Fingerpori / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli
Ensi-ilta 12.9. 2012, kesto 2h väliaikoineen
Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Jussi Helminen
Musiikin sävellys Reino Nordin
Ohjaus Jussi Helminen
Rooleissa : Teemu Aromaa, Ilkka Heiskanen, Mari Lehtonen, Mari Turunen, Reino Nordin ja Taisto Reimaluoto
Taustaa : Pertti Jarlan luoma Fingerpori-sarjakuva on hihityttänyt jo vuosia itseänikin sanakikkailuillaan ja hillittömällä hahmogalleriallaan, ja tietysti tässäkin nähdään väkeä Mustanaamiosta Hitleriin ja kaikkea siltä väliltä. Ja onhan tässä vähän juonentynkääkin, eli Fingerporin kaupungintalolla järjestetään avoimien ovien päivät kaikille kaupunkilaisille, ja siellä tietysti ramppaa monenmoista porukkaa näytillä. Musiikkia ja näytelmääkin on tarjolla, vähän jokaiselle jotakin...
Krapula-Päivi (Mari Turunen) / kuva Heikki Toivanen
Plussaa : Hahmogalleriahan on todella hillitön. Lavalla nähdään jo sarjakuvastakin tutut Rivo-Riitta (Mari Lehtonen), Heimo Vesa (Teemu Aromaa), kaupunginjohtaja Homelius (Ilkka Heiskanen), Päivi Kaikkonen (paremmin tunnettu Krapula-Päivinä, Mari Turunen roolissa), Sam Makkonen (Taisto Reimaluoto) ja tietenkin omat suosikkini Hitler (Teemu Aromaa), Mustanaamio (Reino Nordin) ja klassikkojen klassikko, eli Karkeat ja Puolikarkeat Vehnäjauhot (Ilkka Heiskanen ja Reino Nordin). Huippuporukkaa siis kaikki, ja kaikilla oli kyllä kanttia pistää homma ihan överiksi. Sam Makkonen hinkkasi takapuoltaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, Hitler lauloi Titanicia, Rivo-Riitta laukoi kaksimielisyyksiä. Nähtiinpä lavalla Sofi Oksasen Puhdistuskin, Kalervo Palsa kertomassa satua Kylli-tädin tyyliin, Fingerporin vähemmistöä edustavan Savolaisen teatterin versio George Orwellin 1984-kirjasta eli "Tuhatyheksänsattookaheksankymmentänelejä", Eugen Malmsten ja saatananpalvojien humppaorkesteri esittämässä humppapotpuria (Marketta-humppa jäi soimaan päähän koko väliajaksi ja vielä kotimatkallekin). Mustanaamio viipyi näytillä harmillisen vähän! Taisto Reimaluoto esitti välissä todella upeita imitaatioita ja pääsipä laulamaan pätkän Pohjolan pitojakin! Hahmoista eniten mieleeni olivat tietysti Rivo-Riitta (kaksimieliset letkautukset toimii livenäkin) ja Reino Nordinin esittämä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki. Saatananpalvojien humppaorkesteri oli mainio ja se, kun toimitusjohtaja Veijo Hinkkaa soitti puhelun... Biiseissä ei ollut järjen hiventäkään ja se jos mikä oli hauskaa. "Laulu elämälle" oli vähän anssikelamainen biisi, siinä muisteltiin mitä luokkatovereista oli tullut ja olihan niistä tullut vaikka mitä. Reino Nordinille ja Pertti Jarlalle kyllä isot plussat biiseistä! Niin ja olihan siellä Transuimonenkin ja Juhannussimaa.
Eugen Malmsten (Ilkka Heiskanen) / kuva Heikki Toivanen
Miinusta : Enemmän odotin oivalluksia juuri sanakikkailuun liittyen, niitä olikin loppujen lopuksi sitten harmillisen vähän. Kaikki tyypit eivät naurattaneet, se ei vaan riitä että päässä on hoopo peruukki ja hassut vaatteet. Välillä oli jopa tylsää ja vilkuilin kelloakin. Luulen, että tästä olisi saanut pienellä viilauksella paljon paremman. Missä oli Pahani Julmu ja Asko Vilenius?
Muuta : Katsomassa oli itse Jarlakin, tai ainakin sitten hämmentävän paljon häntä muistuttava henkilö... Lisäksi vieressämme istui nainen, joka teki käsikirjoitukseen kynällä merkintöjä koko ajan pienen taskulampun valossa. Selvisi, että hän teki merkintöjä näkövammaisia varten. Heille siis tilanteita selostetaan kuulokkeisiin tämän naisen merkintöjen pohjalta. Tästä se keskustelu heräsi kotimatkalla, että mahtaa olla vinhaa tekstiä kuultavana! "Mustanaamio saapuu saliin popcorn-kulhon kanssa ja tervehtii Hitleriä"
Suosittelen Fingerpori-faneille kyllä, mutta ei huumorintajuttomille... Pisteytys vähän vaihteli, välillä käytiin viidessä tähdessä ja välillä pysyttiin tiukasti kakkosen puolella. Lopputulos kolme tähteä ***
Trainspotting / Linnateatterin ja Turun Ylioppilasteatterin yhteistyö, Linnateatterin teatterisali
Ensi-ilta 1.9. 2012, kesto noin 2h 20min väliaikoineen
Ohjaus Snoopi Siren
Käännös Aleksi Milonoff
Rooleissa Mikko Rantaniva, Miska Kaukonen, Tiina Rantanen, Linda Tavio, Mariella Nikkanen, Tuomas Pullola, Jussi Jätinvuori, Jenni Helenius, Jaakko Kanniainen, Heini Haapaniemi ja Pauliina Laaksonen-Elden
Miska Kaukonen, Jenni Helenius, Mikko Rantaniva ja Tiina Rantanen / kuva Matti Vahtera
Taustaa : Irvine Welshin kirjasta tehty kulttimainetta nauttiva elokuva tehtiin jo 1996 ja olenhan minäkin kirjan lukenut ja leffan nähnyt useampaankin otteeseen. Edellisestä kerrasta onneksi lienee jo muutama vuosi, sillä tapahtumat sinällään eivät enää olleet niin tuoreessa muistissa enkä siten sortunut vertaamaan henkilöitä enkä muutakaan leffaan. Sen sanon, että nähtyäni ensimmäisen mainoksen tästä teatteriversiosta olin välittömästi varaamassa lippua tyyliin "Tämä on PAKKO nähdä!" . Näytelmä siis kertoo erinäisistä skottinuorista, joiden elämään enemmän tai vähemmän kuuluu huumeet ja kaikenlaiset päihteet. Päähenkilönä heiluu Mark Renton, pahasti heroiiniriippuvainen nuorimies... Näytelmä siis sijoittuu Skotlantiin, vaikkakaan paikalla ei liene tässä tapauksessa suurta merkitystä. Sama voisi tapahtua nykypäivänä ihan missä vain. Ja tapahtuukin...
Plussaa : Alku lähti käyntiin vauhdikkaasti isolle valkokankaalle heijastetulla filminpätkällä ja Iggy Poppilla. Toimii! Yllättäen näyttämön sivuun tuleekin aito DJ, joka alkaa soittamaan kohtalaisen hypnoottista teknobiittiä. En kyllä ole kyseisen musiikkilajin ylin ystävä, mutta tässä se kyllä toimi ja pureutui luihin ja ytimiin asti, katsomon penkeissä asti tuntui jytinä. Samalla näyttelijät tanssivat kuin marionetit tai robotit loputonta liikettään strobovalojen loisteessa. Suunnattoman paljon pidin siitä, että välillä valot sammuivat ja niiden sytyttyä uudelleen hahmot olivat aivan eri paikassa ja toisessa tilanteessa, ikään kuin poseeraamassa. Johtotähtenä Mark Renton (Mikko Rantaniva), jonka tuijottava katse pureutui kyllä sieluun asti ja olemus oli hämäävän rento. Mies teki kyllä kauttaaltaan huipputyötä, aina vieroitusoireiden keskellä kieriskelevästä tärisevästä ihmisrauniosta kohtalaisen rivoon ja ronskiin kohtaukseen veljen arkun vierellä ja päällä. Jälkimmäinen kohtaus sopi tämän näytelmän tyyliin hyvin, tosin herkimmät siitä varmaan saivat hengenahdistusta. Ei sovi todellakaan ihan heikkohermoisille eikä herkkänahkaisille...Esitys oli muutenkin täynnä täysin vinksahtaneita ja absurdejakin kohtauksia, joista alun lakanasessio (tässä versiossa kaiken keskeltä onneksi lensi hopeatähtösiä eikä sentään "sitä ihteään" eikä edes mitään sen näköistä, täytyy myöntää että vähän jännitti kyllä...) ja leffastakin kuuluisa vessakohtaus olivat sieltä hulluimmasta päästä. Vessassa lenteli muuten aito kärpänenkin! Allisonin (Jenni Helenius) tarjoiluhommat riettaalle ja ylimieliselle mieskolmikolle menivät jo minunkin ymmärrykseni yli, mutta sitten yllättäen nainen sanookin, että "Tää oli vain läppää.Mitä te oikein kuvittelette!!?" Niin, omissa ajatuksissahan siinä mentiin liian pitkälle... Näyttelijät olivat levottomia, jatkuvassa liikkeessä ja tanssissa ja menossa tai tulossa. Järkyttävän väkivaltainen ja täynnä jatkuvaa uhoa oli Begbie (pelottavan hyvä Jussi Jätinvuori), täysin psykopaattinen hahmo jolle mikään ei ollut pyhää, lopussa murtui sitten kyllä hänkin. Millaisella vimmalla hän roolinsa veti! Naisista etenkin Jenni Helenius ja Tiina Rantanen olivat todella hyviä, muut oli varmaan tarkoitettukin enemmän taustalle. Pidin äärettömän paljon myös videoiden käytöstä, sillä sai näytettyä monenlaista lisämateriaalia ja hieno yllätys oli Pekka Laihon suoritus Rentonin isän roolissa videoiden kautta. Ammattimies on ammattimies. Olihan tässä kaikkea kyllä, kätkytkuolemasta suoneentykitykseen. Palan kurkkuun nosti kuitenkin Miska Kaukonen Tommyn roolissa. Viimeksi näin Miskan keväällä Kakola-musikaalissa ja silloin esitin hiljaisen toiveen, että haluaisin jo nähdä hänet aivan muunlaisessa roolissa. Nyt mies kyllä lunasti sen toiveen täydellisesti ja teki yhden mieleenpainuvimmista roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Tommy oli aluksi niin tyylikäs ja muutenkin skarppi, alkoholinkäytön oli saanut hyvin hallintaan ja sitten tyttöystävä jättää. Yhden kerran kokeilusta alkaa miehen väistämätön alamäki, ja mikään, ei todellakaan mikään aiemmin näkemäni ole ollut niin sydämeenkäyvän surullista kuin riutunut, sairas mies puolialastomana etsimässä suonta johon tykittää. Itselle tuli käsittämättömän surumielinen olo, ahdistunutkin. Choose life. Sitähän tässä korostettiin koko ajan, mutta yksi väärä siirto ja peli on menetetty. Muille jäi sentään toivo paremmasta, ainakin luulen niin. Suojelusenkeli oli lähempänä kuin tiesivätkään.
Miinusta : ei mitään moitteen sanaa
Muuta : Olin katsomassa päivänäytöksessä, jossa mukana pari koululuokkaa. Kännyköitä räpellettiin esityksen aikana ja aplodit olivat oudon vaisut. Hiljaiseksi kyllä silti nuorisonkin veti, poistuttaessa kuulin monenmoisia kommentteja ja tärkeintä kuitenkin oli varmaan se, että ajatuksia heräsi. Toivottavasti keskustelu jatkuu! Harmillista on se, että esityskertoja ei liene jäljellä kuin yksi ja minä kun niin olisin toivonut, että mahdollisimman moni oli tämän jälkeenkin löytänyt tiensä katsomaan tätä ja nimenomaan tätä versiota Trainspottingista. Ohjaaja ja koko työryhmä ovat tehneet kyllä uskomatonta työtä! Todellisuus lienee vieläkin karumpaa kuin tämä. Äärimmäisen ajatuksia herättävä!!
