Kivaa ja korkealta / UIT

Kivaa ja korkealta / Uusi Iloinen Teatteri, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 29.4. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus : Seppo Ahti, Katariina Havukainen, Kari Ketonen, Timo Kärkkäinen, Melli Maikkula, H. Miettinen, Markku Salo ja Simo Talasranta

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Timo Kärkkäinen

Lavalla : Niina Koponen, Vanessa Kurri, Sari Siikander, Jussi Lampi, Mikko Rantaniva, Puntti Valtonen, Sonja Sorvola, Minttu Sinkkonen, Hanna Rajantie, Kalle Lähde ja "Rouva Yllätysnumero"

 Sään perusteella oltiin synkimmässä syyskuussa, vettä oli satanut kaatamalla koko päivän. Väki kiirehti kumarassa sateenvarjot käsissään kohti Linnanmäkeä ja Peacock-teatterin ovista sisään. Ryysis oli melkoinen, esityksen alkuun oli parikymmentä minuuttia ja narikkaan/lippukassalle muodostui aikamoinen sumppu. Fiilis nousi kuitenkin nopeasti sangen korkealle, kun muutaman metrin käveltyään oli törmännyt esimerkiksi Jari Tervoon, Pirkka-Pekka Peteliukseen, Arvi Lindiin ja Viktor Klimenkoon. Kaiken keskellä minä ja seuralaiseni, kyllä siinä pieni ihminen hetkeksi hämmentyy.

 Onneksi vaalit menivät jo, hämmennystä ja huvittuneisuutta nostatti myös pääsylippumme, jossa luki isolla "oikea keskusta".

 Ilmassa oli positivista pöhinää esityksen alkua odotellessa. Ja kas, ensimmäisenä lavalle astui Vanessa Kurri, joka löi heti alkuun ällikällä kaikki laulunumerollaan. "Jes, tästä on hyvä jatkaa!" Meininki kasvoi vauhdikkaalla aloitusnumerolla, julistettiin ilolla paluuta Linnanmäelle, jonne UIT:n show kyllä totisesti kuuluukin.

Huutokaupassa (c) Mirkku Merimaa

 Esityksessähän ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi, sitä väliaikaryysistä ei olisi jaksanutkaan), joten seuraavan puolitoistatuntisen aikana näimme ja kuulimme tuttuun tapaan sketsejä ja musiikkinumeroita. Käsiohjelmassa vilisi vuoristoratoja ja samankaltainen fiilis minullekin vähän jäi. Osa sketseistä (kuten heti ensimmäisenä nähty Puntti Valtosen tähdittämä juttu perinteisestä luonto-ohjelmasta) oli vähän turhan pitkiä ja tasapaksuja, jotenkin kesyjä myös. Musiikkinumeroissa lähdettiin uuteen nousuun, ja sieltä alas tukka putkella. Cheek ja Loiri alkaa minusta olla jo aika kulunutta materiaalia, toki aika huvittava mielikuva syntyi siitä tatuoinnista, jossa olisi Vesku käsissään lautasellinen tillilihaa. Samoin hihitytti Ville Haapasalon veljen Kallen kertomus siitä, jos Suomen julkkiksia mitattaisiin erityisillä yksiköillä tyyliin "tuhat tauskia on yksi loiri".

Cheek to Cheek (Minttu Sinkkonen ja Jussi Lampi) (c) Mirkku Merimaa

 Huutokauppa-Einari -sketsissä ja pikatreffien miespuolisina ehdokkaina Mikko Rantaniva väläytteli taas muuntautumiskykyään. Mainioita hahmoja oli kyllä lavalla useampaankin otteeseen, kuten Sari Siikanderin esittämä äiti, joka hermostuksissaan rapsutteli rintojensa alta koko ajan sekä anarkistien kokouksessa nähty Puntti Valtonen vaaleassa kiltissä peruukissaan ja Slipknot-paita päällään.

 Jean S vetäisi taas numeron, joka jäi takuulla mieleen! Haloo Helsingin! (miten tuota bändin nimeä oikein taivutetaan?) Beibi-hitin tahdissa laulettiin peilille ja rivistö äijiä veti sellaiset locking-kuviot että terve ja moro! Mahtavaa heittäytymistä jälleen, ja minusta yksi koko esityksen parhaista vedoista.

 Alkupuolella nähtiin myös musiikkinumero, jonka esittäjää ei kyllä osannut odottaa lavalle. Aluksi ei edes tajunnut, että kuka sieltä tulee ja siksi en tässä hänen nimeään mainitse, jotta yllätys olisi yhtä suuri tulevillekin katsojille. Laulunumero ikään kuin kruunasi paluun Linnanmäelle.

 Varsin viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty tämä oli, se nyt ei ollut mikään yllätyskään. Joukosta puuttui kuitenkin niin tappohauska sketsi tai musiikkirepäisy, että tämän muistaisi vielä pitkään esitysten jo päätyttyä. Näin siis minun mielestäni. Porukka toi omalta osaltaan kyllä auringon muuten synkkään iltaan, joten tehtävä on siinä mielessä täytetty. Etenkin tanssia oli mukava katsella.

 Esitykset jatkuvat Peacock-teatterissa 13.6. asti. Lisäinfoa UIT:n omilta sivuilta.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Puhveli-Billin lännensirkus / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Puhveli-Billin lännensirkus / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Ensi-ilta elokuun lopussa 2014, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja sovitus Sami Rannila

Lavastus ja valosuunnittelu Marko Korkeaniemi

Pukusuunnittelu Tiina Valkama

Äänisuunnittelu Kari Mäkiranta

Rooleissa : Sami Markus ja Jaakko Loukkola

Linnateatterin tuotantoa

 Tiistaiaamuna klo 9 löysin itseni Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön katsomosta - kera kahden koululuokan! Lapset kyllä katsoivat minua vähän pitkään, että kukakohan tuokin mahtaa olla, soluttautunut mukaan heidän teatterireissulleen... Melkoisen levoton pulina katsomossa kävi ennen esityksen alkua, opettajat koittivat parhaansa mukaan hyssytellä joukkojaan. Meno vaan villiintyi, kun sirkustelttamaisten lavasteiden takaa kurkki jokin hahmo ja heilutteli takapuoltaan. Sekös vasta naurut irroittikin! Hahmo paljastui kojootiksi myöhemmin...

 Puhveli-Billin lännensirkuksessa Mauri Kunnaksen samannimisestä kirjasta tutut hahmot heräävät henkiin pienissä tarinoissa, joihin katsojat johdattelee itse Puhveli-Bill (Sami Markus). Aluksi estradille pelmahtaa kierosilmäinen intiaanipäällikkö Istuva Härkä (entiseltä nimeltään Roikkuva Räkä, ja sitä räkää kyllä esitelläänkin vähän liiankin antaumuksella yäk). Lisäksi tutustumme mm. Katinkulta-Katiin ja Sika-Samiin. Näitä muita hahmoja tulkitsee Jaakko Loukkola, ja etenkin Katinkulta-Kati oli varsin verevä ilmestys...

