Haastattelussa Teija Auvinen

Teija Auvisen tapasin kesäkuun alussa 2014 anoppinsa Eila Roineen luona kahvittelun merkeissä.

Vuonna 1959 syntynyt Teija on horoskooppimerkiltään Kalat.

- "Olen syntynyt Oulussa. Olen evakkoperheen lapsi eli sukuni on lähtöisin Karjalasta ja isäni puolelta on lisäksi viitteitä venäläisestä perimästä. Kotini on Kemissä ja sieltä lähdin aikanaan tänne Tampereelle, 18-vuotiaana.”

Mitä harrastat? - ”Harrastan liikkumista. Aika tahtoo välillä kiristää. Lisäksi teen paljon käsitöitä ja luen. Rakastan elämäkertoja. Dekkarit laiturilla kuuluvat kesään. Mieheni Tommi osti taannoin sellaisen e-kirjojen lukulaitteen ja pilkkasin sitä siitä, koska kädessä kuuluu olla kunnon kirja! Oltiin sitten reissussa ja multa loppui kirjat, mutta hän vaan jatkoi. Ylimielisenä lainasin sitä laitetta, ja hemmetti, sehän olikin kätevä. Siinä oli se taustavalokin yön hämäriin hetkiin. Hankin sitten itsellenikin sellaisen. Sinne on ladattu nyt kaikenlaista luettavaa yhden klikkauksen päähän!”, Teija kertoo tyytyväisenä.

Osaatko soittaa jotain soitinta? - ”Ikävä kyllä en, ja se kyllä kaihertaa. Lapsena olisin halunnut pianotunneille, mutta vielä enemmän halusin balettikouluun. Olin vähävaraisesta kodista, enkä voinut saada molempia. Piti valita ja tietysti valitsin baletin.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? - ”Tuntuu siltä, että joku toinen osaisi vastata tähän paremmin... Sanotaan näin, että olen aika fleksiibeli näyttelijä, eli taivun aika moneen, enkä tarkoita pelkästään fyysisiä ominaisuuksia! En sano heti "ei"…ainakaan kokeilematta. Olen hyvä joukkuepelaaja. Voisiko sanoa, että olen herkkä ja herkkä huumorille. Naurun ja itkun raja on aina yhtä mielenkiintoista. Rohkeuden ja eräänlaisen elämänhulluuden tunnen löytäneeni vasta iän kautta. Se on löytynyt elämällä.”

Mikä olisi sellainen taito (soittotaidon lisäksi), jonka haluaisit osata? -”Kyllä se sinne laulupuolelle menee. Jossain vaiheessa jopa pelkäsin omaa äänenkäyttöäni. Tottakai ikä ja kokemus tuo lisää rohkeutta, mutta kuitenkin. Pidin itseäni aina sellaisena piipittäjänä, mutta työssä roolin karaktäärin kautta olen saanut itsestäni paljonkin ääntä ulos! Uskomatonta, mutta olen laulanut operetissa "Viktorian husaari" O Lia Sanin roolin… älä vaan kysy multa vuosilukua. Kävin tosi uutterasti laulutunneilla ja treenasin ääntäni ja sanotaan näin, että rimassa roikkuen sen roolin tein, mutta tein kuitenkin.”

Entä ammatin ulkopuolelta joku taito, jonka haluaisit osata? -”Haluaisin olla viiltävän hyvä matematiikassa. Eli olen siis tosi huono. Perheeni vinoilee siitä iloisesti…Luulen, että puhtaasta armosta en saanut koulussa ehtoja. Muistan huutaneeni matematiikanopettajalleni, että hommaan sellaisen ammatin, jossa matematiikkaa ei tarvita. ”Sellaista sinä et löydä!” vastasi opettaja. Tavallaan löysinkin, mutta aina se tulee silti vastaan ja tämän suhteen olen jo luovuttanut. Siksi laskukone on ystäväni.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? - ”Ei löydy. Äitini kyllä kirjoittaa, eli kirjallista osaamista löytyy…Noista vahvuuksista muuten vielä, eli kirjoittaminenhan on mun vahvoja puoliani. Tai se on aina ollut jotenkin luonnollista mulle. Koulussa rakastin kirjoittaa aineita ja aina niitä luettiin luokalle ja tunsin, että niitä tykättiin kuunnella. Mutta sitten lukiossa äikän opettajani alkoi hehkuttaa minua "ällän kirjoittajana" ja otin siitä tosi rankkoja paineita. Mutta nyt, kyllä, nautin kirjoittaa. Olen kirjoittanut kaksi näytelmää, jotka on kantaesitetty TTT- ssa. ”Korsetti” oli näytelmä viidelle naisnäyttelijälle naisnäyttelijän elämästä. Ohjasin sen myös itse ja tein koreografian. Tapio Parkkisen kanssa kirjoitettiin yhdessä tanssimonologi ”Martta eli perhonen piilossa”. Se liittyi baletin maailmaan ja erään balettisuvun elämään. Rakastin näytellä ja tanssia Martan tarinaa ja kaikkia niitä monia, hulluja sukulaisia isoäidistä rakastettuun. Esitykset katkesivat, kun eturistisiteeni katkesi. Mutta muisto elää vielä kropassani. Kirjoittaminen kulkee koko ajan mukanani. Ainakin suunnittelen, jos en kirjoita.”

(c) Kari Sunnari

 Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista ja onko siihen vaikuttanut joku henkilö tai asia? - ”Ei kukaan henkilö erityisesti. Ajauduin teatteriin tanssin kautta. Muistan hyvin, kun näin televisiosta Joutsenlammen. Olin reilusti alle kouluikäinen. Se oli järisyttävä kokemus. En tiennyt mitä se oli, mutta siitä lähtien tanssin aina ja joka paikassa. Puukengillä, että pääsin varpailleni. Tokaluokkalaisena pääsin monen itkun ja rukoilun jälkeen balettikouluun. Olin täysin varma, että minusta tulisi isona balettitanssija. En epäile, etteikö minulla jonkinlaisia edellytyksiä olisi ollutkin. Olisimmepa vain asuneet etelämpänä.

Kaivoin tietoa Oopperan balettikoulusta, jonne suunnittelin pyrkiväni. Balettiopettajanikin kannusti hämmentyneen varovaisena. Epätoivoistahan se tietysti oli, mutta touhusin kovasti! Olisin jopa voinut asua tätini luona Helsingissä. Äitini sitten puhalsi pelin poikki, ja kyllähän minä sen ymmärsin…myöhemmin aikuisena ja äitinä. Myöhemmin balettikoulu loppui Kemissä, mutta jatkoin Oulussa. Kahtena päivänä viikossa, välillä kolmenakin, junailin koulupäivän jälkeen Ouluun balettitunneille ja yöjunalla takaisin kotiin. Olin kyllä hirvittävän tarmokas.

Sitten Kemin teatteri haki tanssijoita musikaaliin "Cabaret". Ruth Matso Tampereelta vieraili koreografina ja Päivi Istala ohjasi. Pääsin mukaan ja siellä sauhusin ilotyttönä Kit-Kat-Klubilla…Sittemmin Päivi Istala muisteli, että oli tuntenut kauhunsekaista ihailua suorituksestani. Herranen aika, taisin olla kuudentoista! Joku mulla kuitenkin siellä naksahti ja ajattelin, että waude, tämä on sitä mitä haluan tehdä. Siis,että minähän voin olla näyttämöllä kuka tai mikä vaan. Mahdollisuudethan olisivat rajattomat! Muistan sen ajatuksen vieläkin hyvin kirkkaana.

Tämän jälkeen sain aika suuren puheroolin ”Sahankarilaiset”-näytelmästä. Matti Miikkulainen ohjasi. Muistan, että mulla oli näytelmässä monologi, jossa kerroin painajaisunen vanhalla keminmurteella. Sillä samalla monologilla pyrin myöhemmin teatterikouluun. Kemin teatterissa nimittäin kertoivat, että Tampereella olisi haut ja kehoittivat mua pyrkimään, jotta tietäisin millaista se sitten on, kun myöhemmin haen oikeasti teatterikouluun. Minä lähdin pyrkimään enkä kyllä tiennyt mistään mitään. Todellisena umpukkana menin vaan ja varmaan sen takia pääsinkin sisään. Enhän mä edes tiennyt mitä improvisaatio on. Ei mulla ollut muuta kokemusta kuin ne balettikoulun kevätnäytökset ja Kemin teatterissa pari juttua. Ihan intuition voimalla mentiin niin teatterissa, kuin pääsykokeissakin. Toiseen vaiheeseen mennessäni olin hädissäni lainannut Kemin kirjastosta junamatkalla luettavaksi teoksen ”Draaman estetiikka” enkä tajunnut siitäkään mitään. Jo Oulun kohdalla paiskasin kirjan pois.”, Teija muistelee nauraen.

”Tampereen IV:lle Näyttelijäkurssille, eli nykyiselle Nätylle, pääsin vuonna 1977 ja valmistuin 1981. Samalla kurssilla olivat kanssani Ritva Jalonen, Tiina Weckström, Anneli Ranta, Aliisa Pulkkinen, Seppo Pääkkönen, Ilpo Hakala, Jukka Rantanen, Markku Maasilta, Markku Hokkanen, Esko Vatula ja Tommi Auvinen (nykyinen mieheni, vaikkakin niihin aikoihin huitelimme ihan eri ympyröissä!)”

Entä muut mahdolliset teatteriin liittyvät opinnot? - ”Ei mulla varsinaisesti muuta ole. Joskus takavuosina olen käynyt TeaKissa laulun ja puheen kesäkursseilla. Tanssiin liittyen on sitten enemmänkin opintoja. Olen opiskellut tanssia Kuopiossa ja Lontoossa eripituisilla kursseilla, mm. Laban- centerissä ja teatterikouluaikoina tietysti täällä Tampereella. Täällä oli silloin hirveän hyviä tanssiopettajia. Minähän olin päässyt kuin taivaaseen.”

Jos et olisi nyt tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? - ”Kyllä se varmaan jollakin tavalla liittyisi kirjoittamiseen tai historiaan. Miksei myös jotain, joka liittyy käsillä tekemiseen. Koen sen vastapainona tälle nykyiselle työlleni, koska heti näet kättesi jäljen ja tuloksen, oli se hyvä tai huono.”