Sydämeni laulu / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö
Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen
Käsikirjoitus ja ohjaus Henrik Timonen
Musiikki Jukka Linkola
Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Riku Korhonen, Jose Viitala, Tatu Mönttinen, Anssi Valikainen, Heljä Heikkinen, Ilmo Ranne, Nina Petelius-Lehto, Nicolas Frimodig/Anton Ukkola, Anni Kurittu/Lotta Sainio, Gustaf Svensson, Johanna Kuisma-Taskinen, Katja Mattila, Anni Toikka, Riikka Nöjd, Harri Hovi ja Petteri Tykkä
Taustaa : Kantaesityksenä nähtävä Sydämeni laulu on ensimmäinen musikaali Aleksis Kiven elämästä ja viimeisistä vaiheista. Kivi on viimeistelemässä teostaan Seitsemän veljestä ja asuu itseään huomattavasti vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona. Yllättäen hän myös tapaa nuoruudenrakastettunsa Albina Palmqvistin. Kivellä on arvostettu ystäväpiiri tukijoukkoina, mutta Seitsemän veljestä saa murskakritiikin ja se on hänelle liikaa.
Plussaa : Johannes Korpijaakko on Aleksis Kiven roolissa ilmiömäinen! Mikä vimma ja palo miehellä, yksi parhaista ja sykähdyttävimmistä roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Pidin myös erityisen paljon naisrooleista, Elina Ylisuvanto (Albina Palmqvist) vetäisi sellaisen soolon että huh huh. "Karl ja Amalia" oli aivan mielettömän hieno veto. Samoin Satu Taalikaisen kärsivällinen Charlotta, laulaessaan koko hahmon olemus muuttui täysin ja syttyi melkoiseen liekkiin. Laulullisesti ja tanssillisesti pidin kovasti myös Heljä Heikkisen roolitöistä (useita rooleja), erityisen kaunis ääni hänellä ja muutenkin sellaista nuorta raikkautta koko olemuksessaan. Muut miehet Kiven ystäväpiirinä jäivät vähän naisten varjoon, mutta onneksi Anssi Valikainen sai jälleen väläyttää laulajantaitojaan pariinkin otteeseen ja komeaa kuultavaa oli kerrassaan! Musiikki oli paikoitellen vähän liian mahtipontista minun makuuni, parhaimmillaan se oli rauhallisimmissa kappaleissa. Musikaalin kohtauksista eniten mieleeni olivat ne, joissa oltiin kahdestaan ja Kiven herkkyys pääsi esiin. Alussa oli jopa vähän joukoturkkamaista menoakin. Ja se ihana pellavapäinen poika alussa ja lopussa! "Sydämeni laulu" lopussa oli hienosti toteutettu, tosin valoista tuli liikaa mieleen autonvalot ja ehkä se Tuonelan joutsen oli hiukan liikaa... Puvustuksesta myös plussaa!
Johannes Korpijaakko / kuva Marja Seppälä
Miinusta : Kestoltaan aivan liian pitkä! 1,5h kestänyt ensimmäinen näytös oli todella pitkä ja huomasin vilkuilevani kelloa tämän tästä. Joukkokohtauksissa oli kyllä voimaa, mutta todellakin ehkä liiankin mahtipontista musiikkia ja oopperamaisia piirteitä minun makuuni. Sekavaa myös! Sanoista ei aina saanut selvää ja oliko järkeä laulaa minuuttitolkulla eri rahasummista, itse putosin kärryiltä ja heti alkumetreillä siinä kappaleessa. Tähän oli laitettu paljon erilaisia tyylejä ja se vei kyllä tehoa. Lavastus myös häiritsi, liikkuvat lattiat veivät huomiotani liikaa, etenkin kun katsomoon näkyi kaikki vivut ja vipstaakit ja jopa näyttämömiehetkin... Esityksen päätyttyä jäi vähän hämmentynyt olo, lopputulos kun oli aika sekavahko.
Muuta : Loppuvaiheilla sattui myös outo tapaus (näyttelijät lavalla eivät siihen onneksi reagoineet mitenkään), ilmeisesti joku mikrofoni oli jäänyt auki ja katsomoon kuului supinaa ja rapinaa ja "Oh shit!", jonka jälkeen todettiin vielä "Nyt kyllä tulee sanomista..." Muutaman sekunnin se kesti, mutta kieltämättä tuli vähän kumma olo että mitäs nyt tapahtuu. Ja sanomista tuli, oikeassa oli varmasti se joka sen sanoi!
Päärooleille täydet, mutta liika kesto ja sekava kokonaisuus pudottaa tähdet neljään ****
Topi Kohosen tapasin Tampereella Teatteri Telakan terassilla elokuun puolivälissä, Teatterikesän aikaan. Kesken haastattelun saimme todistaa mm. hääparin juhlintaa terassilla.
Skorpionin merkeissä 1989 syntynyt Topi on kotoisin Hausjärveltä, joka on pieni paikkakunta Riihimäen kupeessa. Topi opiskelee Nätyllä ja asuu tällä hetkellä siis Tampereella.
Mitä harrastat? ”Ei tässä oikein kerkee mitään! Harrastan vapaata seurustelua, lukemista, kitaransoittoa, laulamista. Elokuvia tulee myös paljon katsottua, käyn elokuvateattereissa ja myös vuokrailen. Parhaita näkemiäni leffoja on esim. Yksi lensi yli käenpesän ja tietysti Pan´s Labyrinth, joka on ihan huikea! Lemppareitani myös Saksikäsi Edward, Big Fish, The Libertine, Inception, Fight Club, The Underground, Nolanin Batman-trilogia, Warrior, The Big Lebowski...lista vaan jatkuu ja jatkuu”, Topi intoilee.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Hmmm..nää on vaikeita juttuja...kaikkeehan voi aina opetella! Sanoisin kuitenkin, että fyysinen työskentely, akrobatiaa tykkään kovasti tehdä ja laulamisesta pidän myös.”
Entä minkä taidon haluaisit opetella tai osata? ”Kurkkulaulu ja vatsastapuhuminen! Ne olisi hienoja taitoja osata!” Topi innostuu ja kokeilee samantien kurkkulaulantaa...
Onko suvussasi muita tällä alalla olevia ihmisiä? ”Tietääkseni ei ole, oon ihan tämmöinen musta lammas. Kauheesti äiti koitti saada mua valitsemaan kunnon ammatin, se piti teatteria vaan hyvänä harrastuksena, mutta eihän se sitten niin mennytkään. Setäni oli joskus jonkinlaisena teknikkona jossain tuolla Helsingissä teatterissa, en muista missä. Ja vaarini on osa-aikaiskuvataiteilija!” Topi kertoo.
Osaatko kitaran lisäksi soittaa muitakin instrumentteja? ”Bassoa osaan myös soittaa. Kävin muutamalla kitaransoittotunnilla joskus pienempänä, mutta sitten se vähän kaatui siihen kun äiti ei ollut mua hakemassa sieltä kotiin! Sit mä jäin kotiin soittelemaan, opiskelin itsekseni sointuja ja biisejä.”
Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Suoritan parhaillaan Nätyssä näyttelijäntyön opintoja, kolme vuotta olen ollut ja kaksi vuotta olisi vielä edessä. Nyt ollaan teatteritaiteen kandidaatteja ja parin vuoden päästä olisin sitten maisteri. Nätyyn pääsin ekalla yrittämällä. Vuotta aiemmin hain Teakiin ja pääsin siellä siihen kolmanteen vaiheeseen, sitten putosin ja menin sitten Riihimäen Nuorisoteatterille siviilipalvelusta suorittamaan.”
Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Vähän vaikeeta määrittää tarkalleen että milloin... Ensimmäinen aihetta liippaava ammatti, jota mä halusin tehdä, oli taikuri! Harjoittelin kaikenmaailman taikatemppuja ja pidin aina esityksiä koulussa ja sukujuhlissa ja kotona. Sit se innostus tosin lopahti jossain vaiheessa... Kyllä mä mielelläni tekisin taikatemppuja vieläkin! Sit mä oon aina ollut sellainen ujo kuitenkin pienestä pitäen, ja meidän perhepäivähoitaja oli sellainen, että se teki meille aina kaikenlaisia esityksiä ja me niitä esitettiin, joulukuvaelmia ja sellaisia. Eka roolini oli varmaan se, että olin puettuna enkeliksi. Sit me laulettiin aina siskon ja velipuolen kanssa, myös kaikissa juhlissa. Mutta tosiaan oon enemmänkin sellainen ujo tyyppi. Sisko oli paljon äänekkäämpi kuin minä, eli kai se sitten jotenkin kompensoi? Aina ärsytti se, kun sisko meni kertoon mun juttuni. ”Et sä saa mennä kertoon niitä kun minä kerron ne paremmin ja minä tiedän nää mun lelut!” Oli joskus sellainen tilanne, että oltiin saatu uudet lelut ja piti mennä niitä esitteleen kaikille sukulaisille. Sit sisko olikin mennyt esitteleen molempien lelut ja mä suutuin siitä niin hemmetisti! Siitä se ajatus sitten ehkä lähti!?” Topi nauraa.
”Teatterista sitten varsinaisesti kiinnostuin tossa 15-vuotiaana ja menin Riihimäen Nuorisoteatteriin ikään kuin casting-tilaisuuteen, että haluan tulla mukaan ja sitten aloitin siellä. Skootterilla kuljin sitten kotoa melkein joka ilta johonkin harjoituksiin, silloin mä harrastin vielä taistelulajeja ja sit mä aloitin laulutunnitkin. Kaikki mun aktiviteettini oli melkeinpä Riihimäellä, Hausjärvellä kävin vain nukkumassa ja koulussa!”
”Ehkä oli sit myös se, että jossain yläasteella kattelin kun ystäväni Henri Sokka, taitava muusikko joka nykyään opiskelee säveltämistä, sai kaikkien tyttöjen huomion aina kitaransoitolla ja mä kattelin, että ”Voi juku mäkin otan kitaran taas käyttöön!” Enhän mä voinut sen kanssa kilpailla kun se on niin taitava ja mä mietin, että mitäs mä sitten voisin tehdä ja sanoin, että mä meen teatteriin! Henri on ollut kyllä sellainen tärkeä tuttavuus, hänellä on ollut jo paljon mua ennen sellainen palo ryhtyä taiteilijaksi. Nykyäänkin vietetään usein iltaa yhdessä ja puhutaan taiteesta ja parannetaan maailmaa.”
Miksi olet näyttelijä, tai pikemminkin miksi haluat alalle? ”Varmaan se on jonkinlaista adrenaliiniriippuvuutta, se on jollain lailla hieno päästä siihen flow-tilaan näyttämöllä, et kaikki vaan menee ja yhtäkkiä huomaa, että puolitoista tuntia on kulunut kun on elänyt jotain muuta elämää. Se on niin hienoa, sellaista roolileikkiä! Arjesta irtautumista, paitsi että nykyään se alkaa muodostua työksi, et jotain siinä ehkä tulee muuttumaan jossain vaiheessa...” pohtii Topi.
Vähän akrobatiaa tähän väliin...
Jos et olisi päässyt opiskelemaan Nätylle, mitä tekisit kenties nyt? ”Olisin varmaan silti koittanut pyrkiä tälle alalle. Sit mä olisin mennyt ehkä kirjallisuutta lukemaan johonkin yliopistoon ja kirjoittamista myös siinä ohessa, eihän se tosin ole poissuljettu ajatus vieläkään. Tykkään tosi paljon kirjoittaa, olen alkanut vähän tiiviimmin kirjoittaa omia biisejä ja tuolla koulussa on sellainen kirjoitustehtävä, että pitää tehdä jonkinlainen monologi. Ja nyt kun tehtiin kandidaatin kirjallinen opinnäytetyö, niin siinäkin nautin vaan niin hemmetin paljon sen tekemisestä. Otsikko oli ”Ihmisnukke” ja aiheenani oli ikään kuin nukketeatterin toimintaperiaatteiden ja filosofian hyödyntäminen ihmisnäyttelemisessä. Kantavana ajatuksena siinä oli se, että roolihahmo, jonka näyttelijä luo on ikään kuin nukke, jota manipuloidaan. Mä löysin sellaisen mielenkiintoisen linkin et mitä siinä välillä tapahtuu, että se rooli en oo minä itte vaan se on se mun nukke, se mun väline olla siinä teatteriesityksessä ja sillä mä pystyn tekeen ihan mitä vaan! Siitä tuli kyllä hyvä juttu.”
