Reeta
Vestmanin tapasin kesäkuun alkupuolella 2013 Helsingissä Kampin
ostoskeskuksen Picnic-kahvilassa.
Jousimiehen
merkeissä 1983 syntynyt Reeta on kotoisin Helsingistä, mutta tällä
hetkellä hän asuu Sipoossa. ”Lontoossa olen asunut pariinkin
otteeseen, lapsena ensimmäisen kerran ja vuosina 2010-2011 myös.
Olen asunut myös Belgiassa vähän aikaa. Aika paljon olen
reissannut niinä Husky Rescue-aikoina, silloin tuli asuttua
tienpäällä milloin missäkin. Muutenkin olen muuttanut hirmuisen
monta kertaa, olisinko Helsingin sisälläkin muuttanut yli kymmenen
kertaa...” Reeta muistelee.
Mitä
harrastat? ”Harrastan liikuntaa paljon ja pari vuotta olen käynyt
sellaisessa ryhmämeditaatiossa. Nautin todella paljon
hiljaisuudesta, se on hyvää vastapainoa tälle työlle. Tykkään
myös saunomisesta niin paljon, että sitä voisi kutsua
harrastukseksi myös! Nyt helteillä se on kylläkin jäänyt vähän
vähemmälle, mutta yleensä tulee käytyä neljä kertaa viikossa
saunassa. Oon harrastanut kaikkea huimapäistäkin aktiviteettia,
mutta veikkaan että tulevaisuudessa keskityn lähinnä
vaunulenkkeilyyn vauvan kanssa. ”
Mitä
sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”No kyllä
varmaan mun laajasta äänialasta on paljon hyötyä
musikaalimateriaalin kannalta. Mä pääsen pelottavan matalalle ja
toisaalta luonnistuu myös koloratuurisopraanon materiaali tyyliin
"Glitter and be Gay". Ja sitten tietysti se on etu, että
mut on aika helppo roolittaa kun habitus vastaa äänityyppiä ja
musikaaleissa harrastetaan just tollasta "typecastingia".
Mut se ei ole mikään taito vaan ihan Luojan lykky. Se on hassua,
että sopraanot on usein pieniä blondeja ja mezzot sitten niitä
viekkaita tummaverikköjä.", naurahtaa Reeta.
Mikä
olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Totta kai kaikissa
ammattiini liittyvissä taidoissa haluaisin vielä kehittyä. Vaikka
olen paljon tanssinut ja sitä jonkinverran työssäni teenkin, niin
mä ihailen ammattitanssijoita todella paljon. Toivoisin pääseväni
siinä pidemmälle. Ihailen myös sellaista tietynlaista temppuilua.
Vaikka osaankin liikkua, toivoisin, että mussa olisi enemmän
sellaista akrobaattisuutta ja kehon hallintaa. Esimerkiksi
breakkaajia ja parkour-tyyppejä mä ihailen, niillä on kaikki se
liikkeiden sulavuus ja muu. Se on tosi makeen näköistä. Mä olen
kyllä tosi rohkea ja heittäydyn asioihin mukaan täysillä, mutta
sulavuutta saisi olla enemmän.”
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla olevia tai musiikillisia
lahjakkuuksia? ”No muusikkoja löytyy. Äitini siskon mies on
kapellimestari ja heidän seitsemän lasta, jotka on siis mun
serkkuja, soittaa kaikki jotain insrumentteja. Siitä on isä saanut
itselleen hyvän treenibändin. Mun sisko on todella kova laulaja ja
opiskelee parhaillaan elokuvanäyttelijäksi Lontoossa ja myös veli
tekee musaa ja opiskelee äänisuunnittelijaksi, on reggae-miehiä..
Vanhempani myös soittavat ja laulavat."
