Sattumia / KOM-teatteri

Sattumia / KOM-teatteri

Ensi-ilta 25.3. 2015, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Teksti perustuu Daniil Harmsin lyhyttarinoihin

Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala

Rooleissa : Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Arttu Kapulainen, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi

 Daniil Harms (1905-1942) oli kulttimainetta nauttiva kirjailija, jonka lyhykäiset tarinat ovat täynnä absurdeja käänteitä. Sopii siis minulle kuin nenä korvaan. Vai mitä sanotte oheisesta näytteestä :

  "Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin."

 KOM-teatterin ensimmäiseen ennakkoon meitä oli pakkautunut salillinen koululaisia ja eläkeläisiä ja siltä väliltä. Meikäläisellä ei ollut minkäänlaista aavistusta mitä tuleman pitää, joten istuin paikalleni avoimin mielin. Parisen tuntia myöhemmin olin ihan yhtä pihalla, mutta suupielet hymyssä. Olipahan sattumia!

 Mitähän tästä osaisi edes kirjoittaa! Vähän sama kuin lähtisi ruotimaan Jukka Tilsan absurdeja sarjakuvia tai Terry Gilliamin animaatioita Monty Pythonista. Molempia rakastan ja ehkä siksi, että niissä ei ole usein logiikan häivääkään. Kaikki on mahdollista ja absurdit käänteet seuraavat toisiaan. Yhteiskuntakritiikkiäkin tarinoissa on, mutta se puoli meni minulla kyllä totaalisen ohi. Pitäisi katsoa koko paketti uudestaan, jos jotain aukeaisi (tai lukea Harmsin teos, jota oli pokkarina myynnissäkin teatterissa. Harmikseni en älynnyt ostaa.) Oikeastaan kaikki nähdään naurettavassa valossa, ehkä siinä se pointti? Tai sitten ei.

 Aluksi juodaan etikkaa ja tanssataan Sepi Kumpulaisen "Armotonta menoa"-hitin tahdissa. 42 erinäistä sattumusta nähdään ja koetaan, hahmot napsivat ovenpielestä vuoronumeroita ja valotaulu kertoo, missä nyt mennään. Mummot hyppelevät ikkunoista, Arttu Kapulainen venkoilee pitkissä lököttävissä kalsareissaan, isä ja tytär hautaavat toinen toisensa elävältä vahingossa, pumpattava Barbara tyhjentää ilmat itsestään, Ihmemaa Ozin porukoista ilmenee uusia puolia (ja joku takuulla tästä vetää herneet nenäänsä), yksi koittaa "daivaamista" yli katsomon huonolla menestyksellä.

Eeva Soivio (c) Janne Vasama

 Yleisökin pääsee osallistumaan. Niko Saarela ja Arttu Kapulainen pyytävät väkeä heittelemään julkkisten nimiä, joita he sitten imitoisivat. Tällä kertaa nähtiin mm. Teemu Selänne, Cheek ja Ari Räsänen (?). Olipahan imitaatioita... Eeva Soivio yrittää tartuttaa haukotuksen katsojiin. Sain sinniteltyä ja pidettyä leukaperäni kiinni. Haukottelin sitten vasta hiukan myöhemmin, kun tuli vähän tylsempi episodi eteen.

 Eturivissä nuoriso nauraa katketakseen, itse hekottelen hillitymmin ja mietin mielessäni, että kaikenlaista sitä näkee kun tähänkin ikään elää! Takanani kaksi naista supattavat toisilleen, että "toivottavasti tämä loppuu mahdollisimman pian". Heheh! Mielipiteet esitys jakaa takuulla, osa pahoittaa mielensä varmasti paristakin roisista kohtauksesta. Meikäläistä ei rivouksilla paljoa hetkauteta.

 Teatteri järjesti taannoin myös kirjoituskilpailun, joista parhaat tuotokset pääsisivät mukaan itse näytelmään. Pari kunniamainintaa kerrottiin ja sitten voittajakin. Teatteri oli saanut liki 700 erilaista sattumusta! Niitä oli varmasti hauska lueskella.

 Loppujenlopuksi jäi aika hämmentynyt olo tästä. Odotin kaiketi vieläkin hullumpaa menoa!? Jospa vauhti kiihtyy vielä ensi-illaksi? Sen verran kuitenkin innostuin, että kotiinpäästyäni tilasin netistä Harmsin "Sattumia"-pokkarin.

 Tämä kuului sarjaan "mitään en ymmärtänyt, mutta tykkäsin silti". Näyttelijäporukka oli kauttaaltaan sangen muuntautumiskykyistä ja melkoisia pikavaihtoja nähtiin. Lukuisista irtoviiksistä plussaa tietysti! Maijalan ohjauksissahan kaikki on mahdollista, joten sen suhteen ei suuria yllätyksiä tullut.

 Ennakossa nähty Sattumia saa neljä tähteä ****.

 Punatukkaisella kaljulla miehellä ei muuten ollut käsiä eikä jalkojakaan, ei sisälmyksiä eikä oikein muutakaan. Siitä syystä kukaan ei oikein tiennyt, kuka hän edes oli. Niin tietysti.

ps. Paljonkohan sattumia oli mukana siinä kaalipiirakassa, jota oli tarjolla ennen esitystä? Sekin jäi vaivaamaan.

