maanantai 27. tammikuuta 2014

Kun Teatterikärpänen tapasi Kari Heiskasen

Viime perjantaina matkustin jännittynein mielin kohti Helsinkiä. Olin ollut aiemmin meilitse yhteydessä Kari Heiskaseen, joka suureksi riemukseni kutsui minut seuraamaan käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmän ”Sormet hunajapurkissa” harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämölle. Edellisiltana olin vielä soittanut Heiskaselle ja sopinut aikatauluista saapumiseeni liittyen ja saanut lisäohjeita takaoven kautta saapumiseen.

Kirpakassa pakkassäässä tallustelin Hakaniemen metroasemalta kohti määränpäätäni ja myönnettävä on, että melkoinen määrä perhosia lenteli vatsanpohjassa, edessä kun oli eittämättä yksi ”urani” tähtihetkistä. Mielessäni oli puhelinohjeet ”Ramppia alas ja koputus oveen”. Kolkutella ei tarvinnutkaan, sillä oven edustalla oli puhelimessa näyttelijä Sanna-Kaisa Palo, joka tiesi tulostani ja päästi minut ovesta sisään. Mieletön lämpö kirjaimellisesti vyöryi päälleni sisään astuttuani. Astuin peremmälle ja esittelin käsipäivää itseni kaikille läsnäolijoille. Paikalla oli teatterin teknistä henkilökuntaa parin miehen verran sekä lisäksi näytelmän toinen näyttelijä Juha Kukkonen, ja tietenkin Kari Heiskanen. ”Olemme täällä lämmittäneet tätä huonetta valmiiksi”, totesi Kari ja kehoitti minua ottamaan kupillisen kahvia (pullan kera) vielä lisälämmikkeeksi. Minähän en ole mikään varsinainen kahvinjuoja, kupillisen saatan ottaa silloin jos tilanne on jotenkin erityinen ja tämä jos mikä oli sellainen tilanne. Varpaitani ja käsiäni lämpöpuhaltimen edessä lämmitellessäni Kari muisteli yhtäkin talvea 80-luvulta, jolloin koko talo oli jäässä. Kuulin myös äitinsä erikoisesta junamatkasta Hämeenlinnasta Helsinkiin, minkä päätteeksi Kari syntyi vauhdilla vuonna 1955. Papereissa lukee syntymäpaikkana kuitenkin Hämeenlinna. Kerroin viimeisimmät kuulumiset kotikaupungistani, katteen rakennustyömaasta ja Goodman-kauppakeskuksesta ja Kari muisteli lämmöllä uintireissujaan Katumajärvessä ja Ahveniston maauimalassa. Ja minua ei jännittänyt enää lainkaan.

Oli aika siirtyä näyttämön puolelle. Sain valita vapaasti paikan ja seuraava reilu tunti meni kuin siivillä. On vaikeaa kuvailla sanoin sitä, miten kiehtovaa oli seurata Heiskasta ohjaamassa. Olen ollut aiemmin avoimissa harjoituksissa, mutta niissä on esitetty suhteellisen valmista materiaalia ja ohjaaja ei ole puuttunut kohtauksiin juurikaan. Nyt katsomosta heiteltiin jatkuvasti palloja näyttelijöille, jotka ottivat ammattitaidolla niistä kopin. Oli mielenkiintoista nähdä, miten suuri merkitys on esimerkiksi katseen suunnalla, äänenpainolla, osuvalla tauolla ja ajoituksella yleensä. Pieniä suuria asioita, ja erilaisilla kohtauksilla oli suuri ero. Uppouduin täysin näkemääni, vaikutuin ja vähän jo liikutuinkin. Olisin seurannut harjoituksia vaikka kuinka pitkään, ajantaju meni ihan täysin!