Miksi olet näyttelijä? - ”Mä olen fatalisti, eli kohtalo kuljettaa. Satuin pääsemään ensiyrittämällä teatterikouluun, enkä voi tietää, olisinko pyrkinyt toisen kerran. Minusta ei tullut koskaan ylioppilasta, koska pääsin kesken lukion teatterikouluun. (Tyttölyseon kasvattina se on ikuinen trauma, se lakittomuus Vappuna!) Jos minusta olisi tullut ylioppilas, olisinko sittenkin jossain muualla… En voi tietää. Luulen, että tämä on mun kohtaloni ja sen takia olen näyttelijä! Mutta kyllä mä myös rakastan työtäni. Minulla on ollut hyvin vaikeitakin aikoja urallani ja olen miettinyt, että jatkanko vai enkö.

Puolet mun sydämestäni sykkii tanssille ja jos mulla ei olisi ollut sitä vaihtoehtoa mukana niihin aikoihin, niin en tiedä olisinko mä näyttelijä tällä hetkellä. Minun on ollut mahdollisuus hengittää vapaammin tanssin ja kirjoittamisen kautta. Se on niin monisyinen kudelma…miksi olen näyttelijä. Ei siihen ole vain yhtä vastausta.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? - ”Pohjalla on se sama ahaa-elämys kuin silloin "Cabaret"n tanssityttönä eli vain taivas on rajana! Paitsi ei se niin yksinkertaista ollutkaan.

Joka kerta, kun saa uuden pääkirjan käsiinsä, on alussa ja uuden edessä. Mutta nyt, kun on enemmän elettyjä vuosia takana, materiaaliakin on enemmän ja työ on sillä tavalla helpompaa. Silti se ei ole aina helppoa. Ja vaikka se on joskus kauhean jännittävää, niin silti se on myös rennompaa ja nautittavampaa. Vaikka työ onkin joskus raastavaa ja rankkaa, nautin suunnattomasti työstäni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? - ”En osaa sanoa ketään tiettyä erityisesti, paitsi että tuo anoppi tuolla viereisessä huoneessa (eli Eila Roine) on sellainen. Hän lähestyy työtään sillä tavalla, jonka allekirjoitan täysin. Ajattelen saman suuntaisesti ja sen takia hänen kanssaan on helppoa tehdä töitä. Tommin kanssa ajattelemme teatterista myös samalla tavalla. Totaalinen rehellisyys ja se, että olet avoin työllesi – se on se juttu.”

Onko sinulla mahdollisesti ollut omia ammatillisia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisesti? - ”Mä tykkään Eilan tavasta tehdä töitä, samoin Maria Aro, Tuire Salenius...jos ajatellaan näin läheltä ja Suomesta. Muistan myös, että Eeva-Kaarina Volanen teki minuun suunnattoman vaikutuksen. Hän hehkui jotain käsittämätöntä iättömyyttä! Ulkomaalaisista ihan ehdottomia ovat Judy Dench ja Maggie Smith.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? - ”Naisista Judy Dench. Miehistä jo edesmennyt Veijo Pasanen. Anthony Hopkins.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? - ”Apua! Ewan McGregorin kanssa tekisin koko "Moulin Rouge"-elokuvan uudestaan…en siis uusiksi, koska se on yksi täydellisimmistä elokuvista, joita olen nähnyt.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? - ”Tampereen Teatterissa 1981- 1985 ja Tampereen Työväen Teatterissa olen ollut vuodesta- 85. Koreografioita olen tehnyt sitten monessakin eri teatterissa TTT:n lisäksi, mm. TT:ssa, Seinäjoella, Turun ruotsalaisessa teatterissa ja kesäteattereissa Turun Samppalinnassa ja Pyynikillä. Niin, ja Komediateatterille olen ohjannut yhden lastennäytelmän.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. - ”Jännää muuten, että se ei välttämättä liity siihen, että onko iso vai pieni rooli.

TT:n Frenckell-näyttämö valmistui vähän sen jälkeen, kun olin valmistunut teatterikoulusta ja siellä ranskalainen Michel Dubois ohjasi ”Epärakkautta”-nimisen näytelmän. Se oli oikeastaan kooste eri näytelmäkirjailijoiden teksteistä. Siinä käsiteltiin rakkaudettomuuden lisäksi myös uutta teatterirakennusta monelta eri kantilta. Yleisö siirtyi paikasta toiseen näyttelijöiden mukana. Roikuin hirressä ja kerroin kohtalostani sisääntuloaulan lasikaapissa…muunmuassa.

TTT:ssa Arturo Corso ohjasi Dario Fo´n ”Mysterio Buffo”-ilveilynäytelmiä ja meitä oli suurella näyttämöllä miehiä ja naisia, tyhjä näyttämö, keppejä, tuoleja ja pöytiä. Siinä oltiin puhtaimmillaan teatterintekemisen äärellä.

Ja sitten Jirí Suchýn ohjaama Revyy Faust, jonka tarina sijoittui Prahaan toisen maailmansodan aikaan. Olin siinä revyylaulaja, ja oli suuri onni, että pääsin siihenkin mukaan. Työviksessä Tommin ohjaama ”Veriveljet” oli tärkeä juttu – olin siinä Linda, eli tyttö johon molemmat veljekset rakastuvat.”

”Mietin myös sellaisia roolitöitä, jotka on tavallaan etappeja ja nytkäyttäneet mua eteenpäin. Juha Malmivaara ohjasi ”Puukkojunkkarit” ja mukana oli myös koreografikaksikko Tanssiteatteri Eri:stä, ja oli mahtavaa kokea se tapa, jolla Malmivaara houkutteli minut saamaan itsestäni irti asioita, joita en ollut koskaan näyttämöllä tuonut esiin. Liikkeen kautta mentiin ja löysin tietynlaisen hulluuden itsestäni ja rohkeuden! Sen jälkeen mä olen ollut paljon rohkeampi ja olen uskaltanut antaa itsestäni paljon enemmän ulos. Se sysäsi mut tavallaan luovaan myllerrykseen, ja tuon jälkeen mä kirjoitin sen ”Korsetin” ja tanssimonologinkin. Ja tietysti viimeisimmistä töistäni ”Hiljaiset sillat” tulee varmasti olemaan mun ikuinen rakkaani. ”Elokuu” oli myös aivan ihana ja ”Puheluita”. ”Pieni raha”, ja ”Grace ja Glorie” tietysti! Eilankin kanssa ollaan oltu samoissa näytelmissä paljon, muttei koskaan kunnolla vastakkain, kunnes sitten 2008 tuli tuo ”Grace ja Glorie”. Siitä tuli menestys. Päästiin sen kanssa Teatterikesään ja keikkailtiin paljon Ruotsia myöten”, Teija muistelee lämmöllä.

Onko sinulla tai onko ollut jotain roolihaavetta? - ”Aikoinaan olisin hirveästi halunnut tehdä ”Romeon ja Julian” Julian, mutta sitten tapahtui yksi helpottava juttu Savonlinnan Oopperajuhlilla, jossa näin Romeo ja Julia-baletin. Se oli niin mieletön kokemus, että sen jälkeen ajattelin, että tuossa se nyt oli, mun ei tarvitse tuota enää tehdä! Siinä esityksessä ei tarvittu sanoja, ja mä vapauduin siitä roolista. Joskus tulee se hetki, kun saa kuulla jonkin tietyn näytelmän tulevan ohjelmistoon…sydänalassa kouraisee, ja sitä vaan tietää, että siinä olisi mun roolini. ”Hiljaiset sillat” ja Francesca oli juuri sellainen rooli. En siitä kenellekään puhunut, vaan se oli hiljainen toive ja mä olin niin onnellinen kun kuulin, että saan sen tehdä.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? - ”Sekä katsojana, että tekijänä parasta on se, että saat hetkeksi upota jonkun toisen ihmisen tarinaan ja elämään. Teatteri on leikkiä. On ihanaa olla se pari tuntia ihan toisessa maailmassa ja toisen ihmisen nahoissa.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? - ”Se liittyy vähän tuohon edelliseen vastaukseen. Kun katsoja ja teatterin tekijä hengittävät samaa ilmaa ja samaan tahtiin. Kun katsojana unohdat sen, että olet katsoja. Luulet olevasi mukana näytelmässä. Itselleni on käynyt niin katsomossa ja sen tuntee silloin myös näyttämöllä oleva. Se on taianomainen hetki, kun sydämet sykkii samaan tahtiin. Se on maagista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? - ”Mua inspiroi arki ympärilläni. Inspiroidun hyvin monenlaisista asioista, pienistäkin. Toisen ihmisen nauru vaikkapa kaupan kassalla... On hirveän ihanaa istua jossain kahvilassa ja seurailla ihmisiä ja arkea ympärillä. Kuuntelen myös paljon musiikkia. Luonto inspiroi ja veden läheisyys. Lapset ja vanhukset. Ihan tavallinen arki saa mut sitten kehittelemään tarinoita päässäni.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? - ”Kyllä poden, mutta näihin vuosiin mennessä olen jo ymmärtänyt sen, että kaikki on käytävä läpi eikä siitä mihinkään pääse. Kyllä se sitten helpottaa, kun pääsee näyttämölle. Pukuhuonekaverini Hokkasen Minnan kanssa aina huokaillaan, että kuinka me taas ollaan itsemme tämmöiseen tilanteeseen laitettu!

Kyllä mua jännittää, mutta enää se ei ole paniikin paikka. Omaistenkenraali on mulle pahempi paikka kuin ensi-ilta. Ensimmäinen yleisökontakti on aina yhtä jännittävää, koska silloin ollaan totuuden edessä, että toimiiko tämä.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat tekeväsi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? - ”Muistan, että minulla oli jossain vaiheessa sellaisia lähes pakkomielteenomaisia rituaaleja, joista tietoisesti pyristelin pois huomattuani, että nyt tämä ei edesauta mun oloani vaan päinvastoin. Nyt mulla on ajatuksen tasolla asioita, joita teen tai keitä ajattelen.”

Kerro joku kommellus. -”Juuri eilen oli Eilan kanssa puhetta pukijoista. TTT:ssa on rautaisia pukijoita. Aina ei silti mene putkeen…Isolla puolella pyöri näytelmä Urpo Lahtisesta, ”Lehtikeisari” nimeltään ja mä esitin siinä Urpon vaimoa. Lopussa vietettiin Urpo Lahtisen hautajaisia ja mulla oli minkkiturkki päällä hautajaissaattueessa. Edellisestä kohtauksesta oli salamannopea vaihto ja mulla ei ollut sen turkin alla muuta kuin alusvaatteet ja korkeakorkoiset nahkasaappaat, ja pukija laittoi mulle ne kengät. Reidar Palmgrenin käsipuolessa menin sitten hautajaissaattueessa pää painuksissa ja yllättäen huomaan, että ne kengät sojottaa miten sattuu, eli mulla oli ne väärissä jaloissa! Mua alkoi naurattaa ihan kauheasti ja peitin kasvoni käsilläni ja hytkyin siinä. Sain naamioitua sen itkuksi, mutta kyllä oli piinallisia ne minuutit siinä!” Teija nauraa.