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatteri

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.2. 2015, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ian Rankin ja Mark Thomson

Ohjaus Tommi Kainulainen

Rooleissa : Anne Niilola, Johanna Kuuva, Jarkko Sarjanen, Raimo Kaistala, Mirka Mylläri, Teemu Koskinen, Matti Onnismaa ja Ella Mustajärvi

 Psykologinen trilleri on lajityyppi, jota ei teatterissa toistaiseksi oli hirmuisesti nähty. Tampereen Teatterissa tosin on pyörinyt hyvällä menestyksellä muutamakin tämän genren edustaja (esimerkiksi "Murhaloukku" ja "Kylmä murha") ja mielestäni näitä voisi olla paljon enemmänkin. Teatterissa on lupa nauraa ja liikuttua, mutta myös istua pelko persiissä. Käsikirjoittajista Ian Rankin on skotlantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikosromaaneistaan, joiden päähenkilönä toimii komisario John Rebus. Kuulostaako tutulta? Kyllä vaan, Rebus on nähty myös Suomen televisiossa.

 Isobel McArthur (Anne Niilola) on Edinburghin poliisivoimissa apulaispoliisipäällikkönä ja palvelusvuosia on kertynyt sen verran mukavasti, että halutessaan voisi jäädä jo eläkkeelle. Hän suunnittelee kirjoittavansa kirjan, jossa kertoisi arvostetun uransa vaiheista. Yksi rikostapaus on jäänyt kuitenkin kaihertamaan mieleen ja Isobel päättää kollegoiden vastustuksesta huolimatta ryhtyä penkomaan tapausta, sillä joku asiassa vaivaa. Lisäksi hänen mielessään kummittelee mystinen hahmo, jolla on ketun kasvot. Isobelin kanssa asuu hänen parikymppinen opiskelijatyttärensä Alexandra (Johanna Kuuva), jota kiinnostaa kovasti elokuva-ala ja etenkin dokumentit. Kaikkien pitäisi tietää totuus.

Anne Niilola ja Johanna Kuuva (c) Juha Lahtinen

 25 vuotta sitten seutua piinasi tapaus, jossa neljä nuorta tyttöä joutui silmittömän väkivallan uhriksi ja ruumiinkappaleita löytyi sieltä ja täältä. Neitojen silmäkuopat oli täytetty piellä ja tilalle asetettu pieniä timantteja. Lisäksi ruumiit oli aseteltu Kassiopeian tähtikuvion mukaan. Näitä vanhoja mustavalkoisia uhrien kuvia esityksessä myös tutkailtiin ja puistattaviahan ne olivat. Hirmuteoista pidätettiin Alfred Chalmers (Matti Onnismaa), joka on siitä lähtien ollut vankimielisairaalassa. Isobel tietysti lähtee tapaamaan Chalmersia, jotta saisi mielelleen rauhan. Virhe! Sanotaanpa näin, että Alfred-setä kuuluu niihin tyyppeihin, jotka pitäisi sitoa pakkopaitaan ja vielä nippusiteellä tuoliin kiinni. Julistankin täten Matti Onnismaan hyytävästi tulkitseman hahmon Suomen viralliseksi Hannibal Lecteriksi, vaikkei tässä näytelmässä Chianti-viiniä maistellakaan.

Anne Niilola, Ella Mustajärvi ja Onnis-Matti (c) Juha Lahtinen

 Mitäs muuta tästä osaisi kertoa, ettei paljastaisi liikoja? Sen voisin sanoa, että teksti pitää hyvin otteessaan ja on varsin tiivistunnelmainen. Ja perhana onnistuivat huijaamaan minua useampaankin otteeseen. Repliikeissä viljeltiin yksittäisiä heittoja, jotka jäivät heti mietityttämään että "jaahas, mitä tuo tuolla tarkoitti" ja paljonpuhuvia katseita myös vaihdeltiin. Kettunaamariasia ja koko homman syyllinen vaihtui päässäni useampaankin otteeseen, ja siitä huolimatta loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä. Ja hyvä niin. Paikkamme sijaitsivat eturivissä, mikä ei ollut ihan paras paikka koska joutui niska kenossa vähän sivulleenkin katsomaan. Loppupuolella pelästyin melkoisesti, kävi mielessä että melkein olisi pitänyt ottaa varmuuden vuoksi varahousut mukaan. Tiedättehän sen tunteen, kun peljästyy jotain niin, että tuntuu siltä kuin sydän pomppaisi kurkkuun ja syke tuntui kaulavaltimoissa hiukan liikaa.

 Näyttelijäsuorituksista tykkäsin kovasti, Anne Niilolalla oli hyvää meininkiä etenkin Johanna Kuuvan ja Jarkko Sarjasen rikoskomisario Frankin kanssa. Muutama muu asia kuitenkin pikkuisen tökki. En pitänyt jatkuvasta työpöydän pyörittelystä yhtään, etenkin kun se tapahtui siinä silmien alla. Vankimielisairaalan hoitajien peruukit huvittivat ja toivat lähtemättömästi mieleen erään nimeltämainitsemattoman tamperelaisen musiikkiteatterin produktiot... Olisin myös toivonut valoilla ja musiikilla enemmän hyytävää tunnelmaa. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä. Taaempana istuvat eivät varmasti moista edes huomanneet, mutta kuiskaajalla taisi olla kova flunssa... Muutamankin kerran jostain seinän takaa kuului niistämistä ja aivastelua ja kyllä se vähän häiritsi, jos näyttämöllä on ns. tilanne päällä.

