Haastattelussa Konsta Laakso

"Hyvä ihminen" * 

 Tähän alkuun tunnustus ja poikkeuksellisen pitkä alustus. Kun loppuvuodesta 2019 lopetin bloggaamisen, ajattelin sen olevan lopullista. Olin vähän kyynistynyt teatteriesitysten suhteen enkä osannut enää nauttia esityksistä, kun päässäni raksutti koko ajan, että mitä tästä ja tuosta osaisi kirjoittaa. Tässä välissä on tullut toki nähtyä muutama niin herkullinen esitys, että mieleni on tehnyt herättää blogi uudelleen henkiin ja kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta. Pidin kuitenkin pääni, lopetettu mikä lopetettu ja aika aikaa kutakin. Eniten jäinkin sitten kaipaamaan haastatteluja ja hienoja, yllättäviäkin kohtaamisia näyttelijöiden ja muidenkin teatterintekijöiden kanssa. Moni jo alustavasti sovittu haastattelu jäi tekemättä. Sitten koitti kevät 2024, ja näin Tampereen Teatterissa näytelmän Vieras eli Julmurin suviyö, joka kertoi SS-pomo Himmlerin kesäisestä visiitistä Hattulaan. Konsta Laakso Himmlerin roolissa teki minuun (ja moneen muuhunkin) lähtemättömän suuren vaikutuksen. Pelottavan vangitseva roolityö! Olin nähnyt hänet aiemmin vain elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä, livenä. ”Miksi en tuotakaan älynnyt aikoinani jututtaa!” harmittelin itsekseni. Keväällä ´25 Konsta vieraili Hämeenlinnan Teatterin hienossa näytelmässä Sudenmorsian, ja ensi-illan jälkeen lähetin hänelle kiitosviestin ja rohkenin tunnustaa myös harmitukseni aiheen. ”No jos jostain syystä joskus päätät aloittaa blogin uudestaan, haastattelet minua sitten ekaksi”, ilmoitti hän. Ja niin päässäni alkoi kytemään ajatus siitä, että josko sittenkin jatkaisin tätä hommaa…

(c) Henni Hyvärinen

 Kaikkihan tietävät sen, että pääsyyllinen teatterikärpäsyyteeni on Risto Korhonen. Tämän tunnustuksen jälkeen kaikki tietävät sen, kuka sai minut käännytettyä yhdellä viestillä bloggaamaan uudestaan, vaikka ajatusta piti vielä muhitella kesän yli ja ehdinkin tehdä kaksi haastattelua ennen häntä. Haastatteluthan on aina vähän jännittäviä tilanteita, puolin ja toisin. Pääseekö ns. samalle aaltopituudelle, kun tapaa toisen ihmisen ensimmäistä kertaa… Konstan tapasin lokakuun loppupuolella 2025 Kahvila Amurin Helmessä Tampereella. Juttuhetkeä varten hän oli valinnut paidan, jonka etupuolella luki isoin kirjaimin ”FCK NZS”. Arvostan, ex-Himmleriltä rohkea veto. Heti alkuun kielsin häntä käyttämästä murretta (Pyynikin Tuntemattoman sotilaan Rahikaisen mukava murre oli vielä tuoreessa muistissani), jotta pysyisimme paremmin asiassa ja minulta ei menisi pasmat totaalisen sekaisin, itämurretta kivasti haastavat kun ovat ehkä suurin heikkouteni ja olen langennut murreansaan puhelinmyyjiä myöten useasti. Voi kuulkaa, murrekiellosta huolimatta me ei asiassa silti ihan täysin pysytty. Höpöttelimme Nightwishistä, Lidlin tuotevalikoimasta ja voipullan koostumuksesta ennen kuin nauhuri meni edes päälle, ja sen jälkeen höpöttelimme mm. Talle Puhista ja Möhköfantista, tyylikkäistä viiksistä, yllättäen lisää Lidlistä ja Parikkalan patsaspuistosta. Ja kyllä me hiukan teatteristakin haasteltiin, eli mennäänpä vihdoin asiaan.

”Syntymävuoteni on 1990. Oon kotoisin Ilomantsin Möhköstä, Pohjois-Karjalasta. Möhkö on Suomen itäisin kylä, jossa on alle sata asukasta. Pystymetsästä! Kolme kilometriä oli meidän pihalta Venäjän rajalle… tai on edelleen. Piha ei oo siirtynyt eikä raja, toivottavasti!”

 Mitä harrastat vapaa-ajallasi? ”Liikun paljon luonnossa, metsästän… Oon kyllä siinä mielessä huono metsästäjä, että saan tosi harvoin saalista, mutta se ei olekaan mulle ”se juttu”. On hienoa istua aamuvarhaisella teekupin kanssa suon reunassa yksikseen, nähdä auringon nousevan ja lintujen heräilevän. Siinä on tunnelma kohdillaan. Lisäksi mä pelailen tietokoneella, olenhan mieslapsi.”

