Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Ensi-ilta 6.10. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Robert Louis Stevenson
Suomennos Tuomas Parkkinen, Jussi ja Kristina Vahvaselkä
Musiikki Frank Wildhorn
Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Ohjaus ja sovitus Pauliina Salonius
Musiikin sovitus ja orkestrointi Pasi Ketola
Laulujen harjoitus ja kuorosovitukset Outi Ollila
Koreografia Johanna Saarinen ja Pauliina Salonius
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Lavastussuunnittelu Riku Suvitie
Äänisuunnittelu Pasi Ketola
Graafinen suunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto ja Aki-Matti Kallio

Rooleissa : Peter Nyberg, Merita Seppälä/Rosita Ahlfors, Sanni Suvila-Nuutinen/Laura Flemming, Tristan Kulmala, Teemu Veikkolainen, Kai Siltala, Aki-Matti Kallio, Gerhard Gilbert, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sonja Leino, Marko Saarinen, Mikko Polojärvi, Elina Koskinen/Sari Koskela, Jerry Sarlin, Johanna Saarinen, Anne-Maija Gilbert, Vilma Koskela, Heimo Isojunno, Jenni Hytönen, Sanni Ratamo, Maisa Pitkänen, Mikael Rokka ja Mikko Polojärvi

 "Yes Sir, alkaa polttaa, lähemmäksi hiivi vaan..." 

 Kolmas kerta toden sanoo, eikös vaan? Jekyll & Hyde on minulle tuttu Turun Kaupunginteatterin ja Jyväskylän Kaupunginteatterin ansiokkaista produktiosta (kummankin proggiksen kävin katsomassa kertaalleen ja näin jälkikäteen voi todeta, että Turusta parhaiten mieleeni jäi liekehtivä laboratorio ja Jyväskylästä Maria Lundin Lucyn vertaaminen noitaan, "Murha, murha!" toki on kaikunut päässäni tämän tästä muutenkin). Turun reissusta kirjoitin vielä suhteellisen asiallisesti, Jyväskylän juttu taas lähti jo hitusen käsistä. Parin vuoden välein pitää näköjään tähän aiheeseen uppoutua, ja nyt on nähty kolmas (ja ehkä itselleni merkittävin) versio musikaalista. Kesästä lähtien olin laskenut päiviä, milloin pääsen Salon Teatteriin ensivisiitilleni ja hetken oli paniikki ja suuri murhekin puserossa, kun alkuperäinen reissupäivä muuttui työpäiväksi. Ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, milloin loppupeleissä pääsisin katsomaan ja vietin unettomia öitä asiaa pohtiessani. Tämä oli yksi niistä produktioista, jonka ehdottomasti halusin syksyllä nähdä ja se oli mukana syksyn tärppilistallanikin.

 Levottomia öitä tuli vietettyä muutenkin, sillä tämän tästä unissani hiippaili silinterihattuinen mysteerimies, joka kyttäsi milloin puun takana, milloin nurkan takana ja piinasi mukamas työmatkojani. Yritin karistaa tyypin kannoiltani, mutta kun käännyin katsomaan, aina siellä viitta heilahti tai hatun silhuetti näkyi tummana varjona seinää vasten. Tietysti oli siis käännyttävä katsomaan ja odottamaan, että seuraahan se varmasti! Sitten olikin hyvä jatkaa kissa-hiiri -leikkiä kellonsoittoon asti - ja mennä töihin silmät seljällään täydellisenä zombiena. Lokakuun aikana silinterihattu sai kaverikseen vielä pyöreähköt silmälasit, minä onneton kun menin lukemaan Draculan, katsomaan Coppolan leffan ja kuuntelin samaan syssyyn vielä asiaankuuluvan radion Lukupiiri-ohjelmankin. Leffan nähneet muistavat kyllä Gary Oldmanin lookin.

"Murha, murha!"

 Viime perjantaina koitti tuo ilon ja onnen päivä, reissu Saloon! Pohjiksi olin vetäissyt liki 15h mittaisen työpäivän ja aamuvuoron siihen heti perään, olin siis jälleen kerran otollista maaperää sekaville ajatuksille ja päivällä ennen lähtöä jännitti niin paljon, että oli juotava yksi siiderikin! Salon keskustaan saapuessamme päähäni pamahti yllättävä fakta : olen tyttönimeltäni Salovaara ja mietin, että kohtaloko minut tänne nyt ajoi, juuri tänään. Salo ja vaara, Jekyll & Hyde. Ai että miten kiehtova ajatusleikki! Että tätäkö päivää varten tässä on ylipäätään eletty. This is the moment? Taisimme olla ensimmäisinä paikalla ja innoissamme kailotimme kaikille terveisiä Hämeenlinnasta ja tutustuimme kahvion tuotteisiin tarkemmin. Kaikki oli niin herkullisen näköistä, paria sorttia tuli maisteltua ja tarkoituksena oli maistella lisää väliajan aikana. Toisin kävi, sillä väliajalla en saanut muuta aikaiseksi kuin hokea "Huh huh!" ja ulkona oli pakko käydä haukkaamassa vähän lisähappea ja viilentämässä tunteitaan.

 Katsomon pieni koko tuotti ensimmäisen iloisen yllätyksen. Istuimme nelosrivissä ja samalla keskikatsomossa. Kotoisa olo, liian iso on liian iso katsomossakin. Näyttämö oli hämmentävän lähellä ja mietin, miten ihmeessä tässä tyhjässä tilassa saadaan aikaan illuusio hämyisestä Lontoosta saleineen ja Punaisine Rottineen. Esityksen alettua mietin lähinnä sitä, miten nerokkaasti peilien avulla lisätilaa löytyikin enkä heti edes tajunnut, minne näyttämö syvyyssuunnassa ulottui. Bravo! Nautin suunnattoman paljon myös siitä, miten jatkossa pimeyttä ja varjoja hyödynnettiin. Kun katse on valossa, hämärässä hiippailee joku taatusti...

Nyt on Jekyll nauttinut jotain sopimatonta... 

 Tarina lienee kaikille tuttu? Kunnianhimoinen nuori tiedemies Henry Jekyll (Peter Nyberg) on tutkimuksissaan edennyt pisteeseen, jossa ihmisestä voisi tietynlaisen seerumin avulla erottaa pahan ja hyvän. Hän haluaisi testata seerumia sairaalassa viruvaan isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan nuiva johtokunta on täysin ajatusta vastaan. Henryn paras ystävä John Utterson (Teemu Veikkolainen) varoittelee kaveriaan, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja kehottaa tiedekokeilujen sijaan keskittymään tuleviin kihlajaisiin Emma Carew´n kanssa (Laura Flemming näkemässäni esityksessä, roolissa on tuplamiehitys). Henryä ei paljoa juhlinnat nappaa, sen sijaan herra päättää käyttää itseään koekaniinina ja osoittaa kaikille olleensa oikeassa. Virhe! Toki koe onnistuu, mutta samalla hän tulee luoneeksi ihmishirviön, Edward Hyden, jonka rinnalla Game of Thronesin Ramsay Boltonkin vaikuttaa kiltiltä pyhäkoulupojalta, jonka voisi oitis kutsua kahvittelemaan luokseen. Pian alkaa sairaalan johtokunnan jäsenmäärä huveta karmaisevalla tavalla ja taatusti on eturiviläisillä jännät paikat, kun väkeä listitään metrin päässä omista kasvoista. Hyde pistää totisesti ranttaliksi ja saa Jekyllistä hiljalleen yliotteen. Miesparka, yrittää kaikin tavoin pysyä tolkuissaan vaikka tuska raastaa rintaa ja omaatuntoa kolkuttaa alter egon öiset puuhailut. Utterson ja Emma ovat huolissaan, onhan nyt kyseessä rakas ystävä ja tuleva aviomies... Eikä siinä vielä kaikki. Pikaisella polttarivisiitillä Punaiseen Rottaan ovat Utterson ja Jekyll joutuneet vähän kyseenalaiseen naisseuraan, ja Jekyllin mieltä kiehtoo syntinen, mutta samalla hauras, suloinen ja kaltoinkohdeltu Lucy (Rosita Ahlfors, tuplamiehityksessä myös Merita Seppälä), johon sitten kirjaimellisesti iskee kynsin ja hampain kiinni myös hra Hyde....