Osaatko
itse soittaa jotain instrumenttia? ”Mä olen valmistunut
Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi ja meillä
musiikkikasvatuksenosastolla oli pakollisena se, että pitää osata
vähintään alkeet kaikista bändisoittimista. Mut osaanko oikeesti
niin, ööö..Piano on mun sivuinstrumenttini, se on mulle laulun
ohella rakkain instrumentti. Oon aloittanut pianon 6-vuotiaana ja
käytän sitä myös työssäni silloin kun opetan laulua. Vaikka
soitan muitakin soittimia, niin en mä kuitenkaan mikään virtuoosi
ole, että ottaisin vaan jonkun soittimen ja sieltä lähtisi heti
sulosäveliä. Kitarakin mulla on, mutta myönnän että se on aika
paljon pussissa ja varastossa. Percussioita tykkään myös soitella.
Jos mä teen koulussa sijaisuuksia, niin kyllä mä hallitsen ne
perusteet, mutta en niin, että pystyisin esimerkiksi soittamaan
omalle levylleni kaikki instumentit, ei todellakaan!”
Reeta Vestman / kuva Teatterikärpänen |
Kertoisitko
vielä hiukan bändi-ja musiikkikuvioistasi? ”Mä kiersin kahdeksan
vuotta Husky Rescue -bändin solistina maailmaa ristiin rastiin.
Muistelen lämmöllä sitä aikaa ja oon kiitollinen että sain olla
tekemässä niin kaunista musaa, mutta laulajana sitä kuitenkin
haluaa kehittyä edelleen ja laulullisesti se tyyli oli rajoittunut
aika lailla eteeriseen huokailuun. Mä tykkään tehdä äänellä
kaikenlaista, laulaa myös kovaa ja korkealta, ja siksi
musikaalimateriaali on mua kiehtonut just laulullisesti paljon, koska
se on niin valtavan laajaa ja haastavaa, tyylisuunnat kattaa kaiken
legitista souliin. 2004-2010 olivat aktiiviset vuodet Husky Rescuen
parissa, oltiin kiertueilla ja tehtiin neljä albumia. Vuonna 2010 mä
pääsin Lontooseen Royal Academy of Musiciin (RAM) opiskelemaan
musiikkiteatteria, joka oli ihana yllätys, ja ajattelin, että nyt
on hyvä hetki lopettaa tää bänditoiminta. Onneksi olin jo nähnyt
paljon Husky Rescuen kanssa ja päässyt esiintymään mahtaviin
paikkoihin. Aikansa kutakin. Se koko porukkahan meni siinä sitten
uusiksi, siihen aikaan se oli 5-6- henkinen yhtye ja nykyäänhän ne
tekee triona. Husky Rescuen lisäksi oon vieraillut esimerkiksi Pepe
Deluxén, Olavi Uusivirran ja Bomfunk MC´sin levyillä ja edelleen
teen töitä muusikkona ja laulunopettajan töitä teatteritöiden
ohella. Mulla on edelleen sellainen bändi kuin Kemia, se on ollut
mulla iät ja ajat. Olen joskus 16-vuotiaana perustanut sen ja siinä
kokoonpano vaihtelee aina vähän. Se on ollut sellainen
jazz-soul-bilebändi ja sen kanssa teen paljon bilekeikkaa;
firmakeikkoja ja yksityistilaisuuksia. Se on yksi elantoni. Sitten
teen vaihtelevilla kokoonpanoilla välillä ihan soolonakin keikkaa,
välillä duona ja joskus isommankin bändin kanssa. Husky Rescueta
ennen soitin Anna Kuoppamäen luotsaamassa Wilma-bändissä
kiippareita ja sitten tein myös soololevyn omista biiseistä
Universalille", Reeta muistelee.
Milloin
sitten kiinnostuit teatterista? ”Mä olen aina ollut kyllä
kiinnostunut. Pikkutyttönä 7-8- vuotiaana mä kiersin sellaisen
Teatteri Alban kanssa joulunäytelmässä nimeltä ”Marian pieni
aasi”, pari vuotta kierrettiin Ruotsia ja Suomea sen produktion
kanssa. Aina oon harrastanut teatteria musaopiston ja tanssituntien
ohella ja myös leffat ovat kiinnostaneet mua. Olin 9-vuotiaana
keskeisessä roolissa Routasydän-nimisessä seikkailuelokuvassa, oli
mahtavaa päästä niin nuorena näkemään sitä kameratyöskentelyä.
