Tyttö tulossa / KokoTeatteri

Tyttö tulossa / KokoTeatteri

Suomenkielinen kantaesitys 6.2. 2015, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Suomennos ja ohjaus Anna Veijalainen

Rooleissa : Katja Joutsijoki, Sesa Lehto, Nelly Hristova ja Eetu Alppi/Miku Yli-Tepsa

 Irlantilaisen Nancy Harrisin kirjoittama "Tyttö tulossa" (Our New Girl) on niittänyt mainetta niin Lontoossa kuin New Yorkissakin. Yleisö marssii katsomoon halki varastomaisen tilan, joka on täynnä pahvilaatikoita. Lavasteissa katse kiinnittyy taas erinäisiin pahvilaatikkokasoihin ja hämmentävän siistiin keittiön työtasoon. Veitset kiiltelevät puhtauttaan seinätelineessä. Pahaenteisen musiikin saattelemana nuori poika (ilmeisesti Eetu Alppi) astelee koulupuvussa keittiön pöydän ääreen ja tekee jotain odottamatonta. Vai tekeekö? Valot himmenevät juuri ratkaisevalla hetkellä.

 Hazel (Katja Joutsijoki) häärää hermostuneena kotona oliiviöljypullojen saartamana ja on viimeisillään raskaana. Lakimiesura on vaihtunut kotiäitiyteen ja pinna on kireällä. Kaiken saa hoitaa yksin, poika Daniel on alkanut käyttäytyä omituisesti ja aviomiehestä ei ole mitään apua, sillä plastiikkakirurgina menestynyt mies (Sesa Lehto) kiitää pitkin maailmaa hyväntekeväisyystehtävissä katastrofialueilla. Kaiken keskelle ilmestyy kuin tyhjästä Annie (Nelly Hristova), avuksi Hazelille. Annie on tullut kaukaa. Hän on kovia kokenut ja haluaa nyt omalla tavallaan auttaa perheitä selviytymään arjen pyörityksessä. Hazel ei naisen tuloa oikein sulata ja vetoaa väärinkäsitykseen. Ehei, aviomies Richard on vain unohtanut ilmoittaa palkanneensa apulaisen...

 Hazelilla menee hermot Danielin käytökseen tämän tästä, pojalla on usein kuulemma "se tietty katse". Isäkin saapuu reissuiltaan paikalle ja paree olisi, että olisi pysynyt muualla vaan. Miehestä ei tunnu olevan juuri apua eikä tukea. Millaista meno on sitten, kun uusi vauva syntyy? Molemmilla tuntuu olevan vanhemmuus jotensakin hukassa, ja yksi jos toinenkin asia näyttäytyy väärinkäsityksen muodossa oliiviöljyröykkiöitä myöten. Väripilkku Annie taas vaikuttaa liiankin mukavalta ja "hyvältä ihmiseltä". Tästä ei kyllä hyvä seuraa, ajattelen. Painostava musiikki ja vilkkuvat valot enteilevät pahaa.

(c) Jaakko Vuorenmaa

 En oikein tiedä...psykologisena trillerinä tätä markkinoidaan. Painostavuus jäi jotenkin puolitiehen eikä Daniel-pojasta kuoriutunut mitään pikkudemonia. Sitä vähän odottelin ja koko hommasta jäi lievä paperinmaku suuhun. Etenkin Richard-isän rooli oli jotenkin epäuskottava, noin ailahtelevaisen tyypin en antaisi kyllä leikellä kasvojani tai ruiskutella botoxia yhtään mihinkään. Katja Joutsijoki Hazelin roolissa ei myöskään aluksi tehnyt vaikutusta minuun, mutta loppua kohti hän kyllä petrasi. Puhtain paperein selvisi Nelly Hristova, ja Eetu Alppi oli pojan roolissa harvinaisen luonteva ja reipas.

 Aloin myös vähän liikaa pohtia sitä, miten nyt oli niin vaikeaa päästä niistä oliiviöljyistä eroon ja miksi niistä jauhettiin muutenkin koko ajan. Samoin naapurien jatkuva juhlinta sai paljon huomiota. Naapurikateutta? Punaisena lankana tarinassa kulki mielestäni erinäisten väärinkäsitysten suma, josta aiheutui monenlaista ja se, että miten helposti mennään "sinä sanoit-enpäs sanonut-kuka sanoi-mutta kun se sanoi"-linjalle ja jokainen vuorollaan manipuloi toista puheillaan.

 Tyttö tulossa saa kolme tähteä ***.

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Ilkka Heiskanen

 Ilkka Heiskasen tapasin helmikuun puolivälissä 2015 Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä ennen Sibelius – Kohtalonyhteydet -näytelmän iltanäytöstä.

Vuonna 1962 syntynyt Ilkka on horoskoopiltaan kauris. ”Olen syntynyt 11.1. klo 12.15, valoisimpaan päivän aikaan!”

Mistä olet kotoisin? ”Oon syntynyt Haminassa, mutta varhaisnuoruuteni vietin Keravalla, ja osittain kyllä aikuisvuotenikin. Tällä hetkellä asun Helsingissä. Olenko asunut muualla? Kyyyllä, olin muinoin vaihto-oppilaana Jenkeissä. Koulua kävin loppujenlopuksi vähän päälle kuukauden siellä ja karkasin vaihto-oppilasperheestäni, seurustelin yhden meksikolaisen tytön kanssa ja tein rodeohommia. Hitusen erilainen vaihto-oppilasvuosi oli se! Hämeenlinnassa kävin armeijan eli 11kk olin täällä heti Jenkki-vuoteni jälkeen, ja Vaasassa olen asunut työn perässä puolitoista vuotta.”

Mitä harrastat? ”Ulkoilu esim. pyöräily on rakas harrastukseni. Keväisin ja mieluiten arkivapaana en tiedä mitään parempaa kuin pyöräily. Repussa on hyvät eväät ja termarissa kahvia, ajaa johonkin todella kauas, pysähtyy kivelle ja ihmettelee joka vuosi sitä kevään heräämistä. Niin suurta ihmettä ei ole vielä keksittykään kuin kevät! Ensimmäiset leskenlehdet, kärpäset, nokkosperhoset...”Ilkka hehkuttaa.

”Mitähän muuta mä harrastan...hmmm. Mä pelaan yatzya hyvän ystäväni Jone Takamäen kanssa! Me pelataan sitä tolkuttoman paljon. Siihenhän kuuluu myös leppoisa yhdessäolo. Kapakoissa ei tule käytyä enää, mutta kaveri tulee kylään, juodaan teekupposet, pelataan Kimbleä tai yatzya. Mikään ei ole hienompaa! Voi rupatella siinä samalla ja kuunnella vähän musiikkiakin. Yhdessä vaiheessa pelattiin muuten Fortunaakin! Voi jestas, meillä oli ihan raivopäisiä turnauksia. Jonen broidi Sami Takamäki eli Sami Yaffa asui niihin aikoihin New Yorkissa, ja me pelattiin yksi pitkä viikonloppu kellon ympäri niin, että hädintuskin käytiin nukkumassa välissä. Järjettömiä tuloksia ja kauhea huuto kävi mun työhuoneessani. Sami joutui ostamaan oman Fortunan sitten New Yorkiin mukaansa”, naurahtaa Ilkka.

Tästä sitten keskustellaan muutama minuutti, kun oikein innostutaan kehumaan eri pelien hienouksia.

(c) Jaakko Virtanen

 Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Energian käyttö näyttämöllä on mielestäni mun ehdoton vahvuuteni. Tekstin käsittely myös. Erikoiskikkoja? Mä olen tehnyt paljon monologikeikkoja ja niissä olen kyllä oppinut ottamaan kaikki keinot käyttöön. Aikoinaan tuli tehtyä myös paljon improvisaatiokeikkoja, eli lavalle vaan ja siitä sitten pistettiin menemään. Sanotaanko näin, että mä osaan lukea yleisöä. Ei mulla mitään varsinaisia ”kikkoja” ole. Jos yleisö ei tunnu lähtevän mukaan ja vaikuttaa jähmeältä, mä jotenkin pyrin rikkomaan esityksen eli ajan itseni sellaiseen tilaan lavalla, että tipun väistämättä. Ei niin, että teen sen tarkoituksella. Miten se sitten tapahtuu, sitä en tiedä. On tavallaan niin solmussa, että siitä tilanteesta ei pääse pois muuten kuin tulemalla roolihenkilöstä ulos ja rikkomalla rajan yleisöön. Joskus olen pistänyt esityksen poikki ja todennut, että ”Eikö nyt 53-vuotiaalla miehellä ole muuta tekemistä kuin keekoilla täällä lavalla housut pakaroiden välissä?” kuten Huovisen erikoisissa made-hahmolla on tapana olla ja jatkan ”Ei ole, joten jatketaan!”. Tämänkaltaisia konsteja mulla on, ei oikein muuta. Yleisöhän on aina uusi ja sehän mua tässä kiehtoo ja jännittää ja pelottaakin.”

Mikä on ollut erikoisin paikka, jossa olet Huovisen erikoisia esittänyt? ”Mähän oon esittänyt sitä vaikka missä, suuremmilla lavoilla esim. Oulussa, täällä ja Tampereella, ja sitten Sahalahdella tukkikämpällä! Ihan keskellä metsää vanhassa tukkikämpässä, viime kesänä. Siellä oli todella kuuma. Tulin esitykseen ”elämänluukusta”, eli siitä luukusta, mistä annettiin tukkijätkille ruokaa. Viime lokakuussahan olin esityksen kanssa Ruotsissa kiertueella. Esitys on mulle varsin rakas, ja Huovinen yleensäkin. Mä olen ihan teatterikouluajoista lähtien, aluksi ehkä tiedostamattakin, suuntautunut sooloesityksiin. Täällä Suomessa ei aina ihan välttämättä ole ymmärretty sitä, että sehän on jo esiintymisen muoto sinänsä, yhtälailla kuin mikä tahansa muu laji puhenäytelmistä musikaaleihin. Mua on kiehtonut se tolkuton vastuu, pelko ja jännittäminen, kun siinä ei pääse mihinkään piiloon. Suurin palkinto tulee aina esityksen jälkeen, kun on jaksanut vetää taas esityksen ja palaute on ollut hyvää. Ajelee kotiin, pysähtyy P-alueelle, ottaa pahvimukista hörpyn kahvia ja polttelee tupakin rauhassa. Hieno tunne. Parituntinen esitys on kuitenkin tosi raskasta vetää, seuraavana päivänä olo on kuin olisi maratonin juossut.”

