Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Farssi paluukonsertin paineista

Kantaesitys 30.1. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Sakari Hokkanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Lavastus Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Joonas Outakoski
Naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen
Riimit Sakari Hokkanen ja Ilpo Kehminen

Rooleissa : Peter Kanerva, Sauli Suonpää, Minna Koskela, Janna Räsänen ja Eija Vilpas

 Aaaa (matalalla äänellä), ja siihen päälle parit muuvit. Näin syksyllä unta, jossa istuin yksistäni penkillä ja edessäni Sauli Suonpää esitti freestyle-tyylillä räppiä aikamoisten käsiliikeiden kera. Hyvin piti Saulin pokka, minun ei. Muistan nauraneeni unessa vedet silmissä. Tätä se mun uneni sitten tiesi, kun Comeback - räpätessä roiskuu sai ensi-iltansa Arena-näyttämöllä... Täytyy tunnustaa, että räp ei todellakaan ole sieltä suosituimmasta päästä mitä musiikkimakuuni tulee, mutta niin sitä silti löysin itseni enskarihuumasta seuraamasta, miten käy kun Suomen suosituin räppäri Biiffi (Peter Kanerva) valmistautuu ilmeisen odotettuun paluukonserttiinsa. On siis vain ajan kysymys...

Biiffi ja Mela

 Hotellihuoneessa odottelu on kuin tulisilla hiilillä pomppimista, keikan alkuun enää vaivaiset kolme tuntia ja tunnelma alkaa tiivistyä. Biiffin manageri Taina (tai tässä tapauksessa mamageri, Minna Koskela) yrittää kaikin tavoin tsempata suojattiaan, joka ei malta millään pysyä paikoillaan ja vatsassakin kiertää ikävästi. Kenelläpä ei kiertäisi tärkeän hetken alla, ei Biiffi elikkäs tuttavallisemmin Pasi pysty moiselta välttymään. Varsin inhimillistä siis, ja tällä hän osoittaa olevansa ihan tavallinen kuolevainen eikä mikään jumala. Aaaa. Tietenkin hotellihuoneeseen singahtaa Suomen toiseksi kovin räppäri Mela (Sauli Suonpää) vilkkuvissa kengissään ja parit riimit siinä jo heitetään kimpassa. Minulle tulee vahva déjà vu -fiilis uneeni ja hihityttää kivasti. Melkein edessäni istuva Paleface nyökyttelee tahdissa hyväksyvästi päätään. Toimii. Mela on varsin liikkuvainen tyyppi noin muutenkin, parvekkeella käydään ja sohvalla pompitaan, ja Biiffi tietty ravaa vessassa koko ajan. No, enää ei tarvita kuin yli-innokas piccolo Hanna (Janna Räsänen), joka sattuu samalla olemaan myös suosittu tubettaja ja joka osaa kaikki Biiffin ja Melan biisit ulkoa mennen tullen. Lisäksi yksi tekomummo, yksi oikea mummo, nahkiaisia, flossausta, kylpytakkeja viittoja, vaippoja, hajonneita parvekkeenkaiteita, vähän kristallia ja Spinal Tap -henkistä pienoismallia lavasteista, tuhansista kyyhkysistä ja vierailevista artisteista. Santeri Edelweiss ja Molli Lundholm jäivät mieleeni. Noise of Finland ja Vain kyyneliä -ohjelmat, heheh.

Manageri ja Mela 

 Alkupuoli on silkkaa hysteriaa ja huutonaurua. Jotenkin jäi sellainen olo, että parodian puolelle mennään oikein kunnolla, mutta silti hahmot ovat sydämellä tehtyjä ja mukana on myös kunnioitusta tiettyä skeneä, maneereita ja jotain elämää suurempia tyyppejä kohtaan? Posketonta menoa. Varsin absurdeja tilanteita on luvassa eikä mitään perinteistä ovikohellusta, tässä tapauksessa hauskuus syntyy siitä, millaisia oletamme suosikkiräppäreiden olevan kulissien takana. Kun on pidettävä luomuksestaan ja maineestaan kiinni vaikka housut nilkoissa ja vaikka perhealbumin kuvat uhkaisivat päätyä julkisuuteen. Loppupuolella vauhti jotenkin lässähti ja jännitettäväksi jäi enää se, tuleeko paluukonsertista yhtikäs mitään ja keitä kaikkia lavalle asti loppupeleissä päätyy.

Hanna näyttää mallia 

 Peter Kanerva oli kyllä aikamoisessa vedossa, suorastaan liekeissä. Varsin uskottava ja inhimillinen Biiffi! Hyvin oli maneerit hallussa, sen verran olen minäkin nähnyt räppäyshommista. Sauli Suonpää osoitti taas elastisuutensa ja hiki meinasi nousta pintaan jo omallekin otsalleni. Minna Koskela oli varsin mainio manageri, joka joutui myös varsin kyseenalaisiin hommiin, puhetyyli etenkin huvitti minua suuresti. Ja jumankauta Janna Räsänen mitä settiä! Timanttista menoa ja riimiä! Kovin ketterästi muuten Nakkilan mummona Eija Vilpas pyörähti lattialla ympäri kalsarit vilkkuen. Illan yllätysmomentti.

Pasi ja mummo 

 Olisin halunnut nähdä Melan pahispuolta (Melankolinen) kauemminkin, miehellä selkeästi Jekyll & Hyde -tyylinen puolisko, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen irti.

 Varsin virkistävä veto noin kokonaisuutena ja mukaansatempaavia biisejä, joista ihme kyllä tässä tilanteessa tykkäsin. Kaikesta kohkauksesta huolimatta mukana myös ajateltavaa siitä, millaista on olla kuuluisa, kun kaikki tekemiset saattaa päätyä nettiin ja kuka tahansa voi napata kännykällä kuvan ja lähettää juorulehteen palkkion toivossa. Ei ole helppoa ei!

 Lopussa minäkin käsi ilmassa heiluin, eihän siltä voinut välttyä mitenkään. Tähän loppuun vielä ote tulevasta hittibiisistä Bodattu mut yksin :

Mun sydän on jäässä mut riimit pyörii päässä
Mä seilaan eteenpäin ku laiva myrskysäässä 
Nää mimmit sanoo mulle etten osaa rakastaa 
Mut osaan kyllä penkata ja kyykätä ja mavettaa 

Aaaa

 Katsotaanpa sitten muutaman vuoden kuluttua, ehkä kohtaamme uudelleensyntyneenä Hänet!

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Musikaalimatkassa-podcastin vieraana

Joulukuussa minulla oli suuri ilo ja kunnia olla suuresti arvostamani ja tykkäämäni Musikaalimatkassa-podcastin Lauran ja Siirin jututettavana yhdessä Helsingin Sanomiin kirjoittavan Laura Hallamaan kanssa. Keskustelimme siitä, millaisia eroja mahdollisesti on bloggaajalla ja kriitikolla kirjoittamistyylissä ja muutenkin. Ja kas kummaa, löysimme aika nopeasti yhteisen sävelen, ihan kirjaimellisestikin!

 Uusin jakso kuunteluun vaikkapa tämän linkin kautta.

 Millaisia ajatuksia jakso herätti?

Ikitieltä La Manchaan, Riksun kautta Espooseen ja Ruokahissin kyytiin

Minulla alkoi talviloma. Teatterihommelit lähtivät vähän käsistä vaihteeksi. Parin viikon sisälle olen onnistunut varaamaan 11 eri juttua. Bloggaajakollegani Katri Leikola (Paljon melua teatterista -blogi) lanseerasi termin kulttuuriruuhkavuodet, niitähän tässä on vietetty viimeiset vuodet. Jossain vaiheessahan tämä riemu loppuu väistämättä, joten silloin mennään kun on mahdollisuus. Jotta lomallani ehtisin tehdä muutakin kuin istua tietokoneen ääressä juttuja naputtelemassa, teen tähän alkuun poikkeuksen ja kirjoitan samaan juttuun muutamia ajatuksia viidestä eri esityksestä. Näinkin voi blogissa tehdä!

