Sari Siikanderin
tapasin toukokuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä, ennen UIT:n
näytöstä Ilosofian oppitunnista.
Vuonna 1964
syntynyt Sari on horoskooppimerkiltään rapu. ”Syntynyt olen
Valkeakoskella, joka on tehdaskaupunki siinä Tampereen kupeessa.
Juuso Waldenin hengessä, jalkapallon ja paskanhajun seassa on
vartuttu”, Sari naurahtaa viitaten paperitehtaiden ominaistuoksuun.
”Tällä hetkellä
mä asun Nurmijärvellä, mä en olen mikään ”citytyttö”
ollenkaan. Mulle sopii tuo Nurmijärvi-Klaukkala -seutu, sillä siinä
on jotain samaa kuin mun syntymäkaupungissani – pieni ja
yhteisöllinen paikka. Musta on ihana olla töissä täällä
Helsingissä, tulla tänne ja viettää täällä vapaa-aikaakin,
mutta aina mä kaipaan kotikulmille, koska luonto on siellä heti kun
ovesta astuu ulos. Kyllähän mä opiskeluaikoinani asuin täällä
Kalliossa ja sen jälkeenkin vielä kymmenen vuotta, mutta aina mun
kaipuuni on ollut maalle. Eihän tuo Klaukkalakaan nyt ihan
”maallamaalla” ole, mutta verrattuna Helsinkiin...”
Mitä harrastat?
”En varmaankaan mitään sellaista, joka ei jollain tavalla
liittyisi työhöni. Jos mä koen jotain harrastavani, niin se on
tanssi. Mä jäin siitä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta
totaalisesti koukkuun noihin kilpatanssilajeihin, ja niitä mä pyrin
harrastamaan aina kun mulla vaan suinkin on mahdollisuus osallistua
johonkin kurssille tai ottaa yksityistunteja. Se paritanssi on niin
hieno laji! Tätä voin sanoa ihan harrastukseksi kyllä, koska
harvemminhan teatteriesityksissä on mukana senkaltaista tanssia.”
Osaatko soittaa
jotain soitinta? ”Voi en! Mä oon ollut tosi laiska kouluaikoina
opettelemaan nuotteja. Mulla on ollut kyllä melodika ja joskus
lukioaikoina osasin sitä jopa vähän soittaakkin, mutta se taito on
kaikki kadonnut ja nyt mä katson kaihoten kun lapseni soittaa
nokkahuilua ala-asteella nuoteista. Opetuksen taso on kyllä
huikeeta. Siitä se vaan vetelee ja minä en osaa mitään. Mulla on
ihan oma tapani tulkita nuotteja ja jotenkin klaaraan sen, mutta jos
tulee jotain ylennys – tai alennusmerkkejä, niin olen heti
pulassa.”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä
luulen, että tuon impron myötä (joka on mun toinen rakkauteni
tämän UIT:n lisäksi) mä olen aika laaja-alainen. Vaikka
komediaviittaa mun hartioilleni kovasti ripustetaankin, niin mä en
itse kuitenkaan koe sitä niin, että mua pystyisi niin helposti
lokeroimaan. Ja sitten impron ja siihen liittyvien koulutusten myötä
mun taskuuni on jäänyt paljon sitä, että mä olen varmaankin aika
hyvä työryhmässä. Mä olen sidosaine, hengenluoja ja saatan
ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Mä olen myös perustunnollinen,
eli teen tunnollisesti oman kakkuni, harjoittelen kiltisti ja niin
edelleen.”
