Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Musta Saara / Kansallisteatteri

Musta Saara / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2018, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Musiikin sovitus Jussi Tuurna ja orkesteri
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Linda Hämäläinen, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Taru Still, Erik Rehnstrand/Petri Pulkkinen, Risto Apunen ja Sami Saari

Muusikot : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

 Päätin matkalla Helsinkiin, että nyt jos koskaan aion hypätä avoimin mielin Mustan Saaran maailmaan mukaan. Muutamaan otteeseen on käynyt niin, että olen kynsin hampain yrittänyt sitkeästi tehdä jonkinsorttista ajatustyötä kesken esityksen ja ajautunut jonnekin ihan muualle. Ehdin lukaista käsiohjelmaa puoliväliin ja pääsin kärryille niin Mustan Saaran legendasta kuin "oikeistopopulismin tuuheista metsistä". Sitten jo mentiinkin, ja ajauduin kolmituntiseen pyöritykseen, jonka vain väliaika katkaisi. Väliajalla luin käsiohjelman loppuun ja tutustuin romanien historiaan. Olin jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että esitys vaatisi useamman katsomiskerran, jotta saisin irti siitä syvällisempää analyysiä.

 Ääriajattelua, liehuvia lippuja, rajat kiinni-meininkiä ja piikkilankoja etenemistä estämässä, paikasta toiseen pakaasejaan raijaavia romaneja ja rantaan huuhtoutuneita lapsia.. Koko Eurooppa on yksi suuri sirkus, jossa tirehtöörinä toimii Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänet ajetaan tämän tästä lavalta pois Ulla Tapanisen toimesta. "Siirrys Juha syrjään siitä nyt, seuraavaksi tulee kohtaus numero se ja se". Lisäksi sirkusareenalla nähdään mm. Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), komeasti laulava romanilauma, kirves päässä heiluva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen), Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) ja Odinin Soturit syrjäyttänyt naiskolmikko Pohjolan Valkyriat (Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström). Euroopan yllä leijutaan kuumailmapallolla ja kurvaillaan milloin minkäkinlaisella ajopelillä.

 Jotenkin tämä Musta Saara imaisi maailmaansa ja mukaansa, ja huomasin nauttivani katsomossaolosta suunnattoman paljon! Yhtään ei osannut aavistaa mitä tuleman pitää seuraavaksi, ja sehän on aina hienoa. Yllätyksellisyys säilyi. Nauttimisesta suurin kiitos lienee paikallaan Jussi Tuurnan musiikille ja komeasti kaikuville lauluille. Orkesteri oli korokkeella koko ajan läsnä huhkimassa, ja lyömäsoittimissa suuri suosikkini Sara Puljula, jonka menoa olen ilolla seurannut useammassakin eri proggiksessa. Lisäksi esitys tarjosi huikean upeita näyttämökuvia valoineen ja rönsyileviä pukuja - kunnon silmäkarkkia!

 Yksittäisistä kohtauksista taisi suosikikseni nousta Janne-Marian yllättävä visiitti itsensä Draculan linnaan. Kovin oli seurankipeä Dracula, eikä ovea meinannut löytyä mistään poistumista varten. Pitkin näyttämöä pitkässä hameessaan sulavasti lipuva kreivi (Timo Tuominen) oli aika messevä ilmestys muutenkin. Ja se peilikohtaus, wau!

Draculan kynttilät ja herra itse selin katsomoon

 Draculan lisäksi lempparihahmojani olivat Mircea (Janne Marja-aho) sekä tajuttoman kovan korttipakkabiisin vetäissyt Ulla Tapaninen. Olinkin unohtanut, miten uniikki ääni ja tyyli hänellä on! Tarkalla silmällä seurasin romaniporukoissa heiluneita tuttuja kasvoja (Mikko Kauppila, Ville Mäkinen viiksineen sekä Musiikkiteatterin NYT:n Petri Knuuttila, Linda Hämäläinen ja kutrinsa tummiksi värjännyt Panu Kangas).

Mircea (Janne Marja-aho) 

 Katsomosta poistuin vaikuttunein mielin taas yhtä erikoista teatterikokemusta rikkaampana, pää ihanasti sekaisin ja pyörryksissä. Tosiaan, saisin varmasti enemmän irti uusintakierroksella, mutta siihen ei ajanpuutteen vuoksi taida olla mahdollisuutta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Marina Teräväkynä vauhdissa 

Cats / Tampereen Teatteri

Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre

 Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.

 Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.

Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa 

 Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!

 Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!

 Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.

 Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.

Iso D saapuu 

 Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!

Runtunranttu ja fanijoukot 

 Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.

 Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!

 Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.

Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina 

 Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

 * Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti * 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Ensi-ilta 28.6. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Satu Säävälä
Lavastus ja puvustus Tuuli Pesonen
Musiikin sovitus Stella Kullström ja työryhmä
Äänet Matti Taponen
Koreografiat Työryhmä

Veljekset : Markus Karekallas (Juhani), Ville Mäkinen (Tuomas), Mikko Laine (Aapo), Väinö Weckström (Simeoni), Stefan Andersén (Timo), Anssi Hyvönen (Lauri) ja Kalle Sulalampi (Eero)

Bändi ja muissa rooleissa : Jukka Teerisaari, Aapo Ravantti, Veera Rinkinen, Joonas Mäyrä ja kapellimestari Stella Kullström

