Haastattelussa Anne Niilola

Anne Niilolan tapasin maaliskuussa 2016 Kotkan Kaupunginteatterissa ennen näytelmää Neljäntienristeys.

Vuonna 1963 syntynyt Anne on horoskoopiltaan rapu. ”Olen kotoisin Kuusankoskelta, joka nykyisin on osa Kouvolaa. Tällä hetkellä asun Haminassa. Pitempiä aikoja olen asunut myös Tampereella, Vaasassa ja Lappeenrannassa. Kouluni lukiota myöten kävin Kuusankoskella ja ylioppilaaksipääsyn jälkeen hain opiskelemaan Tampereen Yliopiston draamalinjalle (yleinen kirjallisuustiede ja draamalinja), kolme vuotta meni siellä. Olin hakenut aiemmin Nätylle ja päätin hakea vielä kerran. Ajattelin, että jos nyt ei tärppää, lopetan kaikki teatterijutut ja alan puutarhuriksi”, Anne innostuu heti alkajaisiksi kertomaan ja muistelee aikojaan Eurooppa Nelosessa, Porissa, tarjoiluhommissa ja vaikka missä. Homma lähtee käsistä siis alkuunsa!

Palataanpa takaisin ruotuun… Mitä harrastat? ”Mä harrastan puutarhanhoitoa ja erilaisia kasveja, mulla on huonekasveja todella paljon. Lisäksi mä luen aika paljon, lajit vaihtelee fiiliksen mukaan laidasta laitaan. Joskushan mä harrastin kilpauintia, nykyään en voi mennä enää halliin uimaan koska alan välittömästi uida kilpaa jonkun mummon kanssa! Pyöräilen myös aika paljon päivittäin, pysäkille Haminassa ja siitä kotiin. Puutarhanhoito on mulle ”se juttu”, odotan oikein milloin kevät tulee ja pääsen istuttamaan taas kaikenlaista.”

Tässä välissä puhumme jostain kumman syystä pitkään Jussi Jurkasta… Asiasta toiseen mennään siis.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”No en, paitsi nokkahuiluahan osaa varmaan jokainen jonkinverran soittaa. Näyttämöllä oon soittanut pientä kannelta näytelmässä ”Knut Pitkäjalka”.”

Mitkä ovat mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mielestäni mä oon hyvin muuntautumiskykyinen ja komediallinen puoli on mussa vahva myös. Yritän löytää aina rooleistani sen koomisenkin puolen ja mustan huumorin, jos ohjaaja ei pistä hanttiin. Mä rohkeasti heittäydyn eri tyylilajeihin enkä pelkää mokata. Oon myös ollut aina hyvin liikunnallinen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä soittotaito olisi hyvä! Mä ihailen Elina Piispasta (Tampereen Teatterin näyttelijä), kun hän on niin uskomaton tankotanssijana ja ilma-akrobatiassa ja vastaavassa. Mulla on kyllä voimaa ja mä tiedän, että pystyisin varmasti samaan, jos vain olisi mahdollisuus alkaa kunnolla treenaamaan täällä. Oon aina halunnut roikkua lavalla jossain korkealla, joku siinä kiehtoo.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Mulla on ollut usempi miesrooli ja olen halunnut tehdä ne niin, etteivät olisi pelkkää pilailua. Pitää löytää tietynlainen ”miehen tapa ajatella”. Hah, kotonakin istuin sohvalla enkä kuullut mitä mieheni sanoi mulle. Mä vaan olin. Oon pystynyt säilyttämään sen taidon, kaikkeahan ei tarvitse kuulla todellakaan. Naisena se on ollut mulle vaikeaa. Reviisori-näytelmässähän todella moni luuli, että roolin teki mies. Huomasivat sitten vasta käsiohjelmasta, että Annehan se. Tampereen Ylioppilasteatterissa tehtiin (mukana oli muutama ammattilainen myös) Frenckellin sisäpihalle Peter Pan, Snoopi Sirenin ohjauksessa vuonna 2000. Olin siinä Kapteeni Koukun roolissa, ja se oli kyllä upea juttu. Jälkikäteen mulle tuli yksi katsoja vuoden päästä sanomaan, että luuli minua mieheksi. Eurooppa Nelosen matkassa tuli sitten lisähaastetta kaikista teknisistä laitteista, kun siellähän tehdään ihan kaikkea. Otin ne haltuun ja oon kyllä ylpeä saavutuksistani siellä.”

Taustalla Anne miehenä Reviisorissa (esityskuva Juha Lahtinen) 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No, isosiskoni meni Kuusankosken teatteriin vuotta ennen mua. Hän haki myös TeaKiin, mutta putosi viimeisessä vaiheessa. Nykyään hän on Yleisradiossa toimittajana. Pikkusiskoni on ollut Haminan ja Kuusankosken teattereissa, mutta ei ammattilaisena. Lapseni ovat olleet Pyynikillä mukana jo ihan pienenä, ja nyt tytärtäni Idaa vähän kiinnostaa kyllä teatteriala. Isäni oli todella hyvä laulaja, mutta maalaistalon poikana ei sitten siihen aikaan alalle pyrkinyt. Oon sanonutkin, että on isäni syy, että olen näyttelijä. Lapsena lauloin Irwinin biisejä esim. Ryysyrantaa ja esitin ”Tultiinpahan tästä vähän kosimahan!” ja löin jalkaani, ja sain tuosta vielä rahaakin! Nää oli mun bravuurini aina kyläreissuilla. Kunnes olin liian vanha, eikä mulle maksettu enää siitä hahah. Se ei ollut kaiketi enää hauskaa! Yhtä runoa mä lausuin aina myös. 11-vuotiaana menin sitten Kuusankosken teatteriin, ja kansakoulussahan mä esiinnyin koko ajan.”

Vastasitkin jo tähän, eli milloin ja miksi kiinnostuit teatterista? ”Kyllä, isosiskoni vanavedessä menin Kuusankosken teatteriin, joka siihen aikaan oli ammattijohtoinen harrastajateatteri. Taitaa muuten olla vieläkin. Meille maksettiin näytöksistä palkkaa, ihan pienillekin lapsille. Olin ensin mukana kesäteatterissa ja syksyllä tein pääroolin Punahilkassa. Teatterinjohtaja oli kirjoittanut infolapun käsin ja kriitikko ei ollut saanut kunnolla selvää, ja niin lehdessä luki että ”Punahilkan roolissa nähtiin Aune Nikola ja hän suoriutui roolistaan oikein hyvin!” Mä olin tosi pettynyt siihen, koska Aune Nikolasta mulle tuli mieleen joku vanha täti ja koulukaveritkin tuli multa kysymään, että etkös sä ollutkaan siinä näytelmässä”, Anne nauraa ja jatkaa : ”Yhdessä esityksessä Punahilkan mummo kiipesi portaita ja ne portaat hajosi alta, ja mua nauratti se ihan kauheesti! Se oli ensimmäinen kerta kun putosin lavalla, ja Punahilkan mummohan putosi ihan kirjaimellisestikin heheh!”

”Nätyllä mä opiskelin 1987-91, sitä ennen opiskelin siellä draamalinjalla, josta jo mainitsinkin. Nätyn alkua edeltävänä kesänä huomasin olevani raskaana (olin naimisissakin) enkä kertonut koulussa aluksi kenellekään. Kävin normaalisti akrobatiatunneilla ym. Syyskuussa vasta kerroin asiasta rehtorille, oli sitä vähän epäillytkin. Joulukuun puolivälissä vielä esitin Romeon ja Julian monologia, ja seuraavana päivänä poikani syntyi. Kurssikaverini Ilkka Pentti ja Henry Hanikka kävivät meitä heti sairaalassa katsomassa, muistan sen hyvin. Tammikuussa jatkui koulu ja olin taas mukana, enkä pitänyt minkäänlaista äitiyslomaakaan. Kaikki onnistui silti ihmeen hyvin, vaikka mulla oli pieni lapsi.”

Oliko teidän kurssilla kirjallista lopputyötä? ”Oli kyllä, mä tosin tein sen vasta myöhemmässä vaiheessa jo ammatissa ollessani. Sain maisterinpaperit vasta myöhemmin. Tein tutkielman kaikista vähän oudoistakin työjutuistani, olin ollut niin monenlaisissa jutuissa mukana. Kävin sitä öisin Nätyn yläkerrassa naputtelemassa aina, siellä Työväentalollahan kummitteli. Ja sehän paloikin kaksi kertaa, siellä meni moni lopputyö tuhkaksi. Lopputyön nimi taisi olla ”Ajattelen – olen siis näyttelijä”. Mun mielestäni, ja aika monen muunkin näyttelijän mielestä, ajatteleminen on yksi näyttelemisen perusasioista, ja lisäksi kontakti ja kuunteleminen.”