 Milloin teatterikärpänen puraisi sinua? Jos tätä tilannetta ei lask.. ”Ai sitäkö ei lasketa, että puraisit mua ennen kuin nauhoitus laitettiin päälle? No siinä tapauksessa vuosi oli 1999. Vanhempani halusivat ruveta harrastamaan teatteria Ilomantsin Näyttämökerhossa, joka taitaa olla nykyään nimeltään Teatteri Möhkö. Mulla on neljä sisarusta ja tuli semmoinen ongelma, että mites järjestetään teatteriharjoitusten ja esitysten ajaksi lastenhoito.Vastaus oli, että ei mitenkään, vaan me kaikki lapset tultiin mukaan. Näytelmissä ei tietenkään ollut lapsirooleja, vaan kohtapa oli sekin ongelma ratkaistu. Me vaan pyörittiin siellä näyttämöllä, eipä niissä juurikaan ollut mitään repliikkejä, muutamia keksittiin ja kirjoitettiin itse mukaan. Olin siis 9-vuotias aloittaessani, ja kaikki kesät olin kesäteatterissa mukana ihan lukion loppuun asti. Ilomantsissa on poikkeuksellisen aktiivista harrastajateatteritoimintaa, 5000 asukasta ja useampi teatteriryhmä eri-ikäisille kansalaisopistossa. Niissä olin talvisinkin kaikissa mahdollisissa aina mukana.”

  Tässä välissä yllättäen juttu siirtyi minun kouluaikojeni ainokaisesta tähtihetkestä lavalla flamencotaiteilija Don Pedrona tuosta noin sivupoluille tekoviiksiin ja murteisiin, ja että minä voisin kehittää irtoviiksiharrastustani siten, että ”kun sulla nyt näyttää olevan heikkoutena viikset ja murteet, niin voisit esittää murrettapuhuvia viiksiukkeleita kotonasi - ja miksei muuallakin!” IG-tili on jo suunnitteilla, enää puuttuu osuva nimi.

(c) Henni Hyvärinen

 Missä vaiheessa sinulle heräsi ajatus, että näyttelemistä voisi kenties tehdä työkseen ja otit mahdollisesti selkoa opiskelupaikoista? ”Se tuli varmaankin lukion loppuvaiheessa. Mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä haluaisin tehdä isona. Olin harrastanut teatteria tosi pitkään jo siinä vaiheessa, kymmenen vuotta, mutta mulla ei ollut aavistustakaan siitä miten näyttelijäksi päästään. Ajattelin, että näyttelijöitä tulee jostain ihan muualta kuin pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä. Perheen kanssa käytiin katsomassa aika paljon teatteria muuallakin. Joensuussa oli Niittylahden opisto, jossa oli teatterilinja nimeltään Teatteri Väkivahva. Kävimme katsomassa varmasti kaikki niiden esitykset. Ne näyttivät mielestäni aina tosi hienoilta ja siellä oli muutenkin mukava tekemisen meininki. Ajattelin, että voisin lukion jälkeen hakea mukaan joukkoon ja olla siellä vuoden. Kävin ensin armeijan, olin parikymppinen. Sen kansanopistovuoden aikana oivalsin, että hei, mähän pystyn tähän ja minustakin voisi tulla näyttelijä. Että semmoinen mahdollisuus on oikeasti olemassa. Opettajat sitten kertoivat Nätystä, TeaKin tiesin nimeltä jo ennestään. Opettajat kertoivat myös, että jos kouluun ei pääse, on muitakin keinoja päästä näyttelijäksi. Hakea näyttelijäharjoittelijaksi tai opiskella teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, ja sitä kautta hakeutua teatteriin töihin. Päätökseni vahvistui. Minä haluan näyttelijäksi. Neljä vuotta myöhemmin pääsin kouluun. Hain kaksi kertaa TeaKiin, kaksi kertaa Nätylle. TeaKin pääsykokeissa tosin kävin vain kerran. Jotenkin se jännitti niin paljon, etten uskaltanut mennä. Ensimmäisellä Nätyn hakukerralla pääsin kolmanteen vaiheeseen ja päätin, että seuraavalla kerralla on päästävä sisään. Niin kävikin. Opinnot alkoivat vuonna 2014 ja valmistuin 2019.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena ja miksi juuri se? ”Sen aiheena oli mun oma näyttelijän tekniikka ja sen sanoittaminen. Meillä kävi Nätyllä eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia näyttelijöitä vieraina puhumassa omasta työstään ja kysyin heiltä aina, että miten te näyttelette. Kukaan ei oikein osannut vastata kysymykseeni miten. Halusin sitten vastata kysymykseeni itse. Keksin sanaston, jolla kuvata omaa näyttelijän tekniikkaani ja kerroin tarkemmin koko prosessista. Lopputyöni otsikko oli ”Minä näyttelen – millä ja miten”. Olen lukenut sitä myöhemminkin. Ihan asiallista tekstiä ja enimmäkseen olen vielä samaa mieltä, kirjoituksestahan on jo aikaa.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli näytelmä nimeltään Vakavuusongelma, Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Utran Uudessa Teatterissa (ensimmäinen ammattijuttuni), Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Teatteri Siperiassa ja Teatteri Telakalla. Porin Teatterissa päästiin Tuhkimon kanssa melkein ensi-iltaan asti, mutta sitten iski korona ja kaikki peruttiin. Olisin ollut prinssin roolissa. Esitys tuli sitten myöhemmin takaisin ohjelmistoon, mutta en ollut enää mukana aikataulusyistä, kun harjoittelin Tampereella jo natsivaatteet päälläni. Prinssihommani jäi Lidlin mainokseen…”

