lauantai 14. kesäkuuta 2014

Haastattelussa Eppu Salminen

Eppu Salmisen tapasin Helsingin Kaupunginteatterin yleisölämpiössä (jossa ei ollut edes valoja, eli haastattelu on tehty ”hämärissä olosuhteissa”) joulukuussa 2013.

Vuonna 1965 jousimiehen merkeissä syntynyt Eppu on kotoisin Lahdesta. ”Muutin Helsinkiin ´86 päästessäni TeaKiin, sitten olen asunut Tampereella vuodet 1993-2000 ja sen jälkeen olen asunut taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Viimeaikoina harrastukseni ovat pyörineet lähinnä lapsenhoidollisissa asioissa, mutta pyrin myös käymään uimassa ja saunomassa säännöllisin väliajoin, niin paljon kuin mahdollista. Liikun myös aika paljon paikasta toiseen sellaisella kickbikella. Lisäksi yritän katsella paljon elokuvia ja lueskella, tämmöistä klassista. Jaa HIFK-hommat ja muut? No kyllähän nekin tietysti kuuluu harrastuksiin, kyllä mä HIFK:n matseissa pyrin käymään niin paljon kuin suinkin ehdin ja se on sitten ihan erilainen sosiaalinen ympäristö mulle. Olen tehnyt myös muunlaista yhteistyötä niiden kanssa, radiomainosta ym. Jalkapalloa mä seuraan kansainvälisellä tasolla paljon, olen käynyt kolmissa EM-kisoissa ja yhdet MM-kisat on myös käyty läpi. Kotimainen jalkapallo ei mua niin hirveästi kiinnosta, Lahden Reippaan pelejä välillä käyn katsomassa. Teeveestä pyrin aina katsomaan kaikki ManUn pelit.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä olen käynyt pienenä piano-ja viulutunneilla, mutta ne jäi kyllä sit. Vetopasuunaa olen jonkinverran soittanut. Ostin ´88 Tukholmasta Bruce Springsteenin keikan jälkeen käytettyjen soitinten liikkeestä sellaisen ja se on ollut mulla mukana mitä ihmeellisemmissä paikoissa, heh. Rockfestareilla olen vedellyt sen kanssa jossain telttakylässä ja jatkoillakin. Vetelin sitä aluksi ihan huvikseni, ja kyllä mä sitten kävin 1,5 v ihan tunneillakin sen kanssa. Nyt en ole soittanut pitkään aikaan, en edes tiedä missä se tällä hetkellä on... Taitaa olla mun tai pojan vintillä. Se on hauska soitin. Joo, ja Sleeppareiden keikallahan olen heilunut kitaran kanssa, mutta siinä ei tosin ole ollut lainkaan piuhoja. Tuossa muuten olin just Leningrad Cowboysien kanssa encoressa lavalla, kyllä se laulu sieltä lähtee! Sekin oli hauskaa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Puhutaanko me nyt siis teatterista? Mä oon tehnyt niin paljon kaikkea, et en heti tiennyt mistä ammatista on kyse. Teatterissa mun vahvuuteni on varmaan monipuolisuus, mä oon tehnyt paljon kaikenlaista. Yhdessä vaiheessa mä tein traagisia, äitinsä perään itkeviä angstisia nuoria miehiä ja yhdessä vaiheessa tein paljon komediaa, ja jossain vaiheessa tein tosi paljon lastennäytelmiä. Oon näytellyt Katto-Kassiset ja Eemelit, Mökö Kiljuset ja Joonatanin Kolmesta iloisesta rosvosta. Musikaaleissa olen ollut; Housut pois!, Kaunotar ja Hirviö... Mä olen saanut tehdä niin paljon, ja siksi tämmöinen Kaupunginteatterin tyylinen meininki sopii mulle hyvin. Oon tykännyt olla täällä, koska täällä on voinut tehdä ihan laidasta laitaan kaikenlaista. Jos nyt joku vahvuus pitää sanoa, niin se on melkeinpä se, että mut voi heittää rooliin kuin rooliin. En ole sellainen, että tekisin vain tietyntyylisiä juttuja. Teatterin suhteen vielä sekin, että olen pyörinyt teatterissa ihan pikkuisesta lähtien (äitinihän on näyttelijä Kaarina Turunen, jäi juuri eläkkeelle Lahden Kaupunginteatterista) ja tää maailma on mulle sillai oma ja läheinen, viihdyn täällä ja musta on aina ollut kiva pyöriä teatterissa. Olen kuin kala vedessä.”