Illalla oli luvassa läpimeno ja sitä ennen oli ansaitun paussin paikka. Kari ja minä hurautimme autolla ravintola Silvopleehen, josta ruuhkasta huolimatta löytyi sopiva paikka jutustella hiukan lisää... Seuraavassa keskustelumme kokonaisuudessaan :

Tiedotteen sanoin ”Sormet hunajapurkissa” on näytelmä, joka törmäyttää kaksi ihmistä hiukkaskiihdyttimen voimalla toisiinsa niin, että inhimillinen muuttuu kohtalokkaaksi, kauhistuttava lohdulliseksi ja vakavasti otettava koomiseksi. Miten koko prosessi sai alkunsa ja kerrotko vähän sen synnystä?

- Päätös tästä yhteistyöstä tehtiin viime keväänä. Pitkin kesää se oli mulla jossain takaraivossa, mutta en vielä tehnyt mitään. Syksyllä saatuani HKT:n Kipupisteen pois käsistäni rupesin sommittelemaan tätä ja jossakin vaiheessa lokakuussa me ehkä luettiin se pariin kertaan, että mitä olin saanut aikaan. Harjoitukset kun alkoivat lokakuussa, niin me luettiin ja mä kirjoitin samana iltana ja tein korjauksia, luettiin taas, kirjoitin lisää ja niin edelleen. Harjoitusten alkuvaiheessa saatiin se käsikirjoitus ikään kuin valmiiksi, että se kaikki materiaali olisi olemassa siellä. Tietysti harjoitusten myötä sitä tekstin trimmaamista on tehty tässä vielä muutama päivä sitten. Taisi olla maanantai kun mentiin läpi kaikki ja esitys kesti kaksi tuntia. Heräsin klo 4 seuraavana yönä ja menin koneen ääreen, ja poikani herättyä klo 7 alkoi olemaan valmista. Kun me sitten mentiin taas teksti läpi, niin pituus olikin 1h 25min. Yli puoli tuntia siis lähti pois, mutta se kyllä kannatti.

Kertoisitko näytelmästä vielä hiukan lisää?

- Tämä on ollut hyvin mielenkiintoinen juttu siinäkin mielessä, että siinä on sekä hyvin koomista että hyvin vakavaa ainesta. On äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten jäätä voi hitsata kiinni sulaan kultaan, miten nämä kaksi täysin erilaista elementtiä antavat laatusuhdetta toisilleen ja minkälainen kokonaisuus siitä syntyy.

Teillä oli avoimet harjoitukset kuulemma viikko sitten ja siellä tapahtui erikoisia, eikö vain?

- Kyllä, ne meni oikein hyvin! Tilanne riistäytyi käsistä niin, että siellä oli yhtäkkiä lavalla kymmenen henkilöä viinilasit kourassa ja teimme kokeen, että mitäs jos tää laajentuisi kotibileiksi, missä on enemmänkin porukkaa, ja siellä sitten roolihenkilöt Kauko ja Eeva alkavat riidellä jostakin ja muu jengi kohottelee kulmiaan. Se oli kyllä aika hauska tilanne! Avoimia harjoituksia on järjestetty ennenkin ja se on hirveän hyvä tapa kyllä. Kun saa yleisön paikalle, niin yhtäkkiä näytelmä muuttuu todeksi. Yleisön avulla näkee eri asioita ja erottaa itsekin, että mitä virheitä siinä on ja mitkä asiat taas toimii.

Esittävätkö ihmiset yleensä kysymyksiä näissä tilaisuuksissa? Itse olen ollut avoimissa harjoituksissa, joissa lopuksi joku rohkea kysyy, että milloin harjoitukset ovat alkaneet ja siihen se on sitten monesti jäänytkin.

- Aika vähän kysellään. Ihmisiä täytyy hirveästi rohkaista ja maanitella, ja sitten jotkut uskaltaa puhua ja jutella. Ihmiset ei oikein tunne sitä mekanismia ja yhden katsomisen perusteella vaatisikin aika hyvää ammattitaitoa, jotta voisi mennä sen maailman sisään ja kyetä sieltä määrittelemään se, mitä näytelmä on kuvaamassa, purkaa sitä palasiksi ja kysyä siitä kysymyksiä. Se on monellekin liian vaativaa.