Mielenkiintoista!
”Yliopistolta saa nettisivutilaa ilmaiseksi, ja meillä on nyt myös suunnitteilla sellainen hanke, että perustettais jonkinlaiset nettisivut itselleen ja siellä olisi kaikki tällainen tekstimateriaali, cv ym. Niitä sivuja olisi sitten helppo jakaa eteen päin ja päivittää.”
”Niin ja sit mä olen joskus myös miettinyt, että jos en muuta keksi niin alan puusepäksi! Hienoa käytännön hommaa, muotoilua!”
Oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Olen kyllä ollut ihan kunniallisissa töissäkin. Oon ollut Riihimäellä ateriapalvelukuskina, eli olen kuljettanut ikäihmisille päivittäisen lämpimän aterian suoraan kotiin. Se oli erittäin hienoa duunia, näki tosi paljon erilaisia olosuhteita missä ihmiset vanhenee. Se herätti kyllä tosi paljon ajattelemaan, että kuinka yksin voi ihminen jäädä. Monella oli kova tarve saada keskustella kauheesti ja sydäntä musertaa kun mun pitäis pitää aikatauluista kiinni ja haluaisin jäädä juttelemaan. Moni antoi jotain karkkiakin mukaan. Oli paljon myös sellaisia täysin syrjäytyneitä tapauksia, joihin ei saanut mitään kontaktia. Jotkut oli muuten ihan terveitä, mutta täynnä kyynisyyttä ja katkeruutta. Jotkut pyörätuolipotilaina, mutta silti elämäniloa täynnä.”
”Olihan sekin kunniallista työtä olla siellä sivarina, siellä mä tein lavasteita ja tarpeistoja, vähän valo-ja äänisuunnitteluakin ja ohjasin harrastajaryhmiä ja jahtasin hiiriä! Remontoin myös niissä puitteissa mitä voin tehdä, se on kuitenkin suojeltu talo. Kaikkea mahdollista duunia! Se oli hemmetin hyvä koulu myös se, oppi näkeen sen kaiken mitä muut ihmiset tekee sen eteen, että näyttelijä saa olla siellä lavalla. Siellä on tosi paljon duunia ympärillä ja näyttelijälle jää vain suuri etuoikeus tulla tavallaan valmiiseen pöytään ja alkaa vaan leikkimään. Näyttelijä on se peili joka heijastaa sen kaiken mitä ympärillä on tehty. Arvostan kyllä tosi paljon kaikkia taitavia lavastajia, musta on aina vaikuttavaa mennä esitykseen jos se alkaa sillä että ”Oho ompas vaikuttava lavastus!” Sit vain olen ja nautin! Teatterikesässä oli pari vuotta sitten joku saksalainen juttu, jossa oli käytössä Työviksen iso näyttämö ja se oli ihan valkoinen, vaikutti niin kuin isolta pakastearkulta, ihan valkoiset seinät ja usvaa leijuu ja taustalla sellainen iso ikkuna. Se oli tosi nätti! Sit eräs taiteilija, riihimäkeläinen Kalle Ropponen, on näyttänyt mulle kuvia omista lavastuksistaan ja ne on kans todella vaikuttavia.”
Jotkut ne vaan onnistuu valokuvissa...
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Riihimäen Nuorisoteatterissa, Nätyllä, Riihimäen teatterissa, Törnävän kesäteatterissa. Nuorisoteatterissa varmaan Virgon Ville, sain päästää siinä villin luovuuteni valloilleen. Sit merkittävä oli kans se Veljeni Leijonamieli, siinä oli se nukketeatterikokemus josta niinku se kandintyökin lähti. Ja sain näytellä siinä pahishahmoa! Ja sit Romeo ja Julia, siihen Romeon rooliin haettiin ohjaajan kanssa mulle vähän sellaista Ville Valo-tyyliä ja se onnistuikin. Ja ehkä sit toi Nummisuutarit-ooppera Nätyllä, se oli läpilaulettu.”
Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Hannu-Pekka Björkman, Pirkka-Pekka Petelius, Martti Suosalo. Nythän HP aloitti professorin uran tuolla Teatterikorkeakoulussa, on kyllä oikea mies asialla. Sit Jari Salmi on myös yksi syy siihen, miksi olen ylipäätään kiinnostunut koko alasta!”
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kenen kanssa haluaisit tehdä töitä? ”Ompas vaikea... Mä kyl haluun Aku Hirviniemen kanssa tehdä jonkun jutun! Ehkä se tilaisuus tulee vielä vastaankin. On niin paljon hienoja näyttelijöitä maailma täynnä, et oikeestaan kenen tahansa tyypin kanssa olis mahtavaa tehdä töitä, jos klikkaa ja on kemiaa. Omalla kurssillanikin on sellaisia tyyppejä, joiden kanssa mielellään tekisin teatteria jatkossakin. Kenen naisnäyttelijän kanssa haluaisin näytellä? Vaikkapa Helena Bonham-Carterin kanssa olisi nasta työskennellä. Suomesta ei ole vielä löytynyt ketään ehdotonta lempparia, hienojen naisnäyttelijöiden kanssa olen nyt jo saanut työskennellä. No hitto lisätään vielä Outi Mäenpää ja Irina Björklund!”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olen aina halunnut näytellä Kullervon ja Peer Gyntin, siinä olisi upeat roolit! Tekisin myös mielelläni joskus Vaahteranmäen Eemelin, en oo sillai nirso”, Topi nauraa.
Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jarkko Martikaisen kanssa! Se on kova taiteilija, siinä on kans yks sellainen idoli, vaikkei samalla alalla ollakaan. Se on tehnyt hienoa uraa ja tekee hienoja biisejä.”
Mikä on parasta tässä työssä? ”Mitähän tähän nyt sanoisi...jotain sellaista yleispätevää joka kattaisi koko urani...Parasta on hyvä porukka, jonka kanssa voi huoletta puhua tästä työstä ja tästä näytelmästä ja tästä roolista, ja jonka kanssa voi tehdä luottavaisin mielin hommia. On sellainen luottamuksellinen ilmapiiri, saa ideoida ja tuottaa materiaalia, kun pääsee siihen luovuuteen ja siihen flow-tilaan. Se on parasta!”
Entäs niitä huonoja puolia? ”Kyllä sitä Törnävän kesäteatterissa illalla kaatosateessa kun esitys täytyi keskeyttää ettei mikit hajoa, niin mietti että ”niin, voisin olla vaikka kotona katsomassa leffoja ja viettämässä kesälomaa”. Mutta mä olen tieni valinnut! Se on sillai huono puoli tässä, että kun tää helposti vie mukanaan, niin haluaa antautua sille työskentelylle ja muu elämä kyl kärsii.”
Millaisessa roolissa olet omimmillasi? ”Mielelläni teen jollain lailla hauskaa ja huvittavaa, koitan kovasti tehdä komediaa. Se olis kyllä upeeta kun pääsis kunnon pahisrooliin, tosin näillä kasvoilla en oo vielä sellaisessa ollut. Jostain syystä mä saan yleensä ne kauniin nuoren pojan roolit. Teen kyl mielelläni jotain nopeatempoisia, ylienergisiä pompsahtelevia neuroottisiakin hahmoja. Täällä tehtiin se Nummisuutarit-ooppera Nätyllä, niin siinä kyllä sitten esitin jokseenkin hidasta, vanhaa, aina juovuksissa olevaa isä Topiasta. Se oli hauska tehdä, siinä vähän pääsi niinku miettimään uusia asioita kun ei näyttele ns. omanikäistään hahmoa.”
"Jostain syystä niitä pahiksen rooleja ei ole ollut"
Esität tulevassa ”Vuonna 85”-elokuvassa Maunoa. Miten päädyit siihen rooliin? ”Joillekin oli laitettu sähköpostia meidän koululla, olivat varmaan katsoneet meidän nettisivuilta, että ketkä voisivat olla sopivia siihen Maunon rooliin. No sain sitten meiliä ja siinä pyydettiin lähettämään jotain liikkuvaa materiaalia itsestään. Mä olin tehnyt harjoituslyhäreitä Tampereen ammattikorkeakoulun tv-ja elokuva-alan oppilaitoksen kanssa ja latasin ne hetkeksi YouTubeen ja lähetin sinne. Seuraavana päivänä tuli soitto, että mut halutaan tähän Maunon rooliin. Oli kyllä aika puulla päähän lyöty fiilis! Se oli jotain täysin odottamatonta! Aattelin, että eihän näin saa töitä, pitää tuntea ihmisiä. Mut sit tuli tosi hyvä olo, et se hommahan tuli mun oman työskentelyn kautta ja et ne tykkäs siitä mitä mä oon aikaisemmin tehnyt!”
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sitä löytää ihan mistä vaan, täytyy vaan ennakkoluulottomasti katsella ympärilleen, et jos on valmiiksi joku idea tai aihio päässä, niin sitten kun sitä lähtee työstämään ja lähtee vaikka käveleen kaduille niin materiaaliahan löytyy ihan joka puolelta. Menee taidenäyttelyyn, lukee kirjoja tai runoja, kattoo leffoja...Riittää, että koittaa olla avoin. Lintukin saattaa inspiroida hyvin paljon, tai tippuva lehti. Se inspiraatio voi tulla joskus tosi oudossa paikassa, esim. jos mä oon kotona Hausjärvellä ja äiti pistää mut mankeloimaan pöytäliinoja, mikä on tosi staattista hommaa, niin yhtäkkiä siinä onkin jotain terapeuttista kun tekee vaan ja kattoo ikkunasta ulos, niin ykskaks jotain vain alkaa jyllätä päässä. Sit on pakko hakee kynää ja paperia ja kirjoittaa ylös. Ei, niihin pöytäliinoihin ei viitti kirjoittaa. Äiti ei tykkäisi!” Topi nauraa.
Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Varmasti jollain tasolla, kyllä aina vähän jännittää. Tää haastattelutilannekin vähän jänskättää! Ei mitään pakokauhua, että kyllä mä aina haluan mennä lavalle ja tehdä sen duunin. Sopeudu tai kuole! Kaikkiin tilanteisiin vaan täytyy sopeutua, et jos et sopeudu niin jätät vaan tekemättä. Ei siinä oo sen kummempaa...”
Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”On mulla yksi juttu, mutta se menee sit taas itseironian piikkiin, eli puolivitsillä tuolla Nätyllä aina ennen esitystä mä menen keskelle lavaa, avaan käteni, katson katsomoon ja sanon ”Minun näyttämöni!” Sit riippuu tietenkin roolin vaatimasta fyysisyydestä, niin kyllä mä aina lämmittelen eli juoksen esimerkiksi portaita ylös alas, avaan kehoni lämpimäksi, teen äänenavauksia. Joskus jos soi musiikki, niin sitten vapaata tanssimista. Sit jos on kitara lähettyvillä, niin alan vaan soitteleen jotain Jarkko Martikaisen biisejä ja siinäkin pääsee sellaiseen hyvään luomisen tilaan, soittelee ja laulelee ja availee ääntään.”