Entä onko jotain erityistaitoja? ”En mä tiedä, osaan mä ratsastaa ja yhdessä vaiheessa mä harrastin paljon budo-lajeja, krav magaa ja kävin nyrkkeilytreeneissä. En tiedä onko niistä ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että on tullut tietynlainen kovuus, siis sillai että jaksaa painaa. Pystyn ottamaan kolhuja vastaan. Chaplinia varten piti opetella kävelemään vaijerilla. En tiedä, että onko nää nyt mitään sellaisia erityistaitoja. No jos englanniksi pitäisi näytellä, niin se kyllä onnistuisi. Olen pienenä ollut monta kesää Englannissa ja sitten olen ollut vaihto-oppilaana ja muutenkin ravannut USA:n puolella aika lailla.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain, muutakin kuin puhallella sitä vetopasuunaa. Oon myös miettinyt sitä, että kaikkea ei vaan ehdi! Oon kuitenkin tehnyt niin paljon teatteria ja siinä sivussa hörhöillyt kaikkea muutakin, joten aika ei mitenkään olisi riittänyt kaikkeen. Jos joku pitäisi valita, niin kyllä mä mielelläni soittaisin suvereenisti muina olaviuusivirtoina ja näyttelisin siinä sivussa. Rockunelmaani olen toki päässyt elämään Sleeppareiden ja Leningrad Cowboysien kanssa aina välillä. Tarpeen vaatiessa alastikin lavalla”, Eppu hihittää.

Nyt seuraa tyhmä kysymys, mutta onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Äitini on siis näyttelijä ja siskoni Krissehän aloitti stand up -komiikalla, mutta on nyt myös näytellyt. Viime kesänähän Krisse oli Tampereen Komediateatterissa, ja lisäksi se on ollut UIT:ssä mukana ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa, ja tv-sarjassa Suojelijat. Krisse ei itseään tituleeraa näyttelijäksi. Nythän on tulossa uusi tv-sarja Siskonpeti, josta tulee varmasti suosittu. Poikani Roope on näytellyt Kotikadussa, ja on mukana Improryhmä Kolinassa. Ja nythän se näyttelee Mato Valtosta tuossa Sleeppari-musikaalissa. Mato on mun hyvä frendini, et sikäli hassua, että poika näyttelee just sitä...”

Kiinnostuit siis teatterista ihan pienenä poikana jo, eikö niin? Kertoisitko vähän tarkemmin. ”Teatterissa tuli tosiaan pienenä vietettyä paljon aikaa, siihen aikaan se toimi ammattikoulun tiloissa ja siinä samassa rakennuksessa oli muinoin uimahalli. Mä yhdistelin näitä kahta suvereenisti, olin uimaseurassa mukana ja avustamassa Kaupunginteatterissa pienempänä. Olin ensin uimatreeneissä ja sen jälkeen menin vaikkapa katsomaan jonkun esityksen, tai harjoituksista uimaan. Kirjaimellisesti olin siis kuin kala vedessä siellä! Pyörin sitten myös Lahden Nuorisoteatterissa, joka oli mulle hirveen tärkeetä aikaa myös ja sit lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin ´82-´83. Sinä aikana mulle kristallisoitui se, että haluan pyrkiä Teatterikouluun ja tehdä siitä ammatin. 1984 mä hain ensimmäistä kertaa ja ´86 pääsin sitten sisään kolmannella yrittämällä.”