”Toinen monologiesityksenihän on sitten Leninki. Se kertoo miehestä, jonka vaimo on jättänyt vuosi aikaisemmin. Kaikki tapahtuu puhelimessa ja sillä miehellä on ihan järjetön mielikuvitus. Tolkuttoman hauska esitys, olen vetänyt sitä nyt noin parisataa kertaa varmaankin. Pitäisikin yrittää tulla sen kanssa vierailemaan myös tänne! Siinähän myös tunnetilat vaihtelevat nauruhysteriasta surumieliseen. Mulle esikuvia on esimerkiksi Chaplin, Buster Keaton tai Harold Lloyd, myös Marxin veljekset. Chaplinin surumielisyys, haikeus ja senkaltainen komiikka osuu ja uppoaa muhun, pidän siitä todella paljon. Omilla esityksilläni haluan tehdä vastaavaa. Mulle parasta on sellainen komiikka, joka on naurua kyynelten läpi. Tietynlainen lempeys. Sen takia juuri pidän Huovisesta niin paljon, hän käsittelee ihmisiä hirmuisen lempeästi mutta myös niin, että on hyvä oppia nauramaan itselleenkin. Pitäisi katsoa useammin peiliin, että minkäsnäköistä kuikeloa siellä näkyykään. Ottaa rennommin! Ja sitä kautta oppia kunnioittamaan myös muita ihmisiä. Siitäpä syystä teatteri on niin hienoa, koska tämä on niitä viimeisiä paikkoja, jossa ihmiset kertovat tarinoita toisille ihmisille. Mä henkeen ja vereen vastustan kaikenlaisia videolaitteita esityksissä, nehän on tyylikeinoja, mutta mä uskon nimenomaan siihen, että lavalla on ihminen, joka kertoo hienon tarinan. Siinä ei tarvita mitään muuta, ja se oli mulla lähtökohtana tuossa Huovisessakin. Välillä miettii, että onko tämä sittenkään tarpeeksi ja palaa taas siihen, että muuta ei tarvita, koska voima on nimenomaan siinä, että tarina kerrotaan yhden ihmisen kautta. Teatterin voima on siinä, että siellä luodaan illuusio, jonka toiset ihmiset ottavat vastaan ja kenties unohtavat oman elämänsä hetkiseksi. Jos saa nauraa kaksi tuntia, sehän on jo lääketieteellisestikin todistettu terveelliseksi. Tai itkeminen puhdistaa, tulee kaihomielinen olo. Mikäs sen hienompaa.”

”Joskus miettii, että onko tällä työllä mitään merkitystä. Toiset lähtevät katastrofialueille auttamaan, minusta ei olisi kyllä siihen eikä mihinkään talonrakennushommiinkaan sen puoleen. Mutta on, tälläkin työllä on merkitystä ainakin niille ihmisille, jotka saavat kiinni siitä hetkestä ja mahdollisesti vielä ajateltavaakin. Tämä on nyt itselleni todistelua, mutta noin jos käy, niin tämähän ei ole lainkaan vähäpätöistä hommaa.”

Heh, neljä kysymystä ollaan päästy puolessa tunnissa. Jatketaan! Milloin kiinnostuit teatterista? ”Vanhempanihan kävivät paljon teatterissa ja pääsin aina mukaan, ja kyllä kipinä on syttynyt jo silloin, kun olen katsellut teattereissa piippuhyllyltä esityksiä. Meillä on ollut hyvin teatterimyönteinen perhe ja äitini on ollut 40-luvulla Varkauden teatterissa näyttelijänäkin. Kari-veljeni pääsi Teatterikoulusta 1979... mä olin 17-vuotiaana siellä Jenkeissä ja tein rodeoklovnin hommia, kyllä. Jotenkin se meininki kiehtoi. Viimeistään sitten armeijassa mä päätin, että nyt mä pyrin Teatterikouluun. Kävin armeijan vaatteissa pääsykokeissa ja pääsin sisään heti ensiyrittämällä. Vuosi oli 1981 ja valmistuin 1985”, Ilkka muistelee.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Tässä on nyt kaksikin asiaa. Tapa suhtautua näyttelijäntyöhön, kunnioitus näyttelijäntyötä kohtaan on tullut Jouko Turkalta teatterikouluaikoina. Tärkein oppi näyttelemiseen ja teatterintekemiseen on tullut Kalle Holmbergilta, hänen kanssaan oon saanut tehdä paljon töitä ja oon ollut tosi onnekas. Mulla on ohjenuorana Holmbergilta tullut oppi, eli teatterintekemisen ja lavallaolemisen pitää olla orgaanista, elävää. Se ei saa olla pönötystä. Esityksen pitää olla hengissä. Moni asia on avautunut mulle vasta jälkikäteen. Olin 25-vuotias kun menin kiinnitykselle Helsingin Kaupunginteatteriin ja puolet asioista meni yli hilseen. Niihin aikoihin Kaupunginteatterissa oli pienen ja suuren näyttämön ryhmät erikseen, pientä näyttämöä veti Kalle ja Ritva Holmberg ja siellä oli Esko Salmiset, Antti Litjat ja kumppanit minun lisäkseni. Mä sain jo nuorena näytellä helvetin kovien ammattilaisten kanssa.”

Esikuviasi mainitsitkin tuossa jo? ”Kyllä, ja siihen kuuluu lisäksi kotimaisista Esko Roine ja Antti Litja, ehdottomasti. Litjalta olen opetellut leffatyöskentelyä tosi paljon, tutkinut hänen tapaansa tehdä. Olen tuntenut Antin pitkään ja hänellä on uskomaton muisti ja mikä mielipuolinen määrä teatteritarinoita. Siihen ei sinulla yksi päivä riittäisi alkuunkaan!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti kiinnityksellä olen ollut vain Vaasan Kaupunginteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Lisäksi olen näytellyt Ryhmäteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Työviksessä, Lilla Teaternissa ja Teatteri Pienessä Suomessa (jotka nykyään ovat osa HKT:a), Vantaan teatterissa, Espoon Kaupunginteatterissa, Keski-Uudenmaan teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Vierailuesitysten kanssa on tullut käytyä sitten vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Vuonna 1997 olin Pyynikin Kesäteatterin Tuntemattoman sotilaan Hietanen. Meitä oli tosi hyvä porukka. Se oli raskas mutta hieno kesä. Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa olin Nummisuutareista Iivari vuonna 1993. Eskona heilui Martti Suosalo. Arto af Hällström ohjasi sen ja saman roolin sain tehdä Teatterikoulussa Jouko Turkan ohjauksessa. Sibeliusta saan esittää nyt jo kolmatta kertaa. Hän on minulle rakas henkilö ja on hienoa välittää hänen tunteitaan ihmisille.”

Onko sinulla ollut jotain haaveroolia, joka on toteutunut? ”Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta olen aina halunnut tehdä jonkun roolin. Kun kuulin, että Väänäsen Kari suunnittelee elokuvaa, toivoin että kunpa saisin edes pikkuriikkisen roolin siitä. Vänä sitten soitti ja tarjosi minulle Mooses Pessin roolia. Huusin riemusta suoraa huutoa puhelimeen. Vänä kysyi, että ”Onko tuo myöntävä vai kieltävä vastaus?” Voi jestas meillä oli hauskaa sitä tehdessä, Aake Kalliala siinä vielä kuoliaaksinaurattajan roolissa.”

Mitkä asiat saavat sinut innostumaan? ”Mut saa innostumaan innostuneet ihmiset ja ihmiset, jotka ovat auki. En nyt tarkoita persaukisia, heh. Tai no, kyllä nekin saa mut innostumaan. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita elämästä ja sellaiset, jotka eivät ole pilkunviilaajia ja ytimennäivertäjiä. Laajat kaaret ja hymy huulilla, se on parasta!”

Onko sinulla omia rituaaleja/rutiineja, joita teet ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mä käyn esityspäivänä aina tekstin läpi, jossain vaiheessa. Ennen esitystä pyrin myös pitämään itseni hyvällä päällä, mä höpöttelen ihmisten kanssa ja touhuilen. Availen koneistoa. Ei mulla mitään sellaisia ole, että vasen sukka ensin ja sitten vasta oikea.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Voi niitä on paljon! Vaasassa varsinkin sattui ja tapahtui. Mun ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan Kaupunginteatteri vuonna 1985, ja sinnehän mä jouduin heittämällä kolikkoa. Mulla ei ollut vakituista asuntoa silloin Teatterikoulun viimeisellä vuosikurssilla, ja me notkuttiin aina Ravintola Ankkurissa, joka sijaitsi Punavuoressa lähellä koulua. Mulle soitettiin Vaasasta sinne ravintolaan, että tuletko tänne töihin. ”Nyt on sen verran kiire tässä, en nyt ehdi keskustelemaan asiasta, soittakaa seuraavana päivänä kouluun”, me taidettiin pelata flipperiä siinä joten tärkeät hommat oli meneillään. Noh, nehän soitti sitten koululle, jonne olin mennyt hyvinjuhlitun yön jälkeen. ”Tuletko tänne töihin?” ”Pieni hetki”, vastasin ja kaivoin taskustani 20-pennisen. Kruunalla lähden, klaavalla en. Kruuna tuli, ja sitten mentiin. Kesällä näyttelin Robin Hoodia ja ykskaks tajusin, että huomenna pitää muuttaa Vaasaan eikä mulla ole asuntoa! Ekan vuoden asuin lavastamossa siellä, nukuin yhden koivulavasteen takana ja joka aamu klo 7 heräsin kun lavastemiehet tuli hommiin ja meteli alkoi. Mihin me muuten jäätiin? Mä eksyin sivupoluille jälleen. Mikä oli kysymys?” Ilkka nauraa.