Se oli todella mielenkiintoista. Myöhemmin olin Kallion
ilmaisutaidon lukiossa ja siellä tehtiin musikaaleja ja kaikkea.
Sitten aloitin soittohommat ja ne vei mukanaan. Mua on todella paljon
kyllä kiinnostanut teatteri, mutta mulla ei ole ollut
mahdollisuuksia sitoutua, koska teatterityö aina vaatisi sen, että
pitäisi olla siellä samassa kohteessa tietty aika, harjoitus-ja
esityskausi ja mä olen muusikkona aina vaan kiertänyt. Ja silti kun
olen käynyt katsomassa musikaaleja, niin olen aina ajatellut, että
vitsi kun olisi ihanaa tehdä tuota itsekin joskus. Sit mä vaan
päätin, että nyt kyllä täytyy hetkeksi irroittautua näistä
bändikuvioista ja vaan lähteä tavoittelemaan sitä haavetta.
Musikaaleissa on mun mielestä mahtavaa just se, että siinä
yhdistyy niin laulaminen kuin tanssiminenkin ja näyttelijäntyö, ja
ne on kaikki mulle tosi rakkaita osa-alueita. Tää tuntuu tällä
hetkellä kyllä niiiiiin mun jutulta”, Reeta myhäilee
tyytyväisenä.
Haitko
myös muihin teatterikouluihin kuin RAM:iin, ja kertoisitko hiukan
tarkemmin koulutuksesta? ”En hakenut muualle, koska mulla oli
silloin jo kandi tehtynä tuolta Sibelius-Akatemiasta ja en enää
halunnut aloittaa täysin alusta mun opintojani, eli tuo oli just
sellainen tiivis ”post-graduate”. Se oli aiemmin kaksivuotinen
koulutus, mutta nyt se on tiivistetty vuoteen, mikä tarkoittaa
sitä, että ne päivät oli ihan järjettömän pitkiä, jopa
14-tuntisia. Intensiteetin vuoksi koulutus kyllä vastasi paria
lukuvuotta. Viikonloppuisinkin meillä oli treenejä tai projekteja.
Se oli todella rankka vuosi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta
opin ihan hirveästi ja sain kyllä todella mahtavia valmiuksia
sieltä. Kurssilla meitä oli 15 tyttöä ja 15 poikaa, sinne oli
5000 hakijaa. Pääsykoe oli monivaiheinen, ensin
tanssi-liikunta-audition, improa, kohtauksia, monologeja ja biisejä.
Ulkomaalaisista mun lisäkseni kurssille pääsi yksi maltalainen,
yksi australialainen ja kaksi ruotsalaista poikaa. Kaikki muut oli
brittejä, ja minä ja ne ruotsalaiset olimme ainoita, joilla ei siis
ollut englanti äidinkielenä. Meihin kaikkiin suhtauduttiin alusta
asti kuin ammattimaiseen teatteriryhmään. Päivisin opiskeltiin
näyttelijäntyötä aina Shakespearesta leffaworkshoppeihin, tanssia
hiphopista steppiin, laulua, puhetta ja eri aksentteja. Jokaisella
oli erikseen laulunopettaja, jonka kanssa käytiin laulutekniikkaa,
lauluvalmentaja joka keskittyi tulkintaan ja repertuaarin etsimiseen,
sekä äänenkäytön opettaja, jonka avulla treenattiin puheääntä.
Se oli aikamoista luksusta, kun olin tottunut, että
Sibelius-Akatemiassa sai 45 minuuttia henkilökohtaista lauluopetusta
viikossa ja yhtäkkiä saikin viisi tuntia. Ja opetuksen taso oli
niin korkeaa, koulun opettajina oli mm. Wickedin ja Les Misin
kapellimestarit. Meillä kävi myös paljon vierailevia opettajia
esim. Jason Robert Brown piti mestarikurssin ja saatiin myös
esiintyä Stephen Sondheimille tämän kunniatohtoritilaisuudessa.