Jekyll ja Lucy (Rosita Ahlfors) 

 Meissä kaikissahan kamppailee hyvä ja paha jatkuvasti, molemmat puolet löytyvät ihan taatusti ja meikäläinenkin jos jättäisi muutamaksi päiväksi kilpparilääkkeet ottamatta, alkaisi varmaan päitä putoilla aika nopeasti... On hirvittävä ajatus, että olisi olemassa oikeasti juoma, jonka nauttimalla pahuus nousee pintaan ja kaikki estot, omatunto, häpeä ja kauniit ajatukset tallotaan hengiltä. Jäljelle jäisi pirullisesti naurava, hullunkiilto silmissään riehuva psykopaatti, vailla minkäänlaista moraalia ja omaatuntoa. Millaista olisi kohdata tuollainen kunnon pahis? Vastaus : pirun kiehtovaa! Tai sitten ei. Ihmismieli on outo paketti. "Oikeassa elämässä" en ikimaailmassa haluaisi kohdata ihmistä, joka puhuisi minut pyörryksiin kohteliain korulausein, hypnotisoisi pelkällä katseellaan, sivelisi kaulaa hellästi ja sitten tuosta noin naksauttaisi niskat poikki. Naks. Kotona on ihanaa istua tietokoneen ääressä ja herkutella leffojen ja tv-sarjojen ilmiömäisillä pahiksilla, turvallisesti näyttöruutua tuijotellen. Teatterissa panokset vielä kovenevat. Kun ilmiselvä ihmispeto riekkuu samassa tilassa, oma hengitys yllättäen kiihtyy ja kädet hikoavat. Lämpö nousee katsomossa, tekee mieli riisua. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa, jopa kiihottavaa. Pysyköön tuo nyt tuolla lavalla vaan. Vai jospa tämä kaikki onkin unta ja voin ajatuksen voimalla saada tuon tyypin katsomaan minuun... Samankaltainen pelonsekainen tunne minulla oli muinoin Dark Side of the Mime -esityksessä, jossa hiljaa toivoin että Marc Gassot´n esittämä miimikko ei missään tapauksessa valitsisi minua mukaan esitykseen, ja kun ei valinnut, mielen täytti ensin helpotus ja sitten pettymys. Omituinen on ihmisen mieli, sano.

 Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä siitä, että tämänkertainen Jekyll & Hyde -onnistuminen tapahtuu juuri Salon Teatterissa. Paljon on kierretty eri paikkakunnilla isoissa ja pienissä teattereissa, ja ne suurimmat yllätykset ja vuoden "mustat hevoset" ovat aiemminkin löytyneet juuri pienempien paikkakuntien teattereista. Imatran Teatterin "Hobitti" löi minut täysin ällikällä muutama vuosi sitten, samoin Kaarina-teatterin "Kurjat". Siinä jäi kyllä moni isompi proggis täysin altavastaajaksi. Itsekin kun olen pikkukaupungin kasvatti, olen valmis rummuttamaan pienten puolesta ja nostamaan tämänkaltaiset proggikset erityisasemaan.

Hyde ja Lucy (Merita Seppälä)

 Sana on jo kiirinyt tästä Jekyllistä & Hydestä ansiokkaasti, lippukauppa käy kuumana ja moni esityksistä on jo loppuunmyyty. Eikä ihme! Varsin onnistunut kokonaisuus, jossa tilankäyttö etenkin kekseliästä, näyttävä puvustus ja kiehtova ääni-ja valomaailma, loistava ensemble. Silmät ja korvat aistivat kaikenlaista, mutta tapahtui sitä muuallakin... Olen vähän huolestunut siitä, mitä kaikkea minulle on alkanut tapahtua esitysten aikana katsomossa, ihan fyysisesti. Eläydyn ehkä hiukan liikaa? Jekyllin nauttiessa labrassaan punaista nestettä ensimmäisen kerran minäkin nielaisin ja taisin puraista huuleenikin. Hyden huiskiessa kävelykepillään väkeä lakoon tunsin oman käteni puutuvan, polvihan on ollut susi jo valmiiksi. Punaisessa Rotassa en saanut silmiäni irti seinäävasten kiehnäävästä pariskunnasta, jonka toinen osapuoli oli Utterson ja toinen "tanssityttö" (Vilma Koskela). Ja entäs sitten Hyden ja Lucyn kohtalaisen suurella eroottisella latauksella varustettu sänkykohtaus? Toinen puoli minusta tunsi olonsa hitusen kiusaantuneeksi (eihän tuota rohkene katsella!) ja toinen puoli odotti hetkeä, jolloin voisi huutaa "Odottakaas vähän, minä tulen mukaan!" Fifty Shades of Hyde. Ihmismieli... Siinä kyllä sukat ja alushousutkin pyörivät jalassa, sen verran kuumaa oli meno.

 Näyttelijäjoukosta minulle jäivät erityisesti mieleeni elokuvatähtimäisen salskea Utterson (Teemu Veikkolainen), joka oli mies paikallaan muutenkin sekä jo mainittu Vilma Koskela monissa rooleissaan. Mikä pakkaus! Rosita Ahlforsin Lucylle oli helppo toivoa pelkkää hyvää ja parempaa tulevaisuutta, ja miehiä jotka koskettavat hellästi. Hieno roolityö ja erittäin kaunis lauluääni.

