Ensi-ilta 3.7. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen
Kapellimestari Jukka Hänninen
Koreografia Daniel Paul
Hurmio-tangon koreografia Jani Rasimus
Lavastus Jyrki Seppä
Puvustus Arja Sahno
Maskeeraussuunnittelu Pirjo Laihiala
Äänisuunnittelu Ismo Paananen
Orkesteri : Jyrki Telilä, Miika Perkiö, Teemu Broman ja Jukka Hänninen
Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Mira Luoti, Susanna Laine, Teemu Alanen, Mikko Huoviala, Sakari Kinnunen, Vilma Hartikainen ja Leea Lepistö
Hauska yhteensattuma : tasan viisi vuotta sitten olen Facebookin muistojen mukaan ollut Valkeakoskella katsomassa musiikkinäytelmää On kesäyö. Kivasti sattui ensi-ilta juuri samalle päivälle. Perinteisesti oli satanut vettä koko päivän ja satoi vielä perilläkin, mutta kesäteatterin ihme tapahtui taas, eli pilvet väistyivät juuri sopivasti ja itse esityksen aikana ei satanut pisaraakaan.
Sappeesta on minulla erityisen lämpimät muistot - etenkin kesästä 2012, jolloin paikalla esitettiin Teatteri Eurooppa Neljän "Noin 7 veljestä", jonka kävin lopulta katsomassa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen uskaltauduin kunnolla jakamaan blogikirjoitustani ja koko tämä Teatterikärpäsen puraisuja -blogini lähti aikamoiseen nousukiitoon sen jälkeen, ja innostuin kunnolla tekemään haastattelujakin. Oi aikoja, tuntuu kuin olisi kulunut jo ikuisuus noista muistoista.
Mukavaa oli sateesta huolimatta ajella pitkän tauon jälkeen tuttuun paikkaan maalaismaisemia ihaillen. Mietiskelin siinä matkan aikana, että on olemassa Teatterikärpänen, joka matkustaa yksikseen bussilla tai junalla kaupungista toiseen ja menee sisätiloihin katsomaan juttuja, joissa arvostaa etenkin koukuttavaa tekstiä ja herkullista väliaikaleivosta. Sitten on olemassa Kesäteatterikärpänen, joka matkaa luottokuskin kyyditsemänä ja seurassa pitkin maaseutua katsomaan kesäteatteria, jossa mennään useimmiten musiikki edellä ja väliajan kruunaa kuuma makkara. Molemmissa versioissa on omat puolensa, ja kesäisin kiinnitän näköjään huomioni täysin eri asioihin kuin muina aikoina.
Alunperin minun ei pitänyt tulla Sappeelle tätä katsomaan lainkaan, koska "tämähän on jo nähty muutama vuosi sitten", mutta joku asia jäi kaihertamaan mieltäni ja yhtäkkiä iski suuri hinku nähdä Topi Sorsakoskesta kertova musiikkinäytelmä uudelleen, ja tämä olikin aika paljon tuunattu versio alkuperäisestä (ja Eino Grön istui katsomon puolella, eroavaisuus sekin...). Ilkka Koivulan kokovartalosuoritus Topi Sorsakoskena hämmensi totaalisesti ensimmäisellä kerralla ja edelleen sai aikaan kylmiä väreitä ja outoja tuntemuksia omissakin leukaperissä. Laulu tulee jostain selkäytimestä, se on ihan saletti! Itse tarinassa seurataan Pekka Tammilehdon elämää ja uraa vaihtuvine naisineen (rooleissa varsin pätevät, muistakin yhteyksistä tutut Susanna Laine ja Mira Luoti), ja miten Pekasta tuli koko kansan suosikki Topi Sorsakoski. Tai "koko kansan", itsehän en jostain syystä voinut sietää koko tyyppiä aikoinaan... Tuttuja tyyppejä vilisee estradilla muitakin, näemme esimerkiksi käärmekaulaisen Dannyn (Mikko Huoviala) ja esiintymishaluttoman Baddingin (Huoviala myös) sekä tietysti Olavi Virran (Jani Koskinen vaihteeksi, tutussa roolissaan), joka latelee omia ohjeitaan Topille. Huoviala häärää tontilla myös Kylänmiehenä, joka on ostanut kämpän juuri esiintymislavan kulmilta ja huutelee omiaan, aikoo jopa kaataa yhden ison puun kesken esityksen.
 |
| Etualalla Badding |
Lauluja piisaa, ja tanssinumeroita vähän liikaakin. Pitääkö joka välissä vedellä kuvioita helmat korvissa ja pyöriä estradilla niin, että alushousut vilkkuvat jatkuvasti? Onko minusta tulossa niuho nipottaja? Odotin elegantimpaa menoa tanssien suhteen. Ja mikä ihme oli tämä Irwinin näköinen Pedro Hietanen, ja hassunhauska meksikolainen pappi? Ei uponnut minuun nämä viiksimiehet tällä kertaa, mikä on ihme jo sinänsä.
Laulu-ja soittopuolessa ei sitten kyllä ollut moitittavaa tippaakaan, ja niitä kyllä jaksan kehua vaikkas kuinka paljon. On pakko hyristä tyytyväisyyttään, kun Virran Ola vetäisee "Punatukkaiselle tytölleni" tai Topi nojaa kaksin käsin mikrofoniin ja "Vihreät niityt" kajahtaa ilmoille. Pieni liikutuksen aalto meni etenkin jälkimmäisen kappaleen aikana lävitseni, kyllä musiikin voima on ihmeellinen. Jotain hurjan koskettavaa on siinä, että haitari soi ja parit keinuvat hiljaa toisiaan vasten. Komeimmin soi "Surujen kitara", se teki viisi vuotta sitten myös valtaisan vaikutuksen minuun ja tälläkin kerralla meni roska silmään. Surua vain nyt kitara soi. Joku ihmeen nostalgia-aalto pyyhkäisee ylitseni ja vie aikaan, jota en ole edes elänyt. Jännä tunne.
Ilkka Koivula on kyllä sisäistänyt roolinsa hienolla, alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Eipä voi muuta kuin ihastella ja ihmetellä. Kovasti liikutti myös elonsa ehtoopuolella hiljaksiin köpöttelevä Olavi Virta, joka poistui taaemmas maisemia ihastelemaan selin yleisöön ja pian viereensä asteli Topikin, Olan pikkutakki mukana. Hieno lopetus.
Pienestä natkutuksestani huolimatta kyllähän minä tästä kovasti tykkäsin, ja täytyy kehua myös uutta katosta, jonka alla esiintyjätkin pysyvät kuivina. Suomen Kesäteatterin molemmille näyttämöille toivotan aurinkoa ja sankoin joukoin yleisöä, Siltsu villitsee Valkeakoskella ja Topi+Ola Sappeella. Mitähän ensi kesänä on luvassa?
Esityskuvat (c) Daniel Paul
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Kesäteatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).