Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö

Ensi-ilta 26.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä
Ohjaus Christian Lindroos
Musiikki Pauli Hanhiniemi (Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo)
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Koreografia Osku Heiskanen
Musiikin sovitus ja harjoituttaminen Pekka Siistonen, Stone Factory Oy
Kapellimestari Timo Ristilä
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski, Wavemark Oy
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Merja Torri-Seppälä

Rooleissa : Olli Rahkonen, Maria Pere, Reeta Vestman, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Anna Pukkila, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Mikko Kesäniemi, Jenni Packalén ja Sari Jokelin

Ristilän ruutupaita - orkesteri : Timo Ristilä (kapellimestari, koskettimet), Juhani Nisula (kitara), Timo Luostari (kitara), Petri Välimäki (basso) ja Teemu Vuorela (rummut)

 Musikaali, jonka pääparina Olli Rahkonen ja Reeta Vestman! Wohooo! Kiinnostus heräsi välittömästi jo vuosi sitten, ja siinä vaiheessa välimatkalla ja musikaalin aiheella ei ollut mitään väliä. No, valehtelisin jos väittäisin, ettei Seinäjoella ja Pauli Hanhiniemen tuotannolla ole minulle mitään merkitystä. Tätini ja pari serkkupoikaani asuu Seinäjoella, ja siellä kulmilla on tullut vietettyä monia mukavia hetkiä etenkin lapsuudessa. Myöhemmin olen löytänyt itseni sukulaisvierailujen sijaan pyörimästä Provinssirockista, ja olen luultavasti nähnyt Kolmas nainen -bändinkin kerran näillä festareilla. Korostin sanaa luultavasti, koska hajanaisia muistikuvia on kyseisestä livevedosta. No, ainakin olen nähnyt bändin livenä kesällä 1989 Saarijärven Ahvenlampirockissa, josta ei myöskään sen enempää... paitsi että muistan istuneeni mm. Timo Löyvän kanssa aamuyöstä jossain sillalla.

 Parhaiten kuitenkin muistan bändin lokakuisen comeback-keikan Hämeenlinnasta vuodelta 2006. Varsin jännittynein mielin seisoimme vierekkäin ensitreffeillä erään miekkosen kanssa, ja tasan vuoden kuluttua tästä menimme naimisiin. Nyt 12 vuotta myöhemmin sama miekkonen pukeutui Seinäjoen ensi-iltaan pyynnöstäni ruutupaitaan pikkutakin sijaan, koska ensitreffien päätteeksi loihe muinoin lausumaan kuuluisat sanat "kyllä mä teatterissakin kävisin enemmän, jos olisi joku jonka kanssa käydä!". Bingo! Niille sanoille on myöhemmin naureskeltu puolin ja toisin, eli sitä saa mitä tilaa. (Pitänee myös mainita, että ensitreffien paikaksi olisi voinut muodostua myös Popedan keikka kuukautta aiemmin, mutta en koskaan saapunut paikalle...)

Kahdeksan Tirppaa samassa kuvassa!

 Lakeuden kutsu oli vahva, ja vastaanotto teatterissa heti varsin lämmin. Ruutupaitoja näkyi paikalla runsaasti, tosin lähinnä teatterin henkilökunnan päällä. Yhteinen pukeutumisteema oli oikein kiva lisä, ja muutenkin pidin koko teatterin yhtenäisestä visuaalisesta ilmeestä (liput, nettisivut ym.). Lämpiössä on muuten myös mahdollista ottaa lähituntumaa aitoihin keikkabussin penkkeihin ja tutustua Kolmas nainen -aiheisiin lehtileikkeisiin ja Pauli Hanhiniemen muihin bändikuvioihin. Me kävimme istumassa penkeillä väliajalla.

 Ensi-illoissa on aina oma kutkuttava tunnelmansa ja jännityksensä, niin esiripun edessä kuin takanakin. Minä en istu kriittisesti arvostelijalasit päässä kädet puuskassa taidepoliisina tyyliin "vakuuttakaa minut", minä istun käsiäni hieroskellen odottaen elämystä ja tunteita. Katsojana, kokijana ja Teatterikärpäsenä olen pyrkinyt menemään paikalle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esityskautta, sillä mitä kauemmin ensi-illasta on aikaa, sitä enemmän on some täynnä kaikenlaisia kommentteja, joilta ei voi täysin välttyä. Ensi-illassa on hyvä istua täysin avoimin mielin, vailla yhtäkään ulkopuolista mielipidettä - etenkin jos on kantaesityksestä kyse. Tällä on minulle yllättävän suuri merkitys. Toisaalta taas tämä pohdinta aiheuttaa ristiriitaisen olon, sillä aiheutanko minä omilla kirjoituksillani jollekin toiselle samanlaisen fiiliksen? Lähteekö joku ylistävien kommenttieni perusteella katsomaan ja pettyy, jos ei itse tunnekaan samoin? Entä jättääkö joku lähtemättä kokonaan sen takia, että minuun ei iskenyt? Tähän sanoisin, että jos esitys lähtökohtaisesti kiinnostaa jostain tietystä syystä (esim. ohjaaja, lempinäyttelijät, kiintoisa aihe, hyväksihavaittua musiikkia, erikoinen esityspaikka, tuttu ja turvallinen teos, kotimainen kantaesitys), mene ihmeessä katsomaan ja muodosta mielipiteesi vasta sitten, ihan itse. Toivon, ettei kukaan ainakaan jätä lähtemättä sen takia, että minä en täysin lämmennyt. Minulla näkemäni esityksen "hyvyys" perustuu suurimmaksi osaksi sen aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin - tunteitani en pysty feikkaamaan mitenkään. Silmät kyllä näkevät kaikenlaista hienoakin ja korvat kuulevat, mutta jos sydämessä ei läikähdä... ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.

 Hieno aasinsilta itse esitykseen, eikö? Työkkärin jonossa jaellaan lippuja ja lappuja, ja kansa raahustaa pitkin lavaa hiukan alistunein meiningein. Musakin on vielä vähän pidäteltyä, ihan kuin joku jossain odottaisi vapaaksipääsyä ja sopivaa hetkeä. Ja sittenhän niin tapahtuu! Turo (Olli Rahkonen) rynnistää lavalle nyrkit pystyssä kuin raivo härkä laulaen "mitä vittua ne luulee, mitä ne tahtoo minusta" (Liity meihin) ja tunnelma sähköistyy hetkessä. Pulssini kohoaa ja tekee mieli ottaa ryhdikkäämpi asento penkissä. No nyyyyt alkaa tapahtua! Sieluni silmin näin Turon/Ollin hakevan kierroksia ja kenties varjonyrkkeilevän kulisseissa, odottaen omaa iskuaan. Ja BOOOOM nyt mennään eikä meinata. (Vertauksen vuoksi tuli mieleeni eräs näkemäni pieni koirien agilitykisa, jossa seuraavana vuorossa ollut koiruus teppasi malttamattomana paikoillaan omaa vuoroaan odotellessaan...) Kohtalaisen täydellinen ja päräyttävä alku, ja meikä oli ihan fiiliksissä.

 Vaikka osaan muutaman Kolmannen naisen biisin ulkoa vaikka unissani, en ole täysin perehtynyt siihen, mitä kaikkea Pauli Hanhiniemen kynästä on vuosien saatossa syntynyt. Lissut ja Jartsat ovat kyllä tuttuja tyyppejä, ja siihen se sitten jääkin. Olen ymmärtänyt, että kaikki musikaalin roolihenkilöt seikkailevat jossain biisimaailmassa, minulle tuntemattomassa. Mukana on siis paljon uusia tuttavuuksia minulle, asiaan perehtyneille ei niinkään. Jännästi kyllä sanoitukset aukeavat musikaalin myötä ihan uudella tavalla ja ajatukset Hanhiniemestä taitavana sanaseppona vahvistuvat entisestään. Ihan erikseen haluan mainita kappaleen "Suolammen vettä", joka sai aikaan kylmät väreet ja tunnemuistista palautui kirkkaasti ja mieltäni liikuttavasti Työviksen "Anna Liisa", jossa kappale ja itse Paulikin oli mukana. Voikos sitä kauniimmin ja lyyrisemmin ilmaista, että elämässä tulee vastaan pettymyksiä itse kullakin?

 "Mahdatko lapseni arvatakaan miten arkoja unelmat on
kuinka ne siivilleen säikähtää pakohon hädissään ...
Saattaa saappaasi hörpätä suolammen vettä ja kellastuu sukkasi sun
sulle laihaksi lohduksi muistutan että myös vettyivät pieksuni mun..."

Lissu (Mia Vuorela) 

 Tämän musikaalin myötä saamme tutustua kolmekymppisen työttömän, elämässään paikallaanpolkevan Turon lisäksi myös hänen äitiinsä Viljaan (Maria Pere), joka tietysti toivoi pojastaan pappia ja tämän kunniaksi vetäisee toki näyttävän, mutta pitkähkön ja mielestäni täysin muualle kuuluvan steppinumeron. Yksinhuoltajaäiteeltä irtosi tanssikuviot toisaalta kyllä aikas hyvin! Sitten on sairaseläkeläinen, eloonsa ja oloonsa täysin alistunut Jari (Esa Ahonen), joka purkaa turhautumistaan nyrkein vaimoonsa Lissuun (Mia Vuorela) ja tyttäriinsä Emmaan (Reeta Vestman) ja Tirppaan (Anna Pukkila). Lisäksi on sekalainen sakki paikallisia nuoria aikuisia, jotka eivät tunnu löytävän liioin töitä eikä paikkaansa tässä maailmassa. Varsin ankeaa menoa siis ja tunnelmat sopivat niin edellisille vuosikymmenille kuin nykyhetkeenkin. Pientä valonpilkahdusta ja kauneutta on takanäyttämön puussa lumisateineen ja lumilyhtyineen, muuten on aika karua kuvastoa. Vaatetuksesta on glamour ja glitter kaukana - on tennareita, farkkua, ruutupaitaa, pipoa silmillä. Porukasta vaaleine, pitkine kutreineen ja värikkäine legginseineen erottuu Emma, mutta yhtä synkät ovat hänenkin ajatuksensa. Jännä ristiriita tässä, kun äkkiseltään kuvittelisi, että porukan säkenöivin ja sisäistä valoa hohtavin tyyppi olisi joku pelastava enkeli.

