Ensi-ilta 9.9. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala
Ohjaus Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä
Esiintyjä Pia Andersson
Äänirooleissa Mikko Roiha, Riku Nieminen, Annika Poijärvi, Jarkko Lahti, Joel Mäkinen, Rosanna Kemppi ja Pola Ivanka
Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun sosiaalisen median puolella kävimme innostunutta keskustelua mahdollisesta Kikka-aiheisesta musikaalista. Taisi olla Riihimäen Teatteri yhtenä osapuolena keskustelussa ja muistan sen, että ilmoitin saapuvani ehdottomasti paikalle, jos jossain Kikka-musikaali nähtäisiin. Muistan sen fiiliksen : miten posketon ja samalla niin nerokas idea! Kyllä sitten leuka meinasi loksahtaa rintaan, kun katselin Teatteri Jurkan syksyn ohjelmistokuvausta. No nyt alkaa tapahtua!
Itselläni on parikin muistoa Kikkaan liittyen, ja esityksen aikana nousi esiin muutama sellainenkin muisto, jota en olisi halunnut mieleeni palauttaa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 90-luvun alussa (tai 80-luvun lopussa?) olin Aitoon Kirkastusjuhlilla ja Kikka-huuma oli parhaimmillaan/pahimmillaan. Itse olin parikymppinen. Ylälavalle oli ahtautunut melkoinen määrä porukkaa ennen Kikan esiintymistä, tungos oli ihan käsittämätön ja happi meinasi loppua. Hirvittävän mylvinnän säestämänä Kikka saapui savunpeittämälle lavalle, taustanauha lähti pyörimään ja Kikka hihkaisi mikrofoni kädessään "Ensimmäisen biisin nimi on ... KIIHKEÄT TUULET ... ooooooh!" ja siitä se hulabaloo vasta alkoikin. Pari rohkaisevaa nauttinutta nuorukaista ryntäsi välittömästi lavalle ja minä meinasin lyhyenä jäädä jalkoihin muutenkin. Ajattelin, että jätkät yrittää varmaan käydä Kikan ryntäisiin kiinni tai muuten kouria mutta ei, kundit alkoivatkin tanssimaan Kikan ympärillä villisti. Mietin, että "Wau mikä meininki!" Kikka sinnikkäästi lauloi biisiä ja vispasi tuttuun tyyliinsä käsiään sinne sun tänne. Hämärä mielikuvani on, että järjestysmiehet olisivat aika nopeasti poistaneet tanssikaksikon lavalta. Muuta en keikasta muista. Jäinkö edes katsomaan kuin alun? Ehkä lähdin samantien pois, olihan Kikka nyt nähty.
Toinen hauska muistoni liittyy karaokeen. Edesmenneessä legendaarisessa Hälläpyörä-nimisessä hämeenlinnalaisravintolassa oli karaokeilta ja joku heppu päätti vetäistä "Sukkula Venukseen"-hitin. Mikä look oli miehellä! Kokoparta ja marjapuuron värinen puku, ja mikä koreografia oli hänellä. Muutamallakin taisi lentää oluet nenästä sitä performanssia katsellessa, aplodit olivat kuitenkin valtaisat. Näin jälkikäteen ajateltuna on pakko ihailla miehen rohkeaa omaa tyyliä. Silloin se meni naureskeluksi. Vähän niin kuin Kikankin kanssa meni. Muiden joukossa naureskelin, mutta salaa itsekseni ihailin.