Puhveli-Bill ja Istuva Härkä (c) Marko Korkeaniemi

 Tarinoiden lomassa pistettiin lauluksi ja yleisökin pääsi osallistumaan mm. veturin ylämäkipuksuttelussa sekä tuut tuut-äänimerkin käsiliikkeessä. Aamujumpat tuli siis hoidettua samalla. Laulamaan pääsivät myös konduktöörien kuoro (heheh, kyllä huvitti tämä) sekä Sika-Samin possuarmeija. "Perässävedettävät possut" eli pulled porks...

 Hauskoja oivalluksia oli esitys täynnä, mm. leirinuotio syntyi taianomaisesti ja pop cornit tuli keksittyä vahingossa. Hevoskuiskaaja yritti vikuroivia mustangeja rauhoitella, mutta niin karkasivat kuitenkin hevoset kirjaimellisesti käsistä. Esitys loppui tosin vähän yllättäen, juuri kun oli päästy kunnolla vauhtiin.

 En nyt ihan täysin ollut varsinaista kohderyhmää, mutta kyllähän tuolla arkiaamu lähti mukavasti käyntiin. Hauskaa oli seurata lapsiryhmien poismarssia "hyvässä järjestyksessä", ja osa pojista innolla huuteli aulassa "howdy houuuuu". Riittää siinä vanhemmille kerrottavaa kotona, ja ehkä tulee mainittua se pyllyilevä kojoottikin ja pieruhuumoria viljelevä Sika-Sami. Josta tuli muuten mieleeni ihan P.J. Petkunterä (Aku Ankasta).

 "Nostetaan panoksia!"

 Puhveli-Billin lännensirkus kiertelee pitkin Suomea, joten muksut mukaan ja katsomaan, tai soluttautumaan koululaisryhmien joukkoon...

Maailma luottaa meihin / KokoTeatteri

Maailma luottaa meihin / KokoTeatteri

Ensi-ilta 8.4. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa : Milka Ahlroth, Joanna Haartti, Minna Puolanto, Marc Gassot ja Joonas Heikkinen

 Näytelmän tapahtuvat sijoittuvat jonnekin vuoteen 2070. Eletään maailmassa, jossa rakkaus ja kaikenlainen tunteiden osoittaminen on ehdottomasti kielletty. Halu ja erinäiset tunteet ovat olleet syyllisiä suureen ilmastonmuutokseen ja ihmiskunnan tietynlaiseen loppuun. Eletään Yhteisövaltiossa, jossa on tiukat säännöt joiden mukaan elää. Pitää myös puhua tietyllä tavalla, eli ei saa puhua preesensissä vaan tulevaisuuden aikamuodossa, konditionaalissa. Tyyliin "minä kirjoittaisin nyt blogiini tästä näytelmästä..."

 Kirjoittaisin kyllä, jos osaisin. Yrittäisin silti. Väliajalle mentäessä olin himpunverran pihalla kuin lumipallo. Pakko myöntää, että kaikkea en ihan hiffannut vaikka kuinka yritin. Se taas ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö olisi näytelmästä pitänyt. Teksti oli paikoitellen hyvin runollista ja siten kaunista. Sitä jäi kuuntelemaan ja makustelemaan. Näyttelijöiden liikekieli taas oli välillä kuin suoraan nykytanssiteoksesta (koreografioista ja liikkeiden ohjauksesta pisteet saa Minna Puolanto), hyvin ilmavaa ja sitä oli mielenkiintoista seurata. Välillä tapahtumia veivattiin pikakelauksella takaperoisesti, välillä jämähdettiin toistamaan samoja repliikkejä ja eleitä. Tuli jopa mieleeni Godota odottaessa.

Marc Gassot ja Minna Puolanto (c) Cvijeta Miljak

 Pidin kovasti miehen (Marc Gassot) ja naisen (Minna Puolanto) kohtaamisista tai yrityksistä kohdata toisiaan. Nainen hehkui punaisissaan, mies tummissa vaatteissaan. Selkeästi parin välillä on ollut kipinöitä enemmänkin, mutta uusi maailma kieltää kaiken. Kiintoisaa seurattavaa, tapahtuuko kenties jotain kiellettyä! Koko ajan satoi vettä niin ulkona kuin kaiketi sisälläkin. Eniten olin pihalla Tanjan (Milka Alhroth) puheista ja projisoinneista taustalla. Freelancer-tutkija ja ajattelija oli hän. Kalakauppialla (Joonas Heikkinen) oli varsin vihjaileva tyyli puhua tarjolla olevista kaloista. "Nyt olisi Riinalle takahuoneessa iso hauki tarjolla..."

 Sympatiapisteet keräsi sitten hassu Riina (Joanna Haartti), siitäkin huolimatta että oli muinoin tehnyt oikein pahoja ja tästä syystä ollut telkien takana niin kauan, että puhui vielä vanhalla tyylillä. Muut yrittivät laittaa Riinaa ruotuun, mutta ei se niin vaan onnistunut. Ihana Riina uteliaine, lapsenomaisine katseineen ja muikeine ilmeineen. Miten vilpittömän onnellinen Riina olikaan ensimmäisestä oikeasta kodistaan! Mieleeni jäi jännä huomio tuolista, joka siinä kuuliaisesti vaan odottaa, että joku siihen istuisi. Kotona sanoin yhdelle keittiön tuoleista saman, eipä hän jalkojaan lotkauttanut. Hmph.

Riina ja Mies (c) Cvijeta Miljak

 Loppu oli myös varsin kiintoisa. Mitäpä jos emme enää syntyisikään ihmisestä, vaan aika jotenkin kulkisi takaperin (?) ja ihmiset kasvaisivat maasta uudelleen, jo täällä ennen meitä eläneet.

 Siinä sitä riitti pohdittavaa kotimatkalle.

 Joskus tulee eteen tämmöisiä erilaisia, ei-valmiiksi-pureskeltuja esityksiä - ja onneksi tulee!

(näin esityksen pressilipulla)

Milka Ahlroth (c) Cvijeta Miljak

Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatterin Alvar-näytämö

Ensi-ilta 14.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Peter Schaffer

Ohjaus Ain Mäeots

Rooleissa : Esa Ahonen, Topi Kohonen, Liisu Aurasmaa, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Jani Johansson, Mari Pöytälaakso, Eija-Irmeli Lahti, Mia Vuorela, Jelena Jokelin-Muilu, Anna Ackerman, Timo Ristilä, Johanna Niemelä, Saija Pekkala, Pekka Hautala, Jiri Laurila, Minna Nortunen ja Sauli Leinonen

 Vähän jännitti, kun junaliput oli hankittu hyvissä ajoin ja torstaille luvattiin myrskyä ja vaikka mitä. Jännitti siinä mielessä siis, että kulkevatko junat ajallaan, ehdinkö koko päivänäytökseen ja mistä asti tulen tällä kertaa VR:n piikkiin taksilla kotiin. "Pettymys" olikin suuri, sillä kovasta tuulesta huolimatta aikataulut pitivät täydellisesti niin mennessä kuin tullessakin.