Minkä taidon
haluaisit osata? ”No ehdottomasti mä voisin vielä kehittyä sekä
tanssijana että laulajana hirveästi, ja ihailen ihmisiä joille on
lauluääntä suotu, koska musiikin mahdollisuus vaikuttaa ihmiseen
on niin hirvittävän suuri. Sitä välillä kaihoten katsoo jossain
rokkikonsertissa, että miten teatterissa voisi saada aikaan
samankaltaisen pitkäkestoisen tunnemyllerryksen. Musiikki menee
suoraan solutasolle ja muistoihin. Ihminen voi teatteriesityksen
aikana liikuttua hetkeksi ja reagoida sen tarinan vietävänä ja
saada suuria tunne-elämyksiä, mutta se palaute suhteessa
esiintyjään ei ole koskaan niin suoraa kuin se, mihin musiikki
pystyy. Ne on sellaisia mun ikuisuuskehittämisalueitani, joissa
haluaisin olla paljon taitavampi. Taitaa tässä mulla vuodet loppua
kesken... ”
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla
olevia? ”Ei ole kyllä. Meidän sukuhan on
käsityöläisammattipohjainen ollut kautta historian,
ylioppilaitakaan meidän suvussa ei ole kuin ihan muutama.
Isänpuolelta mun yhdet sukulaiset pyörii Kaustisella soittamassa
viulua, heillä on sellainen perheorkesteri. Se on ainut kytkös,
jonka laskisin taiteeksi.”
Milloin olet
kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Valkeakoskella
keskikouluaikoina meillä oli äidinkielenopettaja, joka rakasti
teatteria yli kaiken ja hän rupesi pitämään meille
näytelmäkerhoa. Me tehtiin joulujuhlanäytelmä ja katsomossa istui
Saara Mäkelä, joka oli Valkeakoskella hyvin aktiivinen henkilö.
Saara oli huomannut sitten, että täällähän on paljon nuoria,
jotka tykkäävät näytellä, ja pohti miksei Valkeakoskella ole
nuorisoteatteria. Siltä istumalta hän sitten päätti, että
yrittää perustaa sellaisen ja hänellä oli siihen Työväenopiston
kautta mahdollisuuksia. Ja kas, niin Valkeakoskelle perustettiin
nuorisoteatteri, johon mä sitten menin mukaan. Valkeakoskihan on
teatterin kannalta hirvittävän hyvä kaupunki siinä mielessä,
että siellä on edelleenkin yksi harvoista ammattijohtoisista
harrastajateattereista. Silloin kun minä oli nuori, siellä oli
johtajana Matti Kuikkaniemi ja tehtiin kyllä todella korkeatasoista
teatteria. Se on kyllä tavallaan yksi mun keskikouluni
teatterimaailmaan. Muistan, kun menin sinne purukumia jäystäen ja
Kuikkaniemi sanoi mulle, että ”jos sä kuule tänne aiot tulla,
niin purkka pois suusta ja opettele puhumaan.” Seuraavaksi
opetettiin sitten se, että harjoituksista ei olla koskaan pois,
paitsi jos on omat hautajaiset ja niistäkin on ilmoitettava
etukäteen. Tietyt teatterin lainalaisuudet tuli heti kättelyssä,
purkka pois ja ”ihme nuorisoässä” pois puheesta. Ja tavallaan
kun mä olin siellä nuorisoteatterin puolella, niin aikuisten
harrastajateatterin puolelle tuli Cabaret, mä en edes tiennyt mikä
se on, mutta siihen haettiin tanssityttöjä. Minä menin sitten
auditioneihin ja ikää taisi olla 13-14 silloin. Mä en tajunnut,
että ne tanssitytöt oli ilotyttöjä ja mulle sanottiin, että
voitko mennä kotiin kasvamaan. Mä en itse tätä muista, mutta
äitini jaksaa kertoa tätä, eli olin tullut sieltä tuohtuneena ja
sanonut, että ”minähän en sinne mene ennen kuin soittavat!”
Äitini oli ajatellut, että siihen loppui sitten meidän Sarin
teatteriharrastus, että kuka sitä nyt kotoa soittelee. Et pitääkö
olla noin mustavalkoinen ja jääräpää! Mä olin niin
loukkaantunut siitä, mitä mulle siellä sanottiin. No, sitten kävi
niin, että teatterille tehtiin ”Niskavuoren nuori emäntä”, ja
siihen tarvittiin Kustaava ja mulle tulikin se puhelinsoitto sitten!
