Vesa Vierikon
tapasin joulukuun puolivälissä Ravintola Elielissä Helsingin
rautatieasemalla.
Vuonna 1956
syntynyt Vesa on horoskoopiltaan kaksonen. ”Mä olen syntynyt
Lappeenrannassa, mutta ollessani 6-vuotias me muutettiin Tampereelle.
Kävin siellä kansakoulun ja oppikoulun. Vuodesta 1976 olen sitten
asunut Helsingissä.”
Mitä harrastat?
”Nykyään mä harrastan piirtämistä. Vanha lapsuuden
ykkösharrastukseni on palannut. Lisäksi mä harrastan purjehdusta
ja kesämökkeilyä, en oikein muuta. En harrasta liikuntaa enkä
mitään sellaista. Mä piirrän ihan kaikenlaista kyllä. Mun
piirrustusharrastukseni loppui siihen, kun pääsin Teatterikouluun.
Siihen asti mä olin piirtänyt joka päivä monta tuntia jostain
kolmivuotiaasta lähtien. Silloin lapsena se oli sellaista realismiin
pyrkivää, eli tuloksen piti olla mahdollisimman paljon mallin
näköinen. Nyt kuvataiteilija Markku Pääkkösen kanssa
kokoonnutaan kerran viikossa 4-5 tuntia, ja oon huomannut, että mun
taitoni on yhä tallella ja olen löytänyt nyt myös tietynlaisen
vapautumisen, eli kuvan ei tarvitse olla realistinen. Kuva itse alkaa
tuottaa itseensä kaikennäköistä uutta. Kun uskaltaa katsoa sitä
kuvaa, niin sieltä alkaa nousta kaikennäköistä esiin, ja se on
mielettömän hienoa”, Vesa hehkuttaa.
Osaatko soittaa
jotain instrumenttia? ”Mä oon soittanut oboeta, mutta en mä sitä
osaa soittaa. 3,5 vuotta oon aikanaan Tampereen musiikkiopistossa
sitä soittanut. Kyllä mä sieltä vielä kauniin äänen saan
aikaiseksi, onhan sekin jotain.”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”En mä tiedä onko
ne vahvuuksia, mutta mulla on esimerkiksi hyvä näyttelijän
tekniikka, ja kun mun tekniikkani ei estä mua miettimästä niin mä
tiedän, että mun tekniikkani riittää sen hahmon rakentamiseen.
Toinen on sitten se, että mä olen mukavalla tavalla hullu. Kun mä
en kunnioita ihmisiä, niin mä uskallan nauraa ihmisille, joka taas
johtaa siihen, että mä teen koomisia hahmoja, koska mä nään
ihmiset koomisina, meidät kaikki.”
Heh, tässäpä
onkin nyt mukava istua tarkkailevien silmien alla. ”Niinpä. Ja kun
mä katson aamulla peiliin ja näen sieluni sisään, niin sama asia.
Heh, et miten meistä tämmöisiä on tullut? Ihan käsittämätöntä.
Jo pelkästään se, että me on noustu seisomaan, on äärimmäisen
typerä temppu. Ammatin ulkopuolelta sit sanoisin, että kyllä mulla
mielestäni on visuaalinen silmä ihan ookoo, ja sit mä tykkään
tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa. Se on vähän sellainen ns.
pakollinen harrastus. Mulla on sentään seitsemän lasta, kyllä
siinä on saanut vääntää niin ruokaa kuin muutakin”, naurahtaa
Vesa.
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Talonrakentaminen! Siinä
mä oon jo aika pitkällä myös, oon aina tykännyt tehdä puutöitä,
ihan pienestä pitäen. Mulla on aina ollut puukko, ja puu on sitä
kautta tullut mulle tutuksi materiaaliksi. Se on nautinnollista! Mä
rakastan rakentamista ja korjaamista.”
Onko suvussasi
muita teatterialalla olevia? ”Ei oo teatterialalla. Tosin kaikki
ihmisethän jollain lailla on koko ajan ”teatterissa”,
tietoisesti tai tietämättään. Mun isoisäni Ludvig Kuure oli
teatterialalla siinä mielessä, että hän oli ensimmäisiä Jehovan
todistajia ja hänellä oli lapsia aika monen naisen kanssa. Hän oli
kuulemma taitava siinä todistamisessaan, ja hänellä oli yksi
Suomen harvoista taivaspaikoistakin, mutta hän menetti sen sitten
”sattuneesta syystä”...”
