Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.

 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).

 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo
Ohjaus Tapani Kalliomäki
Lavastus ja puku- sekä valosuunnittelu Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Projisoinnit ja videotrailerit Antti Rautava

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Miettinen ja Maiju Saarinen sekä Emma Wirtanen ja Aarre Reijula

 Minulla on erityisen paljon muistoja liittyen bändiin The Everlast. Kävin katsomassa näytelmän kantaesityksen ennakkoa KOM-teatterissa ja kesän 2014 vietin Hämeenlinnan Kesäteatterin kahvilassa melko tiiviisti ja melkein jo opin replatkin ulkoa, niin moneen kertaan esitys tuli nähtyä tavalla tai toisella. Suuri yleisö ei nerokkaan tekstin hienouksia kesäteatterista löytänyt ja alkoi melkoinen loanheitto, jota puitiin yleisönosastokirjoituksia myöten. Minäkin jouduin useampaan otteeseen pitämään puolustuspuheita "salaviisaan tekstin" ja näyttelijöiden puolesta, mutta kun palaute alkoi mennä henkilökohtaisuuksiin, loppui minulta konstit. The Everlastin tykkikeikka jäi Hämeenlinnan Kesäteatterin historian viimeiseksi näytelmäksi ja minä vannoin, että nyt sai kyllä Orkesterit riittää vähäksi aikaa.

 No, parin vuoden mittaiseksi tuo paussi sitten jäi, kiitos Lahden Kaupunginteatterin. Olihan tätäkin versiota lähdettävä katsomaan. Eero-näyttämön ovella meidät vastaanotti hääpari juhlatamineissaan ja viimeistään siinä vaiheessa ajattelin, että nyt on vähän toisenlainen meininki, kun päräyttävässä alkuvideossa The Everlast saapuu näyttävästi paikalle lentokoneella, katseita vaihdellaan lähikuvissa ja taustalla soi piinaavaa musiikkia elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Orkesteri - The Everlast koko komeudessaan

 Totuus paljastuu esiripun takaa. Hulppean esiintymisareenan sijaan ollaan työväentalon takahuoneessa kaukana luxuksesta. Oven toisella puolella on meneillään hääjuhla ja kohta olisi bändin aika astua lavalle ja nostaa tunnelma kattoon. Takahuoneessa makoilee uteliaan lapsen ja pörrötukkaisen peikon sekoitus Halla (Hiski Grönstrand) leopardikuvioisissa housuissaan ja bootseissa, ja kuuntelee ajankulukseen radiota, josta tuntuu tulevan Sipilän puhetta, halusi tai ei. Tunnelma on varsin odottava. Muutkin orkesterin jäsenet alkavat valua paikalle, mutta missä on Jaze (Jarkko Miettinen), bändin liideri? Jazekin suvaitsee saapua paikalle ja hänelläpä onkin mahtavia uutisia. Paikalle on tulossa entinen Idols-voittaja ja nykyinen kuuluisuus Simone Päiväperhonen (Maiju Saarinen), joka tulisi vetämään lavalle yllärinä The Everlastin vanhan (ja ainoan) hitin "Lentoon lähdit". Samalla koko bändi saisi uutta nostetta lässähtäneelle uralleen ja olisi vain ajan kysymys, milloin lähdettäisi kiertueelle Dänemarkia myöten. Halla ei tästä ajatuksesta oikein pidä, koskapa Simone sattuu olemaan hänen lähisukulaisensa, joka tulisi ja sotkisi vaan kaiken.

 Simone saapuu paikalle ovet paukkuen näyttävästi ja siinä menossa "levikset repee" aika monella. Ja kuten arvata saattaa, Halla oli täysin oikeassa siinä, että neidon saavuttua alkaisi kaaos. Herää valtaisa määrä kysymyksiä : Minne katosi hääväen karjalanpaisti? Saako jaffaa ottaa ja kuinka monta pulloa? Kuka maksaa hätäkeskussoitot? Missä on pussukka, jossa Timin (Paavo Kääriäinen) palkka? Missä on Ranen (Jori Halttunen) putkikassi? Minne on kadonnut solidaarisuus? Ja tärkeinpänä kaikista : se pienitissinen lammilainen morsian, miksi käyttäytyi kuten käyttäytyi?

Morsian, karjalanpaisti ja Simone 

 Katsoja kysyy vielä, että miten ihmeessä päädytään hetkessä tilanteeseen, jossa yksi on panttivankina ja poliisit odottavat ulkopuolella valmiina iskuun? Sääliksi käy orkesterin jäseniä. Tämänkin piti olla vain tavallinen peruskeikka, ei mitään ihmeitä ja kikkailuja. Mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään, ne totisesti lähtevät ja katsomossa ei voi muuta kuin seurata hämmentyneenä. Tekstin tasollahan tässä paljon liikutaan, sillä takahuoneessa ei periaatteessa paljoa tapahdu ainakaan alkupuolella. Ohjaaja Kalliomäki on pistänyt kuitenkin liikettä niveliin ja niin koko esitys vaikuttaa paljon nopeatempoisemmalta kuin aiemmat näkemäni.