 Pidän kyllä kovasti tämäntyylisistä jutuista, joissa aivot saavat työtä ja huomaa, että minusta ei ainakaan tulisi mitään rikostutkijaa. Sen verran pieleen menivät omat veikkaukseni juonenkulun suhteen, ja hienoahan on se, ettei tarina ollut ennalta-arvattavissa. Nyt kaikki siis kipinkapin Kotkaan katsomaan Pimeää tietä. Onneksi en nähnyt painajaisia ketuista ja pikisilmistä.

 Pimeä tie saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Poliisista päivää! Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen ja Mirka Mylläri

Yön kulkijat / Tampereen Teatteri

Yön kulkijat / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 19.3. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Conor McPherson

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Anna Andersson, Mikko Hänninen ja Martti Manninen

 Heti kärkeen elvistellään sillä (ja tämän tulen varmaan muistelmissanikin mainitsemaan, jos minulla on muisti vielä Tallella silloin), että minäpä se olen ollut samalla lavalla Heikki Nousiaisen ja Tuire Saleniuksen kanssa! Entä miten tämä on mahdollista? Olivat mokomat jakaneet katsomon kahteen osaan, joista neljä riviä oli näyttämöllä! Kyllä vaan. Pieni intiimi katsomo, välissä kaistalemainen näyttämö ja tietysti varsinainen katsomo. Minun paikkani sijaitsi kakkosrivillä tässä pienemmässä katsomossa ( Heikki ja Tuija jossain takanani) ja kyllä siellä kieltämättä oli aika kuumottavat oltavat varsinkin esityksen alkua odotellessa. Tuntui, että kaikki tuijottaa ja onko tukka hyvin ja näkyykö kello. Hauskaa oli seurata väen saapumista isompaan katsomoon ja jestas miten hyvin valojen himmennyttyä näkyikään, kuka räpeltää vielä älylaitteensa kanssa. Komeasti hohkasivat kasvot ja "eihän tämä mihinkään näy". Kyllä muuten näkyy, takariviltä asti! Tämä uudenlainen katsomokokemus ei ollut minulle täysin uutta, mutta näin läheltä seuraaminen oli jännä ja mielenkiintoinen kokemus. Saisi olla mielestäni enemmänkin erilaisia katsomoratkaisuja, jos tila vaan antaa myöten. Ensimmäinen peukku siis tälle!

 Tapahtumat sijoittuvat dublinilaistaloon ja sen yhteen huoneeseen, jossa asustelee alivuokralaisena Tommy (Jukka Leisti). Tommy ei taida olla mikään siivousintoilija, sillä huone on täynnä kaikenlaista rojua, tiskaamattomia astioita ja jumalattomia määriä erilaisia lehtiä. Seinällä matkailujulistetta Suomeen, The Great Escape-leffajulisteita ja Marvin Gayen jullari. Talossa asuu myös Maurice (Mikko Hänninen), yllättäen leskeksi joutunut vanhempi, hitusen alkoholisoitunutkin jäärä, jolle Tommy on aina ollut kuin oma poika. Huoneessa yöpyy myös silloin tällöin Doc (Esa Latva-Äijö), himpunverran hitaalla oleva kaveri. Jotenkin tästä parivaljakosta tulee mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-tarinan kaksikko George ja Lennie, Docista vähän myös Sydämen asialla-sarjan David. Toinen on selkeästi vähän rasittava tapaus toisinaan ja kaiken saa vääntää rautalangasta, mutta kaksikon välillä on tietynlainen yhteys ja "kaveria ei jätetä"-mentaliteetti on vahvana, vaikkakin toisen hitaita hoksottimia Tommy myös käyttää härskisti hyväkseen selkeästi. Aikamoiselta koijarilta Tommy muutenkin vaikuttaa.

Doc, nauriit ja Tommy (c) Harri Hinkka, TT

 Näytelmä alkaa dramaattisesti Tommyn saapuessa asunnolle nuoren naisen kanssa, jolla on kasvot veressä. Aimee (Anna Andersson) on pahoinpidelty poikaystävänsä toimesta ja vaikuttaa selkeästi hyvin aralta ja pelokkaalta. Tommy haluaa auttaa neitokaista, suojelusvaisto herää. Kaiken keskelle pölähtää sitten pöllittyjen nauriiden kanssa sympaattinen Doc (jonka nimi on muuten väännös Brianista...). Jutustelun lomassa alkaa yhdestä jos toisesta hahmosta paljastua uusia puolia. Tommy sanoo, ettei ole samanlainen kuin muut. Ja pöh, petyin häneen pahasti kuitenkin hetken kuluttua!

