Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri, Minna-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Annina Enckell
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Laulujen sanat Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Musiikillinen johto ja harjoitus Mika Paasivaara
Lavastus Eira Lähteinen
Puvustus Taina Natunen
Koreografia Antti Lahti
Valosuunnittelu Juha Westman
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Projisoinnit Jarmo Jääskeläinen

Rooleissa : Lotta Vaattovaara, Ritva Grönberg, Virpi Rautsiala, Johanna Kuuva, Mikko Rantaniva, Pekka Kekäläinen, Lina Patrikainen, Karri Lämpsä, Markus Petsalo, Mikko Paananen, Ilkka Pentti, Annamari Eerola, Waltteri Haapaniemi, Johanna Hopia, Hanna Raittila ja Jukka Väinölä

Orkesteri : Tapio Nykänen (johto esityksissä sekä piano ja harmonikka), Markku Lehikoinen/Jukka Kolehmainen (basso), Toivo Rolser (viulu) ja Marko Salmela (lyömäsoittimet)

Lotta Vaattovaara ja Virpi Rautsiala 

 Uudesta kotimaisesta musiikkiteatterista ja teatterimusiikista kannattaa pitää vähän enemmän älämölöä (vaikka aina toitotan, etten ole varsinainen musikaali-ihminen, mutta silti löydän itseni niitä katsomasta aika usein) ja tehdä reissu Hämeestä Savoon. Aika pitkään minua on Kuopion Kaupunginteatteriin houkuteltu (parina kesänä olen kaupungissa kyllä piipahtanut ja lupsakkaa on meno ollut monessakin mielessä), mutta vasta yhdistelmä Äidinmaa - Snoopi Siren - Mikko Rantaniva sai minut ryhtymään lupauksista tekoihin. Niinpä sitten lähdettiin lauantaiaamuna hyvin varhain ja hyvin sumussa liikenteeseen, maisemienkatselu meni täysin pieleen sillä sankka oli sumu ihan melkein perille asti.

 Jo parikymmentä vuotta tekijöiden aatoksissa kypsytelty Äidinmaa sai kantaesityksensä Espoossa keväällä 2017 ja varsin ilahduttavaa on se, että se ei jäänyt pitkäksi aikaa hautumaan, vaan koki uuden tulemisensa Kuopiossa. Perillä ehdin ensimmäisenä hämmästelemään teatterin aulan portaita. Monikohan niissä on tullut vuosien saatossa nenilleen? Saimme kammettua itsemme kahvion puolelle, pulla oli erittäin muhevaa ja makoisaa, ja pian istuimmekin jo eturivissä. Tähän reissuun sopivia ajankohtia oli tasan yksi ja jos siinä oli ainostaan eturivissä tilaa, eipä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. En ole myöskään mikään eturivi-ihminen (vaikka muutamaan otteeseen sinne olen väkipakolla itseni parkkeerannut), mutta tämän nurinan unohdin aika nopeasti kun siinä silmien edessä hetken kuluttua kirmasi juoksumatolla kohtalaisen hyväkroppainen miekkonen (Karri Lämpsä) ja mukaan saatiin kaikenlaista joraajaa ihanan karmeissa kasarihenkisissä kuteissa. "Nyt menee lujaa" kajahti ilmoille ja rahaakin ammuttiin etukatsomoon. Kotiinviemisiksi saimme kalakukon lisäksi siis pari viidensadan markan seteliä ja olipa mukana yksi tonnin setelikin. Tienestireissu! "Nyt menee lujaa" muuten kuultiin Espoossa vasta lopuksi ja muutenkin olin aika nopeasti sitä mieltä, että vertailut sikseen, koska tämähän on täysin erilainen versio. Ja hyvä niin, niin pitääkin tehdä!

 Aluksi ollaan vanhan kaupparakennuksen edustalla, paikalla iäkkäämpi daami Anni (Ritva Grönberg) tyttärentyttärensä Lauran (Johanna Kuuva) kanssa. Yksi lenkki sukupolvien välisestä ketjusta on poistunut ja olisi perunkirjoitusten aika. Talossa on muinoin toiminut sekatavarakauppa ja Annin koti. Kankailla peitetyt myyntitiskit ja kassakoneet muistuttavat ajasta joskus kauan sitten, ja yhtäkkiä olemmekin 30-luvun lopulla ja puodissa häärää ja määrää Annin äiti Vieno (Virpi Rautsiala), joka myy tiskin alta viinaksia janoisille. Nuori Anni (Lotta Vaattovaara) esittäytyy myös ja meikäläinen ihastuu välittömästi. Miten hurmaava neito ja mitkä hymykuopat! Vieno pitää aikamoista jöötä. Ajat ovat kovat ja kovemmaksi muuttuvat, eikä nyt ole herkistelyn aika.

Johanna Kuuva 

Ritva Grönberg 

 Kova on kuri tehtailija Aarniheimonkin (Pekka Kekäläinen) tiluksilla, poikaansa Veikkoa (Karri Lämpsä) mies nälvii erilaisin haukkumanimin eikä tytär Sofia (Lina Patrikainen) pääse yhtään sen helpommalla. Veikon kohtelu kyllä korpeaa. Miltä tuntuu jatkuvalla syötöllä kuulla oman isän suusta, että "sinusta ei ole kyllä yhtään mihinkään, senkin vätys!" Ei mikään hedelmällinen kasvuympäristö nuorelle miehelle ja itsetunnolle.