***

 Ikitie oli ensi-illassa 23.1. 2019 Lahden Kaupunginteatterissa Juhani-näyttämöllä (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti Antti Tuuri, sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen, lavastus Pekka Korpiniitty, pukusuunnittelu Sari Salmela, valosuunnittelu Jyri Suominen, äänisuunnittelu Sami Järvinen. Rooleissa Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Tomi Enbuska, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö sekä Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki ja Ilmari Ryymin. Minulla oli suuret odotukset Ikitien suhteen, kirjaa en ole lukenut mutta leffaversio meni tunteisiin syvästi ja taisin odottaa jotain vastaavaa kokemusta teatteriltakin. Toisin kävi. Tämä esitys jätti minut jotenkin täysin kylmäksi, mikään ei juuri koskettanut enkä osannut sanoa juuta enkä jaata esityksen päätyttyä. En osaa edelleenkään sanoa mitään. Huomasin pitkästyväni heti alussa jo. Muutamia kauniita näyttämökuvia esitys tarjosi, mutta se ei ihan riitä. Pitää olla muutakin. Ilmassa pahaenteisesti roikkuva orjantappurakruunumainen aitaushässäkkä oli hieno ja Kullervo (Henri Tuominen) oli ovela hahmo, jonka merkityksen tajusin vasta loppupuolella. Erityisen iloinen olen siitä, että Jori Halttunen pääsi loistamaan isossa roolissa Jussi Ketolana/Jussi Karina, aiemmin kun olen häntä nähnyt vain pikkurooleissa. Liian tuoreessa muistissa oli Lahden huimat Pohjantähdet, tässä haettiin liikekielestä vähän samaa? Tämä näytelmä meni valitettavasti kategoriaan "tulipa nähtyä". (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahti!)

***

Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Enskariputkeni jatkui seuraavana päivänä 24.1. Red Nose Companyn Don Quijoten parissa, paikkana Teatteri Avoimet Ovet (kesto väliaikoineen noin 2h 20min). Esitys on myöhemmin nähtävissä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Teksti Miguel de Cervantes Saavedra ja työryhmä, ohjaus ja dramaturgia Otso Kautto, valosuunnittelu ja kiertuetekniikka Jere Kolehmainen, musiikki/pukusuunnittelu/lavastussuunnittelu  työryhmä, vaatteet Tauko Design ja naamiot Laura Mäkelä. Näyttämöllä mainiot punanenäklovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Don Quijotesta en tiennyt ennestään muuta kuin tuulimyllyt ja Rosinante-hevosen, ja tietysti surkean hahmon ritarin Don Quijoten (Zin) ja Sancho Panzan (Mike). Työryhmä oli tehnyt ikimuistoisen reissun kirjan tapahtumapaikoille ja tätä yhteistä matkaa sitten käydään läpi esityksessäkin kera tutun kerronnan tyylin ja tietysti musisoinnin. Meininki oli jotensakin aiempaa ronskimpaa ja kuten aiemmin, kaikenlaista voi tapahtua kun on seikkailuun lähtenyt. Mikekin kommentoi kesken kaiken, että mahtaa arvovaltaisia ensi-iltavieraita hämmästyttää toisen viuhahdustyyliset katumusharjoitukset, ja yleisö pääsi/joutui osallistumaan tomaattienheittelyynkin. Itselleni kävi ns. perinteisesti ja ennen esitystä tarjottu kuohuviini alkoi loppupuolella väsyttämään kovasti enkä ihan pysynyt skarppina, mutta mukavan tiivistyksen massiivisesta teoksesta tämä tarjosi. En vielä innostunut varaamaan kirjaa kirjastosta... Musiikkina kuultiin mm. Sielun Veljiä ja John Lennonia, espanjankieli soljui kivasti klovnien puheissa välillä ja ovelasti muunnettiin sitruunan avulla musta paita täysin uusiksi. Jotenkin mieleeni jäi yhteinen matka ja toveruus, maailman muuttuminen, tuntemattoman pelko? (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Red Nose Company!)

***

 Seuraavaksi kävin seitsemättä kertaa katsomassa Riihimäen Teatterin Täti ja minä -herkkua, joka onneksi jatkuu kevätkaudella vielä muutaman näytöksen verran. Täydellinen paketti ja kokemus edelleen, ja jos on vielä näkemättä, kannattaa alkaa aktivoitumaan asian suhteen. Esitys koskettaa, naurattaa, yllättää, saa aivot raksuttelemaan ja bonuksena loistava esimerkki kahdesta erilaisesta tavasta näytellä. Toinen on jatkuvasti äänessä (Kemp/Eero Ojala), toinen on hiljaa (Täti/Katja Peacock). Musiikki ja vaihtuvat vuodenajat liikuttavat meikäläistä kyyneliin asti aina, tällä kertaa tauon jälkeen taas hitusen enemmän ja vielä kun tietää, että kohta tätä(kään) ei enää pysty näkemään... Lisäinfoa esitysajoista tämän linkin kautta.

***

(c) Stefan Bremer

 Esitystalous 3 oli ensi-illassa jo viime syyskuussa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, pukusuunnittelu Sari Suominen ja Noora Salmi, valosuunnittelu Heikki Örn, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta, musiikkituotanto ja sävellys Ylermi Rajamaa ja Tommi Koskinen. Näyttämöllä ja äänessä Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen. Huh, meinasi jäädä näkemättä ja kuulematta koko Radio Stage, kun ei aikataulut osuneet millään kohdalleen, esityksiä ei ole kuin helmikuun alkuun enää. Hymy korvissa tuli oltua koko esityksen ajan, nautinnollista seurattavaa ja erityisherkkua etenkin korville. Espoolainen radiokanava Radio Stage mennä porskuttelee omalla konseptillaan, kunnes paikalle saapuu mediayhtiön edustaja Marika (Vera Kiiskinen) ja ehdottaa uudistumista sekä vaihtelua valta-ja vastuuasemiin. Kutkuttelee mukavasti aivosoluja tämmöinen, ja visuaalinen puoli hiveli silmiä edelleen sarjan aiempien juttujen tapaan. Erityisesti ihastuin MC Myslin (Ylermi Rajamaa) räppäämiseen ja entäs sitten tummaääninen Eero Rimpelä (Raimo Grönberg) levykokoelmineen, tietämyksineen ja penkissähytkymisineen. Ja olihan mukana Tommi Korpelakin, vaikka ei fyysisesti lavalla ollutkaan. Musiikki pisti todellakin vibaa punttiin, ja erityiskiitokset käsiohjelman biisilistasta. "Tämä on Radio Stage, ja sinä olet teatterissa." Täydellistä! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Espoo!)

***

 Teatteriputki päättyi Korjaamolle Kulmasaliin, jossa esitettiin Harold Pinterin Ruokahissi. Esitys oli ensi-illassa edellisenä päivänä 25.1. ja esityksen kesto 1h 10min (ei väliaikaa). Ohjaus Helena Ryti, musiikki ja äänimaailma Janne Palosuo, valot/lavastus/puvut työryhmä, näyttämöllä Antti Jaakola (Gus) ja Jani Kallunki (Ben). Ruokahissi on yksi kaikkienaikojen suosikkinäytelmistäni, absurdi, synkähkö, yllätyksellinen ja lavalla kaksi näyttelijää. Kaksi palkkamurhaajaa odottaa käskyä pomolta tyhjäksi luulemassaan talossa. Olen nähnyt siitä aiemmin kaksi versiota ja nyt erityisesti kiinnostuin, sillä toinen näyttelijöistä (Jani Kallunki) on näkövammainen. Tässä taas hyvä esimerkki ennakkoluuloisesta asenteesta, sillä omassa päässäni kuvittelin, että pelokkaamman ja epäluuloisemman palkkamurhaaja Gusin roolissa olisi nimenomaan Kallunki, vaan toisin kävi. Mieshän oli lavalla kuin kotonaan ja liikkui ketterästi kuin pantteri! Niinhän se on, että muut aistit aktivoituvat herkemmiksi ja ainoastaan valkoisen kepin satunnainen käyttö "paljasti" hänen taustansa. No, lisämaustetta toi toki sekin, että Antti Jaakola oli ensi-iltaa ennen satuttanut polvensa ja liikkui keppien kanssa, se ei toki esitystä haitannut. Gus kun on muutenkin vähän kömpelömpi tapaus... Kiintoisa toteutus pienillä keinoilla siivitettynä, loppua jäin miettimään sattuneesta syystä eri tavalla tällä kertaa. Pinteriä haluaisin nähdä paljon enemmän Suomessa! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos!)