 Suuntana oli siis Vuoden teatteriksikin valittu Seinäjoen Kaupunginteatteri. Olin sen verran hyvissä ajoin paikalla, että suunnistin teatterin ala-aulassa olevaan ravintolaan ja lounaalle. Oli oikein maittava ja monipuolinen lounas, hintakaan (9,5 €) ei paha. Suosittelen, jos olette päiväsaikaan liikkeellä!

 Amadeuksen olin nähnyt aiemmin vuosia sitten teatteriversiona Tampereen Työväen Teatterissa (Milos Formanin ohjaama elokuva myös tuttu), Mozartina tuolloin häiläsi Jari Ahola ja Salierina Auvo Vihro. Mietin tuolloin, että Vihro tekee nyt taatusti elämänsä roolin ja kuka tahansa Salierin roolin jatkossa pääseekään tekemään, voi onnitella itseään.

Mozart ja Salieri (c) Jukka Kontkanen

 Ensimmäiset aploodit irtoavat matineanäytöksen yleisöltä ennen kuin yksikään roolihenkilö on astunut lavalle. Venticellot, sanansaattajat  (Maria Pere ja Heikki Vainionpää) pyyhältävät katsomon takaa lavan kulmille, yleisönedustajallekin tarjotaan lasillinen viiniä. En tosin muista, mille maljaa nostettiin. Riutunut ja räytynyt Salieri (Esa Ahonen) rullailee itsensä tuolin avulla lähemmäs, hänellä on tärkeää kerrottavaa. Edessäni istuvia nuoria poikia tuntuu naurattavan, he näkevät Salierin varmaankin jonkinsortin sketsihahmona ja kieltämättä hahmossa vähän tragikoomisia piirteitä jostain syystä on.

 Yllättäen Salieri tempaisee myssyn ja peruukin päästään, ponkaisee tuolista ylös, pudistelee pölyt pois vaatteistaan, vetäisee uuden peruukin päähänsä ja mies on jälleen täynnä virtaa. Kekseliästä! Näytelmä lähtee kunnolla käyntiin. Salieri kertoo siitä, miten Jumala toimii hänen kauttaan ja jumaluus virtaa suoraan musiikkiin. Venticellot (joista tuli mieleen pari variksia...) kertovat, että Eurooppaa kiertää hurmaamassa ihmelapsi W.A. Mozart ja siitähän kateuden siemen on ensi kertaa kylvetty.

 Salierin ja Mozartin (Topi Kohonen) ensikohtaaminen on hykerryttävä, tosin Mozarthan ei toista miestä edes näe kun on vauhti päällä kirmaamassa Constanzen, tulevan vaimonsa perässä pitkin poikin kirjastoa. Salieri istuu leivoksineen päälleenheitetyn viitan alla hiljaa kuin hiiri, ja ilme on mahtava kun viitta napataan ohimennen pois.

(c) Jukka Kontkanen

 Tummassa lavastuksessa kamariherrat ja muut vaaleine peruukkeineen ovat kunnon väriläiskiä. Itävallan keisari Josef II (Jani Johansson) on varsinainen näky ja huvittava tapaus nauruineen. Huomioni tosin varastaa väkisinkin Mozart, joka on vaaleine irtonaisesti liehuvine pehkoineen ja värikylläisine, tyylikkäine takkeineen kuin aikansa Michael Monroe, yhtä energinenkin. Topi Kohosen Mozart on ärsyttävän ihana ja ronskipuheinen rietastelija, jonka toimia ja puheita on helppo vierestä paheksua ja samalla salaa ihailla. Mikä meininki! Mozartin muodonmuutos duracell-pupusta riutuneeksi, hulluuden rajamailla heiluvaksi hahmoksi on sydämeenkäypää seurattavaa, ja Kohonen tekee roolinsa taiten.

 Ennakkotiedoista ja -kuvista poiketen Constanzen roolissa nähtiin Anna Ackerman, ja oikein raikkaan roolityön jälleen tekikin. Vauhtia piisasi yhteisissä kohtauksissa Mozartin kanssa, erikoinen suhde totisesti näillä kahdella. Constanze pysyi miehensä rinnalla loppuun asti kurjista olosuhteista huolimatta, tosin hetkeksi tilanne oli hänellekin liikaa.

 Entä Salieri ... muistan miten hyytävä Vihro roolissa oli. Ahosen Salieri oli loistava sekin, mutta toisenlaisella tavalla. Muka-ystävä, joka tarjosi olkapäätä ja samalla puukotti selkään. Vähän surullinen hahmo. Jumala oli hänet hylännyt ja tässä oli sitten lopputulos sitä, mitä kateus ja katkeruus saa aikaan.

(c) Jukka Kontkanen

 Näyttelijöistä pidin kovasti, kokonaisuus sen sijaan hiukan uuvutti. Kohtalaisen raskasta seurattavaa nimittäin, kuin ne kirjaston massiiviset hyllyköt. Paljon tekstiä ja paljon asiaa. Muutama nokkela oivallus ja yllätyksellinen ratkaisu (mm. pysähtyneet hahmot). Figaron häät! Taisin nähdä sen joskus 30v sitten telkasta ja mieleeni muistui melodioita ja jopa suomenkielistä versiota. Lähtemätön vaikutus siis. Nyt olen nähnyt aika monessa näytelmässä samankaltaista massiivisten elementtien pyörittelyä ja siirtelyä, se rupeaa pikkuhiljaa puuduttamaan...

 Lopetus hämmensi hiukan myös. Olisin lopettanut ensimmäiseen versioon, sillä se oli todella vaikuttava ja osoitti jälleen tyhjän tilan mahdollisuudet tehokeinona. Sen jälkeen seurasi vielä pari kohtausta, ja pitihän esityksen sitten päättyä samalla tavalla kuin alkoikin, eli Venticellot poistuvat sinne mistä tulivatkin. Jää vain hiljaisuus, ja sitä olisin suonut "kuunnella" hitusen pitempään. Muutaman sekunnin hiljaisuus ja sitten vasta aploodit. mutta vierustoverini aloitti aplodeeraamisen välittömästi ja se siitä sitten. Taika murtui.

 Yhdessä kohtauksessa muuten havaitsin pienen lipsahduksen, tai ainakin korvani poimivat sieltä pelkän Sebastian Bachin (Skid Row´n laulaja) kun olisi varmaankin pitänyt puhua Johann Sebastian Bachista? Jäin hetkeksi miettimään, että mitä korvani oikein äsken kuulivatkaan ja jäin miettimään Bachia, että mikä hänen nimensä nyt ylipäätään oli.

 Tässä kohtaa päätän myös luopua tähtien jakamisesta kokonaan, sillä ne eivät kerro totuutta itse näytelmästä. Ne kertovat jotain vain minulle juuri minun katsomiskokemukseni jälkeen, jollekin toiselle näytelmä avautuu ihan eri tavalla. Tähtien jako on minulle itselleni konsti luoda eroa eri katsomiskokemusteni välille, ja usein olen kahden vaiheilla. Pidän siis tästä eteen päin tähdet omana tietonani, ja uskon että se muutos ei teitä lukijoitakaan haittaa. Teksti siis puhukoon puolestaan.