”Ai niin se kommellus! Vaasan Kaupunginteatterissa oli Brechtin ”Hääjuhla”-näytelmä, Pentti Helin näytteli sulhasta ja mä näyttelin hänen ystäväänsä. Morsianta näytteli Inkeri Kivimäki ja morsiamen isää näytteli Paavo Hyttilä, jo edesmennyt legendaarinen näyttelijä. Oli kohtaus, jossa istumme pitkän pöydän ääressä ja morsiamen isällä ja minulla on pieni sanaharkka meneillään. Ollaan tehty monta kertaa se kohtaus, syödään häälounasta, jossa on siikaa ja setsuurileipää ja omenamenua. Paavo Hyttilä replikoi … hänellä oli tämmöinen ”vanhan liiton tapa replikoida eli todella kuuluvasti ja asiallisesti” (*Ilkka puhuu kuuluvalla ja asiallisella äänellä*) ja hänellä muuten oli vanhan liiton tapa myös maskeerata itse itsensä. 30-luvun erittäin vahvalla pumadalla varustettu kaveri ja hän replikoi koko ajan näin, ottaa ruokaa ja jatkaa puhetta kas näin. (*Ilkka esittää toimintaa ja minä meinaan pudota jo tuolilta...*) Yhdessä esityksessä hänellä sitten jää ruoto hampaiden väliin ja koko ajan replikointi jatkuu. Kaikki tapahtuu puolessa sekunnissa. Hän yrittää replikoinnin keskellä tyylikkäästi nykäistä pikkuista ruotoa hampaiden välistä ja kas, kuuluu ääni PLOP ja Paavolla lähtee ylätekohampaat mukana! Ne jää roikkumaan ruodon päähän ja killuvat siinä silmieni edessä. Mä katson tilannetta hämmentyneenä, lasken päätäni alas ja ajattelen että ”älä katso Paavoa nyt älä katso Paavoa nyt” ja katson kuitenkin. Paavo replikoi edelleen koko ajan, mutta kun häneltä puuttuu koko yläklaviatuuri, niin hän näyttää ihan mahdottomalta. Ihan kuin joku sketsihahmo! Se tunkee ne hampaat takaisin ja itse olen punainen kuin tomaatti, en kestä enää ja mun on päästävä lavalta pois. Häivyn lämpiöön ja ulvon naurusta siellä. Ai saatana, ei tästä tuu nyt mitään! Noh, mentävä on takaisin ja toinen puolisko on menossa, on vielä näytelmää jäljellä vaikka kuinka paljon. Ruoto on saatu katkaistua, mutta pieni piikki on jäänyt kiusaamaan ja pistämään ylähuulta. Joka kerta kun mä häntä katson, hän yrittää ikään kuin huomaamattomasti saada sitä pois, venyttelee huultaan. Joka katsoja takuulla näkee mitä hän touhuaa. Onks morsiamen isällä nyt kaikki lääkkeet kohdallaan? Viimeisessä kohtauksessa morsian ja sulhanen juttelee, hyvin kaunis kohtaus. Paavo seisoo vieressäni ja ruodon pistäminen käy ilmeisesti niin sietämättömäksi, että hän lähtee kesken kaiken vierestäni takaperin peruuttamaan läheisen tekopalmun taakse! Näen tämän kaiken sivusilmällä. Hän näkyy kaikkialle sieltä palmun takaa ja pitää ihme hörinää, kuin hevonen. Yksikään yleisöstä ei seuraa sitä Penan ja Inkerin kaunista kohtausta, vaan kaikki tuijottaa palmun takana muka piilossa olevaa Paavoa! Ai jumalauta sitä tilannetta”, Ilkka nauraa ja koska tilanne on hyvin elävästi kuvattu, itse olen jo otsa pöytää vasten nauramassa. Huh huh!

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Nuorena tuli paljon luisteltua ulkojäällä Keravan keskuskentällä. Talvisin pelasin siellä aina lätkää. Vanhat lamput heilui tuulessa ja siellä oli neljä kaiutinta, joista soittivat ilmeisesti mankasta samaa nauhaa koko ajan. La Paloma soi aina, tää ”kun aavalle meren läksin mä purrellain”. Aina kun kuulen sen radiosta, tulee mieleen tuo aika ja rusettiluistelut ja muut.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Voi Ilkka, tee moni asia toisin. Kuuntele vanhempia ja älä perkele hätiköi. Kaikella on aikansa. Älä hätiköi äläkä hölmöile, niin pääset paljon paljon vähemmällä. Voi kun saisikin sanoa itselleen noin!”

Onko sinulla mottoa? ”Kyllä on, isävainaa jo hoki aikoinaan ”Täys ralli päälle!” ja sitä samaa olen hokenut ja pyrkinyt noudattamaan tekemisissäni.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Ressu-koira. Hänellä on monta alter egoa, siinä kaverissahan on jotain täysin suvereenia ja lintu Kaustinen on hänen kaverinsa. Ressussa on jotain todella viehättävää.”

Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Seuraisin itseäni kaupungilla, jotta saisin selville miten pöljästi ihminen toimii, jos saa huomiota viehättävältä naiselta. Ehkä mä kävelisin kaupungilla paljastavissa vaatteissa ja sen jälkeen kun miehet vislailisi, mä kävisin koppaamassa niitä päin näköä.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Siellä olisi Viola-juusto-meetvursti-näkkärivoileipiä, Airamin termarissa mustaa murukahvia jossa on sokeria ja Veikko Huovisen koko tuotanto. Niillä pärjäisin oikein hyvin. Kynttilä tai lyhty pitäisi olla myös. Ai samperi kun saiskin viettää talven noin! Välillä kun on oikein väsynyt, sitä kuvittelee itsensä jonkun valtavan suuren kuusen alle pesään, mistä kukaan ei löydä. Siellä voisi vain pötkötellä, mahdollisesti metsän jänö saattaisi tulla katsomaan. Tai metsän vanhan pöllövaarin kanssa siellä pelailla yatzya, ”huhuuuu!”. Ai että!” innostuu Ilkka.

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”No kaikki noi äskeiset ja lisäksi vanha levysoitin tai radio. Ja karttapallo. Rakastan karttapalloja, mulla on niitä kaksi. Mikään ei ole rauhoittavampaa kuin karttapallon sininen valo.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin 1900-luvun alun Helsinkiin. Se on ollut erikoinen ja villi paikka, ja siellä on ollut vaikka minkänäköistää kulkijaa ja onnenonkijaa. Siellä olisi ollut mahdollisuus tavata myös kansakuntamme suurmiehiä, Gallen-Kalleloita ja Sibeliuksia. Ravintola Kämppiin istumaan samaan pöytään heidän kanssaan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nyt ei ole mitään ja olenkin vähän kauhuissani. Jotain uutta omaa tuotantoa alan taas suunnittelemaan. Saiturin joulu jatkuu taas Tampereella loppuvuodesta ja omia keikkoja teen. 2017 on suunnitelmissa lähteä esiintymään Jenkkeihin amerikansuomalaisille Huovisen ja muun tuotannon kanssa, ja se on vähän isompi homma. Mä rakastan teatterintekemistä ja tekisin sitä vaikka koko ajan, mutta mun luonteenlaadullani se ei olisi mahdollista koska se vie sitten multa yöunetkin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Kauneus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Variksen ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Jonninjoutavaa mölinää

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Metsuri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Vihdoinkin!

 Hämeenlinnan Teatterin näytelmän Sibelius - Kohtalonyhteydet lehdistötilaisuudessa Ilkka Heiskanen nousi kuumailmapallon kyytiin. Jean Sibelius oli 10-vuotiaana piirtänyt kuvan, jossa vilkuttaa kuumailmapallosta ja teatterin piti toteuttaa tämä haave. Lumisade sotki kuitenkin haaveet ja pallo ei noussutkaan taivaalle. Tapahtumaa valokuvasi Jaakko Virtanen, jolta sain kuvat käyttööni. 

Hobitti / Imatran Teatteri

Hobitti / Imatran Teatteri (yhteistyössä IRTI-teatterin kanssa)

Pohjoismainen kantaesitys 24.1. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Dramatisointi Glyn Robbins

Dramatisoinnin suomennos ja ohjaus Timo Rissanen

Rooleissa : Pekka Räty, Kari Kinnari, Marko Kurikka, Antti Purho, Ilpo Ilves, Nina Ketoviita, Aki Honkatukia, Lauri Haltsonen, Ville Lamberg, Sami Kettunen, Hanna Kaskela, Sami Sivonen ja Simon Kiuru (sekä Saara Jokiaho noidan äänenä)

 Hämeenlinnan hobitit (155cm ja 160cm) lähtivät aamupäivällä ajelemaan kohti Imatraa, eli sinne ja takaisin. Samalla reissulla tuli hoidettua visiitti sukulaisten luona, toki pelkän teatterinkin perässä tämä pitkä matka olisi tullut tehtyä. 15 tuntia kaikenkaikkineen reissuun meni ja paluumatkalla ajokeli oli suoraansanottuna mordorista, mutta kyllä kannatti! Samalla tämä oli ensivisiittini Imatran Teatteriin ja samalla viimeinenkin ainakin kyseisessä rakennuksessa, sillä koko talo puretaan myöhemmin.

 Saliin astuttuamme suustani pääsi ensimmäinen "waude!" Koko sali oli hyödynnetty seiniä myöten  erinäisillä virityksillä, valtava määrä hämähäkinseittiä roikkui siellä ja täällä. (Apua, ei kai täällä ole hämähäkkejä hyökkäämässä niskaan?) Lavan reunustalla olevat luolat koloineen suorastaan kutsuivat tutustumaan tarkemmin ja mielikuvitus lähti heti villiin laukkaan. Mieheni sanoi ääneen "Aivan mahtavaa!" monta kertaa, ennen kuin esitys oli edes alkanut...

 Ja sitten se alkoi! Gandalf (Pekka Räty) taistelee hurjia synkkiä sormusaaveita vastaan. Hieno ja vahva aloitus, jonka sitten elokuvamaiset tekstit ja kartat vähän turhaan katkaisivat. Olin jo seikkailun tunnelmissa ja palasin vielä takaisin lähtökuoppiin. Otettiin sitten uusi startti, kun kääpiöjoukko vyöryi Bilbon (Aki Honkatukia) kotiin. Ihanat, ilmeikkäät kääpiöt johtajanaan komea Thorin Tammikilpi (Sami Sivonen). Jo elokuvassa suosikkini oli punatukkainen pyylevä Bombur, jonka koskenlaskuun tynnyrillä eläydyin niin, että muistan kurvailleeni tuolissa vasemmalle ja oikealle tiukoissa mutkissa. Nyt Bomburin roolissa minut hurmasi Ville Lamberg. Onkohan Bombur sinkkumiehiä?

Viisi kääpiötä ja yksi hobitti (c) Ari Nakari

 J.R.R. Tolkienin kirjoja en ole lukenut (ehkä joskus pitäisi), mutta tarinoiden filmatisoinnit olen katsonut useampaankin otteeseen. Hobitti-trilogia oli hivenen pitkitettyä rymistelyä ja tässä teatteriversiossahan olennainen tuli esiin tiivistetyssä muodossa. Teatterin lumovoimaa parhaimmillaan - miten valoilla, savulla ja musiikilla saadaan aikaan kihelmöivää tunnelmaa ja jännitystä. Valot nuolevat kattoa ja pakosti käy mielessä, jotta ei kai sieltä mitään hämähäkkejä nyt pomppaa silmille. Ja valo kun näyttää toisaalle, miettii myös että pimeydessä varmasti luuraa jotain...

 Upeita pukuja! Pukusuunnittelijoille aaltoja! Hurmaannuin etenkin haltiaruhtinas Elrondin (Simon Kiuru) olemuksesta sekä hiisikolmikon paiseista. Ja tulihan se hämähäkkikin, jota koko ajan pelkäsin jo ennakkoon... Miten nerokkaan yksinkertaisella konstilla toteutettu (ja muuten parempi kuin vuonna 2007 Lontoossa näkemäni Lord of The Rings-musikaalin hämis!), samoin kuin kiiluvasilmäinen susilauma ja myös Smaug-lohikäärme aarrekammioineen.

 Muutenkin lava oli täynnä herkullisia hahmoja. Suurin osa väestä urakoi useammassakin roolissa. Klonkku (Kari Kinnari) oli mieletön taidonnäyte ja kovasti mieleeni oli myös maiskutteleva Järvikaupungin isäntä (Marko Kurikka) kera kapteenin (Ilpo Ilves), josta tuli mieleeni jostain syystä Pirkka-Pekka Petelius.

