Autiotalo / Hämeenlinnan Teatteri

Autiotalo - Musikaali Romeosta ja hänen Juliastaan / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.5. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Sovitus Lauri Siparin suomennoksen pohjalta : Riku Suokas

Musiikki : Pertti Neumann/Dingo

Ohjaaja : Johanna Reilin

Koreografi : Kati Törrö

Kapellimestari : Kalle Saarelma

Bändi : Kalle Saarelma, Juho Saarikoski, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Rooleissa : Joonas Vesalainen, Sanni Reilin, Jaakko Puusaari, Ida Jokela, Selma Kauppinen, Joel Seppälä, Hanna Uimonen, Juho Saarikoski, Jemo Kettunen, Helmi Reilin, Ilkka Saarikoski, Kalle Saarelma, Antti Hietala, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Romeo kohtaa Julian / (c) Terho Aalto

 Viisitoista vuotta sitten Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa nähtiin ja kuultiin melkoinen spektaakkeli, jossa yhdistyi Romeon ja Julian tarina Dingon musiikkiin. Silloisen teatterinjohtaja Riku Suokkaan pähkähulluun ideaan ei uskonut oikein kukaan, mutta lopputuloksesta muodostui melkoinen kassamagneetti. Minullehan Autiotalo-musikaali oli silkkaa hunajaa alusta loppuun, niihin aikoihin kun teatteri oli minulle yhtä kuin Hämeenlinnan Kaupunginteatteri ja Dingon musiikin parissa teini-ikäni vietettyäni taisi olla yksi tähtihetkistäni kuulla Romeo Risto Korhonen laulamassa Hän on se -kappaletta. Autiotalo on yhä edelleen se kaikkienaikojen Top 1, eikä sitä pysty ohittamaan mikään! Siihen yhdistyi ja kiteytyi niin moni asia, ja se tehtiin juuri oikeaan aikaan.

 Sydämessä läikähti mukavasti kun kuulin, että uusi sukupolvi janoaa tehdä Autiotalosta oman versionsa ja se nähtäisiin myös Hämeenlinnan Teatterin lavalla. Alkuperäisestä versiosta on kulunut jo sen verran aikaa ja olisikin mielenkiintoista nähdä ja kuulla ehkä erilainen tulkinta niin esityksestä kuin kenties Dingon kappaleistakin. Vähän jänskätti se, että millaisia uusia sovituksia (liiankin) tutuista biiseistä on tehty ja onko ne enää tunnistettavissa alkuunkaan... Missään vaiheessa ei kuitenkaan käynyt mielessä, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja sörkittäisiin liikaa jotain minulle omalla tavallaan "pyhää" ja rakasta. Hyvällä tavalla jännittyneissä tunnelmissa istahdin taas katsomoon...

 Ensiminuuttien jälkeen tuli jo selväksi, että nyt mennään eikä meinata. Vauhtia ja energiaa oli paikoitellen ehkä vähän liiankin kanssa, lavakin tuntui jo siinä menossa liian pieneltä kun piti singahdella ja heitellä voltteja joka suuntaan. Intoa, kyllä! Vimmaa, kyllä! Hyvin nopeasti kävi ilmi myös se, että muutamia roolihenkilöitä on yhdistetty, biisien paikkaa vaihdettu ja muutenkin päässäni etenkin alussa pyöri jatkuvasti kysymyksiä siitä, että oliko tämäkin veto mukana silloin ensimmäisellä kierroksella. Halusin tai en, vertailin väistämättä yhtä jos toista ja muistelin, "miten tämä kohtaus toteutettiin silloin 15v sitten". Tyhmää, kyllä, mutta en voinut sille mitään. Päässä kävi kuitenkin vain välähdyksiä ja tuokiokuvia sieltä sun täältä, yksittäinen kuva vanhasta käsiohjelmasta kenties. Ja nyt salissa istuu takuulla paljon ihmisiä, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten sen muka piti mennä. Piti mennä? Stop! Se oli silloin se, ja nyt on uusi sukupolvi ja uudet kujeet. Nauttikaamme siis tästä hetkestä, ja kas, siitä hetkestä eteen päin näin lavalla sähikäisen lailla liikkuvia energisiä, taitavia nuoria ja koin Autiotalon uuden tulemisen muistelematta menneitä.

 Hämmästyttävää, miten Dingon kappaleet sopivat kuin nenä päähän Romeon ja Julian tarinaan. Alkupuolella suhtaudutaan kaikkeen uteliaan innostuneesti ja vauhdikkaasti biisienkin myötä (melkoista pyöritystä etenkin Rio ohoi-kappaleessa!), mutta rakkaustarinan saadessa synkempiä sävyjä muuttuu musiikin sävykin hyvin dramaattisesti. Ja millä tavalla! Kaltaiseni vannoutuneen Dingo-fanin on myönnettävä ylpeänä, että bändi tekee mahdottomasta totta : muutama biisi kun kuulostaa uudelleensovitettuna jopa paremmalta tummasävyisempänä. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi "Kirjoitan". Samoin "Kunnian kentät" nousee ihan uusiin sfääreihin. Moniäänisesti kun rintamassa lauletaan korkealta ja kovaa, niin sydänhän siinä on pakahtua.

(c) Terho Aalto

 Kuten tuli jo todettua, tämä Autiotalo on kaikkea muuta kuin autio, sillä se on ladattu täyteen energiaa ja suurta lahjakkuutta, aistikkaita koreografioita myöten. Nuoret näyttävät, että täältä pesee ja ei voi muuta kuin ihastella. Into ja vauhti puski muutamilla hiukan läpi, tuntui että oli kova kiire etenkin repliikkien ja tanssikuvioiden kanssa. Rauhassa hyvä tulee, ja tästä antoi loistavan esimerkin Tybaltia esittänyt Jemo Kettunen. Erittäin vakuuttava roolisuoritus, hahmossa oli uhkaavuutta ja auktoriteettiä juuri sopivasti. Kovasti mieleeni oli myös hiukan villevalomainen Mercutio (Antti Hietala), Kertoja (Helmi Reilin) sekä Narri (Selma Kauppinen), joista jälkimmäisen upea kampaus vielä ansaitsee erityismaininnan. Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Romeon (Joonas Vesalainen) ja Julian (Sanni Reilin) ensikohtaaminen juhlissa. Paikalleenpysähtyneet naamioidut hahmot ja näiden keskellä ensisilmäyksellä rakastuneet nuoret leikkimässä piilosta ja "Hän on se" soi. Täydellistä.

Mercutio uhoaa / (c) Terho Aalto

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Sanni Reilin Juliana. Hän säteilee valoa ja positiivista energiaa ympärilleen todella isolla säteellä. Monilahjakkuus vailla vertaa!

 Varsin onnistunut kokonaisuus tämä! Porukasta loistaa näyttämisenhalu ja rakkaus tehdä juuri tätä, juuri nyt. Kiiruhtaa kannattaa, sillä esityksiä vain lauantaihin 17.5. asti. Lisäinfoa täältä.

Autiotalolle vahvat neljä tähteä **** ja bändille täydet viisi *****.

ps. Paikalla oli myös muutama näyttelijä viidentoistavuoden takaisesta vedosta, ja hauska oli kuunnella porukan muisteloita etenkin siitä, että "olikos meilläkin tuollaisia voltteja". Tyytyväisin mielin siitä, ettei ollut sittenkään...