Julia & Romeo / Kansallisteatteri

Julia & Romeo / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 7.3. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Marja-Leena Mikkola
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Musiikki Mila Laine
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Viljami Lehtonen
Koreografia Ima Iduozee
Taistelukoreografia Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Ohjaajan assistentti Johanna Kokko

Rooleissa : Satu Tuuli Karhu (TeaK), Olli Riipinen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Jarno Hyökyvaara (TeaK), Sonja Salminen, Eetu Känkänen (TeaK), Katariina Kaitue, Juha Varis, Sanna-Kaisa Palo, Kristo Salminen, Heikki Pitkänen ja Olli Ikonen

Muusikot : Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden..."

 "Rakkaustarinan" alkusanat soivat päässäni levottomasti nukutun yön jälkeen. Romeon ja Julian tarina on tuttuakin tutumpi, mutta silti se jaksaa yllättää ja hämmentää. Sydämeni jäi leijuskelemaan jonnekin Kansallisteatterin kulmille hämärtyvään iltaan, toivottavasti joku on sen napannut talteen ja palauttaa sopivan tilaisuuden tullen, sillä tarvitsen sitä vielä. Ajatukseni jäivät pyörimään kahden ihmisen välille pitkiin katseisiin, ojennettuun käteen ja hetkeen, kun valot sammuivat. Myös esityksen loppu ja alku jäivät kiertämään kehää päässäni, tulkinnanvaraa kun on. Tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin, mutta tehkööt tulevat katsojat omat johtopäätöksensä.

 Näytelmän alkupuoli on paikoitellen näin aikuisen näkökulmasta huvittavaakin seurattavaa - täynnä nuoruuden turhaakin uhoa, energianpurkua ja testosteronia, kun Mercutio (Miro Lopperi) ja Tybalt (Jarno Hyökyvaara) ottavat yhteen, Capuletit ja Montaguet kun eivät samalle kadunpätkälle mahdu ilman jonkisorttista kähinää. Toisaalta sitten pilvilinnoissaan haaveksiva runopoika Romeo (Olli Riipinen) vyölaukkuineen ja muistikirjoineen hymyilyttää väkisin ja vie aikaan, jossa unelmoitiin Suuresta Rakkaudesta ja jostain uudesta, ennenkokemattomasta tunteesta, jonka kohteesta ei ihan ollut varma. Nuorena kaikki tunteet ovat pelottavankin totta ja aitoa, ja kaikki otetaan vastaan vilpittömin mielin. Vieressä parhaat kaverit nauravat ja pistävät lekkeriksi koko tunnelman. Tuntuuko tutulta? Hormoonit hyrräävät ja ei oikein tiedä, missä tässä nyt mennään.

 Sitten yllättäen kohtaakin Hänet, ja kaikki on jotenkin selkeää. On kuin syntyisi uudestaan, ja kaiken näkee uusin silmin. Silmät sydämenkuvia täynnä. Julia (Satu Tuuli Karhu) pistää ulkona röökiksi ja savun keskellä katseet kohtaavat. Siinä missä Romeolla juuttuu sanat kurkkuun, on Julialla täysin toisenlainen meininki. Toiminnan nainen, joka ei jää paikoilleen tuijottamaan lasittunein vastarakastuneen katsein, vaan vaatii sanoja ja myös tekoja. Tämä Julia on rohkea aloitteentekijä ja tuntuu tietävän mitä haluaa ja mitä ei halua, uskaltaa pistää vanhemmilleenkin kampoihin. Hän puhuu selkein sanoin, uskaltaa korottaa ääntään. Ei pelkää mitään eikä ketään, ei edes kuolemaa. Bravo!

 On ohjaaja Nikkilältä napakymppi ottaa mukaan tätä nuorempaa kaartia, joka tuntuu olevan joka puolella teatterisalia, sivuilla ja katsomon päällä kulkevalla rampillakin. Mustiinpukeutuneita hahmoja vilisee silmissä - välillä tuntuu siltä, että sama tyyppi on kahdessa paikassa yhtä aikaa. Valoilla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Konkariosastolta parhaiten kampoihin pistävät ronskihko imettäjä (Sanna-Kaisa Palo) sekä hillitön poppamieshenkinen isä Laurence (Kristo Salminen) William-lintuineen ja apureineen.

 Huomasin usein katselevani pää hiukan kallellani Romeon ujoilua tosirakkauden edessä. Ei nuorukainen oikein tiedä mihin jalkansa ja kätensä laittaisi, mutta mieli tekee koskettaa ja silmät kertovat kaiken. En istunut edes lähellä vaan 12. rivillä ja mikä loiste silmissä, mikä aitous ja herkkyys koko olemuksessa. Minua onneksi "varoitettiin" ennalta tästä, ja kyllähän siinä meikäläisen sydän suli taas vaihteeksi.

 Sydän suli myös Mercution ja Tybaltin välisessä kemiassa ja katseissa, joissa välimatkasta huolimatta kipinöi ja kunnolla. Se pisto tiesi paikkansa... Hieno musiikki korosti tunnelmaa myös ja vei välillä piinaavaankin suuntaan, upeaa musiikillista vuoropuhelua vastakkaisista aitioista!

 Sain tästä toteutuksesta jotenkin suunnattoman paljon energiaa! Taas yksi näytelmä, jonka haluaisin nähdä myöhemmin keväällä uudestaan. Loppukohtaus ja se ihan viimeinen kuva jäi vaivaamaan mieltäni, positiivisella tavalla. Kutkuttaisi keskustella "salaa" asiasta jonkun kanssa, sellaisen joka on myös tämän nähnyt. Meilitse voi ottaa yhteyttä.