 Tila otettiin haltuun hienosti, väki putkahteli esiin milloin mistäkin ja lattia oikein tärisi kun kääpiöt rymistelivät esiin. En jaksanut käännellä niskaani loppupuolella, vaan kuuntelin jylhää laulantaa. Kääpiöt lauloivat kuorossa komeasti jossain takanani. Ja Oula Kitin suunnittelemat taistelukoreografiat olivat vauhdikkaita ja toimivia.

 Pikkukaupungin kasvattina ja asukkina minusta parasta oli kuitenkin se, joka henkilöityi loistavasti Aki Honkatukian Bilbo Reppulin olemuksessa ja kiiluvissa silmissä. Tarinan sankari ei ole aina se isoin ja komein, vaan pienempikin voi omalla toiminnallaan, tinkimättömällä asenteellaan ja rohkeudellaan kohota arvoon arvaamattomaan. Sama pätee siis Imatran Teatteriin. Pieni ja pippurinen pistää isoille teattereille sujuvasti hanttiin, ja mukana vielä harrastajateatteriryhmä IRTI. Koko porukka voi syystäkin olla ylpeä tästä produktiosta, sillä tätä on tehty taidon lisäksi sydämellä ja sen kyllä aisti.

 Mukavaa oli myös huomata, että maailma on pieni. Samassa näytöksessä oli toinenkin hämeenlinnalaispariskunta ja yllätys oli melkoinen ja molemminpuolinen. Toivon, että Imatran suuntaan ajelisi nyt useampikin pitkänmatkalainen. Reissu palkitsee kyllä!

 Hobitille täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Aivan mahtava Klonkku! (c) Ari Nakari

Jotain toista / Q-teatteri

Jotain toista - henkilökohtaisen halun näyttämö / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Milja Sarkola

Dramaturgit Heini Junkkaala ja Henriikka Himma

Rooleissa : Iida Kuningas, Emmi Parviainen, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Sanna-Kaisa Palo ja Elena Leeve

 Tulevat teatterijutut tunkeutuvat välillä unimaailmaani, ja ensi-iltaa edeltävänä yönä näin unta, jossa yleisö istui sinapinruskeilla 70-luvun sohvilla ja kaiken edessä oli iso ja ruma sohvapöytä, jonka päällä Tommi Korpela pyllisteli värikkäissä alushousuissaan. Kuiskasin vierustoverilleni, että "Minusta tämä on vähän kiusallista katsottavaa." Hämmentävä fiilis tulikin sitten varsinaisessa esityksessä, kun aiemmin värikkäissä alushousuissa nähty Korpela sanoo toistamiseen kuullun rohkean englanninkielisen dialogin päälle kokevansa keskustelun varsin kiusallisena. Koin siis pienimuotoisen etiäisen unen muodossa!

 Heti alkumetreillä tulee selväksi, että nyt ei hissutella, vaan mennään suoraan itse asiaan. Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo käyvät englanninkielisen nautinnollisen vuoropuhelun. Korvia kuumottaa. Puheissa ei ole kuitenkaan mitään rumaa, vaikkakin keskustelu on varsin rohkeaa. Suomeksi keskustelu olisi saattanut kuulostaa hivenen kornilta? Takanani istuvaa miestä tuntuu naurattavan kovasti.

(c) Pate Pesonius 

  Kertojahahmona toimii Iida Kuningas, joka havaintojensa ja muistojensa kautta käy läpi kaikkea sitä, miltä tuntuu tuntea voimakasta vetoa samaan sukupuoleen, mistä halu toista ihmistä kohtaan kumpuaa tai mihin se latistuu. Miten täysin vieras käsi elokuvateatterin hämyssä tuntuu kihelmöivän jännittävältä ja miksi puolison kanssa läheisyys tuntuu ahdistavalta, vaikka rakastaa toista yli kaiken. Kertoja myös ohjaa ja kirjoittaa näytelmää, ja rooliin hyppää vuorotellen koko naiskaarti Emmi Parviaista lukuunottamatta. Hänellä on puolison rooli. Tommi Korpela toimii dj:nä ja jää vähän sivuhahmoksi, häntä tarvitaan mm. isän rooliin ja siihen, kun serkkujen kanssa leikitään pornoleffaa. Korpela kuitenkin pudottelee sinne tänne napakoita kommentteja, joista etenkin "ilmassa roikkuu kollektiivinen kysymys siitä, kuka vittu on Kirsti!?" saa aikaan melkoisen nauruhuutomyrskyn yleisön keskuudessa.

 Sarkolan teksti tuntuu hyvin rehelliseltä. Q-teatterin nettisivulla sai laittaa työryhmälle kysymyksiä, joista yksi meni osittain näin "Milja Sarkola, miten löysit tavan ja tyylin kirjoittaa?" ja vastaus kuului "Kun uskalsin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, ei niin kuin toivoisin niiden olevan, koin että tavoitin aiheesta jotakin olennaista." Kohtaukset tuntuvatkin todella omakohtaisilta ja aidoilta, ei lainkaan teeskennellyiltä tai keksimällä keksityiltä. Paikoitellen menikin fakta ja fiktio sekaisin kun jäi pohtimaan, että onko oikeassa elämässä käyty tämänkaltainen keskustelu kenties. Kiehtovaa ja ajatuksia herättävää.

 Q-teatteri osaa aina yllättää. Tälläkin kertaa mietintämyssyni täyttyi materiaalista, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Samalla "Jotain toista" on rohkein näkemäni näytelmä koskaan ja vaikka parissa kohtauksessa mentiin kirjaimellisesti iholle, en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Näyttelijät loistavat jälleen kerran, ja mieleeni jäi etenkin Sanna-Kaisa Palon huikea monologi lattialla kärvistellen sekä huimat Emmi Parviainen ja Iida Kuningas. Yhden kohtauksen Tsehov-heitto toi väistämättä mieleeni sen, että "siinä ne Vanja-enojen Sonjat nyt keskenään..." Pidin kovasti myös etenkin näytelmän äänimaailmasta sekä näyttelijöiden vaatetuksesta, sopivan rentoa ja "omalta tuntuvaa".

 Ensi-iltayleisöä tuntui kovasti naurattavan viittaukset teatterimaailmaan, teatterinjohtajan ja ohjaajan väliset keskustelut sekä enskaribileiden meininki. Mene ja tiedä...

 Kiitos rohkeudesta ja vapauttavista nauruista! Kotimatkalla riitti keskusteltavaa seuralaiseni kanssa.

 "Jotain toista" saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Emmi Parviainen (c) Pate Pesonius 

Klassikot lavalla redux - ohjaajan versio / Tampereen Teatteri

Klassikot lavalla redux - ohjaajan versio / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 29.10. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Risto Korhonen ja Ville Majamaa

Ohjaus Mika Eirtovaara

Lavalla Risto Korhonen ja Ville Majamaa

 Alkuperäinen "Klassikot lavalla - elokuvan lyhyt oppimäärä" näki päivänvalon loppuvuodesta 2011 Kulttuuriravintola Kivessä ja itsekin onnistuin sen heti siellä alkutohinoissa näkemään. Esityksessä pistettiin nippuun elokuvataiteen tunnetut (ja vähemmäntunnetut) klassikot kahden näyttelijän voimin, ja se toi vahvasti mieleeni yhden kaikkienaikojen suosikeistani, Hämeenlinnan Kaupunginteatterin pienensuuren spektaakkelin "G2000", jossa herrat Risto Korhonen ja Riku Suokas pistivät kirjallisuuden klassikkoteokset samaan pakettiin. Muistelen lämmöllä sitä edelleenkin.

 Viime syksynä olimme teatterireissulla Kotkassa ja paikallisessa Cumuluksessa yötä. Isäntä oli herännyt minua aiemmin ja laittanut tv:n päälle. Kanava oli tietenkin MTV Juniori ja siellä pyöri "Pikku ja Jätti" (Pikku ja Jätti ovat hauska mutta epätavallinen pari, toinen on iso ja leppoisa, toinen pieni ja pippurinen). Minä heräsin kaverusten melskaamiseen, katsahdin tv-ruutua ja unenpöpperöisenä totesin "Mikäs nukkeversio Klassikot lavalla-jutusta täällä on meneillään?".

(c) Harri Hinkka, TT

 Noin...ja tästä kätevänä aasinsiltana Klassikot lavalla redux-versioon. Kolmas yritys toden sanoo, kaksi aiempaa katsomiskertaa karahti kiville peruutuksen vuoksi ja nyt olikin voittajafiilis, kun vihdoin ja viimein pääsimme katsomoon asti. Istuimme kolmannessa penkkirivissä, joka mahdollisti sen, että pääsi oikein lähietäisyydeltä seuraamaan Villen ja Riston ilmeitä ja satunnaisia putoamisiakin.

 Elokuvan keksimisestä lähdettiin liikkeelle ja seuraavan parituntisen aikana saimme koosteen elokuvataiteen helmistä. Käsiohjelmalappusen mukaan leffoja on mukana ainakin yli 90, mutta itseltäni meni moni listatuista kyllä tyystin ohi. Tuttujen leffojen bongailu oli kuitenkin yksi suola, ja muistan muinoin jo listaa tutkiessani maininneeni ainakin sen, millä tavalla minä esittäisin "Indiana Jones ja tuomion temppeli"-leffan, jos saisin valita yhden kohtauksen.

 Olihan tämä nyt "aivan mahtavaa"! Itseäni kosketti eniten edesmenneen Patrick Swayzen ilmaantuminen tiukoissa ihonmyötäisissä trikoissa lavalle Ville Majamaan hahmossa, ja oli pakko sanoa vierustoverille ääneen, että "kyllä suomalainen miesvartalo on sitten kaunis". Patrick ja John Travolta saivat kunnian esittää sitten tanssitaiteen muodossa E.T. :n. Huh huh. Myös tiivistetty Ben Hur nähtiin ja kieltämättä nyt houkuttaa nähdä koko Oscareita muinoin kahminut merkkiteos. Mukana oli tietysti myös Anonyymit pahikset (jäi kaivelemaan, että kuka siihen kolmannelle tuolille olisi tullut), Holmesin John irtoilevine viiksineen pizzakuskina, Basic Instinctin kuuluisa vilautuskohtaus ja muita herkkuja. Lopussa saatiin kolmaskin hahmo lavalle "Arvuuttajan" muodossa.

 Itselleni kävi kuitenkin tässä niin, että vedet silmissä nauramisesta huolimatta redux-version kanssa kävi vähän niin kuin jatko-osien/uusien versioiden kanssa usein käy. Ei ole alkuperäisen voittanutta! Pitkitetty kesto toi mukanaan pidennettyjä kohtauksia, jossa varsinainen vitsi ei jaksanut kantaa ihan loppuun asti ja olisin jo halunnut mennä asiassa eteen päin. Tarinoinnin sijaan jäin seuraamaan herrojen kehonkieltä ja siinä jos missä seurattavaa riittää, nämä herrat kun totisesti ovat hiukan eri muotista.

 Mukana ollutta äitiäni jäi harmittamaan, ettei hän nähnytkään Al Pacinoa lavalla. Ei riittänyt äidille siis Marlon Brando eikä Humphrey Bogart Co.