Tarinan hienoushan on siinä, että tämä ei kerro vain yhdestä kulahtaneesta orkesterista suurine haaveineen. Tämä kertoo ihan mistä tahansa työyhteisöstä erilaisine yksilöineen. Uskallan väittää, että ihan jokaisella työpaikalla on Rane (Jori Halttunen), ns. vanhan liiton tyyppi, joka on ollut alalla kauan, jolla on vahva työmoraali, joka haluaa välttää ristiriitoja ja uudistuksia, joka haluaa vain että kaikilla on hyvä fiilis. Tai Timi (Paavo Kääriäinen), kera vähäisen työkokemuksen mutta teoriapuoli on hallussa, nuoruuteen vedoten helposti höynäytettävissä. Entäpä Halla? Symppis kaveri, tekee kyllä duuninsa mutta hiukan omalaatuinen ja lähes kaikki pitää vääntää rautalangasta tai toistaa, jotta varmasti menee perille, jos silloinkaan. Tai Jaze, puhuu paljon ja saa supliikillaan ihmiset kuuntelemaan ja puolelleen, vaikka jutuissa olisi paljon ilmaa ja suurin osa olisi oman egon nostatukseksi. Yhdessä kaikki kuitenkin ovat paljon enemmän kuin osiensa summa, hommat hoituu vaikka helpommallakin pääsisi. Ja sitten paikalle tulee joku ulkopuolinen (tässä tapauksessa Simone) totuuden torvi, joka osaa havainnoillaan iskeä arkaan paikkaan ja sotkee kaikkien kuviot.

 Aiemmissa versioissa Halla oli kohtalaisen rasittava jankkaaja, jonka hölmöys huvitti ja jonka seurassa minulla menisi hermot alta aikayksikön. Hiski Grönstrandin antaumuksella tulkitsema Halla sen sijaan oli jotain aivan muuta. "Silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen" vetosi jotenkin minuun, ja ehkä myös ne trikoiden alta paljastuneet pitkät kalsarit. Tämä Halla oli sellainen, että teki ihan mieli istua viereen ja sanoa, jotta rauhoitutaanpas nyt ja näytähän sitä muistikirjaasi minullekin. Keitetäänpäs kahvit ja vähän jutellaan, kyllä se siitä kuule. Tässä olisi nippu Lucky Lukeja, luetaanpas niitä yhdessä ja ääneen.

 Orkesterin jäsenten persoonien erot korostuivat entisestään ja hokasin, että nämähän edustavat myös eri aikakausia, arkipukeutumistaan ja hiustyylejään myöten. Tyylikkäin hetki mielestäni oli Ranen hieno puhe siitä, millaista on olla työyhteisön jäsen ja mitä kaikki tämä hänelle merkitsee. Hommia ei todellakaan tehdä rahankiilto silmissä, takana on niin paljon muutakin.

 Viimeinen yllätys säästettiin vielä ihan loppuun, kun The Everlast vihdoin pääsee vetäisemään hittinsä "Lentoon lähdit" (sävel ja sanat muuten Olavi Uusivirran kynästä) ihan oikeastikin. Ja taas pieni vertaus aiempiin versioihin, joissa hyvin useasti mainittiin se, mitä soittimia kukakin soittaa. Tietysti olin ajatellut nytkin esim. Timin rumpujen taakse ja Hallan basistiksi, vaan toisin kävi ja olin iloisesti yllättynyt.

 Orkesteri - The Everlast sai minut miettimään tarkemmin me-henkeä ja jokaisen vastuuta yhteishengestä - ja karjalanpaistia! Tärkeitä juttuja kaikki.

 Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

 Teatterin sivuilla voit käydä kurkkaamassa trailerin sekä kuunnella hittibiisin, joka muuten myös käsiohjelmana toimi hienosti! Linkki ohessa.  Erityiskiitos vielä fläppitaulusta!

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.

 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Hiski Grönstrand

Hiski Grönstrandin tapasin lokakuun puolivälissä 2013 Lahden Cumuluksen Huviretki-ravintolassa, West Side Story-esityksen jälkeen. Tapaaminen alkoi varsin erikoisesti, sillä ensinnäkin tilasimme valkosipulietanoita ja toisekseen, lähistöllä olevassa pöydässä isohko seurue lauloi antaumuksella ”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän” ja me yhdyimme omassa pöydässämme lauluun mukaan. Kymmenkunta minuuttia meni lähes hysteerisissä merkeissä, kunnes rauhotuimme ja pääsimme aloittamaan varsinaisen haastattelun...

Vuonna 1984 syntynyt Hiski on horoskoopiltaan kaksonen. ”Joutsan metistä mä olen kotoisin, Keski-Suomesta. Äidilläni on siellä islanninhevostalli, Saaga-talli. Nyt elokuusta lähtien on asuttu Lahdessa. Tampereella olen asunut myös, ennen Nätyä kävin Suomen Teatteriopiston vuoden kurssin. Kuusi vuotta vierähti Tampereella, jonka jälkeen muutimme Jyväskylään ja sieltä tänne.”