Milloin kiinnostuit
teatterista/näyttelemisestä? ”Veikko Sinisalon Jarno-poika tuli
mulle oppikoulukaveriksi ja me oltiin heti kuin paita ja perse. Sitä
kautta mä sitten tutustuin Veikkoon ja Kaijaan, jotka oli molemmat
näyttelijöitä ja sitä kautta mä ajauduin teatteriin, pääsin
tavallaan keittiön kautta sisään. Sieltä se sitten lähti. Mä
osasin tehdä silkkipainotöitä ja vahingossa mä sitten ajauduin
tamperelaiseen aloittelevaan teatteriryhmään, joka oli nimeltään
Teatterinuoret. Mä menin tekemään niille t-paidat, joissa oli
painettuja kuvia ja jotenkin mä jämähdin sitten siihen porukkaan.
Olin silloin jotain 12-13 -vuotias. 15-vuotiaana mä päätin, että
musta tulee näyttelijä ja sen jälkeen ei koulunkäynti enää
hirveästi kiinnostanut. Mä uskoin, että siitä ei olis ollu mulle
mitään hyötyä, eikä siitä mitään hyötyä kyllä ollutkaan!”
”Teatterikouluun
mä pyrin kaikenkaikkiaan kolme kertaa, vuonna ´76 pääsin sitten
sisään. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia, kävin välillä
koulussa, soittelin oboee, piirtelin ja harrastin teatteria. Olin
myös Tampereen Työväen Teatterissa iltanäyttelijänä yhdessä
näytelmässä. Teatterikoulusta mä valmistuin 1980.”
Mitä tekisit, jos
et olisi tällä alalla? ”Mä olisin varmaankin graafikko. Luulen,
että piirtäisin jotain, koska teatteri vei multa nimenomaan sen, ne
vaihtoi tavallaan paikkaa.”
Miksi olet
näyttelijä? ”Kuten sanoin, mä halusin 15-vuotiaana jo tulla
näyttelijäksi. Ei ole mitään muuta syytä. Tänään just mietin,
että oon aina halunnut uskoa, että näyttelemisellä tai
teatterintekemisellä olisi jotain vaikutusta yhteiskuntaan, mutta
oon tullut siihen tulokseen, että teatterintekeminen ei vaikuta
mihinkään muuhun kuin teatteriin. Se korkeintaan tuottaa mielihyvää
ja muuta, mutta vaikka sä kuinka pyrkisit olemaan peili ja
näyttämään epäkohtia yhteiskunnasta ja kaikki olisi sitä
mieltä, että ”joo toi on kyllä totta”, niin ei se silti muuta
mitään! Ne päätökset tehdään jossain ihan muualla. Ihmisille
se antaa uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta... Mä en oo
pessimisti, mutta mä oon realisti.”
Miten ajatuksesi
näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Mä
olin ennen paljon idealistisempi ja Ryhmäteatterissa me haluttiin
olla idealisteja. Olin siellä kuitenkin parikymmentä vuotta. Kyllä
me siellä sit tajuttiin se, että kyllähän tämän viihdyttävää
pitää olla myös. Me kyllä nautittiin tekemisestä ja
näyttelemisestä ylipäänsä, sehän on niin kuin leikkiä. Nyt mä
myönnän realismin tosiasiat, idealistisuuteni on vähentynyt ja
karisemaan päin.”
Onko
sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? Tuo on ehkä väärä sana tuo esikuva, mutta ymmärtänet varmaan mitä tällä tarkoitan. ”Kyllähän sitä pienenä tuli paljon nähtyä just Sinisalon
Veikkoa, et hän nyt luonnollisesti on yksi sellainen, mutta me
ollaan sen verran erityylisiä näyttelijöitä, että ei hän mulle
mikään suora esikuva koskaan ollut, paitsi lausujana kyllä. Hän
käsittelee niin hienolla tavalla tekstiä. Sit vanhoja suomalaisia
on tietty, kuten esimerkiksi Aku Korhonen. Esikuva on tosiaankin
vähän väärä sana, mutta heidän näyttelemistään kunnioittaa
omassa tyylilajissaan. Näistä nykyisistä voisin sanoa, että
kaikki jotka tekee vilpittömästi ja täysillä työtään, niin se
asenne on mun esikuvani.”