Veljekset rivissä (c) Terhi Rautiainen 

 Voisi sanoa, että minulla on ollut "klassikkokesä 2017". Suomen satavuotisjuhlat, Ryhmäteatterin 50v-juhlat ja Pesäkallion kesäteatterin 10v-juhlat etunenässä ovat siivittäneet meikäläisen katsomaan niin Niskavuorta, Tuntematonta sotilasta kuin Seitsemää veljestäkin. Viimeksimainitun parissa on pyöriskelty keskikesällä useampaankin otteeseen. Kävin katsomassa juhannuksen korvilla Ryhmäteatterin Veljeksiä (ja viikkoa aiemmin kävin katsomassa näytelmän harjoituksiakin), parit haastattelut on tullut tehtyä näyttelijäporukasta ja kävin sitten innostuksissani vielä uudestaankin katsomassa nimenomaan Ryhmiksen vetoa. Kesän aikana olisi ollut mahdollisuus nähdä myös Ypäjän Musiikkiteatterin versio, mutta en saanut aikataulujani sopimaan esityskalenteriin mitenkään. Niin se vaan on, että jostain on myös suosiolla luovuttava. Eipä meinannut löytyä sopivaa ajankohtaa Pesäkallion visiitillekään ja vähän jo pelkäsin, että jääkö tämä veljespoppoo näkemättä kokonaan. Ennalta minua kiinnosti tämäkin kovasti, sillä miellyin Pesäkallion meininkiin ja näyttelijäporukkaan viimekesäisen proggiksen myötä (Mies, joka ei osannut sanoa ei + Tuure Kilpeläisen musiikki) ja tänä vuonna luvassa olisi Ismo Alangon tuotantoa (Hassisen Konetta, Sielun Veljiä, soolohommia) sekä Tuomari Nurmiolta ja Anssi Kelaltakin biisit! Varsin kiintoisaa!

 Visiitti Lahteen jäi aika viime tippaan, sillä ehdin paikalle toiseksiviimeisenä esityspäivänä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Päivänäytökseen lähtiessäni kotokulmilla satoi kaatamalla vettä ja niin satoi koko junamatkankin ajan. Onneksi oli sadeviittaa ja muuta vermettä mukana. Itse esityksen aikana koettiin sitten säätiloja laidasta laitaan - ripsi vettä, porotti aurinko ja pieni tuulenpuuskakin yllätti loppupuolella. Tuulen mukana meinasi näyttämölle lentää parkkipaikan kulmilta yksi iso päivänvarjokin, mutta se saatiin napattua sivuun viime hetkillä. Kohtaus oli sikäli huvittava, sillä menoa ja meininkiä oli estradillakin ja veljekset kirmasivat innoissaan takaoikealle aikamoisen älämölön kera. Yksi päivänvarjo oli siinä vauhdissa vain pikantti lisuke. Tuuli toi myös väliajan hujakoilla neniimme huumaavan makkarantuoksun juuri sopivasti. Selkeä markkinointikikka!

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta säkenöivässä voimassa säkenöivästä voimasta

 Oli joskus aika, jolloin inhosin tuota Sielun Veljien biisiä ja rytmin siivittämää maanistakin tempoilua suuntaan jos toiseenkin. Iän karttuessa olen oppinut arvostamaan Siekkareiden alkuvoimaista menoa ja jo oli aikakin nähdä ja kuulla se teatteriin yhdistettynä. Säkenöivästä voimasta laulaa Pesäkallion seitsemän veljestä heti alkuunsa haka-tanssin kera ja näyttää, että täältä pesee. Olin välittömästi myyty. Lukutaidosta ja korrekteista käytöstavoista ei hajuakaan, mutta voimaa ja uhoa riittää vaikka muille jakaisi (tosin ei Toukolan pojille).

 Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!

 Suosikkilauseeni kappaleesta 'Rakkaus on ruma sana', ja sopi sekin kuin nenä päähän keskelle ruikutusta, kun ihanalta Venlalta tuli pakit koko porukalle. Juhani se tuntui riutuvan rakkaudettomuuden taakan alla kaikista eniten, eikä oloa taatusti helpottanut se, että velipojat ympärillä tätä kipaletta lauloivat. Ensin pitäisi se Aapinen ottaa haltuun, ennen kuin pystyy edes ajattelemaan mitään naimapuuhia. Ei ole helppoa, ei.

 Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen 

 Painitaan ja kilvoitellaan leikkimielellä ja vähän tosissaankin, lällätellään Rajamäen rykmentille ja Toukolan pojille, kaadetaan mallasjuomat kiukaalle ja pistetään sauna joulun kunniaksi palamaan. Ei ihme, että Simeonilla meinaa moiseen melskeeseen hermot mennä useampaankin otteeseen. Tietysti jäädään isolle kivelle jumiin, kun härkälauma saapuu. On muuten melkoinen härkäsakki, heheh! Laurikin avaa sanaisen arkkunsa...

 Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä

 Kolminkertainen eläköönhuuto sille, joka keksi liittää veljesten lukuharjoittelun ja 'Kun Suomi putos puusta'-biisin! Miten nerokasta! Kirjaimia taotaan päähän ja biisi soi. 'Kukko tulee vastaan' yhdelle jos toisellekin, ja riemu on rajaton siinä vaiheessa, kun Juhanillakin alkaa homma luistamaan. Siinä huokasi yleisökin yhdestä suusta.

 No mutta tämähän oli varsin miellyttävä kokonaisuus! Kiva, erilainen porukka veljeksinä (jostain kumman syystä se Simeoni sieltä iski taas kuin sata volttia), taidokasta laulantaa yhdessä ja erikseen, tekemisen meininkiä ja hyvää energiaa, loistava bändi, sopivasti huumoria ja vakavoitumisenkin paikkoja.