”TeaKissa mä pidin yhden välivuoden ja lähdin koulusta ulos ´91, kaikki muut oli tehtynä paitsi lopputyöt. Kirjallinen lopputyö mulla jäi odottamaan vuoteen 2008, jolloin sitten virallisesti valmistuin koulusta. Kirjani ”Lasten ristiretki” on laajennettu versio lopputyöstäni ja siinähän kerron aika tarkastikin TeaK-ajoistani. Halusin dokumentoida koulun tapahtumia, koska niitä ei kauheasti ole ja toihan on nyt täysin mun näkövinkkelistäni tehty, eli mitä mulle tapahtui ja mitä mä näin ja koin. Se, mitä kaikkea siellä 80-luvulla tapahtui, ei onnistuisi mitenkään nykypäivänä. Moni jätti koulun kesken; ihan tilastoja jos katsoo, niin 4-5 valmistui vuosittain.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus olen ajatellut toimittajan ammattia, voisi kirjoittaa juttuja ja mennä tuolla pitkin maailmaa. Monien sattumien kautta mulle aukesi sitten tilaisuus vetää Aamuradiota Silvia Modigin kanssa, sit mua pyydettiin Novalle ja tein sinne ekana kesänä haastatteluohjelman, jossa vedettiin raitiovaunulla pitkin Helsinkiä ja haastattelin ihmisiä. Tarja Halonen oli muiden muassa vieraana siellä. Novalla tein kahdeksan vuotta ja enemmän ja enemmän menin poliittisen toimittajan suuntaan, esim. viime pressanvaaleissa haastattelin kaikki presidenttiehdokkaat. Välillä tein hauskoja ohjelmia radioon ja välillä vakavempaakin, tässä muun työn ohessa ja se oli musta kyllä hirveen kiva periodi. Viime kesänä olin SuomiPopilla.”

”Telkkarissakin olen ollut, niitä juttuja tulee ja menee. Ennätystehdaskin on sellainen, että koskaan ei ole sovittu seuraavasta tuotantokaudesta mitään ja sitten puhelin vaan soi. Niitäkin on ollut kiva tehdä, se on kans ollut vähän sellainen puoliharrastus mulle. Telkan puolella draamaa olen myös tehnyt. Tahdon asia-sarja muistetaan varmaan parhaiten, ja Mikko Rouhialan touhut. Ruusun aika, Hovimäki, Alamaailma, Suojelijat, Roba... Leffapuolelta sitten Varekset ja tuoreimpana Isänmaallinen mies.”