Koulutus huipentui musikaaleihin ja showcaseen, jossa esiinnyimme
teatterialan agenteille. Kurssilaisten taso oli huikea, sen vuoden
aikana kaikki luulot itsestäni kyllä karisi. Se oli myös aika
rankkaa itsetunnolle, koska siellä oli niin valtavan taitavia
tyyppejä, mutta taas toisaalta heiltä kaikilta oppi ihan hirveän
paljon!”
Oletko
ollut vielä yhteyksissä kurssikavereittesi kanssa? ”Juu, ollaan
oltu yhteydessä ja on ollut mahtava kuulla uutisia siitä kuinka
hyvin meidän vuosikurssi on työllistynyt.. Osa on Lontoossa, osa
kiertueilla, jotkut Saksassa, siellä on tosi iso musikaaliskene nyt
myös. Yksi on Wickedissä Boqina tällä hetkellä, yksi Mamma
Miassa Skyna, yksi Sister Actissä, yksi on Tommy-musikaalin
pääroolissa Hampurissa... Olen siitä tietysti hyvin iloinen. Yksi
asia, minkä takia päätin hakea just tuohon kouluun oli se, että
kun oon itse käynyt katsomassa West Endillä musikaaleja, niin olen
aina mielenkiinnolla katsonut, että mistä jengi on valmistunut ja
tuolta koulusta oli todella paljon. Se kertoi jo siitä, että on se
hyvä koulu. Lontoossahan on ihan hirveesti teatterikouluja ja kaikki
ei todellakaan ole tasokkaita. Se on hyvä vinkki, että katsoo
käsiohjelmasta mistä koulusta ihmiset oikeesti menee hommiin!”
Reeta vihjaa.
Milloin
siis valmistuit RAM:ista? ”Valmistuin vuonna 2011 ja tein siellä
siis ”post-graduate diploma in musical theatre”, eli
musiikkiteatterialan jatkotutkinnon ja samalla tein myös
musiikkiteatterin laulunopettajan tutkinnon, olen siis erikoistunut
nimenomaan musikaalilaulun opettamiseen ja mulla käykin myös
näyttelijöitä laulutunneilla".
Onko
sinulla olemassa vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti
olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mua voisi kiinnostaa
kirjoittaminen, filosofia tai uskontotieteet, mutta olisi se todella
vaikeeta, kun mä olen aina tiennyt, että mä haluan esiintyä ja
laulaa. On vähän jopa pelottavaa, että kuinka iso osa mun elämääni
se on. Varmasti olisi todella ison kriisin paikka, jos tulisi
sellainen tilanne ettei pystyisi enää tähän työhön. Elämänhän
ei pitäisi olla vaan sitä työtä, mutta kun on kyse
intohimoammatista, joka on ollut ensin harrastus ja sitten siitä on
tullut työ, niin sitähän ei ajattele enää ollenkaan työnä,
vaan että se on koko elämä. En voisi ajatella niin, että
erottaisin työn ja vapaa-ajan. Se taiteilijuus on aina minussa
mukana. Se on myös yksi syy, minkä takia haluaa huoltaa paljon
ääntään ja opiskella, ja mun mielestä laulutuntienkin pointti on
se, että ääni kestäisi siinä työssä. Tietyissä piireissä
mainostetaan sitä, ettei olla otettu yhtään laulutuntia, että
ollaan ylpeitä siitä omasta soundista. Se on musta vähän old
school -ajattelua, ikäänkuin ne nyt sulkisi toisensa pois. Itse
laulunopettajana pyrin ainakin just korostamaan persoonallisuutta,
mutta terveellä tavalla. Näyttelijälle ja äänityöläiselle on
todella tärkeää pitää huolta äänestään!” muistuttaa Reeta.