Tuomasta, Lauria ja Simeonia naurattaa 

Onnea ja pitkää ikää 10-vuotiaalle Pesäkallion Kesäteatterille. Vielä olisi yksi esityspäivä, eli nyt tulevana sunnuntaina 13.8. 2017 esitykset klo 14 ja 19. Lisäinfoa tästä linkistä, vielä siis ehtii katsomaan!

 Ai niin, bongasin päivänäytöksestä Jussi Kinnusen (mm. Hassisen Koneen basisti) ja iltanäytöksessä olikin sitten kuulemma ollut mukana kaatosadetta ja Ismo Alanko. Se se vasta olisikin ollut näytös!

Bändi 

Esityskuvat (c) Jarno Keski-Jylhä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesäkallion Kesäteatteri!)

Haastattelussa Ville Mäkinen

 Ville Mäkisen tapasin maaliskuun puolivälissä 2017 Ryhmäteatterin yleisölämpiössä Peer Gynt-esityksen jälkeen.

Vuonna 1992 syntynyt Ville on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Klaukkalasta. Siellä oon käynyt päiväkodit sekä ala-ja yläasteet, jonka jälkeen lähdin Helsinkiin Sibelius-lukioon. Tälläkin hetkellä asun Helsingissä. Lisäksi oon asunut opiskeluaikoinani Lahdessa nelisen vuotta, opiskelin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan seinäkiipeilyä, akrobatiaa, käyn tanssitunneilla – kaikki nämä kyllä liittyy työhöni. Tykkään lukea myös paljon, erityisesti pidän venäläisistä klassikoista.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa ja huilua, pianoa hyvin välttävästi. Klaukkala-aikoinani opiskelin Nurmijärven Musiikkiopistossa, kitara oli ensimmäinen instrumenttini ja sillä mä suoritin opistotason päättötodistuksen. Huilunsoittoa opiskelin lyhyemmän ajan.”

(c) Salla-Maria Orvasto 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Fyysisyys on mulla vahvana, oon treenannut monenlaista liikettä ja tanssia. Mä oon myös aika ajatteleva tyyppi ja pohdin asioita syvällisesti, en tiedä sitten näkyykö se suoraan työssäni. Siitä kuitenkin voin saada paljon työhöni, seuraan mitä yhteiskunnassa tapahtuu hyvin aktiivisesti. Lisäksi oon tehnyt improvisaatioteatteria ja se on ollut mulle tärkeä elementti oppimisessa tähän työhön, koska kaikki kuitenkin tapahtuu tässä hetkessä ja kaikki mahdollisuudet ovat läsnä tässä hetkessä. Mä osaan olla läsnä, kuulla ja nähdä ympärilleni, ja silloin ihan kaikki on mahdollista. Monipuolisuus on myös mun valttini, oon päässyt tekemään monenlaista.”

Tuleeko muuten koskaan harrastettua karaokea? ”No ei nyt varsinaisesti harrastettua, mutta silloin tällöin tulee laulettua ja mielelläni vedän Robbie Williamsin biisejä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Pari juttua tulee heti mieleen : mä haluaisin osata soittaa pianoa paremmin ja haluaisin osata ruotsia paremmin. Näistä kahdesta ruotsi houkuttaa vielä enemmän, sen osaaminen avaisi uusia työskentelymahdollisuuksia Skandinaviassa.”

Mikä on ollut suurin ammatillinen haasteesi? ”Haasteita on jatkuvasti, joka kerta kun oon menossa näyttämölle. Yksittäinen iso ja mielenkiintoinen haaste oli sellainen, että sain päivää aiemmin soiton Kansallisteatterin Slavan kapellimestarilta, että eräs näyttelijä on sairastunut ja tekisinkö hänen roolinsa. Olin mukana Slavan ensemblessa vuorottelemassa, mutta nyt opiskelin videolta kokonaan toisen roolin ja vedin sen sitten seuraavana päivänä. Oli se jännää, enkä paljon ehtinyt nauttimaan itse tilanteesta. Aika paljon joutui suorittamaan, jotta muistin kaiken mitä lavalla pitäisi tapahtua. Mukana oli mm. soolobiisi ja useampia kohtauksia eri roolihenkilöinä.”

Tässä vaiheessa haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun ohitse kulkee Peer Gyntin nimiroolissa nähtävä Santtu Karvonen ja haastattelija hyökkää Santtua kiittelemään hienosta roolisuorituksesta ja tilanne menee yleiseksi hölinäksi joksikin aikaa.