Kerro jokin hauska kommellus! ”No tuolla kesäteatterissa Häjyissä tapahtui sellaista, että unohdin ensi-illassa tuoda tikkataulun paikoilleen ennen esitystä. Tajuan just hieman ennen sitä kohtausta, jossa pitäisi heittää veljen kanssa puukkoa siihen tauluun, että siinä ei ookkaan sitä tikkataulua! Piti äkkiä keksiä, että miten mä selviän siitä tilanteesta ja tein uudet kuljetukset ja juoksen sinne tarpeistovarastoon. Ja sit kun tää kohtaus tulee, niin mä juoksen tikkataulun kanssa siihen lavalle ja huudan ”Kattokaa mä ostin tikkataulun!” Nuorisoteatterissakin on sattunut kaikenlaista, kirjaimellisestikin. Muistan kun Virgo-esityksessä tuun siihen lavalle ja kolautan jalkani siihen lavan reunaan, se kirpaisee kyl hetken mut se adrenaliini puskee vastaan ja pystyn vetään sen esityksen. Sit en enää edes muista että jotain tapahtui, mutta että mulla on sen takia jalassa vieläkin sellainen pieni kuoppa!”
Kerro jokin hyvä muisto! ”Se kun pääsin kouluun, se oli kyllä erityisen villi kokemus. Oli kuin halolla olisi päähän lyöty. Pääsykokeitten jälkeen istutaan siinä harjoitussalissa ja professori luettelee aakkosjärjestyksessä ne jotka pääsee kouluun. 21 meitä oli siinä ja 14 pääsee, se on raaka peli. Kattelin siinä niitä muita jotka siinä vikassa vaiheessa oli mukana ja nimiä luetellaan. ”Panu Hietalahti”, mietin että hyvä, Panu pääsi kouluun ja heti sen perään sanottiin Topi Kohonen. Mä lähdin vaan täristen käveleen siitä pois, ja mulla oli kuulemma ollut todella mielipuolinen ilme siinä silloin. No mä jotenkin pääsin siihen kerrosta alemmas toiseen harjoitussaliin ja aloin jotain huutamaan ja makasin vaan lattialla ja itkin ja soitin sitten vaikka kenelle.”
”Sit sellainen kokemus kun olin Islannissa ja kaverin kanssa päätettiin, että kiivetään tuonne vuorelle. Kumpikaan ei ollut oikein varustautunut mitenkään ja me vaan kiivettiin sinne ylös. Sit kun oltiin päästy sinne, oli aivan hiljaista, mitään ääntä ei kuulu mistään! Siinä kyl koki sellaisen tunteen, että olen saavuttanut jotain ja vastassa on pelkkä hiljaisuus. Aivan mahtava kokemus!”
Mitä on luvassa syksyllä? ”Syksyllä Mikko Kanninen ohjaa Hannu Salaman ”Siinä näkijä,missä tekijä” ja oon siinä mukana, se on Nätyllä. Sit keväällä tehdään Marika Vapaavuoren kanssa Taikakivet Tampere-talolle, siitä tulee jonkinmoinen melodraama ja siellä on iso Tampereen Filharmoninen orkesterikin soittamassa. Sit vähän kaavaillaan kaverin kanssa, että tehtäiskö joku oma juttu ikään kuin opiskelujen lomassa myös. Niin ja sit mut näkee siinä leffassa...”
Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Mielelläni tekisin molempia! Haluaisin myös esimerkiksi joskus vetää jotain kursseja. Haaveissani ja suunnitelmissani on sellaista toimintaa.”
Mottosi? ”Usko itseesi mutta älä usko itseäsi!”
Mistä haaveilet? ”Rauhallisesta elämästä. Kymmenen vuoden kuluttua? Silloin ole hyvässä seurassa hyvien ihmisten kanssa tekemässä hyvää teatteria. Olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon tän työn tekemisen ja normaalin elämän välille.”
Kiinnitys vai freelanceriys? ”Tällä hetkellä mä mieluusti menisin kiinnitykselle johonkin, laitosteatterissa kun oppii aika paljon sitä, että mitä tää työn tekeminen on. Saattaa käydä myös niin, että niitä töitä alkaa tulla ihan liikaa ja saattaa jollain lailla ylityöllistyä ja stressaantua. Mut ei mua mikään sillai pelota, kyse on siitä että tulee uusia kokemuksia ja oppii, että miten niihin suhtautua. Ja mikä on mulle hyvää ja mikä on mulle huonoa, eihän sitä löydä kuin tekemällä ja kokeilemalla.”
Onko jotain muuta, mitä haluaisit itsestäsi kertoa? ”Mulla on nännilävistys! Ja olemustani huomattavasti matalampi ääni. Moni on yllättynyt. Sit mulla on tämmöinen pigmenttihäiriö kaulassa (näyttää..), se erottuu tälleen aina kesäaikaan. En tiä jatkuuko se tänne kalloon asti, kun mulla on aina ollu pitkät hiukset. Tai nythän mulla ei oo ees pitkät hiukset. Muutama päivä sitten istuin tässä hiukset pörhöllään ja joku sanoi, että näytän ihan samalta kuin Ismo Alanko Hassisen Koneen aikoihin.Heh! Sit muuten tää Ville Valo...Mä diggaan siitäkin ihan hemmetisti, ehkä senkin kanssa voisin muuten vetää jonkun dueton joskus! Nätyssä oli viimeisenä pääsykoetehtävänä karaoke, sai vetää yhden biisin. Se oli just sitä Romeo ja Julia-aikaa ja mä kattelin sen listan läpi, et enhän mä osaa täältä yhtään mitään! En oo harjoitellut mitään enkä tiennyt et tämmöinen tehtävä on! Sit löysin sieltä HIMin Join me-biisin ja päätin vetää sen. En laulanut sitä mitenkään erityisen hyvin, mutta mulla oli pipo päässä ja rööki kädessä ja tein vaan sellaisen Ville Valo-imitaation ja senkin aika huonosti.”
Seuraava kysymys kuuluukin, osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä kovasti koitan imitoida aina joitakin ihmisiä, monia kavereita on tullut imitoitua mutta ei niinkään julkkiksia. Mä käytän imitointia jonkinmoisena voimavarana, huomaan että muhun tarttuu hyvin äkkiä kaikki erilaiset puhetyylit ja murteet. (kuiskaa nauhalle) Mielelläni imitoisin tähän nauhalle nyt meidän näyttämötyön lehtoria, mutta en kehtaa kun se istuu tuossa viereisessä pöydässä kirjaa lukemassa...”
Tässä välissä otettiin sitten nauhalle vähän Pasila-imitaatioita ja Rauno Repomiehen laulujakin!
Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Spiderman on ollut mulle aina sellainen samaistumiskohde. Se on notkea ja hyppii ja lentää, ja se on voimakas mutta silti sellainen naapurinpoika, ujo luonne ja sit salainen, voimakas alter ego.”
Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin seksiä. Toi on kyl aika raflaava vastaus, mutta ei mulle nyt tuu kyllä mitään muutakaan mieleen...”
Jos ihminen menisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ruokaa nyt ainakin täytyisi olla. Sellaista hyvää ruokaa, voi vaan syödä ja nautiskella. Spagettia! Ehkä mä ottaisin myös kirjoja ja musiikkia ja mun kitaran. Mieluusti mun tyttöystävän myös. Ruuanlaittovälineitä ja keittiön...”
Jos saisit palata yhteen päivään menneisyydessäsi, minne palaisit? ”Jollain lailla haluaisin palata siihen kun olin lapsi. Maailma oli vielä niin pieni ja mielikuvitus oli suuri. Oi! Mä menisin siihen hetkeen kun sisko esitteli meidän molempien lelut ja korjaisin vääryyden! Mutta jos niin ei olisi tapahtunut, niin mä en olisi välttämättä nyt tässä...”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :
Mistä sanasta pidät eniten? - Lempi
Mistä sanasta pidät vähiten? - Pieru
Mikä sytyttää sinut? -Itsevarmuus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahdistus
Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuus, ja naakkaparven nalkutus
Mitä ääntä inhoat? - Betoniporaa kerrostalossa naapurikämpässä klo 7 aamulla!
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Yrittäjä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tähän on olemassa vain yksi vastaus ja se on sama minkä Johnny Depp vastasi eli ”WOW!”
Kaisa Mattilan tapasin elokuun puolivälissä Kahvila Aschanissa Tampereella.
Jyväskylästä kotoisin oleva Kaisa on syntynyt 1977 ja on horoskooppimerkiltään vesimies (kiinalaisessa horoskoopissa lohikäärme). Tällä hetkellä hän asuu Tampereella.
Mitä harrastat? ”Urheilua kaikissa muodoissa! Näyttämötaistelu on mun suuri intohimoni, miekkailu ja sellaiset. Sit mä harrastan nyrkkeilyä, joogaa, pilatesta, jumppaa, lukemista... Välillä on vaikea määrittää, että mikä on harrastamista, osa kun on niin ammattiin liittyvää kuten laulu. Jos olisi enemmän aikaa, harrastaisin taistelulajeja säännöllisemmin ja tunteella, musta tulisi Suuri Soturi!” julistaa Kaisa.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”No erityistaitojani ovat laulu, tanssi, miekkailu ja pianon soitto. Sit mä olen aina haaveillut break dancesta, siitä asti kun se tuli Suomeen! En tiedä miks en oo mennyt tunneille, ehkä Jyväskylässä ei silloin ollut mahdollisuutta siihen. Sellaisesta akrobaattisuudesta olen haaveillut. Silloin teatterikouluaikaan kun meillä oli niitä kaikenlaisia akrobatiatunteja, niin mä jotenkin pelkäsin niitä voltintekemisiä ja muuta, en ikinä oppinut niitä kunnolla tekemään”, Kaisa murehtii.
Osaatko soittaa pianon lisäksi muitakin soittimia? ”Nokkahuilua osaan soittaa ja vähän saksofoniakin. Kyllähän sitä aina voi kuvitella osaavansa soittaa eri soittimia...” Kaisa nauraa.
Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Juhani Laitala on mun sukulaiseni, vähän kaukainen tosin, mutta toisaalta taas läheinen. Me ollaan ns. sokeriserkkuja, eli mun äiti ja Juhanin äiti on keskenään pikkuserkkuja. Isäni oli muusikko ja sävelsi paljon myös teatterialalle!”
Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”8-vuotiaana (oli muuten vuosi ´85!) jo tiesin, että musta tulee näyttelijä. Jyväskylän Huoneteatterissa tehtiin Punahilkka-niminen näytelmä, johon isäni sävelsi musiikin ja mua pyydettiin sitten siihen Punahilkaksi. Mä oon onnistunut säilyttämään siitä vielä sellaisen hienon mustavalkoisen kuvan, joka löytyi jostain arkistoista. Mä oon siinä rooliasussa ja letit päässä. Silloin mä sen päätin, että mikä musta tulee isona. Ja siis mähän oli tosi huono siinä! Voiko enää epäluontevammin puhua kuin minä siinä! Sieltä on noustu sitten... Siitä asti olen tehnyt näitä hommia aluksi harrastajateattereissa ja avustajana, se on ollut jotenkin niin päivänselvää. Joskus on ihan hirvittänyt, että mitäs jos siitä haaveesta ei olisi koskaan tullutkaan totta, niin mitä sitten olisin tehnyt?”
”Nykyisin aattelen niin, että jos nyt jostain syystä joutuisin luopumaan tästä työstä, niin mä haluaisin opettaa. Olen opettanut kolmena kesänä lapsia ja nuoria teatterileireillä (parina kesänä Kirkkonummella ja viime kesänä Ylöjärvellä) ja se on niin jumalaisen antoisaa työtä! Mä oon aina ihan jotenkin pois tolaltani kun mä tulen niiltä leireiltä kotiin. Sellainen itkunsekainen olo, ne on niin lahjakkaita ja hyviä! Tajusin sen ite silloin opiskeluaikoina, kun mulla oli sellaisia proffia joita mä ihailin ihan hirveesti (esim. Vesa Vierikko), että kun se siirtää sen oman tietonsa minuun niin se tuntuu jotenkin ihan älyttömältä! Tossa toi nyt kertoo kaikki salaisuutensa mulle, koska se ei menetä siinä mitään! Että musta ei voi tulla hänen syrjäyttäjäänsä vaikka mä opinkin ne samat asiat. Ja että musta tulee viisaampi ja parempi kun mä kuuntelen tota. Se on jotenkin niin älyttömän hienoa, yksinkertaisen maagista. Sit se tuntuu niin mageelta myös nähdä se, kun niitä nuoria on opettanut, et kun mä kerron niille tän ja ne kuuntelee aivan hiiren hiljaa, ja sit ne oppii sen asian. Sehän on tosiaankin ihan älytöntä ja hienoa!” Kaisa hehkuttaa.