 Aluksi on vähän sellainen olo, että mitäköhän tästä oikein kehittyy. Teksti kulkee, näyttelijäntyö on rentoa ja sujuvaa. Leisti ja Latva-Äijö etenkin tuntuvat uineen roolihahmojensa nahkoihin oikein kunnolla, niin luonnikkaasti heidän yhteispelinsä sujuu. No, tämä kaksikko on häärännyt Frenckell-näyttämöllä sen verran monessa näytelmässä viimeaikoina, jotta ihmekös tuo. Leisti on ihanan rento ja tuntuu pistelevän välillä omiaankin, Latva-Äijö taas on niin sydämeenkäyvän symppis, että mieli tekisi käydä halaamassa Docia ja vähän jammailla Marvin Gayen tahdissa, popsia ehkä muutama ranskalainen (tai jopa nauris) yhdessä. Kerrankin muuten näkee, mitä tavaraa näyttämöllä sijaitsevat lootat ja laatikostot pitävät sisällään. Tulee vähän semmoinen tirkistelyfiilis kun oikein kurottaa katsomaan, että löytyykö deödöranttia vaiko ei laatikon kätköistä.

 Ja alkaahan sitä sitten tapahtua, huh! Voisi sanoa, että jos olisin nähnyt nyt Martti Mannisen lavalla ensimmäistä kertaa ja myöhemmin huomaisin miekkosen tulevan minua kadulla vastaan, vaihtaisin välittömästi kadun toiselle puolelle tai ainakin ohittaisin hänet katsekontaktia vältellen viimeiseen asti. Anteeksi kiroilu, mutta helvetti mikä nilkki ja puistattava tyyppi hänen roolihahmonsa onkaan! Brrrrr. Mahtavaa nähdä Martti pahis-Kennethin roolissa. En ostaisi siltä mieheltä käytettyä autoa enkä sen puoleen myisikään mitään moiselle niljakkeelle.

Kenneth ja Aimee (c) Harri Hinkka, TT

 Niinhän siinä taas kävi, että tarina vei mennessään. Koko ajan toivoi, että kaikki kääntyisi parhain päin eikä musta aukko imaisisi sisäänsä. Sieluni syövereihin porautui Doc-mussukka, joka kyynelisin silmin katsoi Tommya ja kysyi hämmentyneenä "Miten minun  sitten käy?" Voi että oli niin paha mieli hänen puolestaan siinä vaiheessa. Eikä mies itse asiassa sitten niin hitaalla ollutkaan, mitä aluksi vaikutti. Onneksi on olemassa kiehtova unimaailma, jossa kaikki on mahdollista ja voi kohdata vaikkapa viisaan Itämaan tietäjän.

 Ja minä sanon, että onneksi on teatteri, jossa ihmiset välittävät tunteita ja kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kiitos Tampereen Teatterille tästä elämyksestä! Näytelmästä tuli lämmin fiilis, vähän samantapainen olo kuin ikilempparistani "Inishmaanin rammasta".

 Aluksi meinasin antaa neljä tähteä, mutta päivän hautuneena huomasin kuinka paljon tästä tykkäsin ja täräytän taas täydet pinnat *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tie Mekkaan / Hämeenlinnan Teatteri

Tie Mekkaan / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.3. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Athol Fugard

Ohjaus Jotaarkka Pennanen

Rooleissa : Ritva Oksanen, Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen

 Nimestään huolimatta näytelmässä ei matkata Mekkaan, henkisellä tasolla ehkä. Mekka symbolisoi tässä asioita, joiden kautta ihminen saa sisältöä elämäänsä ja kaikelle suuremman merkityksen. Tämä tiedoksi niille, jotka saattavat blokata nimen perusteella koko näytelmän tyyliin "uskontohömpötykset ei minua kiinnosta".

 Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan pieneen yhteisöön, jossa asustelee leskirouva-taiteilijasielu Helen (Ritva Oksanen) erikoisten patsaidensa keskellä. Yhteisön muut asukkaat vähän karsastavat pihamaan hurjia patsaita ja homssuista naista (joka ei kylläkään kovin homssuiselta näyttänyt), ja Helen on ikään kuin yhteisön ulkopuolella ja on omasta tahdostaankin vetäytynyt omiin oloihinsa. Kirkossakaan ei enää käydä, mutta pastori Marius (Heikki Kinnunen) vierailee tämän tästä Helenin luona. Aluksi paikalle pölähtää nuori opettajatar Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo). Hän on saanut Heleniltä oudonsävyisen kirjeen, jonka vuoksi hän on nyt ajanut pitkän ja uuvuttavan matkan kyläilemään. Naisten välillä vallitsee ikäerosta huolimatta hieno yhteys ja luja ystävyys, luottamus. Kaikki asiat kerrotaan. Vai kerrotaanko sittenkään? Sukset menevät ristiin moneenkin otteeseen keskustelun tiimellyksessä.