Onko sinulla missään vaiheessa ollut muuta vaihtoehtoa työurallesi? ”Nuorempanahan mä halusin arkkitehdiksi tai puutarhuriksi, ne oli mun ykköshaaveeni mutta haihtuivat sitten. Joskus olen miettinyt puheterapeutin ammattia, puheopistahan mulla on melkein kaikki kurssit käytynä loppuun silloin draamalinjan aikoihin. Että jäisi joku näkyvämpi jälki minusta maailmalle! En ole sellaisessa tilanteessa kuitenkaan vielä ollut, että haluaisin kokonaan vaihtaa ammattia. Kipinäni teatteria kohtaan ei ole vielä sammunut. Välillä on oltu melkoisessa oravanpyörässä ja töitä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, nyt on ollut vähän helpompaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä olen sitä mieltä, että mulla on sanottavaa ja mä uskon, että pystyn omalla ilmaisullani välittämään ihmisille tunteita ja ajatuksia. Ajattelen ja punnitsen paljon jokaisen näytelmän sanomaa, ja pyrin löytämään sieltä jonkin tietyn kulman. Uskon myös siihen, että pystyn tuottamaan iloa katsojille. Se ei riitä, että haluaa olla esillä. Teatteri on yhteispeliä ja kontaktia muiden kanssa. Teatterissa on myös hienoa se, että aina kun mä saan uuden roolin, mä opin aina sitä kautta jotain uutta itsestäni ja tästä maailmasta. Vaikeistakin asioista pitää voida kertoa teatterin kautta.”

Neljäntienristeyksestä (c) Juha Lahtinen 

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Nätyn aikoihin tein ihan hirvittävästi muistiinpanoja ja silloin osa niistä tuntui ihan lapsellisilta, enhän mä tajunnut edes kaikkia niitä oppeja silloin! Nyt moni asia on töiden myötä auennut ihan eri tavalla. Nuorempana puuttui kokemus! Kaisa Korhoselta ja Tuija Vuolteelta olen saanut todella paljon oppia, ja Saision Pirkolta.”

Taisitkin jo vastata tähän, eli onko sinulla omia ns. esikuvia, kenen uraa tai tekemistä arvostat kovasti? ”Kyllä, ja noiden vahvojen naisten lisäksi vielä Seela Sella, Eeva-Kaarina Volanen ja Risto Salmi. Ola Tuominen, Esko Roine, Åke Lindman, Tom Lindholm...”

Löytyisikö tästä porukasta unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä se olisi Robert De Niro!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Pyynikin Kesäteatterissa, Porin Teatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa, Eurooppa Nelosessa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Raivoisat Ruusut-ryhmässä… ja tv:lle olen tehnyt jonkun verran.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö. ”Vaasassa ”Viettelyksen vaunun” Blanche DuBois ja se ”Petra von Kantin katkerat kyyneleet” Nätyllä. Dario Fo´n ”Ei makseta! Ei makseta!”-farssissa oon ollut mukana kaksi kertaa (Tampereen Teatterissa ja Kotkan Kaupunginteatterissa). ”Koivu, Sputnik ja tähti”-näytelmässä Lappeenrannassa oli ihanaa esittää 5-vuotiasta lasta. Sithän mä oon myös ohjannut kaksi juttua : täällä Kotkassa Aladdinin ja Lappeenrannassa Päivänsäde, minä ja menninkäinen -musiikkinäytelmän. Harrastajateattereille oon ohjannut myös.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä määrittelemään? ”Sen haluan ensin sanoa, että teatterissa pitää olla myös salaisuuksia. Kaikkea ei saa kertoa eikä paljastaa, se vie osan taiasta heti jos niin käy. Vaikka mä tässäkin olen kertonut itsestäni aika paljon, on olemassa myös paljon salaista. Jokaisessa ihmisessä on mustia puolia ja muita… Teatterin taika näkyy varsinkin lapsissa, miten he uppoavatkaan teatterin maailmaan täysillä ja sitä ei saisi koskaan rikkoa paljastamalla tiettyjä asioita tai selittää liikaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Minua inspiroi muutos, kaikki outo ja ”hyppy” tuntemattomaan. Tähtitaivas, kesä, rakkaus.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä ja jos kyllä, ilmeneekö se jotenkin erikoisella tavalla? ”Aika vähän nykyään. Joskus kun olen väsynyt mä huomaan, että alkaa jännittää, vaikka näytelmää olisi esitetty jo useamman kerran. Tulee jonkinlainen pakokauhu. En haluaisi mennä näyttämölle, mutta se menee heti ohi kun astun lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mulla oli kaikenlaisia rutiineita taikauskoonkin liittyen Nätyn aikoihin, ja koin nopeasti, että ne ovat huono asia. Juoksin portaita ylös alas ja vastaavaa. Nykyään mulla on niin, että pälpätän tuolla lämpiössä ja siitä sitten vaan suoraan lavalle. Tosin tähän Neljäntienristeykseen liittyen mun on keskityttävä todella hyvin, koska tunnetilat vaihtuvat näytelmän aikana usein. Sitten on tietysti mikin-ja maskinlaitot ja muut, jotka täytyy tehdä tietyssä järjestyksessä aina. Mitä enemmän rikkoo rutiineja, jos huomaa niitä taas tulevan, sen parempi mulle! Paitsi että kenkiä ei saa laittaa pöydälle koskaan!”

Anne ja kukat 

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Näitähän on paljon, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Erik Pöystin ohjaama näytelmä ”Hovilipoja” Nätyn Teatterimontussa, jossa on valtavat portaat. Oltiin Mannisen Petrin kanssa lavalla, mä olin ruhtinatar ja Pete oli ruhtinas, joka soittaa jääkaapin päällä selloa. Me ollaan riidoissa ja laskeudun portaita alas ja yhtäkkiä huomaan, että iso sello tuosta noin vaan murenee Mannisen käsissä! Jotenkin se oli kuivunut, väärin säilytetty ilmeisesti. Tulen nauruun purskahtamaisillani portaita kompuroiden alas ja ole siinä nyt sitten riidoissa, kun kummallakin oli pokassa pitelemistä! Se oli ihan uskomaton kokemus. Joo ja Lappeenrannassa meni yhdellä näyttelijällä leuka sijoiltaan kesken näytelmän… Onhan näitä! Pyynikillä ”Maan kämmenellä”-näytelmässä tuotiin ruumisarkkua yhdessä kohtauksessa ja aina siinä kohtaa katsomossa joku sai kohtauksen ja pillit soi hetken päästä. Ihan käsittämätön juttu, siellä sitä oltiin vaan hohhoijaa odottamassa, että taas tuli stoppi tässä hemmetin samassa kohdassa!”, Anne huokailee.

Tulevia roolejasi? ”Tällä hetkellä olen mukana näytelmissä ”Ylpeys ja ennakkoluulo” (Lady Catherine de Bourgh ja Rouva Bennettin sisko) ja Neljäntienristeyksessä olen Maria (esitys lämmitetään taas marraskuussa). Lokakuussa tulee ensi-iltaan Vihan jumala, olen siinä Veronique. Loput ovat vielä salaisuuksia, mutta hienoja rooleja saan tehdä tulevaisuudessakin.”

Osaatko imitoida ketään? ”Eh, nimittäin” ja ”Voihan rähmä” ja ”Onks Viljoo näkyny?” Mähän käytän näytelmissä paljon erilaisia puhetyylejä, musta on kiva pelleillä äänellä välillä”, ja tästä päästäänkin tarinaan, jossa Anne on syyllinen sekä Speden kuolemaan että Suomen karvaaseen tappioon jääkiekon MM-kisoissa.