***

 Loman alkajaisiksi sellainen putki. Pian jatketaan, luvassa Valkoisten vankina (Espoo), Comeback - räpätessä roiskuu (HKT), Myrsky (Työvis), Parasta elämässä (HKT), Helmi-monologifestarit Helsingissä ja siellä etenkin Eero Ojalan monologi Laiha mies sekä Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri).

Pakolaiset / Tampereen Teatteri

Pakolaiset / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 17.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Perustuu Johannes Linnankosken samannimiseen romaaniin vuodelta 1909
Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi 

Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Rooleissa : Heikki Kinnunen, Eeva Hakulinen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Riikka Puumalainen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi

Heikki Kinnunen ja Riikka Puumalainen 

 Sen pitemmittä puheitta mennään suoraan asiaan tällä kertaa. Vähän varttuneempi hämäläinen talonpoika, leskimies Uutela (Heikki Kinnunen vahvassa vedossa) saa vaimokseen Keskitalon kovin vakavailmeisen ja vaiteliaan Manta-tyttären (Riikka Puumalainen). Isäntä-Keskitalon (Esko Roine) mielestä tuli tehtyä hyvät naimakaupat ja kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin, mutta toisin käy. Manta onkin raskaana toiselle miehelle ja voi sitä häpeän määrää. Välttyäkseen ikäviltä puheilta ja maineen täydelliseltä menetykseltä niin Keskitalo kuin Uutelakin perheineen muuttavat kauas Savoon, jossa elon voisi aloittaa puhtaalta pöydältä vailla menneisyyden taakkaa.

 Aika jännästi tulin "huijatuksi" heti alkuunsa. Näyttämöllä tyhjiä tuoleja ja hyvin minimalistista muutenkin. Jotenkin sitä mielessään ajattelee, että "ahaa tämmöinen pienimuotoinen toteutus ja lavakin tavallista suppeammassa käytössä", vaan kohta jo heitetäänkin aivoissa kuperkeikkaa ja takaseinä siirretään käsivoimin kauemmas, aivan kuten porukkakin siirtyy paikasta toiseen uusiin maisemiin. Kiehtovaa ja yllättävää. Ihan sitä terästäytyy ja suhtautuu tulevaan täysin eri fiiliksissä, kun tyylilajikin on jotain muuta mitä on kenties odottanut. No, Mikko Roihalta en mitään ihan perinteistä tosin odottanutkaan.

Pekko Käppi ja Riikka Puumalainen 

 Väliajalle mentäessä olin seuralaiseni kanssa silmät ymmyrkäisenä täysin "tiloissa". Mikä vimma, ryhdikkyys, hengästyttävää ja kaunista tanssin liikekieltä, nuorten vauhtia ja vastapainoksi vanhempien rauhallisuutta (vaikka sisällä kuohuu ja kiehuu taatusti), mustavalkoisuutta - ja kaiken keskellä Pekko Käpin jouhikko, jonka ääni tuntui resonoivan kehossani sisuksia myöten. Jotenkin meni kylmät väreet koko ajan jouhikon soidessa ja pulssi tuntui kiihtyvän. Oltiin jonkun mystisen voiman ja alkukantaisuuden äärellä. Vertasimme myös näkemäämme Sielun Veljien keikkaan - hurmoshenkistä menoa kiihtyvässä rytmissä. Hieno kokemus. Valtava vaikutus Riikka Puumalaisen tanssilla - kaikki tunteet ja puhumattomat sanat yritetään ravistella kehosta irti tanssin keinoin. Huikeaa seurattavaa!

 Kyyneleet nosti silmiin ja palan kurkkuuni kohtaus, jossa jouluksi saadaan luettavaksi nippu Hämeen Sanomia ja aluksi kotokulmien uutisten luku on yhtä juhlaa, mutta hiljalleen nousee haikeus ja suunnaton kaipuu takaisin juurilleen pintaan. Lehtiä putoilee lisää suoraan syliin, jokainen kieppuu ilmassa omalla tavallaan. Kuin elämä ja ihminen itse. Tuli vahvasti mieleeni oma kokemukseni vuosien takaa, kun muutin pariksi vuodeksi Vaasaan ja vanhempani tilasivat minulle Hämeen Sanomat sinne, jotta olisin perillä etelän tapahtumista. Tsehovin Kolme sisarta haikailevat jatkuvasti Moskovaan, tässä tapauksessa puheissa kaikuu Häme (niin tässä näytelmässä kuin minulla Vaasassakin). Paikalliset tuntuvat täysin vierailta, vähän pelottavilta ja puhuvat oudosti, sielu on jatkuvasti vereslihalla ja ulkopuolisuuden tunne valtaa mielen. Kotini ei ole täällä, pakko päästä pois. Juurten voima vetää takaisin.

 Tässä oli jotenkin yhdessätekemisen meininki huipussaan ja "vanhat mestarit" lavalla sulassa sovussa nuorempien kanssa, täydentämässä toisiaan. Mustavalkoisuus toistui niin puvuissa kuin videoissakin, kuin olisi katsellut välillä vanhaa kotimaista elokuvaa eikä sinne päinkään silti. Joka tapauksessa täysin erilaista teatteria mihin olen Tampereen Teatterissa tottunut!

 Erityiskiitokset haluan antaa Pekko Käpille ja Riikka Puumalaiselle. Juuri ennen väliaikaa nähty ja koettu kohtaus ei varmasti unohdu koskaan. Täytyy myös myöntää, että en meinannut saada silmiäni irti hurmoshenkisesti tanssivasta Martti Mannisesta...

Esityskuvat (c) Moe Mustafa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 12.1. 2019, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Sovitus Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Valotekniikka Saku Kaukiainen ja Vilho Micklin

Näyttämöllä : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Nyt Teatterikärpästä hemmotellaan - lempparikaksikkoni lemppariteatterissani koko kevään! Työryhmän edellinen proggis Lokki pyöri muinoin Jurkassa myös, onnistuin erinäisistä syistä sen siellä missaamaan, mutta onneksi pääsin näkemään sen Tampereella. Miten raikas ja yllättävä toteutus, ja yhteistyön jatkuminen oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lokki liihottelee teatterikentällä silloin tällöin edelleenkin, ja tarkoitus olisi lähteä kiertelemään tämän Hetankin kanssa. Mikäs sen hienompaa, siten katsomaan pääsee sellainenkin, jolla ei olisi mahdollisuutta reissata pääkaupunkiin.

 Olin valikoinut katsomisajankohdaksi ihan tavallisen vapaapäiväni, tai niinhän sitä alunperin luulin... Edellisyönä olin nukkunut ehkä kolme tuntia, herännyt aamulla aikaisin, unohtanut hanskani kotiin, tehnyt mielenkiintoisen haastattelun, lähtenyt ajatuksissani metrolla väärään suuntaan ties kuinka monta pysäkinväliä, nukahtanut elokuviin ja tappanut aikaa kahviloissa kolme tuntia. Ja ostanut uudet hanskat. Täytyy myöntää, että virkeystaso ei ollut ihan paras mahdollinen saavuttuani Teatteri Jurkkaan ja yritin esittää skarpimpaa mitä todellisuudessa olin. Epäonnistunut tankkaus ja kisakunnon ajoitus täysin pieleen, näin voisi sanoa. Päivän odotetuin hetki kun oli vasta edessä.

 Teatterin taikaa on monenlaista, mutta yksi niistä on se, että esityksen alettua ja Mettänen/Ojala -kombon päästyä vauhtiin ei meikäläisellä ollut enää väsymyksestä tietoakaan, mitä nyt välillä meinasi haukotuttaa, kun Niskavuoren entinen "trenkipoika" Akustikin (Eero Ojala) niin leveästi leukapieliään revitteli tämän tästä. Niskavuoren Hetan tarina oli minulle ennestään tuttu ja pysyin käänteissä hyvin kärryillä, ja luulen että tässä käsittelyssä tarinaa tuntemattomankin on helppo seurata tapahtumien kulkua. Korskea Heta (Ella Mettänen) naitetaan renkipojan kanssa ja yhdessä aletaan rakentaa niin tulevaisuutta kuin Muumäen tilaakin (tässä tapauksessa Mmmuumäki pitää lausua ikään kuin lehmä ammuisi...). Tai yhdessä ja yhdessä, Heta passuuttaa kaikkia minkä ehtii, ylpeys ei anna myöten edes vesilasin ojentamiseen. Vaan mitä mahtaa piillä Akustin mystisessä arkussa..?