Eppu poseeraa kuvansa edessä / (c) Teatterikärpänen

 Miksi olet näyttelijä? ”Tähän nyt voisi vastata kaikenlaista. Konkretia on se, että mä tavallaan ajauduin tähän hommaan, kun olen teatteriperheen lapsi ja muuta. Mitä kaikkia peikkoja sitä omassa päässä sitten on, eli hakeeko tällä jotain hyväksyntää tai muuta, niin mä luulen, että vastaavan keskustelun voisi käydä mistä tahansa ammatista. Mut niin olen sen aatellut, että tää on ihan älyttömän kivaa ja nautin lavallaolosta. Tää on myös mielettömän haastava ammatti, jos tätä haluaa tehdä täysillä. Olen tykännyt siitä, että saa törmätä erilaisiin ihmisiin ja mennä eri maailmoihin, tää on tavallaan suuri seikkailu, johon halusin aikanaan lähteä mukaan. Frendeillä oli bändejä ja muuta, ja tää on ollut se mun rock´n rollini, oon saanut tässä painaa mielin määrin hiki päässä. Tää on kokonaisvaltainen psykofyysinen ammatti, missä pääsee tekemään todella paljon. Mulla on intohimo tähän ammattiin. Väitän, että olen aika sinut itseni ja ammattini kanssa. Mulla ei ole mitään ns. mysteeriä päässä tai että mulla olisi joku haava, jota yritän paikata. On ollut kiva tehdä myös radiota ja muuta, mutta kyllä tää on semmoinen homma, mihin tulen aina palaamaan.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Jos mennään teatterikouluajoista vielä taaksepäin, niin Nuorisoteatterissahan oli tosi kivaa, vaikka se olikin vaativaa. Siellä oli kiva fiilis ja meininki oli tosi positiivista. Sit kun menin TeaKiin, niin siellä olikin aikamoista kilpailua ja ilmapiiri synkkeni huomattavasti. Niin ja siinä välissähän mä olin Lahden Kansanopistossa, siellä oli myös tosi kivaa. TeaKissa mukaan tuli sitten synkempiä sävyjä, munkin kurssilla jengi ei ollu ihan solidaarisia toisiaan kohtaan. Mä halusin, että tehtäisi juttuja yhdessä ja kaikilla olisi hyvä fiilis. Myöhemmin on tullut sitten se, että tää on myös hyvin julma ja raaka ala. Monet pelailee pelejä ja asiat ei aina mene oikeudenmukaisesti. Asiat on sillä tavalla muuttunu, että mä olen säilyttänyt sen saman innon, koska jos en sitä olisi tehnyt, mä en olisi pystynyt jatkamaan tällä alalla. Matkalla on ollut niin riemastuttavia juttuja, kuten Tuntematon sotilas Pyynikillä ´97, joista on saanut lisäpotkua. Perusta on aina sama; on lava, näyttelijät ja katsomo, mut matkalla Nuorisoteatterin riemukkuudesta aikuisten maailmaan, jossa mukaan on tullut myös susia, on vaan tajunnut sen, että näin se vaan menee. Kaikki ihmiset ei oo kivoja. Yksi iso muutos on tapahtunut tuolla kritiikkipuolella. Kajavakin oli kriittinen, mutta niissä jutuissa oli joku järkikin. Nyt ilkeillään ihan avoimesti ja haukutaan, ja se on yllättänyt mut jo ihan vuosia sitten. Loppulauselmana sanoisin, että tässä ammatissa pitää vaan jaksaa painaa eteen päin, niin ylä-kuin alamäetkin, ne gloorian hetket ja ne, kun tulee paskaa niskaan oikein kunnolla. Moni sortuu siihen, ei vaan jaksa”, Eppu toteaa.