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Milla Magia.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Jaa panisinko? Miksi tuo tuli ensimmäisenä mieleen? Olishan se kiva tietää, miltä se tuntuu.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Hyvän kirjan ottaisin. Kyniä ja papereita. Pähkinöitä ja punaviiniä. Ja ihanan peiton ottaisin, muuta en tarvitsisi. Paitsi juustoja.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi tynnyrin muotoinen. Ottaisin sinne punaviiniä, tulitikut ja kynttilän, kissat, lapset ja muut lähipiirin sukulaiseni sekä mieheni.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai tiettyä tapahtumaa katsomaan, minne menisit? ”Kleopatraa haluaisin mennä tapaamaan ja katsoa, millainen se nainen oikeasti oli. Ja miten pyramidit on rakennettu. Dinosauruksia olisi myös kiva nähdä livenä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Tuli

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Linnunlaulua

- Mitä ääntä inhoat? - Harakkaa (vaikka se onkin lintu)

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Paskakuski

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Näytelmä joka menee pieleen - harjoituksia seuraamassa

Minulle ja bloggaajakollegalleni Lauralle tarjoutui mahtava tilaisuus päästä seuraamaan lokakuun puolivälissä ensi-iltansa saavan "Näytelmä joka menee pieleen"-komedian iltaharjoituksia Tampereen Teatterin päänäyttämölle ja samalla livetwiittaamaan katsomosta. Illan emäntänä meillä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna Huhtala, jolle iso kiitos pienen tilaisuutemme järjestelyistä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Ennen harjoituksia nautimme Fazerilta haetut lohisalaatit ja jälkkäriksi jättikokoiset perunaleivokset sekä rupattelimme niitä näitä, teatterista tietysti. Teimme myös pienen kierroksen teatterin muissa kerroksissa, kummitusta ei valitettavasti näkynyt. Ehkä valoa oli liikaa? Tuli myös pyörähdettyä itsekin päänäyttämöllä ja kulissien takana, ja ihasteltua Sugar-musikaalin pukuja. Erityisesti kiinnitin huomioni Risto Korhosen upeaan valkoiseen hörhelöiltapukuun... Itse Risto löytyi näyttelijälämpiöstä pasianssia pelaamasta, kävimme nopeasti moikkaamassa vain emmekä tohtineet muuten häiritä. Pia Piltz pötkötteli sohvalla.

 Sulattelimme tuhteja perunaleivoksia katsomossa ja ihastelimme äänitehosteita, joita Ivan Bavard samalla vieressämme testaili. Ohjaaja Mika Eirtovaarakin kävi esittäytymässä ja ohjeistamassa siitä, mitä kaikkea saamme mainita ja mitä emme. Esitys kun on tulvillaan kaikenlaisia kikkoja, joiden toivoisi säilyvän yllätyksenä loppuun asti.

 Näytelmähän kertoo harrastajateatteriryhmästä, joka on löytänyt täydellisen esityksen ja kaikki on viimeisenpäälle valmisteltua. Itse esitys sitten menee niin pieleen kuin vain suinkin voi. Muutama tuttuni on tämän Lontoossa nähnyt ja kertonut, että hauskinta ikinä! Odotukset ovat siis varsin korkealla. Tätä ei sitä paitsi voi ihan missä tahansa teatterissa tehdä, sillä se vaatii tietynlaista näyttämötekniikkaa.

 Harjoituksissa pääsimme heti tilanteiden ytimeen ja keskelle aivan käsittämätöntä kohellusta, jossa etenkin Ville Majamaa ja Lari Halme olivan sangen erikoisessa tilanteessa ties missä. Hiki nousi otsalle jo pelkästä seuraamisesta, uskomatonta menoa. Naurattikin heti alusta asti, vaikkei edes tiennyt miten moiseen tilanteeseen on päädytty. Ohjaaja huuteli katsomosta vinkkejä ja muutosehdotuksia, ja sama kohtaus otettiin muutamaan kertaan uudestaan. Läppä lensi lavalla muutenkin jatkuvalla syötöllä, etenkin Lari Halme ja Risto Korhonen sanailivat keskenään aika lennokkaalla tavalla. Yritä siinä nyt sitten vielä livetwiitata, kun yritti samalla kuunnella tämän parivaljakon huulenheittoa...

 Lavalla nähtiin myös Arttu Ratinen, Mari Turunen, Tomi Alatalo ja Pia Piltz. Matti Hakulinenkin vilahti aamutakki päällään sen verran, että tiesi hänenkin olevan tässä porukassa mukana. Näyttelijät tekivät koko ajan pieniä ehdotuksia, jotta kohtaus saataisi toimimaan paremmin ja sujuvammaksi. Ohjaaja nappasi osasta kopin, osasta ei. Muutamaa ideaa kokeiltiin heti lennossa ... ja hetken naurun jälkeen unohdettiin sitten kokonaan. Liian hauskaa, menee jo överiksi! Minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä eräässäkin yllätyskohtauksessa, jossa Ville Majamaa on vahvasti mukana tavalla tai toisella. Luulen, että tipahdan tuolilta varsinaisessa esityksessä.

Pressikuva näytelmästä (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Näissä harjoituksissa ei kenelläkään ollut kyllä tylsää. Kuiskaaja hihitti, ohjaaja nauroi vedet silmissä ja Matti Hakulinenkin istui katsomossa nauramassa, vaikka hän olisi saanut jo lähteä kotiin. Ihan liian nopeasti meni parituntinen, ainahan kello rientää kun on hauskaa.

 Kiiruhdin viimeiseen junaan ja koko matkan nauratti vertaukset Teatterikesän terassimeininkeihin sekä Lari Halme painimassa valtavan fiikuksen kanssa. Tomi Alatalon viettelevä asento. #ristokorhonen hästäk!

 Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa 14.10. 2016 alkaen. Lisäinfoa täältä. Tämä näytelmä menee takuuvarmasti pieleen eikä sinne päin, sen verran bliljanttia porukkaa on työryhmässä!

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri ja Kärpäset ja herrat / TeaK

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri

Kantaesitys 15.9. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala
Dramaturgi Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Maskeerausuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografi Reija Wäre

Rooleissa : Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson

 Q-teatterin ensi-ilta menee aina heittämällä must see-listalleni, oli aihe sitten mikä hyvänsä. Lavalta (toki myös ohjaus/käsikirjoituspuolelta) kun löytyy lähes poikkeusetta timantinkova porukka, ja etenkin tällä kerralla olin varsin innostunut, sillä mukana olisi Jani Volanen, jonka jälleennäkemistä olin odottanut jo jonkin aikaa. Menoni olin ajoittanut sopivasti ensi-illan jälkeiselle viikolle, joten ehdin samalla reissulla hankkimaan tuoreen kirjan "Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin" (kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö, kustantaja LIKE). Ihana järkäle, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen kunnolla uppoutumaan kirjan maailmaan.

 Tommi Korpela/Jani Volanen/Jussi Nikkilä Fan Clubin Hämeenlinnan alajaosto lähti siis syksyiseen Helsinkiin toiveikkain mielin, aatoksissa kevyttä mielihyvää... Sitä saimmekin heti alkuun koko rahan edestä, kun istuimme eturiviin ja Korpela saapui koko komeudessaan suoraan eteemme ensimmäiseen kohtaukseen. Lavastuksesta tuli heti mieleeni "Ihanat ihmiset" parin vuoden takaa, sama kliinisyys jotenkin loisti valkeista seinistä ja kalusteista.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Korpela on mies, joka hakee apua hypnoositerapiasta (terapeuttina Pia Andersson), koska epäilee todellisuuden olevan manipulaatiota. Hukassa ollaan. "Anteeksi, nyt en ymmärrä" sanoo terapeutti, ja minä ajatuksissani komppaan hetken kuluttua mukana useampaankin kertaan. Valaistus muuttuu kiehtovalla leikkauksella aivan toiseksi, ja pian olemme illanvietossa kera veljen (Jussi Nikkilä), tämän vaimon (Minna Haapkylä) sekä epämääräisen miehen (Jani Volanen), joka on vain tarttunut mukaan kauppareissulla. Ja sama uusiksi, muutamaa repliikkiä ja askelta muuttaen. Ja taas uudelleen. Katselemme vierustoverin kanssa toisiamme vähän haparoiden silmiin, kuin hakien vahvistusta sille, että onko tuokin yhtä pihalla kuin minä. Lavalla ei päästä puusta pidemmälle. Teki niin tai näin, sanoi niin tai näin - lopputulos on aina sama. Vai onko? Olo oli koko ajan kuin olisi katsellut sekoitusta omasta absurdista unesta, Twin Peaksista ja Päiväni murmelina-leffasta. Epätodellinen olo. Punainen lanka heilui jossain käsieni ulottumattomissa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Väliajalla vähän henkäistään ja tutkaillaan uutta kirjaostosta ja haetaan käsiohjelmasta vähän apuja, tuloksetta. Takaisin eturiviin, ja hetken kuluttua suuri tanskalainen illusionisti (Jani Volanen) tulee kertomaan jotain vielä enemmän hämmentävää. Loppuajan odotan ja pelkään sormien napsautusta. Koko ajan odotin jotain suurta oivallusta ja lampun syttymistä päässäni, ja odottelen vieläkin. Viikko oli muutenkin mennyt totaalisessa aivosumussa, joten en päässyt helpolla tästä. En sitä kyllä kieltämättä odottanutkaan, sillä ikävää ja tylsää olisi jos kaiken sujuvasti ottaisi vastaan ilman minkäänlaista uutta ajatusta. Ilo oli katsella karismaattisia, lahjakkaita ja kiinnostavia näyttelijöitä lähietäisyydeltä, mutta muuten nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi. Ei-niin-kevyttä mielihyvää oli tämä. Ei sieltä helpoimmasta päästä, mutta kokemus se tämäkin.