 Klassikot lavalla redux saa neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Pohjalla / Kansallisteatteri

Pohjalla / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa)

Ohjaus Janne Reinikainen

Rooleissa : Inga Björn, Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Pia Piltz, Antti Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Paula Siimes, Lauri Tilkanen ja Linda Wiklund

 Maksim Gorkin kirjoittama "Pohjalla" on samalla Pienen näyttämön 60v-juhlanäytös.

 Ystävänpäivän iltana istun yksin Pienen näyttämön yleisölämpiössä. Hetkeä aiemmin olen saattanut läheisen ihmisen junaan ja tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi, koska kaikki muut ovat saapuneet seuralaisen kanssa tai isommalla porukalla paikalle. Onneksi kauaa ei tarvitse orpona istuskella, kun katsomon ovet avataan. Teatterin katsomossa en tunne enää oloani yksinäiseksi, siellä olen osa isompaa joukkoa ja kaikki olemme tavallaan yhtä ja samaa perhettä, niin väki lavalla kuin ihmiset katsomon puolellakin.

 Pari tuntia myöhemmin aika on hurahtanut kuin siivillä. Ajan kulumista ei ole huomannut oikeastaan muusta kuin siitä, että penkki alkaa tuntua varsin epämiellyttävältä ja olen havainnut useammankin yrittävän vaihtaa parempaa asentoa - itseni mukaanlukien.

(c) Stefan Bremer 

 Esitys lähti varsin salakavalasti liikkeelle. Aluksi on vain nuhruinen ja rähjäinen tila, jossa tuntuu yöpyvän ja muutenkin aikaansa viettävän varsin sekalainen sakki patjojen määrästä päätellen. Yksi kerrallaan väki alkaa heräillä uuteen päivään. Vaikuttaisi vähän siltä, että mitään uutta ei ole tänäänkään luvassa, vaan kaikki päivät ovat muistuttaneet toisiaan ja tulevat muistuttamaan tällä menolla. Väki aloittelee omia askareitaan kukin omaan tahtiinsa, rutiininomaisesti. Kestää kauan, ennen kuin ensimmäinen repliikki lausutaan. Siitä huolimatta katsomossa ei pitkästy, sillä ihmisten pikku puuhastelut vievät mennessään ja koukuttavat ovelalla tavalla. Ensirepliikkien jälkeen kaikki huutavatkin sitten yhteen ääneen ja puhuvat pitkään toistensa päälle. Näille ihmisille toivoisi pelkkää hyvää. Jokainen tuntuu omalta kohdaltaan olevan enemmän tai vähemmän hukassa, ja jokainen vaikuttaa vähän yksinäisestä sudelta. Alakerran väki kokoontuu kuitenkin yhteiselle aterialle pöydän ympärille, ja tunnen vahvaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta näiden ihmisten kanssa. Isommassa joukossa ei kukaan ole enää ihan yksin.

 Nautin esityksestä äärettömän paljon. Monesti kesken esityksen mielessäni käy arkisia omia asioita tai saatan pohtia, mitä mistäkin jutusta pitää muistaa mainita. Tämän näytelmän aikana ei ajatukseni harhautuneet muille urille kertaakaan, niin hyvin se piti otteessaan. Valojen leikki, äänimaailma (etenkin veden tippuminen), musiikki, ilma-akrobatia... Näyttelijöistä yksikään ei noussut ylitse muiden, vaan päällimmäiseksi jäi ajatus "joukossa on voimaa". Mitä yhteispeliä! Kukin vuorollaan sai loistaa parrasvaloissa, jokainen voitti omalla sympaattisella, surumieliselläkin tavalla katsojat puolelleen.

 Lopussa roolihahmojen seisoessa yhteisrintamana lavan etureunassa tunsin valtavaa kiitollisuutta jälleen kerran siitä, että tämän pienen suuren taide-elämyksen pääsin kokemaan ja näkemään. Aplodeista ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Kokonaisuus toimi täydellisesti, kaikilta osa-alueiltaan. Kokonaisvaltainen teos, kuin katseltava sinfonia oli tämä!

Pienen näyttämön juhlanäytelmä saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Pekka Laiho - 50 vuotta estradilla / Teatteri Jurkka

Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhla Teatteri Jurkassa 12.2. - 14.2. 2015

Kesto noin 1,5 h (ei väliaikaa)

Haastattelijana Pasi Lampela

Estradilla Pekka Laiho

 Viikonloppuna minulla oli suuri ilo ja kunnia olla mukana Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhlanäytöksessä, joita juhlittiin kolmena peräkkäisenä päivänä Teatteri Jurkan ihastuttavan intiimeissä tiloissa. Ystävänpäivänä saavuimme seuralaiseni kanssa hyvissä ajoin paikalle, koska lämpiössä oli hyvinkin nopeasti varsin tiivis tunnelma ja eturiviin oli päästävä nautiskelemaan tästä harvinaisesta herkusta. Ei sitä ihan joka vuosi olla mukana 50v-taiteilijajuhlissa, kunnioitettava luku sinänsä!

 Ohjaaja-käsikirjoittaja Pasi Lampela toimi siis haastattelijana. Hän toivotti kaikki tervetulleeksi ja kutsui "päivänsankarin" sisään. Pekka singahti paikalle kitaran kanssa ja aloitti laulamaan "Love me tender". Erikoinen aloitus kieltämättä, vaan ensitahtien jälkeen Pekka totesi nauraen, että ei nyt sentään tämmöistä! Istahti tuoliin - ja täytti karismallaan koko huoneen viimeistä nurkkaa myöten.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana saimme kuulla Pekan värikkäistä vaiheista niin yksityiselämän kuin teatteritaiteen puolellakin. Jutut lähtivät välillä hyvällä tavalla rönsyilemään (vähän samoin kuin "erään" tekemissä näyttelijähaastatteluissa välillä tuppaa käymään...), se toi vain mukavan lisämausteen. Osa tarinoista oli tuttua jo "Poika ja kapakkasaatana"-elämäkerrasta, jonka itse luin yhdeltä istumalta aikoinaan. Rennon jutustelun lomassa nähtiin ja kuultiin sitten sellaista, joka itselleni kuuluu sarjaan "Teatterikärpäsen tähtihetket". Pasi Lampela siirtyi hiukan sivummalle ja Pekka tarjosi maistiaisia pitkän ja monipuolisen uransa varrelta. Kuultiin mm. pätkä Lapualaisoopperasta ja jostain selkäytimestä mieletöntä tulkintaa mm. Jagon, Hietasen ja Don Juanin rooleista. Jos minä saisin aikakoneella huristaa vuosien taakse, haluaisin ehdottomasti nähdä Helsingin Kaupunginteatterin Othellon ja siellä Pekka Laihon Jagon roolissa. Oli sen verran veretseisauttava kokemus tämä nimittäin, vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Mitä kaikkea sitä onkaan jäänyt näkemättä! Olen syntynyt liian myöhään? Pekan mainitsemista näytelmistä olen minäkin sentään nähnyt niin Tampereen Teatterin upean "Juhlat" kuin Turun Kaupunginteatterin "Aavesonaatinkin", ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa...

Pekka Laiho HKT:n Geneve-näytelmässä (c) Charlotte Estman-Wennström

 Teatteri Jurkan intiimi tila mahdollisti vielä sellaisen huomion, että joka kerta Pekan noustessa tuolistaan ylös tai muuten tulevaan roolimaistiaiseen hetken valmistautuessaan tietynlainen palo syttyi miehen silmiin ja sitten tekstiä ja eläytymistä alkoi tulla. Huimaa seurata sellaista niin läheltä, isommilla estradeilla vastaava jää usein pitkän etäisyyden vuoksi täysin huomaamatta. Toisenlainen palo syttyi hänen silmiinsä rakkaasta kihlatustaan puhuessaan ja sitäkin oli mahtava seurata. Rakkauden voima on niin suuri!

 Puolitoistatuntinen meni ihan liian nopeasti, Pekan juttuja olisi kuunnellut vielä pitempäänkin. Hieno kokemus (lue = elämys) oli tämä, voi voi teitä jotka ette paikalle tulleet! Eipä siellä kyllä kauheasti tilaakaan olisi ollut, taisivat kaikki vedot olla loppuunmyytyjä.

Tämä oli täyden viiden tähden elämys!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatteri

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 12.2. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Vihinen

Ohjaus Sakari Kirjavainen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Tommi Rantamäki, Mikko Töyssy, Matti Nurminen, Turkka Mastomäki ja Maiju-Riina Huttunen

 Tämä näytelmä on nostattanut positiivista kohinaa jo pitemmän aikaa, ja teatterilla oli ennen h-hetkeä ilmassa suuren kulttuurijuhlan tuntua ja jännittyneen odottavainen tunnelma. Minäkin otin lasin valkoviiniä hermostuksissani ja unohdin kokonaan, että vietin tipatonta alkuvuotta. Taiteilijaelämä otti minusta vallan siis jo kauan ennen esiripun avautumista!

 Esiripun noustua edessämme nähtiin toisiinsa hekumoissaan kietoutunut pari, ja omena. Janne ja Aino, umpirakastunut pari. Mikään ei voi heitä erottaa, vai voiko? Jannella on toinen elämä, joka vie mennessään tämän tästä, vaikka hänen läsnäoloaan ja panostaan tarvittaisiin kotonakin. Jokaisella paratiisilla on käärmeensä.

 Pian visiitille saapuu runoilijakolmikko raamit kaulassa. Eino Leino (Lasse Sandberg) viitanliepeet hulmuten, mukanaan Pentti Saarikoski (Mikko Töyssy) ja Arto Melleri (Tommi Rantamäki) sekä mystinen kivi. Tämä kyläreissu ei tunnu lainkaan hullummalta, sillä teatterissahan kaikki on mahdollista. Sekin, että paikalle karauttaa pian myös itse Mannerheim (jylhänarvokas Matti Nurminen), mies on lähtenyt iltalenkille sillä Kiasman edessä patsastelu ja ratsastelu on jäykistänyt paikat. Nerokasta! Käy ilmi, että Sibeliuksen sulosointujen voimalla on voitettu sodassakin ja että miksi kännyköiden soittoääninä ei kuulla enemmän Sibeliuksen musiikkia. Itsellään kuulemma on Sillanpään Satulinna... Aika hillitöntä ajatusleikkiä käydään ja onhan puheissa tolkkua, kas kun itse Mannerheim on puhujana. Patsastelu jäi mukavasti roikuskelemaan ilmaan, niin moni tuntui väliajallakin aikansa kuluksi vain patsastelevan portaikossa muita odottamassa ja se piti oikein ääneen sanoa.