 Matkustin kotiin pitkästä aikaa junalla ja melkein ajatuksissani painelin ohi oikean aseman! Hyvä teatteri saa aikaan kaikenlaista.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Hirttäjät / Kansallisteatteri

Hirttäjät / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 9.3. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin McDonagh
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Musiikki Samuli Laiho
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Petri Manninen, Esa-Matti Long, Paula Siimes, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Tero Koponen, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Alina Tomnikov ja Kristo Salminen

 Huom! Kävin katsomassa Hirttäjät toisessa ennakkonäytöksessä

 Meikäläinen muistaa Martin McDonaghin etenkin kirjoittamastaan näytelmästä Inishmaanin rampa, joka keikkuu edelleen top 10:ssä parhaiden näkemieni esitysten listalla. Tuoreessa muistissa on myös McDonaghin ohjaama elokuva Kukkoilijat, jossa kaksi palkkamurhaajaa piileksii Belgiassa. Molemmissa viljellään melkoista hirtehishuumoria ja sanan säilä heiluu, siksi odotukset olivat varsin korkealla tämänkin suhteen. Hangmen on sitäpaitsi sangen tuore tapaus, vuosikertaa 2015.

 Näytelmässä singahdetaan vuoteen 1965, jolloin kuolemantuomio lakkautetaan Britanniassa. Maan toiseksi paras hirttäjä Harry Wade (Petri Manninen) ei ihan työttömäksi ole jäänyt, sillä hän pyörittää pubia kera verevän vaimonsa Alicen (Paula Siimes) ja helposti möksöttävän Shirley -tyttärensä (Alina Tomnikov). Pubin asiakaskuntana on melkoinen joukko kanta-asiakkaita aina komisariosta (Petri Liski) puolikuuroon papparaiseen (Timo Tuominen) ja selvää on, että hirttohommissakin on kimpassa kulta-aikoina häärätty ainakin osan kanssa. Paikalle saapuu toimittaja Clegg (Tero Koponen) tekemään juttua siitä, että miltäs nyt tuntuu kun hirttäminen ei enää onnistukaan. Aluksi Wade kieltäytyy haastattelusta ja minkäänsortin kommenteista aiheeseen liittyen, mutta suostuu kuitenkin koskapa kansikuvassa voisikin komeilla Britannian parhaan hirttäjän ja pahimman kilpakumppanin Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) pärstä. Yllättäen pubiin saapuu täysin uusi asiakas, hyypiömäinen ja oudohko höpöttäjä Mooney (Heikki Pitkänen) ja pian katoaa Shirley-tytär. Jotain hämäräperäistä touhua on ilmassa, eiks näin?

Harry Wade vasemmalla 

 Voihan vettu. Aluksi tuntui siltä, että torttukampaukset ovat parasta antia näissä hirttäjäisissä. Juttua tulee kyllä, mutta mihinkään se ei johda ja tunsin hiukan jopa pitkästyväni. Sanailu on kyllä nasevaa ja mcdonagmaista, mutta kaipaan enemmän toimintaa ja outoja käänteitä! Pihkaannuin kuitenkin ohimennen Timo Tuomisen antaumuksella tulkitsemaan harmaapäiseen herraan, jolle piti toistaa kaikki kovemmalla äänellä ja joka tarjosi parhaat kommentit juuri oikealla hetkellä. Miehet kautta linjan olivat kyllä komeaa sakkia, ei käy kieltäminen. Shirley-tytär ryhdikkäine kävelytyyleineen tarjosi myös hauskoja hetkiä sekä rouva Alice viettely-yrityksineen. Tunnelma oli hiukan odottava, ja vasta väliajan jälkeen päästiinkin sitten kunnolla asiaan, kun äijäsakki harrasti hiukan sakinhivutusta. Melkoinen ilmestys oli myös paikalle yllättävällä hetkellä tupsahtanut Pierrepoint takatukkineen. Jostain syystä silmissäni vilahti kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva Rumble ja Dillinger-pitsa. Siinä sitä sitten oli pokassa pitelemistä, kun homma meni hiustenhaisteluksi. Haiseeko tukka kuolemalta vaiko härskiintyneeltä Brylcreemiltä, kas siinäpä kysymys.

Pierrepoint ja Wade ottavat yhteen 

 Tyyppigalleria tarjosi minulle huvittavimmat hetket. Mooney oli melkoinen moottoriturpa, samoin Syd Armfield (Esa-Matti Long) kyseenalaisen kullimenneisyytensä (kyllä vaan, luitte oikein) kanssa. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Samuli Niittymäki epäkiitollisessa roolissa, eikä häntä sattuneesta syystä loppukiitoksissakaan nähty. Puvut, kampaukset ja musiikki veivät suoraan kultaiselle 60-luvulle, ja oltiin kyllä kaikkea muuta kuin Sydämen asialla. Tuntui, että rytmin kanssa oli vielä hiukan hiottavaa ja maukas dialogi ei aina ihan mennyt nappiin, mutta tämä ongelma ratkennee toistojen myötä.

 Väkisinkin tuli mieleeni kaikki katupartioinnit ja nykymeiningit tyyliin "joku teki jotain jossain vai tekikö sittenkään" ja lynkkaushenkinen lietsominen kaikenlaisiin tekoihin, oli sitten syyllinen tai ei. Kannattaa olla tarkkana, ettei tule tehtyä vääriä johtopäätöksiä. Oikeus kun otetaan omiin käsiin, seuraamukset voivat olla kohtalokkaat.

