Pikku prinssi - Naiviuden puolustus ja Request Concert / Tampereen Teatterikesä

Teatterikesän avajaispäivänä piipahdin pikaisesti katsomassa Belfast Boy-monologia, ahkeroin välissä muutaman päivän töissä ja lauantaiksi palasin jälleen Tampereelle.

 Ensin suuntasin Tampereen Ylioppilasteatteriin, jossa esitettiin Off-ohjelmistoon kuuluva "Pikku prinssi- Naiviuden puolustus". Esityksestä vastasi Vain yksi pieni teatteri.

Ensi-ilta 1.7. 2015 Helsingissä, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus Liila Jokelin, Pauli Patinen ja työryhmä
Ohjaus Pauli Patinen
Lavalla Tytti Junna, Saara Mänttäri, Pihla Pohjolainen ja Elina Saarela
Esityksen lähtökohtana on käytetty Antoine De Saint-Exuperyn teosta Le Petit Prince.

 Odottelimme aulassa esityksen alkua. Ovi avautui ja kruunupäiset pikku prinssit Elina Saarela ja Pihla Pohjolainen hakivat meidät yksitellen salin puolelle. 'Katsotaan sinulle yhdessä hyvä paikka'. Minun tuolini asetettiin siten, että olin selin muihin ja katse kohti ovea, josta juuri tulin sisälle. Muutkin istuivat sikin sokin ja ihan miten sattuu, katselimme toisiamme vähän huvittuneina ja itse ainakin odottavaisin mielin. Yksi mies hieroi vieressä naispuolisen seuralaisensa jalkapohjia. Musiikki soi. Oli hirmuisen rentoutunut olo, mieli avoin. Saara, Pihla ja Elina alkoivat kertoa asioista, joista pitävät kovasti. Olin samaa mieltä monestakin asiasta. Vähän liikutuinkin ja mietin, että ei tässä nyt vielä passaa ruveta kyynelehtimään. Jostain kaiken keskelle ilmestyi kypäräpäinen Tytti, joka monotonisella äänellä moitti muiden tapaa koota katsomo ja kehoitti kaikkia meitä ottamaan tuolinsa ja muodostamaan kunnollinen, oikea ja synkassa oleva katsomo! Huvittuneina näin teimmekin, ja pian istuimme 'kunnon muodostelmassa'. Kypäräpää jatkoi monotonista puhettaan. Hän se odottaa tässä tietyssä paikassa jotain tapahtuvaksi, koska muuten menisi jotain olennaista ohi juuri siinä paikassa, jos lähtisi muualle. Tämä tyyppi tuntui suhtautuvan vähän turhan varovaisesti kaikkeen, siksi varmaan kypäräkin päässä ettei elo tarjoa minkäänlaisia kolhuja.

Tytti, Pihla, Saara ja Elina (c) Heidi Bäckström

 Itse esitys koostui erinäisistä kohtauksista, jotka olivat sen sorttisia, että niistä olisi vaikeaa selittää sen enempiä kirjallisessa muodossa. Pohdittiin sitä, missä vaiheessa uteliaisuus ja lapsenomainen innokkuus katoaa ja muuttuu aikuismaiseksi liialliseksi järkeilyksi. Kysyttiin, mitä on taiteilijuus ja onko vakavasti otettava taiteilija vain sellainen, joka on saanut apurahaa tai päässyt kouluun saavuttaakseen tietynlaisen statuksen. Miksi sanoa toiselle pahasti, kun voisi sanoa kauniisti? Miksi kaunistella totuutta, kun voisi olla rehellinen? Miksi tehdä pahoja tekoja hyvien tekojen sijaan? Itselleni kysymys 'miksi' muuttui muotoon 'miksei'. Mikä estää meitä aikuisia hulluttelemasta ja tekemästä välillä ihan hassuja juttuja? Odottelun sijaan kypäräpääkin päätti lähteä liikkeelle ja saapui lavalle raahaten mukanaan valtavaa rekvisiittakassia. 'Nyt vietetään synttäreitä jee ja kaikille hauska hattu ja näitä ilmapalloja on ihan turha puhaltaa', totesi tyyppi ja viskoi tyhjiä ilmapalloja pitkin lattiaa ja lakonisin jipii-huudoin serpentiiniä myös. Nyt on tosi hauskaa kaikilla. Tietysti me kaikki saimme hassut hatut päähämme, katsomossa istui niin intiaania kuin narria ja cowboyta. Minulla oli pieni tötteröhattu.

 Loppupuolella tuli hyvä fiilis etenkin siitä, kun Pihlan hiuksia kammattiin ja samalla hän lauloi, miten ihanaa on ajaa täysillä vuoristoradassa ja huutaa 'Olen elossa'. Olin niiiin samaa mieltä siitäkin! Miten ihanaa oli kesäkuussa ajaa Särkänniemessä Vauhtimadossa ja nauttia älyttömän paljon. Ja miten toiset katsoivat hiukan pitkään kun kuljin Citymarketin läpi vappuna mäyräkoirailmapallon kanssa ja lähdin vapputorille ylpeänä irtoviikset naamassa.