 Loppuun olen säästänyt pienen Peter Nyberg-osion... Olen nähnyt nuorukaisen muutaman kerran lavalla, pikkurooleissa ja ensemblessa lähinnä, ja fanituksen siemenet on kylvetty itämään hiljalleen pari vuotta sitten. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että sopivan tilaisuuden tullen tämä herra varmasti ns. räjäyttää pankin ja tempaisee sellaisen roolisuorituksen, että läsnäolijat ihmettelevät, minne se katto oikein lensi. Nyt ollaan Salossa, josta Peter on kotoisin ja käsissä yksi unelmarooleistaan. Mitä tekee hän? Minulla oli vahva tunne siitä, että melkoista tykitystä on luvassa, mutta siitä huolimatta hän onnistui yllättämään minut aivan täysin. Hänessä jos kenessä on tähtiainesta isommillekin lavoille, isoihin rooleihin. Odotin loistavaa, sain jotain mitä ei pysty edes selittämään. Uskomaton suoritus ja kokonaisvaltainen fyysinenkin taidonnäyte. Pidätin jännittyneenä hengitystäni, kun Jekyll veti labrassaan korkealta ja kovaa ensimmäistä isoa numeroaan, ja melkeinpä itketti, kun olin niin ylpeä onnistumisesta. Ja muuttuminen Hydeksi... kaikki se raskas hengitys, koko olemuksen muutos kampausta myöten, vaaniva katse (onneksi ja valitettavasti en nähnyt silmiä tarkkaan), saalistavan kissapedon lailla liikkuminen portaissa, pahaenteinen nauru. Täydellisen kamalaa ja ah niin ihanaa! Huomaa, että mies on todella paneutunut rooliinsa ja This is The Moment totisesti, nyt pistetään kaikki peliin. On tehty kotiläksyt hyvin ja tarkkaan, jos näin voi sanoa. Kaikki se viiltävä tuskakin Jekyllillä, ihan sydämestä otti. Lisätäänpä tähänkin vielä yhdistelmä silinterihattua ja pyöreähköjä silmälaseja. Olin pudota penkiltä kun tämä look ilmestyi estradille! Mistä tiesikin, että meikäläinen on viettänyt koko viime viikon Dracula-asioita pohtien ja lakanoissa kieriskellen? Erityispisteitä vielä ajanmukaisista pulisongeista. Minä en mikään alan asiantuntija ole, mutta omasta puolestani osaan kyllä lahjakkuudet tunnistaa ja tämä oli ehdottomasti paras Jekyll & Hyde -roolityö minun historiassani, ja jätkä on 24-vuotias! Haloo! Mitä tässä vielä ehtiikään? Kaikki pahisroolit kehiin nyt heti, en malta odottaa yhtään enempää. Teatterit, täältä pesee suosituksia tarvittaessa! Samalla mies muuten heilahti Teatterikärpäsen fanituslistan ykköseksi ja aiheutti uusia kategorioitakin loppuvuoden perinteisiin, tosin leikkimielisiin kisoihin. Vuoden Pahis?

Uttersonilla on asiaa kaverilleen

 Esityksen päätyttyä teki edelleen mieli vähentää vaatetusta ja polvet löivät vatkulia. Piti nojailla vähän seinäänkin. Tuntui siinä posket punoittavan muillakin. Uni ei tullut millään ja menin aamuvuoroon lähes samoilla silmillä. Asiakas kysyi, olenko ollut juhlimassa kovinkin pitkään. Teki mieli laulaa vastineeksi "Pedon merkin mä sieluuni hain, verta nenästä kaivoin ja sain..."

 Jos muuten mielit lukea Peter Nybergistä lisää, tässäpä helmikuussa tekemäni haastattelu. Suostuisikohan hän uuteen haastatteluun siten, että jututettavana olisikin hra Hyde? Siitä ei kylläkään tulisi yhtikäs mitään. Lähtisin oitis karkuun (ja kurkistaisin nurkan takaa, että lähtihän se hyypiö varmasti perääni, lähtihän?)

 Reissusta kotiuduttuani minulta kysyttiin, jäikö sellainen kutina, että voisi katsoa toistekin. Juurikin se! Kutinaa jäi, ja varasinkin muuten uudet liput marraskuun loppupuolelle. Haluan nähdä Lucyn roolissa myös Merita Seppälän, joka teki minuun valtavan vaikutuksen Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän Fantinen roolissa. Ja kyyyyyllähän sitä pääpahistakin mielellään uudestaan katselee ja kuuntelee. Kuten sanottu, Salo on vaarallinen paikka. Ja siitä huolimatta ja juuri siksi sinne pitää tunkea itsensä uudestaan! Suosittelen varaamaan liput itsekin, tämä PITÄÄ nähdä! Lisätietoja tästä.

ps. Mulle myös lasillinen punaista taikajuomaa. Olisi mahtavaa sanoa matalalla äänellä "VAPAA!" ja lähteä sitten kylille pahennusta herättämään, ihan vaan kokeilumielessä. Tämä peto ei tosin liikkuisi kovin ketterästi.

Upeat esitykuvat (c) Mika Nurmi Studio X

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri! Tulen takuulla toistekin visiitille!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Tanssiteatteri Tsuumin harjoituksissa

 Pari vuotta sitten Savoy-teatterissa sai ensi-iltansa Tanssiteatteri Tsuumin konsertti-tanssi-spektaakkeli "Kake - tiellä tähtiin". Minulta meinasi mennä koko proggis ikävästi ohi, mutta onneksi keväälle 2016 napsahti vielä muutama lisänäytös ja pääsin katsomaan. Mielenkiintoni muuten alunperin herätti nimenomaan nimi Kake, se kun vei välittömästi joko Kake Randelinin tahi Kake Singersin maailmaan (suosikkejani molemmat). Esityksessä saimme nauttia Kake-nimisen bändin menosta ja suhdesotkuista tanssikuvioineen, ja siinä sivussa kuulimme upeita versioita vanhoista Finnhitseistä ja muista iskelmistä. Riehaannuin kirjoittamaan varsin lennokkaan jutun esityksen tiimoilta.

 Riemullani ei ollut rajoja huomatessani, että tulevana syksynä Kake tekisi paluun ja entistäkin räväkämpänä! "Kake2 (potenssiin kaksi, huomio) - tähtisumussa" vei aatokseni välittömästi Kake Singersin kulttimainetta nauttivaan "Tähtisumutusta"-levyyn (sisältää mm. hitit Tappajahauki sekä Ovelan pojan polska) ja minulle tuli varsin nostalginen olo. Ensi-ilta olisi Aleksanterin teatterissa 2.11. ja esityksiä olisi ainoastaan kolme (lisäksi 3.11. ja 7.11.), ja heti alkoikin armoton jännitys siitä, osuisiko työvuoroni lainkaan kohdalleen ja jos ei, voisiko joku ystävällinen sielu vaihtaa kanssani vuoroa. Tämä PITÄISI nähdä, keinolla millä hyvänsä.

Kake ryhmäkuvassa (c) Mikko Mäntyniemi 

 Kävikin sitten vielä niin mahtavasti, että produktion tuottaja Maritta Laesmaa otti minuun yllättäen yhteyttä meilitse ja tiedusteli kiinnostustani tulla seuraamaan Kaken harjoituksia Aleksanterin teatterin neljännessä kerroksessa sijaitsevaan harjoitussaliin. Minuahan ei tarvinnut kauaa houkutella ja taisin vastata varsin innokkaalla viestillä heti muutaman minuutin sisällä, ja ehdotin samantien sopivaa ajankohtaakin.

 Lokakuun puolivälissä löysin itseni sitten jännittynein mielin tanssisalista. Ennen harjoituksia tsuumilaisilla oli ollut ruokatauko ja väki oli hajaantunut lähiympäristöön, ja hiljalleen sitten palailivat takaisin harjoitusten pariin. Muita odotellessa ehdin vaihtamaan muutaman sanan Reetta-Kaisa Ileksen ja Salla Korja-Paloniemen kanssa (Kake-taiteilijanimiltään Piramisu sekä Kike de Kake). Pian paikalle saapuivat myös esityksen ohjaaja Matti Paloniemi sekä bändiläiset Janne Teivainen (Foni-Åke, Janne vastaa myös valosuunnittelusta), Tuomas Juntunen (Marccu), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä hiukan muita myöhemmin vielä joukkoon liittyi uusi jäsen Sampo Kerola (Pera77). Mainioita nimiä, eikö vaan?