Heiskanen tulkitsee / (c) Tommi Kantanen

 Myöhemmin lähdetään vähän pitemmälle kävelylenkille Gustav Mahlerin (Turkka Mastomäki) kanssa. Avaruudellisissa sfääreissä liikutaan hienon keskustelun yhteydessä ja itse huomaan viimeistään tässä vaiheessa kadottaneeni täysin ajan-ja paikantajuni. On vain tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki ympäröivä unohtuu, seuraan lumoutuneena Ilkka Heiskasen käsien liikettä ja jokaista elettä ja ilmettä. Tuntui siltä, että koko katsomo olisi istunut kuin hypnoosissa, jossa Heiskasella on valta ja voima pienelläkin eleellä hallita kaikkea mitä salissa tapahtuu - milloin hengitetään ja milloin aplodeerataan. Harvalla on sellainen taito hyppysissään, ja harvoin on sellaista nähty tässä kaupungissa.

 Samaan syssyyn Ainolaan tulee visiitille itse Göbbels (Mikko Töyssy), jonka hahmosta tulee mieleeni ykkösinhokkini Risto Mäkelä. Mikko Töyssy vetää roolinsa kyllä mainiolla tavalla. Viimeinen kyläilijä Alma Rosé (Maiju-Riina Huttunen) vetäisee Sibeliuksen natsikytkökset uudelle tasolle ja katsomossa on jälleen niin hiljaista, että kukaan ei uskalla edes yskäistä.

 Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja pohdiskelin omaa suhdettani Sibeliukseen. Päässäni soi Jääkärinmarssi. Paljasjalkaisena hämeenlinnalaisena hävettää tunnustaa, että Sibeliuksen syntymäkodissa tuli käytyä ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten. Jotenkin sitä on pitänyt itsestäänselvyytenä, Sibeliuspuiston läpi on tuosta noin oikaistu lukuisia kertoja ja siinä se syntymäkotikin on ollut iät ja ajat, Sokoksen ja Centrumin takana. Pari vuotta sitten koin valaistumisen, kun istuin yläparvella Verkatehtaalla Sibeliuksen syntymäpäiväkonsertissa silmät kiinni Finlandiaa kuunnellen ja koin jotain niin suurta, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Ymmärsin, että minulla on juuret ja ne ovat täällä.

 Tänään, reilut pari tuntia sitten, olin samanlaisen kokemuksen äärellä tällä kertaa teatterikatsomossa. Olin mykistynyt ja vaikuttunut liikutukseen asti, ja niin oli moni muukin. Heiskasen lisäksi pidin kovasti etenkin Katariina Kuisma-Syrjän hienosta läsnäolosta lavalla Ainona (tossuissa ja ilman) sekä Turkka Mastomäen Mahler-tulkinnasta. Vaikken kaikesta näkemästäni pitänytkään, en antanut sen latistaa lopullista fiilistä. Sibelius- Kohtalonyhteydet meni suoraan sieluun niin, että eihän tästä osaa edes järkevästi kirjoittaa. Parasta siis lopettaa tähän.

 Julkinen tunnustus tähän loppuun vielä... Ilkka Heiskanen, sydämeni on sinun!

 Täydet pinnat Sibeliukselle *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Pelle Heikkilä

 Pelle Heikkilän tapasin tammikuun puolivälissä 2015 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä.

Syntymävuotesi? ”1978, se onkin hyvä että kysyit! Mä aina välillä unohdan minä vuonna olen syntynyt ja lopetin laskemisen kun täytin 28. Jaa miksi? Jotenkin se tuntui hyvältä iältä – ei ole enää poika eikä vielä ihan mies, ja se sopi mulle hyvin. Roikun siinä kiinni vielä, heh. Oikeesti mä kyllä odotan sitä, että alan tulla vähän harmaaksi. Tulee arvokkuutta lisää”, kertoilee Pelle ja mainitsee vielä horoskooppimerkikseen kaksonen.

Mistä olet kotoisin? ”Espoosta, Nöykkiön poikia. Siellä on paljon metsää ja se teki hyvää nuorelle miehelle. Luontourpoilua tuli harrastettua. Pääkaupunkiseudulla olen muuten asunut koko ikäni, mutta parisen vuotta asuin Loviisassa. Lähdin vähän rauhoittumaan sinne, ainakin ajatuksena oli se, mutta siinä taisi käydä vähän päinvastoin. Mulla oli vähän vaikea nuoruus ja sitä yritettiin korjata monellakin tavalla.”

Mitä harrastat? ”Kaikki jotenkin liittyy työhöni. Mä liikun paljon. Nyt mä treenaan maratonia varten, ensi kesänä olisi tarkoitus juosta. Työhön liittyy se, että yritän pitää itseni kunnossa. Mä kirjoitan jonkunverran, käsikirjoitusideoita ja sellaista. En ole vielä sillä saralla päässyt eteen päin, mutta tykkään kirjoittaa ja mua kiinnostaa se maailma. Lukeminen on nyt valitettavasti viime vuosina jäänyt vähän pienemmälle osalle, mutta esim. venäläiset klassikot oli jossain vaiheessa tosi kova juttu. Luonnossa liikkuminen on mulle henkireikä. Ollessani pieni me telttailtiin paljon tuolla itärajan tuntumassa, isäni on merikapteeni ja lomilla hän halusi aina mahdollisimman kauas merestä. Kalastus on myös rentouttavaa, ah!”Pelle hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa jonkin verran, tosin jos joku sanoisi, että vedä a-molli, en osaisi koska mulla on ihan eri nimikkeet niille. Kyllä mä olen kirjoittanut laulujakin, mutta mulla on jotenkin jännä rytmitaju, vähän erilainen. Yhdessä jutussa oli kohtaus, jossa lauloin kitaran kanssa, mutta se otettiin harjoitusvaiheessa pois. Ei se johtunut siitä ettenkö olisi osannut, se ei muuten vaan sopinut siihen esitykseen mukaan. Tuo on aika herkkä laji, laulaminen ja soittaminen siis näyttelijälle ylipäätään. Ainakin mulle. Laulaessa ollaan jotenkin niin ”alasti”. Näyttämöllä voin olla alasti muuten ja tehdä ihan mitä vaan, mutta laulaminen on mulle haaste ja haluaisin kokeilla sitä enemmänkin.”

Mikä on ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi/erityistaitosi omasta mielestäsi? ”Niitä on niin monta... Mä oon aika analyyttinen ja pystyn nopeasti tekemään päätöksiä ja pääsemään ns. asian ytimeen. Mä mietin tosi paljon lavalla liikkumista, eli missä kukin on ja missä mun pitäisi olla, vähän niin kuin ohjaajan näkökannalta sitä kokonaiskuvaa, ja suunnat tulee itsestään, niitä ei tarvitse edes miettiä. Sit mä oon fyysinen ja aika rohkeakin. Näistä suurin osa johtuu siitä, että meillä oli professorina TeaKissa Erik Söderblom, joka on ohjaaja, fiksu ja hieno ihminen. Hän antoi jotenkin leimansa koko mun kurssilleni ja oikeastaan koko hänen aikakautensa oppilaille, eli näytteleminen on tavallaan ohjaajapainotteista. Analyyttinen puoli tulee hyvin voimakkaasti esiin meillä Teatteri Viiruksessa, jossa voidaan itse tehdä päätöksiä siitä, kuka ohjaa ja niin edelleen.”

Entä niitä erityistaitoja? ”Karisma! Hahhah! Mä osaan tehdä paperista kukan. CV:ssä mulla lukee miekkailu, akrobatia, ratsastus, kielet (suomi, ruotsi englanti), kamppailulajit. Kaikki on tarvittaessa opeteltavissa, jos vain on riittävästi aikaa. Rakastan niitä haasteita! Isoin haaste on ollut se, että ”He ovat paenneet”-elokuvaa varten mä lihoin 10 kg. Sain ottaa kesällä samalla t-paidalla aurinkoa, mutta en ilman paitaa.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Murteita mä haluaisin osata, mä olen aika huono niissä. Jotkut oppii sen tuosta noin vaan, ajan kanssa se multakin kyllä onnistuu. Mä olin joskus nuorempana hinaajalla töissä siellä Loviisassa ja muu porukka oli Raumalta. Se puhe tarttui ja oli se kyllä aikamoista, kun suomenruotsalainen jätkä puhuu oikein vanhaa Rauman murretta.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, ei todellakaan mitään. Meillä ei olla koskaan edes käyty teatterissa eikä siitä ole puhuttukaan kotona.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Samana vuonna kun hain sisään. 11-vuotiaana näin yhden teatteriesityksen (se oli Svenska Teaternilla ”Herr Huu”) ja seuraava kosketus teatteriin oli se, kun pääsin TeaKiin. Muuten ei teatteri kiinnostanut mua pätkääkään - koulussakin lintsasin, jos joku urpo teatteriryhmä tuli esiintymään meille. En ole ylioppilas, oon ollut vähän semmoinen hunsvotti. Jossain vaiheessa mä ymmärsin, että näyttelemisessä tarinankerronta on ”jotain”, vaikken mä en edes tiennyt että se on tarinankerrontaa. Joku mua siinä kiehtoi! Sit vuonna 2005 mä hain TeaKiin ja pääsin heti sisälle. Mun vahvuutena oli varmaan se, että olin erilainen ja mulla ei ollut mitään teatteritaustaa. Lisäksi olin vähän vanhempi, eli 28 ja mulla ei ollut tosiaankaan mitään hajua teatterista. Samaan aikaan haki Viktor Idman ja Oskar Pöysti, jotka on mukana myös Viiruksessa. Molemmat tulevat teatteriperheistä, ja oli jännä huomata heidän stressinsä pääsykokeissa. Mä menin sinne lähinnä kokeilemaan, että katsotaanpas mitä tästä tulee. Valmistuin sitten vuonna 2010, ja samana vuonna saatiin myös Viirus-teatteri. Siellä ollaan oltu nyt viisi vuotta. Vuoden Teatteri 2014!”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Saaristoteatteri – Skärgårdsteatern”, 20 vuotta vanha perinne. Joka vuosi se tehdään, ja silloin kun TeaKin ruotsinkielisellä puolella on kolmoskurssilaisia, ne tekee sen silloin. Ensin sitä harjoitellaan koulussa ja sitten pyöritään kuukausi tuolla saaristossa. Mennään ympäri Ahvenanmaan ja takaisin, ja paikkoihin jonne teatteria ei yleensä viedä. Ei mennä siis isoihin paikkoihin, vaan pyritään menemään pienempiin pitäjiin. Utö, Korppoo, Nauvo... Tuosta ei ollut kukaan kirjoittanut aikaisemmin, ja se kiinnosti mua kovasti. Tuo on myös aika hyvä lähtökohta opiskelijoille, koska esitystä vedetään monta kertaa ja esitys kehittyy siinä ajanmyötä ja samalla oppii roudaamaan, rakentamaan lavastusta. Kaikki on mukana tavalla tai toisella tuotannossa, lavastuksessa, buffassa. Se on kyllä hieno juttu! Olen valmistumiseni jälkeen ollut mukana kerran ihan ammattilaisena. Esitykset on saaneet aina loistavan vastaanoton ja ne ovat olleet lähes kaikki loppuunmyytyjä. Paikalliset oikein odottaa näitä tapahtumia ja väki kokoontuu sinne tapaamaan toisiaan ym. Ohjelmisto on ollut laidasta laitaan, kevyttä kesäteatterimeininkiä, kaikki mahdolliset farssit ja ihan tätä varten kirjoitettuja juttuja myös. Ihana perinne!”

