Lokki / Kansallisteatteri

Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen 

 Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.

 Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma 

 Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.

Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma 

 Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.

Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.

Aplodit, joille ei näy loppua.

Aksa Korttila 

 Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen

Petos / Kansallisteatteri

Petos / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 10.12. 2014, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja suomennos Arto af Hällström

Rooleissa : Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Marc Gassot sekä Zoran Atanasov

 Näin loppuvuodesta on ollut havaittavissa pientä kohmeisuutta Teatterikärpäsen lennossa, eli siis turnauskestävyys ei oikein ole enää huipussaan. Kolmituntisia spektaakkeleita ei onneksi enää ollut luvassa, vaan Kansallisteatterissa oli tarjolla pienoinen kompakti herkkupala vielä tässä vaiheessa vuotta. Reilu tunti ilman väliaikaa, sopii oikein hyvin (eikä ole pelkoa siitä, että haluaa lähteä väliajalla kotiin kun väliaikaa ei edes ole...).

 Harold Pinterin Petos (Betrayal) on saanut ensi-iltansa vuonna 1978 the National Theatressa Lontoossa. Nokkelasti voi jo nimestä päätellä, mistä näytelmässä on kyse. Ainahan ei nimi kerro ihan kaikkea. Emma (Maria Kuusiluoma) ja Robert (Petri Liski) ovat aviopari. Jerry (Marc Gassot) on Robertin paras ystävä ja hänellä on ollut Emman kanssa sutinaa jo useamman vuoden ajan. Yhteinen vuokra-asuntokin on hankittu, jotta siellä voisi salaisia hetkiä yhdessä viettää. Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, että Emma ja Jerry tapaavat suhteen jo päätyttyä. Väkinäistä on jutustelu, kuulumiset kysellään ja tehdään vähän tikusta asiaa. Kuitenkin yksi yllättävä sana tai kosketus herättää vanhat hyvät ajat (niinkö?) mieleen. Selviää, että Robert tietää salasuhteesta. Ja katsoja on koukussa viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtumat eivät etenekään tästä suoraan kronologisessa järjestyksessä, vaan lyhyen "mitä seuraavaksi tapahtuu"-visiitin jälkeen koko vyyhtiä lähdetäänkin punomaan takaperoisessa järjestyksessä. Perin ovelaa, Pinter!

Emma ja Jerry tapaavat pitkästä aikaa / (c) Stefan Bremer

 Valot himmenevät hetkeksi, pahaenteinen kalahdus kuuluu ja jälleen ollaan eri tilassa, eri vuodessa, eri dialogissa. Näyttämöllä nähdään kerrallaan joko Emma ja Robert, Jerry ja Emma tai Robert ja Jerry, koko kolmikko pariin otteeseen. Juttua piisaa. Rivien välistä voi katsoja Willensaunan intiimissä tilassa helposti huomata, että paljon jää myös sanomatta ihmisten välillä. Eleet ja etenkin katseet paljastavat paljon enemmän kuin sanat. Mieleeni jäi etenkin Emman jäätävä katse saatuaan kuulla, ettei pääse mukaan Jerryn ja Robertin squash-iltamiin. Mustasukkaisuutta ilmassa miesten lujasta ystävyydestä!

Pojat eivät ottaneet Emmaa mukaan leikkeihinsä (c) Stefan Bremer

 Käsiohjelmassa on mainittu mainio Pinterin sitaatti muistista : "Menneisyys on se, mitä muistamme, kuvittelemme muistavamme, uskottelemme itsellemme muistavamme, tai teeskentelemme muistavamme." Juuri näin! Tämä ajatus tuli näytelmän edetessä hyvinkin kiehtovalla tavalla ilmi. Yksi muistelee lämmöllä tiettyä tapahtumaa vuodesta toiseen, "En unohda sitä koskaan!" ja kuitenkin samantein käy ilmi, että ei se ihan niin mennytkään. Muutenkin ollaan olettamusten ja luulon varassa. Katkeria hetkiä saamme todistaa etenkin salaisessa pesässä, jota toinen osapuoli kutsuu kodiksi ja toiselle koti on jotain ihan muuta. Käy jo mielessä, että tämä suhde ei tätä menoa kyllä pitkään kestä. Entäs ne muut osapuolet? Jerryn vaimo? Onko hän ihan puhdas pulmunen? Ainakin Jerry on vakaasti sitä mieltä. Entäs itse Robert? Supliikkimiehellä luulisi salaseuraa piisaavan...