Nyt oli todella kiintoisaa seurata, miten kohtaukset muuttuivat ohjauksesi myötä.

- Luulen, että se on tavalliselle katsojalle hirveän mielenkiintoista nähdä, että mitä se on se ohjaaminen ja mitä on näyttelijöiden ammattitaito. Ensin tehdään tietyllä tavalla, sitten korjataan ja näyttelijät pystyvät heti muuttamaan sen toiseksi, ja kaikki tapahtuu näennäisen vaivattomasti. Mä luulen, että se tuo sitä, että täällähän voi tapahtua ihan mitä vaan, verrattuna valmiiseen teatteriesitykseen! Useasti jutut trimmataan niin valmiiksi, että siinä menetetään jotain sattumanvaraisuudesta. Urheilukilpailukin kiihottaa siksi, että kaikki on aina auki lopputuloksen kannalta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Teatterissa pitäisi jollakin lailla olla se sama elementti siellä mukana.

Joskus minulta kysyttiin, että jos minun pitäisi valita, että haluaisiko nähdä vai kuulla teatteriesityksen, niin vastasin, että haluaisin nähdä, sillä seuraan paljon pieniä eleitä ja ilmeitä.

- Mä taas tiedän, että näytelmän pystyy ohjaamaan kuulemalla, mutta ei näkemällä. No okei, jotenkin. Mutta kuulemalla sen pystyy ohjaamaan siten, että kuulee repliikit ja jos tietää näyttämötilan, niin sen pystyy kyllä tekemään. Joskus mä oon tehnytkin niin, että katselen plarista kun näyttelijät näyttelee ja kuuntelen sitä, ja kyllähän se sitten kuuluu, jos se jotenkin mättää rytmisesti tai ajatus ei erotu sieltä. Silti luulen, että olen enemmän visuaalinen ohjaaja. Liike, toiminta, kompositio, se visio ja visuaalisuus on mulle tosi tärkeitä.

Ensi viikolla on sitten ensi-ilta, eikö niin?

- Kyllä vaan, torstaina 30.1. klo 19. Maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona meillä on ennakkonäytöksiä. Maanantaina tehdään vielä sellainen läpimeno, että näyttelijät papattavat tekstin läpi ja pitkän viikonlopun jälkeen onkin hyvä virittäytyä ennen kuin mennään lavalle.

Kari Heiskanen / kuva Teatterikärpänen

Kysyisin vielä urastasi teatterin parissa yleensä. Missä vaiheessa kiinnostuit teatterista?

- Vaistonvaraisesti jo varmaan joskus teini-ikäisenä, mutta tietoisesti ja aktiivisesti lukioiässä. Vanhin veljeni Juha pyrki Teatterikouluun ja se toimi sitten lopullisena kimmokkeena minullekin, että ”Ai niin, tuonnehan voi oikeasti hakea”. Ehkä on kuitenkin väärin sanoa, että kiinnostuin teatterista, mä kiinnostuin kyllä esilläolemisesta ja esiintymisestä ja jostain sellaisesta, joka on näyttelemisen esiaste. En ollut koskaan käynyt teatterissa, niin enhän mä voinut mitään tietää! Koska televisioteatteri oli lapsuudessani ja nuoruudessani hirveän tärkeää, ja tokihan sitä käytiin elokuvissakin ja niin edelleen, niin tajusin kyllä sen mitä näytteleminen on ja päällisin puolin sen mitä teatterintekeminen on.

Valmistuit Suomen Teatterikoulusta vuonna 1979?