Sille tielle mä sitten jäin ihan totaalisesti. Se oli mulle ihan
toinen koti se Valkeakosken harrastajateatteri.”
”Kustaavan ja
TeaKin välissä tapahtui sitten sellaista, että ensinnäkin mähän
hain kouluun viisi kertaa. Ne ensimmäiset kerrat meni vielä niin,
että ”noh, mä olen vielä niin nuori”, olin 17-vuotias kun ekaa
kertaa sinne hain. Sit mä hain Jyväskylän Kaupunginteatteriin
näyttelijäharjoittelijaksi, siihen aikaan oli vielä ns.
oppisopimuspaikkoja. Olin siellä sitten kolme vuotta ja osallistuin
näyttelijäharjoittelijoiden pitkään jatkokoulutuskurssiin. Se oli
hieno koulutus, me oltiin kaksi viikkoa ensin Suvirannassa ja
syksyllä pari viikkoa Helsingissä, ja sitten seuraavan vuoden
aikana johtavat opettajat kävivät katsomassa kaikki ensi-illat
sillä paikkakunnalla, missä oltiin näyttelijäharjoittelijana, ja
antoivat palautetta. Olin sitten tosiaan siellä Jyväskylässä ja
mulle tuli sellainen olo, että mä en osaa! Kun ruvettiin viidettä
prinsessaa vääntämään, niin mä tajusin, että mä en pysty
oikeesti tekemään näistä erilaisia ja mä en osaa yhtään
mitään! Päätin sitten, että vielä kerran mä haen kouluun... ja
sit mä pääsin. Se oli vuonna 1990 ja valmistuin 1994. Nätyyn mä
en hakenut koskaan, jotenkin se varmaan tuntui siltä, että Tampere
oli liian lähellä kotia. Oli päästävä Helsinkiin.”
Sari / (c) Teatterikärpänen |
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Tunne ja totuus
teatterissa”. Mua kiinnosti, ja kiinnostaa toki edelleenkin,
tunneilmaisun monimuotoisuus. Mua kiinnosti se, että kuinka paljon
mun pitää oikeasti itse tuntea niitä tunteita, jotta yleisö
tuntisi tunteita. Vai onko se kaikki oikeesti tekniikkaa, jolla mä
voin huijata yleisön tuntemaan, ja kummalla saa suuremman
tunnereaktion aikaiseksi. Mulla oli siinä Diderot ja Stanislavski
vastapooleina tieteelliseltä tutkimuspuolelta. Mä olin ihan suossa
sen kanssa! Mä en pystynyt tekemään, enkä pystyisi vieläkään
tekemään, sellaista itselleni vedenpitävää loppupäätelmää
tästä aiheesta. Se on musta todella mielenkiintoinen aihe, ja se,
että mikä se totuus on? En tiedä vieläkään. Mut kun mä itse
istun katsomossa, niin mä paljon mieluummin katson jopa
keskeneräisempää ja rösöisempää, jos siellä on havaittavissa
joku lämpö ja palo, kuin sellaista, joka on kylmää ja teknisesti
taitavaa. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että siinä mun
lopputyössäni se peruskysymys on ollut sellainen tietty läsnäolon
vaade, et mikä on se läsnäolo joka sytyttää katsojan, eikä
niinkään se tunne. Mä olen varmaan ollut menossa jotain
tuonkaltaista pohdintaa kohti, mutta olen ollut silloin niin nuori,
etten ole sitä tajunnut. Niin, ja taiteellinen lopputyöni oli Juha
Lehtolan ”Loppuun asti lystikkäät” Kino Helsingissä. ”
Onko sinulla muita
mahdollisia opintoja teatteriin liittyen? ”Jotain laulukursseja on
ja Suvirannan kursseja näyttelijäntyöhön liittyen, mutta mun
suurin kurssittajani on varmaankin Stella Polaris, koska me tilataan
sinne melkeinpä vuosittain ulkomailta itsellemme kouluttajia. Vaikka
se tavallaan on meidän improesityksiä parantavaa koulutusta, niin
eihän se myöskään ole millään lailla poissuljettu
näyttelijäntyöllisestä koulutuksestakaan.”