(c) Petri Knuuttila 

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Lähisuvussani ei ole, tiedeorientoitunutta väkeä kylläkin. Isäni on joskus soittanut klassista kitaraa harrastukseksi ja hän kehoitti mua kitaratunneille ollessani 6-vuotias.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista? ”Esiintyminen noin ylipäätään ei ole tullut mulle luonnostaan. Mä oon ollut hyvä koulussa, mutta tosi ujo ja esilläolo ei tuntunut mukavalta. Mä kuitenkin ajauduin tekemään tätä, mikä kertoo ihan päinvastaista viestiä. Esiintyminen on ollut mulle haastavaa, tavallaan kiinnostava haaste. Miten sitten päädyin tähän … Yläasteella meillä oli heavybändi ja jonkun piti laulaa. En ollut meistä mitenkään musikaalisin, mutta mulle osui laulajan pesti ja rupesin vaan tekemään. Sitä ennen olin ollut soittamassa kitarakonserteissa ja ne olivat tuntuneet tietyllä tavalla vain suoritukselta – olin treenannut nuotit ja tiesin miten ne soitetaan. Ensimmäistä kertaa pystysolistina ollessani ja yleisölle puhuessani koin vasta esittäväni jotain omana itsenäni. Sibelius-lukiossa mulle tuli kakkosluokalla mahtava tilaisuus, kun lukioon tehtiin Rocky Horror Show, josta mulle tarjoutui Frankin rooli. Herkkänä juuri 18v täyttäneenä kundina vedin verkkosukkikset jalkaan ja tiukan korsetin päälle. Puoli vuotta treenattiin ja oli meikkaajat ja kaikki, viikko esitettiin Gloriassa. Oon aina ollut tosi perfektionisti, haluan että kaikki menee juuri niin kuin on sovittu, mutta teatterin parissa tuli jotenkin vapauttavaksi huomata se, että riittää että on! Kun on läsnä tilanteessa, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Ihminenhän on silloin todella mielenkiintoinen, kun se on oikeasti läsnä. Se on ollut opettavaista kaikkeen muuhunkin kuin työhön liittyvissä asioissa.”

Mikä oli seuraava siirtosi lukion jälkeen? ”Aloin valmistautua pääsykokeisiin. Mä hain ekaa kertaa TeaKiin heti lukion jälkeen 2011, en päässyt. Nätyllekin taisi olla samana vuonna haut. Luin tosi paljon myös kehitysmaaoppia valtiotieteelliseen, se kiinnosti mua todella paljon. Treenasin pianonsoittoakin ja olin hakemassa musiikkikasvatusta opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Sit mä olin armeijan soittokunnassa sen kevään, aseettomassa palveluksessa ja yllättäen sain kuulla Lahden koulutuksesta, jonne hain. Pääsin vaiheesta toiseen ja alkoi tuntumaan siltä, että täähän voisikin olla mun paikkani. Kehitysmaatutkimuksen pääsykokeissa en hiffannut kysymyksiä, ne olivat laajempia mihin olin osannut valmistautua. Pääsin sitten Lahteen ja intin jouduin siinä vaiheessa keskeyttämään, jatkoin sen kyllä loppuun sitten seuraavana kesänä. Lahden Mute:lta valmistuin keväällä 2016.”

Millainen oli lopputyösi tai vastaava? ”Meillä oli päättöresitaali, joka on ikään kuin laulututkinto mutta draaman muodossa. Siitä sai tehdä lauluiltamuotoisen esityskokonaisuuden, jossa on tietyt kriteerit biisien tyyleistä. Mulla se käsitteli suomalaisia miesrooleja eri sukupolvissa, vertasin nykysukupolven mieskuvaa sodasta palanneen sukupolven puhumattomaan ja ankaraankin mieskuvaan. Kirjallinen osuus olikin kiinnostava, haastattelin Kansallisteatterista Puntti Valtosta, Katariina Kaituetta ja Tiina Weckströmiä. Aiheeni oli ”Itsehavainnointi näyttelijäntyössä”, juuri sitä perfektionismiin taipuvaisen näyttelijän itsetarkkailua. Millaisen vaikutelman annan, tykätäänkö minusta tai teenkö asiat nyt niin kuin on sovittu. Kitaransoiton puolella oli se, että virheet olivat selkeästi virheitä. Näyttelijäntyössä voi mokia sattua myös, mutta miten siitä jatkaa… Koulumaailmassa on ollut se objektiivinen totuus, eli vastaus on joko oikein tai väärin. Tässä taidepuolella on kyse siitä, miten kukin asian kokee, ja taiteilijan ja katsojan kokemus voi olla täysin erilainen. Sekin on mielenkiintoista tässä koko alassa.”

Oletko sitä mieltä, että olet oikealla alalla, vai onko mielessä käynyt jokin muu ala? ”Mielenkiintoinen kysymys. Viime vuonna alkoi realisoitua se, että koulu loppuu kohta. Koulu oli ollut tietynlainen turvaverkko, kun tiedosti sen, että jos mulla ei olisi muuta hommaa, olisi ainakin koulua. Mielessä kävi, että mitäs sitten jos mulla ei olekaan töitä! Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa työelämä alkaa ja opiskelut päättyvät, ja kieltämättä olin vähän huolissani. Kaikki on mennyt kuitenkin tosi hyvin. Tääkin keikka tuli vähän yllättäen. Kaksi viikkoa ennen treenien alkua ohjaaja Juha Kukkonen soitti mulle ja kysyi, pääsisinkö mukaan. Mulla oli kalenteri tyhjänä Tampereen Teatterin Catsin treenien alkuun asti ja keväälle ei ollut mitään suunnitelmia. Tästä tuli tavallaan mittatilaustyö! Itse olin tottunut siihen tyyliin, että työt saadaan koe-esiintymisten kautta, mutta että näinkin voi oikeasti käydä. Ja alkuperäiseen kysymykseen voin siis vastata, että ei ole tarvinnut miettiä mitään muuta alaa. Tällä hetkellä mulla on töitä sovittuna kahdeksi vuodeksi.”