 Yksi asia on PAKKO mainita vielä tähän loppuun, koska vastaavaa on toistunut siellä sun täällä ihan liikaa itselleni ja muille. Ne puhelimet, ne v#&@n puhelimet!! Amadeuksen aikana neljä eri puhelinta pärähti soimaan eri puolilla katsomoa. Mikä ihmeen konsti tähän oikein auttaisi? Minua häiritsee myös äärettömän paljon joidenkin kanssakatsojien tapa kommentoida ääneen esityksiä vierustovereilleen, kuin istuttaisi sohvalla ja katsottaisi telkkaa ja päiviteltäisiin tapahtumia. Tämä riippuu vähän esityksen lajista tietysti, mutta etenkin draamaa seuratessani ote herpaantuu täysin, jos jossain kommentoidaan tapahtumia tai tulevaa. Ihmiset, ottakaa kanssakatsojat huomioon!

 Mainittava muuten on myös se, että salista poistuessani edessäni kulki muutama nuori tyttö (koululaisia oli aika mukavasti katsomassa) ja yksi totesi näytelmän olleen huomattavasti parempi kuin elokuvan. Jes!

(näin esityksen pr-lipulla)

Uusioperh(s)e / Komediateatteri Arena

Uusioperh(s)e / Komediateatteri Arena

Ensi-ilta 27.2. 2015 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen

Ohjaus Outi Mäenpää

Apulaisohjaaja Jussi Järvilehto

Rooleissa : Kiti Kokkonen, Ella Pyhältö, Titta Jokinen ja Paavo Kerosuo

 Tragikoominen näytelmä, jota oikeasti vähän jännitti mennä katsomaan sattuneesta syystä... Neljä toisilleen tuntematonta ihmistä kokoontuu uusioperheiden jäsenille tarkoitettuun "terapiaryhmään". On Aulikki (Titta Jokinen), joka vähän pelkää lapsensa olevan eroamassa ja vaihtamassa uuteen kumppaniin. Mitään ei ole siis vielä tapahtunut, mutta hän on tullut paikalle hakemaan myös vertaistukea ja ennaltaehkäiseviä (huh!) kokemuksia mahdollisen tulevan uusioperheen mummoilun varalle. On Meri (Ella Pyhältö), jonka miehellä on kaksi lasta ja kaikki asuvat saman katon alla. Meri itse on lapseton. On Elina (Kiti Kokkonen), joka on pienen Lilja-tytön äitipuoli vanhempi. On Kimi (Paavo Kerosuo), eronnut mies ja uusissa naimisissa. Kimillä on poika Jonne, joka asuu vuoroviikot äitinsä ja isänsä luona. On siis ihmisiä, se on lähtötilanne.

(c) Matti Rajala

 Ryhmän vetäjää odotellaan, väki vilkuilee hermostuneina toisiaan ja näpertelee omiaan. Pitäisikö tässä nyt näiden ihmisten kanssa alkaa puhua henkilökohtaisista asioistaan, peloistaan ja kokemuksistaan avoimesti ja rehellisesti, kun ei vierustoveria uskalla kunnolla edes silmiin katsoa? Kello käy ja vetäjää ei vaan saavu paikalle. Aulikki ilmoittaa olleensa kerran jollakin kurssilla ja ilmoittautuu vapaaehtoisesti ryhmänjohtajaksi, ja tämän muut hyväksyvätkin. Jokainen kertoo vuorollaan tilanteestaan ja siitä, miksi ovat tulleet tähän ryhmään. Jokaisella on voimakas tarve, ensinnäkin kertoa asioista jollekin samankaltaisessa tilanteessa olevalle ja ylipäätään kertoa ajatuksistaan, jotka jylläävät pään sisällä ja aiheuttavat monenmoista tunnetta. Kaikille puhuminen ei ole luontevaa, Meri saa ajatuksensa puettua parhaiten kirjallisessa muodossa ja hän lukee otteita päiväkirjastaan, jonne on kirjoitellut ajatuksiaan ja runojakin.

 Välähdyksenomaisissa kohtauksissa ääneen pääsevät niin exät kuin nyxätkin, lapset ja tytärpuolet ja äitipuolet. Mummopuoletkin? Yleisö purskahtaa nauruun tämän tästä, sillä tilanteet ja puheet ovat välillä varsin koomisia. Itsekin nauran varsin vapautuneesti monta kertaa, ja vapautuneesti nauraa varmaan moni muukin. On puhdistavaa huomata, että kokemustensa ja ajatustensa kanssa ei ole täysin yksin. Tosielämässä tilanteet ja puheet eivät oikeasti paljoa naurata, päinvastoin. Välillä tulee sellaista tekstiä, että nauru hyytyy ja nousee pala kurkkuun. Muutama absurdi terapiamuoto huvittaa oikein kunnolla, kohtutussi käteen vaan ja piirtämään paperille sitä mistä vaan haaveilee...

 Näyttelijät ovat mainioita ja varsin muuntautumiskykyisiäkin heittäytyessään eri hahmoiksi. Ella Pyhältö varsinkin, appelsiinia ronskein ottein kuoriva Sari (Kimin uusi vaimo ja Jonnen äitipuoli) on hulvaton tapaus ja Lilja-tyttönen kirkkaine lapsenkatseineen ja -äänineen suloinen. Itse olen sitä mieltä, että jos minun elämästäni tehtäisiin näytelmä, haluaisin päärooliin Kiti Kokkosen. Mikä pakkaus!

 Koin aluksi hankalaksi kirjoittaa tästä, koska samaistuin hyvin voimakkaasti pariinkin roolihenkilöön. Ääneen lausuttiin myös asioita, joita itsekin olen itsekseni märehtinyt. Onkohan tämänkaltaisia ryhmiä olemassa oikeasti? Jos ei, sellaisia pitäisi perustaa. Samalla tuli mieleeni, että minun olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä kymmenen vuotta sitten "ihan vaan ennaltaehkäisevässä mielessä" ja se oikeasti surettaa ettei tätä tehty jo vuosia sitten. Olisin nimittäin toiminut monenkin asian suhteen täysin eri tavalla. Nyt se on myöhäistä?

 Perheitä on nykyään erilaisia. Suosittelen esitystä kaikille perheenjäsenille ja etenkin uusioperhettä suunnitteleville ja oikeastaan ihan jokaiselle. Kaiken koomisen keskellä mukana on niin vakavia teemoja, että ihan jokaisen sietäisi tämän nähtyään katsoa peiliin. Itsekin kokeilin enkä pitänyt näkemästäni yhtään. Rohkeasti katsomaan vain niin esitystä kuin sitä peilikuvaakin, se palkitsee kyllä ja saa aivosolut töitä samalla.

 Uusioperh(s)een voi nähdä myös mm. Oulussa ja Espoossa, päivämääriä täältä.

 Neljä tähteä Uusioperh(s)eelle **** ja aiheen nostamiseksi esille ansaitsee plussat päälle.