 Entäs tämä tarinateatterijuttu, etkös jossain ole mukana? Minulle täysin vieras konsepti, kerrohan lisää. ”Kyllä vaan, olen jäsenenä Tarinateatteri Voxissa. Se on näyttelijöistä pääsääntöisesti koostuva tarinateatteriryhmä, joka on muodostettu vanhoista nätyläisistä, tosin Tiina Syrjä ja Ella Mettänen toimivat siellä opettajina nyt. Me esiinnytään siellä minne keikkakutsu käy, ja nythän meillä on ollut Telakalla myös kaikille avoimia esityksiä. Yleisö kertoo tarinoiden aiheet ja me sitten esitämme niiden pohjalta, siihen on erilaisia tekniikoita ja tapoja olemassa. Avoimissa esityksissä ihmiset eivät usein rohkene kertoa kovin vaikeista asioista, mutta olemme esiintyneet vaikkapa työporukan koulutuksessa, missä kaikki tuntevat toisensa entuudestaan, ja siellä tulee joskus hurjaa materiaalia. Tai päihdekuntoutusporukassa, jossa kaikilla on tietynlainen tausta. Ihmiset kertovat yllättävänkin avoimesti elämästään välillä. Itselleni se on näyttelijäntaiteen ytimessä olemista, eli tarinoiden kertomista. Lisäksi se on erittäin hyvää harjoitusta. Dramaturgia pitää hahmottaa nopeasti, esitykset syntyvät nopeasti ja näyttämöllisiä ratkaisuja pitää tehdä nopeasti. Itse ajattelen olevani näyttelijänä hidas, ja tässä laitan itseni tarkoituksella epämukavuusalueelleni.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen oma roolityö tai koko proggis. ”Yksittäisenä roolityönä nousee ensimmäisenä mieleeni Vieras eli Julmurin suviyö, se oli vaikea. Musta tuntui koko ajan siltä, että pystyn just ja just tekemään tämän. Olin äärirajoillani. Pystyn just ja just ottamaan tämän valtavan tekstimäärän haltuuni ja lisäksi tiesin esityksestä sen, että joudun vetämään sitä aika paljon ja mulla on tässä iso vastuu. Selviydyin siitä omasta mielestäni todella hyvin, ja arviot sekä katsojapalautteet kertoivat samaa. En tietenkään olisi onnistunut ilman muuta työryhmää. Tampereen Teatterissa on mahtavan kannustava ilmapiiri, ja sain paljon tukea. Yksittäisenä roolityönä Himmlerin rooli on ollut vaikein ja haastavin, mutta myös yksi niistä, joista olen eniten ylpeä. Työryhmäproggiksista on mainittava kyllä viimekesäinen Pyynikin Tuntematon sotilas. Se oli kyllä ehdottomasti ensemblejuttu, siinä näyteltiin koko ajan porukalla ja kaikilla oli yhtäläinen vastuu. Teatterissa herkullisinta on yhdessä tekeminen. Itselleni se oli myös oppitunti suuresta näyttämöstä, olin aiemmin ollut lähinnä pienemmillä näyttämöillä.”

Pyynikin Rahikainen (c) Katri Dahlström

 

Säätilat vaihtelivat Pyynikillä myös… ”Harjoitusaikana taisi tulla vähän luntakin, mutta esityksissä koettiin rakeita, kovia sateita ja armotonta hellettä. Kaksi astetta oli lämmintä kun aloitettiin vapun tienoilla harjoitukset ulkona, heinäkuussa sitten 32 astetta.”