Kerro joku hyvä muisto. - ”Mä suhtaudun ihmisten nimiin intohimoisesti ja mietin, miksi juuri tuo nimi on annettu juuri tuolle ihmiselle…Se ei ole pikku juttu.

Nuorimmaisemme nimi on Eilamaija Amelia, ja häntä kutsutaan Ameliaksi. Hän syntyi kuukautta liian aikaisin ja sektiolla. Emme tienneet, kumpi sieltä olisi tulossa ja pojan nimi oli sitäpaitsi ollut kauan valmiina. Tuli vähän kiire. Varmaa oli, että ensimmäiseksi nimeksi tulisi Eilamaija, mutta pohdittiin ankarasti sille jatkoa. Hyvä ettei riidaksi mennyt…Näin sitten leikkausta edeltävänä yönä unta, jossa sain tytön, jonka nimi on Amelia. Siinä se oli! Esikoisemme on Vili Valtteri, keskimmäinen Juulianna Alina. Voi, niilläkin on omat tarinansa. Mä olen nimifriikki.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? - ”Tällä hetkellä harjoitellaan ”Vanhan naisen vierailua”, mulla on siinä parikin roolia ja se on ensi-illassa lokakuun puolivälissä. Ensin tulee kuitenkin syyskuussa ensi-iltaan ”Pekka Töpöhäntä”, ja siihen olen tehnyt koreografian ja näyttelen myös.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi?- ”Facebookissa pyöri sellainen testi, että mikä Disney-hahmo olisit. Tyttäreni Juuliannan mielestä mä olen Pocahontas, ja se mä haluaisin kyllä ollakin. Intiaanit ovat kiehtoneet aina. Heidän uskontonsa, tapansa, yhteytensä luontoon…heidän kohtalonsa. Ja nyt tarkoitan ihan faktaa.”

Jos sinulla olisi jokin supervoima, mikä se olisi? - ”Haluaisin osata lentää. Unissani lennän usein.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? - ”Mä toivoisin, että se mies joutuisi tilanteeseen, jossa sillä olisi leikki-ikäisiä lapsia ja se lähtisi harjoituksista, kävisi kaupassa, hakisi lapset tarhasta, tekisi ruuan ja pistäisi huushollin kuntoon ja lähtisi sitten takaisin töihin. - Näin. Kaikki ei tiedä millaista pyöritystä tämä välillä on ollut. Mies mun kotonani tietää, mutta moni ei tiedä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? - ”Ottaisin hyvän ja niskaa tukevan tyynyn sekä dekkarin ja elämäkerran. Evääksi hyvää punaviiniä ja ihanaa muhevaa ruokaa. Ja kynttilälyhdyn!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? - ”Luettavaa pitäisi olla ja käsitöitä. Joku vanha ristipistomalli!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? - ”Mä haluaisin mennä katsomaan Globe-teatteriin jotain esitystä, vaikkapa "Romeon ja Julian" kantaesitystä. ”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden tästä Nokialle meidän tontille katsomaan, että mitä ne on saaneet aikaiseksi siellä talonrakennushommissa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyyninen

- Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

- Suosikkikirosanasi? - Luvattoman usein v-sana

- Mitä ääntä rakastat? - Kissan kehräystä

- Mitä ääntä inhoat? - Lusikka osuu kivilautaseen

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Vaate- tai korusuunnittelua

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Matematiikanopettaja, heh! 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

 Huom. Tammikuussa 2015 tulee TTT:ssä ensi-iltaan "Valokuvavarkaat"-niminen näytelmä, jossa Teijalla on kuvataiteilijan rooli. Omat kuvani olivat valaistukseltaan hiukan huonoja, joten siksi käytän tässä Kari Sunnarin ottamia kuvia.

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso

Haastattelussa Pihla Penttinen

Pihla Penttisen tapasin helmikuun loppupuolella 2014 Corona Baarissa Helsingissä.

Vuonna 1978 syntynyt Pihla on horoskoopiltaan neitsyt, ja hän on syntyperäinen helsinkiläinen. ”Parivuotiaana olen asunut vuoden Lappeenrannassa, isäni suku on sieltä kotoisin.”

Mitä harrastat? ”Harrastan koiran kanssa ulkoilua, ja silloin tällöin lenkkeilyä ja uimista. Joskus oon soittanut pianoa ja oon tanssinut ihan pienestä tytöstä johonkin 17-vuotiaaksi asti ihan sillai ammattimielessä, mutta niitä kumpaakaan en oo tehnyt enää pitkään aikaan. En edes muista koska olen laittanut sormet koskettimille viimeksi. Lisäksi mä harrastan sosiaalisia suhteita.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Jaa-a, on muuten hirveen vaikeeta pistää itseensä tuolla lailla vertailuun, mutta mä luulen, että se tanssitausta antaa mulle sitä, että osaan hallita kroppaani. Ei se mua mitenkään erota muista, mutta mä osaan luoda fyysisesti hahmoja aika helposti. Tanssitaustasta on siinä mielessä ollut älyttömän paljon apua, mä tunnen kroppani aika hyvin. Ja mitäs sitten ammatin ulkopuolelta kenties? Mähän oon aivan nerokas kotikutoinen parturi-kampaaja! Silloin kun mulla on sakset käsissä, niin penkissä istutaan kyllä omalla vastuulla, hah. Mulla on jopa sellainen parturi-kampaajanimikin, tai niitähän on kaksi. Toinen on Peppe Pennanen, joka leikkaa ja välillä tulee sellainen mystinen hahmo kuin Renée, hän on hiukan taiteellisempi tapaus”, Pihla kertoilee nauraen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Laulutaito ehdottomasti! Laulamisessa on jotain sellaista, mikä menee aina suoraan sydämeen ja ihailen sitä muissa ihmisissä tosi paljon. Itse oon siinä kauheen arka enkä kovin lahjakas. Lisäksi tulee mieleen se pianonsoitto, mitä oon joskus ihan osannutkin. Jos osaisi sitä soittaa nykyään vähän paremmin, harmittaa etten oo pitänyt sitä taitoa yllä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Kyllä vaan, isäni on näyttelijä Pertti Sveholm. Sit mulla on pikkusisko, joka on tosi kiinnostunut teatterista. Hän on 19-vuotias ja on tällä hetkellä Kallion ilmaisutaidon lukiossa.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, vai oliko se sinulle ihan selvä homma jo ihan pienestä pitäen? ”On se kyllä ollut selvää kauraa niin kauan kuin mä muistan. Äiti on kyl sanonut, että mä olen pienenä puhunut jostain lääkärin ammatista tai vastaavasta, mutta niin kauan kuin mä muistan, niin se on ollut jopa niin itsestäänselvää, että silloin kun tulin täysi-ikäiseksi ja olisin jo heti voinut hakea TeaKiin, niin mä pidin pari vuotta ihan selkeesti taukoa, et en lähde hakemaan heti. Vähän mietin, että pidänkö mä sitä jo vähän liiankin itsestäänselvänä vaihtoehtona, vai voisko olla jotain muutakin. Ei tullut mitään muuta sitten mieleen. Se on ollut ihan päivänselvä juttu. Pienestä pitäen oon halunnut esiintyä ja kavereiden kanssa puuhattiin aikoinaan kaikenlaisia omia esityksiäkin.”

Olitko mukana myös koulun näytelmissä, vai oliko teillä sellaisia? ”Kouluaikoina oli aika vähän mitään esityksiä, ja kun mä tanssin silloin niin aktiivisesti, niin itse asiassa mun esiintymiskoulutus tulee sieltä puolelta. Meillä oli todella paljon kaikenlaisia tanssiesityksiä. Se nyt ei ihan suoraan näyttelemistä tietenkään oo, mutta hyvin vahvasti esiintymistä.”

”Ennen TeaKia mä olin Kellariteatterissa ja sieltä meillä irtosi omakin teatteriryhmä, jonka kanssa tehtiin muutama juttu. En siis ollut missään ilmaisutaidon lukiossa, vaan mä olin Sibelius-lukion tanssilinjalla. Se koulunkäynti jäi mulla tosin aika karusti kesken aikanaan... Isän kautta pienenä olin paljon kesäteatterijutuissa mukana, Sormusten herrassa keijukaisena tai hobittina. Se Suomenlinna on kyllä varmaan vaikuttanut myös todella vahvasti siihen, että tätä oon halunnut tehdä, koska se oli niin ihmeellinen maailma. Se on jo mestana niin paljon mielikuvitusta kiihottava paikka ja sitten kun siellä vielä tehtiin teatteria, joka tarkoittaa sitä, että aikuiset leikkii ja pukeutuu, ja itse kun sai olla siellä sadun maailmassa mukana. Tämmöiselle todellisuuspakoiselle ihmiselle se oli ihan huikeeta!” Pihla muistelee.

Milloin pääsit TeaKiin, milloin valmistuit ja mikä oli lopputyösi aiheena? ”Mä pääsin sisään tokalla yrittämällä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Lopputyön nimenä oli ”Paskahousun päiväkirja ja muita juttuja”, se oli aika yleisluontoinen juttu. Varmaan se jotenkin liittyi siihen, kun mulla jäi se lukio kesken aikoinaan ja mulla oli niin hirveet paineet siitä, että pelkäsin koko ajan. Mä nään edelleenkin painajaisia, että tajuan yhtäkkiä, etten olekaan valmistunut, et mulla on jäänyt sekin kesken. Pelkäsin myös sitä, etten osaa kirjoittaa mitään ja miten mä pystyn suoltamaan 30 sivua jotain tekstiä. Sit mä vaan päätin, että jotain on kirjoitettava. Näkökulmana siinä on hiukan ehkä jännittäminen ja sitä kautta kokemuksia näyttelijäntyön alkuvaiheiden tuntemuksista ja kouluajasta. Taiteellinen lopputyöni oli sit koulussa ”Jumalan rakastajassa”, mulla oli siinä kaksi roolia. Olin ensinnäkin Juska Paarman vaimo ja sit olin Raija Rintala, joka oli muoti/seurapiiritoimittaja.”

Muut opinnot? ”Tää tanssihomma nousee nyt ties monennenko kerran esiin, mutta mä olin vapaaoppilasluokalla Helsingin Tanssiopistossa ja vaikka mulla ei siitä mitään tutkintoa olekaan, niin koen että se on ollut ihan kunnon koulutus, jonka olen käynyt läpi.”