- Kyllä, mun kurssini 1975-79 on viimeinen vuosikurssi, joka valmistui Suomen Teatterikoulusta. Sen jälkeen siitä tuli Teatterikorkeakoulu. Menin kouluun ihan kokemattomana, mutta mä oon aina sanonut, että mä oon pitänyt sormiharjoituksinani niitä hetkiä, kun lukiossa hauskuutin kavereita ja imitoin joitakin henkilöitä tai television viihdeohjelmia. Jostain pelleilystä kavereiden kanssa ja verbaalihuumorista, jota veljesten kanssa kotona harrastettiin, on tullut mulle pohja tälle. Spedehän teki paljon silloin ja Vesku Loiri etenkin vetosi siinä anarkistisuudessaan tähän nuorukaiseen hyvin vahvasti.

Kertoisitko teatterikouluajoista vielä hiukan lisää, millaista se siihen aikaan oli?

- Ensimmäiset kaksi vuotta meni paniikissa ja toiset kaksi vuotta totutellessa. Ongelma oli se, että mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä teatterista ja teatterikouluaika oli järjestetty vielä niin, että meillä meni kaksi ekaa vuotta siten, ettei meitä päästetty lainkaan yleisön eteen, mikä oli idioottimaista, koska se yleisön edessä oleminenhan tekee näyttelijän ja teatteriesityksenkin. Siinä mielessä meillä meni aikaa ehkä vähän harakoille. Innokkaasti töitä kuitenkin tehtiin, se oli mielestäni kuitenkin turhankin teoriapainotteista eikä ollut tarpeeksi ammattinäyttelijöitä meitä opettamassa. Olisin kaivannut niitä, jotka ovat itse seisoneet teatterin lavalla ja tienneet sen arkipäivän. Tokihan meillä oli aivan fantastisen hyviä opettajia – Eila Rinne, Kalevi Kahra, Heikki Kinnunen, Marja Korhonen, Tarja-Tuulikki Tarsala... Olivat kyllä kovanluokan ammattilaisia. Eila Rinteen ja Marja Korhosen oppitunnit olivat parasta. Meillä oli aika pieni kurssi; viisi näyttelijäkundia, viisi näyttelijämimmiä, kolme ohjaajaa ja neljä dramaturgia. Kyllä vaan, kaikki sekaisin samalla vuosikurssilla.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla?

- Jälleen on asialla mun vanhin veljeni, joka luki toimittajaksi itsensä.. Lehdistö-ja tiedotusoppi kävi mullakin jossain vaiheessa mielessä, eli se olisi varmaankin ollut se mun varasuunnitelmani.

Missä vaiheessa ohjaaminen ja käsikirjoittaminen tuli sitten kuvioihin mukaan?

- Mä menin 1988 Teatterikouluun opettamaan ja siellä mä salaa harjoittelin. Mä opetin ohjaamalla näytelmiä ja tajusin, että ohjaaminen ja opettaminen on hyvin lähellä toisiaan. Oli hyvin luontevaa jatkaa sitten ohjaajana sen jälkeen. Ohjaaminen toki kiinnosti mua aiemminkin, sen kokonaisuuden hallitseminen ja kun ohjaaja saa vaikuttaa esitykseen niin, että voi tavallaan säveltää sen ja usein päättää sen esityksen estetiikan. Se haaste oli mielestäni todella innostava, saada tehdä täydemmin. Käsikirjoitushommat lähti käyntiin vuonna 1984 kun teimme viihdesarja Velipuolikuuta. Mä kysyin, että mitäs jos minäkin kirjoittaisin tähän sketsejä ja Kari Kyrönseppä antoi luvan ja sithän mä teinkin aika paljon niitä sketsejä. Olen myös tehnyt sovituksia ja käännöksiä ja sitten on ollut improvisoituja esityksiä, joissa olen ollut mukana niin, että on ollut esityskonsepti kokonaan tai sitten olen tehnyt osan käsikirjoituksesta. Tämä ”Sormet hunajapurkissa” on nyt kuudes varsinainen näytelmä, jonka olen kirjoittanut. Kaikki kirjoittamani olen myös ohjannut. Ryhmäteatteriin ensimmäinen näytelmäni oli ”Jumalainen lahja”, sitten Tampereen Työväen Teatteriin ”Kaikki on epätoivoista”, KOM-teatteriin ”Mikä ihana päivä”, Ryhmikseen ”Pyhäin miesten päivä”, Helsingin Kaupunginteatteriin ”Metsäperkele” ja nyt tämä.