Ihanat naisemme / Helsingin Kaupunginteatteri

Ihanat naisemme / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 5.3. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Éric Assous

Suomennos Timo Torikka

Ohjaus Kari Heiskanen

Rooleissa : Pertti Sveholm, Timo Torikka ja Kari Heiskanen

 On päivänselvää, että jos lavalla heiluu kolmikko Sveholm-Torikka-Heiskanen, ei esitystä voi yksinkertaisesti jättää "menen ehkä jossain vaiheessa katsomaan"-osastolle. Leffapuolella kolmikko on nähty useampaankin otteeseen, ja nyt tämänkaltaista herkkua on luvassa livenä ja vieläpä Pengerkadun näyttämöllä, joka oli aiemmin Ryhmäteatterin lippulaiva.

 "Ihanat naisemme" on varsin tuore näytelmä, sillä sen kantaesitys oli Pariisissa syksyllä 2013. Herroilla Max (Kari Heiskanen), Paul (Pertti Sveholm) ja Simon (Timo Torikka) on tapana kokoontua Maxin luokse peli-iltaan. Max ja Paul ovat jo paikalla, mutta tapojensa vastaisesti Simon on myöhässä ja kun hän saapuu lopulta paikalle, on helvetti irti. Mies on mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja siitä se sopankeitto vasta alkaakin. Ovatko Paul ja Max valmiita tuosta noin valehtelemaan ystävänsä puolesta ja mitä kaikkea muuta illan aikana tuleekaan ilmi...?

Tästä se lähtee! (c) Tapio Vanhatalo

 Alunperin luulin meneväni katsomaan näytelmää, jossa kokeneet miehet antavat palaa naisten suhteen ja luvassa olisi viiltävää analyysiä meistä naisista. Toisin kuitenkin kävi. Toki siellä naisväki monessakin mielessä puheissa vilahteli, mutta kyllä tämä näytelmä kertoo pikemminkin miesten mielenliikkeistä ja miesten välisestä ystävyydestä. Puhetta piisaa ja jossain vaiheessa huomaan olevani hitusen tylsistynyt. Nyt äkkiä jotain toimintaa! (Siihen asti toiminnallinen puoli oli lähinnä jatkuvaa juomienkaatelua, lasien tiskaamista, tuolien siirtelyä paikasta toiseen ja Maxin neuroottista tyyliä siivoilla paikkoja jatkuvasti. Tunnistin itseni siitä kyllä, koska samaa harrastan itsekin ja ihan huomaamattanikin.) Käännekohta tapahtui siinä vaiheessa, kun Paulilla menee ns. kuppi nurin Maxin suhteen ja mies saa kunnon raivokohtauksen. Yleisökin tuntuu heräävän ja valpastuvan ihan silmissä.

 Torikan Simon on suurehkon osan näytelmästä makuuhuoneen puolella huilaamassa tai pötköllään sohvalla, joten Heiskanen ja Sveholm hoitelevat kakusta isoimmat palat. Miten herkullista sanailua ja keskinäistä kemiaa herroilla onkaan! Näytelmä voisi siis hyvin kulkea myös alaotsikolla Ihanat miehemme, sillä sellaisia totisesti lavalla häilää kolme kappaletta. Heiskanen yllättää vetäisemällä pätkän ranskankielistä räppiä, Sveholmista taas tuli mieleeni NYPD Bluen kulttihahmo Andy Sipowitz ja sellainen vertaus on todella kunniaksi.

Montakohan kupillista juotiin? (c) Tapio Vanhatalo

 Pokkakin taisi mennä yhdessä kohtauksessa ja tuli muuten nähtyä sellainen esitys, jossa yhdellä oli solisluu murtunut ja hän olikin lavalla toinen käsi tiukasti paketoituna. Se ei liiemmin menoa haitannut, toki pieniä liikepuolen muutoksia se väistämättä aiheutti. Kokonaisuutta paketointi ei kuitenkaan häirinnyt lainkaan.

 Vauhdikas, opettavainenkin, sujuvasti suomeksi kääntynyt teksti ja karismaa koko näyttämön täydeltä! Plussaa vielä käsiohjelman kannessa ja loppupuolella olevista valokuvista harjoitusmatkasta Pariisiin.

 Ihanat naisemme saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatteri

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö, yhteistyössä Kotkan Nuorisoteatterin kanssa

Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan

Sovitus lavalle Jack Thorne

Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans

 Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.

 Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.

Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren

 Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!

 Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.

Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren

 Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!

 Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!

 Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2

ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen

Mannerheim ja kettujen sota / Lappeenrannan Kaupunginteatteri

Mannerheim ja kettujen sota / Lappeenrannan Kaupunginteatterin Jukola-sali

Ensi-ilta 17.1. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Leo Suomela

Ohjaus Kimmo Kahra

Rooleissa : Jussi Johnsson, Mika Piispa, Reijo Kanerva, Sanna Kemppainen, Jarno Kolehmainen, Sami Lanki, Turo Marttila, Leena Rousti ja Tatu Siivonen

Orkesteri : Jani Pola, Ismo Varis ja Pentti Vesala

 Suunnilleen kerran vuodessa tapahtuu seuraavaa : henkilö X varaa bussin ja haalii auton täyteen iloista porukkaa, varaa teatteriliput ja sitten suunnataan milloin Turkuun, milloin Lahteen ja milloin mihinkin, riippuen siitä missä päin Suomea herra Xx milloinkin vierailee. Tällä kertaa suuntana oli Lappeenranta ja siellä näytelmä "Mannerheim ja kettujen sota" - musiikillinen revyy Suomen tiestä rauhaan syksyllä 1944. Oltiin siis suhteellisen kaukana meikälikan mukavuusalueelta, noin maantieteellisestikin...

Jöns Jöns ja lotta Lotta / (c) Ari Nakari

 Ja Lappeenranta kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin... jne. ... Kunnes tiesin vastauksen! Muutama viikko sitten kävin katsomassa KOM-teatterin absurdin Sattumia-näytelmän ja sen innoittamana ostin Daniil Harmsin Sattumia-pokkarin. Seuraava teksti on Harmsin tarinan "Sinfonia n:o 2" innoittama :

 Kolme soittajaa on ahdettuna jättikokoiseen radioon. "Miten ne sinne mahtuukin?", mietin. Musiikki soi mallikkaasti ja odotan koko ajan, että oviaukosta tupsahtaa esiin suu maireana Pirkka-Pekka Petelius ja alkaa laulaa "kun keskiyöllä sun eilen baarissa näin, sua katselin mä hiukan ihmeissäin". Ei tullut Peteliusta ja ei tässä ollut tarkoitus kirjoittaa Velipuolikuusta, joten ei siitä sen enempää. Kerron sen sijaan Lotan ja Jönsin rakkaustarinasta.

 Lotta Lotta ja Jöns Jöns katsoivat toisiaan pöydän yli ja lempi leimahti heti. Myöhemmin menivät sitten naimisiin ja jatkosta en tiedä sen enempää. Kerronkin sen sijaan Granbackan emäntä Kajsasta.

 Rehevä emäntä Kajsa kalasti (tai sanotaanko kuhasti) kranaatteja järveen heitellen. Kas mokomaa. Aina kun Kajsa meni kyykkyyn, kuului POJOINGG-ääni. Aina ei muuten kuulunut. Se jäi harmittamaan. Onneksi kaksi setää soitti ennen radiouutisia ksylofonintapaisella plim-plomplom-plim-plom, se oli kiva juttu. Mutta se tapahtui vain pari kertaa, joten en kerro siitä sen enempää. Kerron sen sijaan sotilasmestari Tahvanaisesta.

