Ensi-ilta Kiasma-teatterissa syksyllä 2017, Kansallisteatterissa esitykset 15. ja 16.1. 2019
Kesto noin 1h (ei väliaikaa)
Ohjaus Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka
Teksti Anna-Mari Karvonen ja Anni Puolakka yhdessä Samuli Niittymäen, Tatu Nenosen ja GQ Magazinen kanssa
Lavastus ja valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Taiteellinen neuvonanto Vironniemen päiväkodin Viskarit
Rooleissa : Samuli Niittymäki, Anni Puolakka, Tatu Nenonen ja Anna-Mari Karvonen
Saan sähköpostiini viikottain kymmeniä eri tiedotteita ja osa niistä menee täysin ohi. Kiireessä lukaisen otsikon ja sen kummemmin reagoimatta viskaan viestin roskakoriin. Nimi "Amor fati" jäi otsikosta mieleeni joskus 2017, mutta viestin sisältö jäi lukematta. Muutamia kirosanoja tuli päästeltyä viime Teatterikesänkin jälkimainingeissa, onnistuin missaamaan ilmeisesti jotain hyvin pysäyttävää. Lohduttelin itseäni sillä, että kaikkea en mitenkään pysty näkemään ja paljon menee muutenkin ohi ennen kuin älyän tehdä asian eteen jotain, mutta nyt jäi jotenkin kaivelemaan kunnolla. Sydämeni pomppasi kurkkuun kun sattumalta huomasin, että Amor fati olisi mahdollista nähdä Kansallisteatterissa. Tätä en missaisi!
 |
| Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen (c) Kansallisgalleria, Petri Virtanen |
Nyt kolme tuntia esityksestäkotiutumisen jälkeen istun koneen ääressä keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. Olo on edelleen jotenkin itkuinen ja havahdun siihen, että tuijotan seinää täysin muissa maailmoissa. Jotain pitäisi kirjoittaa, mutta mitä? Sen tiedän, että liika selittely ja turha analysointi ei tähän kohtaan sovi millään. On haastavaa sanallistaa kokemaansa, kun kädet tärisevät näppäimistöllä ja katse harhailee pitkin seiniä. Vain esityksen nähnyt tietää mitä tarkoitan. Tai sitten ei. Katsomiskokemus on jokaisella oma, yksityinen.
Mitä oikein näin? Toimittaja (Anni Puolakka) tekee syväluotaavaa haastattelua Brad Pittin (Samuli Niittymäki) kanssa. Kyllä vaan, Brad Pittin. Aluksi siemaillaan matcha-teetä. Näyttämön keskellä on läpinäkyvän pressun alla 200 kg savea. Haastattelun edetessä savimöykkyä kostutetaan, muovataan, leikataan, lytätään, paiskotaan, hyväillään. Savi on painavina laattoina selän päällä, taakkana hartioilla, kynsien alla, pehmeänä onkalona johon upota. Kaiken alku? Ihmisyys?
Pieniä savipaakkuhahmoja paiskotaan vimmalla keskelle lavaa kiihtyvällä tahdilla, ja jostain syystä mielessäni piipahtaa Studio Julmahuvin klassikkosketsi, jossa askarrellaan sielu muovailuvahasta. Miksei myös savesta... Mukaan kaikki traumat ja pettymykset - ja yllättäen pala nousee kurkkuuni ja joudun pidättelemään itkua useampaan otteeseen. Oloani ei yhtään helpota se havainto, että "Bradin" silmissä on jotain äärimmäisen surumielistä ja koskettavaa, haavoittuvaista. Hän ei pääse lavalla pakoon minnekään, joka suunnasta tuijotetaan (lavaa ympäröi neljä katsomoa).
Koin suunnatonta hämmennystä ja häkeltymistä, puristavaa ahdistusta ja vapauttavaa helpotusta. Haikeutta. Vertaisin tätä myös samalla näyttämöllä nähtyyn Tabuun, jossa oloni oli enimmäkseen hyvin epämukava katsomossa. Jyskyttävä ääni ja valot - sitten mieletön rauha, hiljaisuus ja pimeys. Valojen sytyttyä olo oli jotenkin pyhä, uudelleensyntynyt. Hengellinen kokemus. Nyt oltiin samankaltaisen äärellä, ehkä jonkun vielä henkilökohtaisemman, alkuvoimaisemman. Hyvä kun muistin hengittää. Koko ajan tiesin kuitenkin olevani vahvasti elossa.
Olen mykistynyt ja vaikuttunut ja ikuisesti kiitollinen siitä, että näin tämän. Mitään vastaavaa, näin fyysistä, paljasta ja henkilökohtaista en ole koskaan nähnyt, enkä varmaankaan tule näkemään. Tällä hetkellä en edes halua nähdä. Ja mikä parasta, Samuli Niittymäki -fanitukseni on vastajulkistettu ja heti perään näen hänen koko näyttelijyytensä täysin uusin silmin.
Kiitos koko työryhmälle!
(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)
Hyvin samoissa fiiliksissä, junassa itketti. Käsittämättömän hieno. Niittymäki-fanituksesi on äärimmäisen perusteltua.
VastaaPoista