Suhteesi Ryhmäteatteriin? Pengerkadun näyttämö suljetaan kuulemma, miltä se tuntuu?

- Se oli niin, että nuoruuteni kiihkeät ensimmäiset ammattivuodet, kun oli vielä niin paljon löydettävää ja saavutettavaa ja voitettavaa, niin Ryhmis vastasi kaikkeen siihen intohimoon, millä töitä tehtiin. Se oli ideaali, meitä oli porukka suht samanikäisiä tyyppejä ja kun vuorotellen kukin meistä sen talon vähistä näyttelijöistä sai vuorollaan pääroolin ja toki muutkin roolit olivat mieluisia, niin se oli kauhean kouluttavaa. Nyt olen ollut niin kauan poissa sieltä, ja enhän mä ehtinyt olemaan siellä kuin yhdeksän vuotta ja vaikka olenkin kyllä aina piipahdellut siellä, niin olen tehnyt niin paljon töitä muualla, että ei mulla sen kummemmin tule suru puseroon. Kiva mesta se on kyllä ja olisi ollut hauskaa, että se olisi säilynyt, mutta seinät on seiniä. Joskus joku alkaa ja loppuu. Tää on tämmöistä, ei sen kummempaa.

Onko sinulla ollut omia esikuvia kenties ohjauspuolelta tai muuten?

- Kyllä Jouko Turkan ohjaukset aikanaan teki suunnattoman vaikutuksen, mutta eipä juuri muita ole sellaisia tavallaan esikuvia, joiden tunnistaisin vaikuttaneen itseeni. No sitten vanhemmiten kun tätä alaa alkoi seurata, niin saksalainen Martin Wüttke on näyttelijä, joka jossakin vaiheessa oli tosi innostava. Tokihan niitä on valkokankaat pullollaan tyyppejä, joita ihailee. Kun näytteleminen on selkeää, kirkasta, persoonallista ja arvoituksellista, niin kyllä sellaista näkee tässäkin kaupungissa. Se on aina ihailtavaa, mutta ei mulla isompia suosikkeja ole.

Missä muissa teattereissa olet näytellyt kuin Ryhmäteatterissa?

- Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa, en muualla.

Kerro joku kommellus, joka on sattunut sinulle näyttämöllä.

- Heh, näytelmässä Zloty Burlesque, joka koostui irrallisista episodeista ja silloin elettiin varmaan Ryhmäteatterin hulvattominta ja vallattominta aikaa, niin me päätettiin Pertti Sveholmin kanssa, että vaihdetaan rooleja. Meillä oli pienet roolit yhdessä episodissa, minä olin asianajaja ja Pertti oli tuomari. Me siis vaihdettiin ne roolit ja varmuuden vuoksi oli molemmilla pienet lunttilaput , että tiesi vähän mitä repliikkejä pitäisi sanoa. Täytyy nyt sanoa, että se kokeiluhan meni ihan munilleen heh! Siinä ei ollut niin mitään hauskaa kenellekään. Kaikenlaistahan sitä on sattunut, mutta tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”?