 Tokihan sitten lempi leimahtaa Turolla ja Emmalla, ehkä vähän turhankin helpolla Emma lämpenee miehen lähentelyille. Odotin, että olisi jätkä saanut liehitellä vielä vähän enemmän ja sitkeys palkittaisiin vasta lopussa! No, ainakin katsomossa tähän romanssiin ollaan tyytyväisiä, sillä tuloksena nähdään ja kuullaan illan komeimmat duetot ja rakkaudessa riutuminen irrottaa upeita, taianomaiseksi hetkeksi veretseisauttavia soolojakin etenkin Reeta Vestmanin toimesta. Jessus, mikä nainen! Nähdäänpä myös hiukan kiusalliseksi venyvä eroottisviritteinen joulukoristeidenhypistelykohtaus, josta tuli mieleeni Tabu-sarjan Juppe Puputin toteamus "nuuskittiin toisiamme piiiitkä nautinnollinen hetki".

Turo ja Emma 

 Ovelat vinot lavasteet saivat minut välillä havahtumaan siihen, että miksi katson pää kallellaan! Muutamia varsin pysäyttäviä näyttämökuvia oli tarjolla ja kirjaimellisesti myös nähdään, miten käy kun kulissit sortuvat.

 Jo väliajalla oli sellainen olo, että joku tässä nyt häiritsee. En lämmennyt sananmuunnoksille, en tanssinumeroille. Väliajan jälkeen yritin itsepintaisesti tarttua hetkeen ja antaa esityksen viedä liiat ajatukset mennessään, mutta epäonnistuin. Tuulikoneesta huolimatta ei värähtänyt sisimpäni ripsi suuntaan eikä toiseen, vaikka koskettavia tapahtumia lavalla nähtiin. Mustasukkaisuutta, rakkaudessa riutumista, epätoivoisia tekoja ja ilkeitä sanoja. Napakasti kyllä soitti bändi, tuttuja ja tuntemattomampia kappaleita, joissa osassa teki mieli vähän laulella mukana. Ehkä yritin liikaa sillä kuten totesin jo aiemmin, tunteitani en pysty feikkaamaan ja väkisin herättämään. Ihan jees fiilis jäi tästä. Ihan jees, huutomerkin kera! Se ei minulle kuitenkaan enää riitä. Joskus toivoisi, että olisin ihan tavallinen katsoja, eli hyppäisin vaan menoon mukaan ja jättäisin liiat mietinnät sikseen. No, tavallinen katsoja tietyssä mielessä olenkin, mutta "ihan tavalliseksi" olen nähnyt liikaa ja se harmittaa aika useinkin. Lääkkeeksi tähän olen yrittänyt vähentää reissujani, sillä en halua leipääntyä tähän rakkaaseen harrastukseeni.

 Menomatkalla päässäni soi "kerro missä viisaaksi tullaan" jostain syystä, paluumatkalla seuraavana päivänä soi tämä ote "Suolammen vettä"-kappaleesta :

"Kaikkia odottaa yksinäisyys ja se varmasti jokaisen saa
Siellä on seisomapaikkoja vain, ihan turha on kiiruhtaa" 

 Huoh. Kiiruhdettava oli, sillä illalla kutsui iltavuoro töissä, ja kiire jatkui vielä seuraavankin päivän niin, että iski mieletön päänsärky, josta olen nyt jotenkin toipunut. Olen päässyt tässä kirjoittaessani myös kärryille siitä, miksi esityksestä jäi vain "ihan jees!" fiilis. En pystynyt täysillä samaistumaan yhteenkään hahmoon, vaan osani jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Muistui mieleeni Veera Tyhtilän käsikirjoitus Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2006 kantaesitettyyn Teuvo-musikaaliin (Leevi and the Leavings -musiikilla höystetty), jossa oli vähän samanlainen tunnelma. Työttömyyttä, ahdistusta, rakkaushuolia, kuolemanpelkoa... Teuvo kolahti vähän liiankin voimakkaasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kävin sen katsomassa kaiketi seitsemän kertaa.

 Jotain huonoa siis siinäkin, että asiat ovat elämässä tällä hetkellä suhteellisen hyvällä mallilla!

 Näistä sekavista hölinöistäni huolimatta kannustan väkeä vähän kauempaakin Seinäjoelle katsomaan, etenkin jos kiinnostaa Hanhiniemen biisit ja yhdistelmä Rahkonen-Vestman. Se combo sai meidät liikkeelle ja sen suhteen tulimme ruutupaitamiehen kanssa kyllä tyydytetyiksi.

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Antti Peltola

Antti Peltolan tapasin syyskuun loppupuolella 2018 Café Artistissa Helsingissä. Samana iltana oli Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ensi-illassa ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti” ja Antilla siinä rengin rooli, joten tuli vähän järjestettyä ensi-iltajännitykseen muuta ohjelmaa…

Vuonna 1988 syntynyt Antti on horoskoopiltaan oinas. ”Kotoisin oon Miehikkälästä Kaakonkulmalta, pienestä kylästä Kymenlaaksossa. Ala-asteen kävin parin kilometrin päässä kotoani Suur-Miehikkälän kylässä, yläasteen kävin Miehikkälän keskustassa 15 km:n päässä ja ammattilukion kävin Haminassa, jolloin koulumatka tuplaantui. 30 km bussissa mennen tullen, ja bussi kierteli vielä kaikki pitäjät läpi. Armeijan kävin Vekaranjärvellä, jolloin olin jo muuttanut Haminaan, jossa asuin kuusi vuotta ja sen jälkeen oon muuttanut tänne Helsinkiin.”

Antti Peltola (c) Jaana Valjanen 

 Mitä teet vapaa-ajallasi? ”No tällä hetkellä yksi vapaa-ajanviettotapani on frisbeegolf, se on koukuttava laji. Nuorempana harrastin paljon urheilua muun muassa yleisurheilua, jalkapalloa ja jääkiekkoa lähinnä omaksi huviksi. Työajat on mitä on, enkä mä oo mikään aamuihminen, joten Zoomin jääkiekkoharkat aamulla puoli kasilta ei olen oikein ainakaan vielä iskenyt… Kyllä mä siellä kävin muutamia kertoja ja vakaa aikomukseni olisi jatkaa. Pitääkö tähän keksiä nyt joku muukin harrastus? Olisko mökkeily?” Antti naurahtaa.

Mitenkäs soittotaito? ”Kitaraa osasin näppäillä muutamia sointuja ja otin asiakseni opetella soittamaan paremmin. Johnny Cashin ”Hurt” onnistuu nyt jollain tavalla. Olenko soittanut lavalla tai näytellyt soittavani? Enpä kyllä ole … paitsi olenpas! Lahteen tehtiin muutama vuosi sitten Sleepy Sleepers -musikaali ”Kuka, mitä, häh?” ja olin siinä rumpali-Pitkä, yllättäen. Hah, mulla ei muistaakseni ollut rumpuja, mutta hakkasin ilmaa kalikoilla. Ai niin, ja nuorisoteatterissa tehtiin vuonna 2004 ”Populäärimusiikkia Vittulajänkältä”, siinäkin olin rumpali ja soiton piti tarkoituksella mennä niin päin helvettiä kuin vain voi.”

Hetken muistelemme eeppistä Sliippari-musikaalia, olin sitä nimittäin katsomassa eräänkin hääpäiväni kunniaksi…

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ystävät, perhe, kotiseutu, maaseutu, teatteri, musiikin kuuntelu, urheilu”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? Entä onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mulla on kyky innostua, ja löydän joka jutusta itselleni ns. liekin. Mielestäni se on hyvin tärkeä ominaisuus näyttelijälle. Rytmitaju näyttämöllä on mun vahvuuteni myös. Mä oon erikoisen kokoinen ihminen, pitkä ja laiha. Se on myös jollain tavalla valttini. TeaKissa opin kantamaan tätä runkoa, olemaan siitä ylpeä ja käyttämään pituuttani (198cm) hyödyksi. Oon myös hyvä leikkaamaan tunnetilasta tai rytmistä toiseen.”

Entäs ne erityistaidot? ”Tätä on kysytty ennenkin ja oon tajunnut, että enhän mä osaa mitään erikoista! Saan mä kielen nenääni. Ja osaan ratsastaa hevosella, mutta sitä ei näyttämöllä kauhean usein taida päästä tekemään… Osaan muuten tehdä tosi hyvää munakokkelia!”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Ensimmäisenä tulee mieleeni tämä tuorein juttu eli Puntila, jossa haastavuus riippuu aika monestakin tekijästä. Ohjaaja on haastanut työryhmää kunnolla, ja niin pitääkin. Lisäksi on aika kuumottavaa hypätä Martti Suosalon saappaisiin, hän teki saman roolin 17v sitten. Toinen haastava homma liittyy harrastajateatteriaikoihin Haminan Teatteriin. Alkuun olin paljon komediarooleissa. Vuonna 2012 tehtiin Hercule Poirotia ja olin siinä tosi kylmäkiskoisen kaverin roolissa, ei mitään koomisuutta ja en ollut sellaista aiemmin tehnyt. Tuntui aluksi siltä, että tästä ei tule yhtään mitään! Vaikka olinkin aina halunnut tehdä vähän toisenlaisia rooleja, ensimmäinen kerta tuntui kovalta paikalta silti. Olin aika ahdistunut koko projektin ajan. Hyvin se kuitenkin meni”, muistelee Antti.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Äitini on kuulemma joskus ollut harrastajateatterissa ja isoisäni on ollut mieskuorossa, mutta siinä ne sitten onkin.”

Miten sinä sitten päädyit teatterin pariin? ”Olin 8-vuotias ja ala-asteemme täytti sata vuotta, ja juhlat oli tuloillaan. Olin improvisoinut jotain junajuttua kaverini Maken kanssa äidinkielentunnilla ja yllättäen siitä tulikin esitys. Opettajamme pyysi meidät juhlaan esiintymään. Ei siinä meidän jutussa ollut mitään järkeä. Juttu oli kuitenkin hauska ja ihmiset nauroi kovasti. Aattelin, että tämäpä oli kivaa! Siitä lähtien halusin aina joulunäytelmiin ja vastaaviin mukaan. Neljännellä luokalla osui kohdalle iso rooli, sain olla ”Sheikki Joulumaassa”-näytelmän sheikki. Äitini oli esitystä katsomassa ja vaikuttunut siitä, että olin onnistunut niin hyvin roolissani. Hän oli myöhemmin ottanut selvää, että on olemassa Haminan nuorisoteatteri ja kyseli kiinnostustani. Totta kai mua kiinnosti, mutta olin vielä liian nuori sinne. Lastenteatteri ei mua kiinnostanut, joten odotin kaksi vuotta ja sitten liityin nuorisoteatterin toimintaan mukaan 13-vuotiaana. Siitä kaikki lähti. Ensimmäinen roolini oli Romeon ja Julian Benvolio. Kolme vuotta olin nuorisoteatterissa, jonka jälkeen siirryin Haminan Teatteriin. Pitkä ja hidas on ollut Miehikkälän pojalla tie tähän pisteeseen, mutta koko ajan on menty kuitenkin eteen päin.”