Mitä harrastat? ”Soitan kitaraa aika paljon, teen myös biisejä. Kitaran lisäksi osaan soittaa bassoa ja rumpuja vähän. Salilla tulee käytyä nykyään. Se innostus lähti Jyväskylästä, näyttelijä Hannu Lintukosken kanssa bodattiin esitysten aikana lavan sivussa kulissipainoilla, punnerrettiin ja kahvakuulailtiin. Lintukoski toimi siellä mun personal trainerina. Jotenkin siitä touhusta innostu.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi? ”Ei mulla oo oikein mitään sellaista, mä teen kaikkea vähän. Vähän laulan, vähän soitan, vähän tanssin. Ei mulla ole yhtä tiettyä erityistaitoa, et osaisin vaikkapa jonglöörata. Osaanhan mä vähän ratsastaa, tai ainakin pysyn kutakuinkin hevosen selässä! Ja sitä taitoahan tarvii näissä teatterihommissa ihan jatkuvalla syötöllä. Aina mun allani on korskea ori, hahhah! En osaa ratkaista rooleja millään muulla tavalla, antakaa mulle nyt se hevonen!” Hiski nauraa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata laulaa paremmin. En ole vaan ottanut asiakseni opetella sitä kunnolla, että menis laulutunneille ja opettelisi tekniikkaa yms. Se on jotenkin mennyt mulla aina fiilispohjalta. Kyllä mä sen vielä joskus opettelen, jotenkin se on vaan jäänyt. ”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei ole kyllä muita. Luovaa porukkaa löytyy kyllä, kuten valokuvaajia, piirtäjiä ja pöytälaatikkorunoilijoita.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Mä pystyn määrittelemään tämän aika tarkastikin jopa. Mä suoritin jotain lukion äidinkielen rästikurssia siten, että kävin katsomassa esityksiä Jyväskylässä ja kirjoitin niistä sitten jotain. Väkisin siis, koska mut pakotettiin sinne. Siellä pyöri Kaisa Korhosen ohjaama ”Täällä Pohjantähden alla”, nelituntinen spektaakkeli. Se esitys kolahti muhun ihan täysillä! Se oli kokonaisvaltaisen elämys, jota en unohda ikinä. Tuntui, etten ollut enää sama ihminen kun esitys päättyi. Silloin mulle tuli ensimmäisen kerran ajatus, että nyt mä oon löytänyt jotain sellaista, joka mua oikesti koskettaa”, muistelee Hiski.

”Lapsena koulussa mä olin aivan täysi pelle, kaikki yläasteet ja lukiot vielä. Olin jatkuvasti ongelmissa ja ulkona luokasta, tein kaikenlaisia älyttömiä tempauksia. Mulla oli pari kaveria, jotka keksi niitä ja mä sitten toteutin. Eli tavallaan ihan samaa hommaa, mitä mä nyt teen ammatikseni!” Hiski toteaa nauraen ja samalla etanapannut saapuvat pöytään.

Hiski ja etanat :) / (c) Teatterikärpänen

Oliko kouluaikoina mitään näytelmäkerhoja tai vastaavia? ”Joutsassa ei muistaakseni ollut paljoa mitään nuorisoteatteritoimintaa tai semmoista, taisi olla kesäteatteri mutta se oli enemmänkin aikuisille. En tosin olis teini-ikäisenä mihinkään semmoseen suostunut menemäänkään, vaikka olis ollutkin. En ole siis koskaan harrastanut näyttelemistä, olen vain opiskellut sitä ja tehnyt ammatikseni.”

Eli mitä alan opintoja olet käynyt? ”Olin siellä Suomen Teatteriopistossa Komediateatterilla ensin sen vuoden, ja kaikkihan haki sieltä sitten Nätyyn ja TeaKiin ja ajattelin, että kai minunkin sitten pitää hakea. Pääsin sitten suureksi yllätyksekseni heti ensiyrittämällä Nätyyn. Vuosi oli 2006. Valmistuin sitten vuonna 2011.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Se oli näyttelijän suhde yleisöön, et miten yleisöä voi käyttää mukana esityksissä ja hyötyä sen olemassaolosta. Pohdin sitä suhdetta monestakin eri näkökulmasta.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Siltojen alla varmaan...En kyllä osaa yhtään sanoa. Kaikki ajatukset ja suunnitelmat oli kylla aika sekaisin silloin kun se teatterikärpänen puraisi siellä Jyväskylän Pohjantähdessä, kun se valaistuminen tavallaan tuli. Ennen sitä en kyllä yhtään tiennyt, että mitä haluaisin elämältäni, tai mikä edes kiinnostaisi. On siis vaikea vastata tähän.”

Miksi olet näyttelijä? ”Siinä se nyt tuli sitten! Kyllä mä vaan rakastan tätä työtä. Rakastan näyttelijän työtä ja teatteria työpaikkana. Siihen vaan kertakaikkiaan jää koukkuun. Rakastan sitä kontaktia ihmisten välillä, sitä energiaa kun mennään lavalle. Se on niin hieno hetki, kun yleisövalo sammuu ja ei ole vielä oikein mitään. Se kestää vain hetken ja sitten vaikkapa joku spotti syttyy ja näyttelijä tulee lavalle. Siinä tilassa ei ole tavallaan vielä yhtään mitään, siinä vallitsee vain sellainen ihmeellinen tunnelma ja lataus. Vähän sama juttu, kun rokkibändi tulee lavalle ja yhtäkään sointua ei ole vielä soitettu, mutta se energia joka siellä virtaa on ihan uskomaton. Ja sit eka biisi lähtee käyntiin ja kaikki ikään kuin räjähtää! Koko tila täyttyy. Olipa muuten omituinen vastaus...” Hiski toteaa lopuksi ja kehuu samalla etanoiden herkullisuutta.