 Minun oli tarkoitus tehdä asiantuntevia muistiinpanoja parituntisten harkkojen aikana ja muistiinpanoja kyllä teinkin. Valitettavasti en niistä juurikaan jälkikäteen saanut selvää, sillä suurimmaksi osaksi olin raapustanut paperille yksittäisiä sanoja ja lauseita tyyliin "tiivistystä!" , "mikä vitun tauko?" ja "lähtee neljännen kasin jälkeen (en ymmärrä näistä mitään)" sekä naseva kommentti "nyt enemmän toistoja ja vähemmän höpinää". Sen voin sanoa, että jos tietokoneelta pauhaa Rammstein ja neljä henkeä vetää sen tahdissa jalalla koreasti, eipä siinä juuri muistiinpanoja tehdä vaan seurataan silmä tarkkana, miten kohtaus hiljalleen, toisto toiston jälkeen, muotoutuu haluttuun suuntaan. Ohjaaja Paloniemen sanoja lainaten "Tässä on nyt se Suomi100 - saksalaisten aika" vähän kieli poskessa... Yritin napsia myös kuvia, mutta ei meikäläisen kameralla napsita mitään huippuotoksia, vielä kun kuvattavat kohteet eivät pysy hetkeäkään paikoillaan!

 Minä itsehän en ole mikään parkettien partaveitsi ja tanssiessa näyttäisin varmasti samalta, jos taikinaa pyöriteltäisiin pitkin lattiaa. Onkin nautinnollista katsoa, miten toiset osaavat ja hallitsevat kehonsa.

 Tässä vaiheessa harjoituksia "eiku" kajahtaa rivistä reippaasti ja kuuluupa sieltä kirosanojakin, kädet unohtuvat väärään paikkaan ja uusiksi otetaan useampaankin otteeseen. Keskeneräisyyttä on vain siedettävä ja luotettava siihen, että hyvä tästä tulee. Ja jos minulta kysytään, tästä ei tule pelkästään hyvä, tästä tulee loistava! "Kun saadaan rakenne valmiiksi, voi alkaa leikittelemään".

 Musiikista vastaava Hannu Oskala poti flunssaa kotosalla, häntä ei tällä kertaa paikalla nähty. Muuten sulosoinnut hoituivat osittain tietokoneen välityksellä, ja suurimmaksi osaksihan kaikki soittavat itse "ihan oikeastikin". Bändisoittimiin tartuttaessa meikäläiselle kaivettiin korvatulpat jostain, menohan oli tyyliä nupit kaakkoon ja "paskat päästä ja paikat hampaista"-meininkiä. Kakehan on loikannut kellaribändiksi ja nyt veivataan edelleen iskelmiä, mutta punkversioina! Kyllä vaan, Kake Randelinin "Kielletyt tunteet" on aikas tymäkkää kamaa toisenlaisella asenteella vedettynä, etenkin kun Reetta-Kaisa Iles vetäisee sen kohtalaisen räkäisellä äänellä. Muistoihini pulpahti parikin kertaa legendaarinen bändi Satu ja Vaahtopäät, joka keikkaili muinoin (levyttikin?) ja yhdisti hienolla tavalla ramopunkin ja Finnhitsit.

 Punkmeiningin lisäksi tulossa on haikeankaunista silittelyduettoa sekä uskomattoman upea a cappella- esitys (ns. isänmaallinen kuorolauluosuus), johon Janne Teivainen on tehnyt sanat ja Hannu Oskala sävelen. Tämän osuuden aikana vähän jo liikutuinkin, ja laulun sanat soivat päässäni ajoittain yhä uudestaan ja uudestaan, niin monta kertaa niitä toistettiin. Suretti jo valmiiksi, jos en pääsisi valmista esitystä näkemään ja kuulemaan. Tanssi ja laulu kulkevat etenkin tässä hienolla tavalla käsi kädessä, kirjaimellisestikin.

 Kolme tuntia vierähti vähän liiankin nopeasti, ja olin onnistunut järjestämään samalle päivälle muutakin ohjelmaa, joten jouduin kiiruhtamaan seuraavaan kohteeseen kesken bändiharkkojen. Tämänkin perusteella sain hyvän kuvan siitä, että luvassa on jälleen messevää ja yllättävää menoa. Jos ja kun mielit itsekin paikalle, kannattaa siis suunnata Aleksanterin teatteriin 2.11., 3.11. tai 7.11. Lisätietoja tästä linkistä. 

 Itse istun kuin tatti katsomossa 7.11. , eli pääsen kuin pääsenkin katsomaan! Ou jeah!

Kiitos Tsuumin väelle kutsusta harjoituksiin!

Harjoituskuvat (c) Teatterikärpänen

Tässä vielä esittelykuvat koko poppoosta... (c) Mikko Mäntyniemi

Foni-Åke 

Pera77 (mikä look!) 

Kike de Kake 

Raimo von Kake 

Piramisu

Sokerina pohjalla Marccu 

Kirjoittamisen vaikeudesta esimerkkeineen

Minulla on pieni ongelma, jonka kanssa olen painiskellut useita päiviä. Päätin ratkaista ongelman kirjoittamalla siitä, miten vaikeaa on joskus kirjoittaa näkemistään jutuista.

 Kuluvan vuoden aikana olen törmännyt useammankin kerran tilanteeseen, jossa tekstiä ei tahdo syntyä sitten millään. Väkisin koneen ääressä istuminen ei auta, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä kirjoittamiseen, ja mitä useampi päivä esityksestä kuluu, sitä vaikeampi on kirjoittaa. Minähän en koskaan tee muistiinpanoja esityksen aikana (no, pari poikkeustakin on, kun olen väliajalla raapustanut ajatuksia pieneen vihkoseen) ja kirjoitustilanteessa tavallaan istutan itseni uudestaan katsomoon ja yritän palauttaa mieleeni, millaisia ajatuksia päässäni esityksen aikana liikkui - jos ylipäätään liikkui mitään! Luonnollisesti tämä onnistuu parhaiten heti seuraavana päivä tai viimeistään parin päivän kuluttua, mutta mitä kauemmas taakse esitys jää, sitä vaikeampaa itse kirjoittaminen on. Jos samalle viikolla osuu useampi esitys (ja usein osuu), on välillä pää täynnä sekavia ajatuksia, joista on hankala napata kiinni.

 Joistakin esityksistä teksti syntyy kuin itsestään ja hyvin nopeastikin - helpoiten silloin, kun olen pystynyt liittämään joukkoon omia kokemuksiani esityksen teemaan liittyen tai olen kokenut muuten vain voimakkaita tunteita katsomiskokemuksen aikana (iloa, inhoa, kiukkua, surua). Tämänkaltaisia näytelmiä on onneksi vielä riittänyt, mutta olen huomannut myös sen, että yhä useammin päässäni käy jo alkumetreillä ajatus "Mitä oikein osaan tästä kaikesta kirjoittaa?" Siinä vaiheessa mennään metsään, enkä pysty kunnolla keskittymään itse esitykseen, kun päässäni takoo ajatus siitä, etten yhtään ymmärrä missä mennään. Kaikkeahan ei todellakaan tarvitse aina ymmärtääkään, mutta punaisen langan etsintä vie tolkuttomasti energiaa. Miksei vaan heittäytyisi virran vietäväksi ja katsoisi, minne lopulta päätyy?

 Joskus olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta esityksistä, joista en osaisi sanoa yhtään mitään positiivista. Olen lähtenyt pari kertaa väliajalla pois ja mieli on tehnyt lähteä useamminkin, mutta olen jostain syystä sinnitellyt urheasti loppuun asti. Olen siis nähnyt paljon enemmän esityksiä kuin mitä blogini antaa ymmärtää, vuosittain on napsahtanut muutama huti kohdalle ja niistä en ole täällä (jos missään muuallakaan) maininnut sanaakaan.

