Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 6.9. 2017, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Francis Veber
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää

Ralph ja Frank 

 Vuosi sitten keväällä minun piti mennä oikein Lontooseen katsomaan farssia nimeltään "The Painkiller", päärooleissa Kenneth Branagh ja Rob Brydon. Ostin lipunkin, ja sitten myöhemmin silmät ristissä keskellä yötä lentoja ostelemaan. Kaikki ok klik juu en tarvitse peruutusmahdollisuutta klik maksa ja varmista klik. Ja sen jälkeen huomasin ostaneeni menomatkalle iltapäivälennon, kun piti ostaa aamulento. Lähdin kuitenkin matkaan tietoisena siitä, että minulle jäisi reilu tunti aikaa ehtiä lentokentältä teatteriin. Kuten arvata saattaa, en ehtinyt. Vartista taisi jäädä kiinni. Päätin, etten ikinä enää lähde ulkomaille katsomaan yhtään mitään ja pysyttelen vastedes kotimaassa (tämän jälkeen sössin vielä yhden toisenkin reissun lentojen takia, siitä ei moni edes tiedä eikä tule tietämäänkään...). Varsinainen Teatterikärpäsen painajainen siis, enkä pitkään aikaan halunnut kuulla sanaakaan tästä näytelmästä.

 HKT:n syksyn ohjelmistoa tutkiskellessani tajusin, että vaikuttaapa jotenkin tutulta nyt nämä juonikuviot ja laskin yksi plus kaksi. Haa, sama näytelmä! Veitsi oli otettu haavasta pois kaivelemasta jo aikaa sitten, joten menoksi. Hotellin vierekkäisiin huoneisiin majoittuu sydänsuruissaan rypevä, itsemurhaa hautova valokuvaaja Frank (Iikka Forss) ja palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen), jolla on tähtäimessään hotellia vastapäätä sijaitseva oikeustalo ja sinne myöhemmin tuotava tärkeä todistaja.

 Enempää juonikuvioista ei sitten oikein pystykään kertomaan. Sen voi todeta, että pieleen menee ja huolella molempien äijien hankkeet. Ihan kaksistaan eivät Kinnunen ja Forss pääse koheltamaan, sillä huoneissa lappaa muutakin väkeä : työintoa uhkuva hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin sydänsurujen aiheuttajat vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi mielitietty Edgar (Jouko Klemettilä) sekä tietysti vielä poliisikin (Sauli Suonpää), joka saa kylmintä kyytiä osakseen. Kunnon slapstick-tyylistä kohkaamista törmäilyineen ja kaatuiluineen, ja siihen päälle vielä ilmeikkäät herrat päärooleissa ja "varsin tylsä ihminen" Iikka Forss, jonka roolihahmolla on päällä jatkuva puheripuli. "Ihmisripuli!!"-tokaisu huvitti kohtalaisesti. Sääliksi kävi Ralphia, kun moista hölinää joutui koko ajan kuuntelemaan ja siinä vielä erinäisten pistosten aiheuttamien liikekuvioiden kanssa yrittää skarpata ja pestinsä hoitaa. Sääliksi kävi myös raasupaasu poliisia, jolla oli kyllä varsin elastinen meininki noin yleensäkin (kuten allaolevasta kuvasta näkyy...)

 Muutamaankin otteeseen tuntui siltä, että kärvähtää taas naurusulake ja takaraivossa tykytti enteellisesti, sen verran poskettomiin kierroksiin etenkin loppupuolella ylletään. Tämä jos mikä on oivallinen valinta pikkujouluporukoille, sillä kestokin on juuri passeli ja vielä ehtii jonnekin syömään, ja siitä vielä tanssiparketille vetelemään samanlaisia muuveja kuin Ralph. Moni on sanonut, että Kinnunen ja Forss ovat tässä liekeissä, ja meno on kyllä sellaista välillä, että vähän pelkää niin käyvän ihan kirjaimellisestikin.

"Nautinnollista iltaa vaan herroille!"

 Olisipa saanut olla teatterikärpäsenä katossa kun tätä on harjoiteltu... Minulla oli ilo olla katsomassa "Näytelmä joka menee pieleen"-sekoilun harjoituksia Tampereen Teatterissa viime syksynä, ja senhän ohjasi Mika Eirtovaara myös. Oli muuten aikamoista repeilyä harkkojen lomassa!

 "Nautinnollista iltaa!"

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Lokki / vierailu Tampereen Teatterissa

Lokki kahdelle näyttelijälle / vierailu Tampereen Teatterissa (Kulttuuriravintola Kivi)

Ensi-ilta 24.11. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Sovitus ja näyttämöllinen konsepti Henri Tuulasjärvi, Ella Mettänen ja Eero Ojala
Puvustus Minna Harjuniemi

Rooleissa : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Minulla on ollut Tsehovin Lokin suhteen enemmän tai vähemmän huonoa tuuria matkassani. Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten nähty Lokki ehti liihottaa ohjelmistosta pois ennen kuin ehdin aktivoitua. Toiveikkain mielin suuntasimme pari vuotta sitten Espoon Kaupunginteatteriin katsomaan Red Nose Companyn versiota. Ei sekään reissu mennyt ihan putkeen. Olimme lähteneet kotoa hyvissä ajoin liikkeelle, mutta ratkaisevalla hetkellä kuski kääntyi väärästä liittymästä, ajelimme täysin eri suuntaan minne piti, navigaattorikin sekosi eikä kuski suostunut ottamaan minulta minkäänlaisia ohjeita vastaan. Loppupeleissä olimme Louhisalin pihalla paria minuuttia ennen esityksen alkua, ja siinä vaiheessa toinen lähti vielä etsimään parkkipaikkaa. Minä juoksin lippukassalle ja selvisi, että pääsemme kyllä vielä sisään, mutta "muiluttamalla" yläovesta tietyn kohtauksen jälkeen. Huvittavaa oli se (vaikka sillä hetkellä ei kauheasti naurattanutkaan), että pääsimme katsomoon tismalleen samalla hetkellä, kun näyttämöllä huudettiin "Portaista kuuluu askelia!" Koko ensimmäinen puoliaika meni sitten katsellessa otsasuonet kiukusta sykkien näytelmää, jonka lähtötilanteesta ja roolihenkilöistä ei ollut mitään käryä. En ollut tutustunut Lokkiin aiemmin, pienestä alustuksesta ei olisi ollut haittaa. Väliajan jälkeen hengitys oli laantunut normaaliksi ja pääsin jotenkuten kärryille tapahtumista, mutta tämä teatterikokemus jäi ymmärrettävistä syistä turhan vajaaksi noin kokonaisuutena. Jälkikäteen on tälle Lokki-reissulle kyllä sitten naurettu ja navigaattorikin päivitetty.