 Hedelmäksi annan kookospähkinän.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki esityskuvat (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Siiderimies (Heikki Pitkänen) selittelee jotain 

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 16.9. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin Crimp
Ohjaus ja suomennos Minna Leino
Dramaturgit Eva Buchwald ja Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sävellys Timo Muurinen

Rooleissa : Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cècile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov

 Ovet Pienelle näyttämölle aukesivat tuttuun tapaan kymmentä vaille. Siellähän oli lavalla jo näyttelijät valmiina asemissa, yhteisen jouluisan perheaterian äärellä. Pöydän päässä istuvalla iskällä taisi vähän kravatti kiristää, jotenkin semmoinen tunne. Joulukuusessa roikkui pieniä joulunpunaisia pommeja. Istuin oman rivini keskellä ja viereeni tuli pariskunta. Totesimme, miten harvinaista on se, että rivin keskimmäiset istuvat paikalla ensin. Toiselle puolelleni tullut porukka tuumasi yhdessä, että mahtaa olla raskasta näyttelijöillä vain istua paikoillaan. Niin. Raskasta on istuminen ihan vaan paikoillaan, ajattelin minäkin ja istuin paikallani liikahtamatta vielä väliajankin. Taisin vähän jalkojani ja käsiäni heilutella. Kattokaa vaikka, kuinka heiluttelen käsiäni rytmikkäästi taputusten tahdissa. Kattokaa kun mä meen ovesta ulos, portaat alas ja haen takkini enkä laita sitä edes kiinni. Kattokaa kun mä meen rautatiasemalle ja ostan kioskista limsan. Kattokaa mua.

 Älkää ny mua kattoko, kattokaa sen sijaan näytelmää. Mitäs lavalla tapahtuu, kun kello löi seitsemän? Kylläpä on iloinen tunnelma joulupöydässä. Kaikki suoraansanottuna vittuilevat toisilleen päin naamaa, mutta ilme pysyy silti iloisena. Ei tunnu missään. Toinen tyttäristä (Alina Tomnikov) on ilmoittanut yllätysraskaudestaan ja sehän saa säpinää aikaiseksi. Isä (Kristo Salminen) osoittaa mieltään kääntymällä selin. Tommonen se on aina ollut, isoäiti (Terhi Panula) toteaa ja jatkaa lätisemistä. Tunnelmaa keventääkseen tyttäret (Marja Salo ja Alina T) laulavat reippaan, herkän itsetekemänsä kappaleen naimisiinmenosta. Sisään pölähtää Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), hän ei oikein tiedä miksi tuli mutta tultava oli, eikä ole varma tarvitseeko tuolia eli kauan aikoo paikalla olla. Hänellä on tärkeää kerrottavaa. Vaimo vihaa tätä perhettä, kaikkia yhdessä ja jokaista yksitellen. Aikovat vaimonsa Maddien kanssa muuttaa maasta kokonaan pois. Vaimo istuu autossa ulkona, ovat matkalla lentokentälle. Bob toimii puhemiehenä vaimonsa puolesta ja asiaa on paljon. Kuunnelkaa nyt ja keskittykää! Bob ja tytöt katsovat välillä yleisöäkin. Tulee mieleen Ohukainen ja Paksukainen-leffat, joissa paksumpi katsoo aina välillä suoraan kameraan tilanteen käytyä mahdottomaksi. Että uskokaa nyt. Näin tämä menee. Ja totuus on kuitenkin syvempi, paaaaaljon syvempi.

Bobilla on asiaa (c) Tuomo Manninen

 Väliaika tulee yllättävän nopeasti. Jään paikalleni istumaan ja käsiohjelmaa lueskelemaan. Virhe! Mielenkiintoista on lukea työryhmän taustoista, mutta Jari Ehrnroothin pitkähkö kirjoitus pistää pään sekaisin. En ymmärrä lukemastani puoliakaan, varsinkaan sitä, miten kaikki liittyy tähän esitykseen. Tämä ajatus huvittaa suuresti. Taas ollaan jännän äärellä. Miten ihanaa, että esitys ei ole mitään valmiiksipureskeltua kauraa, vaan jokainen katsoja varmasti tulee tekemään omat johtopäätöksensä tästä ja kukin kokee jutut omalla tavallaan. Vieruspariskunnan nainen kysyy ennen näytelmän jatkoa, jotta löytyikö käsiohjelmasta vihjeitä sitä, mitä tuleman pitää. Vastasin, jotta olisi pitänyt lukea vihkonen vasta kotimatkan aikana. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

 Väliajan aikana lavastus on pyöritelty uuteen kuosiin. Lavan etuosassa on tuoleja rivissä. Näyttelijäporukkaa saapuu yhtenä ryppäänä lavalle. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus" heijastetaan näytölle. Jokainen intoilee vuorollaan siitä, miten juuri Minulla on oma ääni ja oma ulkonäkö ja Minulla on vapaus kirjoittaa oman elämäni kulku sellaiseksi kuin haluan. Kattokaa mua. Näin minä puhun. Samat puheet toistuvat kaikilla, puheisiin tulee lisämausteita mutta muuten kaikki on toistoa ja yhtä ja samaa. Joo. Pian jo istutaan tuoleilla kun tv:n suuressa paneelikeskustelussa, mikrofoni kiertää kädestä toiseen ja jokainen saa suunvuoron. Keskustelu tuntuu etenevän ja välillä kiihtyvän. Jos puhuisivat jotain vierasta kieltä, luulisi että nyt on intensiivistä ja rikasta keskustelua. Toisin on. Puhutaan siitä, että minulla on vapaus levittää jalat (ja samalla ristitään ne) ja minulla ei ole mitään salattavaa ja tässä ei ole mitään poliittista. Kattokaa mun lapsia (näyttää kuvia) ja mulla on vaaleanpunaiset sukat ja ennen en tykänny herkkusienistä ja kissoista ja äidin siskot ja muut. Ja lapset. Ja sukat. Ja jalat ja vaginat ja turvatarkastukset. Paljon turhanpäiväistä lätinää, eikä vaivauduta katsomaan vierustoveria edes silmiin mikrofonia ojennettaessa. Minun vuoroni puhua NYT.