Nuori "onnellinen" morsian Heta 

 Hahmoja on melkoinen määrä ja siinäkin tämän version kiehtovuus tiivistyy - Ellalla hahmoja on viisi, Eerolla peräti kymmenen. Salamannopeita leikkauksia hahmosta toiseen, eleitä, liikekieltä, puheen muunnosta. Silkkaa nerokkuutta, millintarkkaa näyttelijäntyötä ja taitavaa puhetekniikkaa - eihän katsojana voi muuta kuin hyristä tyytyväisyydestä! Ja juuri kun on tuudittautunut siihen, että miten perinteisesti tätä kohtausta on käsitelty (tavallaan perinteistä mutta silti ei sinne päinkään) ja Jurkan pieni tila tuntuu suurenevan ja kaikki prameat pytingit metsineen kohoavat silmiemme eteen, tartutaankin näyttämöllä "kännykkään" ja esitellään tiluksia ja perheenjäseniä puhelimen kautta. Salakavalasti astelee nykyaika kehiin.

 Vuosien saatossa ja tiluksien kasvaessa Hetan asukokonaisuudet komistuvat (näppärästi pelkällä yksinkertaisella kankaalla ilmaistaan se, että tässä on emäntien emäntä ja se, joka sanelee kaapin paikan ja manspreading-tyylinen asentokin tuntuu levenevän entisestään) huvittavallakin tavalla, jostain syystä mieleeni tuli Game of Thronesin Cercei valtaistuimellaan, vieressä viinilasin sijaan pääkalloastiallinen sokeripaloja ja sen kanssa pasteeraamista. Ikääntyvää, yhä periksiantamatonta katkeraa Hetaa seuratessani nousee pala kurkkuun ja mietiskelen itsekseni jälleen kerran, miten onnekas olen kun saan kunnian istua tässä näin, eturivissä lähietäisyydeltä moista herkkyyttä ja tarkkuutta ihaillen.

 Hetan lisäksi muita suosikkejani (jos nyt lempilapsien seasta suosikkeja ylipäätään pystyy nimeämään) olivat piskuinen Jaakko-poika (Ojala), jonka puheesta ei oikein saanut selvää sekä juoruileva kaksikko Iita ja Nikkilän emäntä. Herrjee! Akustin touhuilemista ja touhuilemattomuutta seuratessani tuli yllättäen varsin kotoisa olo. Sohvalla raukeana päivän askareiden jälkeen huilaileva isäntä, kankun nosto ja ilmojen päästely, vaimon pieni kiusoittelu ja kutittelu sekä hellä kosketus nenänpäähän. Onkohan meidän olkkarissa joku valvontakamera? Vielä olisi puuttunut, että Akusti olisi sanonut Hetalle "tästä rouwalle kahvia"...

 Heta poistuu, valot himmenevät hiljalleen. Kyynel nousee silmäkulmaani - onnesta, ei haikeudesta. Taas on taiteella tyydytetty olo, ja pieni suuri helmi nähtynä. Onneksi pääsee uudestaankin katsomaan, varasin varmuuden vuoksi muutamaan muuhunkin näytökseen liput. Tietenkin! Nyt luuria kouraan muutkin ja Jurkkaan varausta soittamaan tahi netin kautta ostelemaan, konstit on monet. Lisäinfoa tästä linkistä.

 Rohkenen tunnustaa, että rakastan tätä kaksikkoa - Ellan ja Eeron mutkatonta, keskinäistä luottamusta henkivää tapaa olla yhdessä näyttämöllä. Pitkä yhteistyö näkyy ja tuntuu.

ps. Hauska lisä oli käsiohjelmaan painettu whatsapp-keskusteluotos, jossa arki ja taide kohtaavat.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Amor fati / Kansallisteatteri

Amor fati / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta Kiasma-teatterissa syksyllä 2017, Kansallisteatterissa esitykset 15. ja 16.1. 2019

Kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka
Teksti Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen, Tatu Nenosen ja GQ Magazinen kanssa
Lavastus ja valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Taiteellinen neuvonanto Vironniemen päiväkodin Viskarit

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Anni Puolakka, Tatu Nenonen ja Anna-Mari Karvonen

 Saan sähköpostiini viikottain kymmeniä eri tiedotteita ja osa niistä menee täysin ohi. Kiireessä lukaisen otsikon ja sen kummemmin reagoimatta viskaan viestin roskakoriin. Nimi "Amor fati" jäi otsikosta mieleeni joskus 2017, mutta viestin sisältö jäi lukematta. Muutamia kirosanoja tuli päästeltyä viime Teatterikesänkin jälkimainingeissa, onnistuin missaamaan ilmeisesti jotain hyvin pysäyttävää. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikkea en mitenkään pysty näkemään ja paljon menee muutenkin ohi ennen kuin älyän tehdä asian eteen jotain, mutta nyt jäi jotenkin kaivelemaan kunnolla. Sydämeni pomppasi kurkkuun kun sattumalta huomasin, että Amor fati olisi mahdollista nähdä Kansallisteatterissa. Tätä en missaisi!

Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria, Petri Virtanen 

Nyt kolme tuntia esityksestäkotiutumisen jälkeen istun koneen ääressä keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. Olo on edelleen jotenkin itkuinen ja havahdun siihen, että tuijotan seinää täysin muissa maailmoissa. Jotain pitäisi kirjoittaa, mutta mitä? Sen tiedän, että liika selittely ja turha analysointi ei tähän kohtaan sovi millään. On haastavaa sanallistaa kokemaansa, kun kädet tärisevät näppäimistöllä ja katse harhailee pitkin seiniä. Vain esityksen nähnyt tietää mitä tarkoitan. Tai sitten ei. Katsomiskokemus on jokaisella oma, yksityinen.

 Mitä oikein näin? Toimittaja (Anni Puolakka) tekee syväluotaavaa haastattelua Brad Pittin (Samuli Niittymäki) kanssa. Kyllä vaan, Brad Pittin. Aluksi siemaillaan matcha-teetä. Näyttämön keskellä on läpinäkyvän pressun alla 200 kg savea. Haastattelun edetessä savimöykkyä kostutetaan, muovataan, leikataan, lytätään, paiskotaan, hyväillään. Savi on painavina laattoina selän päällä, taakkana hartioilla, kynsien alla, pehmeänä onkalona johon upota. Kaiken alku? Ihmisyys?

 Pieniä savipaakkuhahmoja paiskotaan vimmalla keskelle lavaa kiihtyvällä tahdilla, ja jostain syystä mielessäni piipahtaa Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa askarrellaan sielu muovailuvahasta. Miksei myös savesta... Mukaan kaikki traumat ja pettymykset - ja yllättäen pala nousee kurkkuuni ja joudun pidättelemään itkua useampaan otteeseen. Oloani ei yhtään helpota se havainto, että "Bradin" silmissä on jotain äärimmäisen surumielistä ja koskettavaa, haavoittuvaista. Hän ei pääse lavalla pakoon minnekään, joka suunnasta tuijotetaan (lavaa ympäröi neljä katsomoa).

 Koin suunnatonta hämmennystä ja häkeltymistä, puristavaa ahdistusta ja vapauttavaa helpotusta. Haikeutta. Vertaisin tätä myös samalla näyttämöllä nähtyyn Tabuun, jossa oloni oli enimmäkseen hyvin epämukava katsomossa. Jyskyttävä ääni ja valot - sitten mieletön rauha, hiljaisuus ja pimeys. Valojen sytyttyä olo oli jotenkin pyhä, uudelleensyntynyt. Hengellinen kokemus. Nyt oltiin samankaltaisen äärellä, ehkä jonkun vielä henkilökohtaisemman, alkuvoimaisemman. Hyvä kun muistin hengittää. Koko ajan tiesin kuitenkin olevani vahvasti elossa.