Ella Mettänen ja Eero Ojala (c) Henri Tuulasjärvi 

 Viime syksynä tämä "Lokki kahdelle näyttelijälle" vieraili useamman esityksen verran Teatteri Jurkassa, yhdessä lemppariteattereistani. Minulla oli tietysti varaus ja toiveikas oli jälleen mieleni, mutta sitten töissä joku sairastui ja jouduin edellisenä päivänä perumaan reissuni. Millainen epäonni minua tuntuu seuraavan! Kyllä harmitti, varsinkin kun luin bloggaajakollegoideni ylistäviä kirjoituksia esityksestä. Loput esitykset olivat loppuunmyytyjä, tietenkin. Minua juuri tässä esityksessä kiinnosti erityisesti se, miten runsas henkilögalleria tuotaisiin vain kahden näyttelijän voimin esiin. Ella Mettäsen olin nähnyt ensimmäisen kerran lavalla Nätyn "Näkijä/Tekijä"-jutussa vuonna 2012, vaikuttunut jo silloin ja myöhemmin usempaan otteeseen eri paikoissa, Eero Ojala sen sijaan oli minulle täysi kysymysmerkki. No, tässä vaiheessa voin todeta, että kysymysmerkki on muuttunut huutomerkiksi ja jos olisin nähnyt tämän jo vuosi sitten, olisi pihkaantuminen miehen meininkiin tapahtunut puoli vuotta aikaisemmin ja olisin kesällä viettänyt enemmänkin aikaa Suomenlinnan kesäteatterin veljeskartaan seurassa vaikka väkisin.

 Onnekseni tämän Lokin lento on jatkunut jo vuodesta 2015 ja jatkuu edelleen, ja niin minulle aukesi jälleen kerran mahdollisuus, tällä kertaa Tampereella Kulttuuriravintola Kivessä. Eipä alkanut sekään reissu hyvin, bussi oli jo valmiiksi puoli tuntia myöhässä ja myöhästyin siten eräästä tapaamisesta samaisen puoli tuntia. Parisen tuntia tuli istuttua kahvilan terassilla hämärtyvässä ja salakavalasti viilentyvässä illassa, aika hurahti ja vilusta täristen riensin Kiveen, jossa oli onneksi lämpöinen vastaanotto. Väkeä oli paikalla jo paljon ja eturivin paikkoja olisi ollut runsaasti tarjolla. Minä vähän karsastan eturiviä (paitsi Jurkassa), joten en mennyt paraatipaikalle vaan vähän kauemmas istumaan. Jälkikäteen jäi sitten vähän harmittamaan, sillä kaikki nämä Linnean mainitsemat paljaiden varpaiden kipristelyt jäivät näkemättä, ja olisi saattanut käydä niinkin, että kirjailija Trigorinin pitelemätön, itsetietoinen karisma olisi tehnyt olon jotensakin vaivaantuneeksi ja saanut punastumaan...

 Usein olen hehkuttanut näyttäviä lavasteita ja valoja, mutta kyllä minä olen pienten ratkaisujen ystävä enemmänkin. Näyttelijät luovat tunnelman, hyppysellinen teatterin taikaa - ja minä uskon kaiken. Olen siinä mielessä "helppo". Nyt lavalla on vain rantamaisemataulu, pari tuolia ja pieni patsas. Katossa roikkuu jotain. Luulin sitä ensin lokinraadoksi, mutta se olikin flyygelinmuotoinen pilvi. Tietysti!

 Muuta ei sitten tarvitakaan, paitsi mustiinpukeutuneet näyttelijät ja tarina, josta on karsittu rönsyt ja muutamat hahmot pois. Näyttämöllä nähdään seitsemän eri hahmoa, joiksi Mettänen ja Ojala sulavasti muuntautuvat tuosta noin. Käsien asento, puhetyyli, ryhti, nenän kipristely (se tarttui, itsekin huomasin tekeväni samanlaista liikettä), askellus, katseet... siinä muutama oivallinen tehokeino. Yleisö hykertelee ja hyrisee tyytyväisenä, onhan tämä aika koomista mutta niin traagistakin. Lämpöisestä tunnelmasta huolimatta huomaan välillä taas hytiseväni, kun rakkaudentunnustukset ja toiveikkaat katseet eivät löydä kohdettaan, ja miten julmasti ja eri tavoin voi toisen hauraat unelmat polkea maahan, lokin lailla. "Ihmiset ovat jotenkin niin vauhkoja tänään!" No vähemmästäkin! Kaikki hahmot ovat varsin rakastettavia luomuksia, mutta suosikeikseni nousivat ujona kiemurteleva neitokainen Nina (Ella Mettänen) sekä jo mainittu kirjailija Trigorin (Eero Ojala), joka kyllä tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kaikki yleisöä myöten pauloihinsa.

 Lopussa suunnaton lämpö valtasi minut jälleen, kun valot sammuivat ja jäljelle jäi vain kynttilöiden hehku pöydissä. Moni näkemäni esitys tulee ja menee, muttei jätä muistijälkeä. Tämä sen sijaan jäi takuulla kutkuttelemaan ja poreilemaan mieleen pitkäksi aikaa. Hieno tunnelma. Tuli varsin etuoikeutettu olo. Minä olin yksi niistä onnekkaista, jotka tällä kerralla onnistuivat näkemään juuri tämän esityksen. Ei ihme, että esitys on aiheuttanut ihastunutta huokailua missä tahansa on vieraillutkin. Onhan tämä nyt ainutlaatuinen versio Lokista (muuta en itse asiassa enää kaipaakaan) ja molemmat näyttelijät niiiin älyttömän lahjakkaita ja muuntautuvaisia. Ah! Olen täysin myyty. Huomaa kyllä, että Ella ja Eero ovat tehneet tätä pitkään yhdessä - luottamus ja kemia toimii saumattomasti.

 Jos mielit nähdä Lokin, Kulttuuriravintola Kiveen napsahti kaksi lisänäytöstä loka-marraskuun vaihteeseen. Kannattaa kuitenkin toimia nopeasti. Lokakuun alussa esitys vierailee Malmitalossa Helsingissä ja lisäksi lyhyempänä versiona (50min kesto neljällä hahmolla) eri palvelutaloissa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön kautta.

 Jos taas mielit nähdä Ellaa ja Eeroa lisää, löytyy siihenkin ratkaisu. Tällä hetkellä Ellaa voi nähdä Tampereen Teatterissa näytelmissä Katoava maa sekä Huojuva talo, ja keväällä näytelmässä 1918 Teatteri taistelussa. Eero puolestaan vetää vauva-ja taaperoteatteria Espoossa WeeGeessä, ja loppuvuodesta musikaalia "hiukan" pohjoisemmassa. Joutuuko sitä meikäläinen Rovaniemelle asti lähtemään...?

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Euroopan kantaesitys 15.9. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Sting
Dialogi John Logan ja Brian Yorkey
Musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia Jouni Prittinen
Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto

Rooleissa : Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari, Jussu Pöyhönen, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Saari, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund sekä Jan Merilä, Tuukka Miettunen, Roope Santala, Ilkka Stolt, Virpi Laine ja Katja Lindell

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa - itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman "The Last Ship"-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia ... huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista "jes jes jes"-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että "Viimeinen laiva" saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

Telakkaväellä on pomppufiilis 

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa - aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. "Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!" Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla 

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen "nuoresta vanhaksi"-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään 

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia...

 Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, "yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan". Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari) 

 Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin "yhteisen tekemisen meininki". Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja "katsokaa minua"-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu - ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma ... joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen 

 Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

 Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen... Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa "mukana oon", niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

 Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Meg ja Gideon 

 Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika - suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. "Hyvin upposi!" iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Tatu ja Patu työn touhussa / Linnateatterin vierailu

Tatu ja Patu työn touhussa / Linnateatterin vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Ensi-ilta syksyllä 2017, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Dramatisointi ja ohjaus Sami Rannila
Lavastus Niina Suvitie
Puvustus Anniina Kuula
Maskit ja kampaukset Minna Pilvinen
Musiikki Kari Mäkiranta
Valot, äänet ja tekniikan sovellukset Marko Korkeaniemi

Lavalla : Sami Markus (Tatu) ja Jaakko Loukkola (Patu)

Tatu (Sami Markus) ja Patu (Jaakko Loukkola) 

 Pari lastenteatteriesitystä (tai 'koko perheen esitystä') viikon sisällä tekee kuulkaa ihmeen hyvää! Muutama päivä sitten lähdin suoraan töistä katsomaan Red Nose Companyn "Keisarin uudet vaatteet"-juttua Helsinkiin ja nyt suhteellisen sekavan työpäivän jälkeen (joka sisälsi kadonneita tärkeitä juttuja, olutkylvyn, lähes kaikkien papereiden käymisen lattian kautta ym. ym.) oli mahtia mennä katsomaan Verstas-näyttämölle jo perinteeksi muodostunutta Linnateatterin vierailua, jossa vielä aiheena työ ja erilaiset ammatit. Mainiota!

 Minulla oli ennen esitystä jutusteluvaihde päällä ja kävi ilmi, että edessäni istunut pikkutyttö oli nyt elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa ja kyllä oli jännät paikat. Vieressäni istunut pikkupoika taas julisti "Tää on mulle ainakin sadas kerta teatterissa!" ennen kuin ehdin kysyä yhtään mitään. Viimeksi nähdyssä jutussa oli kuulemma ninjoja ja kummituksia mukana. Sen minäkin olisin halunnut nähdä! Kyseessä taisi kuitenkin olla elokuva...

 Tatulla (Sami Markus) ja Patulla (Jaakko Loukkola) on tunnetusti kierrokset päällä heti alusta alkaen. Viimeksi tutkailivat, mitä kaikkea pihalla voisi tehdä, ja nyt olisi siis aiheena työnteko ja erilaiset ammatit. "Tervetuloa Outolan työntutkimuskeskukseen!" Aluksi tietysti käydään työnteon historiaa läpi, ja sata kertaa teatterissa käynyt pikkupoika hihkuu riemuissaan, koska Patulla on niin hillitön parta. Puukauha viimeistellään loppuun ja vaihtariksi toinen korjaa rikkinäiset kengät. Oravannahat vaihtavat tiheään tahtiin omistajaa ja työnteon lisäksi tuli samalla keksittyä tinkiminen ja inflaatiokin.

 Erilaisten ammattien tutkimiseen tarvitaan järeämmät vehkeet ja niin estradille kärrätään laite, jolla oli ihan mahdoton nimi. Laitteeseen tungetaan ammattinimike ja tarvittavat lisätiedot, ja ta-daa : ovesta astuu ulos ehta tekijätyyppi! Saamme kunnian tutustua mm. maanviljelijään, terveydenhoitajaan, opettajaan ja palomieheen. Itseäni huvitti suuresti parturi-kampaaja Tatu, jonka asiakkailla oli aikamoisia kampauksia (ensimmäinen tyyppi valtavan pallomaisen permiksensä kanssa toi mieleeni oman lookkini 80-luvun lopulta) ja mielenkiintoisia lehtiä luettavana (kuten Avotukka ja Hömppä&Humppa) sekä aluksi valssaava, tangoista pitävä metallimies, joka vihdoin löysi oman genrensä. Parhaat naurut irroitti valtaisaksi patungiksi muuttunut Patu, kun leipurin ammattia käsiteltiin. Teeleipä ja kahvipulla olivat myös melkoinen innovaatio!

 Siellä sun täällä pistettiin lauluksi ja jammailuksi vauhdikkaan musiikin tahtiin, hiki siinä tuppasi tulemaan katsomossakin, kun parivaljakon tanssikuvioita katseli. Välillä estradille putkahti yksityisetsivä Patu Marlonen popliinitakissaan, hatun kanssa oli hiukan ongelmia ja sekös taas väkeä nauratti. Marlosen repliikit kuulostivat paikoitellen varsin tutuilta.

 Typerän työpäivän päälle teki kyllä hyvää nauraa oikein kunnolla! Esitys oli täynnä hauskoja kikkoja (esim. miten metalliputki muuttuu tuosta noin piparkakkumuotiksi ja miten palomiehet pelastavat pulaan joutuneen kissan) ja osuvia sanaleikkejä, jotka upposivat taas parhaiten aikuiskatsojiin. Jos kiertueellaan sattuvat kohdalle, kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa.

 Aika usein tuppaa käymään niin, että minä jään viimeisenä saliin, kun jään suustani kiinni. Visioimme seuraavanlaisen otsikon Hömppä&Humppa-lehden seuraavaan numeroon : "Tunnettu bloggaaja talutettiin ulos lastenteatteriesityksestä!" ja kyllä, tässä on totuuden siemen. Vahtimestarin saattelemana poistuin viimeisenä ovesta...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Tarina H.C. Andersen
Ohjaus, dramatisointi ja taiteellinen suunnittelu Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Valosuunnittelu Kalle Paasonen (Aleksanterin teatteri) tai vaihtuva kiertuevalomies
Pukukonsultti Arja Könönen/Play it Again Sam
Musiikki Abba, Avicii, Beatles, Elvis, Queen ja Sia (muutokset mahdollisia)

Lavalla : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Keisarillinen Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Olen ollut jo useamman vuoden täysin hullaantunut Red Nose Companyn punanenäklovnien, Miken ja Zinin, sympaattisen karisman edessä. Mikä pettämätön meininki! Miken ja Zinin käsittelyssä Juoksuhaudantie ja Punainen viiva saivat täysin uutta muotoa ja ehdin jo riemastua siitä, että seuraavaksi tartuttaisiin H.C. Andersenin satuklassikkoon Keisarin uudet vaatteet. Mutta voi, esityksiä näin aluksi vain muutama ja nekin sellaisina päivinä, ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan. Vai olisiko sittenkin... Pienellä fixauksella kävi sitten niin, että meikälikka oli sunnuntain ratoksi ensin neljä tuntia aamuvuorossa töissä, siitä hyppäsi bussiin ja matkasi Helsinkiin ensi-iltaan, ja esityksen jälkeen bussilla takaisin kotokulmille ja illaksi uudelleen töihin. Kaikenlaista hoopoa sitä on teatterikärpäsyys teettänyt aiemminkin, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta tämänkaltaisiin järjestelyihin.