Vapaus levittää jalat (c) Tuomo Manninen

 Sitten ollaan terapiassa, samoilla tuoleilla. Valot paistaa takaa niin, että tulee ihan kuuma katsomossakin. On monenlaista traumaa ja on tehty kirvessurmaa ja kansanmurhaa ja kaikesta siitä kannetaan loputonta syyllisyyttä, haetaan apua ryhmästä. Ja apu löytyykin : yhdessä lauletaan iloisesti terapialaulu ja syntisi ovat anteeksiannetut. Voit jatkaa elämääsi hyvillä mielin.

 Ja sitten ollaan taas ryhmämuodostelmassa ja kehutaan itseään ja etenkin ulkonäköään estoitta. Kattokaa kun syön juureksen ja päärynän. Ja kattokaa miten hyvä perse mulla on, eikö ookkin. Harmittaa, etten näe sitä itse koskaan siten, miten muut sen näkevät kun katselevat minua ja persettäni. Kattokaa nyt kun mä meen. Kännykät ja selfiet tästä vielä puuttui. Ihme tarve on ihmisellä tulla nähdyksi ja kehutuksi ja katsotuksi. Lukekaa ny mitä mä oon tähän kirjoittanut. Oikeesti hei.

 Lopuksi ollaankin onnellisuuden tasavallassa, jonne Bob on vaimonsa kera päässyt (vaiko joutunut, sen saa kukin itse päättää). Kovin autiolta näyttää. Suojakupu päähän ja puhetta kansalle pitämään. Bobin ääni kuulostaa kovin kaukaiselta, kuin toiselta planeetalta. Pimeys iskee ja yksinäinen Bob laulelee kupu päässään onnen laulua. Kaikki yhdessä nyt. Tulee jotenkin surullinen olo.

 Tämmöistäkö meillä on luvassa, jos ei kohdata toista ihmistä? Tuijotellaan vain omaan napaan ja ollaan itsekeskeisiä. Minä minä minä minä. Kattokaa ny, oikeesti. Vaikka peiliin. Minä aloitan. Kato säkin, jooko.

 Teatterisyksyssäni on ollut paljon loistavia näytelmiä, jotka pistävät harmaat aivosolut töihin. Tässä taas yksi hyvä esimerkki lisää! Varsin maistuva, yllätyksellinen kokonaisuus!

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Kristo Salminen

Kristo Salmisen tapasin lokakuun alussa 2014 Public Cornerissa Helsingissä.

Vuonna 1972 syntynyt Kristo on horoskoopiltaan leijona. ”Helsingistä oon kotoisin. Turussa oon asunut ihan lapsena vanhempieni (Esko Salminen ja Heidi Krohn) töiden takia. Olin 5-6- vuotias, kun sit muutettiin takaisin tänne Helsinkiin. Tällä hetkellä mä asun perheeni kanssa Espoossa.”

Mitä harrastat? ”Oon tehnyt lisäduunina näyttämötaistelujuttuja ja se on mulle myös tavallaan harrastus, kaikki mikä tavalla tai toisella sivuaa kamppailulajeja. Kun on kolme lasta, harrastukset on tätänykyä luokkaa liikunta ja lukeminen, jos niitä ehtisi edes joskus tekemään. Ei mitään sen suurempia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä oon soittanut bassoa 15-vuotiaasta asti, kävin silloin puoli vuotta tunneilla ja saavutin sen tason, minkä siinä ajassa voi saavuttaa. Sillä samalla tasolla mä olen pysynyt siitä lähtien. Välillä oon ollut piiiiitkät pätkät soittamatta ja sit esimerkiksi Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa mä soitin kontrabassoa ja elvytin sen taidon, jonka olin saanut aikanaan puolen vuoden soittamisen jälkeen. Monihan on sitä mieltä, että näillä taidoilla mulle olisi keikkaa basistina luvassa vaikka kuinka paljon!” naurahtaa Kristo.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Uuuuu! Omasta mielestäni mä oon mielettömän helppo ohjattava, mutta tätä pitäisi ehkä kysyä myös joltain ohjaajalta. Voi olla, että vastaus olisi ihan päinvastainen. Mä olen aika monipuolinen, olen tehnyt paljon erilaisia juttuja ja selvinnyt niistä, jos näin voi sanoa. Tää on arvostelulaji, mutta eri tavalla kuin esim. viisottelu. Joku urheilija voi sanoa, että kuula sujuu hyvin mutta keihäs ei. Kyllä mä mielestäni pyrin aina kuuntelemaan ohjaajaa ja olemaan monipuolinen. Näyttämötaistelu on joo eräänlainen erikoistaito, mutta niin vähän sellaisia juttuja tehdään, missä pääsisi itse käyttämään niitä taitoja näyttelijänä. Kun on mukana repertuaariteatterissa, aika vähän esim. seikkailujuttuja ja muita tulee vastaan. Niitä tehdään sitten kesäteattereissa enemmänkin, aina ei ole voimia ja resursseja lähteä enää kesällä niihin mukaan. Näyttämötaistelukoreografioita olen kyllä tehnyt esim. Kansalliseen useampia ja Kaupunginteatteriin, Kouvolaan Hamletiin ja Työvikseen Kahden herran palvelijaan, eli aika paljon jossain vaiheessa. Suomenlinnassa meni muinoin Veljeni Leijonamieli, siinä sain itsekin tapella mukana.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Ehkä se soittotaito olisi just sellainen. Osaisi suvereenisti soittaa. Ja kyllä mä hyviä laulajiakin ihailen, itse pystyn ns. kansanlaulutyyppisiin rallatteluihin. Oon itse asiassa aika kova musikaalifani ja niitä musikaalilaulajia katson ihan erityisellä kiinnostuksella. Musiikissa on voimaa, siinä on niin paljon kaikkea! Meidän homma on vähän toisenlaista, vaikka ei tässäkään mitään valittamista ole.”