(c) Jyri Sariola 

Miksi olet näyttelijä, vai millä ”tittelillä” nyt mennään? ”Kyllä mä näyttelijäksi kutsun itseäni, vaikka virallisesti saisin käyttää sitä nimikettä vuoden-parin päästä, koejäsenyys päällä vielä nimittäin. Kaikki tulevat työt on teatterissa. Voisin kutsua itseäni myös muusikoksi tai tanssijaksikin… Ja että miksi olen näyttelijä? Alunperin mun mielestäni tässä on ollut kiehtovinta se, että tämä on haaste, ja on sitä edelleenkin. Jatkuvasti on tämä hetki, jossa valitsee onko läsnä vai ei, ja se on kiehtovaa. ”Nyt”-hetki tekee tästä työstä mulle niin kiinnostavan, ja siinä on samalla myös jotain todella terapeuttista. Vaikka meillä kaikilla on rooli jota esittää, roolia tekemässä on kuitenkin aina ihminen. Ja onhan tämä myös todella hauskaa ja kollegojen kanssa on kivaa. On kiehtovaa kuulla muiden ajatuksia myös ja hienoa, että keskustelukulttuuriakin on olemassa työn sisällä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Niitähän tulee jatkuvasti lisää ja oppiminenhan on kasaantuvaa. Slavan kapellimestari Jussi Tuurna sanoi hienosti, että ”esiintyvät taiteilijat ovat kaikki tutkimassa samaa sipulia, mutta kokeneemmat ovat jo syvemmillä kerroksilla ydintä etsimässä”. Improvisaation kautta on tullut tutkittua sitä, että mikä saa innostumaan ja leikkimään, ja se on ollut mulle iso avain. Tämän proggiksen myötä isoin oppi on ollut se, että voi rauhassa olla läsnä tilanteessa ja kontaktissa vastanäyttelijään eikä tarvitse ns. suorittaa.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Mä oon ollut vähän huono seuraamaan kenenkään tietyn uraa… Kyllä täytyy kuitenkin sanoa, että Puntti Valtosen olemisesta ja tekemisestä oon aina tykännyt todella paljon, ja siihen on vaikuttanut tietysti sekin, että Slavassa pääsin niin läheltä seuraamaan hänen menoaan niin harjoituskaudella kuin itse esityksissäkin. Noora Dadua ihailen myös, kävin täällä Ryhmäteatterissa katsomassa hänen vierailunsa ”Minun Palestiinani”. Olin todella vaikuttunut siitä henkilökohtaisuudesta, joka esityksessä oli. Molemmathan ovat todella erilaisia näyttelijöitä enkä osaa sanoa, että mikä kiteytyy juuri heidän tavassaan tehdä. Puntissa ainakin henkilöityy rakkaus lajiin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt tai ollut muuten lavalla? ”Tampereen Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Lahdessa Pesäkallion Kesäteatterissa, Lahdessa Heinäsuon Kesäteatterissa, Turussa Vartiovuoren Kesäteatterissa ja Täpäräteatterin tuotannon kera Lahden Kaupunginteatterissa vierailemassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Kansallisteatterin Slava! oli tärkeä niin ammatillisesti kuin oppimisenkin kannalta, ja toisena haluan mainita tämän Peer Gyntin, vaikkei tässäkään mulla ole mitään isoa roolia eikä pääse tekemään kunnon kaarta. Kollegoiden kautta oon molemmista saanut todella paljon tärkeää oppia ja molempia on ollut äärimmäisen hauska tehdä. Täpäräteatterin jutut ovat myös aina tärkeitä, koska nehän voivat olla ihan mitä vaan ja aina erilaisia!”

Kerrohan nyt, mikä oikein on Täpäräteatteri! ”Miiko Toiviainen kirjoitti aikoinaan opinnäytetyötään improvisoinnista, jossa ei niinkään olisi tarkoitus pelkästään naurattaa yleisöä. Hän kyseli mukaan tyyppejä, jotka saattaisivat olla improsta kiinnostuneita. Täpäräteatterin alkuaikoina tutkimme samaa asiaa, eli tavoitteena oli esitys, jonka tarkoituksena ei ollut hauskuuttaa eikä olla nokkela. Tavoitteena oli yhdessä luoda mielenkiintoinen tarina ja maailma, ja sitä kautta mielenkiintoinen esitys. Täpäräteatterin kautta on päästy Göteborgiin kansainvälisille improfestivaaleillekin, jossa oli opettajia eri puolilta maailmaa. Täpäräteatteri on myös laajentanut mun käsitystäni siitä, mitä näyttelijäntyö voi olla. Tällä hetkellä meillä ei ole esityksiä, mutta pyrimme treenaamaan kuukausittain yhdessä. Porukka on vähän hajallaan, kun töitä on muualla. Syksyllä on ehkäpä tulossa jotain, ainakin suunnitelmia on.”

Kuka olisi ”unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Katariina Kaitue tai Tiina Weckström!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Wow! Stevie Wonderin kanssa duetoisin ”Ebony and Ivory”! Makee kappale ja aina ajankohtainen.”

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika” tai miten määrittelisit sen? ”Mä määrittelisin sen niin, että ne ihmiset, jotka ovat lavalla, nauttivat esiintymistilanteesta. Illasta toiseen on kiva tulla töihin ja olla lavalla. Ja vaikka olisi kuinka väsynyt ja tuntuisi siltä, ettei oikein jaksaisi, niin yhteisen rituaalin alettua saakin virtaa ja fiilis on äkkiä toisenlainen. Teatterin taika on mielestäni siinä. Rakkaus lajiin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua (taisit kyllä jo mainitakin)? ”Läsnäolo ja innostuminen itsessään - jatkuvasti tulee uusia asioita, joista innostua. Lisäksi mua inspiroi aitous – se, että joku vaan on! Kaikki asiat, jotka tapahtuvat tässä ja nyt.”