Onko sinulle mahdollisesti omia ”esikuvia”, alalta kuin alalta? ”Lapsuudesta muistan tän Turun Kaupunginteatterin Seitsemän veljestä, jonka taltiointi tuli tv:stä ja se kolahti kyllä todella kovaa! Mulla oli niiden kuviakin seinällä, samoin Elämänmenosta Susanna Haaviston kuva mulla oli seinällä. Taiteilijoita, joihin huomaan aina palaavani, on kirjallisuuden puolelta varsinkin Kurt Vonnegut, se musta huumori ja tarinankerronta on aina kiehtonut mua. Musiikkipuolella mua on aina kiehtonut Jim Morrison ja The Doors. Toimittajapuolelta sitten tämmöinen kuin Bill Maher. Hän on koomikko, jolla on oma poliittinen talk show Jenkeissä. Suomesta sitten on mainittava Pelle Miljoona varsinkin, ja Ismo Alanko ja Sielun Veljet, se maailma on jotenkin niin huikee ja pyrin TeaKiinkin just silloin kun Siekkarit oli voimissaan. Vuonna ´88 näin sit Bruce Springsteenin ensimmäisen kerran, samalla reissulla ostin muuten sen vetopasuunankin. Miten se otti sen lavan haltuun silloin ja antoi energian virrata, ihan huikeeta. Teatteri/elokuvapuolelta sit Martti Suosalo, Antti Litja ja Pekka Heikkinen on sellaisia, joita arvostan todella paljon. Ulkomailta sit vaikkapa Sean Penn, Brad Pitt...Mulla on niin, että joku aina hetkittäin nousee sieltä pintaan ja seuraan sen touhuja sitten tarkemmin. Heath Ledgerin roolityö Jokerina muuten oli sellainen, et sitä on aika paha ylittää! Aika kovan hinnan se siitä kyllä maksoikin...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllähän mä varmaan Marlon Brandon kanssa lähtisin vääntämään! Donald Sutherlandin kanssa olisi myös varmaankin ihan nastaa näytellä. Suosalon kanssa näyttely Isänmaallinen mies-leffassa oli tietysti yhtä juhlaa, ja onhan tämä talokin täynnä ihan huipputyyppejä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Frank Sinatran kanssa ”My way”, tai ”Strangers in the Night” sillai vuorotellen, säkeistö kerrallaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Riittääks meillä aika? No Lahden Kaupunginteatterissa olin ensin avustamassa ja sitten olen vieraillut siellä ihan aikuisenakin. Yhden kesän olin Suomenlinnassa Ryhmäteatterissa. Teatterikouluaikoina vierailin Kansallisteatterissa. Espoon Kaupunginteatterissa olen ollut, Helsingin Kaupunginteatterissa tietysti, Tampereen Työväen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Fyysisesti lavalla olen ollut vaikka missä, tiettyjen juttujen kanssa on kierretty monessakin paikassa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja Pyynikin Kesäteatterissa Tampereella.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö vuosien varrelta. ”Kun miettii tollai proggisten kannalta, niin yksi vavisuttavimmista kokonaisuuksista on ollut kyllä Pyynikin Tuntematon sotilas ´97, se oli niin raju kun se kesti melkein neljä tuntia ja siitä oli yli 80 esitystäkin. Mieletön porukka, Kalle Holmbergin ohjaus ja siellä sai painaa ihan täysillä. Rooleista sillai tärkeimpiä tai kasvattavimpia on ollut George Taborin näytelmä Taisteluni, jossa näyttelin Hitleriä. Se oli todella vaativa rooli. Sitten Tsehovin Lokki ja siinä Treblevin rooli, tää oli Ryhmäteatterissa ´98. Sit Kari Hotakaisen kirjoittama Bronx, sitä treenatessa mulla meni selkä paskaksi. Se oli ns. yliheittojuttu ja selkä leikattiin siinä välissä, se oli ehkä rajuin juttu mihin olen joutunut. Roolihahmoni oli puolirobotti, joka hajottaa itteensä ja hajotin sitten ihan kirjaimellisestikin! Omanlaisensa haaste on ollut sitten esimerkiksi Housut pois!-musikaali, jossa laulettiin korkealta ja kovaa. Kolme iloista rosvoa oli sangen riemukasta tehdä, koko ajan oli hirvee meno päällä. Täytyy kyl sanoa, että suurin vaivannäkö on ollut tän Chaplinin kanssa. Picassoa olen myös näytellyt, ja sitä on ollut ehkä nastointa tehdä. Se oli hyvällä tavalla häikäilemätön tyyppi.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on mun vakkarivastaukseni, eli yksi suosikkikirjoistani on Saatana saapuu Moskovaan, ja varsinkin nuorempana mulla oli haaveena tehdä siitä se Begemot-kissa, mutta nyt vanhempana voisin tehdä sen Wolandin, joka on itse Saatana. Vesa Vierikko näytteli sen Ryhmiksessä taannoin. Jännää on se, että mä en oo koskaan näytellyt Shakespearea, eli mikä tahansa niistä näytelmistä kävisi myös. Teen vaikka itse jonkun monologin, jos en muuten pääse tekemään heh.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä noi ympärillä olevat ihmiset on parasta. Tää on sosiaalinen ala, ei tarvitse olla yksin. Vuorovaikutus yleisön kanssa on hienoa myös, ja haasteellisuus. Tää on tosi konkreettista tekemistä, tuntee tehneensä. Hyvinmenneen duunin jälkeen se hyvänolontunne ja euforia, ah. Tuntee elävänsä isosti! Koko ajan ollaan ytimessä”, hehkuttaa Eppu.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Yleisön puolella se on varmaankin haltioitumista hyvästä esityksestä, mutta esimerkiksi se hetki, kun esitys lähtee pikku hiljaa liikkeelle on mulle taianomaista. Olen omissa oloissani ja menen makaamaan hetkeksi lavan taa, orkesteri virittelee soittimiaan, puhetta alkaa hiljalleen kuulua sieltä sun täältä, kaikki virittäytyvät tulevaan esitykseen. Mä makaan ja katselen ylöspäin, on lamppua ja lavastetta todella korkealle, ja tunnen vahvasti olevani osa sitä kaikkea. Yhdessä luodaan se keinotodellisuus, ja pian kaikki on ohi ja ihmiset lähtevät koteihinsa ja kuka minnekin. Mutta se hetki ennen esityksen alkua, varsinkin kun tietää että tulossa on hyvä juttu ja odottaa vain sitä, että vihdoinkin päästään kertomaan tämä tarina.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Perhe inspiroi mua eniten noin elämässä yleensä, mutta sitten muuten tuo poliittinen säätö inspiroi mua suunnattomasti! Tykkään ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja ottaa kantaa moraalisiin arvoihin. Yhteiskunnallinen teatteri inspiroi myös, kuten nää Eduskunta-näytelmät. Tietenkin mua inspiroi myös hyvä kirja, hyvä elokuva, lapset, hyvä saunareissu...”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En mä hirveesti, mutta jos on jotenkin epävarma olo, niin sitten jännittää kyllä. Musta se ei oo niinkään ramppikuumetta, vaan epävarmuutta sen jutun suhteen, jos tuntuu siltä ettei se ole vielä ihan valmis. Olen pyrkinyt kääntämään tietynlaisen jännityksen voimavarakseni ja onnistunutkin siinä, musta on aina nastaa mennä lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja esityspäivinä tai ennen kuin menet lavalle? ”Ensi-iltapäivän olen pyrkinyt rauhoittamaan niin, ettei siinä olisi mitään muuta, mutta aina tulee sellaisia viime hetken juttuja esimerkiksi enskarilahjojen ostoa kollegoille tai vastaavaa. Aina jotain unohtuu! Oon sit huomannut myös sen, että juttujen välillä on eroja. Joskus oon käynyt uimassa tai lenkillä ennen esitystä, ja joihinkin juttuihin sopii taas se, että on vaan. Tulee vähän aikaisemmin teatterille ja vaan aistii sitä fiilistä siellä. Sit mulla on kyllä sellainen, että oon kuunnellut aina enskaripäivänä Alice Cooperin ”Hello hooray”-biisin ennen kuin lähden pukkarista lavalle, välillä sekin on kyl unohtunut. Se tuli mulla Nuorisoteatterin aikoihin jo ja siitä tulee aina mieleen mukavia muistoja jostain kaukaa.”