Jani Volanen (c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Seuraavana päivänä olin katsomassa TeaKin Teatterisalissa TeaKin viidennen kurssin opiskelijoiden (Anna Kankila, Verneri Lilja, Mari Naumala, Chike Ohanwe, Manoel Pinto, Heikki Ranta, Sohvi Roininen, Janna Räsänen ja Sonja Salminen, joista viimeksimainitun taiteellinen opinnäyte) sekä virolaisen ohjaajan (Juhan Ulfsak) yhteistyössä toteuttamaa esitystä "Kärpäset ja herrat", joka pohjautuu William Goldingin klassikkoromaaniin "Kärpästen herra". Esitys (osittain myös performanssi) oli kestoltaan 1h 40min ja minulle suurimmaksi osaksi täyttä hämmennystä. Totta kai näin omin silmin mitä edessäni tapahtui ja vaikutuin nuorten primitiivisestä energiasta sekä eri elementtien häpeilemättömästä käytöstä (hiekassa pyörimistä, vedessä virkistäytymistä, ilmavirrassa kuivattelua, tulen ympärillä maanista tanssia), myös musiikin läsnäolosta koko ajan tapahtumissa. Esitys oli täynnä alkuvoimaa ja oivalluksen iloa. Pääni oli taas melkoisessa pyörityksessä ja olo oli kuin lingon läpi olisi mennyt Sielun Veljien keikalla. Vaikuttava katsoa, mutta nostan tämänkin kohdalla kädet pystyyn. Hyvin porukka veti, ei siinä mitään. Päähäni jäi soimaan "Welcome to the Jungle".

 Sellainen kulttuuriviikko oli tämä. Varsin haasteellinen siis, mutta mielenkiintoinen! Ei muuta kuin kohti uusia, toivottavasti seuraavaksi vähän "helpompia" kokemuksia. Haluan korostaa vielä sitä, että kaiken ei todellakaan tarvitse olla helposti sulavaa, mutta kyllä jää kaivelemaan kun ei oikein saa otetta. Ote taitaa alkaa lipsua tässä vaiheessa vuotta.

(TeaKin esityksen näin ilmaisella kausikorttilipulla.)

Haastattelussa Jarkko Sarjanen

 Jarkko Sarjasen tapasin toukokuussa 2016 Kotkan Kaupunginteatterissa ennen Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmää.

Vuonna 1967 syntynyt Jarkko on horoskoopiltaan oinas. ”Olen kotoisin Helsingistä ja syntynyt Kätilöopistolla. Pitempiä aikoja oon asunut myös Tampereella opiskelujen vuoksi. Ensin vuoden Voionmaan opistossa, jossa ollessani pyrin keväällä ´91 Nätylle. Pääsin sisään ja siitä tuli neljä vuotta lisää. Valmistumisen jälkeen meni pari vuotta Oulussa. Sittemmin olen asunut Helsingissä, mutta näytäntökausien aikana valtaosa ajasta menee tietenkin täällä Kotkassa.”

Mitä harrastat? ”Jos lukeminen lasketaan harrastukseksi, niin sitä sitten. Mieluiten luen historiaa, historiallisia romaaneja ja scifiä, mutta toki muutakin. Parhaillaan luen Ken Folletin Vuosisata-trilogiaa, siinä on yhteensä yli 2000 sivua. Ihana järkäle! Musaa pyrin myös tekemään, aina kun aika antaa myöten töiltä. Mulla on kotona vino pino soittimia ja äänittimiä. Soitan kitaraa, mandoliinia, bassoa, ”kiippareita” auttavasti, huuliharppua ja kanteletta. Kielisoittimia siis lähinnä, yhtä jos vähän osaa, saa aika helposti kopin muistakin. Tykkään myös fillaroida ja veneillä.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Jaa-a. Ehkä jonkinlainen analyysin ja funtsimisen kautta eläytyminen, jolla yritän ottaa kopin roolihenkilöiden maailmasta. Siinä varmaan auttaa se, että on tullut luettua kohtuullisen paljon kaikenlaista. Tykkään myös yksityiskohdista.”

Entäs niitä erikoistaitoja? Bileissä teet taikatemppuja tai lyöt muut valtit pöytään? ”No, aika usein löydän itseni kitaran varresta. En ole mikään armoton vitsin vääntäjä. Kyllä mä läppää heitän, mutta se liittyy enemmän mun persoonaani ja tapaani ajatella kuin näyttelijyyteeni.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Autolla ajaminen olisi varmaan kivaa. Mulla ei oo ajokorttia, mutta varmaan saisin auton tuosta liikkeelle johonkin suuntaan. Unissanihan ajelen sujuvasti. Unissani osaan myös lentää, on mahtava tunne liidellä meren yllä ja aika-ajoin sukeltaa siihen! Lähtökohtaisesti ajattelen, että ihminen oppii melkein mitä vaan, jos hänellä vain on aikaa ja tahtoa riittävästi”, Jarkko tuumailee.

Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Ehkä noi soittojutut on sellaisia. Kouluaikoina ohjaaja totesi, että olisi nastaa jos ihmiset soittaisi joitain instrumentteja proggiksessa. Olin aina ajatellut, että olisi kiva osata soittaa mandoliinia, josta en tuolloin ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Nostin käden pystyyn ja lupasin osaavani kun esitys on valmis. Pakko oli sitten opetella. Yhdessä tv-jutussa mun piti soittaa saksofonia! Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka sitä soitetaan ja kuukausi aikaa opetella. Tapani Rinne oli tehnyt biisin. Mulla oli kaksi tuntia opetusta Tampereella. Nuotteja en osannut, mutta tunsin sointumerkit ja siltä pohjalta opettaja kehitti aivan omintakeisen kuvallisen systeemin, jolla sitten opettelin biisin. Se oli aika hieno kokemus.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Ei. Äiti on ollut aina aktiivinen teatteri-ihminen ja on nuorempana näytellytkin harrastajajutuissa. Äiti vei mua lapsena paljon teatteriin. Isäni oli muusikko, laulaja-biisintekijä ja isän puolelta suvusta lähes kaikki laulaa ja soittaa jotain. Isoäiti oli taitava piirtäjä ja maalaaja. Itsekin nuorena piirsin ja maalasin paljon ja jos asiat olisivat menneet toisin, mun ammattini voisi nyt olla sillä osastolla...”

Jarkko Kotkan Kaupunginteatterin edessä (c) Teatterikärpänen 

Mikä sai sinut kiinnostumaan teatterista? ”Se vain ikään kuin vaivihkaa meni niin. Ala-asteella kammosin lavalla esiintymistä, mutta sieltä kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa itseni aina löysin. Homma jatkui luontevasti yläasteella ja lukiossa, kiitos Kulosaaren Yhteiskoulun näytelmäkerhon. Ksykissä oli ainakin vielä 80-luvulla jokavuotinen perinne tehdä jouluksi täyspitkä näytelmä. Joskus aikoinaan on kuulemma saatu pukuja Kansallisesta lainaksi. Niitä näytelmiä tehtiin tosisaan ja pieteetillä ja ne oli kaiketi ihan kelvollista harrastajateatteritasoa. Tehtiin ainakin Seitsemän veljeksen joulu, Lintu Sininen, Ronja Ryövärintytär. Hyviä juttuja! Kun lukiossa vaihdoin tokan luokan jälkeen iltalukioon, soitti suomenopettajani vielä perään ja pyysi "vierailemaan" ja henkeä nostattamaan senvuotiseen joulunäytelmään. Olin otettu! Koulumenestykseni ei ollut kummoinen ja elämäni ainoan stipendin sain Kulosaaren Yhteiskoulun näytelmäkerholta. Opettajani olivat sitä mieltä, että mun pitäisi pyrkiä Teatterikouluun, mutta itse koin ettei mun rahkeet riitä. Teatteri oli mulle silloin lähinnä hauskaa ja kiinnostavaa sosiaalista toimintaa enkä vakavissani ajatellut, että se voisi olla mulle ammattikin.”