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Koska pääsin Nätyyn aikalailla pystymetsästä, niin mulla oli silloin vain jotain hataria käsityksiä näyttelemisestä ja näyttelijyydestä. Tarkkaan en tiennyt että mihin oikeastaan olen ryhtymässä. Oli vain jotain mielikuvia ja ennakkoluuloja. Mä olin ennen tosi paljon kyynisempi. Kaikkea kohtaan. Jälkeenpäin ajatellen oon tajunnu, että päästyäni kouluun mua itseasiassa pelotti se, että haluanko mä oikeasti tälle alalle tai osaanko mä edes toimia tässä ammatissa, koska en ollut aiemmin kokeillut koko lajia. Näty kuitenkin hälvensi sitä kyynisyyttä ja pelkoa, ja tajusin että mä haluan tehdä just tätä.”

Onko sinulla mahdollisia esikuvia? ”Näyttelijöistä en oikein halua sanoa, osa niistä kun on mun ystäviänikin ja joku unohtuisi kuitenkin mainita. Mutta ihmisenä ja taiteilijana mä arvostan suunnattomasti Bruce Springsteeniä. Freddie Mercury on sitten toinen.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa ja Lahden Kaupunginteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Jotenkin on vaikea näin jälkeenpäin arvioida. Kyllä siihen vaikuttaa niin paljon paitsi se oma onnistuminen, niin myös se, että millaista sitä on ollut tehdä. Nätyllä oli yks juttu – se oli River-tanssiteos. Siinä oli teemana kuolema, laulettiin virsiä moniäänisesti ja tanssittiin. Sen esityksen henki on jotenkin jäänyt mieleeni ihan erityisellä tavalla. Luovemmassa ilmapiirissä en ole koskaan ollut. Oli äärimmäinen luottamus toisiimme ja meidän yhteiseen esitykseen.”, muistelee Hiski.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ian McKellen tuli ekana nyt mieleen, olisi huikeaa olla hänen kanssaan etenkin teatterin lavalla.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Mä vastaan taas sen energian. Energian, joka on siinä talossa, työryhmässä, yleisössä. Lavalla, kulisseissa, katsomossa. En mä oikein tiedä mistä muualta sitä oikein lähtisi hakemaan. Sitä tunnelmaa, joka teatterissa on esityksen aikana, ei ole missään muualla. ”

Tätä on tässä jo sivuttukin, mutta miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”? ” Se vois ilmentyä vaikkapa siinä, kun jostakin näytelmästä on viimeinen esitys. Sitä esitystä ei tulla enää koskaan esittämään sillä porukalla siinä paikassa, sellaisena. Joko sen näit, tai et nähnyt. Uutta mahdollisuutta ei tule. Jollain tavalla se aina herkistää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki inspiroi todella paljon. Hyvät tekstit. Ja ihmiset yleensäkin.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En mä hirveän pahasti. Totta kai mä sitä vähän poden, mutta en niin että mua alkaisi esimerkiksi oksettaa. Jalat mulla tosin tärisee joskus. Ensi-ilta mua jännittää aina eniten, mutta joskus jännitys saattaa iskeä ihan kesken esityskaudenkin. Se riippuu jotenkin aina siitä, et mikä se itseluottamuksen taso milloinkin on. Tää on kuitenkin niin itseluottamuslaji! Kun on hyvä olo itsensä ja oman näyttelijyytensä kanssa, niin homma on helppoa. Silloin on helppoa mennä siihen epäluontevaan tilanteeseen, jossa seisoo valoissa ja ihmiset tuijottaa. On ihan sama, että mokaako silloin – ei tunnu missään. Sitähän se hyvä itseluottamus osittain on. Itsensä tuntemista oman epätäydellisyytensä hyväksymistä. Armollisuutta itseänsä kohtaan. Silloin ei tarvitse hukata energiaa siihen, että pyrkii jatkuvasti vaikuttamaan paremmalta ja täydellisemmältä kuin onkaan. Mun maailma ei kaadu siihen, että ihmiset näkee et mulla on heikkouksia.”

Onko sinulla omia rituaaleja/rutiineja, joita toistat ennen esitystä? ”Mulla on ehkä se, että mä en pysty eristäytymään pukkariin ja livahtamaan sieltä sitten lavalle, vaan mä haluan olla teatterilla ajoissa ja kohdata työkavereita. Käytän siis ns. luppoaikaa teatterilla ennen esitystä.”