Pihla Corona Baarin edustalla / (c) Teatterikärpänen

 Jos et olisi tällä alalla nyt, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä joskus olen miettinytkin ihan vakavissani, että jos olisi ottanut lainaa ja käynyt semmoisen vuoden kestävän maskeeraaja/kampaaja-koulun. Mun molemmat tädit on kampaajia ja pienenä tyttönä ihailin heitä kovasti, kun ne osasi tehdä kaikkea kaunista ja muutenkin olivat niin kauniita ja ihania. Sellaisesta näpertelystä mä tykkään kyllä tosi paljon. Mutta nyt jos mun pitäisi vaihtaa alaa, niin yrittäisin kyllä tehdä elämäni mahdollisimman mukavaksi. Tekisin jotain, mikä liittyisi jollain tavalla matkusteluun tai eläimiin.”

Oletko ollut ns. tavallisissa töissä? ”Kyllä vaan, ennen TeaKia oon ollut hommissa Hesburgerissa puoli vuotta, sit mä oon ollut pari vuotta vaatekaupassa MicMacissa ja sitten olen ollut täällä Corona Baarissa bilispuolella baarihommissa. Lapsenvahtina olen ollut myös.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on oikeasti joku sisäinen pakko, melkein elinehdon tyyppinen pakottava tarve. Mä en jotenkin koe sitä niin, että pitäisi saada olla esillä tai pitäisi saada huomiota. Tietysti siihen liittyy jollain tapaa sekin, mutta mua kiehtoo se sadun ja leikin maailmaan meneminen, muiden ihmisten tutkiminen sitä kautta, että yrittää olla niiden nahoissa. Vaikka kuinka haluaisin sanoa myös niin, että näyttelijyys on mun oma valintani, niin kyllä siihen on vaikuttanut myös se, että se teatterin maailma on tuotu mulle niin lähelle ihan pienestä pitäen ja olen rakastunut siihen samantein. Mä olen kuulemma joskus ala-asteella jo sanonut niin, että ei mun tartte tehdä läksyjä, koska musta tulee isona näyttelijä. Mikä on kyllä sinänsä ihan helvetin tyhmästi sanottu, koska olisi tosiaan kannattanut tehdä niitä läksyjä vähän tarkemmin, niin voisi olla pikkasen laajempi käsitys tästä maailmasta. Näyttelijälle kun ei koskaan ole haittaa siitä, että on yleissivistystä. Mutta siis ihan pienestä pitäen mulla on ollut tarve ja tietoisuus siitä, että tätä on ihan pakko tehdä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne ensinkään muuttuneet? ”Ennen kuin tätä on varsinaisesti ruvennut itse tekemään, niin jonkinmoinen haavekuva mulla on kyl ollut päässäni. Pienenä tyttönä en oo kauheesti nähnyt sitä raadollisempaa puolta, et millaista on kun joku työ ei meinaa millään valmistua, vaan olen kokenut enemmänkin sitä ruusuisempaa puolta. Rakkaus tätä omaa työtä kohtaan kasvaa koko ajan, ja samalla armollisuus, et tää ei oo maailman vakavin asia, eli mun ei tarvitse mennä palasiksi siitä, jos en aina onnistu tai en oo aina hyvä. Tää on kuitenkin vain työtä, vaikka onkin mun intohimoni. Ihan noin armollinen, mitä sanoin äsken, en tosin vielä osaa itselleni olla, mutta sitä kohti ollaan menossa koko ajan ja se tuntuu hirveän hyvältä. Toivoisi, ettei olisi niin riippuvainen siitä mitä muut minusta ajattelevat. Jos koko ajan pelkää sitä, et mitä jos joku pitääkin mua tosi huonona, niin silloin siitä työstä tulee tosi ankaraa, tosi yksinäistä ja aika yksiulotteistakin, koska pyrkii koko ajan vaan hyvää lopputulokseen eikä siihen, että tutkisi sitä asiaa ja pyrkisi sitä kautta tekemään parasta mahdollista työtä”, Pihla pohtii.

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Hirveen vaikeeta on nimetä ketään tiettyä yhtä ihmistä, mulla on taipumus ihailla ihmisiä ylipäätänsä ihan valtavasti. Tietysti sitten se Ryhmäteatterin ”vanha jengi”, jokainen on haluamattaankin ollut varmaan mulle teatterimielessä kasvatti-isänä ja – äitinä. Se Ryhmiksen porukan voima oli ainakin siinä, et miten se koko homma näyttäytyy ulospäin ja mitä ne tekee yhdessä. Vaikka siellä oli loistavia yksilösuorituksiakin, niin se johtui siitä, että ne teki nimenomaan yhdessä sitä hommaa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Kellariteatterissa, Q-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, Keski-Uudenmaan Teatterissa ja kohta olen Heinolan kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Tietyssä mielessä varmaan noi Eduskunnat, I ja II, on ollu tosi tärkeitä niin töinä kuin esityksinäkin, ja niissä pääsi rajattoman paljon tutkimaan sitä, että pystyy tuottamaan erilaisia tyyppejä näyttämölle. Ilman imitaatioita, ei pyritty siis matkimaan poliitikkoja tai muita, mutta siitä on ollut ihan hirveästi hyötyä, et on päässyt harjoittamaan itsestään sellaistakin puolta. Sit oon tehnyt kaksi Tsehovia, Ivanovin ja Platonovin. Toinen oli Kaupunginteatterissa ja toinen Kansallisteatterissa. Tosi tärkeitä klassisia naisrooleja, ja varmaan niitä viimeisiä nuoren naisen rooleja, heh. Kohta mä siirryn jo tuonne äitiosastolle. Tietenkin pitää myös sanoa, että jokainen työ on kyllä järjettömän tärkeä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kyllä mulla on kaksi näytelmää, jotka mä haluaisin tehdä, mutta ne vaatii vielä aikaa. Mä olen vielä liian kokematon tekemään niitä. Toinen on Kuka pelkää Virginia Woolfia ja toinen on Kohtauksia eräästä avioliitosta. Ne on jo teksteinä todella hienoja ja ne roolit on vaan ihan mielettömät! Pitää malttaa kypsyä ja odottaa ja toivoa, että tulee tilaisuus, et saisi jonkun ohjaajan ylipuhuttua, et teeppä nyt tämä ja ota mut siihen mukaan”, Pihla intoilee.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Jos saisin olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten Cate Blanchett rakentaa roolihenkilöitään, niin luopuisin kaikesta maallisesta omaisuudestani. Se on niin järjettömän hieno, että mielelläni seuraisin häntä vierestä oppimismielessä, et miten tätä työtä tehdään.”

Laulamisesta kun tykkäät, niin kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Hehheh, me voitaisi vaikka meidän faijan kanssa laulaa duetto, ja kun me molemmat lauletaan niin päin helvettiä, et ehkä ne riitasoinnut jo yhdessä muodostaisi tosi mielenkiintoisen uuden näkökulman musiikkiin. Biisinä voisi olla vaikka Lentäjän poika”, Pihla nauraa ja tällä herkutellaan hetki.

Mikä on parasta teatterissa? ”Teatteri on sellainen henkinen suihku, joku puhdistautumisen kokemus joka tapahtuu jollain tavalla aina; joskus massiivisessa mielessä, joskus ihan pienesti. Tietysti on ihana katsoa tosi taitavia näyttelijöitä ihan ammattimielessä, et miten joku osaakin näytellä noin hienosti tai on ratkaissut jonkun asian hienolla tavalla. Ylipäätänsä siinä on jotain niin uniikkia, kun elävät ihmiset oikeassa tilanteessa, missä minä olen fyysisesti läsnä katsojana, aina muuttaa jotakin, pesee jotain pois.”

Vähän samaa asiaa vielä, mutta miten sinä määrittelisit käsitteen ”teatterin taika”? ”Teatteriinhan liittyy tekijöiden ja katsojien välinen sanaton sopimus, että tää on periaatteessa satua ja mikään tässä ei ole totta, mutta yhdessä sovitaan, että uskotaan siihen. Ja sitten kun tulee kuvioihin se teatterin taika, niin jollain tapaa kaikki osapuolet hetkeksi unohtaa edes tehneensä mitään sopimusta, vaan uskoo siihen, että kaikki on hetken aikaa totta. Samalla tavalla se tietynlainen vilpittömyys, joka herää ihmisessä kun näkee jotain niin hienoa, että tuntee olevansa lapsi jälleen ja näkevänsä ensimmäistä kertaa teatteria.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset, eläimet, tarinat. En sillai hakemalla haeskele mitään tietynlaisia hahmoja kun ihmisiä katselen, mutta joskus toisilta voi napata jonkun fyysisen maneerin, tietynlaisen puhetavan tai vaikkapa asenteen ja käyttää sitä sitten myöhemmin, et noin tämä minun roolihahmoni voisi toimia tässä tilanteessa ja reagoida näin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Joo, ja joskus olen potenut todella pahastikin. Nykyään se on onneksi lieventynyt. Joskus teatterikouluaikoihin se oli niin paha, että tuntui oikeasti siltä, ettei pysty menemään näyttämölle ja sitten vielä tuntui siltä, että aina käy niin, että mulla menee jännitys fysiikkaan. Rupeaa tärisyttämään ihan hirveän paljon ja aina käy niin, tai ainakin tuntuu siltä, että heti siinä näytelmän alussa joutuu olemaan jonkun pienen esineen kanssa tekemisissä. Vaikkapa pieni tassi ja kahvikuppi kädessä, jotka sitten heti paljastaa sen jännityksen. Kauhea tutina ja tärinä! Välillä meinaa jopa oksettaa. Noi on onneksi sellaisia asioita, että niitä on pystynyt käsittelemään ja nyt se on vähän helpottanut. Just tuossa Linnateatterin ”Pojan” ensi-illassa puhuin, että meillä on ollut jo kaksi näytöstä tästä, et miksi mua nyt ensi-illassa jännittää jostain syystä vielä enemmän, et eihän tää poikkea niistä kahdesta aiemmasta mitenkään. Seuraavassa näytöksessä ei sitten taas juurikaan jännittänyt. Ihme homma. Kai se on joku liika kunnioitus sitä ensi-ilta -sanaa kohtaan, tai joku psykologinen juttu. Jännää on myös se, että eniten jännittää niitä kaikista rakkaimpia ihmisiä. Se on tosi hassua, koska tietää että ne on mun puolella ja ei ne mua hylkää, vaikka mä olisin kuinka huono. Siihen liittyy varmaan se, että niiden ihmisten, jotka merkkaa mulle todella paljon, haluaisi näkevän mut onnistumassa.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mulla on joskus ollut jotain tiettyjä juttuja, mutta oon jo tosi tosi monta vuotta sitten päättänyt, että rikon niitä niin paljon kuin mahdollista. Musta tuntuu siltä, että niistä tuli helpommin este kuin turvaa. Jos joku ei menekään niin kuin sen kuuluisi mennä, niin siitä tulee sellainen ihmeellinen olo, että se muka pääsi vaikuttamaan siihen, että tänään meni huonommin kuin ennen. Mä en halua uskoa siihen. Jollekin toiselle nää toimii tietysti eri tavalla, mutta mulle toimii paremmin niin, että mitä vähemmän toimii jonkun tietyn kaavan mukaan, niin sen parempi. Tekee vain pakolliset asiat eikä niitäkään missään tietyssä järjestyksessä. Sit vähän voi jotain lämmitellä ja venytellä niin, että kroppa on virkeä, mut niitäkään ei minkään tietyn rutiinin mukaan. Mä oon ollut taikauskoisuuteen taipuvainen hiukan, ja sen takia oon myös pyrkinyt niistä samoista kaavoista pois, muuten en muuta kerkeiskään tekemään kuin pahoja henkiä karkottelemaan. Joskus piti kävellä aina jotain tiettyä reittiä teatterille, ja muuta hassua. Mutta yks mulla on; mä en edelleenkään mielellään viimeisen viikon aikana ennen ensi-iltaa pese roolivaatteita, tosi kiva kertoa tää muuten nyt. Joskus en oo koko harjoitusaikanakaan pessyt! Niihin pitää tarttua harjoituskaudesta jotain tiettyä taikaa...” Pihla naurahtaa.