 Entäpä sitten näytelmät, joista olen kyllä tavalla tai toisella pitänyt kovasti, mutta millään en saa ytimestä kiinni? Näin kävi esimerkiksi Teatteri Takomon Glory Days -näytelmän kanssa (teksti ja ohjaus Minna Harjuniemi), jonka näin pari viikkoa sitten. Rakastin jokaista kohtausta ja näyttelijät olivat mainioita kaikki, mutta en vaan saanut minkäänlaista tarttumapintaa teokseen kokonaisuutena. Varsinkin Joanna Haartti oli super ja liikutti minua sukkahoususillaan tepastelevana perheen kuopuksena, joka ei halunnut laittaa kumppareita jalkaan sitten millään. Entäpä taistelevat Olympos-vuoren jumalolennot Afrodite (Haartti) ja Ares (Joonas Heikkinen), ja yt-neuvottelujen kouriin joutuneet paperityömiehet? Etenkin Eric Barco kakkuineen liikutti minua myös.

Meierin perhe (c) David Kozma 

 Viime viikolla taas kävin katsomassa Valtimonteatterissa tositapahtumiin perustuvaa näytelmää Meganin tarina, jossa nuori tyttö tekee itsemurhan nettikiusaamisen takia (käsikirjoitus Tuomas Timonen, ohjaus David Kozma). Järkyttävän surullinen tarina ja tärkeä aihe, toteutus sen sijaan sai aikaan varsin ristiriitaisia fiiliksiä. Tapahtumista suuri osa näytettiin elokuvan muodossa, ja minä kyllä mielelläni teatterissa katsoisin näyttelijöitä ihan livenä lavalla, en seinälle heijastettuna. Toki itsehän saa päättää mitä ja ketä katsoo, ja tässä tapauksessa minua eniten koskettikin surun murtama äiti (Mona Kortelampi) hiljaa kampaamassa jo menehtyneen, ja silti joka solullaan läsnä olevan tyttärensä (Eleonoora Kauhanen) hiuksia. Pidin kovasti myös esityksen äänimaailmasta ja kuulaankauniista laulusta. Roolihenkilöistä suurin osa ärsytti tavattoman paljon käytöksellään ja toisten yli huuto kävi korviin, tämä oli varmaan ihan tarkoituksellistakin jotta katsomossa pysyisi skarppina eikä tapahtunutta voisi mitenkään paeta. Nettikäyttäytymisessä olisi meillä aikuisillakin petrattavaa monessakin mielessä.

 Kolmas esimerkkini menee jo syyskuun puoliväliin ja Turun Kaupunginteatteriin, jossa kävimme samana päivänä katsomassa niin Viimeinen laiva-musikaalin kuin draamakomedian Paavo - lentävä turkulainen. Viimeisestä laivasta pidin kovastikin, Paavosta olin valmis lähtemään väliajalla pois... Jäimme kuitenkin katsomaan, ja se kannatti. Näytelmässä pidin kovasti hienosta alusta ja erittäin koskettavasta lopusta, ja Markus Järvenpäästä nuorena Paavona. Olin aiemmin lukenut Karo Hämäläisen Paavo Nurmesta kertovan fiktiivisen "Yksin"-kirjan ja osasin odottaa sitä, että hra Nurmi ei ollut mikään helppo tapaus ihmisenä ja halusi kaikesta suoriutua yksin. Tämä asia tuli hyvin ilmi näytelmässäkin ja se, että Paavo luulee olevansa tavallaan kuolematon. Näytelmässä oli kuitenkin älyttömän paljon sellaista, mistä en pitänyt lainkaan ja sekin tökki, että vanha (120-vuotias...) Paavo oli seniili höppänä, vaikka kuinka roolissa olisi Heikki Nousiainen. Mietin myös koko ajan esityksen aikana, että enkö muka ole koskaan aiemmin ollut Pienellä näyttämöllä katsomassa mitään. En varmasti ole, sillä näyttämö avattiin vasta tänä syksynä. Kiva paikka, jossa taatusti tullaan näkemään monia hienoja näytelmiä jatkossa. Avajaisnäytelmä ei minuun uponnut lainkaan.

 Ehkäpä jatkossakin koostan samankaltaisen tekstin esityksistä, joista en enempiä saa irti? "Pakko"-ajatus ei tunnu niskassa yhtään kivalta, tämä bloginpito kun on laajuudestaan huolimatta yhä ja edelleen harrastus ja perustuu vapaaehtoisuuteen.

(Näin Takomon ja Valtimonteatterin esitykset kutsuvieraana, Turun esityksen pressilipulla.)

Päivällisvieras / Teatteri Vantaa

Päivällisvieras / Teatteri Vantaa, Silkkisali

Ensi-ilta 11.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti David Pharao
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Mira Kivilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Aino Koski
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Valosuunnittelu Jukka-Pekka Saastamoinen
Koreografia Ida Teeri

Rooleissa : Anne Nielsen, Teijo Eloranta, Teemu Koskinen ja Tommi Eronen

Colette ja Gerard 

 Olen visiteerannut Teatteri Vantaan Silkkisalissa kerran aiemmin, silloin oltiin liikkeellä isommalla ryhmällä ja bussikuljetuksella. Minulle oli vähän epäselvää, että kuinka kaukana Tikkurilan asemasta teatteri oikein sijaitsee ja otin nyt sitten ns. varman päälle. Koskapa minulla on ollut huonohkoja kokemuksia junista ja aikataulujen pitävyydestä, lähdin tarkoituksella aikaisemmalla junalla kuin olisi ollut tarvis, ja niin olin jo ennen klo 17 Tikkurilassa. Istuin kahvilassa kirjaa lukien, onneksi tuli luettavaa mukaan. Lopulta asemalta teatterille kesti kävellä ruhtinaalliset viisi minuuttia, mutta parempi se on olla etuajassa kuin myöhässä!

 "Päivällisvieras" vaikutti ensikuulemalta sellaiselta esitykseltä, joka voisi pyöriä myös hämeenlinnalaisen Eräs Teatterin ohjelmistossa ja mitä pitemmälle esityksessä päästiin, sen varmempi olin tästä ensivaikutelmastani. Sellainen harmiton, sympaattisella tavalla kotikutoinen ja vanhanaikainen komedia. Työtön Gerard (Teijo Eloranta, jolla varsin tyrmäävä look hiuksissaan) on ollut pitkään toimettomana, ja vihdoinkin näyttäisi siltä, että työhaastattelussa on lykästänyt. Hänen kokemuksestaan ja työpanoksestaan ollaan errrrittäin (ärrät sortaen) kiinnostuneita, ja mahkuja olisi päästä ihan ulkomaankomennukselle asti. Vain yksi pieni tapaaminen tulisi hoitaa kommelluksitta, nimittäin hra Pontignac (Teemu Koskinen) on firman ylintä kastia, ja hänelle pitäisi sitten kokata päivällinen. Helppo homma?

 Vaan kun pikkurouva Colette (Anne Nielsen) ei oikein viihdy kokkaushommissa, katto vuotaa, Kisu (lemmikkikala) kaipaa jatkuvaa huomiota, pienoisrautatiellä on koeajo meneillään ja kampaajallakin pitäisi ehtiä käymään. Onneksi apuun rientää ja väkisin tunkee alakerran naapuri Alexandre (Tommi Eronen), jolla on omien sanojensa mukaan vahva kokemus tämänkaltaisista hommeleista, ja niin hän saa hetkeksi vapaat kädet tuunata asunto parempaan kuosiin ja tehdä tarpeelliset hankinnat päivällistä varten. 