Kerro joku kommellus! ”Kaikennäköistähän aina sattuu. Meillä oli viime syksynä Jyväskylässä sellainen esitys kuin ”Savirannan talossa”. Se oli … aika kulttikamaa, täytyy myöntää. Muodostui klassikoksi, ainakin tekijöilleen. Heh! Siinä oli yks surullisenkuuluisa saunakohtaus, härvättiin siinä etunäyttämöllä ilman rihman kiertämää, minä ja kolme muuta miesnäyttelijää. Se kohtaus saattoi välillä venyä semmoiseksi 10 minuutin sekoiluimproksi, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Pari näyttelijää (Hannu Lintukoski ja Henri Halkola) ottaa sitten siinä eturampissa kaiken ilon irti siitä alastomuudestaan ja kaikesta siitä, mitä Luoja on heille suonut. En nyt viitsi tässä ihan kaikkiin yksityiskohtiin mennä, mutta erityisesti pitää mainita Lintukosken ”helikopteri”. Yleisö ei pysty edes katsomaan, osa on kääntyneenä pois ja osa nauraa kyyneleet silmissä. Mä kattelin sitä touhua ja tajusin, että mulla olisi tässä nyt vielä muutama repliikki sanomatta, mutta eihän niiden sanomisessa ole enää mitään järkeä, ei ne yhdisty enää mihinkään! Turha tässä on enää tän jälkeen mitään juonta yrittää kuljettaa. Mä tein semmoisen päätöksen, mitä en ikinä uskonut tekeväni, eli poistuin kohtauksesta. Nyt riitti! Selvittäkää itte ittenne pois sieltä! Kävelin sit vaan pukkariin. Oon kyllä sitä mieltä, että tein ihan oikean ratkaisun”, nauraa Hiski.

Kerro joku hyvä muisto! ”Mulle valmistujaispäivä oli jotenkin henkilökohtaisesti hieno, silloin oli niin paljon lämpöä, rakkautta ja kummallista haikeutta ilmassa.”

Tulevia roolejasi? ”Tänä keväänä mukana näytelmissä ”West Side Story”, ”Kun tyttö on hyvä” ja ”Kahden ja yhden yön tarinoita”. Ensi syksynä sitten ”Chicago” ja ”Katsastus”.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Mä oon varmaan se Fok-it – sarjakuvan Salaliittosammakko. Se on aika hieno tyyppi, mä arvostan sen näkemyksiä. Perjantaipingviini voisin olla myös.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähden shoppaamaan kenkiä, eiks sitä naiset tee koko ajan ihan innoissaan? Haluaisin myös selvittää sen, että mikä siinä pöntön reunuksen ylösjättämisessä ärsyttää naisia niin paljon. Laske se alas, toimita asias ja relaa, hyvä ihminen!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan sitä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyllä mä ottaisin kitaran, mä pystyn se kanssa viettämään kyllä aikaani. Ruuaksi ottaisin tummaa olutta ja kauheen määrän näitä valkosipulietanoita. Oli ne niin hyviä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Ei tulisi muuten yhtään mitään siitä, se olisi paskin maja ikinä! Ottaisin Sopranos-dvd- boxin ja punkkua.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin Queenin Wembleyn keikalle ´86. Olin silloin kaksivuotias ja mulla ei ollut niin mitään mahiksia päästä sinne...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soitan kavereille, et mihin baariin ne meni ja menen sinne juomaan 27 olutta. Ja päden näillä etanoilla kaikille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Lempeä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Armoton

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Intohimottomuus!

Suosikkikirosanasi? - Perkele on hienoin, mutta myönnän käyttäväni v-sanaa eniten

Mitä ääntä rakastat? - Ootas nyt, joku päivä tuli joku kiva ääni ja ajattelin, että pidänpä paljon tuosta, mutta mikä se oli? Se oli vielä sellainen outo ääni. Nyt rupesi oikeesti vaivaamaan! (hysteeristä naurua minuuttikaupalla...) No se on ainakin hyvä ääni, kun kuulee kahvinkeittimen porinan aamulla.

Mitä ääntä inhoat? - Kun hevoset tappelee! Ne kiljuu, se on raastavan kuuloista. Lapsena saatoin herätä siihen yöllä, kun niitten aitaus oli aikalailla mun huoneen ikkunan alapuolella.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Klassisen musiikin säveltäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pankkivirkailija tai konttoristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Saisiko olla valkosipulietanoita ja tummaa olutta?”

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Musiikki Matti Puurtinen

Koreografia Petri Kauppinen

Rooleissa : Taina Reponen, Maiju Saarinen, Neija Välilä, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Salli Suvalo, Joni Leponiemi, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Julia Kärnä, Hiski Grönstrand, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Deniz Görsoy/Hanna Mangeloja/Reetta Mattila, Santeri Tirronen/Elias Hautaniemi/Joonas Erho, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Joel Martikainen, Johannes Hiltunen, Tiuku Holma, Elsa Kalervo, Roosa Karhunen, Tytti Liukkonen, Lauri Kalpio, Markus Linja, Atte Niittykangas, Elli Pulkkinen, Juha Valkama ja Joonas Vesalainen