(c) Jaana Valjanen 

”Tuli muuten mieleeni, että koulussa meillä oli loistava opettaja, Heikki Taskinen, ja historian ja uskonnon tunneilla tehtiin ainakin kerran kuussa pieni esitys jostain tietystä aiheesta. Jobin tarina paiseineen on varsinkin jäänyt tuosta mieleeni, olin Jobin roolissa ja sinitarrasta oli tehty paiseita mulle. Loistava taktiikka opettajalla muuten, hyvin jäi jutut mieleen!”

Missä vaiheessa keksit, että tätähän voisi tehdä ammatikseen? ”Kyllä se taisi tulla mieleen sen Populäärimusiikki-proggiksen myötä, mulla oli siinä kolme hyvin erilaista roolia ja ajattelin, että on tämä kyllä mahtavaa touhua. Pidin kesällä valmistujaiset ja nuorisoteatterin ohjaaja Sirpa Sandström piti mulle pienen puheen siellä ja sanoi, että Populäärimusiikissa hän huomasi, että tuosta pojasta taitaa tulla ”tekijä”. Sen proggiksen jälkeen siirryin Haminan Teatteriin, olin myös mukana kesäteatterin toiminnassa ja Teatteri Beowulfissa täällä Helsingissä.”

”Lukion toisella hain TeaKiin, en päässyt jatkoon. Lukion kolmannella hain TeaKiin, en päässyt jatkoon. Ajattelin jo, että pitäkää tunkkinne ja kyllä jotenkin aion unelmani toteuttaa. Olin myyjänä Kotkassa Expertillä viitisen vuotta ja Kouvolassa Laakkosella autokaupassa, siellä oli paremmat työajat teatteriharrastuksen kannalta. Pidin kyllä myyjän hommista. Pari vuotta meni siellä. Haminan Teatteriin tehtiin vuonna 2012 Tartuffe ja sain siitä nimiroolin, ja se taisi olla käännekohta. Todella iso ja kantava rooli, joka meni todella hyvin. Kuusi vuotta olin pitänyt taukoa TeaK-hakemisessa ja päätin, että kerran vielä. Pääsin sisään 2013 ja valmistuin nyt tänä keväänä.”

Mikä olisi kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Saunailta – Miten valmiiksi tullaan” ja käsitteli tämän alan henkistä jaksamista ja hyvinvointia. Haastattelumuotoon tehty työ, jossa haastattelen itse itseäni, en tosin Antti Peltolaa vaan hahmoa. Maisterivuoteni meni hyvin pitkälti töiden merkeissä ja taiteelliseksi lopputyökseni katsottiin HKT:n ”Palkkamurhaajan painajainen” vähän jälkikäteen, jotta mahdollistettiin valmistumiseni.”

Kuka oli ns. kumminäyttelijäsi? ”Petteri Summanen! Tykästyin häneen valtavasti Isänmaan toivot-sarjassa ja etenkin Studio Julmahuvissa, jotenkin iski se palo ja näyttelijänlaatu tajuntaani, ja hänhän on Lappeenrannasta, eli vähän samoilta kulmilta kuin minä. Hän tuntui selkeältä valinnalta, enkä ole kyllä katunut valintaani yhtään. Hän on ollut hyvä kummi.”

Miksi teatteri? Miksi halusit juuri näyttelijäksi? ”Lavalla tuntee tehneensä jotain todella tärkeää, kun on työllään saanut aikaan katsojissa tunteita – mitä tahansa tunteita. Jokainen on oppinut jotain, joko itsestään tai maailmasta. Se on mahtava fiilis. Teatteri on mulle myös tapa purkaa omia paineitani. Joku menee hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä tunniksi, mä menen harjoituksiin neljäksi tunniksi ja koko muu maailma unohtuu. Se on hieno tunne, ja koen sen etuoikeutena. Mikään muu asia ei ole mulle saanut samaa aikaan.”

Onko sinua kiinnostanut mikään muu ala? ”Tämä on ollut kyllä aika selkeä juttu, mutta kyllä mua joskus kiinnosti myös ala-asteen luokanopettajan ammatti.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Oon huomannut sen, että positiivisuus tuottaa positiivisuutta. Mä oon ollut vähän sellainen, että jään vellomaan syvälle ja saatan tehdä pienestä ongelmasta turhan ison. Kun näkee maailmassa ja elämässä valoisia puolia, heti alkaa tapahtua hyviä asioita. Tämä pätee niin teatteriin kuin elämään yleensä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Mä oon Turhapuro-sukupolvea ja kyllä Vesku Loiri on ollut mun lempparini pitkään. Pentti Siimes myös. Muilta aloilta? Hmmm, Mika Häkkinen oli mun sankarini muinoin. Ville Peltonen. Janne Ahonen. Aki Parviainen ja muut keihäsmiehet. Nuorempana heitin keihästä ja selostin samalla tyyliin ”Parviainen heittäää”. Mulla oli useampia keihäitä, testasin niillä tuloksia ja nimesin keihäät sen ajan heittäjien mukaan. Formularataa oli matolla ja hyppytornia, viisikymmentä paperista tehtyä mäkihyppääjää ja kaikki leiskauttivat selostuksen kera vuorollaan. Kerran järjestin mestaruuskisat huoneessani, olin tehnyt mainosjulisteenkin ja loppupeleissä en päästänytkään äitiäni katsomaan, kun alkoi ujostuttaa. Hän kuunteli kisat sitten oven vieressä, kun hyppymaailma vei meikäläisen mukanaan ja unohdin kokonaan, että joku saattaa kuunnella ihan vieressä. Mukava muisto!”

Palkkamurhaajan painajainen (c) Mirka Kleemola, HKT

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Christoph Waltz, Tom Hardy, Meryl Streep, Heath Ledger, Steve McQueen, Hannu-Pekka Björkman, Leena Uotila (joka istui äsken viereisessä pöydässä ja hänen kanssaan olen päässyt tekemäänkin). Muidenkin jo hyväksihavaittujen tyyppien kanssa olisi kiva tehdä töitä lisää, kuten kurssikaverini Jarno Hyökyvaaran kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ehdottomasti haluaisin laulaa jonkun taitavan laulajan kanssa sen Nick Caven ja Kylie Minoguen ”Where The Wild Roses Grow”. Upea, riipaisevan hieno kappale. Kaija Koon kanssa!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Haminan Teatterissa ja Haminan Kesäteatterissa, Teatteri Beowulfissa, TeaKin jutuissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Rauman Kesäteatterissa ja Oulun Kesäteatterissa… Se Sliippari-juttu oli Lahden Sibeliustalossa. Monologini kanssa oon ollut useammassakin paikassa ympäri Suomea.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla itsellesi tärkeä. ”Tartuffe teki käänteen harrastuksesta ammattilaisuuteen mun päässäni, tajusin että nyt aika on kypsä. Tajusin nauttivani ison roolin tuomasta haasteesta. HKT:n ”Komisario Palmun erehdys” oli ensimmäinen ison teatterin juttuni ja se antoi mahdollisuuden saada ns. vähän jalkaa oven väliin. Aimo Rykämön rooli oli mulla siinä. Koulussa tehtiin tanssiteos nimeltään ”Nevermaindmäppi” ja siinä oli mukana tanssia ja laulua. Erittäin hyvä opetus keskeneräisyyden sietämisestä. Se oli kyllä mulle haastavin juttu tehdä niin fyysisesti, teknisesti kuin henkisestikin.”

Tartuffe (c) Joel Elstelä 

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”? ”Mulle se taika on sitä, että menen teatteriin enkä koskaan tiedä, mitä tulee illan aikana tapahtumaan. Valot himmenee, katsomo hiljenee ja kaikki tapahtuu siinä ja nyt. Pientä jännitystä on ilmassa, mitä tahansa voi tapahtua.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset, urheilu, mökkimiljöö, saunominen yksin. Joskus tietynlainen taide puhuttelee ja saa ajatukset liitämään.”

Podetko ramppikuumetta? Et ainakaan näin muutama tunti ennen ensi-iltaa näytä kovasti jännittävän… ”Aiemmin jännitin älyttömän paljon, ravasin ees ja taas. Jännityksen taso riippuu tietenkin jutusta. Ennen monologini ensi-iltaa olin aivan paskana, olin hullu vielä vienyt sen kotikyläni seurantalolle! Ikinä ei oo jännittänyt niin paljon! Nyt oon jo oppinut käsittelemään jännitystä, ainahan on sellaista pientä kihelmöintiä ja eilen alkoi jännittää hyvällä tavalla tämä päivä. Tämä haastattelukin, kyllä. Uusi tilanne aina vähän jänskättää. Se kuuluu asiaan. Kuvaustilanteet ja kameran edessä näytteleminen jännittää nykyään teatteria enemmän, sitä en ole tehnyt niin paljon.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Hmmm, päivät on niin erilaisia! Nyt Puntilassa mulla on maskiaika aina samaan aikaan. Ensin laitetaan mikki ja tukka, ja sen jälkeen menen syömään ja sitten maskiin. Nyt kolmena päivänä portaissa on sama henkilö tullut tismalleen samaan aikaan mua vastaan… Äkkiä sitä rutiinit muodostuvat, mutta jutun mukaan ne vaihtelevat. Joskus käyn lenkillä, joskus hypin ja pompin, ja yritän saada itseni lämmiteltyä. Paikallani mä en oo, koko ajan liikun jollain tavalla. Siten pysyn lämpimänä ja skarppina.”