Miksi
olet nimenomaan tällä alalla, näyttelijänä? ”Mä koen, että
se on mun tapani antaa jotain ja olla yhteydessä ihmisiin. Mä
jotenkin sytyn siinä ja herään eloon, se on mulle kotoisa tila,
johon haluan aina palata. Ja että voin jakaa kokemani maailman
katsojien ja kuulijoiden kanssa. Ehkä se on myös sitä, että
haluan kertoa tarinoita.”
Onko
sinulla omia esikuvia alalta? ”On todella paljon.
Musikaalimaailmasta Kristin Chenoweth ja Caissie Levy on suosikkeja,
leffapuolelta Daniel Day-Lewis, Leonardo DiCaprio, Reese Witherspoon
ja Chloe Sevigny. Laulajista esimerkiksi The Cardigansin Nina Persson
on aina säilyttänyt salaperäisyytensä. Vaikka hän onkin ollut
paljon esillä, hän ei ole kuitenkaan koskaan avannut liikaa
asioita. Sitten ihailen myös Angie Stonea. Hän oli Pori Jazzeilla
ja oli tuonut sinne myös perheensä ja jotenkin se ajatus siitä,
että pystyy yhdistämään perhe-elämänsä ja työn, on musta
jotenkin ihailtavaa. Ja sitten tietysti Beyoncé, se on nuoresta asti
uskonut siihen omaan visioonsa ja toteuttanut sitä, ja on
äärimmäisen kova tekemään töitä. Mun mielestä tässä
ammatissa tärkeintä on se, että on intohimoa. Jos on sellainen
olo, että ”no voisinhan mä nyt tuota tehdä”, niin sitten ei
kyllä kannata. Pitää olla niin, ettei ole muita vaihtoehtoja ja
jos on, niin ei ainakaan yhtä hyviä ja joissa olisi yhtä
onnellinen, koska tässä tulee kuitenkin niin paljon pettymyksiä ja
kaikki nuo musikaalien audition-tilanteet, joissa tuut niin monta
kertaa torjutuksi ja silti pitää aina koota itsensä. Harvassa
ammatissa ja harvalla alalla joutuu vuodessa niin monta kertaa
todistelemaan sitä osaamistaan. Se intohimo on tosiaan ihan ehdoton
ja sitten toinen on se, että sun pitää olla todella valmis
tekemään töitä. Se ei vaan riitä, että tuudittautuu siihen,
että tää taso riittää missä mä olen nyt. Et kun tähänkin
asti olen pärjännyt hyvin, niin tulen myös jatkossa pärjäämään.
Taso kovenee koko ajan. Jos sä et kehity, niin joku muu kehittyy ja
menee ohi. Tää on sillä tavalla aika raakaa touhua.”
Onko
sinulla Suomesta myös esikuvia? ”Kati Outista ihailen todella
paljon, samoin Mikko Koukia ja Martti Suosaloa. Ja musikaalipuolelta
arvostan erityisesti ystävääni Maria Ylipäätä ja Raili Raitalaa
(os. Ruutu). Onhan niitä paljonkin mun ikäpolveni tyyppejä, jotka
on tosi kovia.”
Kuka
olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet
tahansa? ”Johnny Depp!”
Entä
kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti
kappale? ”No Ramin Karimloon kanssa vois olla aika huikeeta vetää
Phantomia. Hei, joku Dolly Parton voisi olla myös aika kova!
Vetäisin sen kanssa jotain todella tunnelmallista countrya”, Reeta
innostuu.
Missä
eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse myös muutama roolityö?