Taustaa : Kirjailija Anni Blomqvistin viisiosainen Myrskyluoto-sarja lienee useimmille tuttu 70-luvulla dramatisoidusta tv-sarjasta, jonka ohjasi Åke Lindman ja johon musiikin sävelsi Lasse Mårtenson. Tämän musikaalin on kuitenkin säveltänyt Matti Puurtinen, ja se sai aikoinaan ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1991. Tarina kertoo nuoresta Maijasta, (Maiju Saarinen) joka vasten omaa tahtoaan naitetaan kalastaja-Jannelle (Henri Halkola) ja edessä on muutto Myrskyluodolle, keskelle saariston karua luontoa. Myrskyluodon Maija on ensinnäkin kasvutarina ; miten nuoresta ja tunteistaan ja teoistaan epävarmasta naisesta kasvaa vaimo ja äiti. Tämä on myös selviytymistarina siitä, miten pärjätä karun luonnon armoilla. Luontoa vastaan kun ei aina pysty taistelemaan ja meri ottaa kyllä halutessaan omansa. Riipaisevan kaunis rakkaustarina tämä on myös. Janne on hyvä ja rehti mies, ja pian Maija oppii rakastamaan aluksi kovin vierasta aviomiestään. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen on ainut keino selvitä karuissa olosuhteissa, silloin kun tuntuu että mikään muu ei enää jaksa kannatella. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, ja armoton luonto.

Janne ja Maija / kuva Sami Heiskanen, JKLn KT

Plussaa : Vanha ja nuori Maija istuivat selin katsomoon jo yleisön saapuessa paikalle, pidin tästä ja siitä, että vanha Maija (Taina Reponen) taisi olla koko ajan lavalla seuraamassa hiljaa tapahtumia kauempaa, kertomassa taustoja, kommentoimassa ja antamassa ohjeita ja neuvoja nuorelle itselleen. Alussa Kuolemanhaltija (Neija Välilä) nousi kaiken keskelle ikään kuin tyhjästä ja oli heti selvää, että hänellä tulee olemaan sormensa pelissä useammassakin tapahtumaketjussa. Hieno ratkaisu, muutenkin Kuolemanhaltijan ilmestyminen sai aikaan kylmiä väreitä ja aina mietitytti, että kenen vuoro. Hänen liikekielensä oli jotenkin hypnoottista myös (esityksen päätyttyä eräs miespuolinen katsoja kokeili samaa liikettä takanani...), samalla vähän pelottavaa mutta myös rauhoittavaa, kovin tyynesti ja kiltisti hänen kädestään tartuttiin ja mukaan lähdettiin. Myös elävä meri oli mieleeni, se vei mennessään ja nostatti aaltoja, kuljetti pientä venettä eteen päin. Musiikki oli hyvin vahvassa osassa tässä. Alkupuolella vietettiin riehakasta juhannusta saariston nuorison voimin - valloittavaa sokkoleikkiä, kaipaavia katseita, kosketuksia ja varastettu suudelmakin. Ei saanut Maija Magnusta (Joni Leponiemi) sulhokseen, vaan nuorukaisen käteen tarttui eräs toinen ja Maijakin pakkonaitettiin sitten Jannelle. Häissä kuultu "Maijan ja Jannen häävalssi" on upea, sitä soisi käytettävän häissä todella usein! Maiju Saarinen nuorena Maijana tekee loistoroolin ja heittäytyy kyllä rooliinsa täysillä. Aluksi tyttö on kovin epävarma ja hiukan pelokaskin tulevasta, mutta pian hän oppii luottamaan rehelliseen ja työteliääseen Janneen ja pieni perhe muuttaa yhdessä Myrskyluodolle, luonnon armoille. "Tuuli, tuuli" oli hyvin kaunis kappale myöskin. Tämä on kyllä sellainen musiikin, tanssin, laulun ja hienon tarinan yhteinen liitto, ja katsojalle ehdottomasti yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä mitä musikaaliosastolla olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kaikki toimii, ja millä tavalla! Lähes koko ajan on sellainen olo, että joku puristaa sydäntä kovaa nyrkissä. Välillä ote on hellempi ja kaikki on hetken hyvin, kunnes taas ote tiukentuu ja Kuolemanhaltija ilmestyy paikalle. Tarinan kauneus ei piile pelkästään itse kertomuksessa, vaan myös tanssin liikekielessä (esimerkiksi pieni kertomus kadonneesta merimiehestä on mielettömän hieno), musiikin herkkyydessä ("Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" on yksi kauneimmista kappaleista mitä olen aikoihin kuullut yhtään missään), lavastuksen "karuudessa" (taustalla koko ajan häämöttävä luoto on jotenkin vangitseva näky) ja myös valoissa ja väreissä. Kokonaisuus on todella onnistunut. Ikävistä tapahtumista huolimatta osataan myös iloita pienistä ja tietysti suuristakin asioista. Joulusta, uusista kengistä, saaristolaisten avuliaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, jäiden kantamisesta. Siitä, että on joku josta pitää kii.

Maija meren keskellä / kuva Sami Heiskanen

Miinusta : Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Miksi pastorin piti puhua oudolla tavalla ja ruustinnan tulkata? Useimpia tämä huvitti, mutta ei minua. Pari kappaletta tuntui joukossa jotenkin turhalta ; miesten juomalaulu ja Suutari-Ollen viisu nimittäin. Halusin kai olla koko ajan sellaisessa "pakahtuneessa" mielentilassa, enkä huvittua yhtään mistään.