Ville nappasi itsestään kuvan

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Oon huomannut ainakin sen, että se on todella vaihteleva ilmiö. Joskus mua jännittää tosi paljon, mutta useimmiten se on ihan hallittavissa. Mulle jännitys aiheuttaa sen, että tulen tietoiseksi itsestäni ja alan tarkkailla itseäni, arvostelen ja kritisoin samalla kun teen. Ei ole kyllä hyvä lähtökohta, sillä sehän tuo ylimääräisen muurin mun ja jonkun toisen henkilön väliin, oli se sitten vastanäyttelijä tai katsoja. Ei mulle kuitenkaan mitään fyysisiä oireita tule.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mä lämmittelen kroppani ja samalla suuntaan ajatukseni esitykseen. Äänenlämmittelyt teen myös. Nämähän ei nyt mitään pelkästään mun juttujani ole, luulen että melkein kaikki tekevät samat asiat. Jotkut toki tulee vain paikalle ja ovat tuosta noin mahtavia. Jos tulossa on fyysisesti vaativampaa tanssia tai akrobatiaa, sitten teen enemmän ”täsmäjuttuja”. Musta on myös hauskaa se, että työryhmillä on ihan omia rituaaleja. Täällä esimerkiksi käydään saunassa ennen esitystä!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ei mitään kovin järisyttävää ole tapahtunut, koska mulle ei heti tule mieleen mitään. Ainahan se on hauskaa, jos tulee näyttämölle väärissä vaatteissa. Mä oon tullut lavalle väärissä housuissa Slavassa, en kyllä muista oliko harjoituskausi menossa silloin vielä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kesät kesämökillä tulevat ekana mieleen. Mulla on tosi rakastava perhe. Padasjoen mökki on ollut mulle lapsena turvapaikka. Vastapäisessä rakennuksessa asuivat isovanhempani, mamma ja pappa. Aamulla kun huomasi, että verhot on vedetty ylös, tiesi heti että ovat hereillä ja kirmasin pihan poikki heidän luokseen aamupalalle. Tärkeitä muistoja.”

Tulevia roolejasi? ”Cats-musikaali on tulossa syksyllä Tampereen Teatteriin, ensi-ilta on syyskuun alkupuolella. John The Baptist-oratoriosta on kesällä vielä esityksiä Tampereella ja Porissa sekä loppuvuodesta Lahdessa ja Kuopiossa, oon siinä Josephuksen roolissa. Niin ja kesällä oon yksi Seitsemästä veljeksestä Pesäkallion Kesäteatterissa!” (linkit esityksiin ohessa)

Pesäkallion promokuvaa (c) Rami Rusinen 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Se on tullut ilmi jo muutamaan kertaan, eli ”Tässä ja nyt!””

Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä jotain (*puhuu Jörn Donnerin äänellä), musta se on vaan hauskaa. Mä oon aika auditiivinen oppija, eli kuulon perusteella pystyn helposti nappaamaan kiinni. Musta on kiinnostavaa tutkia, miten ihmiset rytmittävät ajatteluaan puhuessaan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Tulee mieleen vaan Hannu Hanhea ja kaikenlaisia lihasmiehiä… En mä kyllä tiedä haluaisinko edes olla Hannu Hanhi, sehän on aika ärsyttävä tyyppi!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin maailmanrauhamies Ville Väkivallaton! Se olisi marttiahtisaarimainen tyyppi, jolla olisi taito löytää sopu kinastelevien ihmisten välille. Jotta ihmiset pystyisivät edes kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana. Osaisin käyttää myös hellää niskapuristusotetta tarvittaessa. Tai päänsilitystä.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mua kiehtoo se, millaiset asiat on sallittuja sosiaalisesti sukupuolesta riippuen. Luulen, että meikkaisin ja laittaisin makeita kuteita päälleni ja lähtisin kaupungille kokeilemaan, millaista huomiota saan. Mulla on nyt sellainen kuvitelma, että huomion saaminen on naisille helpompaa, ja lähtisin testaamaan sitä. Menisin neuvottelemaan itselleni myös korkeampaa palkkaa. Ja mitä on naisten välinen ystävyys? Sitä olen jopa kateellisena seurannut. Tekisin jotain bestisteni kanssa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin ilmavolttiradan ja patjat! Musikaalinuottikirjoja, joita laulaisin. Ääniraudan tai vaihtoehtoisesti kitaran, joka pysyisi aina vireessä. Ruoaksi ottaisin kaikenlaista hyvää vegaanista ja juotavaksi vettä ja ehkä hyvää olutta myös.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Sieltä voisi hypätä alas – kolmen metrin korkeudessa maksimissaan. Majan täytyisi olla sen verran iso, että sinne mahtuisi nukkumaan ja katto olisi vedenkestävä. Ikkunasta paistaisi aurinko, eli ikkunoita olisi varmaankin useampia… Väri olisi puunvärinen, ei maalattu. Puu olisi hedemäpuu, ja ikkunasta voisi poimia hedelmiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Antiikin Rooma on mielestäni todella kiehtova, Antiikin Kreikka myös. Mä menisin Aristoteleen oppitunnille kuuntelemaan, tai mitä se funtsii tuttaviensa kanssa torilla. Mielenkiinnolla kuuntelisin ja peilaisin sitä nykypäivään. Ja että onko ihminen ihan oikeasti käynyt Kuussa!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi ehdottomasti musiikkia. Päähenkilö olisi ensin todella ujo ja myöhemmin löytäisi oman paikkansa. En kyllä keksi ketään, joka voisi mua esittää. Paitsi että jos siinä tultaisi tähän päivään ja tuleva olisi keksittyä, niin ehdottomasti Puntti Valtonen olisi mun roolissani!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miksi olet alkanut katsoa teatteria näissä määrissä, mitä nyt katsot?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Leikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyrmäys

Suosikkikirosanasi? - Jumaliste

Mitä ääntä rakastat? - Heleää naisääntä

Mitä ääntä inhoat? - Katupora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Konttorirotta

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Huom. Peer Gyntistä enää neljä esitystä jäljellä, perjantaina 28.4. viimeinen! 