Kerro joku legendaarinen sähläys. ”Kerron parikin. Menin kahden päivän varoitusajalla paikkaushommiin Figaron rooliin Teatteri Beowulfin Sevillan parturiin koko kaudeksi. No, meillä oli Kinnusen Paavon kanssa siinä yksi kisailukohtaus, jossa muun muuassa touhuttiin jotakin tanssin tapaista ja heilutellaan jalkoja. Kerran sitten jalastani lensi kenkä kauhealla vauhdilla suoraan päin eturivin mummon kasvoja. Olin ihan kauhuissani ja Paavo putosi totaalisesti. Muakin alkoi naurattaa, ja tilanne oli hirveä. Me vaan nauretaan, vaikka toinen on saanut kengästä päähänsä! Kävin hakemassa kenkäni takaisin ja saatiin homma jatkumaan. Käytiin Paavon kanssa kyllä pyytämässä myöhemmin anteeksi, ensinnäkin sitä kenkää ja toiseksi sitä, että nauroimme tilanteelle.”

Ne kengät Sevillan parturista ... (c) Joel Elstelä 

”Toinen tarina liittyy monologini ensi-iltaan ja sinne kotikyläni seurantalolle. Jännitti älyttömän paljon, ja tuttuni oli kuiskaajana, koska harjoituksissa mukana ollut kuiskaaja ei päässytkään paikalle. Hän näki käsikirjoituksen samana päivänä ensimmäistä kertaa… Esitystä ei ollut ehtinyt kulua kuin muutama minuutti, kun tipahdin tekstistä ulos täysin. Kävin takana juomassa vettä, tulin hitaasti takaisin ja kysyin vaivihkaa kuiskaajalta, että mitä mun pitää sanoa seuraavaksi. Hän oli naama valkoisena eikä hänelläkään ollut mitään hajua siitä, missä ollaan menossa! ”Sano nyt jotain!” Tuntui ikuisuudelta se hetki. Puoli minuuttia siinä varmaan meni kokonaisuudessaan ihan sumussa. Tuttuni heitti sitten jotain, sain siitä kiinni ja homma jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tuli mieleen lapsuuden kesät, jolloin parhaimpana päivänä käytiin yksitoista kertaa uimassa. 800 metriä oli kotipihalta rantaan, pyörällä äkkiä sinne ja takaisin. Oli lämmin kesä. Rentoa elämää, ei huolta huomisesta.”

Tulevia rooleja? ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti tulossa tuossa reilun parin tunnin kuluttua! Nyt alkoi vähän jännittää. Kaikenlaisia virityksiä on ilmassa, niistä ei vielä enempää. ”Jari ja Kari”-sarjassa oon mukana parissa jaksossa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tätä kun oppisi toteuttamaankin… Äitini sanoi mulle (ja mummo oli sanonut äidilleni), että murehtimalla et voi poistaa huomisen murheita, mutta voit kadottaa tämän päivän ilot. Sitten mulla on yksi toinenkin loistava motto, mutta oon unohtanut sen. Hahah!”

Palmu ja Aimo Rykämö (c) Henrik Schütt, HKT 

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? Terveisiä täältä nykyajasta? ”Malta! Älä hätäile. Asioilla on tapana järjestyä.”

Osaatko imitoida ketään? ”En varsinaisesti. Pienenä viihdytin perhettäni Hjallis Harkimolla ja Tarja Halosella, en tosin tiedä kuinka hyvin niissä onnistuin. Yritystä oli ainakin.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Olisi siistiä olla Spiderman ja liidellä seittien varassa pitkin kaupunkia. Tästä pääsisi kätevästi Töölönlahden ylitse kaupunginteatterillekin. Kulkeminen olisi nopeaa. Ja maskin allahan hän on aikamoinen herkkäsielu kuitenkin.”

Entä jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon nimi? ”Mä olisin sellainen, joka napin avulla muuttuisi jättiläiseksi. Ei siis mitään varsinaista supersankariasua, mutta nappi. Jonka voisi siis syödä. Taskussa olisi rasiallinen nappeja, ja toisessa taskussa sellaisia, joilla palautuisi takaisin normaalikokoiseksi. Olisi niiiiin iso jättiläinen, että voisi yhdellä harppauksella mennä Keski-Suomeen. Sit vaan nostaisi pahiksen pois tilanteesta ja tiputtaisi sen Päijänteeseen. Tän hahmon nimi olisi GigaMan.”

Tirskumista puolin ja toisin.

GigaManin kanssa yhteiskuvaa... 198cm ja 155cm :) 

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit mukaan talvipesääsi? ”Viltin ja villasukat. Niiden avulla tulisi uni nopeasti uudestaan, jos satun heräämään. Ruuaksi ottaisin kaiken varalta piripiri-täytteisiä oliiveja ja juomaksi vettä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan ainakin Villin lännen meininkejä, että millaista se meno oikeasti oli. Jollain tavalla kiinnostaa myös se, millä ihmeen konstilla Hitler sai kansanjoukot hurmioon. Sitä menoa ei kyllä olisi hauska seurata vierestä, mutta mielenkiinnosta menisin. Antiikin Roomaan menisin myös, gladiaattoritaistelut ja muut. Haluaisin myös mennä johonkin sellaiseen paikkaan ja hetkeen, joka on jäänyt mysteeriksi. Ei ole esimerkiksi täyttä varmuutta siitä, mitä Bodom-järvellä tapahtui. Menisin aikakoneella paikalle ja olisin sitten ainut, joka tietäisi murhaajan hänen itsensä lisäksi...”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi? ”Apua! Siinä olisi aika paljon komediallisia osia ja niistä vahvoilla leikkauksilla synkkiin hetkiin. Teemana voisi olla pienuudesta ja vaatimattomuudesta kasvaminen. Jaakko Ohtonen voisi esittää mua!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen rautatieasemalle, hyppään metroon, jään Hakaniemessä pois ja kävelen kaupunginteatterille. Käyn ostamassa kahviosta kupin kahvia ja kävelen maskituoliin, jonka jälkeen käyn syömässä ja menen toiseen maskituoliin, ja siitä hiljalleen lavalle jo pyörimään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana

Mistä sanasta pidät vähiten? - Masuasukki

Mikä sytyttää sinut? - Urheilu

Mikä sammuttaa intohimosi? - Halveksiminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Hento tuuli

Mitä ääntä inhoat? - Liitu pitkin taulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kaivostyöntekijä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Eiks se menny ihan kivasti?

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri, Minna-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Annina Enckell
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Laulujen sanat Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Musiikillinen johto ja harjoitus Mika Paasivaara
Lavastus Eira Lähteinen
Puvustus Taina Natunen
Koreografia Antti Lahti
Valosuunnittelu Juha Westman
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Projisoinnit Jarmo Jääskeläinen

Rooleissa : Lotta Vaattovaara, Ritva Grönberg, Virpi Rautsiala, Johanna Kuuva, Mikko Rantaniva, Pekka Kekäläinen, Lina Patrikainen, Karri Lämpsä, Markus Petsalo, Mikko Paananen, Ilkka Pentti, Annamari Eerola, Waltteri Haapaniemi, Johanna Hopia, Hanna Raittila ja Jukka Väinölä

Orkesteri : Tapio Nykänen (johto esityksissä sekä piano ja harmonikka), Markku Lehikoinen/Jukka Kolehmainen (basso), Toivo Rolser (viulu) ja Marko Salmela (lyömäsoittimet)

Lotta Vaattovaara ja Virpi Rautsiala 

 Uudesta kotimaisesta musiikkiteatterista ja teatterimusiikista kannattaa pitää vähän enemmän älämölöä (vaikka aina toitotan, etten ole varsinainen musikaali-ihminen, mutta silti löydän itseni niitä katsomasta aika usein) ja tehdä reissu Hämeestä Savoon. Aika pitkään minua on Kuopion Kaupunginteatteriin houkuteltu (parina kesänä olen kaupungissa kyllä piipahtanut ja lupsakkaa on meno ollut monessakin mielessä), mutta vasta yhdistelmä Äidinmaa - Snoopi Siren - Mikko Rantaniva sai minut ryhtymään lupauksista tekoihin. Niinpä sitten lähdettiin lauantaiaamuna hyvin varhain ja hyvin sumussa liikenteeseen, maisemienkatselu meni täysin pieleen sillä sankka oli sumu ihan melkein perille asti.

 Jo parikymmentä vuotta tekijöiden aatoksissa kypsytelty Äidinmaa sai kantaesityksensä Espoossa keväällä 2017 ja varsin ilahduttavaa on se, että se ei jäänyt pitkäksi aikaa hautumaan, vaan koki uuden tulemisensa Kuopiossa. Perillä ehdin ensimmäisenä hämmästelemään teatterin aulan portaita. Monikohan niissä on tullut vuosien saatossa nenilleen? Saimme kammettua itsemme kahvion puolelle, pulla oli erittäin muhevaa ja makoisaa, ja pian istuimmekin jo eturivissä. Tähän reissuun sopivia ajankohtia oli tasan yksi ja jos siinä oli ainostaan eturivissä tilaa, eipä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. En ole myöskään mikään eturivi-ihminen (vaikka muutamaan otteeseen sinne olen väkipakolla itseni parkkeerannut), mutta tämän nurinan unohdin aika nopeasti kun siinä silmien edessä hetken kuluttua kirmasi juoksumatolla kohtalaisen hyväkroppainen miekkonen (Karri Lämpsä) ja mukaan saatiin kaikenlaista joraajaa ihanan karmeissa kasarihenkisissä kuteissa. "Nyt menee lujaa" kajahti ilmoille ja rahaakin ammuttiin etukatsomoon. Kotiinviemisiksi saimme kalakukon lisäksi siis pari viidensadan markan seteliä ja olipa mukana yksi tonnin setelikin. Tienestireissu! "Nyt menee lujaa" muuten kuultiin Espoossa vasta lopuksi ja muutenkin olin aika nopeasti sitä mieltä, että vertailut sikseen, koska tämähän on täysin erilainen versio. Ja hyvä niin, niin pitääkin tehdä!

 Aluksi ollaan vanhan kaupparakennuksen edustalla, paikalla iäkkäämpi daami Anni (Ritva Grönberg) tyttärentyttärensä Lauran (Johanna Kuuva) kanssa. Yksi lenkki sukupolvien välisestä ketjusta on poistunut ja olisi perunkirjoitusten aika. Talossa on muinoin toiminut sekatavarakauppa ja Annin koti. Kankailla peitetyt myyntitiskit ja kassakoneet muistuttavat ajasta joskus kauan sitten, ja yhtäkkiä olemmekin 30-luvun lopulla ja puodissa häärää ja määrää Annin äiti Vieno (Virpi Rautsiala), joka myy tiskin alta viinaksia janoisille. Nuori Anni (Lotta Vaattovaara) esittäytyy myös ja meikäläinen ihastuu välittömästi. Miten hurmaava neito ja mitkä hymykuopat! Vieno pitää aikamoista jöötä. Ajat ovat kovat ja kovemmaksi muuttuvat, eikä nyt ole herkistelyn aika.