Alexandre pyörittää Colettea

 Ilmassa on siis kunnon katastrofin ainekset, mutta jotenkin esitys ei lähde kunnolla lentoon kuin hetkittäin. Odotin enemmän vauhtia ja vaarallisia "läheltä piti"-tilanteita, mutta sivuraiteella tässä nyt puksuteltiin. En oikein lämmennyt joukkoon ympätyille tanssi-ja laulunumeroille, hymyn veti korviin kylläkin Erosen savonnettu Roy Orbison-tulkinta "Sä suat sen". Kokonaisuudesta eniten huvitti asunto, joka totisesti kaipasi enemmänkin tuunausta ja kirjahyllystä tuli mieleeni hyllykkö, jota olin katsellut enemmänkin joskus 70-luvulla. Myös roolihenkilöiden lookit olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Gerardko oli muka vasta 52-vuotias! Eipä olisi uskonut... Tyylikkyyttä edusti hra Pontignac, mutta hänpä olikin seitsemännestä kerroksesta eli muiden yläpuolella...?

 Pieni opetuksen poikanenkin jutusta löytyi. Kannattaako esittää muuta kuin mitä on, vai olla reilusti ja rehellisesti oma itsensä? Sillä (ja harvinaisen pienoisrautatien veturin omistuksella) voi tehdä paljon suuremman vaikutuksen kuin "laadukkaalla nykytaiteella" tai kateenkorvalla.

Hra Pontignac ja Gerard 

 Silkkisali on kyllä mielenkiintoinen paikka! Ovesta kun astuu sisään ja ottaa muutaman askeleen, kaikki on siinä. Niin näyttämö, katsomo, narikka, lipunmyynti kuin baarikin. Vessakin katsomon sivussa. Silkkisalissa ei ainakaan pääse eksymään seuralaisestaan (tätä kun tuppaa usein tapahtumaan muissa teattereissa). Ja tosiaan, teatteri sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä asemasta, joten sinne on varsin helppoa ja vaivatonta saapua ainakin junalla.

 Jälkikäteen jäin miettimään omia odotuksiani ja etenkin sitä, että pitääkö komedioissa aina olla kovasti menoa ja melskettä. Hauskuushan loppupeleissä syntyy ihan muista aineksista, ja kaikki tarpeellinen oli tässä kyllä mukana. Suosittelen pienille ja isommillekin pikkujouluporukoille, ensin alkupaloiksi Päivällisvieras ja sitten ehtii vaikka jorailemaan Tulisuudelmaan.

 Itse vietin esityksen jälkeen 1,5h Tikkurilan asemalla (vai mikä Dixi se nyt sitten onkaan) ja oli kyllä aika hämmentävä puolitoistatuntinen se. Nuorisoa oli liikkeellä aika tavalla. Yritin uppoutua kirjaan, mutta viereisen penkin jutut veivät välillä voiton.

Esityskuvat (c) Paula Virta

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vantaa!)

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Pohjoismainen kantaesitys 29.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Derek Benfield
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Valosuunnittelu Kalle Paasonen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Työryhmä
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Rooleissa : Satu Silvo ja Reidar Palmgren

 Tämän näytelmän nimi taisi olla enne, sillä toinen kerta toden sanoo todellakin... Näytelmän piti olla alunperin ensi-illassa syksyllä 2016, mutta sairastapauksen vuoksi esitykset peruttiin juuri ensi-illan alla ja siirrettiin kuluvalle syksylle. Siinä rytäkässä vaihtui sitten toinen näyttelijöistäkin.

 Näytelmässä Marion (Satu Silvo) ja Bernard (Reidar Palmgren) ovat sattumalta tavanneet ruokaostosten lomassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa kohtaaminen, sillä Marion ja Bernard ovat entisiä rakastavaisia. Edellisestä kohtaamisesta on tosin vierähtänyt yli 20 vuotta, mutta selkeästi parin välillä kipinöi edelleen. Tuntuu, että jotain on jäänyt kesken vuosia sitten. Bernard kutsuu Marionin viattomasti luokseen iltaa istumaan ja vanhoja aikoja muistelemaan, ja samalla lennähdämme takaisin siihen hetkeen, kun nämä kaksi, sattumalta silloinkin, ensimmäistä kertaa baarin pöydässä kohtasivat. Se oli menoa se, vaikka Bernard oli silloin (ja on edelleen) "onnellisesti naimisissa oleva naitu mies".

 Parissakymmenessä vuodessa ehtii tietysti tapahtua kaikenlaista molempien osapuolten elämässä. Jos kuitenkin annettaisiin uusi mahdollisuus yhteiseen onneen ja yhteisiin vuosiin, osaisiko tilaisuuteen tarttua vai tulisiko eteen taas jotain yllättävää? Pidin kovasti siitä, että juoni ei tarjonnut mitään itsestäänselvyyksiä, vaan eteen tuli muutamakin yllätysmomentti, jota en osannut lainkaan odottaa.

 Tapahtumat sijoittuvat koko ajan samaan huoneeseen, vaikka välillä ollaankin Marionin vanhassa kämpässä, välillä uudessa ja piipahdetaan myös Bernardin kotona. Ovia on muutama ja sehän yleensä tarkoittaa sitä, että niistä lappaa yllätyksellistä väkeä. Mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi? Miten tämä oikein onnistuu? Kuulkaa, varsin hyvin! Marionin piileskellessä kylpyhuoneessa ulko-ovesta tupsahtaa paikalle Bernardin räväkkä tytär, ja välillä paikalle purjehtii myös Bernardin vaimo, joka onkin oikea kodinhengetär, tosin vähän hössönoloinen mutta varsin rakastettava. Myös Marionin poika nähdään lavalla.

Bernard vaimoineen 

 Joskus on tuntunut siltä, että näyttelijöillä on lavalla kivaa keskenään, mutta se ei ole oikein jaksanut välittyä katsomoon asti. Tällä kertaa on toisin. Timo Rissanen on tehnyt ohjaajana jälleen hyvää duunia. Meno ei äidy miksikään puskafarssiksi, vaikka vauhtia välillä onkin, ja tosirakkauden edessä ihminen kyllä käyttäytyy oikeastikin vähän överisti (Nimimerkillä Kokemusta on). Silvon ja Palmgrenin saumatonta yhteispeliä on ilo seurata ja kyllähän siinä sydämessä läikähtää kun mielessä käy ajatus, että nämä kaksi saavat nauttia toistensa seurasta niin töissä kuin arjessakin.

 Vähän tuli haikeakin olo, kun ohimennen pohti omaa menneisyyttään ja "entäs jos"-ajatukset lähtivät liitelemään. Ei niistä kuitenkaan sen enempiä tällä kertaa.

 Extrapisteitä hauskasta yksityiskohdasta, kun huomasin Bernardin innoissaan viheltelevän "Thilia Thalia Thallallaa"-teatterivisailun tunnaria. Vuosikausia sitten nimittäin tämä pari tapasi ohjelmassa, jossa Reidar oli kilpailijana ja Satu tuomarina, ja Reidar lauloi Juicen Syksyn säveltä : "häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän..."

 Suosittelen kaikille, jotka pitävät lämpöisestä huumorista ja uskovat rakkauteen. Ja voi, sydämessä läikähti kerran jos toisenkin loppukumarruksissa. Millaisia katseita toisiinsa loivatkaan! Katseesta huokui syvä rakkaus ja kunnioitus. Meille muille opiksi tämä. Toista ei saa pitää minään itsestäänselvyytenä. Voisi katsella omaa puolisoaan useammin yhtä ihaillen ja sanoa vaikka jotain, mistä toisen tietää tykkäävän. Arjen pieniä iloja.