Olet teatteriperheestä. Oliko sinulle jo lapsena selvää, että sinustakin tulee näyttelijä? ”Ei oikeastaan. Lapsena halusin, että musta tulee puuseppä. Olin ammattikoulussa puutekniikan peruslinjalla ja tavallaan sitten parin telomisenkin jälkeen tajusin, että se ei oo ihan mua varten sittenkään. Peruskoulun ja Teatterikoulun välissä mä tein aika paljon kaikenlaisia hanttihommia, olin esimerkiksi lähettinä. Olen mä harrastanut teatteria, ja on se teatteriasia koko ajan aika voimakkaasti ollut ”alla”, kun on nähnyt niin älyttömästi kaikenlaista pienestä pitäen. Siinä tietyssä välissä mulla oli voimakas teini-ikäisen kapinavaihe, et en halua tehdä niin kuin mun vanhempani ovat tehneet. Sen vaiheen jälkeen taisi mutsi sanoa mulle suoraan, että nyt on perseen noustava sohvalta ja jotain täytyy tapahtua. 18-vuotiaana menin sitten Teatterikoulun karsintoihin ja yksi syy siihen, että pääsin sisään oli varmaan se, että menin sinne aika naiivina ja lapsekkain, avoimin mielin. Rentona. Jos olisin pudonnut jatkosta, en tiedä olisinko enää ikinä päässyt sinne, koska kynnys olisi ollut niin korkea. Kouluaikana kävin sitten välissä intin (itse asiassa Parolannummella, Hämeenlinnan yössäkin tuli käytyä kerran heilumassa), eli koulu kesti viisi vuotta ja valmistuin 1997”, Kristo muistelee.

Muut mahdolliset opinnot? ”No puoli vuotta ”Vallilan Yliopistoa” eli Vallilan ammattikoulua ja lisäksi ne näyttämötaisteluopinnot Lontoossa.”

Kristo poseeraa Kansallisteatterin edessä / (c) Teatterikärpänen

 Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus huonona päivänä olen koittanut kaikenlaista miettiä, mutta mitään en ole vielä keksinyt. Kun on peruskoulupohjainen maisteri ja 42-vuotias mies, niin ei ihan hirveesti mahdollisuuksia ole. Plus että osa ihmisistä tunnistaa kyllä naaman, niin mahdollisen mussutuksen takia on vaikeeta kuvitella, että olisin vaikkapa ravintolassa tiskin takana hommissa tai ovella portsarina! Leikki sikseen, olen mä tätä vakavasti ajatellut, mutta mitään muuta en ole keksinyt. Nuorena mä haaveilin veneenrakentamisesta. Jos nyt oikein fantasioidaan, niin olisi mahtavaa tehdä itse huonekaluja, ei minään sarjatuotantona vaan yksittäiskappaleina. Yhä mä palvon niitä jakkaroita ja kukkapöytiä, joita meillä himassa pyörii sen mun lyhyen opintojaksoni jäljiltä. Ne on kestäviä, täyttä puuta ja ihan kelvollista käsityötä!”