Kaisa ja taustalla Koskipuisto / kuva Teatterikärpänen
Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Ensin kävin Lahden Kansanopistossa 1996-97, sitten Teak 1999-2003. Kolmannella kerralla pääsin Teakiin sisälle. Nätyyn olen hakenut kerran, pääsin viimeiseen vaiheeseen joka oli silloin kaksiosainen, ja putosin siinä välissä. Hanno Eskola (Näyttelijätyön laitoksen lehtori) sanoi, että petin hänet.”
Miksi olet näyttelijä? ”Olen miettinyt sitä monta kertaa, enkä mä tiedä onko siihen olemassa yhtä vastausta. Kyllähän tietysti se esilläolemisen vietti on ollut meikäläiselläkin harvinaisen voimakas ihan pienestä asti, nimenomaan sellainen esiintymisen tarve. Mut mä luulen että sekin muuttuu. Joskus on ollut aikakausia, että on purkanut jotain elämänsä ongelmia ehkä siellä, mutta tänäpäivänä mä suhtaudun valtavalla innostuksella tekniikkaan, kaikkeen mikä liittyy siihen sanaan. Siihen liittyy myös nää miekkailut ja sellaiset, mutta ihan näyttelijäntyön tekniikka myös. Mä jaksan miettiä tommoisia rytmiasioita ihan loputtomiin ja innostua niistä kauheesti, kuunnella koko ajan tyyliin ”Ei hitto mä sanoin sen repliikin liian nopeasti!” . Se on ihan loputon suo ja ihan mahtavaa! Ja mä seuraan sitä enemmän kuin että seuraisin oonko mä jossain tunnetilassa ja itkisin jotain lapsuuden traumojani. Se aika on jotenkin förbi”, summaa Kaisa.
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja haluaisitko nostaa jotain roolitöitäsi esiin? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa olin kaksi vuotta harjoittelijana, rakkaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi jäi Mikko Roihan ohjaama Niskavuoren Heta, näyttelin siinä Hetan vanhinta tytärtä. Sit mä olin Turun Kaupunginteatterissa parisen vuotta, se oli vaikeeta aikaa. Sanotaan näin, että ehkä sieltä jäi mieleen se Jouko Turkan Konkurssisirkus, mä en olisi ikinä nimittäin uskonut että mä selviän siitä hengissä. Heti valmistumisen jälkeen tosiaan menin Turkuun kiinnitykselle ja se oli kovaa hommaa, mutta siitä selvittiin ja siitä ehkä parkkiintui nahkakin sen verran, etten ihan vähästä hätkähdä. Sit mä olin freenä muutaman vuoden, tein esim. Hämeenlinnassa pari juttua. Sit tehtiin Keski-Uudenmaan teatteriin yhtenä kesän Vaimoke, siinä näyttelin pääroolin. Se oli kyllä yksi hyvin mieleenpainuva, mä otin sen silloin kauhean tosissani ja sillai, siitä tykkäsi ja siitä tuli paljon hyvää palautettakin. Sit mä olin Turussa Linnateatterissa, siellä tehtiin Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Mä sain tehdä sen Elvin ja sain ns. vapaat kädet ohjaajalta, ja mä tein siitä semmosen kaistapään. Nopolat oli silloin ensi-illassa ja esityksen jälkeen otettiin kuohuviinit ja menin esittäytymään niille. Ne ei meinanneet uskoa kun luulivat, että roolin tekee joku oikeasti vanha nainen! Olin silloin 29-vuotias. Se oli kyllä paras palaute! Sit mun freelanceriys päättyi vierailuun Tampereen Työväen Teatterissa, tehtiin Tuhkimoa ja sen jälkeen Suokkaan Riku (Työviksen johtaja) rupes mua kosiskemaan sinne ja aluksi kieltäydyin, koska Turun jälkeen olin päättänyt etten ikinä enää ota kiinnitystä. Riku pyysi kolme kertaa ja kolmannella kerralla mä tajusin, että mulla voisi olla saumoja neuvotella vähän sopimustakin ja niin me päädyttiin soppariin. Aattelin, että mä oon täällä vähän aikaa ja lähden kun siltä tuntuu... Täällä ollaan! Nythän mä oon siis virkavapaalla, se on ollut tosi ihanaa kun mä olen Helsinkiäkin vähän kaivannut ja musta on ihanaa tehdä vähän muuallakin hommia. Mä rakastan Työvistä, mutta mä tekisin Helsingissä mielelläni vähän lisääkin töitä.”
Kerro Työviksen ajastasi vähän lisää! ”Täytyy sanoa, että mä olen ollut tuolla sillai kauheen onnekas, että mä en ole siellä kauheen huonoja juttuja ees tehnyt. On ollut tosi hyviä proggiksia ja aina mulla on ollut kauheen hyviä rooleja. Kyllä mä nostan esiin Lymin Tiinan, Työviksestä meidän yhteistyö lähti. Riku ja Tiina on mun isoimmat yhteistyökumppanit kyllä, niiden kanssa mä oon tehnyt eniten töitä ja toivottavasti teen vastaisuudessakin, molempien kanssa synkkaa niin hyvin. Heti kun aloitin, niin Rikun kanssa tehtiin se Pähkähullu hotelli ja Tiinan kanssa Loppuun asti lystikkäät. Ja sit se Susi sisällä! Se oli Tiinalle sillai tärkeä ja henkilökohtainen, kun se oli sen eka oman tekstin ohjaus ja kun mä näyttelin sen pääroolin, niin se oli kyllä sellainen luottamuksenosoitus ja silloin meidän ystävyys myös syveni. Se on paras rooli mitä mä oon elämässäni tehnyt! Kun mä luin sen tekstin, niin mä tiesin heti miten se näytellään ja se yhteistyökin oli sellaista, että Tiina ohjasi mua sillai lennosta, mun ei tarvinnut keskeyttää näyttelemistä vaan se syötti niitä ohjeita ja mä tein samalla koko ajan. Sitä roolia mä myöskin kaipaan välillä, ainoa rooli mitä mä todellakin kaipaan! Harmi kun se loppui...”
Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Mulla on niitä moniakin, ulkomaanelävistä esimerkiksi John Malkovich. Mähän oon siis kerran tavallaan tavannutkin hänet... (siitä lisää myöhemmin) Sitten Työväen Teatterissa on monta näyttelijää, joita mä ihailen kovasti, yritän päästä selvyyteen siitä tekniikasta ja sillai. Esim. Aimo Räsäsellä on sellainen lahja, että se on ihan killeri nimenomaan siinä rytmittämisessä. Sen takia se on niin tappohauska, koska komiikkahan perustuu ihan puhtaasti rytmiin. Ami vaan on täysin erehtymätön! Mä oon päässyt sen vaiheen yli että kauheesti kadehtisin muita, johtuu varmaan siitä että itellä on mennyt hyvin asiat niin pystyy sillai ihailemaan, ja se on helpotus. Ja Chaplin on muuten se syy, minkä takia musta oikeesti on tullut näyttelijä. Lapsena katselin paljon piirettyjä ja isän kanssa katsottiin Chaplinin elokuvia. Sen takia mä oon aina jotenkin rakastanut sitä komediaa ja kaikki mun esikuvat on ollu yleensä koomikoita. En mä yritäkään olla mikään sellainen draamanäyttelijä henkeen ja vereen, vaan vitsipohjalla mennään!”
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”No John Malkovichin kanssa menisin tietysti heti ja varmaan Chaplininkin kanssa. En muuten tosin tiedä uskaltaisinko, sillä Chaplinhan oli kuulemma ihan järkyttävä tyranni ja erityisesti naisia kohtaan. Mä kun oon työskennellyt myös Jouko Turkan kanssa ja muutaman muunkin vastaavan, niin mä en niinku kestä, mä meen ihan sellaiseen lukkotilaan ja sit jos se mun suurin idoli huutaisi mulle naama punaisena... Mutta John Malkovich! Se tekisi varmaan minustakin hyvän näyttelijän.”
Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”No nyt lyö kyllä ihan tyhjää, jos tosiaan on kaikki maailman mahdollisuudet... Vastaan, että haluaisin laulaa Ewan McGregorin kanssa ”Come what may”, voisin olla hetken aikaa Nicole Kidman!”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”On mulla yksi. Haluaisin näytellä Kauppamatkustajan kuolema-näytelmässä sen Willy Lomanin vaimon roolin. Tehtiin kerran Turussa se näytelmä, olin siinä tosi tosi pienessä roolissa silloin. Sit Työviksessä se tehtiin silloin kun olin mukana siinä Tuhkimossa ja Tuire Salenius näytteli sen roolin, ja Tuire on kans yks sellainen ihminen jota mä ihailen päästä varpaisiin. Se on muutenkin niin hieno näytelmä! Ja sit kun mä oon vanhempi ja viisaampi ja oon niiden roolien arvoinen, niin toinen on Golde musikaalista Viulunsoittaja katolla, niissä on vähän samantyylisyyttä niissä rooleissa.”
Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, tää on ollut niin selkee. Siis mun ensimmäinen haaveammattinihan oli salapoliisi! Sit kun mä jonkin aikaa olin etsinyt metsiköstä jalanjälkiä, niin... Sen voin sanoa, että mä olen välillä kriisissä tän työn luonteen kanssa. Sen, että se ruokkii itsekkyyttä ja narsismia, ja siitä mä oon ollut välillä isoissakin kriiseissä ja oon miettinyt, että mä lopetan tän ja lähden jonnekin Afrikkaan auttamaan nälkäänäkeviä lapsia. Et mitä hittoo mä täällä kekkuloin näissä vaatteissa ja kasvatan omaa narsismiani! Mutta sitten just kun tulee niitä sellaisia palautteita, että joku saa tästä katsojana niin paljon, niin tajuaa että tää on myös tärkeetä työtä, se pitää vain ajatella oikein. Tällä alalla vaan näkee niin paljon niitä semmoisia kadotettuja sieluja, jotka tekee sitä itselleen ja unohtuu se pääpointti, että kenelle tätä tehdään!”
Mikä on parasta työssäsi? ”Se ilo ja onni, mikä siellä lavalla aina välillä ottaa vallan, se semmoinen yhdessä katsojien kanssa koettu ilo tai muu tunne. Sellainen, että unohtuu kaikki maailman murheet ja koetaan yhdessä jotain!”
Entä miinuspuolet? ”No just toi, että se ruokkii sitä itsekkyyttä, sille mä oon tullut päivä päivältä allergisemmaksi. Kun siinä pitää myös pystyä erottamaan se, että joissain asioissa on myöskin pakko olla itsekäs, mutta että se oma ego pysyisi kurissa! Se on välillä raskasta katseltavaa, niin itsessä kuin muissakin.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä se aina jotenkin lähtee siitä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Sitten kun on oikeat ihmiset siinä ympärillä niin sen tajuaa, että nyt se tapahtuu taas, lähtee lentoon! On olemassa sellaisia näyttelijöitä, joiden kanssa mä en saa mitään kontaktia ja se on kyllä ihan kammottavaa. Siinä ei päästä irti maasta millään, ei ota siivet tuulta alleen.”
Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Ensi-illoissa tietysti aina, mutta silloin se on ehkä sitä, että se on sietämätöntä mutta myös ihanaa. Se on se suola tässä. Se ilmenee mulla niin, että koko ajan janottaa ja koko ajan on käytävä vessassa. Sit joskus on ollut kausia, jolloin on ollut esimerkiksi kauheen stressaantunut tai ahdistunut jostakin, niin on ollut ihan huono olo mennä lavalle, ja se ei oo kyllä kivaa! Vähän pelottaa silloin se oma jaksaminen. On ollut joskus jopa niin, että on jännittänyt se että selviänköhän mä oikeasti tästä. On vaan ollut henkisesti niin väsynyt!”
Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Mulla oli, mutta mä päätin luopua niistä. Mä tein ihan tahallani sillai, että mä astuin kaikkien viivojen päälle tuolla kadulla! Teatterihan on nimenomaan täynnä näitä, ja vanhemmat näyttelijät opettaa nuoremmille kaiken mitä ei saa tehdä ja mitä saa tehdä, että esimerkiksi plari ei saa tippua lattialle. Mä ihan tahallani heitän sen ”Siinä teille!” ja mitä tapahtuu? Ei yhtään mitään! Mä koin jossain vaiheessa sen, että se kahlitsee. Joillekin ihmisille se tuo turvallisuutta, mutta mulle se toi vaan ahdistusta siitä, että jos mä en muista tehdä tuohon tuota rituaalipötköä niin apua! Ainoo minkä mä oon säilyttänyt, mut senkin mä teen vain silloin kun muistan, on sellainen, että silloin kun mä oon ollut lukiossa ja olin avustajana Jyväskylän Kaupunginteatterissa kahdessa musikaalissa, niin siellä oli sellainen vanhempi näyttelijä kuin Rainer Kaunisto ja se opetti mulle tällaisen... Eli me mentiin ennen jokaista esitystä vierekkäin peilin eteen, ja sit mun piti aina sanoa omalle peilikuvalleni, että ”Minä olen nuori, kaunis ja lahjakas ja minusta on oikein mukava näytellä!” ja sitten Rainer sanoi, että ”En ole kauhean nuori enkä kauniskaan, mutta laihtumaan päin ja minustakin on mukava näytellä!”. Ja sitten me mentiin lavalle! Se on sellainen kiva muisto, jonka mä oon ottanut mukaan. Musta olisi hauska nähdä sitä Raineria ja sanoa sille, että mä vieläkin hoen sitä! Se on sellainen lause, että jos ensi-illassa jännittää kauheasti niin kun sen sanoo niin se auttaa”, Kaisa kertoo.
Kerro jokin hassu sattumus! ”Niitähän on sattunut ihan älyttömästi. Tänä kesänähän on siis sattunut kyllä kaikkea mahdollista. Mun mielestä ihan älyttömän hauskaa oli se, että muutama viikko sitten lauantain iltanäytöksessä Hintsasen Sami oli ihan älyttömän väsynyt , sillä oli ollut siinä joku keikkakin ja se oli vähän sellaisessa hepulissa kun me aloitettiin, sitä nauratti kaikki jo valmiiksi. Ruvettiin näytteleen sitä ekaa kohtausta, joka oli siinä sisäversiossakin, eli me ollaan näytelty se siis satoja kertoja ja Sami vielä enemmän. Mä nään heti, että sitä naurattaa ja se on siis se kohtaus, jossa pääpari rakastuu ja siinähän ei nimenomaan saa pettää pokka! Mä tajuan että sillä ei oo edes kunnon syytä, mutta että sitä vaan naurattaa. Sit tulee se meidän duetto ”Joka päivä ja jokaikinen yö” ja me joudutaan keskeyttään se, koska Sami nauraa hysteerisenä! Sillä valuu vedet silmistä ja yleisökin nauraa mukana kun se tarttuu. Sit se saa vaan sanottua, että ”Katastrofi!”kun se tajuaa, että se on pilannut sen koko esityksen, et se on vetänyt maton koko hommalta. Kysyin jälkikäteen siltä, että mille se nauroi. Se sanoi, että hän tuli aatelleeks sitä, että ”kun me ollaan niinku se nuori ja kaunis pääpari, mutta kun hän on tällainen vanha ja ruma!” Ainahan tuolla esityksissä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, välillä puuttuu jokin olennainen rekvisiitta ja sellaista.”
Kerro jokin hyvä muisto! ” No tää kun tapasin John Malkovichin...Menin katsomaan häntä Turkuun muutama vuosi sitten, sillä oli sellainen ”The Infernal Comedy”- esitys siellä, pieni kamariorkesteri, John ja pari oopperalaulajaa. Se esitti sellaista sarjamurhaajaa. Mä menin sinne, koska mä halusin nähdä sen jätkän livenä, musta se on niin uskomaton ja mä halusin päästä selville siitä paremmin. Kun mä tuun sinne konserttitalolle hyvissä ajoin, niin John Malkovich seisoo siinä oven edessä! Me ollaan kahdestaan siinä ja lamaannun ihan täysin! Seison sen vieressä ja tuijotan sitä enkä sano sille mitään! Sit siihen tulee kaksi naista, jotka pyytää saako ottaa valokuvaa ja se on selkeesti huojentuneena siinä, että tuli jotain älyllistä elämääkin paikalle. Se rupee poseeraan sen toisen naisen kanssa ja toinen ottaa kuvaa, niin mä räppään äkkiä kännykällä siitä kuvan ja tuijotan herkeämättä sitä edelleen... Se kääntyy uudestaan muhun päin ja koko ajan mun päässä pyörii, että ”Sano sille että sä oot näyttelijä , sano nyt kun sä haluat sanoa!” En saa mitään sanottua. Sen sijaan mä soitan siitä vierestä mun äidilleni ja sanon, että mä seison John Malkovichin vieressä, ja se vielä kuulee sen. Kauheen noloa...mutta mä ihailen sitä niin paljon!”
Kerro vähän tulevista töistäsi! ”Syksyllä jatkaa Helsingissä Pasilassa ”There´s no Harri” ja Työviksessä jatkuu se ”Maailmanlopun hautaustoimisto”. Ainakin ensi kevääseen asti mulla jatkuu tää virkavapaa.”
Haluaisitko joskus tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Käsikirjoittaa en varmasti osaa, mutta niillä nuorten teatterileireillä kun oon ohjannut, niin se on kyllä todella antoisaa ja voisin tehdä sitä joskus vaikka harrastajien kanssa lisää. Se on tosi mageeta kun sen tajuaa, että miten sitä näyttämöä voi käyttää!”
Onko sinulla mottoa? ”Ongelmat pitää uskaltaa kohdata, muuten niistä ei pääse yli”
Mistä haaveilet ja missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Haaveilen sisäisestä rauhasta ja kymmenen vuoden kuluttua näen itseni kotona. Se oikeastaan johtuu siitä, että mä olen ihminen joka on elänyt jatkettua nuoruutta aika pitkään. Aina piti olla kaikkialla. Nyt mä en enää kaipaa sitä viilettämistä, vaan sitä että syke alkaa hidastua ja pääsee siihen lepopulssiin. Ei myöskään halua rohmuta niitä töitä, oon vetänyt pari kertaa itteni ihan piippuun niillä duuneilla ja se on ollut mun oma vika.”
Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Kissanainen, koska mähän oon kissanainen, rakastan niitä, mutta siinä vielä yhdistyy se söpöys ja suloisuus ja seksikkyys, ja sit se on akrobaattisesti hirvittävän taitava ja se on taistelija!”
Mitä tekisit, jos saisit viettää päivän miehenä? ”Nuorempana mun kaikki kaverit oli kundeja, eli mä olen pyörinyt paljon äijäporukoissa ja siellä ei olis kyl mitään mikä yllättää... Mä keskittyisin siihen uhoamiseen, uhoaisin koko päivän joka paikassa ja pullistelisin, näyttelisin hauista ja haastaisin riitaa kaikkien kanssa!”
Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Paljon ruokaa ja mun miehen. Ja oon hulluna sipseihin. Mut saa lepyteltyä ruusuilla ja sipseillä, jos mä olen loukkaantunut jostakin. Parhaita on Kartanon valkosipulisipsit!”
Jos saisit palata aikakoneella johonkin hetkeen menneisyydessä, minne menisit? ”Menisin Led Zeppelinin keikalle ja nuuhkaisemaan ilmaa ennen mitään saasteita.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :
Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyrsä
Mikä sytyttää sinut? - Vauhti
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmyys
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Meren äänet
Mitä ääntä inhoat? - Rapiseva pussi esim. junassa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri, pyörtyisin itte koko ajan
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvinhän se meni!
Rakkauden haussa / vierailu Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä
Kaj Chydeniuksen säveltämiä lauluja Larin-Kyöstin runoihin
Kesto 1h 30min väliaikoineen
Lavalla Kaj Chydenius ja Tatu Siivonen
Taustaa : Hämeenlinnalaissyntyinen runoilija Larin-Kyösti (1873-1948) oli varsin tuottelias kynäniekka. Mestari Kaj Chydenius on säveltänyt runoihin lauluja, joita tässä konsertissa tulkitsee myöskin hämeenlinnalaislähtöinen freelance-näyttelijä Tatu Siivonen. Konsertissa kuultiin kaikkiaan 22 "rallatusta" eri runoteoksista ja eri vuosikymmeniltä.
Plussaa : Hävettää tunnustaa, että Larin-Kyöstin tuotanto oli minulle aiemmin täysin vieras. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Kappaleet olivat varsin mukavia ja kestoltaan juuri passeleita, monikaan ei minuuttia pitempään kestänyt. Tulkinta oli sen verran upeaa, että niitä olisi kyllä kuunnellut enemmänkin. Tatu Siivonen on kyllä upeaääninen laulaja, tulkinnassa oli havaittavissa paikoitellen liioittelematta jopa loirimaista otetta. Kappaleiden välissä Kaj Chydenius kertoi taustoja ja välillä humoristisiakin kommentteja, väliajan jälkeen Tatu kertoi omista lähtökohdistaan ja taustoistaan mielenkiintoisella tavalla. Ote oli koko konsertissa rento, välillä otettiin niin säveliä kuin lauluakin uusiksi eikä se kyllä haitannut tippaakaan. Valtava lämpö ja kunnioitus ja arvostus toisiaan kohtaan huokui esiintyjistä. Esitetyt laulut käsittelivät rakkautta ja kaipuuta, iloa ja surua. Elämää. Kuultiinpa myös hauska oravalaulu ("hypsis ja ropsis se hyppeli vaan") , joka vetäistiin vielä encorena uudelleen. Ensimmäiseksi kuultu laulu "Heilani on kuin helluntai" kuultiin myös uudelleen, "Jos nyt vaikka jännittäisi vähemmän sen esittäminen" totesi Tatu. Ihana konsertti!
Miinusta : Ei moitteita!
Muuta : Väliajalla oli myynnissä cd-levyjä, jotka vietiin käsistä... Kulttuurinnälkä oli ihmisillä kova!
Rooleissa : Rinna Paatso, Jussi Selo/Sami Hintsanen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Saara Lehtonen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Ilpo Hakala, Eeva Hakulinen, Pete Koskinen, Kai Bäckström ja Juulianna Auvinen
Taustaa : Willy Russellin kiitelty musikaali sai ensiesityksensä jo vuonna 1981, tosin alunperin koululaisnäytelmänä, josta hän myöhemmin kehitti täyspitkän musikaaliversion. Tällä hetkellä Veriveljet (Blood Brothers) on yksi Lontoon suosituimmista ja pisimpään esitetyistä musikaaleista. "Kai lienet kuullut kohtalosta Johnstone-kaksosten...?" - kysyy alussa mystinen Kertoja ( roolissa vuorottelevat Jussi Selo ja Sami Hintsanen). Tarina kertoo kaksospojista, jotka erotetaan toisistaan vauvoina. Kaksosten äiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) joutuu tekemään vaikean ratkaisun, sillä hän antaa taloudellisessa ahdingossaan toisen vauvoista pois rouva Lyonsin (Elina Rintala) elätettäväksi sillä ehdolla, että lapset eivät saisi koskaan tietää olevansa veljeksiä - muuten he kuolevat. Kohtalo puuttuu siis peliin heti alkumetreillä ja musikaalikin alkaa tavallaan loppukohtauksella, jännitettäväksi vain jää miten moiseen tilanteeseen sitten aikanaan päädytään. Pojat tietysti törmäävät jo pikkulapsina toisiinsa ja ystävystyvät. Veriveljeys kantaa läpi erilaisten lähtökohtien ja luokkaerojen, biologisen äitinsä hoiviin jäävä Mickey (Jussi-Pekka Parviainen) on osa isoa lapsikatrasta, jota rouva Johnstone rakkaudella kuitenkin hoivaa. Eddie (Martti Manninen) taas kasvaa rikkaan ja hyväosaisen perheen pojaksi, rouva Lyonsin - jolle ei koskaan omaa lasta suotu - ylisuojelevan katseen alla. Kaiken näkee tummanpuhuva hahmo, Kertoja, joka elää mukana kohtauksissa taustalla ja ratkaisevissa hetkissä astuu välillä myös etualalle.