Ritva Oksanen (c) Terho Aalto

  Elsa on varsin eläväinen ja värikäs persoona, kovin puheliaskin. Helenistä huokuu tietynlainen sisäinen rauha ja hehku, oli kiintoisaa seurata miten tyynesti ja hötkyilemättä Ritva Oksanen repliikkejään lausui Sinisalon Elsan pulistessa vieressä. Pastori astuu näyttämölle vasta juuri ennen väliaikaa, siihen asti saamme seurata kahden naisen keskustelua. Yhdessä vaiheessa Elsa lausui repliikin, jonka sisältö meni suunnilleen näin : "Mistä ihmeestä tässä oikein on kyse? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitat?" Olin siinä vaiheessa aivan samaa mieltä, eli olin pikkuisen hakoteillä oman pääni sisällä. Jumitin seuraamaan taidokkaita patsaita ja muutenkin ajatukset seikkailivat ihan muualla kuin näytelmässä.

 Väliajan jälkeen kaikki sitten napsahti kohdalleen ja kiehtova tarina vei mennessään. Teksti tarjosi muutamankin mukavan käänteen, kaikki ei ollutkaan niin kuin aluksi näytti. Lisäksi oli nautinnollista seurata kahden pitkänlinjan konkarin välistä dialogia pöydän ääressä, ja mukava oli Kirsi-Kaisa Sinisalokin nähdä näyttämöllä pitkästä aikaa tositoimissa.

 Erityismaininnan ansaitsevat Juha Mäkipään maanläheinen lavastus, Suvi Vasaman veistokset  sekä Jari Vuoren valosuunnittelu. Kiehtovaa oli seurata valojen leikkiä ja elävä tuli on minulle aina yhtä kaunis ja toimiva elementti. Näin jälkikäteen muuten mietin, että näytelmä olisi toiminut pienemmällä näyttämöllä ehkä vieläkin paremmin!?

(c) Terho Aalto

 Päällimmäisenä ajatuksena näytelmän loputtua ja aplodimyrskyn laannuttua se, että miten tärkeää onkaan pitää oma päänsä, vaikka muut ajattelisivatkin sinun parastasi. Tärkeää on löytää myös se "oma Mekkansa", jota kohti kulkea ja joka tuo valoa pimeyteen. Itsekin olen löytänyt oman juttuni ja oman polkuni, jota pitkin kulkea. Sen polun varrella on paljon mielenkiintoista katseltavaa ja koettavaa, uskokaa pois.

 Tie Mekkaan tarjosi paljon ajateltavaa ja saa vahvat neljä tähteä ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatteri

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Ensi-ilta 11.2. 2015, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Edward Albeen

Ohjaus Pasi Lampela

Rooleissa : Satu Silvo, Antti Virmavirta, Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää

 Alkuun tunnustus : en ole nähnyt Elisabeth Taylorin ja Richard Burtonin tähdittämää elokuvaa koskaan (sitä paitsi luulin pitkään, että Virginia Woolf on tässä roolihahmon nimi...), mutta olin kyllä tietoinen siitä, että tässä pistellään sanan säilällä oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa Espoon Kaupunginteatterin mainoksen nähdessäni minulle tuli vahva tunne siitä, että tämähän on suorastaan pakko nähdä! Välillä iski melkein paniikki siitä, että jääkö työkiireiden ja aikatauluhässäköiden vuoksi koko spektaakkeli näkemättä. Huh, ei jäänyt. Mahdollisuus onneksi aukeni kuukausi ensi-illan jälkeen.

Silvo, Järvenpää, Kuustonen, Virmavirta (c) Yehia Eweis

 Martha (Satu Silvo) ja George (Antti Virmavirta) saapuvat aamuyön ensimmäisinä tunteina juhlista kotiin, Martha varsinkin kunnon hiprakassa. Nukkumaanmeno ei tule kuuloonkaan, sillä vieraisille on vielä tulossa siloposkinen nuoripari Nick ja Honey (Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen). Marthan isä toimii yliopiston rehtorina, George historianlaitoksella. Historianlaitoksena. Uralla ei ole edetty odotusten mukaisesti, ja sekös jäytää mieliä ja tarjoaa Marthalle loputtoman piikittelyn kohteen. Nick ja Honey ovat uusia kasvoja yliopistolla, nuori biologi ja hänen ihastuttava nuori vaimonsa vaikuttavat täydelliseltä parilta ja oikein amerikkalaisen unelman prototyypeiltä. Kas, muutaman viinapaukun jälkeen kulissit murenevat yhdellä jos toisella. Kenelläpä meillä ei olisi luurankoja kaapissaan...

 Liian humalainen nainen ei ole koskaan mitään kaunista katseltavaa, siitä huolimatta Satu Silvo Marthana onnistuu näyttämään tyrmäävän upealta lavalla helmat korvissakin toikkaroidessaan. Ai että miten herkullinen rooli Martha onkaan, saa päästellä höyryjä ja revitellä oikein olan takaa. Oikeassa elämässä moista sanasotaa ja välienselvittelyä olisi äärimmäisen kiusallista ja nöyryyttävääkin seurata vierestä, koko ajan olisi pelko persiissä siitä, että missä vaiheessa tuo ivasanojen ja piikkien tulva kääntyy minun suuntaani! Georgen ja Marthan sairasta leikkiä oli katsomosta käsin turvallista ja kerrassaan nautinnollista seurata. Aviopari tuntui saavan suurta tyydytystä toistensa nöyryyttämisestä vieraiden silmien edessä, väkisin kävi mielessä että tämäkö on heidän tapansa harrastaa soidinmenoja ja kuinkahan monta kertaa samankaltainen battle on nähty aiemmin. Ja montako nuorta paria on ns. opetettu näin talon tavoille... Tämä kerta tekee kuitenkin poikkeuksen, sillä "iloisten jatkojen" edetessä tulee ilmi asioita, joista ei olisi kannattanut suutaan avata. Kun veitsi on tarpeeksi syvällä, kaivellaan luuhun asti ja imetään ydinnesteet, ja vielä nautitaan siitä vaikka vastapeluri on jo heittänyt pyyhkeen kehään.