 Onko sinulla joku tärkeä oppi tai ohjenuora, joka on tarttunut matkaasi vuosien varrella? ”Tein ensimmäistä ammattilaisjuttuani Utrassa, Markku Pölösen ohjaama esitys Kauppa-auto. Jotenkin mua ujostutti ja jännitti näytellä isosti, revitellä. Yhdessä harjoituksessa kokeilin sitten näytellä aika reippaasti. Näyttelijäkollegani, Joensuun Kaupunginteatterissa silloin näytellyt ja nykyään eläköitynyt Arto Heikkilä huikkasi mulle, että ”Tosi hyvä! Teet tuon tosi hienosti!” ja siitä mulle tuli semmoinen oppimiskokemus, että aina kun näkee kaverin näyttelevän hienosti, niin aina pitää kehua. Artsi osasi tehdä sen juuri oikealla hetkellä, ja hänen rohkaisunsa ansiosta mä uskalsin mennä vielä pidemmälle ja jutusta tuli oikein kiva. Siitä kokemuksesta mä ymmärsin, että me kaikki näyttelijät olemme samalla puolella. Olen siitä asti yrittänyt kehua kollegoja ja olla muutenkin kiva työkaveri. Uskon siihen, että ihmisellä kun on kaikki hyvin, hän pystyy hämmästyttäviin asioihin. Kun on mukava ja turvallinen työilmapiiri, silloin syntyy hienoja juttuja. Julmurissa sain tämän kokea uudelleen. Olimme ensimmäisessä valmistavassa harjoituksessa, ja Matti Hakulinen sanoi verhoista, että ”Hyvä Konsta, sä teet tuon todella hyvin!” Aina pitää kehua kaveria. Toinen vetää hyvin, mutta omasta mielestään on ihan hakoteillä. Sille pitää sanoa kannustavia sanoja, yksikin lause riittää.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Mä kestän aika hyvin semmoista, etten ihan tarkkaan tiedä mitä oon tekemässä. Harjoitusvaiheessa tulee eteen tilanteita, että mä en tiedä miten tämä kohtaus menee, mutta lähdetäänpä ottamaan selvää! Uskallan olla näyttämöllä läsnä tilanteessa, jossa en tiedä kaikkea ihan tarkkaan. Uskallan olla rauhassa tekemättä mitään tai varsinaisesti näyttelemättä mitään. Mä nautin harjoittelemisesta enemmän kuin esiintymisestä, viihdyn harjoituksissa tosi hyvin. Minusta se on vahvuus. Olen omasta mielestäni myös aika tarkka näyttelijä. Tykkään viilata ja hinkata kohtausta pitkään.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Omasta mielestäni ei. Mä aina ajattelen olevani kolmosketjun perusnäyttelijä. Mä en osaa tanssia, mä en osaa laulaa kovin hyvin. Osaan soittaa rumpuja vähän, mutta sitä ei voi sanoa erityistaidoksi. Ehkä mun erityistaitoni on murre! Älä pelästy, en ala sitä nyt puhumaan, ollaan ihan rauhassa tässä kun näinkin pitkälle on päästy ja hyvin menee.”

 Kiitos! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata tanssia tosi hyvin.”

 Mitäs jos tulisi kutsu Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan? ”No sitten mä en varmaan menisi! Paitsi että vaimo sanoisi, että kyllä muuten menet!”

  Keskustelu siirtyy sujuvasti näyttelijä Johannes Holopaiseen, joka on parhaillaan mukana TTK-ohjelmassa. ”Johanneksen kanssa olimme hiljattain kuvaamassa tv-sarjaa Räjähdyspiste, joka tulee ulos ensvuoden puolella. Johannes oli siinä keskeisin vastanäyttelijäni, hän on pääroolissa. Tämä liittyy tuohon juuri mainitsemaani keskeneräisyyden sietämiseen ja siihen, ettei täysin tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Johanneksen kanssa meille muotoontui kuvauksissa oma tekniikka kohtauksien tekemiseen. Juteltiin ensin vähän siitä mitä tässä nyt tapahtuisi, ja sitten pitikin jo laittaa kamera käyntiin. Sanottiin ”No, katotaan mitä tapahtuu!” ja sitten tapahtui aina jotain, mitä kumpikaan ei tiennyt ennalta. Se oli semmoista mahtavaa hetkessä olemista ja tutkimista.”

 Eli tässä on ollut vahingossa nyt vähän sama metodi? Nauhuri päälle ja katotaan mitä tapahtuu? Eli tuossako oli vastaus kysymykseen taidosta, jonka haluaisit oppia? ”Just näin. Yhtään ei tiedä mihin  suuntaan jutut meilläkin tässä lähtee. Eli vastaus kysymykseen on se, että haluaisin osata tanssia yhtä hyvin kuin Johannes Holopainen.”

 Onko sinulla koskaan ollut vaihtoehtoa B? Eli jos et olisi näyttelijä, mikä muu ala olisi mahdollisesti kiinnostanut? ”Mä olisin varmaan joku tutkija. Olisin halunnut lähteä opiskelemaan historiaa, mutta lukion opinto-ohjaaja sanoi ettei kannata, sillä alalla ei ole töitä. Sotahistoria on kiinnostanut mua aina. Sotatieteille kuulemma yritettiin keksiä suomenkielistä nimeä muinoin, ja yksi ehdotus oli tappo-oppi! Jos olisin sotatieteiden maisteri, käyttäisin itsestäni nimitystä tappo-opin maisteri. Se kuulostaisi sopivan tylyltä ja brutaalilta.”

Sanoo mies FCK NZS-paita päällä.

Felix Kersten (Jarkko Tiainen) ja Himmler (c) Mika Hiltunen

 Aiheesta toiseen sujuvasti. Käytkö itse katsomassa teatteria, ehditkö ja kiinnostaako? ”Kyllä kiinnostaa, mutta ehtimisen kanssa on haasteita. Vaimo käy iltatöissä ja meillä on sen verran pienet lapset, ettei heitä voi vielä jättää keskenään kotiin. Viimeksi kävin katsomassa Tampereen Teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, se oli todella hieno juttu. Niskavuoret on muutenkin siitä loistavia näytelmiä, että niistä löytyy näyteltävää ihan jokaiselle roolihahmolle. On henkilöiden väliset suhteet ja paljon erilaisia suuntia sille miten näytellä. Näyttelijälle todella mielekästä tekstiä. Mutta jälleen kerran varsinainen vastaus kysymykseesi on se, että mahdollisimman paljon kyllä pyrin käymään teatterissa.”