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Eva W / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Eva W - musiikkinäytelmä nyrkkeilijästä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 12.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jari Järvelä
Ohjaus Lotta Kuusisto
Sävellys Tommi Lindell
Valo-, video-, lavastus - ja pukusuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Tommi Lindell

Lavalla : Eriikka Väliahde, Ilkka Merivaara ja Netta Laurenne

Bändi : Tommi Lindell (kosketinsoittimet ja yhtyeen johto), Jaakko Suonio (kitara), Pekka Rajamäki (basso) ja Oskari Lehtonen (rummut)

Eva (Eriikka Väliahde) 

 Kaikkien miesvoittoisten Suomi100-näytelmien joukossa nyrkkeilijä Eva Wahlstömistä kertova musiikkinäytelmä on erittäin tervetullut lisä - ja yllättävä myös! Ensi-iltahurmoksen jälkeen en todellakaan miettinyt sitä, miksi juuri Evan tarina haluttiin nostaa esiin. Samanlainen innostuneen energinen olo oli nähtyäni Teatteri Jurkan Kikka Fan Clubin, ja metroasemalle kaatosateessa rientäessäni ei paljoa sateet haitanneet. Teki mieli jopa viskata sateenvarjo hiiteen ja huutaa maailmalle "Perkele, antaa tulla vaan vettä taivaan täydeltä, ei tunnu missään!"

 Olen nähnyt lukuisia ns. elämäkertajuttuja, joissa artistin elämää käydään läpi syntymästä kuolemaan ja joka välissä veivataan ikivihreitä, osittain käytössä kulahtaneitakin hittejä tai muuten lähdetään nostalgimatkalle tietyn ajankuvan maisemiin musiikillisesti. Nyt tapahtui totaalinen käänne. Piristävän erilainen alku oli tällä ainakin, sillä Eva (Eriikka Väliahde) pisteli menemään iskua iskun perään hikisessä pukkarissa kaapinovet rämisten ja julisti, että pari vuotta on jo nyrkkeilty ja tästä se tosimeininki vasta alkaakin, sanoi muut mitä tahansa. Järjen ääni -Evaa (Netta Laurenne) ei paljoa kuunnella, ja sitten koko elämä pyörii matkalaukkujen pakkaamisen, maasta toiseen lentämisen ja otteluiden välillä. Vauhtia on, ja valloittava nauru raikaa eturivistä. Itse Eva Wahlström siinä istuu nauramassa vapautuneesti itselleen.

 Kotona treenihullu poikaystävä (Ilkka Merivaara) vahtii Evan syömisiä haukan lailla, maitokahvista joutuu helvettiin ja hillosilmästä puurossa varsinkin. Totuus iskee vasten kasvoja yllättävän puhelun muodossa - elämä kuitenkin jatkuu. Olen usein kritisoinut tämänkaltaisia musiikkinäytelmiä tarinan kökköydestä ja siitä, että musiikkikohtaukset ovat pelastaneet paljon. Kuulkaa ihmiset, tässä on nyt loistava, täydellinen esimerkki siitä, miten laitetaan homma toimimaan! Tarina soljuu kiintoisalla tavalla koko ajan eteen päin ja tuo mukanaan niin onnenhetkiä kuin pysähtymisiäkin - äitiyden onnea ja huolia, sairastumisia ja mestaruusotteluita. Myös loppu jää kivasti auki, jos Evan saavutukset eivät ole ennestään tuttuja. Sitkeys ja loistava asenne huokuu Evasta - ja nauru raikaa, katsomossakin. Katseista päätellen (ja nauravista silmistä) tosielämän Ripa-valmentaja taisi istua katsomossa myös ja jotenkin jäi mieleeni pyörimään sopimus siitä, että valmentaminen päättyy tasan silloin kun nauru loppuu.

Ripa ja Eva 

 Ja musiikki ei suinkaan tullut pelastamaan tilannetta, vaan nosti koko kohtauksen aina uudelle tasolle. Koskaan ei tiennyt millaista menoa sieltä nyt tulee ja räjähtävän alun jälkeen oikein odotti, että mitähän seuraavaksi. Ei meinaan ihan mitään perinteistä settiä... Parisuhdebluesista singahdettiin haitarihumpan tahdissa Pariisiin ja "Urheilu on terve harrastus" (josta tuli myös mieleeni Kake Singersin klassikko "Nyrkkeily on hauska urheilu") tarjosi silkkaa ramopunkia yy-kaa-koo-nee - alkua myöten. Psykedeeliset kosketinsoitinsoolot veivät aatokset myös Juliet Jonesin Sydämen punkhenkisiin ralleihin. Väliajalle mentiin sellaisissa rytmeissä, että teki mieli heiluttaa nyrkkiä ilmassa ja moshata kunnolla. Jotenkin mieleeni tuli vahvasti useampikin 80-luvun megahittileffa, jossa sinnikäs sankari(tar) pumppaa, juoksee, tanssii, hyppii, iskee jatkuvalla syötöllä, musiikki pauhaa ja tehostaa jo muutenkin intensiivistä otetta katsojan sielusta. Väliajalla olo oli kuin olisi ollut pikaisesti rockfestareilla huutamassa ja pogoamassa. Mieli teki myös lausua voimasanoja, ja lausuinkin!

 Yhtään sen helpommalla meitä ei päästetty kotiinkaan lähtemään. Ensi-iltayleisö eli melkoisessa hurmostilassa koko esityksen ajan, ja väliaplodeita tuli tasaiseen tahtiin, syystäkin. Onhan tämä nyt ihan järjettömän kova juttu, ja itselläni meni heittämällä koko vuoden parhaaksi musiikkipitoiseksi jutuksi, ellei muutenkin. Mikä parasta, täysin uutta musiikkia, jota kuuntelisin milloin vain uudestaan. Huraa Tommi Lindell! Eipä olisi myöskään uskonut, että pelkistä pukuhuoneen peltisistä kaapinovista koostuva lavastus olisi niin tehokas. Märkien hikisten sukkien ja treenivaatteiden hajua en onneksi saanut päähäni loihdittua. Varsinaiset dynamot olivat tietenkin näyttelijät ja looooistava bändi. Korvatulppia tarvitaan ehkä siellä katsomon vasemmalla puolella? Erityisellä lämmöllä katselin Ripan ja Evan yhteispeliä ja luottamusta, sekä kaatosateessa suoritettua tehotreeniä, kun kaksi Evaa pisteli menemään.

 Tunnustan fanittaneeni Eriikka Väliahdetta jo vuosikausia, ja olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, miten selkeästi hän artikuloi niin repliikit kuin laulujen sanatkin. Monella olisi opittavaa tästä. Laulettavaa riittää eri tyyleillä ja nautinnollista kuultavaahan kaikki on. Upea nainen kerrassaan! Pääkaupunkiseudulla pörränneet ihmettelevät taatusti, että kuka ihme on tämä Eriikka Väliahde ja missä on piileksinyt kaikki nämä vuodet. Ei hän missään ole piileksinyt, reissu Työvikseen saattaisi valaista asiaa. Minä taas ihmettelin, että kuka on tämä loistava Netta Laurenne! Täysin uusi tuttavuus. Ilkka Merivaara oli nimenä tuttu, mutta nyt näin hänetkin ensimmäistä kertaa lavalla. Hienoa yhteispeliä kyllä kaikilta kolmelta.