Kertoisitko vähän
lisää, miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? Oletko ollut heti
alusta mukana? ”Mä en ollut ihan siinä alkurysäyksessä mukana,
mutta yli 20 vuotta olen jo mukana ollut. Sekin on sellainen
kohtalonsanelema oikku. Me oltiin just valmistuttu, ja mä olin
käymässä Anna-Elina Lyytikäisen luona ja hänellä oli jokin
paperilappu pöydällä. Impron toi aikoinaan Suomeen Tytti Oittinen,
ja hän siinä lapussa kirjoitti, että ”Pidämme avoimen
improkurssin freelancereille. Jos olet kiinnostunut, niin tervetuloa
mukaan”. Minä sain siitä lapusta hirveet ”kilarit”, et miksen
minä oo saanut tämmöistä kirjettä! Otin sen lappusen ja siltä
istumalta soitin Tytille, joka nauraa luurin toisessa päässä.
Lappu oli aluksi laitettu niille, jotka olivat jo jossain vaiheessa
ilmoittaneet kiinnostuksensa improa kohtaan, ja totta kai sain mennä
mukaan. Menin sitten ensimmäiselle viikonloppukurssille, ja sille
tielle taas jäin. Tunsin heti, että nyt olen kotona ja tässä on
jotain sairaan makeeta!”
Mitä mahdollisesti
tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Silloin kun mä lähdin
hakemaan kouluun viimeistä kertaa niin mä päätin, että jos en
nyt pääse kouluun, niin mä lopetan koko näyttelijän ammattini,
koska mä koin että musta ei voi koskaan tulla hyvää
pystymetsäläisenä. Muistan, että silloin 20 vuotta sitten mua
kiinnosti myös sisustussuunnittelijan ammatti ja taisin katsella
vähän niitä koulutuksiakin, mutta ajattelin heti, että en voi
hakea tuonne koska en osaa piirtää. Mutta jos mä nyt ajattelen,
että työt loppuisi tähän, niin kyllä mä varmaan jossakin
muodossa opettaisin. Ei musta varmaan ihan luokanopettajaksi olisi,
mutta musta siellä on sellainen maasto, jossa tällä teatterialan
koulutuksella olisi paljon annettavaa. Mua jotenkin häiritsee se,
että meillä ei lapsille opeteta vuorovaikutustaitoja. Miksei se
voisi olla oppiaine, niin kuin monessa Euroopan maassa on? Mua
kiinnostaa myös se, miten erilaisia me ollaan. Ei olla samanlaisia
oppijoita. Mulla on ollu kansakoulussa niin mahtavat opettajat, ne on
antanu mun olla sellainen kuin mä oon. Mä olin ykkös-kakkosluokalla
kauhean levoton enkä pystynyt olemaan tuntia paikallani. Opettajani
ei koskaan kokenut sitä ongelmana. Hän näki, että mulla alkoi
olla levoton fiilis ja sanoi, että ”sä voit Sari mennä tuonne
luokan taakse kävelemään vähän” ja mä sain kävellä, enkä
ikinä häirinnyt ketään. Seurasin opetusta kyllä, en vain
pystynyt istumaan paikallani. Luulen, että nykypäivänä
täntyyppinen lapsi saisi diagnoosin adhd ja passituksen
erityisluokalle.”
