Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatteri

Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.12. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Aili Somersalon vuonna 1919 ilmestyneeseen saturomaaniin

Ohjaus Minna Hokkanen
Dramaturgia Elissa Määttänen
Sävellys Petri Juutilainen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Koreografia Hanna Brotherus
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Videosuunnittelu ja -toteutus Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa : Matti Pussinen-Eloranta, Heidi Kiviharju, Atte Antikainen (Näty), Elina Saarela (Näty), Mikko Kauppila (Näty), Pihla Pohjolainen (Näty) ja Marketta Tikkanen (Näty)

Lisäksi Tampereen Konservatorion tanssijoita, Pirkanmaan Musiikkiopiston kuoro ja Pirkanmaan Musiikkiopiston sinfoniaorkesteri

 Sattuipa niin, että meikäläinen lähti jälleen äiteen kanssa teatterireissulle, tällä kertaa Tampereen suuntaan. Juuri kun on jotenkuten toivuttu maanantaisesta Oopperan kummituksesta... Melkoisen räntä/lumi/vesisateen lykkäsi ilmojen haltija juuri torstaille, me kun lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin koskapa tarkoitus oli piipahtaa samalla reissulla Tampereen ihanaisella Joulutorilla. Siellä kyllä teimmekin varsinaisen pikavisiitin, sillä vettä satoi eikä oikein toreilu tällä kertaa inspiroinut. Suuntasimme siis Työvikseen Mestaritontun ensi-iltaan, jonne saavuimme yltäpäältä märkinä. Paikalla oli jo toki muitakin äiti-lapsi -comboja.

Mestaritonttu ja helmi (c) Kari Sunnari

 Mites minulla on mennyt tämä koko Mestaritonttu-asia ihan ohi lapsena? Minulla ei nimittäin ollut aavistustakaan mistä koko hommassa on kyse, ja se oli oikeastaan hyväkin asia, sillä ei ollut minkään valtakunnan ennakko-odotuksia. Koskaan ei ole ihminen liian vanha hyppäämään sadun maailmaan ja seikkailemaan, joten se oli menoa sitten! Ja voi jumpe, heti alkutahdeissa meikälikalla nousi kyyneleet taas silmiin. Vanha kunnon itkupilli is back! Olin jälleen se ekaluokkalainen pikkutyttö, joka istuu (äiti vieressään) katsomassa teatterin tarjoamaa lumoavaa satumaailmaa ensimmäistä kertaa elämässään ja kaikki on niin kovin, kovin ihmeellistä ja maagista!

 Mestaritonttu (Matti Pussinen-Eloranta) toimii Satumaan vartijana, on toiminut jo satoja vuosia, mutta kokee epäonnistuneensa pestissään ja päättää lähteä Satumaasta pois. Hän kaipailee kovasti ystäväänsä Päivikkiä, joka lahjoittaa tontulle ihmeellisen taikavoimia täynnä olevan helmen. Noh, pian Mestaritonttu törmää noita Sammaleiseen (Heidi Kiviharju), joka saa pienen maanittelun jälkeen tonttusen lähtemään mukaansa (Mestaritonttu joutuu tosin aika erikoiseen tyyliinsä hiukan pähkäilemään asiaa, "ähhelis ähhelis" tai jotain sinne päin ja koreografiat päälle) omille asuinsijoilleen, ihanalle suolle. Noidan keitokset eivät oikein maistu ja loistohuvilakin on jotain aivan muuta, joten tonttu rakentaa itselleen majan hiukan syrjemmälle. Samalla selviää, että Kyöpelinvuoren ilkeä valtias Julma-Kumma (Atte Antikainen) on vanginnut tontun uuden kodin huudeille kiven sisään Aamuruskonmaan kauniin prinsessa Sarasteen (Elina Saarela). Neitohan on pelastettava, mutta siihen tarvitaan vielä Prinssi Yönsilmän (Mikko Kauppila) ja Päivikiltä saadun taikahelmen apua. Monenlaista seikkailua on siis luvassa, ennen kuin voi sanoa "semmoinen tarina oli se".