Johanna Kuuva 

Ritva Grönberg 

 Kova on kuri tehtailija Aarniheimonkin (Pekka Kekäläinen) tiluksilla, poikaansa Veikkoa (Karri Lämpsä) mies nälvii erilaisin haukkumanimin eikä tytär Sofia (Lina Patrikainen) pääse yhtään sen helpommalla. Veikon kohtelu kyllä korpeaa. Miltä tuntuu jatkuvalla syötöllä kuulla oman isän suusta, että "sinusta ei ole kyllä yhtään mihinkään, senkin vätys!" Ei mikään hedelmällinen kasvuympäristö nuorelle miehelle ja itsetunnolle.

 Pientä iloa tarjoillaan sentään tansseissa, joissa haitari soi ja humppapolvea alkoi minullakin kutkuttamaan, sen verran reipasta menoa oli parketilla. Voi niitä ujoja katseita ja innosta punoittavia poskia. Paikalle ilmaantuu myös salaperäinen salskea nuorukainen Olavi (Mikko Rantaniva), johon neidot oitis iskevät silmänsä. Vaan Olavipa iskee silmänsä hymykuoppiin ja Anniin, ja pian jo käydään vähän "maanmittaushommissa" syrjemmällä. Ah nuorta lempeä! Sydän pakahtuu, ja on siitä aiheesta kaunis kappalekin hiukan myöhemmin.

 Välillä palataan takaisin tuoreimpiin kuviin, ja ehdin kyllä siinä myös miettimään, että osattiin sitä ennenkin suhtautua vihamielisesti vieraisiin, ulkomaalaisenoloisiin henkilöihin ja nuoret neidot ovat joutuneet häpeillen vaikenemaan kohtaamastaan sopimattomasta lääppimisestä. Vaikeista, kipeistä asioista ei vaan puhuta ääneen. Yllättäen olemme kuin keskellä 80-luvun musiikkivideota, kun Laura ja poikaystävänsä Antero (Markus Petsalo) vetäisevät kimpassa kohtalaisen tykin rock-henkisen biisin, ja bändikin heittää uuden vaihteen silmään. Varsin monipuolista settiä saa liveorkesteri kyllä soittaa, ja mukavasti ovat näkyvissäkin monessa kohdassa. Lava pyörii, valtava punainen kuvio taustalla projisointina ja kaiken keskellä asennemuija nro 1 Laura korkkareissaan. Tämä nainen ei ainakaan suostu miesten pompoteltavaksi, ajat ovat muuttuneet todellakin!

 Kahdessa aikatasossa sujuvasti liikutaan, ja ollaan takaisin 30-luvun loppupuolella. Sota sotkee orastavat lemmenkuviot pahemman kerran, ja ehkäpä Veikkokin pääsee näyttämään isälleen, että hänestä on johonkin? Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että olisinpa elänyt sen ajan, kun sulho olisi rintamalla ja kaihoisat kirjeet kulkisivat kenttäpostin mukana. Lähtöhetken haikeus, viimeiset halaukset ja pitkät katseet, vielä vilkutus junan ikkunasta. Ikävä on jo nyt, kun juna katoaa näkyvistä. Kun toinen lupaa tulla takaisin, mutta syvällä sisimmässään molemmat tietävät, ettei se ole niin varmaa. Jokin tässä viehättää minua suuresti. Mieleeni nousee vanhat Suomi-filmit, nyt samaa tunteen paloa, tunnelmaa ja puvustoa näkee ihan väreissä!

Mikko Rantaniva ja Lotta Vaattovaara 

  Kirjeet katoavat jonnekin, äiti haluaa suojella tytärtään pettymyksiltä ja yksi ei palaa rintamalta lainkaan. Annikin ajautuu ratkaisuun, jossa ei hirveästi ole vaihtoehtoja. On ajoittain hyvä pysähtyä miettimään omiakin juuriaan ja sitä, miksi joistakin asioista on haluttu vaieta. Miksi on tehty niin kuin on tehty. Tai miksi sama kaava toistuu sukupolvesta toiseen. Siitä on lupa kuitenkin poiketa ja tehdä omat ratkaisunsa, kääntää suunta.

 Harmitti vähän se eturivissä istuminen, sillä kokonaisuus ja suuren näyttämön täysi hyödyntäminen jäi kieltämättä vähän paitsioon, kun jouduin paikoitellen katsomaan kuin tennisottelua puolelta toiselle. Projisoinneissa viehättivät vihreys ja koivut, valaistuksessa etenkin lumoavan kauniisti ylhäältä siivilöityvät säteet. Kylmät väreet menivät aaltoina lävitseni viimeistään siinä vaiheessa, kun porukka lähtee rintamalle ja ruoto suorana väki laulaa korkealta ja kovaa. Tuli sellainen Les Misérables-fiilis vaihteeksi. Ja mikä duetto vanhalta ja nuorelta Annilta ("Täytyykö sen tuntua tältä")! Äidinmaa on täynnä erittäin kauniita melodiota ja sanoituksia muutenkin, ja kappaleita ei pelkästään laulettu, ne tulkittiin hyvin vivahteikkaasti ja tunteella. Onnekkaasti Mikko Rantanivan Olavi riutui "Kuume"-kappaleen kourissa juuri suoraan edessäni ja olihan se aikamoista herkkua, vaikka sielua puristi samalla. Mutta kuten sanottu jo aiemmin, eniten viehätyin nuoresta Annista, Lotta Vaattovaarasta. Mikä raikkaus, luontevuus, ääni! Ilahdutti myös Ilkka Pentin näkeminen vihdoinkin livenä, häntä kun olen salaa fanittanut jo liki 30 vuotta...

Äidinmaa-juliste (c) Antti Karppinen 

 Hieno tuo juliste, eikö? Hauras kukka, vahvat juuret maassa, synkät pilvet, valonkajo kaukaa. Tunteisiinhan tämä meni, ja upeaa, että on kotimainen musikaali, jossa on näin paljon vahvoja naisrooleja. Lähihistoriaa, ja meillä jokaisella suvussa taatusti yhtä monta kiinnostavaa tarinaa. Mitä kertoisivat vanhat kirjeet? Valokuvat? Sormus?

 Kyllä kannatti ajella viisi tuntia Kuopioon eli sinne ja takaisin, ihan syystäkin on Snoopi Siren yksi lemppariohjaajistani. Paluumatkalla poikettiin perinteiseen tapaan Tiinan Tuvassa kalakukko-ja sämpyläostoksilla. Suosittelen sitäkin!

Esityskuvat (c) Sami Tirkkonen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kuopion Kaupunginteatteri!)

Teatterikärpänen lukee : Kehveli / Antti Heikkinen

Nytpä tarttui hyppysiini mainio kirja, Antti Heikkisen kirjoittama Kehveli! Jaa miksikös juuri tämä kirja löysi tiensä Teatterikärpäsen blogiin? No siksi, että kirjan kirjoittanut on tullut minulle tutuksi ennenkaikkea teatterin puolelta. Pari kesää sitten visiteerasimme Iisalmen Koljonvirta Teatterissa katsomassa Tuntematonta sotilasta, ja siellä eräskin Heikkinen Rokan roolissa teki suunnattoman suuren vaikutuksen minuun. Heti ajattelin, että siinäpä lahjakas mies! Tänä kesänä samaa monilahjakkuutta pääsi ihastelemaan Kuopiossa Rauhalahti Teatterin Spede Pasasesta kertovassa Pertti-näytelmässä, jossa Heikkinen heilui mm. Ere Kokkosen roolissa. Näyttelemisen lisäksi mies on ansioitunut sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, ja varmaan monella muullakin saralla. Kaikkee se mokoma ehtiikin ja mitä kaikkea vielä ehtiikään! 

 Jo vuosi sitten tuli vähän niin kuin puun takaa yllärinä ilmi, että Antti Heikkinen on myös kirjailija ja kirjoittanut mm. elämäkerrat Juicesta ja Heikki Turusesta. Kirjaston valikoimista naksuttelin kaikki teokset "haluan lukea"-listalle, mutta vielä en ole ehtinyt yhtäkään niistä varaamaan luettavakseni.

 Syksyn uutuuskirjojen joukossa ilmestyi sitten tämä Kehveli. Minulla on Bookbeat-jäsenyys ja sovellus puhelimessani, ja syyskuun puolivälissä tein pikavisiitin Lontooseen. Valitsin äänikirjojen joukosta lentokentällä ja lennon aikana kuunneltavakseni juuri Kehvelin, joka oli veijariromaaniksi mainostettu ja lukijana olisi itse Heikkinen. Ettei suuressa maailmassa äidinkieleni vaan unohtuisi nääs. Kylläpä oli makoisaa kuunneltavaa! Minähän olen murrefani ja teksti vilisi kaikensorttisia murrepitoisia ilmauksia ja herkullisen ilmavasti Heikkinen tekstiään vielä luki. Suuri nautinto oli kuunnella Kehvelin ja kumppaneiden edesottamuksista ja aika usein naureskelin itsekseni ääneen, kun korviin kantautui erityisen meheviä käänteitä. Lempparihahmokseni valikoitui Saastamoinen, johon Kehveli törmäsi sodassa ja jolta lainasi kohtuullisen voimakkaasti tuoksuvan rätin päänsä ympärille. Rätti oli nimittäin toiminut siteenä, koska Saastamoisella oli tikku persiissä. Mieleeni jäivät myös nauriit, naurisviina Kiäriäiset, tv-kokkaavat kansansuosikit Vennamo ja Virolainen, basisti Kekkonen tupeineen, Hohla-Elsa - ja mitä tapahtuikaan Kyllikki Saarelle oikeasti! Entä Stalinin kuolema? Mannerheimin ihottuma? Minne katosi kossu?