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”En ole nähnyt, mutta oon kyllä aistinut ja jopa vähän kommunikoinutkin, aika monessakin eri paikassa. Viimeksi Linnateatterissa. On vaan ollut sellainen fiilis, että täällä on jotain ja oon saattanut harjoituksissa tai ennen esitystä moikata sitä ja sanonut, että oothan meidän puolella tänään.”

Kerro joku kommellus. ”Tää menee nyt lapsuuteen taas. Tehtiin juurikin sitä Sormusten herraa Suomenlinnassa ja tää on ensimmäinen näyttelijäntyön oppi, minkä oon saanut. Se esityshän kesti kuusi tuntia ja me lapset oltiin aina siinä alussa mukana, sit oli varmaan pari tuntia kun oltiin seuraavan kerran ja sitten jos me pienimmät jaksettiin valvoa ihan loppuun asti, niin sitten me oltiin vielä siellä ihan lopussa. Koska se esitys kesti niin pitkään, niin me lähdettiin aina välillä pois sieltä teatterilta ja kerran mentiin uimaan. Esityksessä oli kohtaus, jossa hobitit on pimeässä ja pienet haltiat tulee johdattamaan ne pimeydestä pois. No, me oltiin uimassa ja sit mä sanoin, että meillä on niin kivaa täällä, että ei meidän tartte sinne mennä, et kyllä ne aikuiset pärjää siellä varmaan ilman meitäkin, kun mehän ollaan vaan lapsia ja meillä on niin pienet roolit. No, hobitit oli pimeässä heiluneet näyttämöllä ja odottaneet, että mistä ne pikku haltiattaret tuleekaan... Niitä ei koskaan tullut, me vaan iloisina uitiin ja leikittiin. Kyllä siitä sai sitten sen verran huutia jälkikäteen, että ymmärsi nimenomaan sen, että jokaisella pienelläkin roolilla, jopa sillä sinun lapsena näyttelemällä kuusella on oma paikkansa ja merkityksensä siinä tarinassa. Toi on mulle ensimmäinen konkreettinen oppi siitä, että mitä näyttelijät tekee. Heh, kyllä ne hei on ollu kusessa ne jätkät siellä näyttämöllä!” Pihla muistelee naureskellen.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Tääkin menee lapsuuteen. Ja on kyllä vähän hassukin, mutta ihan hyvä juttu. Mä oon ollut varmaankin 6-vuotias ja tää liittyy koiran saamiseen ja paljolti siihen, että miksi mulla nykyäänkin on koira. Me asuttiin äidin kanssa kesä Etelä-Ranskassa tuttavien luona sellaisella maatilalla, jossa oli paljon erilaisia eläimiä ja mä sain koko sen ihanan kesän mennä ja olla siellä eläinten kanssa. Meno oli kuin jostain Disneyn elokuvasta, vuohesta tuli mun paras ystäväni oikeesti ja sit siellä oli karjalankarhukoira, joka sai pentuja ja synnytti ne yhteen vajaan. Mulla ei ollut aiemmin ollut elämässäni sellaista tilannetta, että saisin ihan milloin vain mennä niitä pentusia katsomaan ja olla niiden kanssa. Mulla oli niin kova emovietti, että mä kävin imettämässä niitä pienokaisia, yritin nostaa niitä tähän kuusivuotiaan tisseille imetettäväksi, ettei niillä olisi niin kova nälkä kun ne raasut itki siellä vajassa koko ajan. Voi että. Sellaista kesää ei voi olla, saa olla eläinten kanssa jatkuvasti ja pitää niistä huolta, ja elo oli kuin piirretyssä. Ihanaa!” muistelee Pihla kaiholla.

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Kyllä mä käyn, mutta aktiiviosuustasoni vaihtelee. Joskus mä käyn tosi paljon ja joskus vähän vähemmän. Välillä on niin, ettei kertakaikkiaan vaan jaksa käydä katsomassa, kun on itsellä töitä niin paljon ja on pää niin tukossa, ettei pystyisi ottamaan vastaan mitään. Viimeksi mä kävin katsomassa Teatteri Avoimissa Ovissa Työmiehen vaimon ensi-illan, se oli ihan tuossa pari päivää sitten.”

Tulevia roolejasi? ”Heinolan kesäteatteriin tulee kesäkuun puolivälissä ensi-iltaan ”Ilmasta rahaa” ja sitten luvassa on kamerapuolen juttuja myös. Tällä hetkellä olen HKT:n Onnelissa ja Annelissa mukana, Linnateatterin ”Pojassa” ja lisäksi Stella Polariksen improjutuissa.” (Huom. nämä olleet siis keväällä-kesällä 2014)

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain, vai oletko kenties jo tehnyt niitä? ”Oon ollut käsikirjoittamassa Q-teatterin näytelmää ”Täydellinen päivä” yhdessä Jussi Nikkilän ja Elena Leeven kanssa. Ohjaaminen kiinnostaisi kyllä tosi paljon, mutta kun en ole koskaan aiemmin tehnyt sitä, niin ajatus siitä tuntuu oudolta, että menis nyt johonkin ohjaamaan ja ihmiset vielä maksaisi siitä Se kynnys on aika korkea. Toivon toki, että joskus saisin jossain muodossa kokeilla sitäkin.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Isäni sanoi mulle joskus kun olin teini-ikäinen ja vaikea, että ”Tee ihan mitä vaan, mutta älä jää lillumaan!” Ehkä se on sellainen, joka on kulkenut sitten mun mukanani.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Ainakin sen, että tää yksi pieni lasillinen punaviiniä on tainnut nousta jo päähän mulla, heh.”

Osaatko imitoida ketään? ”Oon tosi yritteliäs, mutta tosi huono! Imitoin vähän kaikkea, mutta helvetin huonosti.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mun on ihan pakko vastata tähän, että Minni Hiiri ja ihan siitä syystä, että kun mä olin ihan pieni tyttö, taas näitä lapsuusjuttuja, niin mulla oli fiksaatio sekä Minni Hiireen että Disneyn Robin Hood-piirretyn Marian-neitoon, joka oli kettu. Mä sain ihan järjettömiä raivareita, kun mä halusin niin kovasti olla jompikumpi. Pompin sängyllä ja huusin, että ”Haluan olla Minni Hiiri!” enkä päässyt siitä millään yli. Siksi vastaan näin!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä kävelisin ulkona ja pissaisin jokaiseen kadunkulmaan silloin kun pissattaa. Ja helikopteria heiluttelisin ehdottomasti, luulen että menisi muutenkin sinne penisorigamiosastolle hyvin vahvasti. En edes nousisi sängystä koko päivänä! Vääntelisin vehkeitäni vaan”, Pihla nauraa ja tähän taas takerrutaan toviksi.

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin juustoja ja hilloja ihan hirveesti, ja ihania hömppätelkkasarjoja. Musta olisi aivan ihana ajatus, että voisi vetäytyä puoleksi vuodeksi johonkin koloon, syödä juustoja ja juoda hyvää punaviiniä. Ja lisäksi siellä pitäisi olla joku laite, joka hieroisi jalkapohjia koko ajan. Ah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinne ottaisin varmaankin kyniä ja paperia ja sen takia, että sieltä puusta avautuisi isompi maisema ja siellä voisi kirjoitella ja piirtää. Saako sinne majaan tuoda kavereita? Mä perustaisin sinne kerhon, joku ”Huonon huumorin kerho”. Kaikkien pitäisi kertoa tosi huonoja vitsejä koko ajan. Eväänä siellä olisi voileipiä ja gin toniceja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin mennä Bob Marleyn keikalle. Sit mä haluaisin mennä Globe-teatteriin katsomaan jotain Shakespearen esitystä ja lisäksi haluaisin kokea hetken heti alkuräjähdyksen jälkeen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen pitämään ystävälleni seuraa, kun se pakkaa muuttolaatikoitaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Uni

Mistä sanasta pidät vähiten? - Lipasto

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Haju

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Surinaa

Mitä ääntä inhoat? - Metallinen ääni, mikä tulee päänsäryn yhteydessä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ota rennosti!

Frankensteinin Hirviö / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Frankensteinin Hirviö / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri, HML:n Teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 22.10. 2014, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Huom. Esitystä ei suositella ihan perheen pienimmille (K-9)

Ohjaus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Dramatisointi Antti Kemppainen Mary Shelleyn "Frankenstein"-romaanin pohjalta

Nuket ja naamiot Hannu Räisä, musiikki Antti Polameri, lavastus Markku Pätilä, valot Markku Tuomala, puvut Aino Lehtilä

Rooleissa : Antti Kemppainen, Antti Polameri ja Hannu Räisä

 Tarina lienee kaikille tuttu. Uutta sen sijaan on, että tarina tuodaan esiin yhdistelemällä nukketeatteria, perinteistä näyttelijäntyötä ja musiikkia. Tohtori Victor Frankenstein (nukettajana Hannu Räisä) tutkii antaumuksella ja kovalla tohinalla erinäisiä teoksia ja saa aikaan sensaatiomaisen idean. On mahdollista luoda uutta elämää ruumiinosia liittämällä. Vaimo Elisabethkin jää toiseksi. Hienoa seurata, millaisella intensiivisellä katseella nukkeherra uppoutuu kirjojensa pariin. Victor touhuaa jossain kiintoisalla luuvarastolla sopivia paloja etsien ja löytää haluamansa. Eloa on havaittavissa yksittäisissä ruumiinosissa, hyytävä pieni liikkuva käsi pelästyttää! Pääkallontutkailu sen sijaan huvittaa, kun Victor tokaisee kysyvästi "Shakespeare?". Katseilta piilossa porataan, sahataan ja naputellaan luomus kasaan.

