siksi, että sama moodi tulee sählingin tapahtumishetkellä myös.”
Menikö muuten Sunnuntailounaan alkutunnari yhdellä otolla purkkiin...? ”Ei. Mutta vaatteita ei vaihdettu ottojen välissä.”
Kerro joku hyvä muisto. ”Olin viime kesänä Berliinissä ystäväni Santtu Karvosen kanssa, ja viisi päivää istuimme kahviloissa yatzya pelaten ja elämästä puhuen. Se nousee nyt todella hyvänä muistona mieleeni. Kullanarvoisia hetkiä. Että sellaisenkin kokemuksen on saanut elää!”
Onko sinulla jotain mottoa? ”Jääkiekkomaalivahtina hoin aina päässäni pysy pystyssä, eli anna hyökkääjän tehdä ratkaisu ensiksi, sekä tuu tarpeeksi vastaan maalilta, jotta kiekolla on mahdollisimman vähän tilaa. Tajusin tässä jokin aika sitten, että se on loistava motto elämään: Koita pysyä jaloillasi, mene tarpeeksi muita ihmisiä vastaan.”
Osaatko imitoida ketään? (Huom. Minun bravuurini on Eero Ritala -imitaatio...) ”En. Yritän imitoida itseäni uteliaana kolmevuotiaana Samulina.”
Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Mun jokaisen roolihenkilöni pohjana on Leijonakuninkaasta tuttu Timon-mangusti, siinä on jotenkin kaikki. Siinä on elämänhalu, huumori ja samaan aikaan mahdoton epätoivo. Millään ei ole mitään väliä, koska mihinkään ei voi vaikuttaa, mutta silti hän on mitä lojaalein ystävä sekä Pumballe että Simballe, ja taistelee jopa hyeenoja vastaan! Timonissa on jotain todella arvostettavaa!”
 |
| Tyylikäs yhteiskuva jälleen |
Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja sankarihahmosi nimi? ”Toivoisin, että mun supersankarihahmoni voima olisi ensinnäkin se, että se kykenisi tarvittaessa olemaan hiljaa ja kuuntelemaan muita. Muuten se pystyisi pysäyttämään rikolliset todella ärsyttävällä ja kovalla huudolla. Sen nimi olisi HuutOtus.”
Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Tää on helppo. Mulla on viimeaikoina mennyt eniten rahaa nukkumiseen ja nukahtamisen valmisteluun. Hommasin itselleni 8kg painopeiton ja se on täydellinen! Jos herää, niin vaihtaa vaan asentoa ja nukahtaa uudestaan. Se tutkitusti rentouttaa ja lisää mielihyvähormoneja, ja aamulla kehoon jää rentous kun nousee sängystä ylös. Veri kiertää koko kehossa. Piikkimatto kuuluu samaan sarjaan myös, ja kollegaltani Jussi Vataselta sain synttärilahjaksi jyvätyynyn, jonka lämmitän ja laitan tähän rinnan päälle. Siihen kohtaan pakkautuu kaikki stressi ja tunne päivän aikana. Se rentouttaa mukavasti. Varuiksi ottaisin vielä 3mg melatoniineja pari liuskaa. Niillä pärjäisin.”
Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Jaa jaa... Haluaisin mennä mahdollisimman pitkälle, jotta ymmärtäisi paremmin oman merkityksellisyytensä sen merkityksettömyyden ja pienuutensa kautta tässä koko maailmassa ja sen historiassa. Menisin ihan alkulähteille, ja olisihan se mageeta nähdä joku dinosaurus, ja just sillä hetkellä kun se olisi syömässä mut, mä palaisin turvallisesti takaisin tähän omaan aikaamme. Painopeittoni alle lämpimään.”
Mitä terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi täältä nykyhetkestä? ”Moi. Sä oot hengissä vielä 32-vuotiaana.”
Jos sinun elämästäsi tehtäisiin joskus esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun roolissasi? ”Se olisi sanaton kontakti-improvisaatio, mikä kestäisi 6 tuntia. Esityspaikkana Hyrylän jäähalli ja minun eri puolia esittäisivät ystäväni Tommi Eronen, Joonas Heikkinen ja Niina Hosiasluoma.”
Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on lähellä sinun sydäntäsi? Teatteria ei nyt kyllä lasketa!” (Ja vastaus : Lähellä sydäntäni on erilaiset tarinat, ohikiitävät hetket ja kohtaamiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa, lapsenmielisyys, ilo, taide eri muodoissaan.)
Terveisiä katsojille? ”Lainaan John Fruscianten kappaleen lainia. Tämä sopinee varsinkin teatterin penkeillä istuville kullanarvoisille vuorovaikuttajille, katsojille: You don’t throw your life away sitting still. Mutta pitäis tajuta elämässä ylipäänsä vaan istuskella paikallaan enemmän. Ilman älylaitteita!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä, ilman selityksiä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Tohtia
Mistä sanasta pidät vähiten? - Mnjääh!
Mikä sytyttää sinut? - Intohimoinen ja innostunut katse toisessa ihmisessä
Mikä sammuttaa intohimosi? - Toisia alentava asenne
Suosikkikirosanasi? - Vittusaatana
Mitä ääntä rakastat? - Fat Boy Slimin biisissä ”Rockafeller Skunkissa” hidastuva ääni, sumutorvea ja moottorisahaa muistuttava konemainen pörinä. Mä saan äärimmäiset kicksit siitä!
Mitä ääntä inhoat? - Tähän liittyy sanat myös ... Pelosta syntyvää toisen ihmisen yläpuolelle asettuvaa ohjeistamista, joka alkaa sanoilla ”sä olet varmaan itsekin miettinyt/ymmärtänyt/huomannut...” Sitä ääntä, jolla tuo rimpsu sanotaan mun on vaikea sietää.
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tää tuli nyt ihan puskista, mutta jos ei tarvitse selittää niin vastaan taistelusukeltaja.
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Taistelusukeltajana!
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Sä oot Samuli oikeessa. Elämän tarkoitus ON neljä miinus neljä eli nolla, eli elämän tarkoitus onnnnolla.”