Peer Gynt / Ryhmäteatteri

Peer Gynt / Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Ensi-ilta 3.2. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäinen teksti Henrik Ibsen
Ohjaus ja sovitus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografi Panu Varstala
Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa : Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen

 "Tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi"

 Peer Gynt kuuluu niihin näytelmiin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä mutta jotka syystä tai toisesta ovat olleet vielä näkemättä. Onneksi Ryhmäteatteri tarttui Ibsenin klassikkoteokseen osana 50v-juhlaohjelmistoaan keväällä ja näin minäkin pääsin vihdoin "korkkaamaan" Peer Gyntin. Tietämyksestäni kyseistä näytelmää kohtaan rajoittuu Edvard Griegin sävellyksiin mm. Vuorenpeikkojen tanssi ja Solveigin laulu, jotka onnistuin kuulemaan eräässä Tampereen Filharmonian konsertissa. Jotain kertoo sekin, että Hämeenlinnan bussiasemalla lähtökuopissa Helsinkiä kohti tapasin vanhan tutun ja kerroin, että olen menossa katsomaan Peer Gyntiä Helsinkiin. Hän vastasi, että "siitä onkin aikaa kun hän on sen nähnyt, varmaan joskus Aitoon Kirkastusjuhlilla viimeksi". Meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt puhutaan kahdesta eri asiasta. Peer Gynt kun on täysin eri asia kuin Peer Günt...

Äiti ja Peer Gynt (Minna Suuronen ja Santtu Karvonen) 

 Eturivistä löysin itselleni oivallisen paikan ja ehdin hetken mietiskellä lavalla yksinäisenä palavaa kynttilää ja ihastella lavastusta. Heti alusta alkaen minulla oli sisälläni vahva tunne siitä, että tämä on minun juttuni. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun olin hymy korvissa katsellut Peer Gyntin (Santtu Karvonen) railakasta menoa pitkin lavaa ja äitinsä (Minna Suuronen) pyöritystä niin fyysisesti kuin himpunverran liioitelluilla jutuillaankin. Miten äärimmäisen rakastettava hahmo onkaan Karvosen Peer! Niin ilmeikäs, vikkeläliikkeinen, jotenkin sydäntäpuristavan lapsenkaltainen ja utelias, mutta samalla niin hemmetin ärsyttävä rehvastelija ja uhoaja. Peer Gyntin menoa seuratessani itselläkin nousi hikikarpalot otsalle, ja moneen otteeseen teki mieleni nousta lavalle Peeriä halaamaan ja rutistamaan. Mielettömän sympaattinen hömelö, liikuttavakin.

 Valmiiksi oli siis jo positiivinen fiilis ja näytelmän edetessä se vielä nousi ja muutti muotoaan. Useampaan kertaan kävi mielessäni ajatus, että "Rakastan tätä! Tämä on juuri sellaista teatteria, mitä haluan nähdä!" Mitä kielellistä herkuttelua ja kikkailuakin, mukaan viljeltynä osuvia nykyaikaisia ilmaisuja. Miten maagisesti koko näyttämökuva muuttui hillityillä videoilla, äänillä, valoilla ja savuilla, ja hetkessä oltiin ihan toisaalla. Teatterin taikaa parhaimmillaan, ja sieluni kiittää.

Vuoren uumenissa 

 Nuori Peer siis elelee äitinsä kanssa kahden, asuntovaunussa. Alkupuoliskolla lähdetään häihin mitä lie suunnitelmissa, ja mieleeni nousi väistämättä Nummisuutarit. Juhlissa onkin melkoinen meno päällänsä ja A-ha´n "Take on me" soi. Tietenkin, Norjassa kun ollaan. Peeriä ei juhlintaan mukaan päästetä, maineensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estä häntä iskemästä silmiään viehättävään Solveigiin (Laura Halonen) , joka lämpeneekin lähentely-yrityksille ja pienoinen lemmentarina on valmis. No, kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin onnellisissa saduissa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ... ja sen pituinen se". Solveig-nuorikko jää yhteiseen kotiin odottamaan, ja jonkun ihmeen syyn takia Peer lähtee seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Voi minkä teki! Vuorenpeikkojen tanssi äityy kohtalaisen roisiksi menoksi, kun Peer vuoren sisällä panee paksuksi hurjan peikkotytön (Usva Kärnä). Jestas mitä hahmoja!