Se elää! (c) Heli Saarinen

 Huh huh, tohtori kärrää saavutuksensa esiin ja kyllä siinä meikäläisellä kylmät väreet vilistää, kun huomaa siteiden peitossa olevan tyypin hengittävän hiljaa. Ukkonen jylisee ja muutenkin on sangen painostava ilmapiiri, kiitos taustamusiikinkin. Vähän sähköä ja se elää! On äärimmäisen kiehtovaa, millä tavalla Hirviö (Antti Kemppainen) herää henkiin. Liikekieli on hengästyttävää, naamio on upea taidonnäyte ja kun Hirviö ottaa haparoivia ensiaskeliaan, on kuin seuraisi nykytanssiteosta. Hirviö varastaa koko shown ihan täysin, olen aivan sen lumoissa. Katse suorastaan nauliintuu rujoihin kasvoihin, joissa on silti ripaus viattomuutta ja inhimillisyyttä mukana. Niinhän siinä käy, että tohtorin luomus karkaa tekijältään muille teille ja aiheuttaa tahtomattaan monenlaista harmia kylillä. Karu ulkomuoto ei saa sympatiaa osakseen paitsi katsomon puolelta. Hirviöllä on kova tarve oppia uutta ja ennen kaikkea saada hyväksyntää, yksikin ystävä riittäisi. Ponnistelut ovat kuitenkin turhia, Hirviö ymmärretään jatkuvasti väärin ja koska hän (vai se?) ei tunne voimiaan, sattuu kaikenlaista ikävää. Lopulta Hirviö löytää takaisin synnyinsijoilleen ja vaatii luojaltaan palvelusta. Kalvakkaa morsianta ei saada kuitenkaan herätettyä henkiin.

 Alkaa kiihkeä ajojahti halki maailman eri kolkkien, tapahtumapaikoilla vilistävät niin Eiffel-tornit kuin Putinitkin. Toinen päähenkilöistä kokee kohtalonsa. Ei pidä yrittää leikkiä Jumalaa, jos ei pysty ottamaan vastuuta teoistaan.

 Erityishuomioni saivat jälleen kerran taidokkaasti tehdyt nuket pukuineen, huikea fyysinen Hirviö ja yleistunnelma. Jostain syystä minua liikuttaa suuresti eläväiset perhoset lepattamassa, ja taas istuin kyyneleet silmissä. Liikutuin myös Hirviön "Ystävä?"-kysymyksestä, naamio on aika maaginen liikkuvine leukoineen. Hassuja yksityiskohtia toivat KOP-henkinen orava ja kieltomerkit sekä Hirviön eri juoksutyylit pakomatkalla.

Hirviöiltä pääsy kielletty (c) Heli Saarinen

 Sen sijaan en ihan kauheasti tykännyt jatkuvasta lavasteiden pyörityksestä. Välillä jännitti, että pysyykö ne tavarat nyt vauhdissa mukana. Jotenkin se pyörittely vei liikaa aikaa muulta tekemiseltä, toki ymmärrän että kätevästi miljöö saatiin tuosta noin muuttumaan. Alku vaikutti myös turhan verkkaiselta, eiköhän se sensaatio olisi tullut vähemmälläkin kirjojenplaraamisella selväksi.

 Olen nähnyt nyt monenlaista esitystä Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin toimesta. On poliittista parodiaa, julkkiksia, Punahilkkaa ja Sutta, Saiturin joulua ja nyt kauhuklassikkoa. Monipuolista, erilaista, viihdyttävää, taidokasta! Suosittelen.

 Frankensteinin Hirviölle neljä tähteä ****.

Patriarkka / Kansallisteatteri

Patriarkka / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 19.9. 2012, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Jokela

Rooleissa : Raimo Grönberg, Heikki Pitkänen, Kirsti Wallasvaara, Minka Kuustonen, Juha Varis, Pirjo Määttä, Kristiina Halttu, Antti Luusuaniemi, Juha Muje ja Kaija Pakarinen (sekä videolla Onerva Pitkänen, Eevi Jokela ja Eino Teräväinen)

 Kiitelty ja palkittu Patriarkka meinasi mennä meikäläiseltä ohitse kokonaan, mutta onneksi näytelmä teki paluun Kansallisteatterin syyskaudelle ja minäkin pääsin katsomaan sitä vihdoinkin.

 Katsomoon istuessani vastapäätä näkyi tutunnäköinen hahmo. Kas, katsomo kun näkyi peilikuvana valtavasta sermistä. Mielenkiintoista oli seurata väen siirtymistä paikoilleen ja salamavalot räpsyivät, sillä moni halusi tallentaa tämän näyn muistoihinsa. "Katsokaa, minä olen Kansallisteatterin näyttämöllä!" Itse en kokenut sitä noin vaan siten, että jotain tässä nyt tullaan peilaamaan... Valojen himmetessä näkyi muuten kivasti vielä se, kuinka moni räpelsi vielä kännyköidensä kanssa. Valaistuja kasvoja näkyi siellä sun täällä, ja se kun ei mukamas näy mihinkään. Pöh, sanon minä!

 Yllättäen yleisön peilikuvan rikkoo Heimo Harju (Raimo Grönberg) istumassa valaistulla valtaistuimellaan kaiken keskellä. Ovelaa. Ja sitten nuorempi Heimo (Heikki Pitkänen) vaimoineen, ja pian koko klaani. Ja tyhjä tuoli. Sitten päästään vauhtiin. Heimo ja vaimonsa Virpi (Kirsti Wallasvaara) ovat asuneet pitkään Ranskassa, puutarha kukoistaa ja sielu lepää. Kaikki näyttää varsin leppoisalta. Ruuhkavuosinaan Heimo on ollut vaikutusvaltainen mies ja pelkkä oleilu ei enää riitä, vaan miehellä on vahva tunne siitä, että Suomeen olisi palattava. Vielä olisi annettavaa Suomelle ja suomalaisille, joku tärkeä projekti odottelisi kulman takana takuulla. Kotona Heimon ja Virpin Jarno-poika (Juha Varis) juhlii nelikymppisiään, kriisiä tyrkytetään ihan väkisin. Otetaan yhteyttä skypen kautta Ranskaan ja Heimo rekrytoi vaivihkaa itseään Jarnon ystävän energiaprojektiin mukaan.

 Heimo palaa vaimoineen Suomeen ja järjestää iloluontoiset paluujuhlat rakkaimmilleen. Mukana juhlissa itseoikeutetusti häärää Heimon paras ystävä Kale (Juha Muje), joka on liukasliikkeisen ja -kielisen muka-hauskan sukulaismiehen prototyyppi. Maljoja juodaan ja juhlapuheita pidetään. Yllättävimmän puheen täräyttää ilmoille Jarnon vaimo Petra (Kristiina Halttu) ja siitäkös kohu nousee. Kaikki eivät puhetta sulata, tosin totuuden siemenkin takana piilee. Sukupolvet ja sukupolvet lähtevät törmäyskurssille. Juhlat saavat ikävän käänteen Virpin saadessa aivoinfarktin, ja siinä sitä on Heimolle uutta projektia kyllikseen.

(c) Timo Teräväinen

 Juha Jokelan tavaramerkki tuntuu olevan nokkela ja napakka dialogi, joka tuntuu etenevän vauhdikkaan tennisottelun kaltaisena puolelta toiselle. Tai mikä jottei nopeana shakkiottelunakin? Ensi-illassahan tämä oli jo pari vuotta sitten, ja väistämättä lavalla liikkuvista tasoista tuli mieleeni viimevuotinen nerokkuuden huipentuma Esitystalous II. Myös Heimo tulkitsemassa Leonard Cohenia palautti mieleeni sen oudon tunteen, kun Aalto-yliopiston puuproffa herkesi laulamaan Espoossa. Kansallisteatterin suuri näyttämö mahdollistaa tasoilla liikkumisen myös pystysuunnassa, hämmentävä tunne valtasi mielen Kalen ilmestyessä kuin tyhjästä eteemme.

 Välillä on tunne, että seuraakin elokuvaa näytelmän sijaan, kiitos taidokkaiden kamerakulmien. Etenkin paluujuhlien pöytäseurueen lähikuvissa oli kiehtovaa seurata ilmeitä ja paljonpuhuvia katseita. Pidin myös kovasti paluusta 70-luvulle, jossa nuori Heimo ja nuori Virpi (upea eteerinen Minka Kuustonen) kohtasivat. Heikki Pitkäsen puhetyyli oli kerrassaan huippu!

 Ydinvoimalapuheet menivät minulta sujuvasti yli hilseen, samoin shakkipelin seuraaminen. Pelattiinko siinä edes oikeasti vai siirreltiinkö vain nappuloita ruudusta toiseen? En voi tietää. Isä opetti minua kerran pelaamaan shakkia aikoja sitten ja isän voitettua heitin laudan ja nappulat seinään. Siihen jäi shakkipelit meikäläiseltä, joten taktiikoita ja strategioita en ole päässyt sen jälkeen hiomaan ainakaan siinä lajissa. Mutta takaisin Patriarkkaan! Juttua piisaa, välillä vähän liikaakin. Asiaa on niin paljon, että pitäisi katsoa toinen kerta, jotta pystyisi sulattamaan kaiken. Monenlaisia ajatuksia heräsi esityksen myötä. Kuten se, että aika monessa syksyllä näkemässäni esityksessä on ollut yhtenä teemana se, että murehditaan menneitä tekoja ja tekemättömyyksiä, ja sitä että ei ole eletty niin kuin olisi itse toivonut, vaan muut ovat määränneet suunnan. Olisiko aika pistää stoppi, katsoa tarkemmin peiliin, vaikka näkymä ei aina miellytäkään? Ettei toistaisi samoja virheitä, joita aiempi sukupolvi? Tekisi sitten vaikka ihan omat virheensä, mutta ottaisi niistä opiksi.

Kale ja Heimo pelin ääressä / (c) Timo Teräväinen

 Björkin biisien lisäksi jäi vielä mieleeni jatkuva tuoleilla istuskelu ja tiivis katsekontakti, kuin oltaisi shakkilaudan ääressä. Elämähän on kuin iso shakkilauta, jossa seuraava siirto voi olla ratkaiseva. Minkä taktiikan sitä tässä valitsisi?