 Olen mykistynyt ja vaikuttunut ja ikuisesti kiitollinen siitä, että näin tämän. Mitään vastaavaa, näin fyysistä, paljasta ja henkilökohtaista en ole koskaan nähnyt, enkä varmaankaan tule näkemään. Tällä hetkellä en edes halua nähdä. Ja mikä parasta, Samuli Niittymäki -fanitukseni on vastajulkistettu ja heti perään näen hänen koko näyttelijyytensä täysin uusin silmin.

Kiitos koko työryhmälle!

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Teatterikärpäsen tärpit alkukeväälle 2019

Teatterivuosi 2019 on lähtenyt jo hiljaksiin käyntiin ja ensi-iltoja paukkuu siellä sun täällä. Itse sain ympättyä kalenteriini jo suhteellisen monta kiintoisaa esitystä ja vähän näyttäisi siltä, että jos sama meno jatkuu, lähtee tämä vuosi taas lapasesta jo heti alkuunsa. No, onhan 10v-juhlavuosi! Muistathan muuten osallistua juhlavuoden kilpailuun! Voittaja valitaan kaikkien vastanneiden kesken, ei siis ole oikeita tai vääriä vastauksia. Lisätietoja kilpailusta täältä.

 Linkkaan tähän nyt perinteiseen tapaan muutamia kiintoisia juttuja alkukeväältä, ensi-iltaantulojärjestyksessä (pari on jo ehtinyt olla enskarissa). Monta tervetullutta paluuta on luvassa!

* Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 10.1. ja kaikki esitykset ovat näköjään jo loppuunmyytyjä mutta eipä hätää, tämän voi nähdä myöhemmin myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Ohjaus Sanna Silvennoinen, musiikki Karl Sinkkonen ja lavalla the One and Only Marc Gassot. (Tämä on tärpeistäni ainut, jonne en ehtinyt lippua varaamaan ajoissa, joten toistaiseksi tätä ei kalenteristani vielä löydy...) EDIT. Lisäesityksiä toukokuun lopulle Kansallisteatteriin tullut myyntiin! Nyt hopi hopi!

Niskavuoren Heta (c) Marko Mäkinen

* Niskavuoren Heta, Teatteri Jurkka. Ensi-ilta oli 12.1. Aaaaaaa, Ella Mettänen ja Eero Ojala, siinä melkoinen kaksikko! Viimeksi pistivät Tsehovin Lokin aikamoiseen käsittelyyn ja nyt on vuorossa Niskavuorta. Ohjaus Henri Tuulasjärvi (ohjasi Lokin myös). Tätä odotan erittäin, erittäin mielenkiinnolla ja vielä lemppariteatterissani!

* Ikitie, Lahden Kaupunginteatteri, ensi-ilta 23.1. Antti Tuurin Ikitien leffaversio pisti todella hiljaiseksi ja saas nähdä, meneekö yhtä rajusti tunteisiin kun kaikki tapahtuu silmien edessä teatterissa... Ohjaus Hanna Kirjavainen, rooleissa mm. Jori Halttunen, Saana Hyvärinen ja Tomi Enbuska.

* Don Quijote, Teatteri Avoimet Ovet, ensi-ilta 24.1. Hurmaavat ja mainiot Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat täällä taas, jihuu! Tällä kertaa pistetään Don Quijote käsittelyyn ja lopputulos yllättää takuuvarmasti. Ohjaus Otso Kautto. Esitys kiertää siellä sun täällä, ja sen voi nähdä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa.

* Comeback - räpätessä roiskuu, Helsingin Kaupunginteatteri, ensi-ilta 30.1. No nyt on erikoista menoa tuloillaan... Suosikkiräppärin paluu! Yhtään ei hajua mitä on luvassa, mutta ainakin näin enneunen, jossa Sauli Suonpää pisti räpäten. Ohjaus Sakari Hokkanen, rooleissa Peter Kanerva, Minna Koskela, Eija Vilpas, Sauli Suonpää ja Janna Räsänen.

Sammakkokuningas (c) Tommi Mattila 

* Sammakkokuningas, Kansallisteatteri, ensi-ilta 13.2. Ohjaus ja käsikirjoitus Pasi Lampela, lavalla Sari Puumalainen sekä Heikki Nousiainen ja Mikko Nousiainen, ensimmäistä kertaa isä ja poika samalla lavalla. Mielenkiintoista!

* Making of Lea, KOM-teatteri, ensi-ilta 15.2. Tässä voi olla kaikki mahdollista ja se jos mikä kiinnostaa. Teksti ja ohjaus Juha Hurme, rooleissa Paavo Kinnunen, Jarkko Lahti, Vilma Melasniemi, Sara Melleri, Juho Milonoff ja Eeva Soivio.

* Hamlet, Turun Kaupunginteatteri, ensi-ilta 15.2. Päätin joskus, että nyt on varmaankin Hamlet-kiintiöni jo täynnä, mutta jos ohjaajana on Paavo Westerberg ja lavastajana Markus Tsokkinen, niin siinä jo pari loistavaa syytä lähteä Turkuun. Lavalla aikamoinen sakki myös, mm. Jussi Nikkilä, Eero Aho, Pia Andersson ja Carl-Kristian Rundman. Pakkohan tämä on nähdä!

* Medusan huone - kuvia vallasta, Q-teatteri, ensi-ilta 21.2. Q-teatteri yllättää aina, ja Tommi Korpela pitkästä aikaa lavalla, joten muita selityksiä ei tarvita... Paitsi että teksti ja ohjaus Saara Turunen ja rooleissa Tommin lisäksi Elina Knihtilä, Katja Küttner, Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi.

Kuva Harri Hinkka, graafinen suunnittelu Maria Atosuo 

* Spiraali, Tampereen Teatteri, ensi-ilta 21.2. Taikuutta ja lavahypnoosia! Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori, rooleissa Ville Majamaa ja Jarno Hyökyvaara sekä iso liuta Tampereen Musiikkiakatemian musiikkiteatteri-ja tanssiopiskelijoita.

 Näiden tärppien lisäksi olen menossa katsomaan Pakolaiset, Rikos ruutupaperilla ja Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri), Pasi was here (Lahden Kaupunginteatteri), Villiä hurjempi Pohjola (Suomen Komediateatteri) ja Myrsky (Tampereen Työväen Teatteri). Toki täytyy Riihimäen Teatterin Täti ja minä nähdä vielä muutaman kerran ja kolmas kerta Kansallisteatterin Kolmea sisarta kutkuttelee myös. Näin siis alkukeväästä, maaliskuulle uudet tärpit sitten luvassa (jos muistan ja olen vielä tolpillani tämän katselmuksen jälkeen).

 Jos bongaatte minut teatterista, saa tulla juttusille!

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo

 Nyt on tullut nähtyä jotain niin häröä ja nerokkaasti vinksahtanutta menoa, ettei paremmasta väliä. En osaa edes kirjoittaa mitään, sillä esityksen jälkeen en osannut kävellä suoraan enkä pukea takkia päälleni, ja olisin varmaan lähtenyt väärään suuntaankin, ellei mukanani olisi ollut tuttua saattajaa. Muutama rivi on kuitenkin ihan pakko kirjoittaa ihan vain siksi, että joskus voi tarkistaa mitä on tullut nähtyä, jos muisti alkaa pätkiä. Luulen kyllä, että tämä esitys ei ihan äkkiä muistoista häivy...

 Näyttelijöillä oli kaikilla polvisuojat ja ihan syystäkin. Yleisölle olisi voitu jakaa myös jotain suojia ties mihin, jos vain olisi tiennyt mihin kohtaa iskuja tulee kovimmin? Varmaankin aivoihin. Itselläni oli esityksen aikana sellainen olo, että halusin tai en, nyt laitetaan meikäläisen aivot taas tehosekoittimeen Robbie Williamsin Feelin tai pikemminkin W.A.S.Pin Animal (Fuck Like A Beastin) soidessa taustalla, tehot täysille ja kun survos on valmis, kansi irti ja koko komeus Takomon seinille. Tai sitten niin, että jokaiseen ruumiinaukkooni on työnnetty dynamiittia ja sytytyslanka kytemään ja sitten hiljalleen homman edetessä BOOOOOM!!!! Ja silti nautin jollakin sairaalla tavalla ihan joka hetkestä, ja olisin voinut katsella koko spektaakkelin heti perään uudestaan. Takanani istunut pariskunta huusi tasaiseen tahtiin "Mitä vittua!!?" huutonaurun säestämänä pitkin esitystä ja olin kuulevinani myös lauseen "Älkää nyt enempää..." kun moderni tanssiteos ihmiskunnan synnystä jatkui ja jatkui kiusallisen pitkään. Moderni tanssiteos, jossa tapettiin ja paneskeltiin kaikilla mahdollisilla konsteilla, yksin ja yhdessä.