Missäs vaiheessa se ajatus sitten tuli? ”No, lukion jälkeen muutama vuosi kului haahuillessa eri duuneissa. Kävin intin ja haaveilin sen jälkeen Taideteolliseen graafikkolinjasta, mutta mulla oli muutama lukion kurssi suorittamatta, eikä enää löytynyt riittävästi motivaatiota niiden suorittamiseen. Kävin duunissa ja mulla oli bändi. Sitten eräs ystäväni, joka opiskeli Kaarinassa kuvataiteita. kertoi mulle tekevänsä juttuja Salon Työväennäyttämöllä ja kiinnostuin. Ajattelin, että olisi kiva taas tehdä teatteria pitkästä aikaa. Seuraava juttu oli ”Runar ja Kyllikki”, johon pääsin pyrkijäisten jälkeen mukaan pastori Simo Kapeelahden rooliin. Siellä tehtiin paljon erilaisia harjoitteita ja se kaikki oli mulle uutta ja kiinnostavaa. Näyttelijäyhdistys maksoi osalle meistä kahden viikon kesäkurssin Voionmaan Opistolle ja siellä tuli uusia juttuja vastaan. Samalla sain tietää, että siellä järjestetään myös pitkä talvikurssi (syys-kevätkausi), jonne pyrin ja pääsin. Siinä vaiheessa piti valita ja bänditouhut jäi. Pitkällä kurssilla opiskellessani kuulin Nätystä, jonne pyrin keväällä ´91 ja pääsin sisään. Homma eteni jotenkin askel askeleelta kronologisesti parissa vuodessa ja yhtäkkiä havahduin Nätyltä! Aluksi se oli vähän ahdistavaakin, että näinkö sitten olen lyönyt koko tulevan elämäni ja urani lukkoon. Hetki meni kipuillessa kunnes tajusin, että niinhän sitä ei kannata ajatella. Tein sitten mitä tahansa viiden vuoden kuluttua, niin tätä tilaisuutta ja koulutusta ei kannata heittää hukkaan. Erinäisten sattumusten kautta löysin siis itseni sieltä lavalta sittenkin, ei niin kuitenkaan että olisin tästä jo pienestä pitäen haaveillut. 1991 pääsin siis Nätylle ja sain lopputyön valmiiksi 1996, kun olin jo Oulun Kaupunginteatterissa. Kukapa olisi kuvitellut, paitsi ehkä mun suomenopettaja”, Jarkko muistelee.

Onko sinulla sitten näyttelijäksi valmistumisen jälkeen käynyt mielessä alan vaihto? ”Joo, ehkä jollain tasolla. Olen utelias ihminen ja maailmassa on niin paljon kiinnostavia asioita ja ammatteja, joista olisi kiva tietää enemmän. Mulla on aina ollut vahva palo musiikkiin ja kuvataiteisiin ja nuorempana se oli aika hajottavaakin. Ajattelin ja ajattelen ehkä vieläkin, että olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi ollut yksi selkeä intohimon kohde. Ei olisi tarvinnut tehdä mitään valintaa, vaan olisi voinut keskittää kaiken energiansa yhteen juttuun. Usein tuntuu vieläkin, että kun johonkin yrittää paneutua, on se pois jostakin muusta. Kyllä kai kyllästymisen hetkiä tulee vastaan alalla kuin alalla, mutta en ole vakavissani harkinnut uranvaihtoa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Kaikista edellämainituista syistä. Katso edelliset vastaukset. En mä osaa tähän muuta vastata”, Jarkko nauraa ja jatkaa : ”Näyttelemisessähän yhdistyy monia asioita. Niiden maailmojen kautta pääsee tutkimaan hirveän erilaisia juttuja. On vaikea kuvitella sellaista taitoa, kykyä tai ajatusta, jota ei jossain kohtaa voisi hyödyntää tässä työssä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on kenties tullut? ”No kolleegat ainakin valittaa, että mä en katso silmiin. Olen yrittänyt keventää syyttämällä lievää karsastustani, mutta tosiasiassa en jossain vaiheessa edes tajunnut mistä ne nillittää. Olen yrittänyt opetella mm. sitä. Eräs opettaja hoki meille Nätyllä kyllästymiseen asti, että ”näyttele tilannetta, tässä ja nyt”. Hyvä oppi! Kaikki oleellinen informaatio on pitkälti juuri siinä tilanteessa. Koppi siitä. Yritän aina luoda sen tilanteen niin todeksi ja läsnäolevaksi kuin suinkin mahdollista, ja mitä enemmän sen kanssa jaksaa tehdä töitä, sitä helpompi siinä on olla. Se tilanne vain pitää tajuta, tunnistaa ja tehdä omaksi.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tietyllä tavalla? ”En nyt heti osaa nimetä ketään tiettyä, mutta monia katselen tarkkaan. Anthony Hopkinsilta kysyttiin joskus, että miten hän voi olla niin hyvä ja aina vaan parempi rooli roolilta. Hopkins vastasi jotain epämääräistä siitä kuinka näytteleminen vuosi vuodelta alkoi tuntua helpommalta, vaikka roolit muuttuvat haastavimmiksi. Se jäi mietityttämään. Ehkäpä hän on oivaltanut läsnäolosta ja tilanteessa olemisesta jotain olennaista. Nuorempana hain isoa tunnetta ja fyysistä fiilistä ikenet verillä ja rankan kautta, jotta se mitä teen näyttäisi ja tuntuisi isolta ja oikealta. Katsomalla muita ja tekemällä olen oppinut ehkä keskittymään enemmän olennaiseen ja jättämään turhaa rypistystä pois. Asioita voi tehdä "helpomminkin", mikä ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tekisi jotenkin vasurilla.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Voi että! Vedän tän nyt ihan hatusta, mutta Audrey Hepburnin kanssa olisi ollut ihana näytellä. Kaunis, karismaattinen nainen ja loistava komedienne.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Voisin mä Paul McCartneyn kanssa laulaa Hey Juden, kaksiäänisesti!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Oulun Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Teatteri Helsingissä (Helsingin freelancereiden kesäteatteri), Puoli-Q:ssa ja Koko Teatterissa. Mulle ei eri teatteritaloja ja näyttämöitä ole kertynyt niin hirveästi, koska olin välillä vuosia tv-hommissa ja nyt täällä Kotkassakin jo kahdeksan vuotta.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö. ”Kustaa III:n rooli Nätyllä oli mun lopputyö ja muutenkin yksi lempirooleistani. Stanley Kowalski "Viettelyksen vaunussa" täällä Kotkassa oli herkkua. Viime vuonna ”Pimeä tie”-näytelmän Frank oli myös todella mieluisa. Täytyy ehdottomasti mainita myös ”Reviisorin” sairaalanjohtaja, järkyttävän hauska näytelmä ja rooli. Onhan niitä muitakin. Lähestulkoon jokainen rooli muodostuu jollain tavalla lemppariksi, mutta toiset sitten vielä enemmän.”

Hämeenlinnassa näkemäni ”Drummers” oli kyllä pirun kova. ”Ilman muuta ”Drummers”, hyvänen aika! Hyvä kun muistutit, siitäkin tykkäsin mielettömän paljon. Se oli hieno juttu ja Parkkisen suomennos oli loistava. Lontoon huumemaailma oli aihepiirinä raju ja esityksiä kävivät katsomassa sosiaalialan opiskelijat ja vangitkin muistaakseni. Esitysten jälkeen keskusteltiin. Kyllä mulla puhenäytelmät nousee esiin selkeästi. Tykkään kielestä ja sen nyansseista, mitä siitä tekstistä saa kaivettua. WTC:n iskut tapahtui samaan aikaan kun me harjoiteltiin Drummersia. En ikinä unohda sitä kun istuimme harjoituksissa tauolla ja televisiossa tornit sortuivat liekeissä. Se oli niin absurdi näky, että hetken luulimme katsovamme jonkin uuden katastrofileffan traileria. Sitä ei vaan tahtonut uskoa todeksi.”