(c) Yehia Eweis

 Ohjaaja Lampela on valjastanut porukkansa melkoiseen vauhtiin ja vimmaan, ja hallittua kokonaisuutta on katsojan kiitollista seurata (hallittua ja "hallittua", mopo kun karkaa käsistä kaikilla tavalla tai toisella). Luotetaan briljantin tekstin ja huikeiden näyttelijäsuoritusten voimaan, muuta ei tarvita. Markus Tsokkisen hillityt puvut ja lavastus vielä kruunuksi.

 Pisti miettimään, että mikä pitää tiettyjä ihmisiä yhdessä. Rakkausko muka on se liima? Vai yhteinen valhe?

 Voisin jo tässä vaiheessa "teatterikatsojan uraani" ojentaa diplomin Satu Silvolle kaikkienaikojen kovimmasta näkemästäni naisroolista. Hienoja suorituksia on nähty useita, mutta tämä nosti kaiken ihan uudelle tasolle. Silvon Martha pureutui ihon alle, meni luihin ja ytimiin ja vähän hämmästyin sitä, että katsomossa huomasin Marthan tunteenpurkausten aikana puristavani itsekin kättä nyrkkiin ja purevan hampaita yhteen, valmiina hyökkäämään tarpeen tullen vastapuolustukseksi. Että älä ämmä mulle ala! Toiseksi olisin jäänyt, se on selvä. Roolisuoritus oli kuin tulivuorenpurkaus, jonka kuuma laava peitti kaiken alleen. Jäljelle jäi kasa tuhkaa, josta sitten isäntä lakaisi rippeet mukaansa kotimatkalle. Mahtava tunne!

 Fiiliksen kruunasi kotomatkalla radiossa soinut Anna Puu ja "meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle". Jotenkin sopi tunnelmaan.

 Kuka pelkää Virginia Woolfia? saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

"Niin se vaan on, että aina tarvitaan sika näyttämään mistä tryffelit löytyy." 

Laulaja Olavi Virta / Kerava-sali

Laulaja Olavi Virta / Keuda-talon Kerava-sali (tuotanto MagnumLive)

Ensi-ilta 2.8. 2014 Helsinki Pavi Estradilla, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Susanna Haavisto

Lavalla : Amadeus Lundberg, Hannu Lehtonen, Susanna Haavisto ja Juha Tikan orkesteri

 Saavuimme seuralaiseni (äiti) kanssa Keravalle tyypilliseen tapaan hyvissä ajoin, tosin tällä kertaa tuntui hölmöltä olla paikalla yli 1,5h ennen esityksen alkua, varsinkin kun asemalta itse tapahtumapaikalle kävelee muutaman minuutin. Noh, parempi ajoissa kuin myöhässä. Tulipahan tutustuttua Keravan kirjastoon ja Valintatalossakin piipahdimme. Keuda-talolla kahvittelun lomassa tuli surffattua kännykällä netissä ja selvitettyä, kuka olikaan Volmari Iso-Hollo ja mitä ihmettä tarkoittaa Keuda. Aika vierähti nopeasti ja pian joka paikka oli väkeä täynnä, sillä esitys oli loppuunmyyty. Melkoinen pulina kävi aulassa.

 Eipä tarvinnut paljoa vilkuilla ympärilleen kun tajusi olevansa sieltä nuoremmasta päästä yleisöä. Mikäpä siinä, jännä ajatella että katsojien joukossa oli varmasti ihmisiä, jotka ovat nähneet The Olavi Virran livenä ja soittaneet savikiekoilta ikivihreitä levytyksiä. Äitinikin kertoi olleensa Tuuloksen Kapakanmäellä Virran laulajanuran loppuvaiheilla, mies oli nojannut tukevassa etukumarassa kävelykeppiinsä ja äiti muisteli, ettei ollut ihan varma tuliko laulu levyltä vaiko ei... Komeaa kuultavaa oli ollut joka tapauksessa.

 Itse esitys lähtee käyntiin radiokuulutuksella Olavi Virran kuolemasta, heinäkuussa 1972. Olin muuten tuolloin liki 2-vuotias. Molemmat "Olavit" ja Susanna Haavisto astelevat aplodien saattelemana lavalle. Jotain jännää päässäni tapahtuu jälleen, sillä ensimmäisen kappaleen ensitahdeista liitelen takaisin aikaan, vuosikymmeniä ennen syntymääni. Musiikilla on ihmeellinen vaikutus, koska sama nostalgia valtaa meidät vaikka välissä on parinkin sukupolven välinen kuilu, jota kovaa vauhtia kurotaan umpeen. Taustalle heijastetut mainospätkät ja filmit vahvistivat ajankuvaa vielä entisestään.