 Pääkaupunki suorastaan hehkui syksyisessä auringonpaisteessa ja oli kyllä erittäin mieluisaa tehdä niin hienossa säässä pieni kävelylenkki Kampista Aleksanterin teatteriin. Olin ensimmäisten joukossa paikalla ja yritin lukea narikoiden luona Vaarallista juhannusta e-kirjana, mutta alkoi sitä ensi-iltaväkeä sitten lappaamaan siihen malliin, että keskittyminen lukemiseen herpaantui. Lapsikatsojia oli ilahduttavan paljon - lapsillehan tämä esitys on lähinnä suunnattukin, mutta Miken ja Zinin tuntien, saattaapa siellä olla mukana aikuiskatsojienkin hoksottimia ilahduttavaa materiaalia... Vessa tuntui olevan kova sana lähes kaikille ja joku pienokainen luuli, että salin ovien luona väki jonottaa nimenomaan vessaan. "Onpas täällä iso vessa!" kaikui riemukkaasti aulassa.

 Itse salissa oli varsin jännittynyt ilmapiiri, kun ei taaskaan yhtään tiennyt, mitä oikein olisi luvassa. Kiemurtelusta päätellen pientä levottomuuttakin oli ilmassa. Punaisen verhon takaa Mike ja Zin singahtivat lavalle ja valehtelusta kertovalla biisillä heti paalupaikalle. Herrat esittäytyivät ja Mike kertoi esityksen keston olevan tunnin verran "tai sinne päin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu" ja katsomosta kuulunut välitön naurunpyrskähdys heti viivästytti kestoa muutamalla sekunnilla. Valaistiin myös hiukan Aleksanterin teatterin keisarillista historiaa, mikäs onkaan parempi paikka ensi-illalle!

Vaatturiveijarit (c) Ukko-Pekka Jaakkola 

 No, tarvitaan ensin kaksi veijaria, joista toiselle löytyi veijarillinen asento ja olemus aika nopsaan, toiselle taas ei syntynyt valmista ihan niin äkkiä. Veijarit esittäytyivät Maukaksi ja Henkaksi. Olipa kerran siis keisari, joka oli varsin perso hienoille vaatteille ja hän vaihtoi asukokonaisuuksia useaan kertaan päivässä ja esitteli kaikelle kansalle pukujaan hienon fanfaarin säestämänä. Pääsimme tapaamaan myös keisarillisen fanfaarinsoittelijan (ja myöhemmin myös keisarillisen varpaidenkaivelijan sekä tietysti keisarillisen synnyttävän kaniinin...). Maukka ja Henkka kehittelevät kunnon vedätyksen ja kutoa louskuttavat näkymättömän kankaan, jonka sitten suurella rahalla myyvät keisarilliseen käyttöön. Tai hetkinen! Kangashan ei suinkaan ollut näkymätöntä. Sitä eivät kylläkään tyhmät ja epäpätevät tyypit pystyneet näkemään. "Kyllä jotain näkyy" totesi nelosrivin kaljupäinen mieskin, kun yleisöltä kysyttiin, mitä näkyy vai näkyykö mitään.

 Ongelmia syntyi sitten siinä vaiheessa, kun lavalle tarvittiin itse keisari keekoilemaan, ja näyttelijöitä oli vain kaksi. Ovelasti löytyi konsti, millä Mike pääsi ikään kuin vaivihkaa sujahtamaan keisarilliseen rooliinsa ja hienoa hattua kantamaan. Hatun kanssa tuli myöhemmin vähän kuminauhaperäisiä ongelmia ja tuohtunut vanhempi kansanedustaja joutui aika kauan puhisemaan samassa asennossa lavalla ennen potkujaan. Tämä oli osoitus siitä, että teatterissa kaikki on tässä ja juuri nyt, mitä vaan voi sattua ja kesto venyä yllättävistäkin syistä.

 No, saatiinpa ympättyä mukaan vähän länsimetroakin, sinistä tulevaisuutta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Paikoitellen kuului lasten iloinen kikerrys eniten ja välillä taas aikuisten hörötys oivalluksista. Mike ja Zin tarjoilevat jokaiselle jotakin maailmaa ja sen menoa ihmetellessään. Yleisökin pääsi osallistumaan - välillä piti aukoa suuta hämmästyksestä, välillä soitella ilmarumpuja ja laitettiinpa kangaspakkakin kiertämään. Jokainen sai leikata kankaasta sopivan palan ja laittaa taskuun (harmikseni huomasin kotona kangaspalani hukkuneen kotomatkan aikana, voi jehna!).

 Väliin musisoitiin kitaralla ja melodikalla (vai mikä lie), yleisö komppasi tahdissa mukana. Niinhän se on, että paras vedätys on niin hyvin huijattu, että siihen jo itsekin uskoo. Huipennuksena keisari pasteerasi uusissa vaatteissaan pitkin lavaa ja kyllä siinä suut loksahti auki ilman erillistä käskyäkin. Vaan kuten sanottu, lasten suusta totuuden kuulee ... niin tälläkin kertaa. Hupaisaa oli myös se, että keisarin ilmoittaessa "Minä olen teidän keisarinne!" kuului yleisöstä kirkkaalla lapsenäänellä vastapallo "Etkä ole!" Minusta näissä lastenteatteriesityksissä parhautta on katsomosta kuuluvat kommentit. Aika legendaarisia sutkauksia olen saanut kuulla vuosien saatossa, uskokaa pois.

 Miten kävi huijariveijarikaksikolle Maukka ja Henkka? Jatkavat mokomat bisneksiään muualla.

 Esityksen lopussa punanenät riisuttiin ja kummasti niihin on tottunut, sillä molemmat näyttelijät näyttivät jotenkin alastomilta ilman niitä!? Hiukan myöhemmin olisi saanut mennä fanikuvaankin ja pierutyynyä testaamaan, mutta minun oli kiirehdittävä bussiin ja siinä rytäkässä se kallisarvoinen kankaanpalakin varmaan hukkui. Jos näette jossain välillä Aleksanterin teatteri-Kamppi, lähettäkää allekirjoittaneelle.

 Red Nose Companyn kalenterista voi tsekata esityspäiviä ja jos on vielä näkemättä Juoksuhaudantie tai Punainen viiva, suosittelen lämmöllä tutustumaan niihinkin.

 (Näin esityksen kutsuvieraana, vaikkakin olin jo ennen kutsua ehtinyt ostaa itse lipun.)

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 9.9. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala
Ohjaus Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

Esiintyjä Pia Andersson

Äänirooleissa Mikko Roiha, Riku Nieminen, Annika Poijärvi, Jarkko Lahti, Joel Mäkinen, Rosanna Kemppi ja Pola Ivanka

 Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun sosiaalisen median puolella kävimme innostunutta keskustelua mahdollisesta Kikka-aiheisesta musikaalista. Taisi olla Riihimäen Teatteri yhtenä osapuolena keskustelussa ja muistan sen, että ilmoitin saapuvani ehdottomasti paikalle, jos jossain Kikka-musikaali nähtäisiin. Muistan sen fiiliksen : miten posketon ja samalla niin nerokas idea! Kyllä sitten leuka meinasi loksahtaa rintaan, kun katselin Teatteri Jurkan syksyn ohjelmistokuvausta. No nyt alkaa tapahtua!