 Tahvanainen meni hakemaan tärkeää viestiä venäläiseltä tärkeältä mieheltä ja joi itsensä änkyräkänniin sillä reissulla. Yleisö palkitsi spontaanein väliaploodein kännisen Tahvanaisen taiturimaisen kompuroinnin. Olipahan jalkatekniikka! Ei kuitenkaan siitä sen enempää, kerron sen sijaan marasalakka Mannerheimista.

 Mannerheim meni pötkölleen ja poltti sikaarin ja kertoi vihjailevasti kaivanneensa erästä herraa joka myös poltteli. Yöpöytänä toimi laatikollinen kranaatteja. Olisi voinut lentää taivaan tuuliin koko Marski, ja se siitä sitten. Mutta ei käynyt niin, joten sananen kuhasta.

 Kuha Walewskaan tulee ainakin duchesse-perunaa, kuivaa valkoviiniä, mausteita ja kuhaa. Koristeeksi voi käyttää pakastekatkarapuja. Niitä ei kuitenkaan näytelmässä nähty, joten ei siitä enempiä. Kerron sen sijaan kanasta.

 Jättikokoinen broileri tuli tanssimaan lavalle kesken repäisevän rallin. Katsoin vieressäni istuvaa miespuolista henkilöä hämmentyneenä. Suun loksautti auki myös "Äänisen aallot", joka esitettiin nahkakorsetteihin pukeutuneena ja nahkaruoskat soi. Mikki Hiiri oli myös merihädässä ja meripeikko taisi olla itse Stalin. Onneksi Suomen Joutsen (eli Mannerheim) tuli auttamaan. Hakaristi kellui meressä näyttämölle heijastetussa julisteessa ja miehiä seisoi rivissä nakusillaan. Sininen uni olikin punainen uni ja Stalin tuli pyjamabileisiin asianmukaisesti pukeutuneena. 

 Ja siinä kaikki.

 Mannerheim ja kettujen sota tarjosi suuren hämmennyksen ja kaksi tähteä lauluista ja muutamasta hauskasta jiposta. **

 ps. Kokonaisuutena itse reissu sen sijaan ei ollut missään nimessä epäonnistunut. Hulvatonta seuraa, aurinkoinen sää, kakku-ja viininmaistiaiset paluumatkalla, mennessä ja tullessa visiitti Matkakeitaalla, ennen teatteria taivaallista vadelma-valkosuklaajuustokakkua ja pelikoneesta paluumatkalla viiden euron voitto.

Bloggaajatapahtuma Turussa

 Ja tapahtui niinä päivinä, että Turun Kaupunginteatterista tuli kutsu, että kulttuuri-ja lifestylebloggaajat kokoontuisivat Logomolle kuulemaan teatterin toiminnasta ja näkemään maistiaisia pian ensi-iltansa saavasta näytelmästä.

 Niin lähti Teatterikärpänenkin toiveikkain mielin Hämeenlinnasta junalla liikenteeseen, kovin oli tuulinen päivä tuo keskiviikko. Koko homman piti olla ihan piece of cake - junalla yhdellä vaihdolla Turkuun, pari tuntia Logomolla ja illaksi kotiin samoja reittejä noudattaen. Vaan kuten usein käy, matkaan tuli pari muuttujaa. Tässä tapauksessa kova tuuli oli aiheuttanut monenmoista hämminkiä radalla ja niin juna Toijalasta Turkuun korvattiin muutamalla bussivuorolla. Ensimmäinen bussi menisi suoraan Turkuun käymättä Loimaan ja Humppilan kautta, bussi ahdettiin täyteen väkeä matkatavaroineen ja aikataulusta vartin myöhässä istuin jo vähemmän toiveikkain mielin. Puoli kuudelta pitäisi olla Logomolla ja pahasti näytti siltä, että olisin perillä vasta kuuden maissa. 

 Ihme kuitenkin tapahtui ja olin teatterin tiloissa kymmenen minuuttia h-hetkestä! Turun Kaupunginteatterihan toimii nyt remontin vuoksi väistötiloissa, eli Logomolla ja Linnateatterilla. Muu väki oli lähtenyt jo pienoiselle kulissikierrokselle, mutta tavoitin heidät teatterisalin katsomosta ja bongasin heti tuttuja kasvoja (Laura, Katri ja Siiri). Muita en sitten tunnistanutkaan (pieni esittelykierros olisikin ollut jossain vaiheessa paikallaan vink vink). 

Koko porukka koolla Tamaran kanssa (c) Kirsi Lönnmark

 Oppaana meillä toimi teatterin markkinointi-ja tiedotusvastaava Kirsi "Gidde" Lönnmark - mukavaa oli nähdä livenä henkilö, jonka kanssa olen usein viestitellyt teatteriasioihin liittyen. Lämpiötiloihin siirtymisvaiheessa törmäsin näyttelijä Miska Kaukoseen, jonka kanssa tuli vaihdettua pikaisesti muutama sana. Lämpiössä meille oli pienoinen salaattibuffet tarjolla (mm. taivaallista leipää, mozzarellasalaattia ja kana-caesarsalaattia, nam) ja siinä syömisen lomassa tuli rupateltua yhtä ja toista tuttujen bloggaajien kanssa. Tutkimme myös saamaamme pussukkaa, josta löytyi esitteiden lisäksi hieno pyöränsatulansuojus (jolle tietysti kehittelimme myös muita käyttötarkoituksia). 

 Gidde kertoi tarkemmin remonttisuunnitelmista (mm. Sopukka-näyttämö saa kokonaan uudet tilat ja Pikkolo-näyttämö siirtyy kellarista entisen Sopukan paikalle) ja syksyn tulevasta ohjelmistosta. Syksyllä vetonauloina toimivat Anna-Leena Härkösen kirjoittama "Kaikki oikein" sekä rakastetusta operettidiivasta Tamara Lundista kertova musikaali, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi "Tamara". Tulevana kesänä Kaupunginteatteri tekee yhteistyötä Linnateatterin kanssa ja Naantalissa nähdään lätkäkomedia "Hockey Night", jossa mukana itse Antero Mertaranta. Taivas varjele mitä sieltä tulee!

 Paikalle ilmestyi myös teatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki, joka toimii myös ohjaajana huhtikuun puolivälissä ensi-iltansa saavassa "Breaking The Waves"-näytelmässä. BTW tunnetaan Lars von Trierin elokuvana ja kertoo nuoren Bessin (Helmi-Leena Nummela) ja häntä huomattavasti vanhemman Janin (Taneli Mäkelä) kiehtovan rakkaustarinan. Hiukan myöhemmin pääsimme seuraamaan vartiksi näytelmän toista pääharjoitusta. Näkemämme tarjosi vain pintaraapaisun tulevasta, mutta visuaalisuus teki heti vaikutuksen. Muuta ei oikein pysty kertomaankaan, ettei vain paljastaisi liikaa... 