Tanssiteos käynnissä

 No juu siis näyttämöllä nähdään niin Mary Shelley luomuksineen ja kirjan henkilöitä useampana kappaleena kuin myös lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley, haudanryöstöä, Victor Frankensteinin opintoihin liittyviä projekteja (minivesimeloni saa kyytiä ennennäkemättömällä tavalla), helvetisti juoksua ja kaikenlaista painimista, Olio laulamassa Radioheadia, käynnistyskaapelit, kaalinpään kova kohtalo, miimistä panemista potenssiin kymmenen, body pump -tunnille uteliaana tunkevaa Oliota, kakkosnelosella päin naamaa läiskimistä, saksankieltä ja englantiakin, kun eturivistä bongataan engelsmanni ja hänelle sitten pitää selostaa välillä tapahtumien kulkua, jos ei herra noin muuten ole kärryillä... Ja kun pulssi jo valmiiksi lyö ylikierroksia, lähtee HIM ja Join Me In Death soimaan ja meinaa itku päästä, ja samalla naurattaa.

 Jostain syystä esityksen jälkeen teki mieli kiroilla kovaa ja saksaksi, ehkä vähän hyppiä tai ainakin potkaista joku roskis tai vastaava kumoon, riisua kaikki vaatteet ja juosta ympyrää siinä Takomon edessä sohjossa. Mutta ehei, enhän minä nyt semmoista. Taisin sanoa painokkaasti "HELVETTI!"

 Teatterissa on parasta yllättävyys. Se, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se, kun ehtii ajatella, että "ei kai tuo nyt vaan..." ja sitten omia aatoksiani älyttömämpää tapahtuu ihan siinä silmieni edessä. Se, kun tekee mieli hieroa innostuksesta käsiään yhteen ja hihkua "jes jes jes JES!" Se, kun olo on ihan vinksahtanut ja pöllämystynyt ja hymyilyttää vaan. Se, kun silmät tuntuu pullistuvan päästä niin kuin piirretyissä, koko pää räjähtää ja jäljelle jää vain märkä läntti. Se, kun tekisi mieli katsoa sama veto heti uusiksi. Se, kun ei osaa sanoa mitään järkevää ja kun tarkemmin ajattelee, ei tarvitsekaan.

Käsittääkseni tämä esitys on ensin nähty viime syksynä Ridasjärvellä jossain ladossa?! Onneksi nyt tuli nähtyä Takomossakin, ja vielä sunnuntaina! Täydellinen päätös viikolle ja tammikuun alulle. Tähän aikaan vuodesta ei useinkaan ole tapahtunut mitään sen erikoisempaa, mutta nyt tuli poikkeus.

Edelleen on sanottava se, että Miro Lopperi on hyvää vauhtia nousemassa yhdeksi suosikeistani. Pitäkää silmällä!

Miro Lopperi 

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo 13.1. 2019

Kesto 2h 22min (väliaikoineen)

Ohjaus Juho Mantere
Ääni- ja valosuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Puvustus Eeva Mantere

Näyttämöllä Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Esa-Matti Smolander ja Miro Lopperi

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

Esityskuvat (c) Aleksi Nurminen

Teatterikärpänen raadiossa

Jehuu, hetki sitten tuli käytyä YLE Hämeenlinnan aamuvieraana höpisemässä teatterista ja bloggaamisesta. Toisesta pätkästä tuli FB-livekuvaa ja kiinnostuneet voivat tsekata tästä, millainen oli meininki. Hauska oli vierailla radiossa!

Linkki FB-liveen löytyy täältä.

Haastattelussa Pia Piltz

Pia Piltzin tapasin marraskuun puolivälissä 2018 varsin tunnelmallisissa merkeissä Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Kynttilänvalossa istuttiin ja lämpimiä juomia siemailtiin.

Vuonna 1990 syntynyt Pia on horoskoopiltaan kalat. ”Oon kotoisin Helsingistä ja asunut koko ikäni siellä, eri kaupunginosissa tosin. Nyt pari viimeisintä vuotta oon asunut täällä Tampereella. Isäni on paljasjalkainen stadilainen, äitini on kotoisin Tampereelta. Piltz-sukunimeni tulee äitini puolelta, sukuaan asui Karjalassa ja ihan alunperin ovat peräisin Tsekkien alueelta.”

Pia Piltz (c) Harri Hinkka 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilemista, se on musta todella terapeuttista ja sopivalla tavalla haastavaa. Bravuureita? Tykkään tehdä erilaisia risottoja ja oon ottanut nyt korvapuustit haltuun. Vapaalla oon lisäksi jollain tavalla musiikin kanssa tekemisissä usein, soittelen pianoa ja laulelen itsekseni kotona. Rakastan musiikin sovittamista, ja kahdessa bändissä laulan (toinen on ”rautalankaa”, 50-ja 60-lukua, ja toinen soul/funk-osastoa). Oon myös mukana Tampereen Taiteellisessa Kuorossa, lasken sen kyllä harrastukseksi, vaikka mukana on paljon kollegoja teattereista. Kuorossaolo on hirveän vapauttavaa, harjoitellaan yhdessä eikä olla kiinni missään tietyssä produktiossa. Kunnianhimoista meininkiä mutta rennolla otteella”, Pia myhäilee.

Mitenkäs muu soittotaito? ”Kitaraa soitan niin, että pystyn säestämään itseäni. Pianoa oon soittanut teatterissakin, täällä Tampereella viimeksi Patriarkassa ja Kansallisteatterissa Pohjalla-näytelmässä.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mun vahvuuteni on yhdessätekeminen ja sen voiman ammentaminen, oon hyvä tarttumaan ideoihin ja jatkamaan muiden ajatuksia. Tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni ja yhdessä muiden kanssa oon parhaimmillani. Oon hyvä kuuntelija ja tietyllä tavalla herkkä. ”Erityistaitoinani” voisin mainita laulun, tanssin ja ruotsin kielen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Varmaankin akrobatia! TeaKissa meillä oli akrobatiaa, mutta jostain syystä mua aina pelotti niillä tunneilla. Oon sen suhteen vähän säikky. Oon kokenut pituuteni tässä ongelmalliseksi – jos tulen alas jostain, tulen rysähtäen ja koen itseni kovin kömpelöksi tämän asian kanssa. Sitä olisi vaan pitänyt tehdä enemmän, jotta olisin tottunut ja oppinut paremmin kehonhallintaa. Tanssin kautta tähän on kyllä tullut jo helpotusta.”

Mikä työsi on tuntunut toistaiseksi isoimmalta haasteelta? ”Tämä viimeisin eli Anna Karenina. Se ei ole mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut haastavalta, vaan siten, että ”nyt mä otan tämän ja teen tämän ja tartun kiinni kaikin tavoin”. Tehdään tämä yhdessä. Harjoituskausi oli aikamoinen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli myös todella antoisaa aikaa. Opin paljon itsestäni. Suhtauduin antaumuksella harjoitteluun ja koko teokseen jo siinä vaiheessa kun sain tietää roolistani, ja siitä lähti käyntiin ajatustyö, joka huipentui ensi-iltaan ja jatkuu edelleen. Henkisesti haastavin ja samalla opettavaisin juttu kyllä.”

Lari Halme ja Pia Piltz/Anna Karenina, Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

”Mulla on sellainen olo, että ihan jokaisessa proggiksessa on omat haasteensa ja omat opetuksensa. Kaikista oppii jotain eri tavalla. Cats oli fyysisesti haastava, paljon tanssia. Näytelmä joka menee pieleen oli haastava siinä mielessä, että koen olevani enemmän lyyrinen kuin rytminen näyttelijä. Haluan oppia lisää komedian rytmistä ja ajoituksesta, siitä jäi sellainen komediannälkä.”

Näytelmä joka menee pieleen/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, isäni on musiikillisesti lahjakas ja on mukana toisessa bändeistänikin.”