 Nerokas teksti, erilainen visuaalisuus ja loistavat näyttelijäsuoritukset (varsinkin ihana Killi!) olivat mieleeni. Patriarkka taitaa olla nähtävillä vielä pari kertaa.

 Vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Saara Jokiaho

 Saara Jokiahon tapasin Jyväskylän Cumuluksen Huviretki-ravintolassa syyskuun loppupuolella 2014 Lainahöyhenissä-musikaalin ja Kauppamatkustajan kuolema-näytelmän välisellä tauolla.

Vuonna 1982 syntynyt Saara on horoskoopiltaan rapu. ”Mä oon Vantaalta kotoisin, Länsi-Vantaalta tarkemmin. Kesällä muutin tänne Jyväskylään. Helsingissä oon asunut viisi vuotta ennen kuin muutin Lahteen, jossa asuin sitten neljä vuotta. Sen jälkeen olenkin kovasti reissannut. Mulla oli periaatteessa semmoinen ”tukikohta” Porvoossa pari vuotta, osa siitä meni Imatralla ja Turussa.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan paljasjalkajuoksua! Mulla on sellaiset hauskat tossutkin, joissa on varpaille erikseen paikat. Lisäksi harrastan käsitöitä. Viimeaikoina oon virkannut paljon. Enää ei voi sanoa, että harrastaisin tanssimista, koska se kuuluu tavallaan tähän työhön. Sit mä luen paljon”, Saara luettelee iloisena.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Viulua osaan soittaa. Sitä mä soitin yksitoista vuotta ennen kuin vaihdoin laulun puolelle. Seitsemänvuotiaana aloitin, ja sitä ennen olin muskarissa 3-vuotiaasta alkaen. Kyllä mä viulua välillä vieläkin soitan, viimeksi Imatralla Viivi ja Wagner-näytelmässä.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi/erityisosaamiseksesi ammatillisessa mielessä? ”No varmaan ensinnäkin laulu ja tanssi. Omasta mielestäni oon aika fyysinen, tykkään kehitellä rooleja fysiikan kautta ja olen aika monipuolinen siinä mielessä. Sit mulla on ihan sairaan hyvä muisti! Se on osoittautunut tässä hyväksi taidoksi. Heh, ja sit ammatin ulkopuolelta mulla on yksi ”party trick”, eli mä saan tyhjän pullon roikkumaan mun poskestani. (*näyttää myöhemmin*) Siitä ei tosin ole vielä ollut ammatillista hyötyä. Ja sit mä osaan laittaa toisen silmän kieroon, kas näin. Tätä sain käyttää Viivissä ja Wagnerissa. Sitten on semmoinen taito vielä, että kaikki lapset on mun parhaita kavereitani ennenpitkää.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata stepata, mutta sehän nyt on vaan siitä kiinni, että menisin tunneille. Leponiemen Jonilla on hässäkän keskellä esim. harjoituksissa taito vetäytyä omaan ”rauhan kuplaan”, mä taas yritän vähän liikaakin olla koko ajan kartalla ja väsyn siihen.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Teatterilaisia ei taida kyllä muita olla. Isäni serkku on runoilija, veljeni ja siskoni taas ovat hyviä kuvataiteessa. Veljelläni on bändi ja siskoni on opiskellut tietokonepelien tekemistä, eli tietynlaista visuaalisuutta löytyy.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Kaikki on tapahtunut oikeastaan vaiheittain. Vaikka mä soitin viulua koko nuoruuteni, mä olen 9-vuotiaana sanonut, että musta tulee isona laulaja tai kirjailija. Me asuttiin isäni työni vuoksi Amerikassa pari vuotta ollessani teini, eli kävin siellä high schoolin pari viimeistä luokkaa. Siellä päädyin kaikille mahdollisille draamakursseille mukaan ja mulla oli aivan älyttömän mukava opettaja sekä englannin-että draamantunneilla, sama opettaja siis. Englannintunneilla (eli American literature) saatiin tehtäväksi kirjoittaa näytelmä-tai leffakäsis, ja mä päädyin kirjoittamaan leffakäsiksen. Tunneilla oli hyvin innostava ja kannustava meininki, ja vielä seuraavana vuonnakin opettaja luki sitä mun tekstiäni ja antoi siitä palautetta. Kavereiden kanssa tehtiin siitä sitten elokuva! Mua on aina kiinnostanut tarinat. Jenkeissä tehtiin joka vuosi myös musikaaleja, mutta niihin en vielä silloin lähtenyt mukaan. Soitin niihin aikoihin vielä viulua ja ajattelin, että olisin voinut mennä musikaalin orkesteriin mukaan. En kuitenkaan mennyt. Koulun edustusorkesterissa soitin kyllä ja lauloin a cappella-yhtyeessä. Suomessa aloin hiljalleen siirtymään laulun pariin, olin päässyt Sibelius-lukioon ja olin ajatellut vaihtaa Vantaan Musiikkiopistossa pääaineekseni laulun. Menin laulamaan Cats-musikaalista ”Memoryn” pääsykokeissa ja ykskaks syksyllä huomasin opiskelevani klassista laulua, vaikka siellä on se pop-jazz-puolikin. Noh, sit mä innostuin siitä ja hain Helsingin Konservatorioon. Siellä ensimmäisessä oopperaproduktiossani olin tekstityskoneenkäyttäjä/tekstittäjä ja siinä mä jotenkin rakastuin produktiomaailmaan, siihen kun koko ryhmä tekee yhdessä juttua. Tämän jälkeen pääsin konsalla ja Stadialla mukaan ihan näyttämöllekin asti, mutta tuo oli ensimmäinen aatos siitä, että tää on siistiä!” hehkuttaa Saara.

Saara ja saippuakuplat :) / (c) Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Oon valmistunut vuonna 2005 Helsingin Konservatoriosta muusikoksi pääaineenani klassinen laulu ja sitten mä opiskelin pari vuotta Stadialla eli nykyään Metropolialla musiikkileikkikoulun opettajaksi, sen mä jätin kuitenkin kesken ja karkasin Lahteen opiskelemaan musiikkiteatteria Mutelle. Sieltä valmistuin vuonna 2011. Lisäksi oon käynyt yhden näyttelijäntyön kesäkurssin Lontoossa East 15 Acting Schoolissa, Mute-opintojeni aikana.”

Mitä tekisit jos et olisi nyt tällä alalla? ”Noh, mä meinasin lukion jälkeen pyrkiä opiskelemaan filosofiaa, se oli minusta hirmu kiinnostavaa. Mä olin pitkään kirjakaupassa töissä. Nuoruuteni haave kirjailijanurastahan on vielä toteutumatta. Mä olen kirjoittanut joskus runojakin nuorempana, nyt oon siirtynyt enemmänkin laululyriikoihin. Jos mä en olisi näyttelijä, olisin ehkä laulaja. Voisin opiskella myös hierojaksi ja/tai laulunopettajaksi.”

Miksi olet näyttelijä? ”Lapsena se, että halusin kirjailijaksi tai laulajaksi, juontaa varmaan juurensa siihen, että mua on aina kiehtonut tarinat ja tunnelmat, ja miten ne vaikuttaa ihmiseen. Mulla oli pitkään kriisi, että haluanko mä klassiseksi laulajaksi vai pop-jazz- laulajaksi, ja sitten kun mä löysin musiikkiteatterin, mä tajusin että tässähän mä voin hyödyntää kaikkea aiemmin oppimaani. On lisäksi jotenkin siistiä, miten vahvasti voi yleisössäkin tuntea ja päästä mukaan siihen tarinaan, ja musta on tosi hienoa olla mukana tekemässä sitä kaikkea ja antaa muille niitä kokemuksia. Ja onhan se tavallaan huikeeta, että saa laulaa ja leikkiä työkseen!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? Onko tullut matkan varrella yllätyksiä tai suuria ahaa-elämyksiä? ”Mun ensimmäinen työharjoitteluni oli Oulussa West Side Storyn Mariana ja mulla oli pitkään ongelmana, että miten mä löydän sen hahmon ja millainen se oikein on. Musikaalissa on kohtaus, jossa Anita syyttää Tonya murhaajaksi ja kerran harjoituksissa mua alkoi itkettämään se, miten pahalta Anitasta mahtaa se tuntua, et mun ei Saarana tarvitse päättää mitä tapahtuu, vaan mun pitää olla siinä hetkessä ja kokea Marian tunteet. Se oli sellainen ahaa-elämys, että nyt mä olen oikeilla jäljillä. Liika itsetietoisuus pitäisi saada jotenkin aina karsittua. Sen jälkeen aina jossain vaiheessa harjoituskautta oon onnistunut kokemaan sen saman ja päässyt hahmon sisälle tavallaan, ettei se olisi suorittamista, vaan pikemminkin hetkessä olemista. Tärkeää on tietenkin myös se, että teksti on luettu huolella ja ajatuksen suunnat ja kohtausten rakenne selvät, silloin pystyy antautumaan siihen hetkeen.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja keneltä tai mistä se on tullut? ”Tärkein oppi on ehdottomasti se, että näyttelijän tehtävä on kuunnella vastanäyttelijäänsä ja reagoida siihen, eikä tehdä mitään omaa showta. Tästä on puhuttu kyllä todella monen kanssa, ainakin Lumikki Väinämö on meille Lahdessa koulussa sitä opettanut. Matkanvarrella olen sitten havainnut ja huomioinut niitä hetkiä, jolloin se todella toimii. Olla läsnä ja reagoida, se kantaa pitkälle.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”Niitä on kyllä aina! Mä oon jotenkin semmoinen, että tykkään seurailla kulisseista, miten kollegat työskentelevät. Se liittyy osittain siihen, että olen utelias luonteeltani ja ikuisen oppimisen kannalla, ja toisaalta taas olen urani alussa vasta ja haluan nähdä, miten muut tekevät. Ennen kuin menin kouluun ja valmistuin, mulla oli enemmänkin ulkomaisia musikaalitähtiä, joita erityisesti ihailin esim. Sutton Foster ja Idina Menzel. Nykyään ne löytyy sitten lähempää, viime vuonna Imatralla oli ihan mahtavaa seurata, miten Ulla-Maija Järnstedt näytteli. Hän oli aina jotenkin hirmu aito ja todella läsnä. Nyt Lainahöyhenissä mä monesti seurailen kulisseissa Leponiemen Jonin kohtauksia, hän tekee todella upeaa työtä aina. Ihailuni kohteet ovat siis tavallaan siirtyneet ns. lähipiiriin. Olin myös nähnyt aiemmin paljon juttuja Helsingin Kaupunginteatterissa ja ihaillut Tuukka Leppästä ja Antti Timosta, ja ykskaks olenkin samassa produktiossa heidän kanssaan. Jännä tunne!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Oulun Kaupunginteatterissa, Kouvolan Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Imatran Teatterissa ja nyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Billnäsin Ruukilla ja Heinäsuon Kesäteatterissa Lahden lähellä. Ennen koulua olin Nuorten Musikaaliteatteri ry:n Honk!-musikaalissa mukana.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Viimekeväinen Veriveljet-musikaalin Lindan rooli Imatralla on ollut tärkeä ja Linkolan Peter Panissa Peter Pan, mun ”oma porukka” teki sen reilu vuosi sitten ja meillä oli esityksiä sekä Helsingissä että Porvoossa. Mä olin porukan taiteellinen johtaja ja tuottaja myös.”