Rinna Paatso, Jussi Selo ja Elina Rintala / kuva Harri Hinkka,TT
Plussaa : Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että Veriveljet ei ollut minulle aiemmin lainkaan tuttu teos. Tiesin kyllä musikaalista, mutten tiennyt tarinasta tuon taivaallista enkä liioin kappaleistakaan. Mielenkiintoni kohosi ensi-illan lähestyessä, kiitos tästä kuuluu ennenkaikkea huikealle Veriveljet-sivustolle ja ahkerille Twitter-päivityksille. Mitään vastaavaa en ole aiemmin esityksistä lukenut tai kokenut, iso kiitos sivujen tekijöille ja ylläpitäjille. Todella paljon taustatietoa kaikesta musikaaliin liittyvästä, yli kaikkien odotusten taatusti. Odotukset olivat siis sangen korkella, niin paljon kehuja ja kommentteja olin ensi-illan jälkeenkin kuullut.
Ja sitten asiaan : ennen esityksen alkua olin mukana sangen kiinnostavassa keskustelussa, sillä vieressäni istui eläkkeellä oleva lavastaja/näyttämömies ja hän kehui vuolaasti näyttämön lavastusta. Totta tosiaan, lavastus oli koukuttava ja siinä oli kikkailtu perspektiivien kanssa oikein kunnolla. Hienoa! Tässä näytöksessä Kertojan roolin veti Sami Hintsanen. Olen sen aiemminkin sanonut, etten ole mikään Hintsas-fani, mutta Kertojana hän oli kyllä huippu ja laulussaan oli jopa ihan uutta särmää! Mies veti korkealta ja kovaa, ja kylmät väreet meni jokainen kerta kun biisinsä lähti vahvana soimaan. Sopi kyllä mainiosti tähän rooliin, tuima katse oli silmissäänkin.
Sami Hintsanen / kuva Harri Hinkka,TT
Rinna Paatso oli mielettömän hyvä rouva Johnstone. Rinna on kunnon rotunainen, ja hienoa oli päästä häntä kuulemaan useammankin soololaulun verran. Riipaisevin kohtaus oli kyllä se, miten rva Johnstone teki lapsestaan kaupat. Hän olisi halunnut vielä muutaman päivän pitää molempia piiperoisia sylissään, mutta sopimus on sopimus ja toisesta lapsesta oli luovuttava. Hädän hetkellä ihminen sortuu ja myöntyy äärimmäisiin tekoihin, mieleen tuli todellakin myös Meryl Streepin tähdittämä Sofien valinta-elokuva. Rva Lyons ei sen sijaan omaa puolta sopimuksestaan pitänytkään, vaan antoi rva Johnstonelle lähtöpassit töistä. Elina Rintala oli roolissaan myös huiman hyvä, alun hyvinkin ymmärtäväisen ja hienostuneen rouvan ulkokuoren alta paljastuikin omistushaluinen ja hermoheikko nainen.
Ennenkin olen Saara Lehtosta kehunut, ja kehun kyllä nytkin! Linda oli hurmaava tapaus, raikas ja ihastuttava, pieni mutta pippurinen. Mikä ääni ja mitkä hiukset!
Koko teatterifaniuteni syy sitten henkilöityy Risto Korhoseen, hänestä nimittäin kaikki oikeastaan alkoi jo 15 vuotta sitten. Risto on oikea taskuraketti, ja isoveli-Sammyna hän pääsi olemaan oikein elementissään. Toisaalta ehkä liikaakin!? Hän oli juuri sitä mitä häneltä tässä roolissa odottikin, koomista uhoa ja täydellistä kehonhallintaa, mutta mutta. Jotenkin hän oli liian "ristokorhosmainen", rooli pysyi samanmoisena koko esityksen ajan, eikä valitettavasti päässyt kunnolla ainakaan laulullisesti ääneen. Koomisen puolen hän kyllä hallitsee, madot tuli syötyä ja pommit räjäytettyä. Sen sijaan jatkuva räkiminen ja syljeskely ei minua viehättänyt, päinvastoin se alkoi hyvinkin nopeasti ällöttämään ja siltä vitsiltä meni pohja täysin. Muutenkin Sammy - vaikka ratkaisevissa käänteissä mukana olikin - jäi aika yksipuoliseksi roolityöksi, sillä melko täydellisesti huomioni vei kyllä kaksi uutta kykyä. Martti Manninen ja Jussi-Pekka Parviainen! Ohjaajalta aivan täydellinen löytö veljespariksi. Mitä läsnäoloa ja karismaa nuorilla miehillä, nyt jo! Opinnot vielä kesken molemmilla ja tämmöistä settiä tässä vaiheessa uraa..huh huh. "Seurantalistalleni" menivät molemmat suorinta tietä, ja nimet kannattaa kyllä muidenkin pistää korvan taakse, sillä heistä tullaan vielä kuulemaan ja kohisemaan enemmänkin! Pojat olivat mainioita lapsina ja teini-iän kuohuissa. Eddie oli oikein sliipattu unelmavävy, mutta itse kyllä pidin enemmän Mickeystä, joka paineli menemään kutrit hulmuten. Lauluääntäkin molemmilta löytyi.
Jussi-Pekka Parviainen, Risto Korhonen ja Martti Manninen / kuva Harri Hinkka,TT
Muu porukka urakoi lukuisissa sivurooleissa laadukkaasti, niistä eniten mieleeni olivat maitomiehestä yllättäen gynekologiksi muuttunut Matti Hakulinen ja sekä ääneltään että koko olemukseltaan minua suuresti miellyttänyt Kai Bäckström.
Isot plussat vielä puvustukselle, bändille ja sille ihanalle kohtaukselle, kun päästiin muuttamaan ja maaseutu koko komeudessaan aukesi heidän eteensä.
Miinusta : Liika tieto taisi kostautua tässä tapauksessa, sillä odotin valtavaa tunnekuohua ja tapetit seinistä irrottavia rokkibiisejä enemmänkin, mutta jotain tästä nyt silti uupui ollakseen ihan täysosuma. Ymmärrän kyllä musikaalin suosion, mutta muutama kysymys jäi ikävästi kalvamaan mieltäni esityksen jälkeen. Miksi heti alussa kerrotaan veljesten kohtalo? Miksei loppuun asti pidettäisi jännitystä (ja toivoa?) yllä katsojilla? Miksi Kertoja puhuu runolliseen tyyliin ja mikä on hänen lopullinen tehtävänsä juonessa, muukin kuin olla kertojana? Miksi lapsuudessa vietetään pitkäänkin aikaa (ymmärrän kyllä pointin tässä, sillä lapsuudessa pohjustetaan kaikkea tulevaa) , mutta sitten täysin ykskaks ollaankin vakavahenkisiä aikuisia, hiukset eivät enää hulmua ja missä vaiheessa Eddiestä tuli kaupunginvaltuutettu? Pääsikö Sammy teostaan kuin koira veräjästä?
kuva Harri Hinkka,TT
Muuta : Loppu tuli kuitenkin yllättäen ja hätkäytti kunnolla. "Näin ei käydä saa" oli upea loppulaulu ja kyllä siinä silmäkulma kostui. Mieleeni jäi kuitenkin soimaan Kertojan toistama kappale, muut laulut jäivätkin sitten unholaan. Kiinnostaisi kovasti nähdä ja kuulla Jussi Selonkin versio Kertojasta, hän tuo taatusti oman mausteensa tähän mukaan ja tekee omanlaisensa roolin. Ehkä toisella katselukerralla saisin noihin kysymyksiini vastaukset ja huomaisin, menikö kenties jotain oleellista ekalla kerralla ohi. Suosittelen Veriveljiä erittäin lämpimästi kaikille, hieno tarinahan se on ja etenkin Rinna Paatson, Saara Lehtosen, Martti Mannisen ja Jussi-Pekka Parviaisen roolityöt vievät mennessään.
Ja vielä erittäin iso plussa käsiohjelman välissä olleesta "Elämää kulisseissa"-lehtisestä!!
Ensi-ilta 20.1. 2011, kesto noin 2h 25min väliaikoineen
Ohjaus Otso Kautto
Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Jari-Pekka Rautiainen, Hanna Vahtikari, Aki Raiskio, Jarkko Miettinen, Jorma Helminen ja Mika Piispa
Taustaa : Arto Salmisen "Varasto"-romaani ilmestyi jo 1998. Hyvinkin värikästä kieltä sisältävä teos sai ensimmäisen näytelmäversionsa Kansallisteatterissa 2005 ja viime vuonna siitä tehtiin myös hyvin suosittu elokuva. Maalikaupan varastossa haalarimiehet Rousku (Tapani Kalliomäki) ja Raninen (Jari-Pekka Rautiainen) painavat duunia pienellä palkalla, ja Rousku sortuu diilaamaan tavaraa ns. ohi kassan Jylhäkorpi-nimiselle miehelle (Aki Raiskio). Rahapulassa moraali löystyy ja saa ihmisen tekemään kummallisia tekoja. Kiire on kova, mutta välillä sitä sentään ehtii heittää tikkaa erinäisiin vähäpukeisiin maalitauluihinkin. Rouskun elämä saa uuden käänteen, kun maalikaupan myyjä Karita (Hanna Vahtikari) ilmoittaa olevansa raskaana ja Rouskun olevan lapsen isä. Myymäläpäällikkö (Jarkko Miettinen) käy tämän tästä tsekkaamassa meininkiä ja konserninjohtaja Katajakin (Jorma Helminen) piipahtaa paikalla, sillä selkeitä havaintoja isostakin hävikistä on... Onko Rousku kypsä isäksi ja onko tulevaisuudessa mitään valoa näköpiirissä kenelläkään?