  Millainen teatteri sinua erityisesti kiinnostaa, vai käytkö laidasta laitaan katsomassa? ”Mua kiinnostaa eniten puhenäytelmät ja draamat. Musikaaleja en jotenkin osaa katsoa. Näkemissäni on ollut aina itsestäänselvä yritys vaikuttaa katsojaan ja mua alkaa ärsyttää jos huomaan sen kaavan. Tässä tehdään nyt näin, jotta minusta tuntuisi tältä. Ne keinot on niin ilmiselviä. Ehkä mua ärsyttää myös se, että huomaan sen toimivan omallanikin kohdalla! No, toisaalta mua hätkähdyttää myös se suunnaton taito mitä musikaalit vaativat. Musikaaleja katsoessani mun on vaikea päättää mitä tai ketä mä katson – sitä tarinaa vaiko tiettyä huikeaa näyttelijää, joka virtuoosimaisesti tekee kaikenlaista samaan aikaan. Ehkä mä oon myös kateellinen, koska tiedän etten itse pystyisi samaan. Ollessani katsomassa musikaalia School of rock tajusin, etten pystyisi tekemään noista rooleista yhtäkään.”

 Onko jokin tietty esitys jäänyt erityisesti mieleesi vuosien varrella? ”Kaikki Meriteatterin esitykset! Niiden kohdalla mulla on tullut ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämä on minulle tuttu ja ymmärrettävä tyylilaji ja se on johtunut siitä, että tekijät ovat samaa sukupolvea kuin minä. Tämä on minun aikakauteni teatteria. Tämä on minulle tehty ja kertoo minun sukupolvestani.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia? ”Tanjalotta Räikkä! Häntä fanitan, ja hän on aina ollut todella kiinnostava näyttelijä. Olen päässyt hänen kanssaan työskentelemäänkin, mikä on kiva juttu. Omia kurssikavereitani fanitan tietysti myös. Mikko Kauppila on ikuinen ykkösidolini, jo vuodesta 2014.”

 Oliko sinulla muuten ”kumminäyttelijää”? ”Kyllä vaan, näyttelijä Kaisa Sarkkinen. Ennen Nätyä opiskelin teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja tein työharjoitteluni Teatteri Telakalla. Olin ohjaaja Ari Nummisen assistenttina Petroskoi-nimisessä näytelmässä. Kaisa näytteli siinä esityksessä myös. Se Petroskoi oli kolmen teatterin yhteistuotanto. Siinä oli mukana virolainen Rakvere Teater, Teatteri Telakka ja Teatteri Vanha Juko. Esityksiä tehtiin kolme erilaista, ja mukana oli näyttelijöitä jokaisesta teatterista. Oli tosi hienoa nuorelle miehelle päästä näkemään sellaisen esityksen prosessi. Esityskokonaisuus voitti teatteritaiteen valtionpalkinnon ja kävimme hienoissa juhlissa Helsingissä. Sattumalta tuleva kurssikaverini Katariina Havukainen oli assistenttina Lauri Maijalan ohjaamassa Kullervo-esityksessä, joka kuului samaan kolmen esityksen sarjaan. Vuotta myöhemmin olimme kurssikavereina Nätyllä. Vitsailtiin koulussa, että täällä me ollaan Nätyn ykköskurssilaisina ja meilläpä on teatteritaiteen valtionpalkinto. Vaikkei se nyt ihan suoraan meille tullut, mutta pieni siivu saatiin molemmat kuitenkin.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä”, jos saisit oikein fantasioida asialla ja valita ihan kenet tahansa? ”Me ollaan Katariinan kanssa jo fantasioitu, että meidän pitäisi näytellä yhdessä joskus. Jostain kumman syystä me ei olla näytelty yhdessä, ei paljoa edes koulussa. Musta tuntuu, että meillä olisi hyvä yhteys ja kemia. Sanotaan se nyt julkisestikin, niin ehkä se tapahtuu! Jos vastaisin vaikkapa Willem Dafoe, niin se ei koskaan kuitenkaan tapahdu.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”No Mikko Kauppilan kanssa tietysti laulaisimme Vanhan holvikirkon, tuon kuuluisan dueton. Enhän minä tiedä mitään duettoja kun en ole musikaali-ihmisiä. Silloin kun jotain lauletaan yhdessä niin se on duetto!”

 Jokuhan vastasi kerran duettokumppaniksi minut, en tosin enää muista kuka. ”Niinkö? Ja kappale oli varmaankin Tiikerihai?”