Pelle 28v / (c) Teatterikärpänen 

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Jos mä en olisi mennyt TeaKiin, mä olisin varmaan vankilassa... en tiedä. Jännä kysymys. Silloin kun hain TeaKiin, mua ei kiinnostanut mikään muu, korjaan mua ei oikeestaan kiinnostanut yhtään mikään, enkä tiedä minne muualle olisin ajautunut silloin. Puusepäksi varmaan, koska niin kuuluu vastata. Markkinointi ja myyntihommat olisi voinut kiinnostaa, päiväkotisetä voisin olla myös. Sit muuten mä harrastan sijoittamista. Pari vuotta sitten mä päätin, että mun pitää ymmärtää mitä sijoittaminen on. Ensinnäkin siksi, että voisin esimerkiksi häissä keskustella sijoittamisesta jonkun vieressäni istuvan sijoittajan kanssa sujuvasti. Tähän asti on sujunut ihan hyvin. Mä kutsun itseäni Suomen ainoaksi vasemmisto-kapitalistiksi, se saisi lukea mun hautakivessäni myös. Mutta oikeasti, mä en tiedä mitä muuta mä tekisin. Näytteleminen on niin siistiä ja mä rakastan sitä! Mulle teatteri on leikkiä, mutta myös vakavaa. Tässä pitää olla paloa mukana. Jos tuntee leipiintyvänsä (huomaako sitä muuten itse?), pitää tehdä jotain muuta. Mä olen näyttelijä siksi, että haluan olla utelias. Mua kiinnostaa monikin asia. Mä rakastan elämää, mutta mua harmittaa se, että se on niin lyhyt. Mä haluaisin oppia kaiken! Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin oppia, nähdä, kokea ja tuntea. Haluan myös olla aktiivinen ja vaikuttaa ja provosoida sopivassa määrin.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Mä en tiedä, että ovatko ne muuttuneet, koska mullahan ei ollut oikeastaan mitään lähtökohtaa. Sen mä tiedän, että on olemassa erilaisia näyttelijöitä. On niitä, jotka oppivat vuorosanat ja lausuvat ne, ja sitten on niitä, jotka elävät ja hengittävät sitä. En tiennyt, että on niin paljon ihmisiä, joiden sielusta tai tietoisuudesta iso osa pyörii teatterissa koko ajan jollain tavalla. Teatteria miettii tiedostamattaan koko ajan, ja se oli mulle yllätys.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Mitään ”one-linereita” en ole saanut tai tyyliin ”muista nyt, näyttelijänä sinun pitää blaa blaa blaa”, mutta enemmänkin ne pitkät keskustelut taiteesta, elämästä, rakkaudesta, kuolemasta, intohimosta, vihasta ja surusta esimerkiksi Erik Söderblomin ja Dick Idmanin (kahden eri koulukunnan miehiä) kanssa sekä rakkaan vaimoni (hän on näyttelijä myös) sekä muiden kollegoideni kanssa ovat tuntuneet tärkeiltä.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita ihailet tai katsot tietyllä tavalla? ”Ei nyt varsinaisia esikuvia... Hyviä on monta, mutta eri tavalla. Mulla ei ole ketään tiettyä yhtä ”gurua”. Kaikilla on omia vahvuuksia ja heikkouksia, toiset vaan osaa peittää fiksummin ne heikkoutensa. Rakastan seurata etenkin pieniä yksityiskohtia, ei niinkään kokonaisuutta tietyissä tyypeissä. Hei mun on pakko mainita nyt kuitenkin yksi, jota en ole edes paljon nähnyt, ja hän on Hannu- Pekka Björkman. Tähän liittyy yksi sisäpiirin läppä liittyen mun johonkin tulevaan taiteilijajuhlaani, eli ystäväni ovat heittäneet, että palkkaavat sinne HP:n nousemaan kesken esityksen ylös ja taputtamaan ”Pelle, Pelle, Pelle!” ”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Haluaisin näytellä vaimoni Sophian kanssa. Me oltiin TeaKissa samaan aikaan, mutta sen jälkeen ei olla näytelty yhdessä. Se olisi kiinnostavaa. Siinä olisi kyllä omat riskinsä, mutta mua kiinnostaa se, että mitä meille tapahtuisi lavalla, kun näyttelee ihmisen kanssa, jonka kanssa on parisuhteessa. Hei! Mä haluaisin näytellä tän herran kanssa, joka näytteli NYPD Blue- poliisisarjassa Andy Sipowitzia. Mikäs hänen nimensä nyt olikaan... Dennis Franz! Hieno tyyppi, herkkä ja vahva samaan aikaan. Ai että, mulla tulee ihan kylmät väreet kun ajattelen häntä yksin istumassa siinä sängyn reunalla nukuttamassa pientä poikaansa työpäivän jälkeen. Huh huh!” fiilistelee Pelle.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin laulaa Eddie Vedderin kanssa kappaleen ”Black”. Huikeeta!” intoilee Pelle ja laulaa pätkän.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Dramatenilla Tukholmassa puoli vuotta työharjoittelussa ja sitten Viiruksella, en missään muualla. Ja Q-teatterissa 24 Hour Plays´ssa tietenkin... Mä en ole muuten hirveästi näytellyt suomeksi, tv-sarjoissa ja elokuvissa kyllä, mutta teatterissa en ja se kiinnostaisi mua kovasti. Suomen kieli on lähellä sydäntäni ja se taittuu multa aika hyvin myös.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Mulle on älyttömän vaikeeta vastata tähän. Huh! Se saattaa jopa vaihdella päivästä riippuen. TeaKissa Akse Petterssonin ohjaamassa ”Shopping and fucking”-näytelmässä esitin yhtä päähenkilöistä, se ei varmaankaan ollut roolisuorituksellisesti mikään hyvä mutta esityksenä kyllä. Yksi vanhempi kollega (homoseksuaali) tuli esityksen jälkeen sanomaan, että hän ei ole koskaan aiemmin esityksen aikana itkenyt samaan aikaan kuin hänellä seisoo. Musta se oli aika erikoinen, mutta hyvä arvostelu! Näytelmä oli brutaali, herkkä ja siinä oli aitoa rakkautta, kahden miehen välistä. Tuo on varmaankin yksi parhaimmista.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Raskolnikov teoksesta Rikos ja rangaistus. Vaikea teos ja vaikea teema, kirjana kolahti kovaa.”

Missä sinun mielestäsi on teatterin taika? ”Kyllä se on kohtaamisessa, eikä pelkästään katsomon ja näyttelijöiden välisessä. Mulle teatterin taika lähtee alkuvaiheen keskusteluista puvustamon ja lavastusmiesten kanssa, ei siitä että seison lavalla huijaamassa teitä kaikkia. Kommunikointi eri työvaiheiden välillä on erittäin tärkeää, kaikki lähtee siitä. Taikuutta on myös siinä, että kollektiivisessa mielessä me siirrytään jonnekin, rakennetaan lavalla se maailma yhdessä. Niin kuin tuossa ”24 Hour Plays”-näytelmässämme mä nojasin siihen pianoon San Fransiscossa ja sisälläni tunsin oikeasti olevani siellä, ja se on hienoa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tää on ehkä erikoinen vastaus, mutta mua kiinnostaa tosi paljon vankilat ja se, miten ihminen pärjää vankilassa. Mä katson tosi paljon vankiladokkareita. Se inspiroi mua elämään ja olemaan, nauttimaan ja ottamaan sisään vaikutteita. Kun on katsonut näitä dokkareita, missä joku istuu kolminkertaista elinkautista 15-vuotiaana tekemästään rikoksesta eikä tule koskaan vapautumaan, mutta päässään ja sydämessään hän on vapaampi kuin minä. Mä yritän olla vapaa, mutta mikä mua sitoo? Miksi me ei arvosteta tätä? Mulla on yksi mantra, jota aina hoen ” Tää on elämää!” Jonkun hyvän hetken ääressä, esimerkiksi tämä hyvä latte, mä muistutan itseäni siitä ja kerään valkoisia kiviä mun aika mustapainotteiseen selkäreppuuni. Hyviä muistoja ja hetkiä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mutta tervettä sellaista. Ensi-illat on sellaisia, että niitä voin miettiä turhankin paljon. Viikko pari ennen ensi-iltaa mä olen enemmän tai vähemmän jossain ihan muualla koko ajan, sen jälkeen mä en oikeastaan edes mieti asiaa liiemmin. Mä tiedän, että juttu on mun kropassa ja pyrin lähtemään siihen tilanteeseen niin, että lähden katsomaan mitä tänään tapahtuu. Mä en stressaa liikoja enkä mieti sitä, olenko hyvä vai huono. Totta kai mä lämmittelen vähän, avaan ääntäni ja katson, että rekvisiitta on paikallaan … ja sit mennään! Mä vihaan sitä odottamista, kunnes vihdoin pääsee lavalle.”

Sinulla ei ole siis mitään erikoisia rituaaleja? ”Ei todellakaan. Mä en käytä samoja kalsareita koko ajan enkä piilottele lavan alle appelsiineja, niin kuin jotkut kuulemma tekee. Heheh! Yksi nimeltämainitsematon kollega jemmasi mehua ja appelsiineja lavan alle, ja hänellä ei ollut missään vaiheessa mahdollisuutta käydä niitä sieltä hakemassa, mutta tärkeintä oli että ne oli siellä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Me ei harrasteta viimeisen esityksen piloja Viiruksella, se ei kuulu vaan meidän tapoihin. Noh, kerran meillä oli sitten ruotsalainen teknikko, joka oli uusi talossa ja oli kohtaus, jossa minä näen ylinopeuskameran ottaman valokuvan vaimostani juuri ennen kuolemaansa, ja tämä tapahtui siis hänen hautajaisissaan. Kohtaus on tosi herkkä ja traaginen, ja saan sitten valokuvan käteeni. Kas, tämä uusi teknikko oli vaihtanut kuvaksi oman kuvansa, jossa hän, iso mies, makaa kyljellään pelkät stringit päällään. Se oli kyllä kauhea tilanne, kun tiesi ettei yksinkertaisesti voi nyt nauraa! Yritettiin pitää pokkaa kauhealla puristuksella ja onnistuttiin siinä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Wau! Yksi hyvä muisto liittyy nuoruuteeni. Mulla oli paha olo ja lähdin kotoani todella masentuneena ja äitini tuli mun perääni portaille ja huusi perääni ”Pelle!” Mä käännyin ympäri, äitini katsoi mua itkien ja sanoi, että ”Jos mä vaan pystyisin, niin mä laittaisin sut takaisin masuuni ja pitäisin susta huolta, ja mä luulen että viihtyisit siellä.” Mä tajusin, että tuo nainen rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on pysyvää, vaikka tekisin mitä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nukketeatteria teen tällä hetkellä ja kohta sitä aletaan vetää myös suomeksi. ”Näkymätön lapsi” on esityksen nimi, huikea esitys ja myös vaikea. Nukketeatteri on niiiiin haastavaa! Lähdetään sen kanssa kiertueelle myös, päiväkoteihin ym. Tarkoitus olisi lähteä esittämään sitä myös vankiloihin siten, että isä/äiti voisi vankilassa katsoa esityksen lapsi sylissään, ja jälkeenpäin olisi keskustelua. Tämä konsepti ei tosin ole vielä varmistunut. Berliinin Elokuvafestivaaleille lähden kohta myös. Syksyn proggikset Viiruksella on vielä vähän auki ja kuvauksista en pysty sanomaan vielä mitään.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata itse jotain? ”Ehdottomasti kiinnostaa, näytelmiä varsinkin. En ole ollut vielä hirveän aktiivinen sen suhteen, mutta kiinnostus on kova.”

