Kantaesitys 13.2. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen
Teksti Kati Kaartinen
Ohjaus Olka Horila
Rooleissa Irina Pulkka, Lauri Tanskanen, Seppo Maijala, Mika Räinä ja Ria Kataja
Taustaa : Voiko toista kuulla, jos ei ensin kuule itseään? Vai voiko toista kuulla vain, jos lakkaa hetkeksi kuuntelemasta itseään? Teatterin esitteestä tämä lause jäi kummittelemaan mieleeni jo ennen esityksen näkemistä, ja näkemisen jälkeen se vasta kummittelemaan jäikin. Ohjaajan sanat käsiohjelmasta myös painuivat mieleeni : Mitä järkeä on olla ihminen, jollei täällä halua olla muiden kanssa? Itse olen sosiaalisessa ammatissa, jossa päivittäin kohtaan jopa satoja ihmisiä. Silti (ja ehkä siksi?) olen myös pohjimmiltani vähän erakkoluonne, viihdyn mainiosti yksin ja vapaalla välillä vältän kaikenlaista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Kotona vetäydyn omiin oloihini useimmiten... Näillä ajatuksilla oli aika haastavaakin lähteä seuraamaan tätä näytelmää. On Isä (Seppo Maijala), joka on takertunut muistoihinsa. Menneisyydessä on tullut tehtyä jotain väistämätöntä, josta kantaa syyllisyyttä. Muisto on kuitenkin katkeransuloinen, haikeakin. Isällä on jo aikuinen Poika (Mika Räinä), joka yrittää saada näin vanhemmiten edes jonkinlaista kontaktia isäänsä. On Veli (Lauri Tanskanen) ja Sisar (Irina Pulkka), jotka asuvat mystisessä talossa, joka on kuin toisesta maailmasta. Heillä on Tärkeä Tehtävä hoidettavanaan, ja siksi talosta ei voi lähteä mihinkään. Sitten on Maria (Ria Kataja). Äiti, joka lähtee lastensa luota.
Ria Kataja ja Irina Pulkka / kuva Stefan Bremer |
Plussaa : Aluksi olin pihalla kuin lumiukko. Kaikkialla tuntui olevan vahvaa symboliikkaa, matkalaukkupinoja, outoja papereita ja merkintöjä seinällä, taideteos jonka parissa Sisar puuhasteli koko ajan. Tietokonemainen ääni, joka toisti outoja lauseita väliin. Isä muisteli vanhoja, joku vieraskielinen lause tuntui jääneen vaivaamaan häntä. Poika teki lähtöä oudosta talosta, jossa aika tuntui pysähtyneen ja kaikilla tuntui olevan jokin syvempi tarkoitus sille, miksi auto hajoaa tai bensa loppuu juuri tämän talon läheisyydessä. On mystinen huone, jonne Sisar ja Veli vuorollaan menevät, harjalla lakaistaan ensin jotain. Taloon saapuu yllättäen Maria (ainut roolihenkilö, jolla on nimi ja tässäkin kaiketi jonkinlaista symboliikkaa?). Veli ja Sisar ottavat hänet lämpimästi vastaan. Jännästi Maria yrittää pientä small talkia, muttei saa sisaruksista mitään oikein irti. Koko paikka tuntuu aavemaiselta, mutta sieltä ei niin vaan lähdetäkään. Näyttelijät tekevät kyllä kauttaaltaan loistavaa työtä. Ria Kataja etenkin loistaa, hillitty ja hallittu ulkokuori murtuu pikkuhiljaa ja millä tavalla. Irina Pulkka oli hirmuisen herkkä ja jotenkin hauraanoloinen, toi myös koko olemukseltaan ja käytökseltäänkin hyvin vahvasti mieleeni erään itselleni tutun henkilön, jolla oli myös Tärkeä Tehtävä aikoinaan. Lauri Tanskanen oli lapsenomaisen utelias ja välitön, ja miten innostuneena hän kertoi aavikolle pudonneesta lentokoneesta. Väliajalle lähdettiin hyvin ristiriitaisin aatoksin, en oikein siinä vaiheessa osannut sanoa mistään mitään ja olin aika hakoteillä, vaikka kuinka yritin keskittyä. Väliajan jälkeen sitten palapeli alkaa saada hiljalleen muotoaan ja monikin asia kirkastuu minulle. Ajatuksia ja ahaa-elämyksiä herää mieleeni. Koko homma saatiin hienosti pakettiin lopulta, salaisuudet selvisivät ja lähes kaikelle löytyy selitys. Sisar kertoi tarinansa siitä, miten kerran lähti talosta ja miten sitten kävi. Isä laulaa Nature Boyn, kaunis kohtaus. Elämässä on kyse lähtemisestä ja palaamisestakin, ja miten siinä välissä voi kohdata Toisen. Joskus se onnistuu, joskus taas ei. Kenen ääntä kuunnella?
Seppo Maijala ja Mika Räinä / kuva Stefan Bremer |
Miinusta : Alkupuoli oli aika tavalla sekava ja haasteellinen. Vaikka näyttelijät loistivatkin, en ollut oikein kärryillä ja piti oikein pinnistellä, että pysyn mukana. Musiikkiakin oli esityksessä mukana, mutta en siitä oikein pitänyt. Laulunumerot katkaisivat kyllä puhetulvan, mutta tyyli oli tyystin erilainen (sormiakin piti muka napsutella) ja minusta tämä olisi toiminut paremmin pelkkänä puhenäytelmänä. Olisiko ollut sitten liian raskas, en tiedä? Irina Pulkan soolo oli kyllä hieno ja samoin Seppo Maijalan Nature Boy, mutta muuten taustalla olisi voinut olla vaikkapa pelkkää instrumentaalipuolta.
Muuta : Jäi mietityttämään se matkalaukkujen määrä. Oliko taloon eksynyt aiemmin niin monta muuta ihmistä, vai miksi niitä oli niin paljon? Odotin myös, että Pojan lapsena lahjaksi saama ihmisen sääriluu olisi paljastunut kadonneen lentäjän luuksi...Muutenkin jäi vaivaamaan se pudonnut lentokone, ja piti sitten oikein mennä sinne nettisivuille katsomaan, että onko todellisuudessa niin tapahtunut. Missä on Vernon Moore?
Kaunis, ajatuksia herättävä näytelmä Toisen ääni. Ohjelmistossa vain 4.5. asti, joten kiiruhtakaa!
Toisen ääni saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****.
Lauri Tanskanen ja Ria Kataja / kuva Stefan Bremer |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).