 Tiikerihai, mitä ihmettä? Oletko muuten laulanut karaokea? ”Kerran vain, kappale oli Ikkunaprinsessa. Lähdettiin viitisen vuotta sitten isäni ja pikkuveljeni kanssa Tallinnanlaivalle, ja kaikki laulettiin yksi kappale karaokessa. Muiden laulamisia en kyllä muista.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvät esitykset inspiroi. Etenkin silloin, jos esityksestä jää semmoinen ”Putte-possun nimipäivät”-olo, eli oi jospa oisin saanut olla mukana. Taiteen kokeminen monipuolisesti inspiroi, kuvataiteet ja muut. Museokortti on siitä hyvä keksintö, että sitä voi höylätä hillittömästi. Innostus myös tarttuu. Kun joku oikein innostuu asiastaan ja on siitä motivoitunut, se tarttuu kyllä. Semmoisessa ympäristössä on tosi nastaa olla töissä. Yksi esimerkki on tanssija-koreografi Jukka Haapalainen. Hänen ja puolisonsa Sirpa Suutari-Jääskön kanssa voisin tehdä ihan mitä vaan! Saivat minut jo tanssimaan Sudenmorsiamessa.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”, voiko sitä selittää vai onko sitä edes olemassa? ”Minusta taikuus on siinä, että ihmiset kokoontuu yhteen. Näyttelijät ja katsojat kokoontuvat fiktion äärelle yhdessä. Jos sitä yrittäisi järjellä selittää, ei tulisi mitään. Jos ulkoavaruudesta tulisi alien ja sille selittäisi, että meillä täällä Suomessa on rakennus, jonne ihmiset menevät istumaan penkeille pimeään saliin ja katsovat kun toiset ihmiset esittävät tarinaa, niin eihän se kuulosta järkevältä yhtään. Alien lähtisi samantien takaisin sinne mistä tuli, ei tarttisi viedä ketään johtajamme luo. ”Eihän tuo kansa kelpaisi edes orjuutettavaksi!” Eihän tässä ole mitään järkeä, vaan silti sitä tehdään. Siinä on varmaan se taikuus. Minä vähän karsastan taika-sanoja ja energioita. Minusta taikuus on siinä, että tämmöisessä kylmässä ja kapitalistisessa maailmassa on paikkoja, jonne ihmiset kokoontuvat yhdessä. Se tuntuu hätkähdyttävältä.”

 Ja tämä hullu perustaa vielä blogin tämän järjettömyyden ympärille. ”Niin, sinäpä sen sanoit. Ja haluaa jutella asiasta. Eihän tässä ole mitään järkeä! Mutta ollaan järjettömiä yhdessä. Ihmiset haluaa kokoontua leikin ympärille. Yhdessä.”

(c) Henni Hyvärinen

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja esityspäivinä tai ennen esitystä? ”Jokainen esitys muodostaa omanlaisensa tavan valmistautua. Opin harjoituskauden aikana, että miten juuri tässä esityksessä näytellään ja miten juuri tähän esitykseen kannattaa valmistautua. Ei mulla mitään tiettyä rutiinia ole, paitsi että lämmittelen ruumiini. Nostan vähän sykettä, ettei tulisi revähdyksiä tai muuta yllättävää esityksessä. Siihenkään ei ole mitään tiettyä kaavaa. Kesällä pyöräilin Pyynikille 8 km ja illalla esityksestä kotiin. Seinäjoen Kaupunginteatterissa esitimme Florian Zellerin hienoa näytelmää Poika. Tiktokista olin seurannut nuoria, jotka kertoivat omasta masennuksestaan ja seurasin, mitä biisejä käyttivät niissä videoissaan. Tein niistä biiseistä soittolistan, jota kuuntelin samalla kun tein maskiani ennen esitystä. Siinä oli sen esityksen valmistautuminen.”

Tässä vaiheessa on pakko korjata pöytäliinaa, joka on tippumaisillaan… Koko huone tuntuu olevan jollain tavalla vinksallaan muutenkin.

 Onko sinulle sattunut jotain erikoista sählinkiä lavalla? ”Tätä on kysytty aikaisemminkin ja mulle ei ole kyllä sattunut yhtikäs mitään jännää, tai sitten en vain muista. Luulisi, että Tuntemattomassakin olisi tapahtunut vaikka mitä, vaan eipä tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Esitysten keskeytyksiä tapahtui kyllä, mutta niissähän ei ollut mitään hauskaa. Kesähelteellä keskeytyi yksi esitys kolme kertaa, mutta sehän oli ikävä juttu eikä hauskaa. Kotonakin koitin tätä miettiä, vaan ei. Anteeksi nyt kun olen näin tylsä. Seuraavalla kerralla pitää varmaan itse aiheuttaa joku kömmähdys niin on edes jotain mistä kertoa legendaarista tarinaa.”