 Itselläni on parikin muistoa Kikkaan liittyen, ja esityksen aikana nousi esiin muutama sellainenkin muisto, jota en olisi halunnut mieleeni palauttaa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 90-luvun alussa (tai 80-luvun lopussa?) olin Aitoon Kirkastusjuhlilla ja Kikka-huuma oli parhaimmillaan/pahimmillaan. Itse olin parikymppinen. Ylälavalle oli ahtautunut melkoinen määrä porukkaa ennen Kikan esiintymistä, tungos oli ihan käsittämätön ja happi meinasi loppua. Hirvittävän mylvinnän säestämänä Kikka saapui savunpeittämälle lavalle, taustanauha lähti pyörimään ja Kikka hihkaisi mikrofoni kädessään "Ensimmäisen biisin nimi on ... KIIHKEÄT TUULET ... ooooooh!" ja siitä se hulabaloo vasta alkoikin. Pari rohkaisevaa nauttinutta nuorukaista ryntäsi välittömästi lavalle ja minä meinasin lyhyenä jäädä jalkoihin muutenkin. Ajattelin, että jätkät yrittää varmaan käydä Kikan ryntäisiin kiinni tai muuten kouria mutta ei, kundit alkoivatkin tanssimaan Kikan ympärillä villisti. Mietin, että "Wau mikä meininki!" Kikka sinnikkäästi lauloi biisiä ja vispasi tuttuun tyyliinsä käsiään sinne sun tänne. Hämärä mielikuvani on, että järjestysmiehet olisivat aika nopeasti poistaneet tanssikaksikon lavalta. Muuta en keikasta muista. Jäinkö edes katsomaan kuin alun? Ehkä lähdin samantien pois, olihan Kikka nyt nähty.

 Toinen hauska muistoni liittyy karaokeen. Edesmenneessä legendaarisessa Hälläpyörä-nimisessä hämeenlinnalaisravintolassa oli karaokeilta ja joku heppu päätti vetäistä "Sukkula Venukseen"-hitin. Mikä look oli miehellä! Kokoparta ja marjapuuron värinen puku, ja mikä koreografia oli hänellä. Muutamallakin taisi lentää oluet nenästä sitä performanssia katsellessa, aplodit olivat kuitenkin valtaisat. Näin jälkikäteen ajateltuna on pakko ihailla miehen rohkeaa omaa tyyliä. Silloin se meni naureskeluksi. Vähän niin kuin Kikankin kanssa meni. Muiden joukossa naureskelin, mutta salaa itsekseni ihailin.

 Teatteri Jurkan piskuinen teatterisali on puettu pastellisävyihin. Pia Andersson saapuu eteemme ja kertoo, että lapsena oli tapana esittää jotain niin, että toinen katsoo ja toinen esittää, ja nyt leikkisimme samaa leikkiä. Sovittu! Kiihkeät tuulet-intro alkaa soida. Että pitikin juuri se. Pia tempaisee aamutakin päältään ja alta paljastuu tiukka toppi ja shortsit. "Tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun" laulaa Kikka/Pia, silminnähden nauttii esiintymisestä ja tanssimisesta ja välillä pyöräyttää silmiään kikkamaiseen tyyliin. Peruukki päähän vielä ja look on valmis. Minulla nousee yllättäen pala kurkkuun. Tapahtui välitön flash back 90-luvulle ja opiskelija-aikaiseen solukämppään. Olin yksin kotona, Kikka ja Kiihkeät tuulet soi c-kasetilta ja minä tanssin ja laulan biisin mukana, keimailen peilin edessä ja koitan asetella kulahtanutta t-paitaani jotenkin niin, että edes toinen olkapää paljastuisi. On jotenkin vapautunut tunnelma ja sellainen olo, että tällä tyylillä kun tanssisin yökerhossa oikeasti, voisi joku minut huomatakin. Mutta ei, tanssikuviot ja villi meno jäivät omien seinien sisälle. Ei minulla riittänyt kanttia, ei rohkeutta. Ei silloin eikä nytkään. Istuskelin aina melkein siellä perimmäisessä nurkassa ja vähän kateellisena katselin, miten toiset nauttivat tanssimisesta discopallon alla huomion keskipisteenä. Ja näinhän se on edelleenkin : on niitä jotka hakeutuvat valoon (välillä se polttaa, jos menee liian lähelle) ja meitä, jotka istuvat hämärässä katsomassa muita. Ja se on okei.

 Esityksessä pääsemme Kikka Fan Clubin kokoontumiseen (ja oikeastaan siinähän me itsekin alusta alkaen olemme) ääninauhan myötä ja samalla Kikka jakaa kaikille kullanvärisiä I love Kikka-tarroja, jota sitten hypellän ja pitelen kuin kalleinta aarrettani. Kikan puheet ovat osittain suoria sitaatteja eri haastatteluista. Koko ajan joutuu puolustelemaan sitä, miksi näyttää miltä näyttää. Täysin käsittämätön keskustelu käydään Ylen Sabatti-ohjelmassa vuodelta 1990, ja keskustelu esitetään kokonaisuudessaan nukkehahmojen avulla laulaen. Taustalla pyörii aito tallenne. Keskustelemassa ovat Kikan lisäksi Irwin sekä Pasi Kaunisto, ja haastattelijoina Tapani Ripatti sekä Anu Panula. Sammakoita suusta pääsee yhdeltä jos toiseltakin, välillä naurattaa mutta suurimmaksi osaksi otsa menee kurttuun ja niin näyttää menevän itse Kikallakin tv-ruudussa. Ei noin voi sanoa toiselle, eihän? Suututtaa ja surettaa. Tulee epätodellinen olo. Ja elettiin vielä aikaa ennen nettiä ja nimimerkkien takaa huutelijoita.

 "Sukkula Venukseen"-kappaleen tematiikkaa avataan myös varsin seikkaperäisesti (mielestäni ehkä vähän liiankin tarkkaan) ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla saamme tavata tyyliään hiukan muuttaneen Kikan, joka käy dialogia Pola Ivankan kanssa. Liikutun. Loppukliimaksina kuulemma työryhmän tekemän kappaleen Kikalle, "Anna mennä".

 27 vuotta sitten naureskelin muiden mukana Kikan tyylille ja tanssikuvioille. Nyt nauru on muuntunut hyväksyväksi hymyksi ja salainen fanitus reiluksi ihailuksi. Ilman Kikan kaltaisia räiskyviä valopilkkuja meillä hämärässä viihtyvillä menninkäisillä olisi paljon pimeämpi tie kulkea.

 Esityksen jälkeen järjestettiin vielä mielenkiintoinen keskustelu, jossa paikalla oli pukusuunnittelijaa lukuunottamatta koko työryhmä ja yleisö sai kysellä kaikenlaista. Saimme kuulla mm. esityksen synnystä ja siitä, miksi tämä esitys tehtiin vasta nyt. Onneksi tehtiin, ja Teatteri Jurkka on paikkana ihan täydellinen. Mielenkiintoisia keskusteluja on luvassa jatkossakin, lisäinfoa Jurkan sivuilta. Loppuvuosi näyttää olevan loppuunmyyty, mutta tammikuun lisäesitykset napsahtivat juuri myyntiin ja voin sanoa, että nyt jos koskaan kannattaa olla nopea.

 Kiitos koko työryhmälle silmiäavartavasta Kikka Fan Clubista ja Kikalle sinne pilven reunalle vilkutus ja kiitos, ja anteeksi että nauroin.