Onko sinulla ollut jotain roolihaavetta, jonka olet sitten saanut tehdä? ”Kyllä Stanley Kowalskin rooli oli sellainen ja Kustaa III myös.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Taika on mulle siinä, miten me näyttämöllä luodaan maailma. Me luodaan fiktiivinen maailma ja jos yleisö ostaa sen, kaikki on mahdollista. Se on taikaa."

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Periaattessa ihan mitkä vaan! Teatterissa se on mulle teksti ja vastanäyttelijät. Kun päästään samalle reitille ja teksti alkaa lihallistua, se on loputon inspiraation lähde. Musassa mua inspiroi soundit, tunnelmat ja melodiat. Musassa teksti ei ole mulle niin tärkeä. Ehkä siksi biisinteossa juuri tekstin tuottaminen on mulle haastavinta. Mulle musa lähtee yleensä aina melodia ja tunnelma edellä.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä normaalia enemmän? ”Kyllä mä aina olen ollut jännittäjä. Erityisesti jännitän tanssijuttuja ja laulua, vaikka laulumiehiä olenkin. Esityskertojen myötä jännitys kyllä laantuu sitten ihan siedettävälle tasolle. Kaikenkaikkiaan jännitän nykyään kyllä vähemmän kuin nuorempana.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Sen yleensä jossain vaiheessa huomaa, että tähän on nyt tullut tämmöinen "rituaali", aloitan pukeutumisen vaikka paidasta. Mun ei ole kuitenkaan pakko toistaa jotain rituaalia pakonomaisesti, että voisin mennä lavalle. Yksi konkreettinen juttu on, että tykkään tehdä maskin itse. Siitä aloitan virittäytymisen lavalle. Joka juttuun tulee vähän omia kuvioita, jotka riippuu paljon roolista. Tykkään myös kiinnitellä mikin itse, silloin kun sitä tarvitaan. Juoksemista en harrasta, en enää edes pallon perässä. Polvi ei kestä. Venyttelen paikkoja auki ja availen ääntä. Enemmän se on sellaista päänsisäistä keskittymistä. En pumppaa itseäni "tiloihin" ennen esitystä - jos lavalla pitää riehua tai raivota, teen sen sitten siellä kun sen hetki koittaa. Enskaripäivät menee kyllä aika lailla illan esitystä odottaessa ja kelatessa, mutta muuten en hirveästi illan esityksiä mieti, ainakaan tietoisesti. Vaihdan työmoodiin kun menen teatterille.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kouluaikoina tehtiin ”Tulitikkuja lainaamassa”, Bona Kotkaniemi ohjasi, joten se jo kertonee jutusta ja tyylilajista jotain. No, pojat on sitten kaupungilla pöljäilleet ja olleet putkassa ja varastaneet sen possunkin. Kaikki ollaan lavalla v-muodostelmassa, jonka kärki on takanäyttämöllä ja kärjessä tuomarin roolissa Riku Suokas. Me nähdään toistemme naamat ja Riku pyörittelee tuomarin nuijaa, ja ykskaks siitä nuijasta irtoaa pää ja lentää ties minne. Joku putoaa ensimmäisenä ja hetken kuluttua kaikki putoaa. Saatiin jotenkuten kasattua itsemme, mutta kun suupielikin vastapuolella värähti, niin taas mentiin ja naurettiin. Jouduttiin aloittamaan sama kohtaus viisi kertaa uudelleen alusta! Muodostelmassa pysyttiin sitkeinä koko ajan, mutta kohtauksessa ei päästy eteen päin sitten millään. Yleisölläkin oli hauskaa ja varmaan oli kiinnostavaa seurata, kuinka aiomme tilanteesta selvitä. Jotenkin selvittiin. Näitähän sattuu. Reviisorin alkukohtauksesta, jossa kaverit tulee metsältä ja vahinkolaukaus pudottaa katosta rappaukset niskaan, harvoin selvittiin ilman putoamisia, varsinkin kun me näytettiin niin uskomattoman hölmöiltä punaisine naamoinemme ja pallomahoinemme, ja ketään ei uskaltanut katsoa suoraan."

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”En tiedä onko tämä niinkään hyvä muisto, mutta Drummersin harjoituskaudella jäätiin kerran työporukan kanssa Verstas-näyttämölle istuksimaan. Juotiin viskiä ja jengi sitten alkoi kertoa kaikenlaisia juttuja, kun siellähän kuulemma kummittelee. Oltiin virittäydytty tiettyyn tunnelmaan ja mulla oli grogilasi naaman edessä ja yhtäkkiä se lasi räjähti! Se hajosi ihan pirstaleiksi. Lasille tuli mitta täyteen, tai teatterin kummitukselle tuli mitta täyteen meidän jutuista. Kerättiin kimpsut ja kampsut vähin äänin ja poistuttiin paikalta. No, hyvät muistot mulla liittyy hyvin pitkälti tunnelmiin. Joskus esityksissä on vaan niin hyvä fiilis ja flow.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä tulee ensi-iltaan ”Saturday Night Fever” (huom. oli ensi-illassa 3.9.) ja siinä teen disco-DJ:n roolin, kävin just tänään sovittamassa sen hepun kledjuja ja tulossa on mageeta kamaa heheh! ”Vihan jumala” tulee ensi-iltaan sitten lokakuun lopulla. Odotan sitä kieli pitkällä.”

DJ näyttää mallia ... (c) Juha Lahtinen 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ainakin mä pyrin siihen, että ”tässä ja nyt”.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tässä ja nyt!” ja naurua.

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi tai sanoa? ”Ajatelkaa, rakastakaa!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Barksin Aku on ylväs!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Kai se tuonne mentaalipuolelle menisi. Ajatustenlukua tai manipulatiivisia kykyjä.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä menisin varmaan alusvaateostoksille. Kenkiä voisi myös vähän katsella. Tosin voisin sen tehdä miehenäkin. Haetko sä tällä jotain tirkistelyjuttuja nyt vai? Hahah. Yrittäisin tehdä sellaisia asioita, joista oletan naisten tykkäävän. Hoidattaisin itseäni ja shoppailisin, ja tutkisin miltä ylipäätään tuntuisi olla nainen. Kohteleeko miehet mua miten ja niin edelleen.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kirjoja mä ottaisin, ja taskulampun. Olisi ikävää herätä siellä, jos ei olisikaan mitään valonlähdettä. Evääksi ottaisin juustokakkua ja simaa!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaasi? ”Se maja olisi vanhan korkean tammen oksistossa ja huoneita olisi eri tasoilla, olisi terasseja ja ihan huvilaosastoa. Kunnon talo! Jaa mitäkö sinne ottaisin mukaan? Katso edellinen vastaus hahahhah! Juustokakkua, simaa ja kirjoja, ja kutsuisin kivoja ihmisiä kylään. Mutta joka päivä ei vieraita saisi tulla, vain mulla olisi lupa laskea tikkaat että ihan kuka vaan ei sinne pääsisi. Oma rauha pitäisi siellä ehdottomasti olla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä kiertäisin Antiikin maailman seitsemän ihmettä, mitä niitä nyt olikaan. Olisi myös äärimmäisen kiinnostavaa seurailla sen ajan ihmisten arkea. Mennä istuskelemaan Ateenan torille ja pällistelemään meininkiä. Omassa elämässäni en haluaisi mennä ajassa taaksepäin. Ei se nuori Jarkko uskoisi, jos kävisin sille sanomassa ”Tässä ja nyt!” Se vastaisi ”joo joo”. Tää elämä pitää vaan elää todeksi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä tuonne ylös pukkariin laittamaan meikkiä naamaan!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Sivistys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sivistymättömyys

- Suosikkikirosanasi? - Voi vittu!

- Mitä ääntä rakastat? - Merta

- Mitä ääntä inhoat? - Sitä kun joku vetää haarukalla liitutauluun

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkeologi

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Presidentti
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Terve! Hyvinhän se meni!