Miksi olet näyttelijä (etkä puuseppä) ? ”Niinpä! Asiahan on niin, että pelkästä rahasta tätä ei tekisi hullukaan. Sitä on ihan mahdotonta ajatellakin, että niin olisi. Ihmiset pistää tässä itsensä niin likoon ja aina se ei onnistu. Yritystä kuitenkin aina on, ja sekin aiheuttaa oman tuskaisuutensa. Kai se on niin, että tähän jää koukkuun, siihen adrenaliiniin ja hyviin hetkiin, joita ei vaihtaisi kyllä mihinkään. Joku klassinen laulaja sanoi joskus näin, että ”Ääni toimii kerran vuodessa, ja jos silloin sattuu olemaan vielä konsertti samana päivänä, niin ai että se on hieno juttu!” Vähän samalla meiningillä mennään. Kyllä mä sitä välillä itsekin mietin, että mikä tässä on se juttu. On tää aika jännää, ja välillä vähän liiankin jännää. Lisäksi tarinat, illuusiot, yhteinen sopimus – ja kaikki se kun osuu kohdalleen.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Nuorena mulla oli järjettömiä visioita ja nyt vuosien myötä oon yrittänyt yksinkertaistaa omaa tekemistäni niin paljon kuin mahdollista. Päästäkseen johonkin sellaiseen, joka luo vaikutelman hienosta ja monimutkaisesta ajattelusta, on kuitenkin lähdettävä ihan nollasta ja ”missä tuoli on, istuuko tää tyyppi jossakin”-tyylisesti. Nuorempana ajettelin, että mukana on enemmän filosofiaa ja teoriaa. Lähtökohtaisesti se on niin, että esitys ei pelkästään miettimällä synny, vaan se pitää myös tehdä. Asioiden konkretisoituminen ja käytännöllistyminen on tullut mukaan.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Se on ehkäpä omiin ja porukan valintoihin luottaminen. Kukaan muu sitä juttua ei tee. Vaikea kysymys muuten! Tää on tullut jo vuosia sitten mukaan. Jokainen katsoja muodostaa oman mielipiteensä esityksestä ja välillä tuntuu siltä, että kaikki ovat nähneet ihan eri jutun. Kaiken tämän keskellä pitää silti luottaa omaan tekemiseensä ja uskoa omaan juttuunsa ristiriitaisenkin palautteen jälkeen. En tarkoita nyt sitä, että jääräpäisesti pidetään kiinni omista näkemyksistä, pitää osata myös ottaa tarvittaessa opikseen.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Niitä on monia, mä olen hakenut paloja sieltä sun täältä ja siitä kaikesta on mulle muodostunut jotain, mikä nyt ei välttämättä tarkoita ”idolia” sillai henkilökohtaisesti. Muistan kyllä, että leffapuolelta mulle oli tärkeitä nää, jotka on 70-luvulla nousseet esiin. De Nirot ja muut. Lapsena olen nähnyt paljon erilaisia juttuja ja muistan, että esim. Hannu Lauri kolisi ihan täysillä.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Philip Seymour Hoffman tuli miettimättä ekana mieleeni. Leffoissaan hän oli niin raaka ja läsnäoleva, voisi olla järisyttävä kokemus päästä (tai joutua) hänen kanssaan lavalle.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Heh, Céline Dionin kanssa! Hahhah! Vitsi kun en nyt muista niitä biisien nimiä, mutta kaikki ne, joissa on pitkiä ja korkeita ääniä. Tää olis kyllä niin suhteeton ajatus laulaa hänen kanssaan, Céline saisi valita biisin ja mä komppaisin mukana. Mutta oikeasti, olen onnellinen siitä, että sain aikoja sitten laulaa Vesku Loirin kanssa JP Siilin elokuvassa ”Ruuvimies” kappaleen Lännen lokari. Siitä paremmaksi mun urallani ei duetot enää varmaankaan tule.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, KOM-teatterissa ja Oulun Kaupunginteatterissa (tein yllättäen yhden paikkauksen, tein koreografiaa siellä ja yksi teloi itsensä, olin mukana enskarissa ja parissa muussakin näytöksessä).”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Paavo Westerbergin jutut on olleet tärkeitä. ”Kotiin ennen pimeää” meni Willensaunassa ja se oli ensimmäinen Paavon kanssa tekemäni juttu ja hyvin merkittävä. Smedsin Tuntematon sotilas oli kokonaisuutena tosi kova juttu ja nyt tämä Vanja-eno.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Se on just se, mitä mainitsin tuossa aiemminkin jo. Illuusion syntyminen. Parikymppinen mies tulee ja sanoo olevansa isäni, ja katsojat nyökyttelee mukana että kyllä vaan. Luovutaan epäuskosta ja annetaan tilanteelle mahdollisuus. Kaikesta mahdottomuudesta huolimatta asiat ovatkin mahdollisia ja herättävät kiinnostuksen, että mitäs seuraavaksi, ja siinä on teatterin taika.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä, en osaa tosin sanoa, että missä se raja kulkee. Tietynlainen jännitys on aina päällä.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mulla on niin, että kaiken täytyy tapahtua samalla tavalla kuin on tapahtunut harjoituksissa ja ennakoissa. Useimmiten mä avaan ääntä ja venyttelen vähän kroppaa. Ei mulla mitään onnenkalsareita ole tai että niitä ei saisi pestä esityskauden aikana. Hahhah, koko ura samoilla kalsareilla!”

Kerro joku kommellus. ”Voi vitsi, ei mulle tuu oikein mitään mieleen. Harrastaja-ajoiltani muistan sellaisen tapauksen, että oltiin amatöörimäisesti ladattu semmoinen lelumainen starttipistooli liian aikaisin ja mun piti uhata sillä jotain. Siinä kohtauksessa piti siis vasta uhkailla sen aseen kanssa ja koska olin niin jännittynyt, mä painoinkin liipaisimesta ja ammuin parista metristä suoraan päin. Vastanäyttelijä taisi katsoa mua vaan suoraan ja sanoi ”Ohi!” Ja onhan näitä tarinoita. Yksikin näytelmä kertoo miehestä, jolla on kallisarvoinen kitara ja siitä kerrotaan koko näytelmän ajan ja loppuhuipennuksena se rikotaan, ja kerran oli käynyt niin, että jo toisessa kohtauksessa joku oli istunut vahingossa sen kitaran päälle. Siitä oli varmasti helppo jatkaa...”

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Vanja-enon enskarista on sen verran vähän aikaa, että just tällä hetkellä ei ole sellaista oloakaan, että haluaisin mennä heti uutta kohti. Suunnitelmia on, mutta ei mitään julkistettavaa.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Ohjaaminen olisi mua lähempänä, pöytälaatikkoon en ole kirjoitellut mitään. Näytteleminen on kuitenkin nyt aika kivassa vaiheessa, joten ei mulla ole suurta tarvetta ohjaamiseen tai kirjoittamiseen.”