Evat sohvalla 

 Kun Eva Wahlström nousi eturivistä lavalle mukaan kumartelemaan, tuntui että koko Kapsäkki räjähtää ilmaan viimeistään siinä vaiheessa. Harvoin tuollaista pääsee kokemaan. Miten onnistunut ilta, ja siinä vaiheessa ei kastuneet sukat ja yleinen väsymys paljoa painanut. Sitten vielä joku kehtaa ihmetellä, miten minä jaksan ravata teatterissa koko ajan. Mistään muusta en saa energiaa näin paljon.

PA PAM !!!

 Menkää ihmeessä katsomaan, esityksiä ei ole kovin montaa joten lippukaupoille siitä!

Esityskuvat (c) Toivo Heinimäki

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!)

Teatterikärpänen lukee / Oskari Katajisto : Tunnustuksia

Hyvää (vaikkakin kovin sateista) iltaa täältä Teatterikärpäsen lukunurkkauksesta! Taas on valvottu öitä nenä kiinni kirjassa, ja tällä kertaa hyppysiini tarttui Oskari Katajiston "Tunnustuksia"-teos, jonka on kirjoittanut Arto Leivo.

 Olen lukenut näyttelijöiden elämäkertoja aika paljonkin (viimeisimmistä mainittakoon Leo Jokela, Jussi Jurkka, Esko Roine ja Asko Sarkola) ja kirjoissa on ollut aimo annos kiintoisaa teatterihistoriaa. Lisäksi minua on aina kiehtonut se, mistä kiinnostus teatteria kohtaan on aikoinaan herännyt, eli miten pahasti teatterikärpänen puraisi. Näyttelijöiden värikäs yksityiselämä sen sijaan minua ei ole kauheasti jaksanut innostaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että "tavikset" osaavat hölmöillä ja sotkea asiansa ihan yhtä taidokkaasti ellei pahemminkin, niistä ei lehtien lööpeissä kuitenkaan huudella sillä ketäpä kiinnostaisi? Ehkäpä jotkut saavat kunnon kicksejä siitä, että "taas tuo ja tuo on törttöillyt", jotenkin siinä kai samalla tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi vai mikä lie?

 Oskari Katajiston kirjan nimi "Tunnustuksia" nosti ensimmäisenä mieleeni kaikenlaista hömppäosastoa, tunnustuksen paikka itselleni tässä näköjään myös. Mietin hetken, että jaksaisiko juuri tämä kirja kiinnostaa minua enemmänkin. Mukana olisi varmasti Seiskan kannesta silmiini osuneita kohujuttuja (Seiskaahan EN lue muualla kuin parturissa, oikeasti, mutta koska työkseni olen kaupantäti, en pysty välttymään kansikuvilta ja kohuotsikoilta oikein mitenkään), mutta taatusti myös sitä janoamaani teatterihistoriaa ja tarinoita näytelmiin liittyen - ja vieläpä ajalta jolloin minullakin olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan! Ja tässä nyt ollaan, "Tunnustuksia" luettujen pinossa.

 Oskari Katajisto pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä vuonna 1986. Noihin aikoihin TeaKissa sattui ja tapahtui, oli Jouko Turkkaa ja Jussi Parviaista ja Jumalan teatteria (kannattaa muuten lukea myös näyttelijä Eppu Salmisen kirja Lasten ristiretki). Katajisto valmistui vuonna 1990, sai kiinnityksen Helsingin Kaupunginteatteriin ja pääsi heti kättelyssä tekemään isoja, kriitikoiden ylistämiä ja katsojien rakastamia rooleja. Kylläpä muuten taas harmittaa, etten ollut 90-luvulla vielä kovin valveutunut teatterissakävijä. Sen verran kovaa kamaa on Helsingissä tuolloin nähty.

 Omista muistiinpanoistani löytyy kalenterimerkintä vuodelta 2001. Oskari Katajiston monologi, vierailu Hämeenlinnassa. Kyseessä taisi olla ensimmäinen näkemäni monologi ja muistan edelleen sen, miten ison vaikutuksen esitys minuun teki. Yleisö seurasi hiirenhiljaa esitystä, kukaan ei rapistellut eikä yskiskellyt, muuta en sitten muistakaan. Kirjan luettuani selvisi, että kyseessä oli Pekka Laihon ohjaama Enoch Arden -monologi. Myöhemmin näin Oskarin lavalla HKT:n suurella näyttämöllä näytelmässä "Nuoruuden suloinen lintu" ja muutama vuosi sitten komediassa "Kolme apinaa" sekä draamassa "Kipupiste". Ihmeen vähän olen siis häntä lavalla nähnyt. Jotenkin en edes huomannut, että häntä ei noiden näytelmien jälkeen missään näkynyt ja minulle tulikin täytenä yllätyksenä se, että hänet on kolmen varoituksen jälkeen irtisanottu työsuhteestaan alkoholinkäytön vuoksi. Tästä kirjasta asiasta vasta luin. Ehkä siitä on ollut lehdissä juttua, ehkä ei...

 Oskarilla on kyllä tarinankerronnan lahja ja sana hallussa. Minulle kirjan parasta antia olivat lapsuus-ja nuoruusmuistelot (Oskarilla on ilmiömäinen muisti!), TeaKin rääkki sekä ensiaskeleet ammattilaisena. Miltä tuntuu olla kaikkien ylistämä, Marlon Brandoonkin verrattu nuori kyky? Mahtaako suosio kihahtaa päähän? Kihahtihan se, ja kaikesta tästä Katajisto kertoo kyllä hyvin rehellisesti ja avoimesti. Alamäkiosasto tarjosi sitten kyllä kylmää kyytiä ja hiukan niissä oli ehkä selittelyn makua. Jotenkin minulla aina nousee niskakarvat pystyyn, jos aletaan kertoa syitä juomiselle.

 Olin autuaasti unohtanut surullisenkuuluisan "Haluatko filmitähdeksi?" -ohjelman, jossa Oskari toimi päätuomarina. Seurasin kyllä aikoinaan sarjaa, mutta minulla oli sellainen tunne, että Oskari on tuomarina yhdensortin roolihahmossa, eli ei omana itsenään ja hänet on pistetty laukomaan asioita päin kilpailijoiden naamaa. No, kirjassa tämäkin episodi tuli kerrottua ja kyllä pistää vihaksi.

 Naisjutut ja tappelut eivät minua liiemmin kiinnostaneet tälläkään kertaa, mutta suorastaan ahmin kaikki teatteriin ja näyttelijyyteen liittyvät jutut. Kirjan luettuani toivoisin, että joku teatteri antaisi Katajistolle mahdollisuuden näyttää, että peli ei ole vielä menetetty. Haluaisin nähdä hänet jossain isossa, hienossa draamassa kantavassa roolissa. Sellainen minulta aikoinaan jäi näkemättä, kun siitä "Nuoruuden suloinen lintu"-näytelmästäkään en mitään muista.

 Mukana on myös pari kuvaliitettä niin lapsuusajoilta kuin teatterivuosiltakin. Ne syventävät mukavalla tavalla lukukokemusta, tämänkaltaisissa kirjoissa pitää aina olla paljon kuvia ja jos ei ole, jää monikin henkilö kaivelemaan.

Oskari Katajisto : Tunnustuksia 
Kirjoittanut Arto Leivo 
280 s , ilmestynyt elokuu 2017 
Kustantaja Minerva

Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Minerva-kustannus!

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)