 Paluumatkalla kuuntelin kirjan loppuun, hörisin itsekseni ääneen lisää koneessa ja kotona selitin hauskimpia käänteitä isännälle siihen malliin, että kirja tuli lopulta lainattua myös kirjastosta ja isäntä luki sen suurella mielenkiinnolla parissa illassa. Ja hän kun ei normaalisti lue juuri mitään! Koska laina-aikaa oli vielä jäljellä (uutuuskirjoilla vain pari viikkoa aikaa), päätin sitten minäkin lukea kirjan toistamiseen ja kaikenlaista uutta sieltä tulikin vastaan. Äänikirjojen kanssa kun tuppaa välillä käymään niin, että kuunteluote joskus herpaantuu ja saattaa siinä hetkeksi tietämättään torkahtaakin, vaikka kirja olisi kuinka hyvä ja mukaansatempaava. Muutama käänne olikin mennyt taivasta katsellessa näemmä ohi. Lukukokemus oli tällä kertaa varsin hassu, sillä paikoitellen kuulin Heikkisen äänen päässäni etenkin dialogikohtauksissa. Mukava lisämauste! Parissa illassa minäkin sain Kehvelin luettua uusiksi. Kiitän sopivan lyhyitä kappaleita ja kappalejakoja, ja olihan teksti muutenkin "helppolukuista" (toisin kuin pienellä paussilla oleva Alastalon salissa, jossa olen päässyt jo puoliväliin asti).

 Historia on harvojen tekemää, mutta tahtoen tai tahtomattaan siinä suurin osa meistä osalliseksi joutuu. Kutakuinkin näin alkaa yksi kappale kirjassa. Kehveli seikkailee läpi sodan ja on osasyyllisenä vaikuttamassa hirmuisen monen yksittäisen tallaajan elämään ja samalla myös Suomen taloudelliseen nousuun, poliittiseen ilmapiiriin ja kansainvälisiin suhteisiin. On kyllä mainio teos, ja jostain syystä mieleni tekee tällä hetkellä kovasti halkaistua, voissa paistettua naurista. Saako niitä enää mistään?

Antti Heikkinen (c) Otto Virtanen 

 Ensimmäisellä kuuntelukerralla mielessäni kävi useampaankin otteeseen vertaus Arto Paasilinnan parhaisiin teoksiin, yllättävät käänteet seurasivat toinen toistaan ja mietin, että tästä jos mistä saisi mainion tv-elokuvankin. Katsoisin! Huumoria, historiaa, mainioita hahmoja ja taustalla pieni surumielinen vire. Toisella lukukerralla vertaus Paasilinnaan vahvistui entisestään, ja outo sattuma oli se, että tismalleen tällä samalla viikolla kirjailija Paasilinna menehtyi ja siitä uutisissa kerrottiin. Heikkisessä on kyllä aineksia manttelinperijäksi.

 Seuraavaksi otan kuunteluun Bookbeatista Heikkisen kirjan "Mummo", lukijana tietysti kirjailija itse.

 Lukekaapa Kehveli! Lisäinfoa tästä.

Kehveli 

Kirjoittanut Antti Heikkinen 

Kustantaja WSOY 

255 s

Nora / Teatteri Jurkka

Nora / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Suunnittelu työryhmä
Ohjaus Alma Lehmuskallio
Teksti Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki Viljami Lehtonen
Skenografia Veera-Maija Murtola
Valot Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

 Elokuun puolivälissä käväisin Noran harjoituksia seuraamassa (tai kuvittelin meneväni harjoituksia seuraamaan, mutta päädyinkin tarkkailemaan sivullisena työryhmän varsin avointa ja ilmeisen hedelmällistä keskustelua juuri päättyneiden harjoitusten annista, keskeneräisyydestä ja mahdollisista muutoskohdista). Sain raapusteltua muistivihkooni muutamia hajanaisia ajatuksia ja yksittäisiä sanoja, joita en osannut yhdistää oikein mihinkään eikä niistä tainnut olla loppupeleissä suurtakaan hyötyä. Näin ainakin ajattelin, ja viskasin muistilappuni roskikseen kotona. Lopputulos olisi minulle edelleen suuri mysteeri. Mietin, että palautuisivatko irtosanat mieleeni myöhemmin, esityksen nähtyäni? Kokisinko oivalluksia? Tulisiko sellainen ahaaelämysfiilis, että "No TÄTÄ se tarkoitti!" Mikä parasta, sanat palautuivat ja saivat vielä matkalla ympärilleen lihaa ja ääntä - ihmisen pelkkien sanojen takana.

 Aluksi on hiljaista. Kuuluu vain kenkien narinaa, kun Norat saapuvat näyttämölle. Jurkassa nimihenkilöitä on kaksi - kaksi hillittyä, tismalleen samoin pukeutunutta naista hiukset ojennuksessa nutturalla. Marenkia syödään sievästi murustellen. Aviomies Torvaldin ääni jyrisee jostain kaukaa - "olet ennenkaikkea vaimo ja äiti". Nora haluaa olla ihminen. Ja pian etsitäänkin maton alta kaikenlaista aina haaveista seksuaalisuuteen ja murustetaan marengit voimalla pitkin lattioita. Ibsenin maailmasta siirrytään sujuvasti Hollywood-elokuvan uusintafilmatisointiin (Rosanna Kemppi hyppää Leonardo DiCaprion saappaisiin), alkukantaiseen painiin ja hillittömään tilitykseen verenperinnöstä. "Minussa virtaa legendojen veri!" tilittää Kreeta Salminen lapsuudenystävälleen, joka ei tunnu tajuavan millään. Lienee selvää, että tässä vaiheessa eivät nutturat ole enää niin ojennuksessa ja hiki virtaa. Kunnon heittäytymistä, ja näen molemmat näyttelijät täysin uudenlaisessa valossa. Arkaluonteisten puheiden henkilökohtaisuus saa sydämen sykkyrälle ja pystyn samaistumaan moneen kipukohtaan, vaikken äiti olekaan.

 Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä. Tässäkin lähdetään, ja samaan aikaan kuuluu sattumalta ulkoa ohiajavan auton ääni. Taksiinko menivät? Oven sulkeutumiseen ei kaikki kuitenkaan pääty, vaan jatkoa seuraa. Rytmikäs, askel askeleelta kierroksia saava tanssi tempaa mukaansa täysin ja siinä jotenkin konkretisoituu koko homma. Uskallus, rohkeus, vapaus, onnellisuus.

Ehdin varsinaista esitystä katsomaan reilu kuukausi ensi-illan jälkeen (kuukaudessa esitys ehtii jo marinoitumaan hyvin) ja kuulkaa, nautin joka hetkestä! Olin mielettömän ilahtunut ja vaikuttunut siitä, miten timanttinen parituntinen Jurkassa taas nähdään ja niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, minulla oli jotenkin rohkeampi ja voimaantunut olo esityksestä poistuessani. Jännä kyllä, mutta päässäni alkoi soida Kaija Koo, tunsin käveleväni reippaammin ja pystypäisemmin. "... sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvi lupaa keneltäkään - joten anna mennä!" Ihan jokaisella meistä on takuulla pää täynnä kaikenlaisia rajoitteita ja odotuksia, joko toisten tai itsensä rakentelemia ja ehkä siellä on muutama palikka väärässä asennossa ja koko viritelmä on lähtenyt kallistumaan väärään suuntaan. Ei muuta kuin yhdellä huitaisulla kasaan ja sitten rakentamaan uudestaan? Niinkin voi ja saa tehdä. Palapelinkin voi purkaa ja koota aina uudelleen ja uudelleen. Mutta ehkä paras oivallukseni Noran tiimoilta : elämä itse on kuin värityskirja. Voit itse valita mitä värejä käytät, mutta voit myös valita mitä kohtia värität. Kenenkään ei tarvitse pysyä valmiiksipainettujen viivojen sisällä - anna mennä vaan rohkeasti. Sinä päätät!

 Kotimatkalla mietin, että minulla taitaa olla meneillään kaikkienaikojen teatterivuosi. Niin monta loistavaa esitystä olen tänä vuonna nähnyt. Olen karsinut roimalla kädellä ja panostanut määrän sijaan laatuun. Kiitos Noran koko työryhmälle, tämä oli upea kokemus ja parhaiden joukossa!

 Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Teatterikärpänen lukee / Ilu - Ilkka Heiskanen esittää

Kaikenlaista kivaa tämä teatterikärpäsyys ihmiselle teettääkin! Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia osallistua suuresti fanittamani ja arvostamani näyttelijä Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkareihin 3. lokakuuta, ja siellä sitä vaan meikäläinen istui muina Talleina samoissa kekkereissä mm. Vesa Vierikon, Matti Onnismaan, Ria Katajan, Kari Väänäsen, Tapio Liinojan ja Jouni Hynysen kanssa. Meno varmasti yltyi iltaa kohti, mutta minä poistuin paikalta hyvissä ajoin sillä - yllätys yllätys - olin varannut illaksi Herra Puntilaan lipun.

 Hiukan virallisempi osuus oli päivällä Malaga Barissa Jätkäsaaressa, ja aluksi juhlakalu Heiskanen tempaisi taustaorkesteri Aleksi Aromaan ja Antti Parangon säestämänä biisin "Euroopan syrjäkylät". Hämeenlinnan Teatteri oli muutenkin hyvin edustettuna, sillä seuraavaksi Mikko Töyssy tunnelmoi My Wayn espanjaksi, ja se jos mikä oli samettia kaikkien korville. Väliin sitten pieni haastattelutuokio. Tuomas Marjamäki jututti niin Ilkkaa kuin toimittaja-kirjailija Liisa Talvitietä (joka myös sattuu olemaan Ilkan veljen vaimo) kirjan syntyprosessista ja muutama humoristinen anekdoottikin tuli kerrottua "ohimennen". Liikaa ei kuitenkaan paljastettu, vaan kehotettiin lukemaan itse teos, joita olikin lämpimäisinä vino pino sivupöydällä. Siinä vaiheessa jo malttamattomana hieroskelin käsiäni yhteen ja odotin hetkeä, milloin minä saan kirjan hyppysiini. Virallisen osuuden päätteeksi duo Paranko-Aromaa vielä esitti "Desperadon", ja seuraavaksi alkoikin yleinen häilääminen ja omistuskirjoitusjonoon asettautuminen.

Liisa ja Ilkka kuuntelevat Mikko Töyssyn laulua (c) Teatterikärpänen 

Kotimatkalla teatterin jälkeen aloin heti lukemaan kirjaa ja aika pitkälle pääsinkin. Runsaat valokuvat siivittivät sujuvaa tarinointia. Joskus on tökkinyt se, miten joissakin elämäkerroissa pompitaan ajasta toiseen ja siinä menee pieni lukija aivan sekaisin päästään. Tällä kertaa sitä pelkoa ei ollut, sillä tarina eteni mukavasti kronologisessa järjestyksessä ja muutenkin tekstiä oli kiva lukea. Ilkan ääni nimittäin kuului paikoitellen päässäni, ja tuli semmoinen tunne, että hän kertoo juuri minulle elämästään. Tulisipa vielä äänikirja tästä, jossa herra itse lukijana! Ilkka Heiskanen tarinoi!