- Se on varmaankin se illuusion voima, minkä teatteri kykenee rakentamaan. Se rakentaa sen maailman niin täytenä, että se on kouriintuntuvaa. Teatterihan on niitä harvoja paikkoja, missä ihmiset haluaa liikuttua kyyneliin ja se kertoo siitä, että lavalla on aikamoisia voimia, jotka osuu johonkin kohtaan meissä. Esityshän viimekädessä tapahtuu katsojan päässä, mutta että lavalla pitää olla jotakin niin voimallista, että se aiheuttaa suuria tunneliikahduksia. Yhtälailla se voi tapahtua myös älyllisesti se liikahtaminen. Teatterin parhauden yksi määritelmä on se, että kun tulee vaikutetuksi, mutta ei pysty jäljittämään sitä, että millä minuun vaikutetaan – ei erota niitä keinoja ja huomaa, että tässä on nyt jotain kummaa, miksi mä oon tässä tilassa. Mikä mussa aiheuttaa sen, että pulssi nousee? Se on taitavaa. Mä muistan nuoruudesta sen, että Jouko Turkan esitykset oli aina sellaisia, että joutui aina jonkun tunnetilan valtaan ja hämmästeli sitä eikä pystynyt päättelemään, että mitä tämä oikein on!

Mitkä asiat inspiroivat sinua?

- Historia, politiikka, maailman erilaiset ilmiöt, ihmiset, ihmisten raadollisuus, arkisuus, kauneus. Hyvä musiikki inspiroi aivan erityisesti. Ja se, että saa esityksen kulkemaan niin, että se rullaa, yllättää ja on kevyt. Keveys taiteessa yleensä, yllättävyys ja osuvuus. Yksinkertaisuus, mystisyys, totuudellisuus. Tämä pätee kaikkeen ja elämään ylipäätään – millä tavalla on tässä maailmassa ja miten maailmaa katsoo.

Tulevia töitäsi?

- Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaan Aleksandr Ostrovskin komedian ”Huijarin muistiinpanot”, se tulee huhtikuun alussa ensi-iltaan. Kesällä ohjaan Savonlinnan Oopperajuhlille Aulis Sallisen Kullervon, jonka ensi-ilta on heinäkuussa. Käsikirjoitusaihelmia minulla on olemassa myös kyllä, mutta en ole lähtenyt työstämään niitä. Siinä pitää jonkunlainen tuotantopäätös saada ennen kuin niitä lähtee tekemään tai ainakin varmuus siitä, että jos tekee pohjat jollekin, niin ei nyt ihan ilmaan kirjoittaisi kaikkea.

Kävin katsomassa ohjaamasi Kipupisteen parikin kertaa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Lisäksi Pyynikin Rauta-ajasta pidin myös paljon, se jos mikä oli yllätyksiä täynnä.

- Hienoa! Pyynikin Kesäteatterin Rauta-aika on itse asiassa varmaan yksi mieluisimpia töitä mitä olen saanut tehdä. Sehän ei ole Pyynikin ohjelmistossa mikään itsestäänselvyys, siellä on ollut vähän toisentyyppisiä juttuja paljon. Ja kun se Haavikon teksti ja materiaali ei selitä itseään eikä tarjoa aina suoraan sitä, että miten tämä pitäisi nyt tehdä. Kaikki vaan yhtäkkiä loksahti paikoilleen ja sitä oli hyvin riemukasta tehdä.

Milloin sinut nähdään seuraavan kerran näyttelemässä?

- En tiedä. Musta olisi kyllä pirun kivaa näytellä, et jos joku tarjoaisi jonkun näyttelemistehtävän, niin mä oikein mielelläni tulisin mukaan laususkelemaan repliikkejä. Yhteen näytelmään mulla oli jo varaus olemassa, mutta ohjaaja ei sitten kelpuuttanutkaan mua...

Ehdtkö käydä katsomassa paljonkin muiden esityksiä ja mikä on ollut viimeisin näkemäsi juttu?