 Ensimmäistä kertaa ihana "70-luvun ruskea" väriloisto vaatetuksessa ei aiheuttanut minussa puistatusreaktiota! Puvustaja Auli Turtiaiselle kiitos siitä. Vähemmänmukavia muistoja liittyy minulla etenkin ruskeaan vakosamettiin. Jännää oli se, miten samalla tavalla kolmikko olikaan puettu ja pituutensakin puolesta kaikki olivat kuin samasta muotista. Oliko tähän kätkettynä joku syvällisempikin pointti? En tiedä, mutta minulla kävi samankaltaisuudesta mielessä ohimennen se, että toista katsoessaan näkee myös itsensä ja tekemisiään ja puheitaan peilaa vastapelurin kautta. Kiehtova ajatus noin muutenkin.

Robert ja Jerry (c) Stefan Bremer

 Saumatonta yhteispeliähän Petos jokatapauksessa on, siitä näyttelijöille iso kiitos ja ohjaajalle tietenkin myös. Jokainen tauko tietää paikkansa, jokainen liike ja paljonpuhuva katse tai naurahdus. Katsojana on kiitollinen olo ja reilu tunti hurahti kuin siivillä. Seuralaiseni totesi tyytyväisenä esityksen jälkeen "hyvää pertsaa", eli perusmeininkiä. Ei turhia kikkailuja, ovela teksti, loistavat näyttelijät.

 Petos saa vahvat neljä tähteä ****.

 Kiinnitin huomioni myös siihen, että lähes koko ajan oltiin drinkkilasi kädessä. Onhan lasi kädessä fiinimpää turista small talkia. Hassu ajatus, mutta pyörittelin päässäni myös sitä, että jos kaikki olisi tapahtunut tuntien eikä vuosien sisällä, sillä juomamäärällä olisi väki ollut aika tuiterissa! Robertkin kietaisi pullollisen valkkaria ravintolassa prosciutton äärellä. Ja takaperoisessa järjestyksessä olisi siis käynyt niin, että aluksi ollaan pirunmoisessa hutikassa ja mietitään mitä on tullut tehdyksi, ja siitä sitten hiljaksiin palataan ajassa taaksepäin ja lopulta ollaan täysin selvänä, ja sillä hetkellä salarakkaus leimahtaa! Jokaisen on helppo laskeskella, että rakastuneena ei ihan järkevästi kukaan toimi ja teot ja puheet on sellaisia, jotka sitten saattaa myöhemmin kaduttaa. Ikään kuin humalassa oltaisiin. Eli pointtinsa oli tässäkin ajatelmassani, ainakin uskottelen itselleni niin...

ps. Samaan aikaan esitettiin Pienellä näyttämöllä Pohjalla-näytelmää. Melkoista jyminää sieltä kantautui jossain vaiheessa, samaan aikaan tosin Emma ilmoitti tulevansa yläkerrasta muiden seuraan ja töminä alkoi. Mietin, että kylläpäs näiden kodissa on paljon rappusia!

Frankenstein / Kansallisteatteri

Frankenstein / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys ja ensi-ilta 23.1. 2013, kesto väliaikoineen 2h 15min

Ohjaus Mika Myllyaho

Rooleissa : Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi, Minka Kuustonen, Ismo Kallio, Olli Ikonen, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Heli Haltia ja Amos Brotherus/Lauri Karo/Pablo Ounaskari

Taustaa : Mary Shelleyn englanninkielinen alkuteos "Frankenstein, or the Modern Prometheus" ilmestyi jo vuonna 1818 ja siitä tuli heti menestys. Frankensteinista on laadittu useita elokuva-ja näyttämösovituksia, ja tämä Nick Dearin näytelmä sai kantaesityksensä Lontoossa 2011. Tarina siis kertoo tiedemies Viktor Frankensteinista (Antti Luusuaniemi), joka monenlaisia menetelmiä käyttäen saa luotua Olion (Esa-Matti Long), joka herää eloon "sähköistämällä". Ulkoisesti karu ilmestys oppii asioita nopeasti ja oppii ajattelemaan, ja vasta siinä vaiheessa Viktor ymmärtää mitä onkaan luonut. Onko liian myöhäistä hävittää monivuotisen työnsä tulokset?

