Gabriel / Kansallisteatteri

Gabriel / Kansallisteatteri, Willensauna

Ensi-ilta 13.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Vesa Vierikko
Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa : Paula Siimes, Karin Pacius, Minttu Mustakallio ja Sampo Sarkola

Kristiina (Karin Pacius) ja Ulriika (Paula Siimes)  

 Olen nähnyt Gabrielista pari versiota aiemmin (+ elokuvat). Teksti on kyllä todella herkullinen ja tarjoaa mainioita käänteitä, joten innostuin heti tästä Kansallisteatterinkin esityksestä jo ohjelmistonesittelyvaiheessa. No, suurin houkutin taisi ohjaaja Vierikon lisäksi olla Gabrielin roolissa nähtävä Sampo Sarkola, jonka roolisuorituksia olen ilolla aiemmin seurannut lähinnä Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä.

 Ennen esityksen alkua tutkailin mielenkiinnolla tummanpuhuvaa lavastusta ja varsinkin seinillä kököttäviä täytettyjä lintuja. Tässä asunnossa ei kovin värikästä elämää varmaankaan vietetä, ja arvaukseni osuu nappiin sisarusten astuttua näyttämölle. Olavi Virta sentään soi taustalla. Anteeksi nyt, mutta kovin on kuivakkaanoloinen pari tämä Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina (Karin Pacius). Ikäneitojen korostetun teatraalinen puhetyyli heilauttaa meidät suoraan jonnekin Suomi-filmien kultakauteen, ja moinen puhetyyli lähinnä huvittaa. Katsomossa jo vähän tyrskitään ja tuntematon vierustoverini ottaa naukkua pullosta samaan hengenvetoon. Ihan kuin talossa vietettäisiin jatkuvaa suruaikaa. Mustiinpukeutuneet tiukkanutturaiset neidot paheksuvat kovaan ääneen kaikkea mahdollista ja etenkin holhokki Railin (Minttu Mustakallio) puuhia. Railin hirvein synti taitaa olla nuoruus ja se, että jotain muuta saattaa olla vielä edessä.

Hän on saapunut!

 Mutta mutta... jotain outoa on ilmassa. Kristiina käyttäytyy omituisesti, vilkuilee jatkuvasti ikkunaan ja saa lähes hepulin, kun kaukaa kuuluu junan vihellys. Hän saa vaivoin kerrottua isosiskolleen, että pian ovesta astuisi sisään Mies, jonka hän on tavannut Helsinginreissullaan aiemmin. Kirjeenvaihdossa on oltu ja hotellissakin visiteerattu. Voiko kauheampaa ollakaan! Kerrassaan pöyristyttävää toimintaa! Ja kas, pian ovikello soikin. Ovesta astuu sisään tyylikäs ja komea herrasmies Gabriel Lindström (Sampo Sarkola) ja Kristiinan polvet lyövät jo vatkulia pelkästä miehen tulisesta katseesta, saatikka sitten jämäköistä, miehekkäistä otteista. Kristiina on miehen käsissä sulaa vahaa, ja jo harmittelee Ulriikakin, ettei laittanut parempaa päälleen.

 Raili sen sijaan näkee heti, mitä Gabriel on miehiään. Ketku mikä ketku, ja ällöttävästi on käsineen lääppimässä heti kun silmä välttää. Minuakin alkaa jo puistattaa koko lipevä ukko, ja tulee aidosti surumielinen olo naisten puolesta. Kristiina-parka! Koko ikänsä elänyt vailla huomiota, rakkautta, ja omia unelmia isosiskon helmoissa ja tiukan kurin alla. Ykskaks edessä on mies, joka puhuu pyörryksiin ja tarjoaa mahdollisuuden päästä pois. Raha-asiat tuovat tosin vähän mutkia matkaan... Eipä Ulriika mitään pahaa ole varmaankaan käytöksellään tarkoittanut, vailla rakkautta kun on hänkin elänyt.

Kristiina 

 Liukasliikkeinen Gabriel pyörittelee naisia miten tahtoo ja jestas miten nämä syttyvätkin hehkumaan huomiosta! Mustasukkaisuus nostaa kuitenkin päätään ja saa aikaan kohtalaisen epätoivoisen teon. Olen aiemmin pitänyt Gabrielia lähinnä makaaberina komediana rakkaudenkipeistä siskoista ja huijarimiehestä, mutta nyt myös vallankäyttö eri muodoissaan nostaa päätään. Miehen ote naisista on silkkaa tyranniaa - "jos et tee miten haluan, minä unohdan sinut". Mutta entäs naisten keskinäiset suhteet? Sinä et saa olla onnellinen, jos minäkään en ole ja sillä siisti. Railistakin on tultava samankaltainen, kapinahenki on latistettava keinolla millä hyvänsä.

 Ensimmäistä kertaa näin Gabrielin muunakin kuin lipevänä lirkuttelijana ja naistenmiehenä. Hänkin alkoi olla omiin touhuihinsa väsynyt ja kyllästynyt, ja kun suunnitelmat eivät edistyneet toivotulla tavalla, myös hyytävä aggressiivisuus nostaa ajoittain päätään. Tämän Gabrielin kanssa en kyllä haluaisi olla missään tekemisissä! Vaan mene ja tiedä, tulisen katseen ja hellittelynimien alla saattaisin kyllä minäkin lämmetä...

Raili ja Gabriel 

 Kukas tässä sitten vetääkään pisimmän korren? Jos tarina ei ole tuttu, en sitä halua tässäkään paljastaa. Täytyy myöntää, että monenlaisia tunnetiloja tuli käytyä esityksen aikana läpi. Ilmeisen läpinäkyvät lirkuttelupuheet syleilyineen huvittivat ja "Uuve"-lausumiset, säälinsekaisin fiiliksin seurasin etenkin Kristiinan tempoilua rakkauden pauloissa ja leningin koristeiden pyörittelyä. Ruttuiset sukatkin vielä. Suruhan siinä lopulta päälimmäiseksi jäi. Miten hauraiksi sisarukset jälleen muuttuivat ja vielä värittömimmiksi kuin alussa. Ikään kuin menetetyn rakkauden ja rahojen myötä heidän ääriviivansakin hiljalleen katoaisivat näkyvistä.

 "Gabriel, tule takaisin! Sinun valheesi oli niin suloinen. Minulla on vielä rahaa." Voi että. Kaiken jälkeen hän olisi milloin tahansa tervetullut takaisin.

 Kaikenmaailman huijareista saamme edelleen lukea lähes päivittäin, konstit ovat tosin osittain muuttuneet. Minultakin yritti eräs "Ewan McGregor" saada 2200 $ pelkästä tapaamisesta, en lämmennyt. Miten suuri häpeä ja pettymys onkaan huomata tulleensa huijatuksi? Tili on tyhjä, mutta sainpa hetken huomiota ja lämpöä. Kumpi surettaa enemmän, kadonneet rahat vai särkynyt sydän ja menetetty luottamus?

 Haluaisin joskus elinaikanani nähdä tästä version, jossa vaikkapa Gabriela saa pauloihinsa iäkkäät veljekset. Onko sellaista versiota lupa tehdä?

 Erityiskiitos käsiohjelman kattavasta Auervaara-paketista...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)