”Turun Kaupunginteatterissa tein pääroolin Kakola-musikaalissa,
se oli koskettava tarina Ja nyt sitten tää Rocky Horrorin Janet
samassa talossa. Sit just RAMin kautta tehtiin Sir Jack Lyon´s
Theatressa Sondheimin Follies, siinä mä tein Emily Whitmanin
roolin, se oli myös hieno kokemus kun meitä säesti 44-henkinen
orkesteri. Sitten York Gate Studiosissa tehtiin myös osana opintoja
Sondheimin Company, siinä mulla oli ihana Kathyn rooli. Täällä
Suomessa tehtiin sitten Mäkäräisen Heikin kanssa se Viimeiset 5
Vuotta - The Last 5 years ja siinä olin Cathy Hyatt. Sehän oli
sellainen kiertävä juttu.”
Onko
sinulla jotain roolihaavetta? ”Voi ei mulla on niiiiin paljon
musikaalirooleja, joita haluaisin tehdä! Wickedin Glinda, Sweeney
Toddin Johanna, Legally Blonden Elle Woods, Rebeccan Ich, Sister
Actin Sister Mary Robert… aika paljon tällaisia naisleadeja siis.
Kyllä mä tosi paljon odotan tuota Rocky Horrorin Janetin roolia, se
on ollut myös yksi unelma kauan. Kakolan ja L5Y:n ”älyllisten”
roolien jälkeen on ihana tehdä nyt sellaista bimboa, joka on ihan
pihalla. Kiltti tyttö, joka sitten vapautuu estoistaan. Kun se tulee
ensi-iltaan lokakuun lopussa, niin olen silloin vielä aika tuore
äiti ja siinä saa kyllä vastapainoa vauva-arjelle, kun pääsee
tekemään sellaista rajumpaa meininkiä, joka ei ehkä sovi sinne
tuttipullojen keskelle”, Reeta naurahtaa.
Reeta ja masuasukki |
Freelancer
vai kiinnitys? ”Ikinä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja
varmasti asioita tulee muuttumaan, mutta freelaceriys tuntuu tällä
hetkellä hyvältä just sen takia, että tykkään teatterityön
ohella myös tehdä musaa ja laulunopetusta. Ja onneksi oon
freelancerina työllistynyt hyvin, mikä ei oo aina itsestäänselvää.
Mä oon myös sellainen, että sopeudun helposti uuteen paikkaan,
koska olen tottunut kiertue-elämään ja hotelleissa asumiseen.
Tosin en sitten tiedä, että miten lapsi tulee muuttamaan asioita.
Eli voisi kai sitä kiinnitystäkin tulevaisuudessa harkita, toishan
se jotain säännöllisyyttä perhe-elämään. Siitä mä oon
hirveen kiitollinen, että mun mieheni jää vanhempainvapaalle ja on
sitten mun ja vauvan kanssa reissaamassa Sipoo-Turku väliä, kun
teen musikaalia. Se on aika ainutlaatuista.”
Mikä
on parasta teatterissa/työssäsi? ”Se on se yhdessätekeminen. Se,
että saa uuden produktion myötä tutustua ihaniin ihmisiin, ja ne
on lähes poikkeuksellisesti todella hyviä tyyppejä. Tälle alalle
eksyy harvinaisen miellyttävää sakkia, joilta myös oppii paljon
ja aina on suuri ilo ja kunnia työskennellä uusien ihmisten kanssa.
Ja tietysti se, että saa elävälle yleisölle esittää. Jokainen
yleisö vaikuttaa omalla tavallaan siihen, millainen esityksestä
tulee. Se on sellaista vuorovaikutusta parhaimmillaan.”
Entä
miinuspuolia? ”Teatterin puolelta mä en voi oikein valittaa
työajoista, mutta muusikkona mä voin valittaa niistäkin. Keikat
alkaa yleensä hirveen myöhään. Teatterihan on työaikojensa
puolesta mulle ihanteellinen, tuntuu ihan luxukselta monen
muusikkovuoden jälkeen tehdä teatterityötä. Siellä kun on ne
näyttämömiehet ja kaikki, ei tarvitse itse roudailla kamoja. En mä
osaa sanoa mitään miinuksia teatterista! Paitsi ehkä
peruukkiliiman jota on hankala hangata pois. Ja ehkä noi musikaalien
auditionit. Toisaalta ne pakottaa sut treenaamaan, kehittymään ja
ottamaan haltuun uutta materiaalia, mutta on se rankkaa tulla
jatkuvasti arvioiduksi uudestaan ja uudestaan. Siihen vaikuttaa niin
paljon se hetki, että millaisessa kunnossa sä oot just sinä
päivänä, et onko vaikka joku siitepölykausi just päällä tai
vastaavaa.”