Miksi olet
näyttelijä? ”Huh, iso kysymys. Mä luulen, että mun
elämäntehtäväni jollakin tavalla on tuottaa ihmisille iloa ja
elämyksiä. Onnellisuushan ei ole itsestäänselvyys, ja silläkin
hetkellä kun sulla on vaikeeta etkä ole onnellinen, niin jos mä
pystyn tuottamaan jollekin ihmiselle kahden tunnin unohduksen, niin
se jo tavallaan onnellistuttaa. En mä nyt mikään
hyväntahdonlähettiläs ole, et kyllä mä sillai olen peruspuurtaja
ja perustyöläinen, mutta se miksi tulee tehtyä mielellään myös
komediaa ja revyytä on osittain se, että ihmiset voi saada hetken
unohduksen omasta arjestaan. Ja sitten kun pääsee tekemään
draamaa, niin voi sitä kautta kokea elämyksen ja katharsiksen ja
puhdistautumisen. Mun mielestäni nauru ja itku kulkee niin käsi
kädessä, et jos mä pystyn tuottamaan naurua tai itkua niin
jeeeee.”
Onko sinulla
mahdollisesti omia esikuvia ammatillisessa mielessä? ”Mä en ole
koskaan ollut mukana ns. fanikulttuurissa, eli on vaikeeta sanoa,
että olisi yhtä tai kahta tiettyä. Enemmänkin mä arvostan
ihmisiä, jotka tekee nöyrästi ja kokonaisuuden eteen töitä.
Näillä aamuilla ja näillä ammattivuosilla huomaa selkeästi, että
paljon enemmän vaikuttaa se kenen kanssa tekee, kuin se että mitä
tekee. Viime viikollakin sanoin just yhdessä pikavaihdossa Kaisalle
(Mattila) ja Puntille (Valtonen), että ”voittekste kuvitella, me
ollaan muka töissä!” Ja mä oikeasti tarkoitan sitä, koska
meillä on niin ihana se keskinäinen tunnelma ja vain sieltä voi
mun mielestä löytyä sellaista, joka on jotain suurempaa kuin yksi
plus yksi. Se tulee sieltä ihmisistä ja keskinäisestä
luottamuksesta ja yhdessälöytämisen riemusta.”
Kuka olisi
unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa?
”Uuuuuuu! Ei nyt mennä näyttelijäntyöllisillä avuilla, mutta
jos mä saisin haudastakin nostaa jonkun kanssani lavalle, niin kyllä
mä haluaisin olla samassa kohtauksessa lavalla Marilyn Monroen
kanssa. Johtuu ehkä siitä, että itse esitin häntä sata kertaa
Tampereen Työväen Teatterissa ja yritin tutustua hänen
sielunelämäänsä. Sen jos voisin kokea, että mikä siinä on se
totuus.”
Kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä
kyllä haluaisin ottaa noi kaikki meidän pojat! On oikein hieno,
terävä ja metallinen musikaalisoundi joka Rantanivan Mikolla on,
Puntin käheä täyteläinen rokkisoundi ja Heikki Helan ”suklaata
valuu sieraimista”-soundi. Valitse noista nyt sitten!”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa
olin kokopäiväisenä iltanäyttelijänä ennen kuin menin
Jyväskylään. Sitten olen tehnyt Kotkan kaupunginteatterissa,
Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa,
Ryhmäteatterissa, Stella Polariksessa ja lisäksi Aleksanterin
teatterissa tein sen oman juttuni ”Sellofaania”, ja sen kanssa
olen kiertänyt sitten Oulussa, Turussa ja vaikka missä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö. ”No Marilyn ehdottomasti, siinä
nimenomaan se komedia ja tragedia kulki niin käsi kädessä. Se on
mun ainut rooli, jossa mä olen saanut suuren näyttämön
loppukiitoksissa standing ovationit monta kertaa. En voi unohtaa sitä
ikinä. Se oli myös mun ensimmäinen musikaaliroolini, eli siinäkin
mielessä käänteentekevä. Sit jollain kummallisella tavalla mun
täytyy sanoa Viivi ja Wagner, koska se vei kolme vuotta mun
elämästäni. Niitä oli tosin kaksi eri juttua, mutta ne tehtiin
peräkkäin. Jotenkin se oli niin kummallista näytellä
kaksiulotteista sarjakuvahenkilöä ja yrittää tehdä siitä
kolmiulotteinen, ja kun se henkilö ei muutu lainkaan, eli yrität
saada siitä vielä mielenkiintoisen parituntisen. Kyllähän mun
ensimmäinen UIT:ni on kauhean merkityksellinen myös, nythän taitaa
olla jo yhdestoista kerta kun olen mukana. Löysin revyyn. Nämä
mainitsen, et jos ajattelee mihin suuntaan sitä sitten kulkee. Tuo
on vähän hankala kysymys muuten, koska nehän on aina rakkaimpia
mitä on just tekemässä. Ja jos alkaa miettiä, että miltä
kantilta kysymystä ajattelee... Esimerkiksi mun ja Neil Hardwickin
ensimmäinen yhteinen juttu oli ihana, koska saimme tutustua
toisiimme ja sen jälkeen ollaan tehty paljonkin yhteistyötä.”