Vesa aseman edustalla / (c) Teatterikärpänen |
Missä
eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Ryhmäteatterissa,
Kansallisteatterissa, Heinolan kesäteatterissa ja Helsingin
Kaupunginteatterissa. Oon nyt ekaa kertaa vierailemassa HKT:ssa, en
oo koskaan aiemmin ollut.”
Mainitse muutama omasta mielestäsi merkittävä roolityösi. ”Me
tehtiin paljon Molièren näytelmiä Ryhmiksessä. Mulle lankesi heti
ensimmäisestä tehtävästä lähtien näytellä ne roolit, joita
Molière itse oli näytellyt. Niissä on sellaista tietynlaista
vääntöä. Sitten tuo Amadeus ja siinä Salierin rooli. Se on
upeasti kirjoitettu näytelmä ja me tehtiin Ryhmikseen siitä aika
hyvä esitys. Se on ollut sellainen itsellekin vaikuttava juttu, se
oli katsojien kanssa yhteinen kokemus, joka on aika harvinaista. Se
on niin hyvin rakennettu ja tarkoituksella tehtykin juuri sillä
tavalla, että siinä vähän itkettiin katsojien kanssa tai
pyrittiin olemaan itkemättä, joka on aika hienoa. Sitten on noi
Dostojevskit...Karamazovin veljekset tietysti, vaikka mä
näyttelinkin siinä kolmea eri roolia. Se oli vavisuttava
viisituntinen, ja siinä ehti jo vähän psyykeenkin mennä se, kun
sitä kuudettakymmenettä kertaa mentiin. Naisnäyttelijät itki ja
halinalleja oli tuotu jo kotoa paikalle. Se oli psyykkisesti raskas,
julma tarina. Noh, lisäksi on sitten näitä mukavia komediallisia
juttuja, ja tv-ja leffapuolelta myös. Niitäkin on ollut kiva tehdä.
Näyttämöllä näytteleminen on kuitenkin se kuninkuuslaji. Jos sä
hallitset näyttelemisen tekniikan näyttämöllä, olla joku toinen,
niin leffa on sitten piece of cake. Jos on hyvä ohjaaja...”
Onko
sinulla nyt tai aiemmin ollut jotain tiettyä roolihaavetta? ”Ei,
koskaan ei ole ollutkaan. Olen aina ajatellut niin, että seuraava
työ on se mihin keskitytään.”
Kuka
olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa?
”En mä osaa vastata tähän. Mun unelmat on jo täyttyneet ja oon
saanut näytellä niin hienojen ihmisten kanssa.”
Mikä
on parasta työssäsi? ”Kyllä se leikki siinä on parasta.
Aikuiselle ihmiselle maksetaan siitä, että se on hiekkalaatikolla,
ja toiset maksaa sen katsomisesta ja jopa taputtaa vielä! Ja sitten
tietysti yhteisen kokemisen ja antamisen, selviytymisestä
luovuttamisen tunne, niin tekijänä kuin vastaanottajanakin. Se on
niin mielenkiintoinen ajatus, että ihminen, joka väittää olevansa
älykäs, suostuu maksamaan siitä bluffista, siitä että kahdessa
tunnissa sille valehdellaan ihan mahdottomia, ja se suostuu uskomaan
sen kaiken! Se on jotenkin viehättävä ajatus, ja siellä ollaan
tasavallan presidenttiä myöten ja sekin uskoo kaiken, kun niin on
sovittu. Et nyt mä oon näkymätön, kas näin. Ja hei, noi
toisethan ei nyt näe tuota, kun se on näkymätön”, Vesa heittää
naureskellen esimerkin.
Miten
sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Onko se juuri
tuota äsken mainitsemaasi? ”Se on juuri tämä illuusio. Kun
katsoja tulee paikalle, hän tulee sellaiseen illuusioboxiin ja
suostuu maksamaan siitä ja oikein haluaa tulla sinne
vapaaehtoisesti. Se taika on nimenomaan se juttu, että sua
kuljetetaan paikasta toiseen. ”Tähdet Saharan yllä”-näytelmä,
yhtäkkiä sua kuljetetaan Marrakechin torilla jos niin sanotaan ja
jos se on taiten tehty, niin se on lähes tottakin sillä hetkellä.