Onko jotain muuta, mitä ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Mä oon opetellut veitsienteroittamista! Tykkään teroitella veitsiä japanilaisella vesikivellä. Se on jostain syystä tosi terapeuttista ja todella kivaa. Siitähän mulle uusi ura urkenisi, perustettaisi kaikkien puusepän ammatista haaveilevien kollegojen kanssa verstas, ja mä siellä pitäisin kaikki työkalut terävinä!”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Paitsi kerran olin tekemässä yhtä spiikkiä, ja yllättäen tuli täydellinen Heikki Kahila-ääni. ”Terve terve, tässä on Heikki”. Vahingossa olen siis häntä imitoinut. Mulla on ilmeisesti piileviä kykyjä siis ainakin hänen imitoimiseensa. Oon yrittänyt imitoida Jukka Puotilaa Jukka Puotilalle usein ja ihan väsymykseen asti, tähän mennessä ei oo vielä natsannut.”

Mikä sarjakuvahahmo tai vastaava haluaisit olla ja miksi? ”Kapteeni Amerikka! Olis just niin törkeetä tähän maailman aikaan olla Kapteeni Amerikka.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Miks mulle tulee ekana mieleen, että lähtisin kylpylään? Näin suppea käsityskö mulla on naisten touhuista? Ja mitäs tää mun kännykän timer nyt meinaa? Heh, se ilmoittaa nyt että olisiko aika jo jumpata.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Tympeetä vastata, mutta ottaisin iPadin. Ei kun mä ottaisin mun terotuskivet ja sata keittiöveistä ja ison pötkön salamia, jota voisi niillä terävillä veitsillä vuoleskella suuhun. Juotavaksi kylmää Koskenkorvaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Tikkaat!”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Ekaksi tuli mieleen Julius Caesarin salamurha. Hitlerin bunkkeri. Jeesuksen jutut, Kaanaan häät. Olisi hienoa nähdä ihmisten ilmeet.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen Kansallisteatterille pukuhuoneeseeni, nostan jalat ylös ja pötköttelen hetken aikaa, ehkä vähän torkahdankin. Illalla on sitten Vanja-enon esitys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Mehustin. Onks semmoista sanaa edes? (naurua)

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkä

- Mikä sytyttää sinut? - Ystävällisyys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Julmuus

- Suosikkikirosanasi? - Vittu

- Mitä ääntä rakastat? - Omien lasteni jokeltelu

- Mitä ääntä inhoat? - Piikkaamista klo 6.30 aamulla

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sokerileipurin ammattia

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teloitusjoukoissa 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Nonni!

Vanja-eno / Kansallisteatteri

Vanja-eno / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja suomennos Paavo Westerberg (suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa)

Rooleissa : Eero Aho (Astrov), Krista Kosonen (Jelena), Heikki Nousiainen (professori Serebjakov), Terhi Panula (Maria Vasiljevna), Emmi Parviainen (Sonja), Seppo Pääkkönen (Telegin), Kristo Salminen (Vanja) ja Seela Sella (Marina).

Eero Aho, Krista Kosonen ja Kristo Salminen / (c) Stefan Bremer

 Vanja-enosta on kirjoitettava hiukan eri tavalla.

" Rakas Vanja-eno,

 olemme tavanneet kerran aikaisemminkin, yli kymmenen vuotta sitten. Etkö muista? Älä välitä, en muista minäkään. Istun tällä hetkellä hotellini aulassa tietokoneella, minulla on 15 minuuttia aikaa. Tiedän, että se ei riitä. Yritän kuitenkin. Haluan kertoa siitä, mitä minulle äsken tapahtui.

 Yli neljä tuntia sitten seisoin avecini kanssa Kansallisteatterin pääovien edessä ja sanoin, että minua jännittää. Miksikö? Minua jännitti siksi, että odotukseni näytelmän suhteen olivat korkealla ja jos ne täyttyisivät, tuntuisiko sen jälkeen mikään enää miltään. Toinen meistä istuisi ensimmäisessä rivissä, toinen nelosrivissä. Sovimme, että tilanteen niin vaatiessa vaihtaisimme väliajalla paikkoja. En ole tottunut istumaan eturivissä, mutta minä sain käteeni juuri sen lipun.

 Väliajalle lähdettäessä pyyhin käsivarsistani ja kasvoistani vesipisaroita, paidanhelmani tuntui kostealta. Olin saanut kasteen, kirjaimellisesti. Hakeuduin seuralaiseni luo, emme aluksi saaneet sanotuksi mitään. Silmistä kuitenkin näki, että nyt on kolahtanut ja kovaa. Ei tullut mieleenkään vaihtaa paikkoja, suorastaan janosin istumaan jälleen eturintamaan.

 Ja nyt istun tässä koneen ääressä. Oloni on jotenkin tyhjä, mutta kuitenkin niin täynnä. Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kokenut jotain henkilökohtaisesti merkittävää. Hymyilyttää, hetken kuluttua haikeus täyttää mielen. Havahdun omista ajatuksistani, on jatkettava kirjoittamista, sillä aika kuluu. Se kuluu liian nopeasti. On lopetettava. Jatkan huomenna, lupaan sen. "

Eero Aho ja Emmi Parviainen (c) Stefan Bremer

 " Rakas Vanja-eno,

 nukuin yöni levottomasti. Heräilin tämän tästä, päässäni soi "vieläkö on villihevosia". Naurattaa. Mietin eilistä ja sitä mitä näin ja koin. Massiiviset tummanpuhuvat lavasteet pyörivät, ihmiset ramppaavat ovesta sisään ja ulos kiihtyvällä tahdilla. Mihinkään ei kuitenkaan päästä. Ihmiset pyörivät lavasteiden mukana ja ovat samassa paikassa mistä lähtivät. Ovia avataan ja ovia suljetaan, varmistetaan oikein, että ovi menee varmasti kiinni.