Mitkä
asiat inspiroivat sinua? ”Eniten varmasti inspiroi kohtaamani
toiset ihmiset ja heidän elämänarvonsa ja valintansa. Myös eri
kulttuurit inspiroi mua. Matkustaminen on mulle tosi tärkeetä, se
että näkee erilaisia paikkoja ja erilaisia elämänkohtaloita.
Hiljaisuudessa on myös suuri voima mulle. On ihan mahtavaa, kun on
aiemmin asunut kaupungissa ja nyt asuu tuolla Sipoossa, jossa on
luontoa ja voi mennä vaikka merenrantakalliolle istumaan ja
nauttimaan siitä hiljaisuudesta. Se jos mikä on luxusta. Lisäksi
mua inspiroi kaikki erilaiset taiteenmuodot – kirjallisuus,
valokuvataide jne. Mä koen, että kaikessa taiteessa pääsee
jotenkin tuonpuoleisen äärelle. Vaikka ihminen on hirveen
epätäydellinen, niin joku ihmisen luoma teoshan voi olla
täydellinen ja lähes pyhä!”
Kärsitkö
ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Mä olen
ensi-iltajännittäjä, mutta en oikeestaan muuten. Ennen enskaria
musta tulee sellainen hermostunut ja kireä, läheiset sen varmasti
aistii. Ei maistu ruoka ja muuta, mutta en mä mitenkään
pahoinvoiva sillai ole. Silloin kun mä olen omimmillani, eli laulan
tai näyttelen, niin kaikki on ok, mutta audition-tilanteet mua
jännittää. Se, että tiedän että siellä on jotain raatilaisia
tai tuomareita. Onneksi RAM:issa sai audition-valmennusta. Musta oli
myös ihan hirveitä tilanteita nuo kaikki pianon kurssitutkinnot
ihan musaopistosta Sibelius-Akatemiaan asti, sormet hikosi ja
luisteli vaan siellä koskettimilla. Ne oli todella epämiellyttäviä
tilanteita kun idea ei suinkaan ole se, että saat jakaa sitä
musiikin iloa ja esiintymistä, vaan nimenomaan sitä sun teknistä
suoritustasi arvioidaan.”
Onko
sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen
esitystä? ”On mulla ne tietyt äänenavaukset, ja mä oon niin
Kakolassa kuin tuossa Rockyssakin ollut äänivalmentajana, eli kun
astun sinne pianon ääreen niin samalla rauhoitan myös itseni. Sit
mä teen omat hengitysharjoitusrituaalit, ja yks tosi tärkee juttu
mulle teatterissa on se, että vien vesilaseja eri paikkoihin, ja
niistä sitten kesken esityksen otan huikan. Mä tavallaan kuljen sen
mun reitin läpi siellä kulisseissa ja vien niitä laseja joka
paikkaan. Jos joku piilottaisi ne, mä olisin varmaan ihan pihalla!
Hirveen nopeesti se tietty rytmi kyllä tulee, kun esityksissä on
melkein se sama kesto aina, että tietyssä kohtaa käy vaikka
vessassa oli hätä tai ei, ja sitten siitä tuleekin tapa. Meet vaan
vessaan, koska tässä kohtaa kuuluu aina mennä!” nauraa Reeta.
Kerro
joku omituinen kommellus! ”Kakolassa kävi kerran niin, että
yhdellä tanssijalla meni kesken näytöksen jalka, ja koreografi
Reija Wäre sattui onneks just siinä näytöksessä istumaan yleisön
joukossa, ja hän tuli sitten lavalle paikkaamaan.”