Kaikkiin aisteihin vaikuttaminen on sallittua. Näytelmässä
”Scapinin vehkeet” yksi kohtaus tapahtui rantalaiturilla ja
oltiin levitetty tervaa näyttämön alle... Tästä tuli myös
mieleeni yksi toinenkin juttu. Timo Torikka näytteli puliukkoa
Hannu Salaman näytelmässä Finlandia. Timo näytteli puliukkoa
ensinnäkin niin, että joka esityksessä se kusi housuunsa
lastenrattaissa, kyllä. Se joi aika paljon ennen sitä, toisessa
roolissa. Niitä vaatteita ei saanut muuten pestä. Mitäpä luulet,
että miltä kahden kuukauden kuluttua joka ilta kustut housut ja
vaatteet alkaa haista? Joka ilta kun se laittoi ne päälleen, nehän
oli aina ehtineet kuivahtaa eli ei ne silloin haisseet, mutta sitten
kun vähänkin hikoili, niin se löyhkä oli jotain niin kauheaa,
että eturivin ihmisiä ihan oksetti. Me heitettiin Timo kokonaan
yhteisestä pukuhuoneesta pois ja varaston perälle lyötiin naula
seinään, ”tossa on sun vaategarderobisi ja pidät ne siellä etkä
tule tänne ihmisten ilmoille!” Vesa muistelee nauraen.
Mitkä
asiat inspiroivat sinua? ”Pienet yksityiskohdat inspiroi mua. Mä
en inspiroidu isoista ja hallitsevista asioista, vaan pienistä
yksityiskohdista, joita mä rakastan ja jotka kuljettaa mut kohti
isompia. Mä rakastan sen henkilön rakentamista, jota ei ole
oikeasti olemassakaan. Se on vähän niin kuin Frankenstein olisi! Sä
saat itse rakentaa ihmisen, millainen se on ja miten se puhuu. Se
inspiroi. Piirroshommissa inspiroidun siitä, että se kuva alkaa
synnyttää uutta kuvaa ja mä nostan sieltä esille sen uuden kuvan,
joka synnyttää ehkä taas uutta. Sitä voi tehdä
monikerroksisesti. Sen mä olen myös huomannut, että kannattaa
pysäyttää se kuva myös välillä. Et nyt tää on valmis, siihen
ei kosketa enää. Ja sit otetaan seuraava piirros työn alle.”
Podetko ramppikuumetta? ”Kevyttä, mutta en pahaa. Olen oppinut
hallitsemaan sitä, mulla ei ole ikinä ollut sillai pahaa oloa.
Pieni jännitys on aina hyvästä, se nostaa mut. Se ei ole
pelottavaa eikä kauhistuttavaa.”
Kumpi
jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta?
”Ensimmäinen yleisö on vielä harjoitus, ja sehän ei jännitä
vaan on mielenkiintoinen siinä mielessä, että miten yleisö ottaa
sen ja tuleeko millaisia reaktioita. Ensi-illassa homma on yleensä
jo niin valmis, etten nää mitään syytä ruveta sitä mitenkään
erityisesti jännittämään. Se on harjoiteltu jo niin moneen
kertaan jo.”
Onko
sinulla jotain omia rituaaleja ja rutiineja, joita toistat ennen
esitystä tai esityspäivänä? ”Kyllä mä muutamaa minuuttia
ennen esitystä istun alas ja keskityn. Olen laittanut kaikki
valmiiksi. Ajattelen sukulaiseni läpi ja toivotan kaikille hyvää.
Esityspäivinä on jo aamulla takaraivossa se tieto, että tänään
on esitys. Kyllä se vaikuttaa sitten siihen, että mitä ja milloin
syö, et mikä on energiatason oltava esityksessä, et mikä sen
kesto on ja miten raskas rooli on kyseessä. Sellainen rutiini mulla
on, että menen suunnilleen samaan aikaan teatterille, vaihdan
vaatteet ja laitan maskit, ja ne teen aina samassa järjestyksessä.