 Vaikka kotiuduin reissultani aika myöhään, oli silti vielä luettava kirja loppuun ennen nukkumaanmenoa. En siis malttanut laskea kirjaa käsistäni lainkaan! Olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja usein on harmittanut se, että olen ollut myöhäisherännäinen ja useampi kirjoissa mainittu teatteriesitys on jäänyt näkemättä. Nyt olin yhtä hymyä, sillä kirjassa mainittiin monta minullekin "tuttua juttua" - niin teatterista kuin leffapuolelta. Kaikenlaista legendaarista kuviota ja muuta tarinaa joukkoon mahtuu myös, Ilkkahan on tunnettu moottoriturpa ja tarinaniskijä parhaasta päästä. Muutama vuosi sitten itsekin jututin Ilkkaa blogiini (olin juuri muutamaa päivää aiemmin nähnyt hänet Sibeliuksena Hämeenlinnan Teatterissa ja menettänyt sydämeni täysin, hiukan jännitti muuten soittaa tapaamisesta!) ja pikkuisen lähti jutut lentoon jo siinä vaiheessa. Kirjassakin on mukana muistelo Vaasasta, jossa vastanäyttelijällä juuttui ruoto hampaiden väliin. Kaikenlaista. On oltu mm. vaihto-oppilaana Jenkeissä, rodeoklovnina, Teatterikoulussa Turkan aikaan, vetäisty lopputyönä monologi "Ilkka Heiskanen esittää", viinan kanssa läträtty, tavattu tuleva vaimo ja tultu suurperheen isäksi. Elämää! Varsinaisia suuria yllätyksiä kirja ei minulle tarjonnut, se toki syvensi minun kokemustani karismaattisesta, hurmaavasta herrasta ja taiteilijasta nimeltään Ilkka Heiskanen. Olen entistä ylpeämpi siitä, että minullakin on ollut ilo tutustua häneen muutakin kuin katsomon suunnasta. Kerran pääsin muuten ihan privaattikyydillä Tampereelta kotiovelle, kun viimeinen juna meni justiinsa ja olisin jäänyt sille reissulle. Matkalla puhuimme lähinnä variksista ja ehkä vähän teatteristakin.

 Näytelmä-ja leffakuvien lisäksi kirjassa on upeita Harri Hinkan ottamia kuvia tyylikkäästä herrasta ja lopussa listaus eri roolitöistä. Oli mukava bongailla sieltä kaikkea tyyliin "Haa, tuonkin olen nähnyt!" Teatterimuisteloita ja anekdootteja olisin toivonut olevan mukana vielä enemmän, mutta kyllä tämäkin minun tiedonjanoni sammutti. Kyllä Ilu on kirjansa ansainnut, vaikka sitä aluksi epäilikin.

 Pakko kertoa lopuksi yksi hauska muisto Ilkkaan liittyen... Reilu vuosi sitten oli Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä pieni runoilta, jossa teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen sekä Juha Haanperä esittivät yleisön ennaltatoivomia runoja luontoteemaan liittyen. Kirsi-Kaisalla meni senat vähän sakaisin ja hän esitteli tulevan runon seuraavalla tavalla : "... ja sitten Ilkka Heiskanen lausuu Saarikosken runon "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen" ... " pieni tauko "... anteeksi, siis Pentti Saarikosken runon "Olen siirtänyt kirjoituskoneen". Eipä tarvittu kuin yksi katse ja kaikki repesivät nauramaan. Ilkka yritti lausua runoa, Kirsi-Kaisa puri huulta ja yritti pitää pokkaansa samalla lattiaan katsellen, minä istuin eturivissä ja purin huulta myös sillä nauratti aivan älyttömästi, ja yritin olla katsomatta silmiin ketään. Kyllä siitä sitten lopulta selvittiin!

Kansalaiset, lukekaa tämä kirja! Ja käykää teatterissa! 

Itseäni lämmittää piiitkään saamani omistuskirjoitus ja pieni piirretty varis. Kiitos Ilu!

Ilu - Ilkka Heiskanen esittää 

Kirjoittanut Liisa Talvitie (Apu-lehden toimittaja, kirjoittanut aiemmin kirjat mm. Sinikka Sokasta sekä Asko Sarkolasta)

Kustantaja Docendo 

200 s 

Haastattelussa Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen

Tapasin Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen elokuun puolivälissä 2018 Teatteri Jurkan takahuoneessa Nora-näytelmän harjoitusten jälkeen. Aikataulun tiukkuuden vuoksi tehtiin hiukan lyhyempi haastattelu.

Molemmat ovat syntyneet Helsingissä, Rosanna vuonna 1985 ja Kreeta 1984. ”Mä oon käynyt vuoden koulua Ylöjärvellä Voionmaan Opistossa, silloin asuin kylläkin Tampereella. Lisäksi oon asunut Joensuussa vuoden, olin teatterissa kiinnityksellä siellä heti valmistumiseni jälkeen”, kertoo Rosanna.

”Mä oon ollut Turun Kaupunginteatterissa vierailemassa heti valmistumisen jälkeen, mutta muualla kuin Helsingissä en ole kyllä asunut”, kertoo puolestaan Kreeta.

”Ai niin hei, oonhan mä asunut myös Tapiolassa!” lisää Rosanna naurahtaen.

Mitä teette vapaa-ajalla? Onko sitä ylipäätään…? ”No, mä lenkkeilen ja katselen tv-sarjoja. Siinäpä se.” (Rosanna)

”Nykyään on sosiaalista toimintaa lähinnä, ennen uin tosi paljon. Olin ihan koukussa siihen opittuani tekniikan kunnolla. Jos ja kun mulla on ihan omaa aikaa, mä haluan kyllä nähdä ystäviäni. Toisaalta yksinolokin on mulle tosi tärkeetä, kaipaan sitä yhtä paljon kuin ystävien näkemistä.” (Kreeta)

Ammatilliset vahvuudet? Nyt saa kehua itseään. Tai voitte myös kehua toisianne, jos tuntuu helpommalta! Kreeta katsoo vastapäätä istuvaa Rosannaa pitkään ja hymyilee. ”Rosalla on mun mielestäni tosi ihana läsnäolo, hän on aina läsnä hetkessä. Hänestä huokuu rauha ja usko, maadoittuminen, ja sitä on ihana katsoa. Hän on myös tosi hauska! En ole häntä varsinaisesti komedioissa koskaan nähnyt ja pienenä yllärinä tuli täällä harjoituksissa se, miten hauska hän on. Sun pitäis hei päästä tekemään kunnon komediaa joskus!”

Nora / Rosanna ja Kreeta (c) Marko Mäkinen 

”Hei mahtavaa! Kreetassa on upeaa se, että hän pääsee jotenkin aina ”syvälle” siihen mitä tekee. Se ei jää pintaan. Sä annat aina kaikkesi.”

”Kiitti! Tää oli kiva kysymys kun tässä vastakkain istutaan ja toisiamme katsellaan. Me kun tunnetaan vielä niin pitkältä ajalta toisemme”, myhäilee Kreeta.

Enpä ole tuommoista aiemmin noin kysynytkään! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata tai mikä on jäänyt vähän puolitiehen kaivelemaan? ”Laulaminen! Oon mä siinä toki kehittynyt kun vertaa siihen millainen surkimus joskus oon ollut. Olin meidän kurssin ainut tyttö, joka ei osannut laulaa ollenkaan. Oma epävarmuuteni oli tietysti siinä yksi tekijä, en uskonut itseeni. Harmittaa vähän se, että koulussa otin sen porukan ”huonon laulajan” roolin vaan, kun oikeasti olisin voinut tehdä sen viisi vuotta töitä laulamisen eteen! Mullahan on tosi vahva tanssitausta ja jos olisin vähän skarpannut laulamisen kanssa, olisin voinut hakea musikaaleihin ja vastaaviin. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä...” tuumaa Kreeta.

Entä Rosanna? ”Mulla on sellainen tunne, että vasta nyt opettelen ottamaan oikealla tavalla rennommin. Ehkä nyt on sen aika. Olisin voinut osata ottaa jotenkin kevyemmin jo joskus aiemmin.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin paikka, noin ammatillisessa mielessä? ”Oulun Kaupunginteatterin ”My Fair Lady”, jossa oon ollut pääroolissa, laulamisen suhteen. En ollut koskaan laulanut sen tyylistä matskua.” (Rosanna)

My Fair Lady / Oulun KT (c) Jussi Tuokkola 

”Mulla taas on kaksi juttua ja molemmat erilaisia… Helsingin Kaupunginteatterin ”Järki ja tunteet” oli mulle todella haastava. Kun mua pyydettiin mukaan, olin ensin ihan varma siitä että olisin Mariannen roolissa, mutta kun kuulin kuka olisi myös mukana (Sara Melleri), tiesin heti että en olisi Marianne. Roolini oli haastava siinä mielessä, että Elinorilla oli ihan samanlaiset tunteet kuin Mariannellakin, ne vaan piti pitää sisällään. Miten saisi yhtä isot kierrokset niin, että ne jotenkin näkyisivät vaikka eivät päälle näykään. Kyllä se rooli mulle sitten jossain vaiheessa aukesi. Toinen haastava juttu oli ”Pop Slut” ja siinä haastavuus liittyi siihen, että se oli meille hyvin rakas ja tärkeä yhteinen projekti, ja halusimme tehdä siitä hyvän esityksen. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Saran ja aihe oli hänelle hyvin tärkeä. Kaikki antoi kaikkensa, ja lopputuloksessa se kyllä myös näkyi.” (Kreeta)

Järki ja tunteet / HKT (c) Charlotte Estman-Wennström

Tähän väliin rohkenen sanoa, että itse luulin jutun olevan ruotsinkielinen ”pop slut” ja mietin, että mistäköhän tämäkin kertoo…

Milloin teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Äitini kertoi, että oon sanonut 10-vuotiaana, että musta tulee näyttelijä. 11-vuotiaana oon saanut ensimmäisen kerran palkkaa näyttelemisestä. Teatterikärpänen taisi siis puraista jo aiemmin, koulussa tein ala-asteella omia esityksiä kaveriporukan kanssa.” (Rosanna)