Miten määrittelisit
sanaparin ”teatterin taika”? ”Ai miten se ilmenee mulle
näyttämöllä? Se on totaalinen itsensä unohdus, luottamuksen ja
riemun sekamelska, johon ei mahdu yhtään ainutta omaa ajatusta.
Siitä syntyy taika, joka perustuu sille, että se luottamus
kanssaihmisten kesken Puntin sanoin ”meidän olohuoneessa” on
niin suuri. Totaalinen pelottomuus.”
Kerro joku
kommellus! ”Aina tuota kysytään, ja mun mielestä niitä ei
koskaan tapahdu, heh! Ainut mitä mulla tulee mieleen on UIT:ssa
tapahtunut, kun Rauli Badding Somerjoki-potpurin aikana moshattiin ja
mulla lentää peruukki päästä suoraan katsomoon. Se oli tietysti
juuri ”se kerta” kun se tv-taltioitiin, ja se jäi vielä
lopputulokseen mukaan. Kaikilla muilla on hienosti hiukset ja mulla
on vaalea sukkahousu vain päässä. Ai niin, yks toinen vielä! Ja
tääkin on tapahtunut UIT:ssa. Ai kauheeta! Silloin nää
kokkiohjelmat teki tuloaan ja minä ja Sinikka Sokka olimme kaksi
huippukokkia. Hieno ja hyvä sketsi, ja sen lopussa oli sitten oikea
tomaatti. Sen piti olla vain punch line, eli piti muka heittää se
tomaatti vain, mutta mulla olikin kerran niin hikinen käsi ja se
tomaatti lensi viuuuuuuuh suoraan yleisöön, ja mä näin kun se
lissahti yhden rouvan valkoiseen jakkutakkiin! Mun piti sitten mennä
kuuluttamaan mikkiin esityksen jälkeen, että ”arvoisa rouva,
saatte pesettää takkinne UIT:n laskuun, voisitteko tulla
ilmoittautumaan. Pyydämme anteeksi, se ei ollut tarkoitus eikä
kuulunut esitykseen, vaan se oli näyttelijän vahinko.” Nainen
sitten tuli ja oli vaan, että tämmöisiähän sattuu.”
Onko sinulla
mottoa? ”Päin vaaraa ja häpeänkynnyksen yli!”
Mikä fiktiivinen
hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Just tällä hetkellä mä
haluaisin olla Roope Ankka, jotta mulla olisi ihan hirveästi rahaa.
Ihan puhtaasti taloudellisista syistä! Muuten en haluaisi olla
sellainen kitupiikki, jakaisin kyllä rahojani jos olisin yhtä rikas
kuin Roope, ja kavereillakin olisi kivaa.”