- Aika ajoin käyn, välillä aika paljonkin, mutta nyt on taas ollut vähän hiljaisempi jakso. Käyn tässä kaupungissa lähinnä, harvoin tulee lähdettyä muualle. Viimeksi mä kävin Berliinissä katsomassa Robert Wilsonin Kerjäläisoopperan, joka mainittiin Euroopan parhaaksi esitykseksi. Se oli hyvin mielenkiintoinen, ekonominen ja kauhean tiukaksi viritetty, mutta se estetiikka oli niin jumalattoman kuivaa, että en jaksaisi montaakaan sellaista katsella. Puhdaslinjainen ja tyylikäs esitys se kyllä oli.

Onko sinulla mottoa?

- ”Rohkeus suojelee.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos tulisi yllättäen sellainen mahdollisuus?

- Opettele keskittymään, vaadi enemmän ympäristöltäsi äläkä hukkaa aikaasi joutavaan.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se?

- Haluaisin olla Prinssi Rohkea, koska se on niin kaunis ja lisäksi taitava taistelija.

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan?

- Ottaisin kamiinan.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit?

- Jos pääsisi eturiviin katsomaan kun ”Big Bang” tapahtui, se olisi aika hauskaa nähdä. ”No niin, näyttäkääs nyt miten se tapahtui!” Tietysti myös se hetki, kun se ensimmäinen turjake souteli tänne tai millä nyt tulikin silloin jääkauden jälkeen, niin se hetki voisi olla aika mielenkiintoista myös nähdä. Yhtälailla dinosauruksetkin, mutta kenties näin suomalaisena olisi kiva nähdä, että minkänäköinen kaveri se yksi turjake oli, heh.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

- Kuules, mä menen kotiin ja otan kupin kahvia.

Tiedät varmaankin televisiosarjan ”Inside the Actor´s Studio”?

- Kyllä vaan. Siinä on se tietty kysymyssarja aina lopuksi.

Juurikin se. Onko sinulta koskaan kysytty niitä kysymyksiä?

- Ei ole. Anna tulla vaan!

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Entä jos
Mistä sanasta pidät vähiten? - Emmä
Mikä sytyttää sinut? - Naisen tuoksu
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys
Suosikkikirosanasi? - Helvetti
Mitä ääntä rakastat? - Metsän huminaa huhti-toukokuussa
Mitä ääntä inhoat? - Tyhmän ihmisen metelöintiä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Näyttelijä? Heh, ei vaan. Todella vaikea kysymys, elämähän voi heittää meidät ihan mihin tahansa. Ääritapauksessa en haluaisi olla mikään mafioso tai vastaava.
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Taisit yllättyä?”

Haastattelun päätteeksi menimme ulos vielä valokuvaa varten, ja siinähän sitä sählinkiä riittikin. Valot ja taustat olivat jatkuvasti pielessä ja lopulta kamerastanikin loppui patterit kesken kaiken. Onneksi kännykkäkamera ja ohjaaja-Heiskasen lempeän jämäkät kuvausohjeet saivat lopulta huononkin kuvaajan onnistumaan otoksessaan.

Lopuksi kiitin vielä kovasti tapaamisesta ja sain vielä kerrottua, että mm. Velipuolikuulla ja Tabulla on ollut suuri merkitys siihen, miten suhtaudun elämään ja sen tuomiin absurdeihin tilanteisiin ja siihen, miten huumorintajuni on aikanaan muokkaantunut siihen mitä on.

- ”Ohhoh, yritä nyt sen kanssa pärjätä!” totesi lopuksi Kari Heiskanen, poistui kättä heilauttaen autolleen ja minä jatkoin suu messingillä metroasemalle.

Sormet hunajapurkissa siis ensi-illassa torstaina 30.1. 2014 Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin asti. Teatterikärpänen aikoo mennä piakkoin katsomaan, ja suosittelen lämpimästi samaa muillekin.

1 kommentti:

  1. Olipa kiinnostava haastattelu, kiitos Talle! Ja voi hyvänen aika, mulla ei ole vieläkään liput varattuna tähän, aion ehdottomasti mennä. Pitää yrittää päästä joihinkin avoimiin joskus, en ole ikinä ollut, varmasti mielenkiintoista.

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).