 Pientä iloa tarjoillaan sentään tansseissa, joissa haitari soi ja humppapolvea alkoi minullakin kutkuttamaan, sen verran reipasta menoa oli parketilla. Voi niitä ujoja katseita ja innosta punoittavia poskia. Paikalle ilmaantuu myös salaperäinen salskea nuorukainen Olavi (Mikko Rantaniva), johon neidot oitis iskevät silmänsä. Vaan Olavipa iskee silmänsä hymykuoppiin ja Anniin, ja pian jo käydään vähän "maanmittaushommissa" syrjemmällä. Ah nuorta lempeä! Sydän pakahtuu, ja on siitä aiheesta kaunis kappalekin hiukan myöhemmin.

 Välillä palataan takaisin tuoreimpiin kuviin, ja ehdin kyllä siinä myös miettimään, että osattiin sitä ennenkin suhtautua vihamielisesti vieraisiin, ulkomaalaisenoloisiin henkilöihin ja nuoret neidot ovat joutuneet häpeillen vaikenemaan kohtaamastaan sopimattomasta lääppimisestä. Vaikeista, kipeistä asioista ei vaan puhuta ääneen. Yllättäen olemme kuin keskellä 80-luvun musiikkivideota, kun Laura ja poikaystävänsä Antero (Markus Petsalo) vetäisevät kimpassa kohtalaisen tykin rock-henkisen biisin, ja bändikin heittää uuden vaihteen silmään. Varsin monipuolista settiä saa liveorkesteri kyllä soittaa, ja mukavasti ovat näkyvissäkin monessa kohdassa. Lava pyörii, valtava punainen kuvio taustalla projisointina ja kaiken keskellä asennemuija nro 1 Laura korkkareissaan. Tämä nainen ei ainakaan suostu miesten pompoteltavaksi, ajat ovat muuttuneet todellakin!

 Kahdessa aikatasossa sujuvasti liikutaan, ja ollaan takaisin 30-luvun loppupuolella. Sota sotkee orastavat lemmenkuviot pahemman kerran, ja ehkäpä Veikkokin pääsee näyttämään isälleen, että hänestä on johonkin? Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että olisinpa elänyt sen ajan, kun sulho olisi rintamalla ja kaihoisat kirjeet kulkisivat kenttäpostin mukana. Lähtöhetken haikeus, viimeiset halaukset ja pitkät katseet, vielä vilkutus junan ikkunasta. Ikävä on jo nyt, kun juna katoaa näkyvistä. Kun toinen lupaa tulla takaisin, mutta syvällä sisimmässään molemmat tietävät, ettei se ole niin varmaa. Jokin tässä viehättää minua suuresti. Mieleeni nousee vanhat Suomi-filmit, nyt samaa tunteen paloa, tunnelmaa ja puvustoa näkee ihan väreissä!

Mikko Rantaniva ja Lotta Vaattovaara 

  Kirjeet katoavat jonnekin, äiti haluaa suojella tytärtään pettymyksiltä ja yksi ei palaa rintamalta lainkaan. Annikin ajautuu ratkaisuun, jossa ei hirveästi ole vaihtoehtoja. On ajoittain hyvä pysähtyä miettimään omiakin juuriaan ja sitä, miksi joistakin asioista on haluttu vaieta. Miksi on tehty niin kuin on tehty. Tai miksi sama kaava toistuu sukupolvesta toiseen. Siitä on lupa kuitenkin poiketa ja tehdä omat ratkaisunsa, kääntää suunta.

 Harmitti vähän se eturivissä istuminen, sillä kokonaisuus ja suuren näyttämön täysi hyödyntäminen jäi kieltämättä vähän paitsioon, kun jouduin paikoitellen katsomaan kuin tennisottelua puolelta toiselle. Projisoinneissa viehättivät vihreys ja koivut, valaistuksessa etenkin lumoavan kauniisti ylhäältä siivilöityvät säteet. Kylmät väreet menivät aaltoina lävitseni viimeistään siinä vaiheessa, kun porukka lähtee rintamalle ja ruoto suorana väki laulaa korkealta ja kovaa. Tuli sellainen Les Misérables-fiilis vaihteeksi. Ja mikä duetto vanhalta ja nuorelta Annilta ("Täytyykö sen tuntua tältä")! Äidinmaa on täynnä erittäin kauniita melodiota ja sanoituksia muutenkin, ja kappaleita ei pelkästään laulettu, ne tulkittiin hyvin vivahteikkaasti ja tunteella. Onnekkaasti Mikko Rantanivan Olavi riutui "Kuume"-kappaleen kourissa juuri suoraan edessäni ja olihan se aikamoista herkkua, vaikka sielua puristi samalla. Mutta kuten sanottu jo aiemmin, eniten viehätyin nuoresta Annista, Lotta Vaattovaarasta. Mikä raikkaus, luontevuus, ääni! Ilahdutti myös Ilkka Pentin näkeminen vihdoinkin livenä, häntä kun olen salaa fanittanut jo liki 30 vuotta...

Äidinmaa-juliste (c) Antti Karppinen 

 Hieno tuo juliste, eikö? Hauras kukka, vahvat juuret maassa, synkät pilvet, valonkajo kaukaa. Tunteisiinhan tämä meni, ja upeaa, että on kotimainen musikaali, jossa on näin paljon vahvoja naisrooleja. Lähihistoriaa, ja meillä jokaisella suvussa taatusti yhtä monta kiinnostavaa tarinaa. Mitä kertoisivat vanhat kirjeet? Valokuvat? Sormus?

 Kyllä kannatti ajella viisi tuntia Kuopioon eli sinne ja takaisin, ihan syystäkin on Snoopi Siren yksi lemppariohjaajistani. Paluumatkalla poikettiin perinteiseen tapaan Tiinan Tuvassa kalakukko-ja sämpyläostoksilla. Suosittelen sitäkin!

Esityskuvat (c) Sami Tirkkonen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kuopion Kaupunginteatteri!)