 Vettä, paikallaan seisovaa vettä. Peseydytään, virkistäydytään, kastutaan, haudutetaan. Vesi ja viina virtaa. Kaikkienaikojen ryyppyreissukohtaus huvittaa vieläkin. En olisi pannut pahakseni, jos joku olisi kaatanut minunkin päälleni ämpärillisen. Väliajan jälkeen jäljellä on vain hiekkakasoja ja hiekka valuu sormien lävitse kuin tiimalasissa.

 Nautin näyttelijäntyöstä suunnattomasti. Lavalla nähtiin huikea määrä karismaa, nuorempaa ja vanhempaa. Aina ei tarvitse edes sanoa mitään, silmistäkin näkee jo paljon ja siitä sain nauttia eturivissä. Välillä en tiennyt, että minne olisin katseeni kohdistanut. Yksi on loistava ja toinen vieressä tykittää vieläkin paremmaksi. En pysty nostamaan mitään yksittäistä suoritusta ylitse muiden, sillä tässä jos missä kokonaisuus toimi täydellisesti. Nautin lavasteista, puvuista, äänimaailmasta, valoista, puhutusta kielestä.

 Kun lähdetään, lähdetään ovet paukkuen ja suurieleisesti. "Minä lähden nyt, koska on mentävä!" ja kas, pian ollaankin takaisin. Ei niin vain mennäkään. Koko tilaa käytetään hyödyksi. Hämmästyttää, miten syvä näyttämö on.

 Tsehovin klassikon Suomen kantaesitys oli Kansallisteatterissa lokakuussa, sata vuotta sitten. Sata vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. Ihmisillä samat haaveet ja unelmat, tehdyt ja tekemättömät teot, pettymykset elämässä ja rakkaudessa, ymmärtämättömyys siitä mitä lähiympäristössä ja maailmalla tapahtuu... Kaikki kulkee mukana, halusit tai et.

 On elettyä elämää, on elämätöntä elämää. Elämättömät vuodet ovat vielä edessä päin, ja niitä on monta. On hyvin pitkälti minusta itsestäni kiinni, millaisiksi nuo vuodet muodostuvat. Mieleeni jäi lopussa avonaiseksi jäänyt ovi.

 Minun oveni on myös auki, enkä aio istua täällä odottamassa, että joku siitä tulisi. Minä menen siitä itse ja katselen maailmaa uusin silmin. Kiitos Sinulle, Vanja-eno. Kun aika on kypsä, tulen luoksesi uudelleen ja katselen tätä kaikkea hiukan kauempaa.

 Ikuisesti Sinun "

 Tiivistettynä : Minä taisin nähdä parhaimman näytelmän ikinä. Tuntuuko tämän jälkeen mikään miltään? Sitä en tiedä, sen aika näyttää. Kansallisteatterin Vanja-enolle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Kristo Salminen (c) Stefan Bremer

Valhe

Valhe / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 19.3. 2010 / kesto 2h 40min

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Rooleissa Jukka-Pekka Palo,Antti Pääkkönen ja Kristo Salminen

Taustaa : kolme miestä tapaavat Cannesissa hotellihuoneessa yhteisen projektin merkeissä.Unelmissa siintää elokuva,jonka pääroolissa tulisi näyttelemään itse Johnny Depp.KP (Kristo Salminen) ohjaa elokuvan,AJ (J-P Palo) toimii tuottajana ja Henkka (Antti Pääkkönen) rahoittaa osan projektista.Vuorokauden sisällä miehistä alkaa paljastua yllättäviä piirteitä ja kaikki ei todellakaan suju suunnitelmien mukaan.

Plussaa : todella tiivistunnemainen ote alusta loppuun,yhtään ei tiedä mitä tuleman pitää ja se pitää mielenkiinnon yllä.Kaikki miehet ovat herkullisia rooleissaan,ohjaaja ei ole päästänyt heitä todellakaan helpolla.Pidin varsinkin Antti Pääkkösen rennosta olemuksesta suihkukohtauksineen kaikkineen,kulissit rapisivat hänenkin roolihahmoltaan yllättävällä tavalla.Kristo Salmisen romahdus oli huikeaa katsottavaa,todella vahvaa työtä.Pelottava ilmestys suorastaan.J-P Palo teki myös todella hienon roolin tuottajana,jolla oli suuri unelma joka muuttaisi kaiken.Lavastus oli toimiva,mukavasti avoimesta parvekkeenovesta kantautui hälinää kadulta ja sähkökatkos oli hienosti toteutettu.Pidän myös siitä,että Willensaunassa näyttelijät ovat lähellä yleisöä.

Miinusta : kesto oli hitusen liian pitkä,muutama verkkaisempi kohta meinasi herpaannuttaa

Muuta : suosittelen ehdottomasti,etenkin miehille !! Kysymys jäi ilmaan,mitä kaikkea ihmiset ovatkaan valmiita uhraamaan menestyksen ja unelmien toteutumisen vuoksi!!?

Teatterikärpänen antaa Valheelle neljä tähteä ****