 Breaking The Waves tehdään yhteistuotantona Espoon Kaupunginteatterin kanssa, keväällä 2015 esitykset nähdään Turussa ja syksyllä molemmilla paikkakunnilla. 

 Tapaamisen päätteeksi kokoonnuimme vielä aulaan ja kovasti kiittelimme mukavasta tapahtumasta. Näitä tämänkaltaisia kokoontumisajoja saisi olla enemmänkin, joten toivottavasti muutkin teatterit aktivoituisivat tällä saralla. Hienoa, että meitä bloggaajia arvostetaan!

 Ja mitenkäs kävi kotimatkan? Ei mennyt sekään ihan putkeen. Juna pääsi sentään lähtemään, mutta vartin myöhässä koskapa Turku-Toijala - välillä oli vain yksi raide käytössä. Heti kättelyssä tiesin, etten tulisi ehtimään vaihtoyhteysjunaani etelän suuntaan. Konduktööri oli kuitenkin loistava asiakaspalvelija ja huippujäbä muutenkin, ja hän se tiedotti, että minä ja kaksi muuta tulisimme jatkamaan Toijalasta Hämeenlinnaan ja Lahteen taksikyydillä VR:n piikkiin, koskapa vaihtoyhteys män justiinsa! Näinnikkäästi! Seurueemme miespuolinen jäsen oli menossa pisimmälle ja hän sai käyttöönsä kortin, jolla maksaisi koko reissun. Ja niin minä ja kaksi muuta hyppäsimme ison tilataksin kyytiin Toijalassa ja ilmoitimme, jotta "Hämeenlinnan kautta Lahteen kiitos, VR maksaa". Taksikuski vaikutti silminnähden riemuitsevan, hän kun oli juuri hetkeä aiemmin saapunut Turusta kun kuulemma junat ei oikein kulje Toijalan ja Turun välissä. Kylläpäs kulki! Noh, meillä oli sangen miellyttävä yhteinen taksimatka ja pääsin muuten kotiovelle asti tällä kyydillä. Ja olin kotona 10min aiemmin kuin alkuperäissuunnitelmassa. 

 Pieni seikkailu siis kannattaa aina! Jatkossakin uskallan lähteä Turkuun, mutta en ole tällä hetkellä ihan varma että minkä kulkuvälineen valitsen. Teatteriesitykseen kun ei myöhästyneitä sisään päästetä, noin esimerkkinä.

 Kiitos vielä Turun Kaupunginteatterille kivasta tapahtumasta!

Gå på vatten / Lilla Teatern, HKT

Gå på vatten / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Ensi-ilta 26.3. 2015, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Bengt Ahlfors

Rooleissa : Pia Runnakko ja Sampo Sarkola

 Meikäläinen Lillanissa seuraamassa tarkoin korvin ruotsinkielistä näytelmää... tästähän alkaa tulla jo tapa! Ja ei mikään hullumpi tapa olekaan, sillä olen huomannut kehittyneeni tällä saralla ja esityksen seuraaminen sujui jo varsin mallikkaasti.

 Ennen näytelmän alkua vaikutuin lavastuksesta (asialla Ralf Forsström) kovasti. Katsomon vaalea tiiliseinä jatkui lavalle asti ja mietin, että onko täällä aina ollut tämänkaltaiset seinät. Kirkonkellot kumahtelivat jylhästi, tuli varsin harras olo ainakin hetkeksi. Koko paikka vaikutti hyvin tutulta.

 Ratkaisevaan piispanvaaliin on aikaa reilu tunti. Piispaehdokas Marion (Pia Runnakko) sammuttelee kynttilöitä ja on jo valmistautumassa kotiinlähtöön, kun paikalle saapuu toimittaja Trond (Sampo Sarkola). Tarkoitus olisi tehdä syväluotaava henkilöhaastattelu mahdollisesta uudesta piispasta ja vaikeitakin kysymyksiä saisi esittää. Haastattelu muuttaa kuitenkin sävyään aika nopeasti ja pian vaakakupissa on niin uskonasiat kuin se, että mikä on totuus ja vapauttaako se meidät todella. Nimi "Gå på vatten" viittaa siihen, että kävelikö Jeesus vetten päällä. Uudessa Testamentissa Luukas kun ei mainitse asiasta yhtään mitään ja se on hänen totuutensa.

Pia Runnakko ja Sampo Sarkola (c) Henrik Schütt

 Menneisyydestä paljastuu asioita, jotka ovat painuneet toisella unholaan, toisella ei. Haastattelu muuttuu aika piinaavaksi leikiksi, jota katsomo seuraa hiirenhiljaa. Tuli jännällä tavalla syyllinen olo, ikään kuin olisi ollut todistamassa jotain sellaista, jota ei olisi pitänyt kuulla ollenkaan. Tai että olisi sittenkin pitänyt, koska totuuden pitää tulla julki. Pidin siitä, että toimittaja saapui katsomon takaa paikalle ja myös poistui samaa reittiä. Kuin emme olisi olleet teatteritilassa lainkaan! Pia Runnakon roolityöstä pidin erityisesti, Sampo Sarkola tarjoili "sitä tiettyä katsettaan" muutamankin kerran mutta muuten vähän ihmetytti toistuva kädet lanteilla pasteeraus. Kehonkieli ei ollut oikein luontevanoloista? Vai niin paljonko menneisyyden taakka mieltä painoi? Jaa-a...

 Näytelmä kuitenkin tarjosi kiehtovalla tavalla aivojumppaa ja reilu tunti piti kyllä otteessaan loppuun asti. Esiintulleet asiat pohdituttivat pitkään kotomatkallakin. Syyllisyys. Anteeksianto. Menneisyyden haamut. Rakkaus. Totuus. Usko.

 Gå på vatten saa neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Henrik Schütt

Suuri Eduskuntauudistus 2015 / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Suuri Eduskuntauudistus 2015 / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta 1.4. 2015 Ravintola Birgerissä Hämeenlinnassa, kesto noin 1h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Nuket Hannu Räisä

Näyttelijät : Antti Kemppainen, Hannu Räisä ja Taina Maria Savimäki

 Yksi varma merkki eduskuntavaalien lähestymisestä on Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin poliittinen parodia ja yhtä varmasti suuntasin tuttuun paikkaan esitystä seuraamaan. Edellispäivän ensi-iltaan en muilta kiireiltäni ehtinyt, tunnetusti tupa oli ollut silloin täynnä ja tunnelma ollut sangen tiivis.

 Esityksen alkua odotellessa soi Irwinin "Raha ratkaisee" ja sehän sopi tilaisuuteen mainiosti. Reippaampaa menoa tarjosi "Vesivehmaan jenkka", jossa meni nuoret sekä vanhat samanlailla ja niinhän se vaikuttaa politiikassakin olevan. Tämä nukketeatteri tuntuu olevan meikäläiselle ainoa muoto jollain tavalla olla poliittisissa kuvioissa mukana, muutenhan en siitä juuri perusta enkä ymmärrä mistään oikein mitään, se myönnettäköön.