 Mikään teatteriesityshän tämä ei ole (enkä sellaista odottanutkaan), pikemminkin musiikillinen matka laulaja Olavi Virran uran alkutaipaleista ja käännekohdista notkahduksineen kaikkineen. Susanna Haavisto toimi kertojan roolissa (ja lauloikin toki muutaman kappaleen), itselleni tuli ainakin paaaaaljon uutta tietoa varsinkin siitä, miten Virran ura lähti oikeastaan käyntiin. Väliajalla ja esityksen päätyttyä yleisön kommenteista päätellen muutamakin pointti tuli ihan puun takaa.

 Pääosassa on musiikki, totisesti. Juha Tikan orkesteri oli suorastaan loistava (äitikin kuiskasi, että rumpali (Vesa Aaltonen) on maailman paras) ja arvoisensa tulkitsijat Hannu Lehtonen ja Amadeus Lundberg. Kumpaakaan en ollut nähnyt enkä varsinkaan kuullut aiemmin livenä, joten elämys oli melkoinen. Pienet tanssikuviotkin herroilta sujuivat moitteettomasti, lisäksi Hannu Lehtonen väläytteli taitojaan saksofoninsoitossa ja Amadeus vihelteli mallikkaasti. Paljon kuultiin kappaleita, jotka itselleni olivat täysin tuntemattomia.

 "Sokeripala", "Eeva", "Poika varjoisalta kujalta", "Punatukkaiselle tytölleni"... siinä muutamia klassikoita, joita kuultiin. Itse odotin eniten kuulevani "Hopeisen kuun" ja kun sen alkutahdit sieltä sitten eetteriin pamahtivat, tuntui siltä että sydämeni ja pääni räjähtää ihan justiinsa siitä onnentunteesta. Huh huh! Äidin kanssa katsoimme toisiamme pikaisesti silmiin, kyynel kimmelsi molempien silmänurkassa, painoimme päämme yhteen ja fiilistelimme oikein kunnolla. Hopeinen kuu on ehkä maailmanhistorian kovin biisi IKINÄ! Ehkä.

Hannu, Susanna ja Amadeus / kuva MagnumLiven sivulta

Olavi Virran syntymästä tuli helmikuussa kuluneeksi 100 vuotta. Hänet kyllä muistetaan pitkään, se on selvä, kiitos tanssilavakulttuurin joka vielä on voimissaan. Ja sitten nämä upeat miehet ja naiset, joille on annettu laulun lahja. Äitini sanoi jossain vaiheessa, että "tekee mieli tanssimaan". Niin minunkin teki, vaikken osaa pätkääkään tanssia. Silti silloin tällöin on tullut käytyä vaikkapa Riutanharjulla ihmettelemässä meininkiä. Eihän Suomen kesä ole mitään ilman parketilla pyörähteleviä pareja, heilahtelevia helmoja, vähän räjähtäneitä grillimakkaroita, sinappia kauluspaidan rinnuksilla ja lavalla Reijo Taipale. Sitä kaikkea sopii ihmetellä ja osallistua, vaikkei osaisi itse yhtään tanssikuviota.

 Narikassa meni sen verran kauan, että herrat laulajatkin ehtivät kansan jututettavaksi ala-aulaan. Kiitimme molempia herroja oikein kädestä pitäen ja häkellyin niin Amadeuksen käsittämättömästä karismasta, jotta menin kehumaan "Täysikuun" olleen illan kruunu. Tajusin samantein, että eihän sitä kappaletta edes kuultu. Ehdin kuitenkin paikkaamaan virheeni, menköön pasmojensekoittumisen piikkiin tämä moka.

 Asemalla junaa ootellessa äiti valssasi yksistään pitkin asemalaituria ja lauloi antaumuksella Nuoruusmuistoja. Tehtävä suoritettu! (huom. tässäkin kohtaa sekoilin kappaleiden nimissä, sillä äiti lauloi tietysti Kultainen nuoruus-kappaletta!)

 Nähdäänkö muuten 50 vuoden kuluttua esitys Laulaja Jari Sillanpäästä...?

 Laulaja Olavi Virta tarjosi täyslaidallisen musiikin tenhoa, joten täydet pinnat *****.

 Produktion omat sivut ja lisää esityspäiviä löydät tämän linkin alta.

(kiitos MagnumLivelle lipuista!)

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatteri

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.1. 2015, kesto noin 2h 20min

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Maria Aro, Tuire Salenius, Aimo Räsänen, Pentti Helin, Miia Selin, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Ilkka Koivula ja Severi Saarinen

Sorin Sirkuksesta mukana : Charlotta Ingraeus. Ilona Jääski, Iitu Kivimäki, Liina Leppänen, Petra Lesonen, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso, Veera Seppälä ja Malla Tallgrén

 Sirkku Peltolan suosittu ja kiitetty Suomen hevonen-trilogia on edennyt jo neljänteen osaansa. Trilogian neljäs osa? Kyllä vaan. Kotaloille kaikki on mahdollista - myös se, että aiemmissa osissa jo kahdesti kuollut Äite (Maria Aro) elää ja porskuttaa edelleen. Peltolan mukaan "aivojensa sopukassa Äite vaatimalla vaati tarinalleen jatkoa", joten eihän siinä sitten muukaan auta.