 Nimiroolin lisäksi näytelmä on totisesti täynnä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja. Välillä on niin, että päärooli vie ja muut vikisee, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Erityisesti mieleeni jäivät Robin Svartströmin nahkahousutyyppi (nahkabyysat toimii aina), jo mainitsemani Usva Kärnän punatukkainen rietas vuorenasukki. Kuteet ja koko olemus vaihtuivat välillä niin tiuhaan tahtiin, että välillä en ollut ihan varma kuka missäkin hahmossa lavalla teutaroi ja joskus mietin, että miten tuokin jo ehti noin nopeasti takaisin täysin uudessa lookissa. Ei voinut muuta kuin ihastella ja hämmästellä. Kaikista lumoavimpia ja maagisia olivat tämän tästä Peer Gyntin eteen ja sivuille kuin tyhjästä ilmestyneet sarvipäiset Kierot, jotka sanattomina ja kehonkielellään estivät Peerin etenemisen tiettyyn suuntaan. Rakastin niitä hahmoja, voi että mikä keksintö ne etujalat! Erityisen hienoa oli nähdä kaksikko Laura Halonen ja Ville Mäkinen vaihteeksi ihan toisentyyppisissä rooleissa, missä olin aiemmin heidät nähnyt. (Lauraa olen nähnyt Meriteatterin jutuissa ja Villeä lähinnä musikaaleissa ja Täpäräteatterissa improamassa.)

Katsokaa nyt näitä! 

 Väliajan jälkeen olin itse tarinassa suloisesti sekaisin ja pihalla, kun Peerin matka pyörähti luksusjahdin, aavikon, beduiinileirin, mielisairaalan ja merimiesten kautta takaisin kotisatamaan. Eipä tuo haitannut, antaa mennä vaan kun meinataan. Vaan mahtoiko Solveig siellä vielä kotosalla odottaa?

Äiti ja Solveig (Minna Suuronen ja Laura Halonen) 

 Tämä Peer Gynt lumosi ja sai minut liikuttumaan minut musiikillaan, kielellään, visuaalisella tykityksellään ja näyttelijäsuorituksillaan kautta linjan. Lähes täydellinen teatterielämys ja -kokemus. Kiitos Ryhmäteatteri ja pitkää ikää!

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

Time Travel Dinner & Show

Time Travel Dinner & Show / Verkatehdas, Hämeenlinna

Esiintyjät : Mia Renwall, Ella Jäppinen, Marika Huomolin, Ville Mäkinen, Valtteri Turunen ja Leo Niemi

 Muistiinpanoni tästä illasta olivat pitkän aikaa kadoksissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Time Travel Dinner & Show vieraili Hämeenlinnan Verkatehtaalla syyskuussa 2013 yksityistilaisuudessa, ja minä istuin koko shown vähän salaa ikään kuin osana porukkaa estradin sivustalla "koreografi-musikaalien yleismiesnummisen" Jyri Nummisen seurassa, joka aina välillä kertoi minulle esityksen taustoja. Olin siis kirjaimellisesti kärpäsenä katossa seuraamassa kulissientakaista touhua.

 Lisätietoja esityksestä suoraan tämän linkin alta.

 Time Travel Dinner & Showssa mennään aikamatkalle eri vuosikymmenien musiikkityyleihin laulujen ja tanssien myötä, ja esiintyjät osallistuvat myös tarjoiluun avustaen muuta tarjoiluhenkilökuntaa. Tämä oli minullekin uutta ja mielenkiintoista. Esityksen on ohjannut Jermo Grundström, jolla on todella paljon kokemusta vastaavasta showsta tukholmalaisessa Wallmans Salonger-ravintolassa. Ruotsissa tämänkaltaisella showlla on pitkät perinteet.

Yleistä promokuvaa / (c) Heikki Nyman

Maljapuheiden jälkeen päästiin itse asiaan ja heti avauksessa yleisö lähti hyvin mukaan. Seurailin tyytyväisiä ilmeitä omalta paikaltani. Alussa oltiin "Golden Days"-tunnelmissa; musikaalisävelmiä ja salakapakka/gangsterimeininkiä. Musiikkityylien vaihtuessa taustamusiikki loi aina sopivaa fiilistä ja siivitti seuraavalle aikakaudelle. 50-luvulle lähdettiin rautalankarockilla ja jätskibaaritunnelmilla, ja kuultiin mm. kappaleet Uptown Girl sekä Great Balls of Fire. Hyvä meininki!

 60-luvulle mentiin perinteisen Suomi-iskelmän sävelin (Letkis, Pojat, Pikku pikku bikineissä) ja haettiin vähän tanssilavafiilistä. Tiukan aikataulun vuoksi 70-luku jätettiin tällä kertaa väliin ja hypättiin suoraan 80-luvun tunnelmiin. Kolme tunnettua rockballadia on sovitettu menemään päällekkäin (Bed of Roses, Show Must Go On sekä Total Eclipse of the Heart), ja taitavien laulajien esittämänä hienoltahan se kuulosti.

 Näin jälkikäteen voisi todeta, että olihan se aika erikoista seurata sivusta tätä touhua, etenkin kun näki kaikki vaatteidenvaihdot ja muut sermientakaiset puuhailut. Pääasia kuitenkin oli se, että yleisö silminnähden nautti itse esityksestä ja kokonaisuudesta, ja näkemäni esitys oli muistaakseni ensi-ilta tällä porukalla. Esiintyjäryhmään kuuluu myös muuta porukkaa, mutta tällä kertaa he olivat kiinni muissa produktioissa kuten Tampereen Teatterin Les Misérablesissa sekä Ahaa Teatterissa.

 Sheikkiksen nettisivuilta löydät lisäinfoa tästä esityksestä, aikatauluja ja muuta. Kannattaa tutustua! Itseäni jäi viime vuonna harmittamaan se, etten ehtinyt "oikeasti" katsomaan Time Travel Dinner & Showta yleisön edustajana, vaikka se esimerkiksi Riihimäelläkin pariin otteeseen vieraili. Esitys oli erittäin viihdyttävä, hauska, mukaansatempaava ja ammattitaidolla tehty, joten jos kohdalle sattuu niin ehdottomasti mukaan fiilistelemään.