 Kamppiin hämärissä tallustellessani kävi ykskaks mielessäni, että tekisipä joku Johanna Tukiaisesta samankaltaisen esityksen...

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri

Mestari ja Margarita / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 6.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mihail Bulgakov
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Suomennos Ulla-Liisa Heino
Koreografia Sonya Lindfors
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturgi Ewa Buchwald
Valo-ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Rooleissa : Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

 Kansallisteatterin syyskauden ohjelmistosta nimi "Mestari ja Margarita" ei soitellut kellojani aluksi lainkaan, mutta tarkemman tutkailun myötä kävi ilmi, että sama Mihail Bulgakovin teos tunnetaan myös nimellä "Saatana saapuu Moskovaan" ja siinä vaiheessa meikäläinen innostui. Useammaltakin taholta on minulle suositeltu luettavaksi kyseistä klassikkoa, joka vielä ei ole käsiini tarttunut. Teatteriversion näkeminen on jo pitkään kuulunut haavelistalleni, ja pelkän nimen näkeminen aiheutti samanlaisen reaktion kuin muinoin "Faust", jonka onnistuin näkemään Teatteri Jurkassa. Yhtään ei ole hajuakaan mistä koko juttu kertoo, mutta nähtävä on ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

Begemot, Woland ja Hella 

 Onnekseni olin vapaalla ensi-iltapäivänä, ja niin pääsin katsomaan heti ensimmäisten joukossa. Kävellessäni Kampista kohti Willensaunaa oli rautatieaseman ympäristö täynnä poliisi-ja paloautoja ja ihmisiä käännytettiin asemarakennuksen ovilta pois. Mitä on tapahtunut? Jotenkin se sopi tunnelmaan - Saatana saapuu Moskovaan ja näköjään Helsinki välietappina. Myöhemmin sitten selvisi, että kaiken hässäkän syynä oli asemarakennuksen kellaritiloissa sattunut tulipalo, vaan kuka/mikä sen aiheutti...?

 Tässä vaiheessa täytyy todeta, että minulla oli välittömästi ensi-illan jälkeen hirvittävän hienoja ajatuksia pää täynnä (ainakin omasta mielestäni...), mutta en niitä mihinkään ehtinyt ylös kirjoittamaan ja sänky kutsui aamuvuorolaista, ja nyt kirjoittaessa ensi-illasta on ehtinyt kulua liki viikko, enkä mitenkään saa enää otetta senhetkisistä tunnelmistani. Pintaraapaisuksi siis jää tämä. 

 Herrat runoilija Ivan Bezdomnyi (Juhani Laitala) ja kustantaja Mihail Berlioz (Ilja Peltonen) istuvat muina miehinä penkillä illanhämyssä, kun yllättäen "puskista" heidän juttusilleen lyöttäytyy kovin kalpeakasvoinen, tyylikäs ja korostetun kohteliaskäytöksinen mystinen mösjöö Woland (Marc Gassot). Heti päästään small talkin ytimeen; jutellaan Pontius Pilatuksesta ja uskosta. Herra Woland ennustaa, että Berlioz tulee kuolemaan menettämällä päänsä ja toinen päätyy mielisairaalaan. Väkinäistä naurua. Miehet alkavat hiukan epäröidä ulkomaalaiselta vaikuttavan hepun puheita, hänkö muka on ollut itse paikalla Pontius Pilatuksen aikoihin? Minä ajattelen, että lähtekääpä nyt hissuksiin koteihinne ja jättäkää herra Wolandin jutut omaan arvoonsa, ei hyvältä näytä tämä meininki.

 Selvähän se, että herra Woland on itse Saatana, joka on seurueineen saapunut Moskovaan. Monsieur Gassot´n kapeat kasvonpiirteet kera pirullisen tuijotuksen ovat omiaan tähän "leikkiin", ja meikäläistä viedään kuin hypnoosissa. Ajoittain unohdin ihan täysin, mitä kaikkea muuta lavalla tapahtuu. Ensin on täysi pimeys, sitten savua ja valon syttyessä kukas muukaan kuin Saatana on valokeilassa tuijottamassa ja alhaisesti nauramassa. Minä ajattelin, että tällä menolla lähtee kyllä yöunet hamaan loppuun asti - ja samalla jo mietin, että lähteköön vaan. Jos M. Gassot ne vie, vieköön! Asiaa ei auttanut sekään, että Berliozilta totisesti irtosi pää raitiovaunuonnettomuudessa (sangen näyttävä oli yliajo kyllä, istuin hiukan syrjässä enkä paikaltani kunnolla hokannut mistä on kyse) ja Bezdomnyi joutui kuin joutuikin mielisairaalaan. Ja kas, siellä jo Woland on ovelasti vetänyt päälleen valkoisen takin mustan sijaan, hieroskelee hanskakäsiään yhteen ja toteaa sarkastisesti "Ei hätää, täällä sinä olet turvassa!" ja tasan tarkkaan ei olla. Ihanan kamalan nautittavaa!

 Kirjassa Wolandilla on mukanaan suurempi sekalainen seurue, tässä välittömässä läheisyydessä kiehnäävät pirullisen naurun omaava vampyyrinainen Hella (Maria Kuusiluoma) sekä omalaatuinen kissa Begemot (Juha Varis). Tuntuu, että kolmikko katoaa pimeyteen jatkuvasti ja putkahtaa esiin milloin mistäkin. Valoilla ja varjoilla on iso merkitys, ja pienehkö Willensauna tarjoaa yllätyksiä toisensa perään, liukuhihnasta ja pylväiköstä lähtien. Tunnelma on hyvin intensiivinen koko ajan.

 Mistä sitten nimi "Mestari ja Margarita"? Mielisairaalaan jouduttuaan Bezdomnyi saa seinänaapurikseen miehen (Ilja Peltonen), joka oitis kiinnostuu Pontius Pilatus-aiheisista puheista. Hän kun on ollut kirjoittamassa kirjaa samasta aiheesta ja Saatanalla on sormensa pelissä tässäkin. Myös hauras rakkaustarina nousee hiljalleen valoon, viehättävä Margarita (Annika Poijärvi) sivelee erikoista voidetta iholleen ja liitelee yli öisen Moskovan, ja lupautuu infernaalisiin tanssiaisiin rakastettunsa vuoksi. "Feeling Good" on aikamoinen tunnelmankohottaja!

Mestari ja Margarita 

 Esitys on sekoitus Saatanan ja seurueensa vehkeilyjä, puhetta uskosta, ja sitten yllättäen nouseekin runollisen kauniisti toteutetuksi rakkaustarinaksi. Myönnän olleeni useampaan otteeseen aika pihalla, mutta se ei vaikuttavuutta haitannut. Vaatisi ehdottomasti uusintakatselmuksen, ja paremmalta paikalta, jotta näkisi kaikki yksityiskohdatkin tarkemmin. Wolandin silmiin en kyllä haluaisi yhtään sen lähempää tuijotella, vaan ehkä sittenkin... ?