Sammaleinen sopankeittopuuhissa, vieressä Mosse! (c) Kari Sunnari

 Voi jestas miten upeita pukuja, lavasteita, teatterin taikaa ja mainioita hahmoja esitys on tulvillaan! Koreografiat olivat sangen kekseliäitä, joskin vähän hassujakin. Varmaankin tarkoituksella. Melkoista liikekieltä oli tarjolla muutenkin yhdellä jos toisella. Tepsutteleva Mestaritonttu, levein askelin harppova Sammaleinen, yhdellä jalalla hyppelevä Mustanokka-korppi, veikeät pienet kieriskelevät ja pomppivat suomuuraimet (luulin niitä ensin pieniksi kärpässieniksi), viltin alla matomaisena poistuva tonttujoukko ja yli-innokas prinssi Yönsilmä, josta tuli heti ensinäkemältä mieleeni nuori Mick Jagger ja tätä mielikuvaa oli paha ravistella sitten myöhemmin enää pois. Vierivät kivet sekä keikarimaiset nuorukaiset eivät näköjään sammaloidu tahi pysy kauaa paikoillaan.

Mick Jag Yönsilmä ja Saraste (c) Kari Sunnari

 Siihen päälle sitten vielä hassunnäköinen Mosse-sammakko, hurja Julma-Kumma valtaistuimineen, sinne tänne kiemurteleva lohikäärme, ihastuneita huokauksia pikkutytöissä herättänyt kaunis prinsessa ... ja Sammaleisen alati vaihtuvat tyylikkäät ja värikkäät alushousut. Ja miten ne usvahahmot ja lumottu kuusi muuttuivat takaisin ihmishahmoiksi! Waude, sano.

 Koko esitys orkestereineen ja vaihtuvatyylisine lauluineen (sanoista ei tosin aina oikein tahtonut saada selvää, kuoro-osuuksissa varsinkin) oli kyllä ihan viiden "Wauden" arvoinen. Tähtien jakelun olen jättänyt tyystin, mutta waudeja voisin tästä lähtien jaella... Tässä on tulos, kun monta toimijaa pistää hynttyyt yhteen. Loistava päätös koko teatterivuodelleni, ja koko esitys menee aika korkealle tämänvuotiselle ranking-listalle, jonka aion julkistaa ennen vuodenvaihdetta.

Pelottava Julma-Kumma (c) Kari Sunnari

 Esityksen päätyttyä oli jälleen kiiru junalle. Vedettiin äiteen kanssa melkoista haipakkaa ja välillä Sammaleisen tyylilläkin (loskaa ja moskaa oli melkoisesti), ja arvatkaa kaksi kertaa ehdittiinkö junaan? No ei ehditty. Kävi vielä niin, että päästyäni laiturille johtavien rappujen viimeiselle portaalle juna män justiinsa, perävalot vain loistivat. Mielessäni vilahti välittömästi Pojat-elokuvan riipaiseva loppukohtaus, jossa nuori Loiri juoksee junan perässä äitiä huutaen. Meinasin tehdä saman, mutta muistin sitten että äiti on takanani portaikossa joten en tohtinutkaan sitten lähteä junan perässä raahautumaan, varsinkaan kun ei ollut vaihtovaatteita messissä.

 Seuraavaan junaan oli tunti aikaa, joten vietimme sen assalla hengaillen. Kävin ostamassa R-kioskilta Taivaslaulu-pokkarin ja sillä aikaa äiti oli tehnyt tuttavuutta rouvashenkilön kanssa, joka oli matkalla Jämsään. Äiti kertoi suu vaahdossa Mestaritontusta ja pian juttu siirtyi myös maanantaiseen Oopperan kummitukseen. Toinen rouva ei yhtään tiennyt mistä siinä on kyse, joten avulias äiti hieman valaisi tarinan juonta ja musikaalia muutenkin. Voi kuulkaas, onneksi äiti ei käytä lainkaan tietokonetta, sillä muuten kaikki tämänkin maan kulttuuribloggaajat saisivat hänestä vaarallisen kilpailijan. Äitimuori 70v ja rapiat nimittäin tiivisti muutamaan lauseeseen koko tarinan, ja se on helppo kirjoittaa tähän teidänkin iloksenne : "No se kummitus oli sellainen vähän vammautunut tyyppi, joka asui oopperatalon kellarissa. Sitten oli tyttö, joka rakastui väärään mieheen ja siitä se kummitus ei tykännyt yhtään. Voi jehna, sitten alkoi tapahtua kaikenlaista. Kattokruunu mennä mäjähti maahan ja olisi saanut mennä toisenkin kerran minun mielestäni. Musiikki oli kyllä mahtavaa."

 Ja sen pituinen se.

 Suurkiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta! Blogini hiljenee näin jouluksi. Palaan vielä asiaan Vuoden parhaat-koosteen kanssa, mutta sitä ennen toivotan kaikille oikein ihanaa joulua. Olkaa kiltisti. 

 (näin Mestaritontun seikkailut pressilipulla)

(c) Kari Sunnari, layout Anne Sillanaukee