Muuta : Alunperin minun piti tulla katsomaan Myrskyluodon Maijaa jo joulukuussa viime vuoden puolelle, mutta reissua edeltävänä päivänä nousikin kova kuume ja Maija jäi näkemättä sillä kertaa. Olin kuullut tästä niin paljon hyvää ja vielä kun luulin, että esitykset eivät jatku enää keväällä... Kyllä silloin harmitti kovasti ja itku pääsi! Onneksi sitten esitykset jatkuivatkin ja vihdoin pääsin katsomaan tämän. Lopputulos oli kuitenkin sama, eli itkuhan siinäkin pääsi. Eri syystä sentään kuitenkin, eli ei harmituksesta vaan siitä, että tämä oli suoraansanottuna ELÄMYS ! Olin esityksen jälkeen pitkään kuin puulla päähän lyöty, Maijan rakkauslaulu soi päässä vielä unissakin. Olen syvästi vaikuttunut. Tämä kuuluu samaan kastiin Työviksen Anna-Liisan ja Lahden KT:n Niskavuoren naisten kanssa, ikimuistoinen teatterielämys. Näitä lisää!

Myrskyluodon Maijalle täydet viisi tähteä ***** . 

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Leena Havukainen

Rooleissa : Jouni Salo, Hiski Grönstrand, Maiju Saarinen, Joni Leponiemi, Salli Suvalo, Jouni Innilä, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Lintukoski, Hannu Hiltunen, Henri Halkola, Timo Smedberg, Antti Soininen ja Sanna Vähämaa

Taustaa : Molière oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi etenkin komedioiden kirjoittajana. Hän kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia, kuten tekopyhyyttä, sovinismia ja pihiyttä. Hänen komediansa ovat edelleen hyvin suosittuja ja niitä esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Saiturikin on kirjoitettu liki 350 vuotta sitten, mutta hämmästyttävän hyvin se yhä toimii. Näytelmässä pääroolissa häärää äärimmäisen saita mies Harpagon (Jouni Salo), joka on iskenyt silmänsä nuoreen ja kauniiseen Marianeen ( Salli Suvalo). Valitettavasti myös Harpagonin oma poika Cléante (Hiski Grönstrand) on ihastunut samaan tyttöön, ja niin isä ja poika joutuvat kilpakosijoiksi. Harpagon on myös naittamassa tytärtään Éliseä (Maiju Saarinen) salaperäiselle rikkaalle Anselmelle (Jouni Innilä) tietämättä lainkaan sitä, että tytär on rakastunut Harpagonin hovimestariin Valèreen (Joni Leponiemi), joka taas on hännystelyn ja mielistelyn mestari. Valère joutuu vakuuttamaan Éliselle Harpagonin nähden, että isän sopima naimakauppa on järkevä ja samalla vakuuttamaan tytölle, että omat tunteensa tyttöä kohtaan ovat aitoja. Selkeää, eikö? Ei tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä juonitteleva nainen ja kaiken keskellä siis häärää hömelö itaruuden perikuva Harpagon, jonka suurin murhe on se, että joku varastaa häneltä edes jotain. Pahin mahdollinen tapahtuukin, suuri aarre katoaa ja kaikki ovat epäiltyjä (yleisöä myöten) kunnes toisin todistetaan. Lopussa paljastuu muutama ylläri ja tarina saa onnellisen lopun, mutta sitä ennen on monenlaista juonittelua ja paljon puhetta.

Jouni Salo ja Hiski Grönstrand / kuva Studio Luomansivu

Plussaa : Ensinnäkin puvut olivat upeita, niin miehillä kuin naisillakin. Värikästä ja koristeellista ja monenlaista yksityiskohtaa, olisi ollut mahtavaa päästä tutkailemaan pukuosastoa vähän tarkemmin ja lähempää. Eniten minua miellytti eleet ja liikkeet. Élise ja Harpagon pokkuroivat toinen toisilleen ja vuorotellen syvempään niiaten ja kumartaen. Cléante oli varsinainen keikari ja vaatteillaan ja ulkoisella olemukselleen koreilija, lainarahoillahan kaikki oli hankittu... Huvitti se, miten itara Harpagon suhtautui esim. peruukinkäyttöön. Järjetöntähän se on laittaa rahojaan moiseen, ainakin niin kauan kuin päässä kasvaa omat hiukset. Valère oli mainio mielistellessään pomoaan, koko olemus muuttui puhetyyliä myöten. Kaikenlaisia korulauseita sitä pystyykin käyttämään riitatilanteessa! Myös "takinkääntäjä" mestari Jacques (Hannu Lintukoski) oli oivallinen tyyppi, hän kun toimi niin kokkina kuin ajurinakin ja roolinsa mukaan käänsi sitten aina takkinsa toisinpäin. Olisin toivonut näkeväni hiukan enemmän vielä Harpagonin lakeijoita (Timo Smedberg ja Antti Soininen), toisella kun oli tahra housuissa kriittisessä paikassa ja toisella taas housut takaa rikki. Ohjeita käyttäytymiseen annettiin siihen malliin, että luulin tästä revittävän enemmänkin huumoria irti. Pari roolihahmoa oli kuitenkin ylitse muiden. Ensinnäkin itse saituri Harpagon, Jouni Salo. En ole miestä aiemmin lavalla nähnyt, mutta uskallan väittää, että taitaa mies olla unelmaroolissaan. Täydellinen suoritus olemuksineen ja puhetyyleineen! Kohtaus, jossa Harpagon huomaa rahakirstunsa kadonneen on niin huippuunsa viritetty että katsoja ei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kovasti mieleeni oli myös Cléanten palvelija La Flèche (Jukka-Pekka Mikkonen), hyviä eleitä ja ilmeitä myös hänellä, vaikka toisaalta toi kasvoillaan mieleeni myös kuuluisan kivikasvon, Buster Keatonin. Vaatteiden tarkastus mahdollisen ryöstösaaliin varalta oli hauskaa seurattavaa. Loppupuolen yllätyksellisyys oli sopiva huipennus, tosin lopulta sitten vähän ennalta-arvattavissakin olevia käänteitä.