Siitä rutiinista on vaan tullut sellainen ja se kannattaakin tehdä
niin, se on just sitä keskittymistä myös. Eikä se siitä
häiriinny, jos joku tulee siihen väliin häiritsemään, sen voi
panna poikki ja jatkaa sitten. Mä oon ollut aina sitä mieltä, että
ammattitaitoa on se, että mahdollisimman nopeasti opettelet menemään
nopeasti siihen roolihenkilöön, ettei sun tarvi viittä tuntia
aikaisemmin keskittyä, ja että sieltä roolista tullaan yhtä
nopeasti pois, et kiitoksissa ei olla enää roolissa. Silloin ollaan
jo ihan vapaa.”
Kerro
joku legendaarinen kommellus! ”Ehkä legendaarista oli se, kun
Ville Virtanen löi päänsä muuriin Suomenlinnassa ”Taru
Sormusten herrasta”-jutussa. Kukaan ei nähnyt sitä tapahtumaa.
Ville oli ihan sekaisin kolme-neljä päivää sen jälkeen. Me muut
aateltiin, et mikä sillä on! Onks se ruvennut vetään jotain
kamaa? Se puhui ihan sekavia, näyttämölläkin se vaipui yhtäkkiä
johonkin eikä suostunut esimerkiksi kuolemaan. Se oli kiusallisen
legendaarista, hän itsekin kirjassaan kertoo tästä. Hänellä oli
aivotärähdys, ja paha. Ihme ettei mennyt taju, se paikkakin
tiedetään missä se tapahtui, juostiin siellä pimeässä toisesta
kohtauksesta nopeasti sisään ja Ville tuli viimeisenä sieltä,
hänen pitikin tulla viimeisenä. Pitkä kaveri kun on, niin oli
komauttanut päänsä sitten.”
”Niitähän sattuu silloin tällöin, että joku unohtaa tekstin ja
yrittää sitten selviytyä siitä, ja ajaa itsensä vaan entistä
vaikeampaan tilanteeseen. Kaikki muut tietää sen ja näkee, et se
on aivan kusessa nyt! ”Tärkeintä on olla aito”-näytelmässä,
en muista mikä se syy oli, mutta pudottiin koko porukka ja yleisö.
Ulvottiin viisi minuuttia, sekä yleisö että me, se meni aivan
kaoottiseksi. Se lähti jostain ihan pienestä, ja yleisö näki sen,
että nyt tää karkaa käsistä ja niinhän siinä kävi. Veikko
Sinisalolla kävi yhdessä yleisöennakossa siten, että putosi ihan
täysin ja se nauruhan on todella tarttuva. Aina se yritti tulla
uudelleen kohtaukseen ja eihän siitä tullut mitään, sitä kesti
varmaan vartin. Se lähti siitä, että sen piti sanoa ”mennään
aasin rattailla sairaanhoitajan luo” ja se sanoi sen vahingossa
toisin päin”, Vesa nauraa.
Kerro
joku oikein hyvä muisto. ”Elämäni on täynnä mukavia muistoja,
en pysty nostamaan sieltä mitään tiettyä esiin. No, ensirakkaudet
on ollu kauheen kivoja...”
Tähän
väliin minä kerron lukioaikaisen muistoni siitä, kun
luokkakaverini piti Vesa Vierikosta esitelmän ja näytti pätkän
Katsastus-elokuvaa esitelmän lomassa. Siitä hetkestä eteen päin
Rimpiläinen oli loppuviikon sairaana meidän luokaltamme ja homma
johti rimpiläiskieltoon, eli nimeä ei saanut mainita luokassa
lainkaan. Leffan nähneet tietävät kyllä mistä on kyse...
Käytkö
katsomassa muiden esityksiä? ”Enpä juuri. Kymmenen vuotta tuli
oltua TeaKissa hommissa ja sitä ennen mä kävin katsomassa noin
kymmenen esitystä vuodessa keskimäärin, ja TeaKissa mä kävin
katsomassa noin kymmenen esitystä kuukaudessa. Sain nähdä aika
lailla tarpeekseni niihin aikoihin, eli nyt mulla ei ole
minkäänlaista hinkua nähdä teatteriesityksiä. Kohta saattaisi
ruveta taas kiinnostamaankin.”
Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Olen nyt kieltäytynyt
kaikista rooleista, ”Vielä ehtii” pyörii kolme iltaa viikossa
ja se riittää hyvin mulle. Jos aikataulut natsaa, keväällä
aletaan kuvata yhtä sarjaa ja mä olen lupautunut siihen mukaan.
Kesällä sitten minä, Loiri ja Petelius ollaan samassa jutussa”,
Vesa vihjaisee tulevasta ja myöhemmin selviää, että kesällä
kuvattavassa jutussa on kyse uudesta Joulukalenterista.
Onko
sinulla mottoa? ”Kaikki järjestyy.”
Mitä
terveisiä haluaisit lähettää suomalaiselle teatteriyleisölle?
”Älkää uskoko mitä teille sanotaan. Uskokaa silmiänne ja
pitäkää oma mielipiteenne.”
Osaatko imitoida jotain henkilöä? ”Ihan näitä
perinteisiä...Jörn Donneria, Jussi Jurkkaa, Fakiiri
Kronblomia...Näähän on tietysti ääni-imitaatioita. Kun alussa
puhuttiin siitä, että mä olen tekninen näyttelijä, niin on mulle
näyttelijänä kehittynyt sellainen, että kun mä vähän aikaa
katson ihmistä, niin mä hyvin nopeasti löydän sieltä sen
gestiikan siihen olemukseen ja missä se sen kipu on, vaikkei se
oikeasti näyttäisi sitä. Sitten on helppo muuntua siksi ihmiseksi,
pääsee fysiikaltaan ja rytmiltään lähelle sitä. Ihmisen
älykkyysosamäärä on muuten mielenkiintoinen asia näyttelijälle!
Ihmisen ÄO:ta muuttamalla sä muutat koko sitä näyttelijäntyötä.
Usein itserakkaat näyttelijät pilaavat koko henkilön ja jutun
sillä, että näyttelevät tyhmän roolihenkilön viisaammaksi, kun
ne ajattelee, että tulee muuten tyhmä vaikutelma. Pitäisi aina
hahmottaa tarkkaan, että kuinka älykäs se henkilö on tai kuinka
tyhmä tai yksinkertainen se on. Siinä on komedianäyttelemisen yksi
avain, voin sen paljastaa tässä.”
Mikä
supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En mikään, mutta jos joku
pitää sanoa, niin Teräsmies voisi kiva olla.”
Jos
voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ensin
tutkisin oman kehoni ihan ensimmäisenä, et mistä tässä on
kysymys. Sit seuraavaksi mä asettuisin uhriksi miesten viettelylle,
mua kiinnostaa se siltä puolelta, et kuinka te yritätte ja mitä
keinoja te käytätte.”
Jos
ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä
ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät
kesken kaiken? ”Unilääkettä! Kyniä ja paperia,
tablettitietokone ja nettiyhteys. Mä haluaisin kyllä äkkiä
takaisin uneen. Tai sitten voisi ottaa unilääkkeeksi oopiumia, jota
en oo kyllä koskaan kokeillut. Aina kun heräisi, niin ottaisi
lisää. Se on ihan niin kuin matka toiseen maailmaan kuulemma, ja
kuitenkin makaat vaan paikallaan siellä pesässä.”
Jos
rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin
sinne mitä milloinkin tarvitaan. Jos haluaisin mennä sinne syömään
lakritsaa, niin sit ottaisin lakritsaa.”
Jos
voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen
tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä menisin tuonne Rooman
vallan aikaan ja Jeesuksen syntymään. Mä oon lukenut aikanaan
pitkää latinaa ja se aika on kyllä jättänyt jälkensä.”
Mitä
aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä ulos täältä
ravintolasta, heh. Ja sitten menen Taiteilijakoti Lallukkaan ja alan
piirtämään.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä
sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä
sanasta pidät vähiten? - Tota
Mikä
sytyttää sinut? - Katse
Mikä
sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys
Mikä
on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä
ääntä rakastat? - Veden liplatus veneen kylkeen
Mitä
ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora
Mitä
muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti
Missä
ammatissa et haluaisi olla? - Astronautti
Jos
Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut
Taivaan porteille? - ”Mitä jäbä?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).