 Entä onko sattunut jotain erikoista kohtaamista yleisön edustajan kanssa? Onko sinua pysäytetty kadulla tai muuta vastaavaa? ”No tähän mulla on sentään yksi juttu! Olin kerran Kampin Lidlissä ostamassa limonaadia. Joku vanhempi mies tuli sanomaan mulle, että ”Oot sitten päässyt eroon sammakon olomuodosta!” Olin siinä sitten, että anteeksi mitä. Mies toisti lauseensa. Mä en ymmärtänyt ollenkaan. No, se äijä oli sekoittanut mut toiseen Lidlin prinssiin, joka jossain mainoksessa muuttui sammakoksi tai miten nyt sitten olikaan. Absurdi tilanne, ja vielä Lidlissä. No tämäkään ei nyt varsinaisesti ollut kohtaaminen katsojan kanssa, kun hän erehtyi henkilöstä. Lidlissä on kaikki mahdollista! Ei mulle näemmä koskaan tapahdu mitään hauskaa ja yllättävää. Ihmisten katseet kyllä huomaa, mutta ei mua täällä Tampereella koskaan pysäytellä. Kerran olin Ilomantsin torilla ja taas joku vanhempi mies tuli kyselemään, että ”Muistatkos minut?”. En kyllä muistanut. Mies vähän tuohtuikin ja totesi olleensa ukkini kanssa 60-luvulla Rajavartiolaitoksella töissä. Miten minä voisin semmoisen muistaa! Totta kai olisi pitänyt. Apinan tuntee kaikki, varsinkin Ilomantsissa.”

 Minuahan tuijotti kerran baarissa eräs vanhempi mies (yllätys yllätys) todella pitkään ja lopulta tuli kysymään, että olenko tv-kuuluttaja kun jossakin katselee minua lähes päivittäin. No, minähän olin lähikaupan myyjä, että melkein sama asia kuin tv-kuuluttaja. ”Minä näin kerran teatterissa Lidlin myyjän ja melkein tervehdin! Miten monta kertaa oon muuten maininnut Lidlin tässä haastattelussa? Pyöriikö mun koko elämäni Lidlin ympärillä? Se nyt on kuitenkin meidän lähikauppa ja siellä tulee tehtyä suurin osa meidän ostoksista.”

 Tämä nauhurikin on Lidlistä ostettu 13 vuotta sitten ja hyvin on palvellut! Tulevia roolejasi, vai voiko mitään paljastaa? ”Tulossa on kaikenlaista, leffaa ja teatteria, mutta mitään en saa vielä paljastaa ikävä kyllä. Paitsi se Räjähdyspiste, mutta en tiedä milloin se tarkalleen tulee ulos. Ohjaaja Petri Kotwican kanssa olen tehnyt pari juttua tätä ennenkin, ja hän on kyllä yksi suosikkiohjaajistani. Ja Johannes on pirun kova näyttelijä, hänen kanssaan oli älyttömän mukava tehdä töitä.”

 Millaisia terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että älä ota niin vakavasti kaikkea. Ja että kaikki järjestyy.”

 Kerro joku hyvä muisto? ”Ihan mikä tahansa? Se, kun kävimme Nätyn kanssa luokkaretkellä Helsingissä katsomassa Kansallisteatterissa Molièren Saiturin. Reissun jälkeen kävelimme Nätyltä kurssikaverini ja hyvän ystäväni Aten kanssa Härmälään, se oli kiva retki.”

 Osaatko imitoida ketään? ”En yhtikäs ketään.”

 Minullahan on sitten myös salainen imitointitausta, hyvänä päivänä lähtee niin Juha Hurme, Juho Milonoff kuin Eero Ritalakin. Voin laittaa sinulle äänitiedostona parhaat palat joskus. No, jatketaan. Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, niin millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Minun elämäni on aina ollut hyvin tasaista ja tylsää. Siitä ei tulisi kovin kiinnostava esitys. Sen nimi voisi olla Tylsyyden ylistys ja se olisi performanssi, joka kestäisi kolme päivää. Siinä ei tapahtuisi mitään. Siinä paistettaisi kananmunia ja käveltäisi paljon, ei muuta. Mua esittäisi Reidar Palmgren. Tasaisuuden ylistys olisi nimi!”

 Pyynikillähän sitä olisi hienoa esittää. Katsomo pyörisi ja väki jännityksellä joka pyörähdyksellä odottaisi, että mitäs seuraavaksi. Ja siellä se Reidar istuu samassa paikassa kananmunia paistamassa eikä virka mitään. ”Reidar kysyisi joka kierroksen jälkeen, että vieläkö te täällä olette. Joka kierroksella muutama katsoja lähtisi surutta menemään. Mutta ei, minun elämästäni ei saataisi mitään kiintoisaa aikaiseksi. Yleensähän niille ihmisille, jotka on paljon matkustelleet tai sekoilleet kaikenlaista sanotaan, että sinun elämästäsi saisi hyvän kirjan tai vaikkapa elokuvan. Minun mielestäni hyvä kirja tulisi yksittäisestä elämää mullistavasta asiasta, ei sarjasta erinäisiä tapahtumia.”

 Kyllä minä voisin katsoa Pyynikillä Reidar Palmgrenia paistamassa kananmunia! ”Niin minäkin! Yksi esitysunelmani olisi muuten sellainen, jossa Reidar olisi isäni ja minä ja Mikko Kauppila oltaisiin veljekset. Me oltaisiin niin hyvä combo. Mulle on monta kertaa sanottukin, että Reidar voisi näytellä mun isääni.”