 Tarinan edellisessä osassa (Lämminveriset) koko porukka oli ajautunut asumaan sillan alle, nyt on pakattu Lada täyteen väkeä ja sohvaa, patjaa, telkkaria ja muuta tarpeellista. Kotalan klaani löytää itsensä kaukaa koto-Suomesta, "ruslanapirssin" hyydyttyä jonnekin päin Romaniaa. Villihevosia on vielä - ainakin niillä seuduilla. Tarinan edetessä käy ilmi, että eivät ne villejä olekaan, hylättyjä tosin. Eikä se hevosten keinukaan miltään kovin riehakkaalta huvipuistolaitteelta loppupeleissä vaikuta...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Koko näytelmähän saa muuten varsin vauhdikkaan alun, sillä eetteriin pamahtaa "Ace of Spades"! Nyt mennään eikä meinata. Ensimmäiset repliikit lausunee Kai Kotala (Aimo Räsänen), yksi kaikkienaikojen suosikkihahmoistani teatterinlavalla. Juttua tulee taukoamatta kielellä, jota voi välillä vain arvailla. Vai mitä tarkoittaa esim. verbi "kerätä markkinavoimaa vatupassissa"? * Kaitsu tulisi Aaltosen Remun kanssa varmaankin loistavasti toimeen. Vaan rakkauden edessä se Kaikin menee sanattomaksi. Yes indeed!

Etualalla Kaitsu ja Tiina (c) Kari Sunnari

 Aiemmista osista tutut roolihenkilöt ottavat hetkessä oman paikkansa niin lavalla kuin katsojien sydämissä, uutena tulokkaana Jaanan (Miia Selin) herttainen kiharatukkainen tytär Tiikeri (Emmi Kaislakari). Hämmentävää on yhä edelleen se, miten tutulta koko perhe tuntuu! Kai meissä jokaisessa asuu pieni Aili Kotala (Tuire Salenius), joka vastoinkäymisistä huolimatta ei lannistu eikä varsinkaan anna vyötärömakkaroiden menoa haitata. Ihailtavaa on myös se yhteisöllisyys ja lämpö, joka porukasta huokuu. Suorat sanat sanotaan ja kinastellaan milloin mistäkin, mutta siitä huolimatta ollaan valmiita toimimaan vaihtovaluuttana ihmiskaupassa tai singahtamaan ihmiskuulana taivaalle. Tiikeri-tyttönen sen kivasti kiteyttää yhteen lauseeseen, joka onnekseni löytyi käsiohjelmasta : "Jonakin päivänä me saatamme ohikiitävän hetken katsoa toisiamme silmiin ja nauraa semmoista tosi, tosi pientä mutta yhteistä ... yhteistä elämään tyytyväistä naurua". Voiko sen nätimmin sanoa! Muitakin hienoja ajatuksia ja nasevia sloganeita näytelmä on pullollaan. Mietin monta kertaa "Just noin! Tuo täytyy muistaa!" ja sitten tulee uutta matskua ja edellinen unohtuukin. Harmi.

 Jossain vaiheessa havahduin siihen, että huomaan vähän pitkästyväni. Tarina jauhaa paikallaan ja juttua tulee, mutta mitään uutta ei oikeastaan ole tarjolla. Ja sitten Sorin Sirkuksen taitavat tyypit ilmestyvät lavalle kuka mistäkin. Kyyneleet silmissä seuraan ilma-akrobaattien maagisia liikkeitä ja olen ihan "tiloissa". Huh ja hei.

 Pieniä kauniita hetkiä on näytelmä täynnä. Valdo Bono (Ilkka Koivula) jänisystäväänsä etsimässä, valon siivilöityminen savun keskeltä näyttämön takaa, Kain ja Tiinan (Janne Kallioniemi) herkkä puhelu... Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Arto Kana (Severi Saarinen) permiksineen ja salihousuineen.

(c) Kari Sunnari, TTT

 Lopussa soi taas Iltatuulen viesti, Aili keinuttelee kotipihan keinussa hiljalleen ja lunta satelee maahan. Tiikeri lähtee kohti unelmiaan. Maailmassa kaikki hyvin. Jää hyvä mieli. Tämä porukka pärjää missä vaan, koska heillä on toisensa. Vielä kun tietää sen, että kaikki eivät ole niin onnekkaita. On tämä porukka sellainen, että vähän jäi sellainen kutina, jotta vielä viideskin osa on tuloillaan jossain vaiheessa...

 Hienoa työtä jälleen koko työryhmältä, huima lavastus etenkin. Pakko mainita vielä, että minä en todellakaan ole mikään käsityöihminen, mutta siitä huolimatta onnistuin väliajalla väkertämään ala-aulassa muutaman ketjusilmukan. Kato meikku se osas olla höökä päällä oikeessa kohtaa!

Hevosten keinulle neljä tähteä ****.

 * lause tarkoittaa tietysti samaa kuin "vetää zulua" eli nukkua.

(näin esityksen pressilipulla)