Hannu Lintukoski, Jouni Salo ja Joni Leponiemi / kuva Studio Luomansivu

Miinusta : Puhetta oli aika tavalla ja vaati katsojaltakin vähän keskittymistä enemmän, jotta pysyi mahdollisissa käänteissä mukana. En tiedä kuuluuko se tähän nimenomaiseen komedian tyylilajiin, että puhutaan osittain aika selkeästi yleisön suuntaan ja haetaan sieltäkin vähän vahvistusta puheille? Mielestäni yleisöön olisi voitu ottaa kontaktia vieläkin enemmän ja pistää vielä enemmän överiksi muutama kohtaus... Vähän olin myös pettynyt, että lakeijoita ei juurikaan näkynyt ja se juonitteleva nainen ei mielestäni päässyt oikein kunnolla revittelemään kyvyillään. Ja suurista illallisista kohistaan ja niitä ei sitten kuitenkaan näytetä. Itse kirjailijalle tästä kaiketi miinus siis...

Muuta : Omaa hölmöyttäni tämä, mutta alunperin nähtyäni ohjelmistoon tulevan Saiturin, mietin ensin että miksi tähän aikaan vuodesta tätä esitetään, kun sotkin sen Saiturin jouluun... Tästä Jyväskylän versiosta on jälkellä enää yksi näytös ja se on perjantaina 17.5. Vielä ehtii, jos pitää kiirettä. Oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen ja etenkin Jouni Salo. Muutama katsojakin nousi aplodeeraamaan seisaaltaan loppukumarruksissa ja ihan aiheesta.

Saiturille neljä tähteä **** .

Häräntappoase

Häräntappoase / Pyynikin kesäteatteri,Tampere

Kesto noin 2h 50min

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa mm. Kasimir Baltzar,Liisa Pöntinen,Tomi Alatalo,Maria Aro,Aarno Sulkanen,Miia Selin,Hiski Grönstrand,Lauri Kukkonen ja Juho Markkanen

Taustaa : Anna-Leena Härkösen 1984 ilmestynyt esikoisromaani ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä.Tarina kertoo kaupunkilaispoika Alpo Korvasta (Kasimir Baltzar),joka joutuu maalle heinätöihin sukulaistensa luo,rakastuu palavasti Hurmeen Kerttuun (Liisa Pöntinen) ja tutustuu Torvenkylän nuorisoon.Häräntappoase on yksi suosikkikirjoistani ja muinoin tv:stä tullut minisarja on vieläkin tuoreessa muistissa,suuri osa repliikeistä osataan ulkoa mennen ja tullen.Odotukset olivat siis sangen korkealla.

Plussaa : nuorta vahvaa osaamista "vanhojen tekijöiden" rinnalla,pidin nuorten energisestä menosta.Tomi Alatalo Pasi Rutasena oli illan paras suoritus,voi jestas mikä tyyppi!Tykkäsin kovasti myös Juho Markkasen (Ripe) ja Lauri Kukkosen (Touko Mäkelin) menosta ja tyylistä.Lauluosuudet olivat täydellinen yllätys,mutta sopivat mielestäni hyvin sekaan.Lavastus oli erittäin toimiva,etenkin Takkisten talo,kylänraitti ja Kertun kotikulmat.Tutut kohtaukset heräsivät hienosti henkiin,tosin ryyppybileet eivät olleet ihan niin loistokkaat kuin odotin...

Miinusta : Liisa Pöntisen (Kerttu) puhetyyli toi hiukan häiritsevästi mieleeni erään toisen naisnäyttelijän,väliajan jälkeen jotenkin "lässähti" tunnelma hetkeksi,ehkä himpun verran pitkä kesäteatteriesitykseksi,lauluista pidin mutta en kaikista niihin liittyvistä tansseista.

Teatterikärpänen antaa Häräntappoaseelle neljä tähteä **** ja Pasi Rutaselle täydet viisi *****