 Esityksestä ja sen ajatuksia herättävistä kappaleista tuli hirmuisen hyvä mieli! Suunnatessani ystävääni tapaamaan kuljin koko matkan hymy huulilla ja päässä soi viimeiseksi kuullun kappaleen sanat. Kiitos koko työryhmälle.

(Näin esityksen kutsuvieraana)

 Ja sitten illaksi puolalaisen Request Concertin pariin Teatterimonttuun...

Kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus Franz Xaver Kroetz
Ohjaus Yana Ross
Lavalla Danuta Stenka ja radioäänenä Wojciech Mann

 Tämä se oli sitten täysin uniikki kokemus ensinnäkin siksi, että me katsojat seisoimme/liikuimme vapaasti näyttämön ympärillä esityksen aikana ja siten jokaiselle katsojalle muodotui täysin omanlainen katsomiskokemus, riippuen siitä missä katseli ja millaisia ajatuksia päähän reilun tunnin aikana heräsi. Kiintoisan esityksestä teki myös se, että siinä ei ollut lainkaan repliikkejä. Radiojuontaja oli välillä äänessä, ja hänen puheensa tekstitettiin suomeksi ja englanniksi.

(c) Klaudyna Schubert

 Nainen saapuu työpäivän päätteeksi kotiin, ostoksista päätellen kaupan kautta. Vaihtaa mukavempaan asuun, pesee sukkikset, laittaa pyykit koneeseen ja vedet valumaan suodatinkannuun. Kaikki tehdään pilkuntarkasti ja jokaisella esineellä on oma paikkansa. Taitaa jokainen päivä toistua samankaltaisena? Nainen valmistaa iltapalaa, leikkaa juustosta juuri sopivankokoiset palaset leipien päälle. Radiossa alkaa toivekonsertti, jossa juontaja lukee kirjeitä ja soittaa niihin sopivia kappaleita. Elton Johnia, Leonard Cohenia, Beach Boysia... Nainen pistää tupakaksi ja Cohenin 'I´m Your Man'in soidessa hän selvästi jää miettimään jotain. Kyyneleet nousevat naisen silmiin. Mietin, miksi nainen on yksin ja onko aina ollut näin. Mitä hän tekee työkseen? Onko hänellä ystäviä? Iltapalan ja vessassakäynnin jälkeen nainen avaa tietokoneen ja pelaa tovin Sims-peliä, josta en sen enempiä tiedä mutta hänellä tuntuu olevan toiselainen elämä siellä pelimaailmassa. Mies ja tytärkin kaiketi? Hän asettelee munakupit ja muut valmiiksi aamua varten, avaa vuodesohvan ja asettelee petivaatteet säntillisen tarkasti paikoilleen. Tulee vähän surullinen olo naisen puolesta, haluaisin kovasti tietää hänestä enemmänkin. Nainen menee nukkumaan, mutta uni ei tule silmään. Vielä pitää nousta tarkistamaan, ettei vain liesi jäänyt päälle. Nainen nousee toistamiseen ja tekee jotain sellaista, joka yllättää meidät katsojat. Äkkiä hän myös huomaa, että häntä katsellaan. Nainen ottaa katsekontaktia lähellä oleviin. Hän taitaa tajuta liian myöhään, ettei sittenkään ole täällä yksin. Hän käy sijaamassa vuoteensa uudelleen ja astuu pois näyttämöltä meidän joukkoon. Samalla hetkellä pesukone pysähtyy, kaikki pysähtyy. Pitkä hiljaisuus.

 Ja päälle valtaisat aplodit! Hyvin vaikuttava, intensiivinen esitys! Täysin uniikki kokemus! Jossain vaiheessa seisoskelu alkoi painaa selän päälle ja mielessä kävi, että tapahtuisi nyt muutakin kuin vedenkeittämistä. Katse naisen kasvoihin vei ajatukset kuitenkin muualle. Myöhästyin junastakin ja seuraavaa jouduin odottamaan kaksi tuntia, mutta eipä haitannut yhtään.

 Poistuessani kaksi vanhempaa naista pohti sitä, että mahtaako vielä olla hiusverkkoja monellakin käytössä. Minä mietin sitä, että tämänkaltaista haluaisin nähdä enemmän ja mahtavaa, että Teatterikesässä tarjoutui tilaisuus nähdä jotain näinkin spesiaalia. Request Concert jäi totisesti mieleeni!

 Jos onnistuisin ensi vuonna ajoittamaan vihdoinkin kesälomani Teatterikesän yhteyteen ja ahmisin näitä herkkupaloja oikein kunnolla...