Onko sinulla jotain tiettyä roolihaavetta? ”Jo vuosien ajan mulla on ollut haaveena Pikku naisia-musikaalin Jo March, sitä ei ole Suomessa vielä tehty. Jo ennen koulua mulla oli haaveena Jekyll & Hyde-musikaalin Lucyn rooli. Mua kiehtoo tuollaiset omapäiset ja rouheat naishahmot. Veriveljien Lindasta en ennalta edes tiennyt paljoa, ja sitten siitä tulikin todella tärkeä ja hieno matka.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Saako valita Jack Nicholsonin? Se on jotenkin niin huikea ja unohtumaton. Voisi olla kyllä tyttö pulassa Jackin kanssa. Robin Williamsin ja Heath Ledgerin kanssa voisi myös näytellä. Michelle Williams myös! Oi, ja sitten Gavin Creel, huikea musikaalinäyttelijä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Freddie Mercury voisi olla kyllä aika kova duettopartneri... ja Stevie Wonder ja Michael Jackson! Mä rakastan maailmanparannuslauluja, voisin siis ”Heal the Worldin” laulaa Michaelin kanssa ja Stevien kanssa kappaleen ”Love´s in Need of Love Today”, saatais maailmaan vähän rakkautta lisää.”

Miten sinulle ilmenee käsite ”teatterin taika”? ”Se on se, kun unohtaa katsojana sen asetelman, että ”nyt katson teatteria”, vaan että imeytyy jotenkin niin mukaan siihen kokemiseen. Ja näyttämöllä kun pääsee mukaan flow´hun, elää siellä maailmassa ja unohtaa kokonaan sen, että nyt ihmiset katselee minua. Tarina ja tunnelma on niin vahva, että imaisee mukaansa. Se on upeeta! Mukaan tarvitaan kuitenkin yleisö, eli esim. läpimenotilanteessa ei riitä, että olemme siellä vain keskenämme. Koskaan ei ole samanlaista värinää ilmassa kuin yleisön läsnäollessa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sen oon huomannut, että oma luovuus pääsee valloilleen silloin, kun on tarpeeksi tilaa ja tavallaan virikkeetöntä vapaa-aikaa. Harvoin sitä on, kun koko ajan on jotain työn alla. Esimerkiksi pitkillä automatkoilla, jos en laita musiikkia soimaan ja olen yksin, niin saatan yhtäkkiä ruveta säveltämään biisejä. Siihen voi tietysti vaikuttaa sekin, että näkee tietä, metsää tai peltoa. Vesi on mulle myös aika tärkeä elementti, vesi rauhoittaa ja sielu lepää rannalla. Ja sitten tietysti se, kun näkee tai kuulee sellaisia biisejä, jotka aiheuttavat suuria tunteita. Niistä tulee itsellekin sellainen fiilis, että haluaa päästä tekemään vastaavaa”, Saara pohtii.

Saara teatterin edessä / (c) Teatterikärpänen

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Se vaihtelee todella paljon! Se riippuu vähän siitä teoksesta, eli kuinka isoa juttua on tekemässä ja kuinka sinut on sen oman roolinsa kanssa. Jos on sellainen olo, että tämän minä osaan ja tämä on mulla hallussa, niin silloin jännittää aika vähän oikeastaan. Ensi-illassa mua jännittää kyllä aina, mutta silloinkin vain verhoissa, eli kun itse pääsee tekemään, jännitys unohtuu. Se oma Peter Pan oli niin iso kakku kaikkineen, että silloin mua jännitti ihan jokaisessa esityksessä ja mulle tuli verhoissa semmoinen ”yökkäilyreaktio”. Se on myös jännää, että silloin jos katsomossa on joku tuttu, niin mua jännittää enemmän kuin silloin, jos katsomo on täynnä ”vieraita” ihmisiä.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” tai rutiineja, joita huomaat aina toistavasi ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Ei mulla taida sellaisia olla, jotka olisi aina samat, mutta esityskohtaisia kyllä on, ja jos niihin jää liikaa kiinni, on se todella kahlitsevaakin. Nykyään mä yritän tietoisesti välttää aiheuttamasta itselleni liian vahvoja rutiineja.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kouvolan Rebecca-musikaalissa tapahtui hassuja lopun tulipalokohtauksessa, kun yhdessä näytöksessä pyllähdin keskelle lavaa ja se taisi mennä kyllä sen järkytyksen piikkiin, eli katsojat ei tajunneet että kaaduin oikeasti. Oli kyllä tosi vaikeeta hillitä nauruaan siihen asti, että pääsi pois siitä tilanteesta. Kesällä Matin ja Tepon meiningeissä Samppalinnassa siinä munkkibaarikohtauksessa kävi parikin kertaa niin, että Sami Hintsasella jäi tuoli kiinni pyllyyn kun se nousi ylös, ja tuoli jäi roikkumaan mukaan. Se oli hassun näköistä.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto. ”Mulle on ollu konsertit todella isoja juttuja, kun on nähnyt jonkun idolinsa keikan. Huikein elämys ever oli Michael Jacksonin konsertti Olympiastadionilla, olin silloin 15-vuotias. Se oli mulle melkein uskonnollinen kokemus. Stevie Wonder Pori Jazzeilla oli myös huikea kokemus. Michael Jackson taitaa olla yksi syy siihen, miksi mä olen haaveillut nuorena laulajuudesta. Ne biisit on vaikuttaneet muhun niin vahvasti.”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Kyllä mä käyn, niin paljon kuin suinkin ehdin. Työt tosin vähän haittaa... Viimeksi kävin katsomassa Chicagon toisen enskarin Lahdessa, kesällä kävin katsomassa Imatralla Aikuisen naisen ja täällä Jyväskylässä Eurooppa Nelosen jutun. Tykkään käydä katsomassa muiden esityksiä, ja erityisesti kavereiden juttuja. Mä oon aina hirmu ylpeä mun ystävistäni.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Niskavuoren naiset tulee kohta ensi-iltaan, olen siinä Anna-Liisa Niskavuori. Tammikuun loppupuolella tulee enskariin yksi juttu, jossa olen myös mukana. Sitä ei ole kaiketi vielä julkistettu, joten en voi kertoa siitä enempää. (Huom! Haastattelun julkaisuvaiheessa näytelmäkin on jo julkistettu, eli kyseessä on Yksi lensi yli käenpesän, ja siinä Saaralla on hoitaja Flinnin ja ”hutsu” Candy Starin roolit.) Niin, ja sitten Baari Vakiopaineessa alkaa nyt syksyllä ”Kapun lauluklubi”, eli teatterin kapellimestari Lasse Hirven vetämä klubi, jossa illan solisteina toimii teatterin näyttelijöitä. Minä olen lavalla 20.11. Jee!” Saara intoilee.

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ainakin mulla on sellainen asenne, että ”kaikki aina järjestyy”. Se voisi olla mottoni. Joskus mulla oli blogi, jonka ala-otsikkona oli ”tärkeintä on olla aito”. Se on myös aika hyvä.”

Mitä muuta olennaista haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Hmmm, se tyhjiöjuttukin tuli jo kerrottua. Hei, mulla kasvaa yksi partakarva, joka häiritsee mua suunnattomasti ja se on aina nyppäistävä heti pois! Oon löytänyt kohtalotovereita tästä, useammallekin tutulle kasvaa just aina se yksi.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä tykkään kyllä tehdä paljon erilaisia ääniä, mutta en sanoisi, että ne on jotain tiettyjä tyyppejä. Osaan puhua pikkulapsen äänellä, vähän munamiesmäisesti, ja sit semmoista Louis Armstrong-mörinää...”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Peppi Pitkätossu, omapäinen ja vahva naishenkilö. Peppi ei välitä siitä, miten asiat kuuluisi tehdä.”

Jos olisit supersankarihahmo, mikä olisi sinun erikoiskykysi? ”Mulla on kyllä taito piristää muita ja tuoda hyvää mieltä. Jaa mikä sen hahmon nimi olisi? Voi ei, ekana tulee mieleen IloTyttö hahhahah! Vie kyllä vähän väärään suuntaan! Kun olin lapsi, mun äitini kutsui mua nimellä Saara Aurinkoinen. Sen voisi ottaa käyttöön.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ainakin mä urheilisin. Mä haluaisin tietää, että pitääkö se paikkansa, että miehet on nopeampia ja kestävämpiä. Olisi myös kiinnostavaa laulaa miehen äänellä jotain upeita biisejä, Les Misistä vaikkapa ”Bring Him Home”. Olisi myös kiintoisaa tutkia miehen ajatusmaailmaa.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Saako ottaa tietokoneen, jossa on Netflix? Lankaa pitäisi olla ja virkkuukoukku, ja piikkimatto! Herkuiksi ottaisin Kartanon perunalastuja ja punaviiniä. Oon ollut nyt koko syyskuun sipsilakossa, en edes tiedä miksi. Enää muutama päivä ja sit lähtee, heh!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Sinne ottaisin mukaani veljentyttöni Hertan. Hertta täyttää kohta neljä. Ainakin me puhalleltaisi siellä saippuakuplia, luettaisi ehkä jotain kirjaakin. Monesti on niin, että Hertta vaan kertoo mulle kaikenlaisia juttuja.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi 60-luku, kävisin tsekkailemassa sitä hippimeininkiä ja mentaliteettiä. Woodstockiin! Motownin studioilla voisin käydä imemässä vaikutteita myös. Queenin keikalle voisi myös mennä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen teatterille ja vietän pienen jumppahetken, virkkaan hetken ja menen kampaamoon ja sitten lopulta näyttämölle muina leideinä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Tympeys

- Mikä sytyttää sinut? - Taito ja intohimo

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kunnianhimottomuus, päämäärän puute

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen pauhua

- Mitä ääntä inhoat? - Haarukka lautasta vasten, lumiauran raapiminen vasten asfalttia, lehtipuhallin

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sihteeri

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Good job!

Saaran omille nettisivuille pääset tämän linkin kautta!

Soundcloud-linkki

YouTube-linkki

Saara löytyy myös Twitteristä