Miten sinä sitten aikanaan päädyit teatterin pariin? ”Oon usein miettinyt tätä, että mistä kaikki oikein lähti… Luulen, että iso merkitys oli sillä, että isoäitini oli töissä Svenska Teaternin kansliassa ja usein kun olin hänen luonaan hoidossa tai kyläilemässä muuten, pääsin katselemaan harjoituksia ja kulkemaan siellä vanhan teatterin käytävillä. Siinä on jotain äärettömän taianomaista, vieläkin muistan vaatteiden tuoksun kapeilla käytävillä, sokkeloiset reitit ja teatterin verhot. Harjoituksissakin oli tietynlaista taikaa – ensin harjoittelevat ja sitten ovatkin taas omana itsenään keskustelemassa. Tällä kaikella on ollut iso vaikutus siihen, että pidän teatterissatyöskentelyä jotenkin taianomaisena edelleen. Sitten hakeuduin kaikenlaisiin näytelmäkerhoihin mukaan. Koulussakin meillä oli kerhotoimintaa ja ala-asteella sai hakea mukaan ilmaisutaitokerhoon, jonka lopputulos esitettiin aina Kanneltalolla. Esitystä valmisteltiin pitkään ja olin niissä monena vuonna. Yläasteen kävin Viikin ”Norssissa” ja siellä tehtiin vuosittain musikaali tai näytelmä, jossa olin aina mukana.”

”Sitten pääsin Kallion lukioon ja aluksi ajattelin, että ilman muuta haluan isona näyttelijäksi. Siellä aloin kuitenkin epäillä, että onko sittenkään niin. Tein lukiossa enemmän kursseja musiikkiin ja tanssiin liittyen, koska musta tuntui siltä, että teatteri ja näytteleminen on jotenkin elitististä siellä. En päässyt oikein mukaan porukoihin ja mulla oli sellainen olo, että meno on liian miellyttämisenhaluista ja kilpailuhenkistä. Kyräilevää. Hain seuraavaksi Sibelius-Akatemiaan ja luokanopettajaksi, enkä päässyt kumpaankaan. No, seuraavaksi hain Laajasalon Opistoon näyttelijälinjalle kaikesta huolimatta, pääsin ja olin siellä vuoden. Päätin kokeilla TeaKia sen jälkeen ja pääsin sisään ensiyrittämällä 2010, ja oon kyllä tosi onnellinen, että lopulta hain sinne. Valmistuin 2016, vuoden muuta kurssiani myöhemmin. Yksi ylimääräinen vuosi meni työharjoittelussa täällä Les Misin parissa, en pystynyt samaan aikaan opiskelemaan.”

Les Mis/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Jatkuvaa modulaatiota – näyttelijä muutosten keskellä” ja se käsitteli keskeneräisyyden sietämistä, omaa epävarmuutta ja sen hyväksymistä, että koskaan ei tulla valmiiksi.”

Entä mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli Riihimäen Teatterin ”Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret”, Elina Snickerin teksti ja Markku Arokannon sekä Saana Lavasteen ohjaus. Se oli kyllä hieno proggis, oltiin sen kanssa Tampereen Teatterikesässäkin ja tässä Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.”

Harmony Sisters/Riihimäen Teatteri (c) Aki Loponen 

Miksi olet näyttelijä? ”Mä rakastan harjoitella, mulle se on tämän ammatin suola. Yhdessä harjoitteleminen, hakeminen ja löytäminen. Miten tämä tarina voitaisiin kertoa. Itse esitys tulee sitten plussana kaiken päälle. Saamme kertoa tarinoita, joilla on isommassa mittakaavassa merkitystä ihmisille. Yhdessä leikkiminen, pohtiminen ja saman asian äärellä oleminen.”

Ovatko nämä asiat muuttuneet siitä kun menit kouluun ja jos ovat, niin millä tavalla? ”Silloin syyt olivat enemmän henkilökohtaisella tasolla. Mun piti jollain tavalla päästä purkamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan eri asioita ja näkemyksiä eri roolien kautta. Joku opettaja sanoi silloin, että ”ei voi esittää jotain muuta, jos ei tiedä kuka itse on”. Tuon kysymyksen äärellä oon ollut hyvin pitkään. Tää on ollut jatkuvaa etsimistä sen suhteen, kuka minä itse olen. Oon etsinyt jatkuvasti erilaisia keinoja löytää itsestäni uusia puolia teatterissa. Rooleissa on aina osa minua ja jokainen rooli myös opettaa jotakin minulle.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. Miksei useampikin. ”Ensimmäisen opin oon saanut työn kautta, eli ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä teatteria tai näyttelijäntyötä. On ollut ihanaa huomata, että kaikki metodit, tekniikat ja eri näkemykset puhuvat samasta asiasta eikä mikään sulje toisiaan pois. Avoimuus asioiden suhteen on ollut hyvä oivallus, aina lähdetään alusta. Toinen oppi on toistoihin liittyvä armollisuus itseään kohtaan, esim. Catsiä tulee vedettyä yhteensä 127 kertaa. Ei tarvitse lähteä pusertamaan jotain, mikä ei synny luonnostaan. Paitsi tietenkin sovitut koreografiat.”

Onko sinulla ollut omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä en oo koskaan ollut mikään varsinainen ”fanittaja”-tyyppi nuorenakaan, mulla ei ollut bändien kuvia seinillä enkä seuraillut ketään tiettyä tyyppiä. Ei mulla nytkään ole yhtä tiettyä esikuvaa, kaikista löytyy ihailtavia ja arvostettavia piirteitä ja ajatuksia. Nyt harjoitellaan Pakolaiset-näytelmää, jonka ohjaa Mikko Roiha ja mukana on mm. Heikki Kinnunen. Siinä pari esimerkkiä, joiden katselusta ja kuuntelusta tulee hyvä mieli. Mikko Roihalla on niin innostunut asenne ja Kinnunen on opettanut mulle tietynlaista juurevuutta. Näyttämölle mennään elämään eikä esittämään. Siinä on jotenkin lähellä sydäntäni oleva lause muutenkin! Me olemme eläviä ihmisiä ja joka päivä erilaisia. Muutenkin tuntuu hyvältä ja kiitolliselta olla tässä teatterissa, hienossa porukassa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Benedict Cumberbatch! Just katselin netistä ”behind the scenes”-pätkiä, joissa ne filmasi sitä Smaugia Hobitti-leffoihin… Olipa vangitsevaa meininkiä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”No, hirveesti vilisee mielessä vaihtoehtoja nyt kun alkaa miettimään, monet jo kuolleita, mutta jos heidätkin lasketaan niin olisi upeeta laulaa Freddie Mercuryn kanssa oikeestaan ihan mitä vaan. Vaikka “Somebody to love.” Tai sitten Ella Fitzgeraldin kanssa jameihin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Aleksanterin teatterissa, Kansallisteatterissa, Riihimäen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Vierailtu on useammassakin paikassa, Pohjalla-näytelmän kanssa olimme teatterifestivaaleilla Pietarissa ja Bogotassa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla merkityksellinen. ”Les Misérables oli ensimmäinen ammattiteatterityöni (olin Époninen roolissa, vuorotellen Saara Lehtosen kanssa) ja oli upeaa päästä tänne Tampereen Teatteriin. Siitä lähti ajatus, että haluaisin joskus työskennellä täällä ja laulullisesti se oli hieno, iso haaste. Meillä oli tosi kiva porukka ja roolini oli mielenkiintoinen. Pohjalla-näytelmän harjoitusprosessi oli kiintoisa! Harjoituksissa tapahtui käänne, joka muutti koko esityksen luonnetta. Aluksi aloimme tehdä sitä aika orjallisesti näytelmätekstin mukaan sana sanalta ja lause lauseelta. Kerran sitten ohjaaja Janne Reinikainen tuli harjoituksiin, heitti plarin sivuun ja ilmoitti tuoneensa paikalle kaalikeittoainekset ja juotavaa. Improvisoikaas tästä nyt sitten, kesto on mitä on ja käytätte tekstistä mitä käytätte. Aamusta on aloitettava ja lopussa menette nukkumaan. Lisäksi hän luetteli muutamia tapahtumia, joita halusi näyttämöllä nähdä, ja siitä syntyi esityksen muoto. Koko dramaturgia meni jännällä tavalla uusiksi, ja se oli aika tajunnanräjäyttävää. Näytelmässähän ei ollut perinteistä juonikuljetusta, vaan se oli tavallaan tapahtumien vyöry. Piristävä tapa tehdä teatteria.”