Onko sinulla mottoa? ”Kiinnostunut viimeiseen asti. Ihan sama mikä on kyseessä. Kaikki kiinnostaa! Uteliaisuus omaa vaimoa kohtaan, lapsia kohtaan, maailmaa, elämää, tuonpuoleista. Ei pysähdy ajatusvirrassa! Ja innostus itseään ja omia ajatuksiaan kohtaan myös.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Mä olen kaksikätinen! Ja mulla on yllättävän kuiva päänahka. Hahhahhahah! Tärkeä tieto.”

Mikä supersankari olisit ja miksi? ”Se olisi sellainen, joka auttaisi lapsia hädässä (varsinkin sodan keskellä olevia lapsia) ja se saisi aikuiset ymmärtämään, että jättäkää nyt v*ttu ne lapset rauhaan! Sen nimi olisi Möykkymies. En tiedä miksi vastasin tuon nimen. Hah. Sit sellainen supersankari olisi myös hieno, joka voisi muuttaa normaalin veden vichyksi. Vichymies olisi ehkä sen nimi! Voi luoja näitä...”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä haluaisin kokea ja ymmärtää sen, että miltä tuntuisi olla nainen jota ei oteta tosissaan. Keskustelisin miesten kanssa monista asioista ja tulisiko tytöttelyä vastaan. Loppuillasta varmaan olisin pitkään suihkussa ja ihmettelisin omaa vartaloani. Haluaisin myös synnyttää, ehkä. Ja imettää!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan kynän ja paperia, koska ennemmin tai myöhemmin mulla tulisi niin tylsää, että olisi pakko alkaa kirjoittaa ja piirtää. Ottaisin myös ison tynnyrillisen viskiä, jotta varmasti riittäisi. Ruuaksi ottaisin anoppini tekemää makaroonilaatikkoa, aivan fantastista ruokaa! Ja vaimoni tekemiä vietnamilaisia rullia ja äitini tekemää pastasalaattia. Niillä voisin elää loppuelämäni.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Tää on pakko kertoa nyt, vaikka onkin vähän nolo juttu. Pienenä olin löytänyt ”tuhmia lehtiä” jostain ja mulla oli puumaja, jonne juoksin ne lehdet paidan alla. Vanhempani istuivat juomassa kahvia ja katsoivat ikkunasta kun juoksin ohi. Kaikki lehdet levisi just siihen eteen. Paniikissa tunkesin ne takaisin paidan alle ja kiipesin ylös majaani. Isäni tuli puun alle huutelemaan, että ”Tule alas sieltä vaan, me tiedetään mitä sulla siellä on!” ja voi sitä häpeän määrää! Nyt mä tekisin sen saman hahahhahahah.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin Hitlerin bunkkeriin sanomaan sille, että ”Oo urpo hyvällä tavalla!” Toisaalta mua kiinnostaisi mennä sotaan yhdeksi päiväksi. Olisi hienoa nähdä Borneon sademetsät ennen tuhoa. Mua kiinnostaa kyllä historia, mutta siellä on tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa. En haluaisi palata sinne. Liian vähän urpoilua!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi, nyt kun tiemme eroavat? ”Mä siirryn seuraavaan pöytään, näkyy olevan tuttuja tuolla. Sen jälkeen menen kauppaan, sitten kotiin, laitan lapset nukkumaan ja sen jälkeen lähden pelaamaan kaverini kanssa pleikkaria. Tosin vaimoni ei vielä tuota tiedä, joten voi olla etten saa lupaa...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Papi (=isä)

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Pettynyt

- Mikä sytyttää sinut? - Silmät

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Katkeruus

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Persesuti

- Mitä ääntä rakastat? - Lapsen hengitystä

- Mitä ääntä inhoat? - Itkua

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Loka-auton kuljettaja, paskakaivonpuhdistaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lasten psykiatrisella osastolla hoitohenkilönä 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”En olisi uskonut!”

 ps. Pellen nettisivut löytyvät täältä 

Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Työryhmä : Nina Rinkinen, Aarne Linden, Venla Vannela ja Otso Helos

 Olin muutaman päivän kärvistellyt kurkunpääntulehduksen kourissa ja koskapa ääneni oli muutenkin kuin Manaaja-elokuvasta, mikäs sen leppoisampaa kuin lähteä ystävän kera katsomaan N-junalla Tapanilaan aistikauhuteatteria. Kyllä vaan! Taas uusi aluevaltaus, joka tosin olisi mennyt tyystin ohi ilman kujerruksia-blogin Linnean asiantuntevaa vinkkausta.

 Teatteri Tuike sijaitsee aivan aseman vieressä ja löysimmekin sinne helposti. Ennen esitystä oli selkeästi aika jännät tunnelmat kaikilla katsojilla, porukka ravasi vessassa ja kaikki katselimme vuorotellen toisiamme, että mihinkäs tässä taas ollaan oikein menossa ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Lämpiön ovet aukesivat ja lippujenkatsomisen yhteydessä saimme kukin kankaiset "silmäsuojukset", jotka oli tarkoitus laittaa myöhemmin päähän ja siis silmien eteen näköesteeksi. Niitä läpysköitä sitten hypisteltiin hermostuneita ja juteltiin kivoja, kuunneltiin Vuorenpeikkojen tanssia ja puhuttiin Santtu-Matias Rouvalista. Kevennystä, koska jänskätti aika paljon. Pahintahan oli sitten se, että ilmoittivat, jotta laput saa nyt laittaa silmille ja että meidät kohta yksi kerrallaan ohjataan sokkona katsomon puolelle. Huh huh. Puheensorina laantui pikku hiljaa kun väkeä katosi toiselle puolelle ja jottei vaikuttaisi ihan tyhmältä ja omituiselta höpöttäjältä, oli pakko varmistaa aina silloin tällöin, että kaveri istui vielä viereisellä penkillä tyyliin "ootko sä vielä siinä vai joko sut vietiin". Ja sitten minua tartuttiin molemmista käsistä ja hissukseen ohjattiin istumaan jonnekin muualle. Terve ja moro! Siinä vaiheessa mietitytti, että olisi sittenkin pitänyt ehkä käydä vessassa.

Työryhmä kimppakuvassa / kuva Teatteri Tuike

 Istuimme siis metrovaunussa, illan viimeisessä vuorossa matkalla Ruoholahteen. Laput silmillä kaikki perustuu siis aisteihin, pidin silmäni varmuuden vuoksi vielä kiinni jottei vahingossakaan näe mitään. "Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää" lauleli Juha Tapio ja oli siinä kohdin kyllä aika metsässä, sillä sydän ei ymmärtänyt yhtään mitään kun mieli lähti seikkailemaan. Vaunussa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja kaikki perustuu siihen mitä kuulee ja muuten aistii. Pari vartijaa tulee perinteiselle kierrokselle ja turisivat vieressäni aika pitkään. Poistuessaan kauemmas mietin mielessäni, että älkääs nyt menkö mihinkään. Jotenkin turvallisempi olo kun olivat lähellä. Hah. Iloinen neitokainen saatiin jostain pysäkiltä matkaseuraksi mukaan ja sen, että alkoholilla oli osuutta rempseyteen pystyi myös haistamaan.

 No, reissu ei sujunut ihan nappiin. Jossain vaiheessa vaunu pysähtyi ja sähkötkin meni. Aavemaista ääntä kuului jostain kauempaa. Joku avasi ovet. Menikö joku ulos vai tuliko joku/jokin kenties sisään? Siinä sitä oli miettimistä. Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että viimeiselle vuorolle oli kahdenlaisia paikkoja myynnissä. Tavallisten (lue = jänishousujen) paikkojen lisäksi oli myynnissä ns. HC-paikkoja, eli sinuun saatetaan koskea tms. reissun aikana. Ei satuteta kuitenkaan eikä tarvitse sitä pelätä, että joku tuikkaa helmat tuleen tai varastaa laukkusi. Minä istuin TIETENKIN hc-paikalla ja kyllä, sain päälleni jotakin (mun kohtalonani on näemmä kastua tavalla tai toisella teatterissa) ja nilkkaankin tartuttiin. Lennokkaalla mielikuvituksella varustetut saavat tästä kyllä enemmän irti. Ystäväni kysyi jälkeenpäin, että oliko minun kasvojani pyyhkäisty sulalla tai vastaavalla. Ehei, minun kasvojeni ohitse taisi mennä pitkät ja nimenomaan mustat hiukset, vähän sillai Kauna-leffan tyyliin.

 Esityksen päätyttyä ilmoitettiin, että laput saa ottaa silmiltä. Väki katseli toisiaan tyytyväisinä naureskellen, että näin sitä vaan oltiin ja vähän helpottunutkin olo oli. Vähän niin kuin jonkun huvipuistolaitteen kieputuksen jälkeen, kollektiivinen turvallisuuden tunne valtasi. Hei, hengissä selvittiin. Ja pakko oli katsoa tarkemmin sitä käytävän toiselle puolella istunutta "komeaa kollia", johon tehtiin ilmeisesti lähempää tuttavuutta. Aplodeeratessa olisi toisaalta ollut kiva tietää, minkänäköinen porukka seassamme seikkaili, mutta toisaalta taas näkeminen olisi vienyt illuusiosta suuren palasen pois ja parempi oli näin. Teatterin taika säilyi loppuun asti.

 Aika meni ihan liian nopeasti, olisin istunut reissussa vielä pitempäänkin. Odotin kiljahtelua sieltä sun täältä, mutten ollut ihan varma mistä ja kenestä äänet lopulta lähti. Ehdottoman suositeltava kokemus, hc-paikoilla etenkin! Mitä kaikkea mahdollisuuksia tämänkaltainen aistiteatteri tarjoaakaan! Jestas. Ystävän kanssa kotomatkalla lähti visioissa koko homma lapasesta eikä siitä sen enempää tässä foorumissa, mutta jatkossa täytyy seurata tämän teatterin touhuja tarkemmin. Teatterin sivuilta löydät lisäinfoa tästä kutkuttavan jännästä matkasta ja muustakin.

 Viimeinen vuoro saa neljä tähteä ****.