Kerro
joku oikein hyvä muisto! ”Husky Rescuen jenkkirundeilta on jäänyt
kyllä paljon hirveen hyviä muistoja. Muistan vaan sen kuumuuden,
kun ajettiin jossain Nevadassa aavikolla ja kuunneltiin hyvää musaa
siellä autossa. Muistan yhden kesän, kun olin aloittanut just
laskuvarjohyppäämisen ja katsoin niillä rundeilla just yhtä
hyppyvideota, jossa oli Musen biisi taustalla. Kuuntelin ja fanitin
Musea muutenkin paljon silloin, ja oli tosi hauskaa kun yhden meidän
keikan jälkeen alettiin lavalle roudaamaan kosketinsoittimia,
sellasta ledivalo-pianoa, jonka tunnistin Musen laulajan pianoksi.
Oli mahtavaa tajuta, että jeeees, Muse esiintyy meidän jälkeen
seuraavaksi tällä samalla lavalla! Koko kesän olin fiilistellyt
sitä niiden levyä ja se oli kyllä upea kokemus, kun mä vaan
ykskaks tunnistin sen soittimen”, hehkuttaa Reeta.
Käytkö
seuraamassa paljon muiden esityksiä teattereissa? ”Todella paljon.
Just eilen olin katsomassa Aleksanterin teatterissa Legally Blondea,
siinä oli muutamia lauluoppilaitani esiintymässä ja olin kyllä
tosi ylpeä niistä. Loistavaa työtä tekivät. Sit kävin
hiljattain katsomassa Jekyll & Hyden Turussa. Kyllä mä koko
ajan käyn katsomassa jotain. Ennen oon ehkä käynyt enemmän
katsomassa keikkoja, ja nykyään nää musikaalit on vieneet mut
niin mukaansa, että haluan seurata mitä sillä rintamalla tapahtuu
Suomessa. Olen kiinnostunut tästä alasta ja sen tekijöistä.”
Tulevia
roolejasi? ”Janetin rooli Turun Kaupunginteatterissa Rocky Horror
Show-musikaalissa 25.10. alkaen.”
Onko
sinulla jotain mottoa? ”Päivä vain ja hetki kerrallansa. Pitää
olla avoin ja sanoa elämälle kyllä.”
Jos
saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä ottaisin
kitaran käteeni ja kattoisin, että pitääkö se myytti paikkaansa,
että miehet on vaan luontaisesti parempia kitaristeja. Laulaisin
myös miehenä, kokeilisin rajojani äänen suhteen. Nauhoittaisin
kaiken ja lisäilisin niitä sitten kappaleisiin. Tekisin itseni
kanssa dueton, kyllä!”
Jos
ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi
mukaan? ”Joku hyvä kirja ainakin pitäisi olla. Joku frozen
yoghurt voisi olla aika hyvä myös, tuli vaan mieleen kun katselen
noita vastapäisen seinän mainoksia. Juotavaksi pitäisi olla
karpalosoodaa. Se on ihan mun lemppari, eli puolet soodavettä ja
puolet karpalomehua.”
Jos
voisit matkustaa menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn
hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi nähdä joku
Jeesuksen ihmeteko, ja keitä muita siellä oli paikalla kun se
tapahtui ja aistia se ilmapiiri. Sitten mua kiinnostaisi mennä myös
johonkin 20-luvulle, haluaisin opetella kunnolla charlestonia!”
Bernard
Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä
sanasta pidät eniten? - Lempeä
Mistä
sanasta pidät vähiten? - Räkä
Mikä
sytyttää sinut? - Kynttilät ja hyvä ruoka
Mikä
sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys
Suosikkikirosanasi?
- Hittö, ööllä
Mitä
ääntä rakastat? - Vauvan jokeltelua
Mitä
ääntä inhoat? - Katupora
Mitä
muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taistelulentäjä
Missä
ammatissa et haluaisi olla? - Rahastonhoitaja
Jos
Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut
Taivaan porteille? - Tervetuloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).