 Aikamoisia karikatyyrejä puoluepomoista nähtiin... Mukana olivat mm. Päivi Räkänen (jolla oli raamattu juuttunut liian lujaa päähän kiinni), Nasse-setää muistuttava Ville Valkoviinistö, Timo Roisi isoine jytkyineen ja tietysti lempparini Paavo Käyränen. Lääkärintarkastuksessa kukin kävi vuorollaan ja ohjelmassa oli myös Kokkisota, jossa melkoista sote-soppaa keitettiinkin.

Pinne ja Pipilä (c) Antti Kemppainen

 Nuket heräsivät mainiolla tavalla jälleen henkiin, Juha Pipilä etenkin oli niin esikuvansa näköinen että huh huh. Antti Pinne (SDP) hoki koko ajan, että "me ollaan hävitty nää vaalit" ja Pipilä (Kesk.) toppuutteli omasta puolestaan, ettei mentäisi asioiden edelle. Uudeksi suosikikseni lennähti piskuinen leppis Carl Facklund (RKP). Tällä kertaa naurusulakkeeni meinasi kärvähtää kohtauksessa, jossa pienpuolueet olivat kevätretkellä tutunnäköisen pylvään kupeessa. Repsottavista muoveista ja FUCC-tekstistä oli helppo havaita, että Kitaluoman henkihän se tolpassa majaili ja herättyään esitti kolme toivetta.

 Suomi-neito makoili henkitoreissaan pötköllään ja kaikki vaan pakoilivat vastuuta. Paikalle karautti kuitenkin pelastava ritari, ja sai neidon elvytettyä varmoilla otteillaan. Loppu onkin sitten historiaa... Muutaman viikon päästä nähdään, miten tässä oikeasti kävikään! Pelottaa jo valmiiksi.

Carl, Ville, Paavo ja Päivi kimppakuvassa (c) Antti Kemppainen

 Ai niin, väliajan tietämillä meille esiintyi tietysti viisuedustajamme Paavo Käyräsen Nimipäivät ja meno oli melkoista. Ja Alexx (vaiko Alexxx) Tumppu tykkää kuulemma tsinuskikarkeista.

 Suuri Eduskuntauudistus 2015 on nähtävissä Birgerissä vielä ainakin 17. ja 18.4. Kannattaa käydä ihmettelemässä itsekin.

 Teatterikärpänen antaa leppäkertulle ja kumppaneille neljä tähteä ****.

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 28.3. ´15

Ensi-ilta 7.11. 2014 Mikkelin Mikaelissa, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Lavalla : Mikko Rantaniva, Timo Kärkkäinen, Jussi Lampi ja Puntti Valtonen

Musiikin sovitus ja harjoitus Timo Kärkkäinen

Laulujen sanat mm. Markku Salo, Timo Kärkkäinen ja Jussi Lampi

Sketsien käsikirjoitus mm. Mikko Koivusalo ja H. Miettinen

Tuotanto UIT/Janne Jämsä

 Kuulin tästä produktiosta jo pari vuotta sitten yhdeltä työryhmän jäseneltä, siinä vaiheessa koko homma oli vasta suunnitteluasteella ja aikataulujen kanssa taisi olla eniten haastetta, meneviä miehiä kun on kvartetti täynnä. Mistä moinen nimi Hiipparikvartetti? No, Kipparikvartetti oli oman aikansa kovin poikabändi ja muistiini on painunut etenkin Teijo Joutselan möreällä bassolla laulettu "skimbadabajumbabba"-kohta elokuvassa Kaunis Veera eli balladi Saimaalta. Hiipparikvartetti taas on päivitetty versio tästä porukasta, ja mikäs siinä. Sliipparikvartettia odotellessa!

Timo, Mikko Puntti ja Jussi / (c) Aki Rask

 Olin ollut koko ajan siinä luulossa, että esitys koostuu pelkistä lauluista, mutta väärässä olin. Alunperin näin oli ollut tarkoituskin, mutta matkaan oli tullut pari muuttujaa ja homma lähti mukavalla tavalla käsistä sen suhteen. Koskapa herrat löytyvät UIT:n porukoista, sketsiosastokin muistutti melkoisesti UIT:n pläjäyksiä - tosin välillä tuntui sitä, että mitään käsikirjoitusta ei edes ole, vaan tyypit improvisoivat osan jutuista ja komiikkaahan syntyy jo herrojen keskinäisestä kemiasta. Ja sehän toimii! Tosin Puntti Valtosella lie noussut vähän hattuun toinen päärooli Kansallisteatterin Salva-spektaakkelissa (vai mikä se on nimeltään) ... valmiusasento hänellä olikin aina melkoinen ja sitä muut sitten kyllä antaumuksella kuittailivat.

 Minua huvitti kovasti sanoilla kikkailut tyyliin Pasi-Annikki ja Perä-Ilmajoki. Yksi tietty vaalea polkkatukkaperuukki huvitti myös suunnattomasti, harmi ettei irtoviiksiä taidettu nähdä. Mikko Rantaniva vetäisi päähänsä dannyhenkisen polkkiksen ja antoi palaa koko repertuaarinsa edestä. Sulavia tanssiliikkeitä esitellessään mieleeni tuli joku henkilö, jonka nimeä en saanut päähäni sitten millään. Jussi Lampi sitten totesi, että Mikko näyttää ihan Evgeni Plushenkolta (venäläinen taitoluistelija) ja sehän se oli! Mikko Rantaniva, tuo Äänekosken oma Plushenko. Tosin Mikko on paljon komeampi. Ja se baaritiskikohtaus kuuluu sarjaan "meinasin pudota sohvalta", eli kannattaa ottaa Tenat mukaan. Sketseihin liittyy myös keskinäinen naljailu, yksi hauskimmista kohtauksista oli se kun Jussi ja Puntti leikkivät "Arvaa ketä ajattelen"-jutskaa. Tuli vahvasti mieleen eräs tuttuni tästä.

 Tyylikkäitä herrasmiehiä, tyylipuhdasta laulantaa. Komeasti soivat miekkosten äänet yhteen! Lauluja oli moneen lähtöön ja yllärinä sieltä tuli myös ikisuosikkini Rotestilaulu, Jussi Lammen antaumuksella tulkitsemana. Esitys oli kaikkineen hyvin viihdyttävä ja poistuin salista kestohymy naamallani. Hiipparikvartetista tuli hyvä mieli, ja silloinhan tehtävä on täytetty.

 Hiipparikvartetin voi nähdä kevään aikana vielä Kouvolan Teatterissa 9.4. sekä äitienpäivänä 10.5. Linnanmäen Peacock-teatterissa. Syksyllä esitykset jatkuvat myös.

 Ja jos näitä herroja haluaa katsella ja kuunnella lisääkin (ja kukapa ei haluaisi), on koko poppoo nähtävissä UIT:n Kivaa ja korkealta-revyyssä (linkki tässä) ja kesällä vielä napataan Sari Siikander matkaan ja luvassa on Melkoisia muskettisotureita Äänekosken Kievarin Kesäteatterissa (linkki tässä).

 Hiipparikvartetille neljä tähteä ja Rotestilaululle plussa päälle **** +.