Housut pois / Lahden Kaupunginteatteri

Housut pois / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2016, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Terrence McNally
Sävellys David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Jukka Keinonen
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa : Tuukka Leppänen, Mikko Jurkka, Timo Välisaari, Mikko Pörhölä, Panu Kangas, Henry Hanikka, Liisa Loponen, Jori Halttunen, Jarkko Miettinen, Aarre Reijula, Nina Tapio (ei tosin ollut mukana minun näytöksessäni), Raisa Vattulainen, Satu Säävälä. Anni Kajos, Eleonoora Martikainen, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja ja Christian Ruotanen/Danil Schröder

 Kalenteriini oli järkkääntynyt vapaa lauantai ja koska kuski on viikonloppuisin käytettävissä, pystyi taas tekemään teatterireissun hiukan pitemmälle ja mahdollisuuksien mukaan näkemään vielä pari näytöstä saman päivän aikana. Pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Lahti oli ainoa paikkakunta, jossa pystyisi katsomaan kaksi kiintoisaa juttua. Vaihtoehtoina olivat Vertigo ja Housut pois, ja tulin siihen tulokseen, että Vertigo kannattaa nähdä päivällä ensin ja sitten räväkämpää menoa illaksi, jotta pysyisi skarppina loppuun asti. Tämä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi. Esitysten välissä kävimme vielä nauttimassa Cumuluksen Huviretki-ravintolassa perinteiset etana-annokset, kuten Lahdessa tapana on...

Onnistunut harjoitus takana 

 Housut pois-musikaali perustuu samannimiseen (The Full Monty) draamakomediaan vuodelta 1997. Leffan ensi-illan jälkeisiin aikoihin satuin olemaan Lontoossa ja kävin katsomassa sen siellä. Suomessa leffa piti nähdä uudestaan ja hilpeitä hetkiä aiheutti se, että sanoin lippuluukulla muinoin "Housut pois kaksi kertaa". Sittemmin olen nähnyt elokuvan ties kuinka monesti, koska Robert Carlyle ja Hot Stuff. Pohjoismaisen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2002, muistan käyneeni katsomassa mutten muista yhtikäs mitään siitä. Tuoreemmassa muistissa on Samppalinnan Kesäteatterin versio muutaman vuoden takaa ja tykkäsinkin siitä oikein kovasti.

 Musikaalin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alun Yhdysvaltoihin ja Buffaloon (leffassahan pyörittiin Sheffieldissä Englannissa), jonne lama on iskenyt kovalla kädellä. Miehiä on joutunut urakalla kortistoon ja se jos mikä syö miestä rotan lailla, kirjaimellisesti. Työpaikan myötä on menetetty paljon muutakin - koko ihmisarvo, miehisyys ja itsetunto. Jäljellä on lauma mitättömiä luusereita ja naiset jyräävät. Tarinan päähenkilö Jerry (Tuukka Leppänen) on jo aiemmin eronnut ja maksamattomien elatusmaksujensa vuoksi on vaarassa menettää poikansa Nathanin (Christian Ruotanen/Danil Schröder) yhteishuoltajuuden. Kaupungin mimmejä tuntuu villitsevän joukko ammattimaisia miesstrippareita, ja niin Jerry saa kuningasajatuksen. Perustetaan oma tanssiporukka ja näytetään mimmeille ns. närhen munat, eli osataan sitä täälläkin. Mukaansa hän saa houkuteltua hyvän ystävänsä Daven (Mikko Jurkka), joka painiskelee paino-ongelmien kanssa (vahingossa meinasi ekasta sanasta puuttua i-kirjain, olisi sopinut sekin sana mutta itsesensuuri iski. Voitte kuvitella siihen sen toisenkin sanan) ja tuntee olevansa mahdollisimman ei-haluttu vaimonsa silmissä, vaikka todellisuus on ihan toinen rouvan puolelta.

Dave ja Jerry salakuuntelemassa 

 Parilla miehellä ei vielä tanssiryhmää perusteta ja mukaan saadaan vielä tossukka Malcom (Panu Kangas), joka ensin pelastetaan itsemurhayritykseltä sekä tehtaan pikkupomo Harold (Mikko Pörhölä), joka on myöskin saanut kenkää muttei sitä vaimolleen ole tunnustanut. Sitten järjestetäänkin melkoiset "aukkarit", jossa äijä jos toinenkin käy esittelemässä parastaan. Tummahipiäisempi "Härkä" (Henry Hanikka) saa rempseän pianisti-Jeanetten (Satu Säävälä) villiintymään ja entäs sitten Ethan (Timo Välisaari), joka tuntuu kompastuvan omiin jalkoihinsa jo kävellessä ja itsepintaisesti haluaa näyttää bravuurinsa eli seinääpitkinkävelyn. No, Ethan ei tästä lannistu vaan lopulta esittelee varsinaisen bravuurinsa eli vetäisee housut nilkkoihin. Jeanette toteaa "Nyt hehkuu!" ja kehoittaa kaikkia laittamaan aurinkolasit silmilleen. Uljas näky siis varmaankin.

Ethan (Timo Välisaari) visioi

 Väliajalle mentässä olin yllättäen vähän tylsistynyt! Jotain tässä nyt mättää ja pohdin, että etanatko kiemurtevat vai mikä nyt on. Elokuva oli aikoinaan hyvin sympaattinen ja tavallaan pienimuotoinen, tyypit tuntuivat hyvin tutuilta ja läheisiltä. Nyt tarina oli siiretty Jenkkilään, jossa kaiken pitää olla suurempaa ja koko tarina valtavalla Juhani-lavalla oli mielestäni jotenkin levällään. Välimatkat olivat pitkiä ja jotenkin kaipasin lisää me-henkeä, tyhjää tilaa oli lavalla ihan liikaa. Kai se sitten kuvasti henkilöiden tyhjyyttä ja pienuutta suuressa maailmassa, mene ja tiedä. Onneksi lämpöä oli etenkin Jerryn ja poikansa Nathanin välisissä kohtauksissa, pojalle kun isä olisi kelvannut ihan missä duunissa tahansa.

Isä ja poika 

 Väliajan jälkeen sitten meininki piristyi ja loppua kohti tunsin punan nousevan poskilleni hiljalleen. Uskaltaako tätä loppuun asti nyt katsoa edes vai pitääkö tirkistellä sormien välistä? Hot Metal-ryhmä kun uhosi näyttävänsä ihan kaiken, "makkaramestarin erikoisen kaikilla mausteilla". Samppalinnassa taisi jollakin pikku jalka pilkahtaa vaikkei pitänyt, jos ei malttanut pitää hattua paikoillaan tietyssä kohtauksessa. Nyt vähän jännitti, että miten mahtaa käydä.

 Hyvinhän siinä kävi. Minulle tässä tarinassa tärkeintä ei ole lopun vilautus (joillekin ehkä saattaa olla ja toisaalta ihan ymmärrettävää sekin, mutta tavallaan surullista jos päällimmäiseksi mieleen jää paljaat pakarat ja tiukat stringit) vaan se, että epätoivoisesta alusta ja kompuroinneista huolimatta sitkeästi uskotaan siihen omaan juttuun, voitetaan pelot ja ennakkoluulot ja selätetään etenkin omat päänsisäiset möröt. Jos jäädään vain itsesäälissä kieriskelemään sängynpohjalle ja mährystämään omaa mitättömyyttään, sinne helposti myös jäädään. Kun oma usko loppuu, onneksi on joku ystävä tai muu läheinen, joka jaksaa muistuttaa, että tästä kyllä noustaan vielä. Ottaa kädestä kiinni ja sanoo "tässä olen vierelläsi".

Mimmit jyrää, kundit ihmettelee 

 Näyttävimmistä musikaalinumeroista vastasivat naiset tällä kertaa, sillä aikaa kun miehet kompuroivat ja häsläsivät omiaan. "Naiset hallitsee" kyllä ja mimmeistä silmiini osuivat jatkuvasti etenkin Anni Kajos sekä Sonja Pajunoja. Entäpäs miehet sitten? Tuukka Leppänen on lainassa Helsingin Kaupunginteatterista ja eipä voi muuta sanoa kuin että onnea Lahti! Mies kyllä täyttää yksinkin karismallaan ja namuäänellään isommankin estradin, ja häntä katselee mielellään housujen kera ja miksei ilmankin. (Tällä en siis tarkoita sitä, että itse olisin riisunut).  Timo Välisaarta olen nähnyt aika monessa produktiossa Lahdessa viime aikoina ja aina olen miettinyt, että hyvinpä vetää tuo ja tasaisen varmaan työtä. Nyt sitten kesken kaiken joku teatterikärpäsyyden ylempi taho kuvainnollisesti löi minua halolla päähän ja huusi korvaani, että "TIMO VÄLISAARI!! Tajua ihminen nyt miten mainio on hän!" Ja joo, myönnettävä on vihdoinkin näin julkisesti : olen pihkassa.