 Niin, tässä käytetään myös paljon nukkeja. Muutamat sivuhenkilöt toteutetaan herkullisesti nukettaen ja jotain äärimmäisen maagista siinä on, miten nuket heräävät eloon ja unohtaa täysin, että raajoja liikuttamassa on vieressä ihminen. Ja kyllä, kyyneleet valuivat pitkin poskiani Margaritan ilmoittaessa, että haluaisi rakkaansa takaisin. Mestari muotoutuu osa kerrallaan silmiemme edessä, pala palalta. Teatterin taikaa parhaimmillaan. Onneksi Saatana ei esiintynyt nukkemuodossa missään vaiheessa, olisin varmasti saanut sydänkohtauksen...

 Muistan vieläkin sen tunnelman, joka oli Anne Rautiaisen ja Janne Siltavuoren edellisessä yhteistyössä, Perhosia askelten alla, jonka näin Omapohjassa muutama vuosi sitten. Istuin pala kurkussa koko esityksen ajan, runollisen kaunista ja lumoavaa oli sekin.

 Tämä PITÄÄ nähdä uudestaan (lippukauppa tosin käy tässäkin aika kuumana), jos pysyisi ajatuksetkin paremmin kasassa uusinnassa. Isoja teemoja, jotka menivät ohi koska Saatana sekoitti pasmat. Sitä ennen aion ottaa haltuun alkuperäisteoksen kirjan muodossa. Teatterissa on hienoa sekin, että mielenkiinto herää myös muita taidealoja kohtaan. Ja toisinpäin.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2017, kesto reilun tunnin (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen ja Olavi Tikka
Ohjaus ja koreografia Jari Saarelainen
Musiikki Pasi Heikkilä/Nina Laurenne
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Kiti Kokkonen/Janne Teivainen/Tahti Karjalainen
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo/Hevisaurukset Outi Höylä
3D-projisointi Anna Serita

Näyttämöllä : Herra Hevisaurus (Olavi Tikka), Komppi Momppi (Ville Siuruainen, rummut), Milli Pilli (Hanna Risku, kosketinsoittimet), Riffi Raffi (Kimmo Nissinen, kitara), Muffi Puffi (Vesa Kuhlman, basso), Purppura Louhikäärme (Jennie Storbacka) sekä Laura Allonen, Karoliina Kauhanen, Taneli Läykki, Dareia Qvintus-Laiho ja Tommi Kotkamaa

Erikoinen luokkakuva

 Niin sitä luuli, että Peacockin koviin penkkeihin ei tarvitse pitkään aikaan ahteriaan iskeä (viimeksi toukokuussa), mutta sittenpä iskikin Hevisauriiden ensi-ilta ja sinnehän piti päästä. Matkaan napattiin juuri koulunsa aloittanut kummityttöni, isosiskonsa ja molempien veijareiden äiti. Menomatkalla oli kohtalaisen levotonta meininkiä niin etu-kuin takapenkilläkin. Yksi ilmoitti, että hänestä tulee isona kokki ja sitten opiskelimme kaikki kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia. Kaikkea sitä koulussa nykyään oppii... Ilmoille nousi myös tärkeä kysymys siitä, että ei kai tämäkin esitys ole ulkoilmassa? Aiemmin kesällä olimme käyneet samalla porukalla Aulangolla Miniteatterin Pekka Töpöhäntää katsomassa ja siitä tietysti jäi mieleen se ajatus, jotta kaikki teatteritoiminta tapahtuu ulkosalla.

 Koko Hevisaurus-homma ei ole minulle millään tavalla tuttua. Kerran meni kyllä pasmat sekaisin Sea Lifessa, kun siellä haita ja rauskuja ihaillessani ykskaks käytävällä tuli vastaan muutama Hevisaurus ja nakkasivat käteeni nimmareilla varustetun kortin. Valokuvaankin olisi "universumin tykeimpien liskojen" kanssa voinut mennä, mutta minähän en kehdannut. Jaksoin sitten kyllä hehkuttaa kaikille, että "arvatkaas keiden nimmarit minulla on".

 Peacockin yleisölämpiössä oli selkeästi jännitystä ja levottomuutta ilmassa useammassakin pöytäkunnassa. Puoli tuntia ennen esityksen alkua nousi jo huoli siitä, että ei kai vaan kukaan mene meidän paikoille istumaan, kun me vielä kykimme täällä eväsleipien kanssa pöydässä. Sain moneen kertaan vakuuttaa, että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Varsinainen riemu ratkesikin sitten siitä, kun vihdoin pääsimme paikoillemme ja ovi laitettiin kiinni. "Mitäs kautta täältä NYT sitten pääsee pois?" Ulkoilmateatterissa lienee siis puolensa...

 Tapahtumat lähtivät käyntiin Ukuli-pöllön koulusta, jossa oppitunnin aiheena oli "Mikä minusta tulee isona?" Hevisaurusten lisäksi luokalla näytti olevan niin kärpästä, leppäkerttua kuin apinaakin, ja tietysti yksi louhikäärme. Selväksi kävi se, että kaikista voi tulla isona ihan mitä vaan, ja tästä tulikin mieleeni, että kummityttöni ilmoitti jo hyvin nuorena, että hänestä tulee isona supertähti. Sitä odotellessa!

 Jotenkin minulla meni sitten ohi se, miten joku saurus huomasi ihmepähkinänsä kadonneen, ja uutta pähkinää lähdettiin sitten yhteistuumin etsimään maailman eri kolkista. Etsintähommien välissä repäistiin sitten tanakkaa hevimeininkiä kehiin ja kuultiin tarinaa mm. popcornipullista! Mitkä asut! Värikylläinen maailma ja lumoavat projisoinnit olivat kovasti mieleeni, mutta kyllä ilma ja tunnelma kummasti sähköistyi musiikkinumeroiden myötä. Arvovaltainen ensi-iltayleisökin villiintyi taputtamaan joka välissä.

 Tutuksi tulivat erilaiset kulkupelit, kun bussilla ajeltiin Kuopijoon ja sieltä junalla Helsinkiin, jossa jääkarhukolmikko tanssi Pähkinänsärkijä-balettia. "Ihania!" huokaili kummityttöni jääkarhuille. Eipä löytynyt ihmepähkinää balettitanssijoidenkaan joukosta, ja sitten jo suunnattiinkin Brasiliaan. Tässä vaiheessa tiukasti sambaava kukko (Taneli Läykki) varasti huomiomme täydellisesti, ja myöhemmin kuultiinkin, että "se tanssiva kana oli kyllä parasta!" Käväistiinpä sitten hevikopterilla avaruudessakin ja ajelehdittiin merillä, ja lopulta päädyttiin tietysti Kiinaan. Miten upeat paperilyhtyarmadat lavan valtasivatkaan! Katsomossa hämmästeltiin ihastuksesta. Kiinasta matkattiin tietysti takaisin kotikulmille. Löytyikös tällä reissulla sitä ihmepähkinää? Miettikääpäs sitä.

 Mainio oli muuten viritelmä pähkinän idättimestä ja kiinalainen ihmepähkinä itsekin, molemmat olivat piirrustuskilpailun satoa ja voittajatyöt saimme nähdä lavalla. Monenlaista vekotinta ja härpäkettä oli idättimessä kyllä, ja sen parissa hääräilevillä professoreilla oli varsin rouhea meno.