Jos saisit viettää
päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan haluaisin tutkia
sitä kliseistä väitettä, että miehen ajattelu pyörii ns.
p*llu-jalkapallo-viinapullo -akselilla, koska mä en halua uskoa,
että se on totta. Mun mielestä miehet on ihania, älykkäitä ja
charmantteja. Mä varmaan kävisin todistamassa itselleni, että mä
olen oikeassa naisena siinä, että mies on oikeasti paljon
moniulotteisempi kuin mitä kliseisesti annetaan aina ymmärtää. Ja
että mieskin voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”
Jos ihminen
vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä
ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät
kesken kaiken? ”Kynttilän ja kirjan, koska pitää olla
tunnelmavalaistus. Nykyäänhän mä tarvisin sitten myös
silmälasit, mutta ehkä jos ihminen nukkuisi talviunta oikeasti,
niin meillä ei olisi näitä ikänäköasioita ollenkaan. Lisäksi
pitäisi olla myös Fazerin Sinistä.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä se tunnelma
pitää saada sinne puumajaankin, eli kyllä mä sinnekin ne
kynttilät roudaisin. Tulen kanssa täytyisi olla kyllä
varovaisempi. Lyhty majakaksi ikkunalaudalle. En tiedä miksi, mutta
puumajaan mä ottaisin kyllä punkkua. Se johtuu ehkä siitä, että
sieltä näkee kauas ja siellä voisi chillailla ja ottaa vähän
punkkua. Ai kavereitakin saa ottaa! Mahtavaa! No sittenhän meillä
olisi bileet. Punkkua, kavereita ja sitten ei enää tarttiskaan
mitään sisustaa, kun siellä ei olla ihan itsekseen. Saa olla aika
askeettinenkin maja, koska ne ihmiset luo sen tunnelman.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
ajanjaksoon, mutta et voi esimerkiksi muutaa historian kulkua, niin
minne menisit? ”Tämä on kauhean henkilökohtainen eikä liity
maailmanhistoriaan, mutta meidän suvussa on tehty sukututkimusta.
Kun mun lapseni Josefiina syntyi, nämä mun viulistisukulaiseni
antoi mulle sellaisen käärön, jossa oli tästä sukututkimuksesta.
Ihmettelivät sitten, kun en kommentoinut mitään heti. 1800-luvulla
on elänyt Josefiina Siikander, ja mä en tiennyt siitä antaessani
lapselleni mun mielestäni maailman kauneinta nimeä. Niitä
tarinoita alkoi sitten selviämään. Hän on ollut vanhapiika ja hän
on ollut ompelija, ja kiertolainen on tullut tupaan ja kysynyt, että
”Saanks mie ruokaa?” Josefiina oli vastannut, että ”Sie saat
sitten ko väki tulee pellolta jos jottain jää”. Kiertolainen oli
odottanut aikansa, eikä sitten malttanut nälissään odottaa
kauempaa ja oli lähtenyt soppakattilaa kohden. Josefiina oli ottanut
seinältä haulikon ja sanonut, että ”Eks mie sanonu, että sie
saat jos jottain jää!” Ja toinen tarina, joka on säilynyt
hänestä on sellainen, että ”jos siulla on Josefiinan ompelema
nappi, niin sepä ei irtoakaan koskaan”. Mä haluaisin nähdä
tämän Josefiinan! Nää tarinat hänestä, miten topakka ja vahva
nainen hän on ollut, on vaikuttaneet siihen, että ajattelen, miten
minun pienestä Josefiinastani kasvaa yhtä vahva nainen meidän
sukuun.”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Menen meikkiin. Käynnistetään tämä työviikko
tästä.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta
pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta
pidät vähiten? - Vittu
Mikä sytyttää
sinut? - Himo
Mikä sammuttaa
intohimosi? - Valehtelu
Mikä on
suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä
rakastat? - Syvä lapsen nauru
Mitä ääntä
inhoat? - Porakone
Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja
Missä ammatissa et
haluaisi olla? - Juristi
Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Kiva kun tulit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).