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer 

Aiemmin oli jo puhetta teatterin taiasta. Voiko sitä selittää? ”Mun mielestäni teatterin taika liittyy jotenkin ainutkertaisuuteen ja yhteiseen aistikokemukseen. Parhaimmillaan teatterikokemus on kokonaisvaltainen elämys. Esitys tavallaan vangitsee sisäänsä! Tila ja aika unohtuu.”

Teatterin taiasta heräsi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu, jossa liikuskeltiin aika henkilökohtaisella tasolla. Parasta!

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Toisten ihmisten innostuneisuus ja palo tehdä asioita, imen sitä helposti itseeni. Tämä pätee sekä hyvässä että pahassa, mut saa helposti myös synkistymään. Ruokahommissa mua innostaa Masterchef Australia, oon saanut sieltä paljon hyviä vinkkejä!”

Podetko esiintymisjännitystä? ”Poden toki, mutta uskoisin että se on aika normaalilla tasolla. Tunne ei ole mitenkään ylitsepääsemätön, mutta kyllä mua jännittää jonkin verran ennen ihan jokaista näytöstä. Jännitys laukeaa kun pääsee lavalle – se on kyllä jännä paikka, koska sitten koen olevani turvassa. Ja toisaalta tietyllä tavalla myös turvaton olo! Turvattomuutta tuntee juuri ennen näyttämölle astumista.”

Onko sinulla jotain ihan omia rutiineja tai ”rituaaleja”, joita toistat ennen esitystä? ”Mä oon semmoinen hetkessäeläjä. Jos mahdollista, mä pyrin käymään näyttämöllä ennen esityksen alkua, ennen kuin yleisö tulee saliin. Yritän saada jonkilaisen fyysisen tuntuman siitä, että tähän mä tuun kohta. Anna Kareninan kohdalla mielelläni oon hetken siinä tilassa, valmistan tavallaan itseni. Mulle toimii hyvin myös se, että menen suoraan keskustelusta, tavallaan puskista keskelle tilannetta. Mulle toimii se, että olen ensin muiden seurassa. Noin muuten en osaa muodostaa itselleni mitään sen kummempia rutiineja/rituaaleja ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”No, kesken ”Näytelmä joka menee pieleen” meillä oli kerran palohälytys ja katsojathan eivät millään meinanneet uskoa, että nyt pitäisi oikeasti poistua salista. Siinähän kävi kaikenlaista muutenkin, ihmiset ihan oikeasti unohtivat rekvisiittaa ja unohtivat tulla lavalle. Catsissa mun peruukkini jäi Memoryn aikana Grizabellan ”turkkiin” kiinni (takki, jossa oli peilinpaloja) ja hetken kuluttua Grizabella olisi nousemassa taivaaseen… Mun on pakko saada itseni irti! Kollegat onneksi näkivät tilanteen ja kävivät auttamassa mut irti ennen h-hetkeä. Huh!”

Cats ja "se kohtaus"/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka 

Kerro joku hyvä muisto! ”Lapsena vietin saaristossa osan yhdestä kesästäni hoitoperheessä, Houtskärin saaressa. Perheessä oli kolme lasta ja sieltä on jäänyt ihanat muistot, juostiin vapaina ja käytiin meressä uimassa. Ihanaa saaristolaiselämää. Oon siitä lähtien haaveillut, että pääsisin vielä viettämään kesiäni saaristossa.”

Tulevia roolejasi? ”Tammikuussa 2019 tulee se Pakolaiset ja sitten syksyllä Notre Damen kellonsoittaja, jossa oon ensemblessa ja Esmeraldan understudy. Keväällä jatkuu Anna Karenina ja Sylityksin.”

Sylityksin/Tampereen Teatteri (c) Heikki Järvinen 

Osaatko imitoida ketään? ”En, ja se pitäisi lisätä siihen kohtaan, että minkä taidon haluaisin opetella! Ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat imitoida ja puhua eri murteilla. Muhun kyllä tarttuu murteet tietyssä määrin. Samalla kurssillani oli porukkaa ympäri Suomea, Kajaanista ja Oulusta ym. ja sieltä tarttui mulle sellainen yleismurre ja omituinen kaiku puheeseen välillä. Imen näköjään ihmisten tunteet ja murteet, heh.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Miks mulle tulee ainostaan mieleeni Ronja Ryövärintytär? Se mä varmaan haluaisin olla sitten. Mä rakastan metsää, siellä sielu lepää. Olin partiossa mukana nuorempana ja rakastin niitä metsäretkiä ja kaikkea!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä voisin olla joku ajanpysäyttäjä. Voisin laajentaa aikaa? Tai niin, että joku toivoisi, että voi kun tämä hetki kestäisi ikuisuuden ja mä tulisin paikalle ”Zap, olkaapa hyvä!” ja aika pysähtyisi muutamaksi minuutiksi. Olisi kyllä itsellänikin tarvetta tämmöiseen aikalisään silloin tällöin. Voisi ehtiä näkemään ystäviä ja perhettä tai ihan vaan selvittämään päänsä. Oli muuten juuri puhetta tämmöisestä palvelusta kuin Neiti Aika? Että on ollut numero, johon soitetaan ja siellä kerrotaan oikea aika. Mä heti ajattelin, että siellä on oikea henkilö vastaamassa puhelimeen. Tää uudistettu versio ei kertoisi aikaa, vaan pidentäisi sitä. Täytyisi kyllä kehitellä joku kansainvälinen nimi… Spirit of the Time!” Pia nauraa…

… ja sitten kävi niin hassusti, että Neiti Ajanpysäyttäjää olisi oikeastikin heti tarvittu. Loppui nimittäin aika kesken yllättäen ja Pialla tuli kiire Pakolaisten iltaharjoituksiin Tohloppiin. Loput kysymykset olen laittanut menemään sähköpostitse.

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi/evääksi mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? (Huom. Toisia ihmisiä ei voi ottaa) ”Loputtoman musiikkikirjaston sekä paksun lehtiön ja kyniä. Mulla on aina muistilehtiö mukana johon voi piirrellä ja kirjoittaa ajatuksia.”

Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? Et voi kuitenkaan muuttaa historian kulkua. ” Haluaisin varmaan mennä 60-luvulle Motown Recordsin studioon kuuntelemaan The Funk Brothersin äänityksiä. Saan kiksejä funk- ja soul-musiikista ja oon muutenkin vähän tämmönen retro-mielinen ihminen että varmaan siellä 60-70-luvuilla voisin piipahtaa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun roolissasi? ”Jaa-a. Esityspaikka vois olla joku hylätty rakennus. Ne on aina kiehtonu mua jotenkin. Ja esittäjiä olis monta jotka kaikki esittäis samaa henkilöä alussa ja sitten jakautuisi aina välillä, se olis varmaan enemmänkin semmoinen performanssi kuin mikään perus draama. Ensemble-teatteri. Tai sitten sitä markkinoitais musikaalina mutta oliskin jotain aivan muuta! Semmonen musiikin ja tanssin yhdistelmä, melko niukasti repliikkejä, tummanpuhuva mutta välillä riistäytyisi ihan käsistä hölmöksi hassutteluksi.”

Onko sinulla jotain mottoa? “Motot vaihtuu mulla aika usein elämäntilanteen mukaan, mutta kestosuosikki taitaa olla ”Asioilla on aina tapana järjestyä, jotenkin.” . Pakko myös mainita että mun parhaalla ystävällä ja mulla oli joskus mottona ”Carpe YOLO” jossa kätevästi yhdistyi kaksi toisiaan sivuavaa mottoa Carpe diem ja You Only Live Once. Haha. Yritän muistuttaa itselleni että pitäisi arvostaa tätä hetkeä enemmän.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (yritä vastata mahdollisimman nopeasti)

Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllämystynyt

Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora

Mikä sytyttää sinut? - Kahvi ja ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Viemärin haju ja torakat

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Palohälytintä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tilintarkastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs sitte leikitään?”

Anna Karenina (c) Harri Hinkka