 Jotenkin se jäi mieleeni, että sitkeästi vaan kun suuntaa eteen päin eikä jää paikoilleen murehtimaan, voi tulla yllätysonnistumisia eteen ja samalla saa tutustua erilaisiin mukaviin tyyppeihin, kun pitää silmät auki ja heittää ennakkoluulot romukoppaan. Ja että isona tosiaan minustakin voi tulla ihan mitä vaan! Minustakin tuli Teatterikärpänen ihan tuosta noin vaan!

 Viimeisen biisin aikana meno yltyi yleisössä villiksi ja muutama intoutui tanssimaankin. Lavalla nähtiin pienimuotoinen mosh pit, jossa villejä kierroksia hakivat Hevisaurusten lisäksi myös ohjaaja-koreografi Jari Saarelainen sekä käsikirjoittaja Kiti Kokkonen. Ihan teki itsekin mieli mennä pomppimaan pari kierrosta.

 Näissä lapsille suunnatuissa jutuissa on ihan eri tunnelmansa. Näissä ei pönötetä ja huutelu on myös suotavaa. Yksikin kailotti pähkinäasiaan iloisesti, jotta "Minullakin on pähkinäallergia!" ja toinen taas kyseli, että mahtaako tämä kestää vielä kuinkakin kauan ja jokaisen biisin jälkeen vielä erikseen "Nytkö se loppui?" Varmasti riitti seuraavana päivänä päiväkodeissa ja kouluissa kerrottavaa RÄYH!-huutojen kera.

Universumin tykeimmät liskot  (c) Matti Rajala 

 Paluumatkamme oli täynnä infernaalisia kaistanvaihdoksia, edelleen kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia tyyliin "You is an idiot! No, you ARE an idiot!" ja keskustelua siitä, että pöllöllä ja sillä valkoisella kanalla oli parhaat tanssimuuvit.

 Esityksiä on lokakuun loppuun asti ja mukavaa oli se, että kesto on vain reilun tunnin, joten pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin olimme kerrankin ihmisten aikoihin kotona ja arvovaltaiset ensi-iltavieraat hyytyivät takapenkille vasta loppumetreillä. Hauska reissu, hauska ja värikylläinen esitys! Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Vilja Harala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Cats / Tampereen Teatteri

Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre

 Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.

 Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.

Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa 

 Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!

 Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!

 Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.

 Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.

Iso D saapuu 

 Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!

Runtunranttu ja fanijoukot 

 Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.

 Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!

 Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.

Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina 

 Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

 * Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti * 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)

The Artist / Helsingin Juhlaviikot

The Artist / Helsingin Juhlaviikot, Ateneum-sali

Ensi-ilta 31.8. 2017, kesto noin 1 tunti (ei väliaikaa)

Tuotanto Circo Aereo, Ateneum-sali ja Helsingin Juhlaviikot

The Artist Thom Monckton
Ohjaus Sanna Silvennoinen
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Musiikki Tuomas Norvio, Atte Kantonen ja Mikko Perkola
Äänisuunnittelu Tuomas Norvio ja Atte Kantonen
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Lavastus Kati Mantere, Eveliina Hämäläinen ja Juho Rahijärvi
Maalaukset Thom Monckton
Kuvataiteen konsultointi Eveliina Hämäläinen

 Muutama vuosi sitten tuli Hämeenlinnan Teatterissa nähtyä pariinkin otteeseen Thom Moncktonin virtuoottisesti vetäisemä The Pianist, jossa hiukan hajamielisen professorin oloinen hömelö pianotaituri aikoi esittää meille jotakin, mutta touhusi tunnin siinä kaikkea muuta ennen kuin pääsi lähellekään soittohommia. Nauroin vedet silmissä niiiin paljon ja olin pudota tuolilta useampaan otteeseen, niin pähkähullua ja mielettömän taidokasta meno oli. Samainen Monckton tuli nähtyä myös Kallo Collectiven riveissä valtaisana perhosentoukkana Caterpillars-esityksessä, joka sekin lähti hitusen käsistä.

 Helsingin Juhlaviikoilla on joka vuosi ollut paljon kiinnostavaa katsottavaa, mutta olen joutunut skippaamaan lähes kaiken aina, sillä minulla ei ole ollut juuri mahdollisuuksia rampata Helsingissä monena peräkkäisenä päivänä. Onnekseni satuin huomaamaan, että Juhlaviikoilla saisi ensi-iltansa Moncktonin uusin tempaus The Artist, ja sitä oli sitten päästävä katsomaan keinolla millä hyvänsä.

 Kuten arvata saattaa, tässä innokkaalla taiteilijalla on inspiraatiota roppakaupalla, mutta pienet ja vähän suuremmatkin vastoinkäymiset vähän hankaloittavat taiteellisten suunnitelmien toteuttamista. Tällä kertaa mieleeni ei tullut hajamielinen proffa, vaan verraton sekoitus Mr Beania, jotakin liskomaista taipuisaa otusta ja piirroshahmoa. Monckton on kyllä fyysisen teatterin mestari ja hallitsee kroppansa täydellisesti. Miten helpolta ja sattumanvaraiselta kaikki toilailu näyttääkin, mutta silti vaatiin millin-ja sekunnintarkkaa ajoitusta onnistuakseen. Muuten sattuisi kovasti kunnon ryminän kanssa.

Kohta kyllä sattuu...

 Luovuutta on uhmaamassa katosta hiljalleen tippuva vesi, liian korkealla sijaitsevat työkalut, temppuilevat kehykset ja kankaat ja nitojatkin, huonosti käyttäytyvät tikkaat ja jopa hedelmäkulho sisältöineen. Eipä tältä artistilta ainakaan mielikuvitusta puutu, sen verran lähti touhut laukalle esimerkiksi banaanien kanssa kikkaillessa. (Taidan ottaa samat kikat käyttöön seuraavan kerran töissä hedelmätiskiä täytellessäni!) Luomisvimmaa ei auta myöskään hihittelevä yleisö.

 "On kuin maalin kuivumista seuraisi" sanotaan silloin, kun on oikein pitkäveteistä ja aika ei kulu sitten millään. Tässä tapauksessa ei kyllä pitkästy tahi tylsisty, vaikka maalaushommiin ei tunnuta pääsevän alkuun lainkaan. Thom Moncton on äärimmäisen ilmeikäs ja joka suuntaan taipuvainen kaveri, ei voi muuta kuin hämmästellä ihmiskropan venymiskykyä ja voimaa. Mutta kun maalausvaiheeseen vihdoin ja viimein päästään, on yllätys melkoinen ... ja lopputulos hämmästyttää. Ei mikään turha kaveri tämä artisti!

 Menkää nyt ihmeessä katsomaan, jos tämäkaltainen fyysinen, sanaton teatteri kiinnostaa! Juhlaviikoilla vielä pari esitystä (taitaa olla loppuunmyytyjä), mutta esitys jatkaa Ateneum-salissa vielä syyskuun puoliväliin (aikataulut tästä linkistä) ja syyskuussa esitys vierailee myös Turussa. Lisäinfoa Circo Aereon sivuilta tästä.

Esityskuvat (c) Sanna Breilin

Huojuva talo / Tampereen Teatteri

Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure

 Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.

 Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.

Eero ja Lea kohtaavat 

 Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

 Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.

 Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.

 Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.

 Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.

 Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)