Teatteri Jurkan piskuinen teatterisali on puettu pastellisävyihin. Pia Andersson saapuu eteemme ja kertoo, että lapsena oli tapana esittää jotain niin, että toinen katsoo ja toinen esittää, ja nyt leikkisimme samaa leikkiä. Sovittu! Kiihkeät tuulet-intro alkaa soida. Että pitikin juuri se. Pia tempaisee aamutakin päältään ja alta paljastuu tiukka toppi ja shortsit. "Tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun" laulaa Kikka/Pia, silminnähden nauttii esiintymisestä ja tanssimisesta ja välillä pyöräyttää silmiään kikkamaiseen tyyliin. Peruukki päähän vielä ja look on valmis. Minulla nousee yllättäen pala kurkkuun. Tapahtui välitön flash back 90-luvulle ja opiskelija-aikaiseen solukämppään. Olin yksin kotona, Kikka ja Kiihkeät tuulet soi c-kasetilta ja minä tanssin ja laulan biisin mukana, keimailen peilin edessä ja koitan asetella kulahtanutta t-paitaani jotenkin niin, että edes toinen olkapää paljastuisi. On jotenkin vapautunut tunnelma ja sellainen olo, että tällä tyylillä kun tanssisin yökerhossa oikeasti, voisi joku minut huomatakin. Mutta ei, tanssikuviot ja villi meno jäivät omien seinien sisälle. Ei minulla riittänyt kanttia, ei rohkeutta. Ei silloin eikä nytkään. Istuskelin aina melkein siellä perimmäisessä nurkassa ja vähän kateellisena katselin, miten toiset nauttivat tanssimisesta discopallon alla huomion keskipisteenä. Ja näinhän se on edelleenkin : on niitä jotka hakeutuvat valoon (välillä se polttaa, jos menee liian lähelle) ja meitä, jotka istuvat hämärässä katsomassa muita. Ja se on okei.
Esityksessä pääsemme Kikka Fan Clubin kokoontumiseen (ja oikeastaan siinähän me itsekin alusta alkaen olemme) ääninauhan myötä ja samalla Kikka jakaa kaikille kullanvärisiä I love Kikka-tarroja, jota sitten hypellän ja pitelen kuin kalleinta aarrettani. Kikan puheet ovat osittain suoria sitaatteja eri haastatteluista. Koko ajan joutuu puolustelemaan sitä, miksi näyttää miltä näyttää. Täysin käsittämätön keskustelu käydään Ylen Sabatti-ohjelmassa vuodelta 1990, ja keskustelu esitetään kokonaisuudessaan nukkehahmojen avulla laulaen. Taustalla pyörii aito tallenne. Keskustelemassa ovat Kikan lisäksi Irwin sekä Pasi Kaunisto, ja haastattelijoina Tapani Ripatti sekä Anu Panula. Sammakoita suusta pääsee yhdeltä jos toiseltakin, välillä naurattaa mutta suurimmaksi osaksi otsa menee kurttuun ja niin näyttää menevän itse Kikallakin tv-ruudussa. Ei noin voi sanoa toiselle, eihän? Suututtaa ja surettaa. Tulee epätodellinen olo. Ja elettiin vielä aikaa ennen nettiä ja nimimerkkien takaa huutelijoita.
"Sukkula Venukseen"-kappaleen tematiikkaa avataan myös varsin seikkaperäisesti (mielestäni ehkä vähän liiankin tarkkaan) ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla saamme tavata tyyliään hiukan muuttaneen Kikan, joka käy dialogia Pola Ivankan kanssa. Liikutun. Loppukliimaksina kuulemma työryhmän tekemän kappaleen Kikalle, "Anna mennä".
27 vuotta sitten naureskelin muiden mukana Kikan tyylille ja tanssikuvioille. Nyt nauru on muuntunut hyväksyväksi hymyksi ja salainen fanitus reiluksi ihailuksi. Ilman Kikan kaltaisia räiskyviä valopilkkuja meillä hämärässä viihtyvillä menninkäisillä olisi paljon pimeämpi tie kulkea.
Esityksen jälkeen järjestettiin vielä mielenkiintoinen keskustelu, jossa paikalla oli pukusuunnittelijaa lukuunottamatta koko työryhmä ja yleisö sai kysellä kaikenlaista. Saimme kuulla mm. esityksen synnystä ja siitä, miksi tämä esitys tehtiin vasta nyt. Onneksi tehtiin, ja Teatteri Jurkka on paikkana ihan täydellinen. Mielenkiintoisia keskusteluja on luvassa jatkossakin, lisäinfoa Jurkan sivuilta. Loppuvuosi näyttää olevan loppuunmyyty, mutta tammikuun lisäesitykset napsahtivat juuri myyntiin ja voin sanoa, että nyt jos koskaan kannattaa olla nopea.
Kiitos koko työryhmälle silmiäavartavasta Kikka Fan Clubista ja Kikalle sinne pilven reunalle vilkutus ja kiitos, ja anteeksi että nauroin.
Kamppiin hämärissä tallustellessani kävi ykskaks mielessäni, että tekisipä joku Johanna Tukiaisesta samankaltaisen esityksen...
Esityskuvat (c) Marko Mäkinen
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).