Antti Luusuaniemi ja Esa-Matti Long / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Plussaa : Ensimmäisenä kiinnitin jälleen huomioni huikeaan lavastukseen. Kaikkea symboliikkaa taustan seinästä en ymmärtänyt eikä se ollut varmaan oleellistakaan, mutta katosta roikkuvat lamput ja valojen "sykkiminen" sydämenlyöntien tahtiin oli lumoavaa ja nerokasta.Olion herääminen eloon oli hienosti toteutettu ja se, miten hän (vai se?) tutki uutta maailmaa lapsen lailla. Ilahtui vedestä ja kukista ja luonnosta ylipäätään. Teatterin taikavoima oli parhaimmillaan lintujen lennellessä pitkin lavaa, miltei liikutuin siitä miten yksinkertaisella konstilla saatiin jotain maagista aikaiseksi. Olion rujo ulkomuoto pelästytti tietysti kaikki mahdolliset vastaantulevat ihmiset, paitsi vanhan sokean miehen (ihana Ismo Kallio), joka ei tietenkään nähnyt uuden tuttavuutensa ulkonäköä, vaan halusi vilpittömästi auttaa tätä ja opastaa. Olio oppikin nopeasti puhumaan ja lukemaan, ajattelemaan omilla aivoillaan. Esa-Matti Longilla oli kyllä aika vaativa rooli, kekkaloida puolialastomana ensin pitkin lavaa ja sitten kulkea varjoissa ja piilossa kaikkien pelkäämänä ja halveksittavana. Antti Luusuaniemestä pidin myös kovasti, hän on komearaaminen ja sangen taitava näyttelijäkin kyllä. Mikäs häntä on katsellessa! Viktorilla oli vain tieteensä ja omat puuhansa, vaikka ihastuttava morsiamensa Elizabeth (Minka Kuustonen) suorastaan roikkui hänessä kiinni ja riutui vastarakkauden ja läheisyyden puutteessaan. Jännästi oli toteutettu kohtaus, jossa Elizabeth pukeutuu puolittain tulevan miehensä takkiin ja hyväilee itseään kuin toisen käsillä. Aistikasta! Olio ryhtyy äärimmäisiin tekoihin tavatakseen luojansa ja pyytää tätä rakentamaan itselleen morsiamen, jotta saisi rakastaa ja lisääntyä. Kaaostahan siitä syntyy! Pidin lukuisista yksityiskohdista hyvin paljon : taivaalta putoilevista kirjoista, katsomon halkaisevasta rampista (niskojaan joutui tosin vähän kääntelemään liikaa kun istuin aika edessä), kattokruunun heiluriliikkeestä, jääpaloista, Petri Liskin skottiaksentista, tiedemiehen hulluudesta, holvikaaresta loppukohtauksessa... Kaikkea en ihan tajunnut (symboliikkaa lähinnä), mutta kovin viihdyttävä tämä oli ja Kati Lukan huima lavastus ansaitsee kyllä erikoismaininnan. Olio olisi voinut olla vieläkin pelottavampi! Aluksihan se herätti jopa sympatioitakin.

Ismo Kallio / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Miinusta : Tapani Rinteen musiikki oli aika jylhää, mutta paikoitellen se soi aivan liian kovaa ja urkujenkaltaisten tultua lavalle tuntui välillä että pää halkeaa ihan just. Loppukuviot menivät minulta ihan totaalisesti ohi enkä tajunnut miksi kävi niinkuin kävi ja kumpi vei kumpaa. Perusteltiinko ratkaisua siinä jotenkin vai olinko ihan hakoteillä?

Minka Kuustonen ja Antti Luusuaniemi / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Muuta : Koko homman opetushan lienee siinä, että ihmisen ei pidä yrittää ryhtyä Jumalaksi ja luoda jotain, mitä ei sitten loppupeleissä pysty enää hallitsemaan ja hillitsemään. Jos oli joku syvempikin merkitys, se jäi minulta huomioimatta lavasteita ja muita härpäkkeitä ihastellessani. Toki se, että ei pitäisi tuijottaa pelkkää ulkokuorta vaan katsoa asioita syvemmältä kantilta ... Ja entä jos luo jotain tavallaan omaksi kuvakseen ja se osoittautuukin hirviöksi!? Kenen on vastuu? Komeaa katsottavaa jokatapauksessa, eikä kestokaan mikään puuduttava vaan juuri passeli.

Frankensteinille neljä tähteä **** .