”Mekin tehtiin lapsena kaikenlaisia juttuja, mutta mulle etenkin tanssi oli hyvin rakas harrastus ja oli itsestäänselvää, että musta tulee tanssija. Näin jälkikäteen ajateltuna taisi olla niin, että näytteleminen ei ollut mikään vaihtoehto silloin enkä halunnut edes miettiä koko asiaa, vaikka se on taustalla siellä ollut koko ajan oikeasti. Näyttelijäpuolen pääsykokeissa mulle valkeni, että haluankin mieluummin näyttelijäksi kuin tanssijaksi. Olin samana vuonna hakenut tanssipuolen lisäksi myös näyttelijäpuolelle ja pudonnut viimeisessä vaiheessa. Muistan sen mahtavan fiiliksen viimeisestä vaiheesta, olin Ylermi Rajamaan parina ja Susanna Kuparinen ohjasi meitä. Siinä heräsi tunne, että just tätä mä haluan tehdä. Seuraavana vuonna pääsin sitten sisään.” (Kreeta)

Onko missään vaiheessa ollut jotain aivan muunlaista uravaihtoehtoa mielessä? ”Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain. Ei ole tullut mitään sellaista, jota haluaisin yhtä paljon tehdä.” (Rosanna)

”En kaipaa mitään muuta. Haluaisin vain näytellä, mutta tämä freelancerin arki on välillä pakottanut miettimään sellaista vaihtoehtoa, josko pitäisikin ryhtyä johonkin muuhun. Onneksi asiat ovat tähän mennessä aina ratkenneet jotenkin päin hyvin ja on ollut tärkeää tajuta, että voi myös itse ainakin jollakin tasolla vaikuttaa omaan työllistymiseensä. ” (Kreeta)

TeaKiin pääsitte 2005 ja valmistuitte 2010. Mikä oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Mä kirjoitin tavallaan oman teatterin perustamisesta. Aihe liippasi itsenäisen tien löytämistä ja tietynlaista riippumattomuuden toivetta.” (Rosanna)

”Mun lopputyön nimi oli ”Kuningatarponi”, ja taisi siinä olla joku alaotsikkokin. Se oli kyllä aika diippeilyä ja oli jatko-osa kandityölleni. Tutkin sitä, mitä näyttelijän päässä tapahtuu näyttämöllä ja mitä kaikkea muuta näytellessä ehtii käydä mielessä. Mikä liittyy itse näyttämöllä tapahtuvaan toimintaan ja roolihenkilön ajatteluun, ja mikä on taas henkilökohtaista Kreetan pohdintaa siitä tilanteesta. Esimerkiksi nyt joku yskäisi katsomossa, mutta silti pystyn pitämään suuntani ja fokukseni itse näytelmän tilanteessa. Entä putoanko joskus liikaa siviilipohdintaan päänsisäisesti ja kertooko se taas siitä, että en ole näyttelijänä tilanteessa tarpeeksi läsnä. Kyllä sitä tuli oltua todella epävarma ja itsetunnoltaan huono kouluvuosina. Onneksi on päästy eteenpäin tuosta.” (Kreeta)

Nyt tulee “helppo” kysymys. Miksi näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mulle on ollut pienestä asti koukuttavaa se, että ihmiset kokoontuu yhteen ja kaikki tapahtuu siinä hetkessä. Koen teatterin sellaisena paikkana, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja jokaisen panos on tärkeä. Lapsuudessani teatteri oli eräänlainen pakopaikka ujoudelle. Siksi olen näyttelijä.” (Rosanna)

”Teatterin keinoin voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Välillä tänä päivänä sen asian kanssa joutuu kipuilemaan ehkä enemmän kuin ennen, mutta uskon ja haluan uskoa vaikutusmahdollisuuksiini aina. En muuten voisi tehdä tätä ammattia. Olin vuonna 2012 UIT:ssä mukana enkä ollut tehnyt senkaltaista tyylilajia aiemmin, ja lopussa pari naista aplodeeraa ihan fiiliksissä kyyneleet silmissä ja mä tajusin, että kyllä tällä voi vaikuttaa! Kuulostaa kliseiseltä, mutta pienistä asioista tulee suuria, kun joku pääsee rentoutumaan teatterin pariin ja kokee tunteita. Toivon, että tämän meidänkin Noran jälkeen joku saa sen kokemuksen, että noinkin voi ajatella tai tehdä. Teatteri antaa paikan mahdollisuudelle. Itselleni näyttämö on turvapaikka ja näytellessäni olen täysin turvassa. Se edustaa mulle samaan aikaan vapautta ja turvaa. Näyttelemisen kautta voin hengittää.” (Kreeta)

Nora-juliste (c) Teatterikärpänen 

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on sellainen ajatus, että ilman vastanäyttelijää ei ole mitään. Kaikki tarpeellinen, kaikki kauneus on vastanäyttelijässä ja heijastuu hänen kauttaan. Kun on kontaktissa ja läsnä toisen kanssa, kaikki tulee hirveän orgaanisesti eikä tavallaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antautua sille tilanteelle ja hengittää.” (Kreeta)

”Mulle tulee ekana mieleen yksi opetustilanne New Yorkista ja nyt kun oikein aloin miettiä, en tiedä johtuuko mieleenjääminen siitä, että opettaja oli mielettömän hyvä ja intohimoinen opetuksessaan, vai siitä hänen sanomastaan. Maadottuneisuus, hetki kerrallaan. Kaikki on käsillä juuri siinä hetkessä eikä kiirehditä kohti seuraavaa.” (Rosanna)

Onko omia ns. esikuvia, joita olette erityisesti seuranneet tai arvostatte? ”Mulla ei ole mitään selkeää yhtä tiettyä, oon aina ihaillut hyvää näyttelijäntyötä ja se vaihtelee.” (Rosanna)

”Mä ihailen suunnattomasti Seela Sellaa. Tässähän ihan herkistyy. Hän on mieletön persoona ja näyttelijä, ja hänellä on suuri, lämmin sydän.” (Kreeta liikuttuu)

Jos saisi oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmien vastanäyttelijäsi? ”Mä vastaan Ingrid Bergman! Cate Blanchett ja Kate Winslet myös, heitä oon fanittanut pikkutytöstä ja heissä on tietynlaista eläimellistä voimaa. Mahtavaa energiaa! Onhan niitä paljon muitakin, tässä vain muutama naisesimerkki. Kesällä näyttelin Johannes Holopaisen kanssa, ja siinä oli kyllä myös ihan mieletön vastanäyttelijä!” (Kreeta)

”Mä vastaan Kreeta Salminen! Kaikki hyvät käy, sellaiset joilta voi oppia jotain uutta!” (Rosanna)

Missä eri teattereissa olette näytelleet? ”Q-Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Koko Teatterissa ja nyt Teatteri Jurkassa. Oon haaveillut pääseväni tänne Jurkkaan kauan! Niin ja se UIT.” (Kreeta)

Luulosairas / Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

”Mullahan on melkein noi samat paitsi ei Q-Teatteria, Turkua eikä UIT:ia, ja lisäksi Oulun Kaupunginteatteri ja Kotkan Kaupunginteatteri. Linnateatterissa oon ollut improkeikalla Riskiryhmän kanssa. Joensuun Kaupunginteatteri, ja Lähiöteatteri lapsena.” (Rosanna)

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Mulle on ollut tosi tärkeä juttu HKT:n ”Kaksi maailmaa”, vuosi valmistumiseni jälkeen. Iso ja tärkeä työ.” (Rosanna)

”Mulle tärkeä juttu on ollut Ryhmäteatterin ”Ronja Ryövärintytär”, tiedän että annoin kaiken mihin sillä hetkellä kykenin siinä roolissa. Meillä oli lisäksi ihana porukka, paljon kurssikavereitani. Toinen monella tavalla tärkeä juttu on ollut kesällä kuvattu tv-sarja Kaikki synnit.” (Kreeta)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Kerro joku legendaarinen sählinki, joka on sattunut lavalla sinulle tai kanssanäyttelijällesi. ”Näyttämöllä oli vaatteita ja mulla oli päässäni pitkä peruukki, ja ohimennessäni hiukseni jotenkin pyörittyivät yhden takin napin ympärille! Näyttelin varmaan puolet kohtauksesta siten, että yritin saada samalla itseäni irti siitä takista. Vastanäyttelijäni katsoo mua ja kääntää kasvojaan pois yleisöstä, kun naurattaa niin paljon. Pääsin mä lopulta irti, mutta kauan se kesti!” (Rosanna)

”Kehtaako tätä edes kertoa… Oli yksi tanssikohtaus, ja tanssipartnerillani ja mulla oli molemmilla ihan hirveä krapula. Meillä oli viimeinen esitys ja edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi. Yritin pidätellä oksennusta tanssikohtauksen aikana ja kun pääsi näyttämöltä pois, niin… Nooooh, UIT:n kanssa vierailtiin Alahärmän Powerparkissa ja Sari Siikanderin kanssa pudottiin tosi pahasti, ei meinattu päästä etenemään millään ja naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan noita putoamisia tapahtunut aiemminkin, mutta tämä oli pahin. Onneksi yleisöä nauratti myös.” (Kreeta)

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kirjoja, niitä mulla ei oo nykyisin aikaa lukea! Kaakaota ja pullaa!” (Rosanna)

”Ruuaksi ottaisin ainakin pastaa, pestoa ja fetaa – mun lempimättöni! Kauhea kulhollinen! Ottaisin myös jotain hyvää musaa ja punaviiniä.” (Kreeta)

Jos voisi aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte? ”Mä haluaisin nähdä dinosauruksia, ja sitten haluaisin mennä 1800-luvun lopulle tarkkailemaan naisten asemaa, kärpäsenä kattoon jonkun perheen kotiin, kun olemme nyt juuri tutkineet paljon sitä aikakautta Noran takia.” (Kreeta)

”Mäkin haluaisin nähdä dinoja! Se taitaa olla aika monella. Metsästäjä-keräilijä -meininki kiinnostaisi myös.” (Rosanna)

Oma Nora-kuvani haastattelutilanteessa... (c) Teatterikärpänen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Kreetan vastaus suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Sievä (Pumpuli)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kikkeli (Rasismi)

Mikä sytyttää sinut? - Energia (Katse)

Mikä sammuttaa intohimosi? - Yrittäminen (Liiallinen päällepuskeminen)

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu (Vittu)

Mitä ääntä rakastat? - Tuulta (Lapsen juttelua)

Mitä ääntä inhoat? - Kirkumista (Hädän ääntä)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tutkimusmatkailija (Aivokirurgi)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä (Sotilas)

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kaikki on ihan hyvin (Tee mitä haluat, bileet pystyyn!)