Onko sinulle jotain taikauskoon liittyviä uskomuksia? ”Kyllä se niin on, että ensi-iltatoivotuksiin ei koskaan vastata kiitos. Työviksen aikoihin me Summasen Peten kanssa tahallaan pelleiltiin siellä välillä, laitettiin plaria lattialle ja vihellellen toivotettiin toisillemme onnistunutta ensi-iltaa ja kiiteltiin, ja vanhemmat kollegat olivat ihan kauhuissaan, että mitä me oikein touhutaan! Aika julmaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällä Kaupunginteatterilla tehtiin ”Munaako herra ministeriä”, se oli mun ensimmäinen juttuni ja mulla oli ensimmäisen puoliajan loppuvaiheilla kaksi lavaltapoistumista. Mä poistun ensin lavalta, jään hetkeksi venailemaan ja Maijalan Sepon kanssa jutellaan siinä hetki aina, sit käväisen vielä lavalla ja sitten tulee väliaika ja menen pukuhuoneeseen. Oli jotkut formulat meneillään ja poistuin lavalta, ja koska Maijalan Seppoa ei näkynyt missään, mun muistini sanoi että tää on nyt se väliaika jo ja jatkoin matkaa pukuhuoneeseen. No, lavalla on Esko Roine ja Asko Sarkola, ja kuulen pukuhuoneeseen mun iskuni, eli mun pitäiskin olla lavalla! Tajusin, että olen poistunut liian aikaisin ja lähdin juoksemaan takaisin lavalle. En muista siitä matkasta yhtään mitään, paiskoin kaikki ovet auki edestäni ja muuta. Olin kuulemma ollut ihan vitivalkoinen kun pääsin lavalle. Siinä oli kuitenkin teatterinjohtajakin paikalla ja olin just tullut taloon... Tarjosin sitten jälkikäteen pullakahvit ja vannoin, että tää ei tuu ikinä enää toistumaan, eikä oo kyllä toistunutkaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Aikanaan näyttelin Työviksessä Väinö Linnaa ja Veikko Sinisalo pyöri siihen aikaan teatterilla paljon. Hänhän oli Linnan hyvä ystävä. No, hän tuli usein katsomaan harjoituksia ja jälkeenpäin tuli juttelemaan ja antoi palautetta ja hyviä neuvoja roolin rakentamiseen. Silloin en tajunnut tän täyttä arvoa ja vasta näin jälkikäteen oon tajunnut, miten absurdia ja samalla ainutlaatuista tuo oli.”