 Jotenkin lopun tanssikohtauksessa, kun nämä ihanat miehet tanssaavat valkeissa asuissaan, saappaissaan ja stetsoneissaan, tuli mieleeni että kyllä on komeaa katsottavaa kun ryhmä erinäköisiä-ja kokoisia jätkiä pistää jalalla koreasti ja tanssikuviotkin melkein synkassa. Housut pois-leffan innoittamanahan täällä Suomessakin syntyi ainakin yksi tanssiporukka estradeja kiertämään, missä uusi tuleminen näille äijäpoppoille? Haalarit päälle ja lavalle, sanon minä! Vaihtoehtoisesti kehoitan tekemään poikakalenterin nimellä Housut Boys. Tai järkätkää dress-along - näytös, jossa katsomon miehet pääsevät myös lavalle näyttämään muuvinsa. Ehkä ei niin hyvä idea tämä.

 Jotenkin tässä musikaalimuodossa jutusta on kadonnut iso pala sympaattisuutta minun mielestäni. Musiikissa on monenlaista herkistä balladeista kunnon jyräykseen, mutta mutta. Puhenäytelmäversiokin on olemassa, ja sen ensiesitys on nähty Sheffieldissä vuonna 2013. Kai siinä on säilytetty Hot Stuff-kohtaus, jossa jätkät jonottavat sossun luukulla ja radiosta kuuluva musiikki vie yllättäen mennessään?

 Muistuu mieleeni myös Hämeenlinnan Kaupunginteatterin hitti vuosien takaa, "Ladies´ Night", joka ei ole ihan sama tarina mutta sinne päin vahvasti. Lopussa kun miehet (mm. Risto Korhonen, Matti Onnismaa ja Ilari Johansson) tempaisivat kelteisilleen ja valot sammuivat. Noh, sana kiiri ja katsomossa oli pian naisia tasku-ja otsalamppujen kera sytyttämässä valoja juuri oikealla hetkellä ja zoomaamassa kriittisiin paikkoihin. Kävin katsomassa esityksen viisi kertaa, ilman lamppua koska minulla on hyvä mielikuvitus. Ilari Johanssonin kaulastaan strippaama huivi, jonka hän ojensi minulle eturiviin 30v-synttäripäivänäni, on edelleen Tallella.

Esityskuvat (c) Tarmo Valmela

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.

 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Neljä pientä annosta / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Neljä pientä annosta / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Lavalla : Martti Suosalo, Iiro Rantala ja Lotta Kuusisto

 Neljää pientä annosta on popsittu siellä sun täällä (ulkomaita myötenkin kuulemma) jo useamman vuoden ajan ja olen jo pitkään halunnut nähdä esityksen. Aina annokset ovat menneet ohi suun, mutta onneksi bongasin Musiikkiteatteri Kapsäkin kattauksen ajoissa ja onnistuin hankkimaan lipun sopivalle päivälle. (Esityspäiviä on vielä lisääkin, tässä infoa.) Itse esityksestä tiesin ennalta kutakuinkin vain sen, että se koostuu neljästä osasesta ja sisältää mm. televisiosta tutun klassikkosketsin "Illallinen yhdelle".

 Aurinkoisesta ja kauniista syyssäästä huolimatta matkasin mieli maassa kohti Helsinkiä. Työ on tuntunut jotensakin raskaalta viimeaikoina ja umpiväsyneenä matkustin Onnibussilla muistellen mielessäni Kalle Holmbergia ja Pekka Valkeejärveä, joiden poismenosta saimme lukea samana päivänä. Synkkä tiistai kulttuuri-ja teatteri-ihmisille oli se. Ostin Kampin Burger Kingistä Oreo-pirtelön ja se hiukan nosti mielialaa ratikkamatkan aikana.

 Teatterisalissa alkoikin jo tunnelma tiivistyä, ja sain ihme kyllä kakkosrivistä hyvän paikan. Tupa taisi olla ihan täynnä, ja show polkaistiin käyntiin puheella. Varsin ryhdikäs herra Arvo Savela (Martti Suosalo) saapui avaamaan tilaisuuden ja kylläpä oli herralla kuiva suu, kun mikrofoniin suutaan maiskautteli jatkuvasti. Ihan tuli itsellekin tarve hiukan kostuttaa suuta. "Näin kun porukalla ollaan nyt koolla" ja ilmeisesti juhlapuheen kohteena oli Helsingin Vanhain Kotkain Voimistelu-ja nyrkkeilyjaosto tai vastaava, tosin jutuissa lipsuttiin kakkureseptin, pähkinänakkelin sielunelämän, eri pähkinälajien ja asukasyhdistyksen puheenvuoron kautta edellisvuotiseen kesäteatteriesitykseenkin. En ole ihan varma, että kuuntelisinko Arvo Savelan puheita kovin usein ja kovin pitkään, Martti Suosalon tarinointia sen sijaan kuuntelisin vaikka kuinka ja kauan. Alkoi hihityttää mukavasti ja mielialani oli jo huomattavasti kohentunut.

 Toisena annoksena tarjoiltiin muusikko Iiro Rantalan "Iironin pianokoulu". Hauskaa oli kuunnella opastusta pianon osien saloihin ja eri sävelasteikoihin. Välissä suvereenisti musisoitiinkin ja oli hienoa seurata ihan läheltä, miten Rantalan sormet kiitivät ja liitivät koskettimilla. Pianokoulusta mieleeni jäi vain se, että koskettimia on 88 kpl. Kaksimielisistä jutuista en piitannut, alkaa olla todella kulunutta materiaalia sellaiset jutut minun korvissani. On paljon muitakin tapoja olla hauska!

James valmiina tarjoiluhommiin

 Kuten esimerkiksi sitten juurikin se Illallinen yhdelle. Homman nimihän on se, että kreivitär Sophie (Lotta Kuusisto) viettää 90v-syntymäpäiviään "saman proseduurin mukaan kuin aina ennenkin", pöytä on katettu viidelle, mutta todellisuudessa herravieraat ovat kukin vuorollaan jo siirtyneet manan majoille ja uskollinen hovimestari James saa ruoka-ja juomatarjoilun lisäksi toimia esiintymässä herroina. Skoolattava on joka välissä ja niin kierros kierrokselta James-parka humaltuu ja humalatilan muuttumisen myötä kierrokset nousevat. Olen nähnyt jutun telkasta kymmeniä kertoja ja kerran livenäkin (Maija-Liisa Majanlahden juhlissa, joissa päivänsankari istui itseoikeutetusti kreivittären paikalla ja hovimestarina hääräsi poikansa Antti Majanlahti) ja aina se vaan on hysteerisen hauska! Yksi kohtaus naurattaa minua aina yhtä paljon ja aiemmin livenä putosin siinä kohdassa tuolilta ja muistan sen, että edessäni istunut Heikki Kinnunenkin kääntyi katsomaan. Tällä kertaa pysyin penkillä, kun kana lensi tarjottimelta hevon kuuseen, mutta kiljahdin riemusta niin kovaa, että saimme nauruhepulin vieressäni istuneen naisen kanssa pitkäksi aikaa. Kovin oli notkealiikkeinen ja muikeailmeinen tämä Martti Suosalon James-tulkinta, ja olisin maksanut täyden lipun hinnan ihan vain nähdäkseni tämän esityksen.

 Neljäntenä annoksena meille tarjoltiin maailmankuulun pianistin konsertti, pianistina tietysti Iiro Rantala runsaan lisäkarvoituksen kera ja Martti Suosalo sai toimia hiukan Mr Bean-henkisenä nuotinkääntäjänä, jolle ei ihan kaikki mennyt putkeen... Hulvattoman hauskaa tämäkin.

 Jälkkärinä vielä huippukuuluisa oopperalaulaja (jälleen Martti Suosalo) tulkitsi meille Nessun Dorma-aarian ja yleisö sai laulaa mukanakin. Olen muuten aina luullut, että Nessun Dorma on jonkun henkilön nimi (älkää naurako siellä!), mutta sehän tarkoittaakin 'Kukaan ei nuku'. Kaikkea sitä oppii näemmä!

 Kulttuurinnälkä täyttyi kyllä neljästä pienestä annoksesta ja jälkkäristä, ja kotomatka sujui huomattavasti iloisimmissa tunnelmissa. Kannattaa käydä maistelemassa, jos kohdalle sattuu!