KonsTalle (kuvan otti Kons)

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja sankarin nimi? ”Se olisi Kaapelimies. The Cableman. Vaimoni aina nauraa mulle, kun olen vähän teknologianörtti. Olen katsellut Youtubesta videoita, joissa arvostellaan keskenään HDMI-kaapeleita. Oon piirrellyt kaapelikarttoja, että mikä menee mihinkin. Vaimoni nauraa ja pilkkaa mua kiinnostuksestani kaapeleihin. Olisin siis Kaapelimies. Missä vain tarvitaan kaapelia, niin meikäläinen ilmestyy paikalle. Mulla olisi takki, joka olisi täynnä erilaisilla liitännöillä olevia kaapeleita. Voisin auttaa kaikissa kodin kaapelitarpeissa.”

 Ja luultavasti Lidlistä olisi nämä kaikki kaapelihankintasi? ”Tietysti Lidlistä! Einhell-mies olisi totta kai myös hyvä. Akkuporakonemies. Sen hankin Bauhausista. Einhellillä mennä jyrryyttäisi vain joka paikkaan. Hitsi, Einhell-mies olisi kyllä oikeasti parempi. Akkuporakoneista en kyllä ymmärrä mitään, mutta kaapeleista ymmärrän, joten mennään sillä minkä ensiksi vastasin.”

Tylsäksi ja tavalliseksi ihmiseksi olet kyllä hämmentävän hauska yksilö. Jatketaan. Jos ihminen vetäytyisi näihin aikoihin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä kenties? Etkä saa nyt vastata kaapeleita ja Einhelliä! ”Höh, just olin sanomassa niitä. Villasukat ottaisin. Yleensä ennen nukahtamista katselen kaapelivideoita, joten niitä ottaisin. Mulle muuten tulee semmoisia kiinnostuskausia. Kiinnostun todella intensiivisesti jostain asiasta, josta ahmin sitten kaiken tiedon. Sama kiinnostus on herännyt esimerkiksi kameroista ja näyttelemisestäkin. Talvipesään ottaisin kananmunia, valurautapannun, retkikeittimen ja pikakahvia. Niillä pärjäisin talven yli.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä 30-luvun alun Saksaan. Haluaisin nähdä, että miten se oli mahdollista, että tuollainen tuhokoneisto lähtee liikkeelle pikkuhiljaa. Miten tavalliset ihmiset lähtevät sellaiseen mielettömyyteen mukaan.”

 Mikä olisi ns. vaalilauseesi tai markkinointilauseesi, elämäkertasi nimi tai vastaava? ”Siinä voisi olla jotain, mitä mä haluaisin olla ja mitä toivoisin muiden ajattelevan minusta. Siinä lukisi lyhyesti ja ytimekkäästi ”Hyvä ihminen” * . Sitä mä yritän päivittäin olla.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten sinä jaksat käydä teatterissa noin paljon ja mikä havainto sulla on siitä, että miten suomalainen teatteri on kehittynyt näiden vuosien aikana?”

 Huolimatta siitä, että olen nähnyt liki 1400 esitystä, tulee ajoittain vastaan esityksiä, joissa tunnen olevani elämäni ensimmäistä kertaa katsomossa. Toinen juttu on se, että olen nähnyt esityksiä, joista en ymmärrä välttämättä yhtikäs mitään enkä osaa sanoittaa kokemustani, ja silti kotimatkalla alkaa ykskaks itkettää. Esitys iskee tajuntaan viiveellä. Ja miten suomalainen teatteri on kehittynyt? Hmmmm. Aiemmin en tietenkään seurannut niin tiiviisti mitä teatterikentällä tapahtuu enkä kaikesta ole täysin kartalla edelleenkään, paljon menee ohi, mutta mielestäni ohjelmisto on monipuolistunut ja tietynlainen ”tunkkaisuus” on pois. Uusia, rohkeita tekijöitä tulee koko ajan. Takuulla löytyy jokaiselle jotain katsottavaa, eri puolilla Suomea. Olen ylpeä suomalaisesta teatterista. Täällä on osaamista ja kovia tekijöitä todella paljon. Ja minulle on riittänyt katsottavaa runsaasti joka vuosi. Kai teatteri-intoiluni hiipuisi, jos ei olisi kiinnostavaa katsottavaa ja uusia kasvoja.

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Teattereiden olemassaolo ei ole mikään itsestäänselvyys. Kun lukee uutisia vaikkapa kulttuurin rahoituksesta…”

 Voi itku, nyt tulee jo viimeiset kysymykset. Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän juttuhetken jälkeen? ”Me selvittiin tästä, eikä mennyt kuin pari tuntia! Mä lähden kotiin ja olen lasten kanssa illan, vaimo lähtee töihin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Aamu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Moiccu!

3. Mikä sytyttää sinut? - Nitroglyseriini. Älä naura! Sä sanoit ettei saa miettiä liikaa!

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Laiskuus

5. Suosikkikirosanasi? - Helvetti

6. Mitä ääntä rakastat? - Omien lasteni ääntä

7. Mitä ääntä inhoat? - Mopojen ääntä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Pappi

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitäs vanha paska!