Tulevia roolejasi? ”Misa Nirhamon kanssa tehdään ravintolateatteria, ”Voihan veljet” on jutun nimi ja ensi-ilta on tammikuussa 2014 Ravintola Albergassa. Joensuussa on kesällä sitten Aurinkorinteen Kesäteatterissa Albatrossi ja Heiskanen, ja näyttelen siinä Heiskasen roolin. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä.”

Onko sinulla mottoa? ”Kurt Vonnegutilta löytyisi sellaista, että ”On kaksi asiaa, jotka sinun pitää muistaa. Toinen on se, että ”kuoltuasi olet kuollut”, ja toinen on se, että ”rakastele aina kun voit, koska se tekee hyvää”. Näillä kahdella mennään!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Kyllä mä varmaan sanoisin sen mitä Kerttu-tyttäreni on nyt sanonut vauvalle kun se rupeaa itkemään, eli ”Ei mitään hätää!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Toivoisin, että kynnys olisi matala ja sitä ilosanomaa olen yrittänyt viedä eteen päin tässä. Et olisi yhtä helppo mennä teatteriin kuin vaikkapa elokuviin.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä miksi, mutta pienenä ihailin Salamaa kovasti. Ehkä siinä on se, että mä olen samanlainen, singahtelen vähän joka paikkaan.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hahahah! Menisin varmaan Yrjönkadun uimahalliin katsomaan, että miltä siellä näyttää naistenvuorolla. Nyt oon käynyt vain miestenpuolella. Päiväni lesbona, hahah!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin varmaan Stephen Kingin Musta torni-sarjan sinne ja lukisin sen uudestaan läpi. Sit ottaisin Beatlesin koko tuotannon mukaan myös. Ruokapuoleksi ottaisin hyvää sushia ja pari pulloa punkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin varmaan sen vetopasuunan, sillä kun puussa töräyttelisi, niin kuuluisi kauas ja kunnolla! Ja vuvuzelan!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyl mä varmaan menisin Elm Streetille, et mitä siellä oikein tapahtui silloin kun Kennedy ammuttiin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen katsomaan nuorten harrastajien teatteriesitystä, jonka nimeä en itse asiassa edes tiedä...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Enkuksi kun lauseen aloittaa ”actually”...
Mistä sanasta pidät vähiten? - Laiskuus
Mikä sytyttää sinut? - Hyvä teatteriesitys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tosikkomaisuus
Suosikkikirosanasi? - Perkeleen perkele!
Mitä ääntä rakastat? - HIFK:n maalilaulu!
Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallin
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Järjestyksenvalvoja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs pidit?” ja iskis sitten silmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).