Rousku ja Karita / kuva Mika Piispa
Plussaa : Ensinnäkin lavastus herätti hilpeyttä jo ennen esityksen alkua. Maalikaupan varasto, mikäs muukaan ja kaiken keskellä jumalattoman ahdas tupakkakoppi. Tietysti kahvinkeitin ja Alibeja. Olis kyllä mun puolesta voinut olla vaikka Jallujakin ne lehdet. (Mieheni otti lavasteisiin hiukan lähempää kontaktia juuri ennen alkua, onnistuin nimittäin pudottamaan silmälasikoteloni katsomosta alas lattialle, sinne mistä näyttelijät marssii lavalle, ja hän kävi herrasmiehenä ne sieltä pikaisesti noukkimassa...) Kaikki kirjan lukeneet ja leffan nähneet tietää, että tässä käytetään kohtalaisen ronskia kieltä ja minua se ei kyllä haitannut ollenkaan. "Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun ruma sana sanotaan niin kuin se on!" lauloi jo Salmisen Simokin aikoinaan, luulenpa että äijävoittoisissa duunipaikoissa ei mitään runonlausuntaa ja korulauseita harrasteta, vaan jutut tosiaan on aika roiseja. Moni tuntui tästä aiheesta väliajalla mutisevan nimittäin ja takuulla löytyy aina joku joka on vetänyt siitä herneet nenään. Sanoisin tähän saman mitä Vatanen sanoi myös ;) Tykkäsin siitä, että lavasteissa oli paljon kaikkea mitä oikeaankin varastoympäristöön kuuluu, kaikenlaisia vempaimia nimittäin ja en lähde niitä nyt luettelemaan, sillä en tiedä niiden virallisia nimiä. Hommia painettiin hiki hatussa (tai pikemminkin pipossa) ja näppylähanskat käsissä. Roolit oli kyllä hyvin miehitetty! Tapani Kalliomäki Rouskuna teki hienoa rentoa työtä, en ole häntä kauheasti lavalla aiemmin nähnyt (ihme kyllä) ja hän kyllä joutui roolissaan monenmoiseen liemeen, joista kaikista selvisi kunnialla ja vilungillakin. Raninen (Jari-Pekka Rautiainen) oli sopivan hömelö ja ei todellakaan mikään ruudinkeksijä, mutta omalla tavallaan symppis ja rehti työmies hän oli. Sääliksi kävi potkut saanutta miesraukkaa, toivoin totisesti että lottonumerot osuisivat hänen kupongissaan kerrankin oikeassa järjestyksessä kohdilleen. Jarkko Miettinen urakoi parissakin roolissa ja molemmat olivat aika hulvattomia, hiukan neuroottinen myymäläpäällikkö tunki kaiken tupakansavunkin keskelle itsensä väkisin ja entäs se Karitan äiti... Huh! Viidakkoteema tuntui olevan siinä perheessä suosiossa! Täysin järjetön oli kohtaus, jossa Rousku ja Karita tekevät visiitin Karitan äidin luo. Jutut jo olivat aika lennokkaita, mutta että nelikko sai itsensä totaaliseen solmuun ja siitä vielä takaisin lähtöasentoon sohvalla... En uskalla edes kuvitella, millaista on harjoituksissa ollut! Hanna Vahtikari Karitana oli myös mieleeni, hänen ja Ranisen suusta tulivat parhaat repliikit aina vessareissusta lähtien siihen, että "vauva on varmaan poika, jos yhtään isäänsä tulee!" Legendaarinen oli myös visiitti kiinalaiseen ravintolaan (ja kätevästi varaston hyllystä löytyi ravintolapöytä kaikkine tykötarpeineen,oiva keksintö). Mika Piispa urakoi monessa sivuroolissa, joista viimeisenä esittäytynyt Ykä, uusi varastomies oli kaikkine pakkoliikkeineen hienosti tehty hahmo. Konserninjohtaja Kataja (Jorma Helminen) oli aika tyypillinen johtajatyyppi, ei mitään uutta auringon alla oikeastaan tässä. Ja sitten Jylhäkorpi (Aki Raiskio), joka saa Rouskun rikoksen tielle ja silti takoo moraalisaarnaa ja yhteiskuntakritiikkiä tämän kalloon. Yksi vuodatus sai katsomossa aikaan spontaanit aplooditkin, eli kyllähän tarinassa kaiken länkytyksen keskellä ihan asiaakin oli, puettuna tällaisen mustan huumorin pukuun. Pointti piti sieltä vain itse hiffata eikä keskittyä liikaa huumoripuheisiin. Pienellä palkalla tässä itse kukin hommia painaa ja tuntuu että jossain joku isompi kiho ne isommat rahat taskuihinsa kuitenkin käärii... ja joku vetää välistä! Niin epäoikeudenmukaista!
Rousku ja Raninen / kuva Mika Piispa
Miinusta : Jylhäkorven jutut meni tosiaankin minulta ainakin osittain ohi, eli se Suuri Totuus kaiken takana jäi ainakin itselleni vähän hämärän peittoon. Se nyt ei ollut välttämättä tekstin eikä esityksen vika, vaan aina ajatukset lähtee uusiin sfääreihin jos aletaan puhua liikaa kommareista ja muista. Ja tietysti niitä salskeita haalarimiehiä katsellessa ajatukset karkailee muutenkin, tavallisen duunarin vaimolle työvaate kuin työvaate on eräänlainen univormu, jos ymmärrätte mitä tarkoitan...
Muuta : Suosittelen lämpimästi! Naiset, viekääs miehenne katsomaan Varastoa! Työporukat, tulkaas viettämään pikkujouluja! Miehet, tuokaas naisenne katsomaan kunnon äijäenergiaa! Oli sitten astma tai Corolla tai mikä lie, kaikki käy! Niin ja muuten, Varasto oli pitkään pois ohjelmistosta Lahdessa, mutta työryhmä halusi palauttaa sen takaisin ja onnistuikin. Hieno homma, minulta ja monelta muultakin olisi muuten jäänyt tämä kokonaan näkemättä!
Teatterikärpänen hyrisee Varastolle neljä tähteä **** ja haalarimiehille viisi *****
Katariina Kuisma-Syrjän tapasin kesäkuun puolivälissä Tampereen Tuomiokirkon puistossa. Paikka oli vähän erikoinen, mutta sää oli hieno emmekä tohtineet mennä minnekään sisätiloihin.
Kirjakauppiaan tytär Katariina on syntynyt jousimiehen merkeissä 1963 ja on kotoisin Iittalasta. Tällä hetkellä hän asuu Tampereella.
Mitä harrastat? ”Liikunta kiinnostaa yleensäkin kovasti. Lenkkeilen, sauvakävelen, käyn kuntosalilla, pelaan tennistä...Polvesta meni eturistiside ja se vähän kyllä rajoittaa mun tekemisiäni. Rakastan myös lukea kirjoja, mutta mulla on huono keskittymiskyky ja sen kirjan tarvii todella imaista mukaan! André Agassin omaelämäkerta oli todella kiinnostava, ja ”Pöytään ja vuoteeseen” oli huikea rakkaustarina. Sen pohjalta on tehty se näytelmä Suklaata iholla. Gary Larsonin sarjakuvat mua kiehtoo myös ja Iittalan Naivisti-näyttelyssä tulee aina käytyä. Elokuvia katson ja mahdollisuuksien mukaan teatteria”, Katariina kertoo.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä en koe olevani missään erityisen hyvä, mutta mä natsaan nopeasti kaikista asioista jonkun pienen ytimen ja pärjään sillä. Esim. jos mä olen yli nelikymppisenä ruvennut opetteleen flamencoa ihan vaan sen takia, että nyt tehdään siitä näytelmä ja siitä pitää kunnialla selvitä. Ja me selvittiin siitä kunnialla! Mä imin itteeni sen lajin karaktäärin. Mä voisin aloittaa jonkun oudomman lajin ja opetella sen nopeasti niin, että mä oikeesti osaan sen. Mulla on sellaista luontaista rytmitajua, luontaista kykyä matkia. Ja hahmotuskykyä.”
Katariina puiston penkillä / kuva Teatterikärpänen
Minkä taidon haluaisit osata? ”Käsillätekemisen taidon . Olisi hienoa, että oman käden jälki näkyisi, olisi jotain konkreettista. Vaikkapa veneen tekisin!”
Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Kursseja vain. Näyttelijäharjoittelijakursseja olen käynyt Suvirannassa ja Lahden Kaupunginteatterissa olin kaksi vuotta harjoittelijana. Mulla oli henkilökohtainen puhe-ja näyttelijätyön opettaja koko ajan sen työn ohessa. Jos ei oltu samassa produktiossa, niin se kävi katsomassa mun harjoituksiani aina ensi-iltaan saakka ja jonkun näytöksistä, ja raportoi kaikesta johdolle. Olin koulutuksen alla, mutta en saanut siitä mitään tutkintoa. Tanssipuolella olen opiskellut paljonkin, 3-vuotiaana aloitin satubaletin. Urheiluhierojaksi olen valmistunut 2007 ja Voice massage-terapeutiksi valmistuin viime talvena”.
”Lapsuuteni mä pyörin tanssitunneilla. Sit myöhemmin mua pyydettiin ”Pirtua,pirtua”-musiikkinäytelmän tanssiryhmään Hämeenlinnan kaupunginteatteriin, olin silloin yli parikymppinen. Lauloin ja tanssin sitten siinä, Tapio Parkkinen ohjasi sen. Se tykkäsi mun näyttämöpresencestä ja se oli sitä mieltä, että mä voisin ryhtyä myös replikoimaan lavalla. Cabaret-näytelmässä olin myös tanssimassa, sit lähdin muutamaksi vuodeksi pois koko alalta. Olin Finnairilla lentoemäntänä... ”Miksi jätät kunnollisen porvarillisen ammatin ja menet mukaan tuollaiseen?” sanoi yksikin kun irtisanoin itseni Finnairilta ja lähdin mukaan Samppalinnan kesäteatteriin. No, sit 1992 tulin Hämeenlinnaan, ensin Johanna Reilinin äitiyslomansijaiseksi ja jäin sitten sille tielle!” Katariina kertoo vaiheistaan.
Mitä tekisit jos et nyt olisi tällä alalla ja mitä muita töitä olet tehnyt lentoemohommien lisäksi? ”Kehon huolto jollain tasolla kiinnostaa, voisin olla myös liikunnanopettaja tai viittomakielen tulkki. Voi mä olen tehnyt paljon kaikkea, olen ollut kenkäkaupassa töissä, kirjakaupassa, korumyyjänä, kulta-ja kelloliikkeessä. Paljon joulu-ja kesäapulaisena vanhempieni liikkeessä!”
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Lahden ja Hämeenlinnan välissä mä olin Tampereen Komediateatterissa. Rakkaita muistoja on vaikka mistä, mutta se mitä parhaillaan tekee niin se on tärkein ja siihen panostaa! Tässä ammatissa ei voi haikailla menneitä, ja parhaat muistot liittyy siihen koko työryhmään, ei niinkään omaan roolityöhön.”
Olet kiinnityksellä, miksi? ”Nuorempana olisi pitänyt puskea ittensä freelanceriksi, tehdä se periaatepäätös jo nuorena. Olis ollut siellä ja täällä. Pitäisi tuntea oikeita ihmisiä ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nyt koen olevani etuoikeutettu ja on haasteellisempaa olla samassa paikassa.”
Onko sinulla omia esikuvia ja kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Jokaikinen tän alan ihminen, joka tekee pieteetillä tätä hommaa ja hoitaa oman tonttinsa ja antaa arvostusta kollegoillensa ja pyrkii tekemään tätä täydestä sydämestä! Ei siihen muuta tarvita. Unelmien vastanäyttelijä? Niin kiintoisaa kuin oliskin, niin mulla pitäisi olla kokemus siitä, että millaista sen kanssa on tehdä työtä. Sanon esimerkiksi Reino Nordin. Sen kanssa natsasi. Sit Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg, kun jo katseesta tietää ja kemia vaan toimii. Kun on se vankka yhteys ja se skulaa, niin sen hienompaa ei ole.”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä en tiiä oonko mä kunnianhimoton, mutta mulla ei oo mitään tiettyä. Se riippuu paljon siitä työryhmästä ja ohjaajasta... Jos on joku rooli jonka haluaisi tehdä, niin se ei välttämättä sitten olekaan se tilaamani kakku. Että mitäs jos se ei toimikaan se kemia. Silloin se ei ole se unelmarooli, vaan se lässähtää.”
Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Tilipäivinä! Hah. Silloin kun tuntuu, että taistelee tuulimyllyjä vastaan, kun ei saa otetta oikein mistään. Tai kun omassa elämässä tai lähipiirissä tapahtuu jotain rajuja elämänmuutoksia. Silloin tulee se merkityksettömyyden tunne. Mutta että katsomossa voi olla joku, joka tarvitsee just sen ilopillerin..täytyy miettiä myös sitä, että joku saa tästä niin paljon! Myös se yleisö, työryhmän lisäksi, antaa itselle sitä voimaa!”
”Mua inspiroi ilo, huumori ja hyvä meininki! Parasta tässä työssä on just se ilo ja leikki. Miinusta on se jatkuva häpeän ja huonommuuden tunne, oma itse on se pahin vihollinen. Olen niin itsekriittinen!”
Millaisessa roolissa tunnet olevasi omimmillasi? ”Hahaa, sellaisessa hauskassa ja vähän pervossakin. Pöljässä! Nauru puhukoon puolestaan!”
Tunnistaako ihmiset sinua kaduilla ja tulevatko juttusille? ”Eipä juurikaan. Vaikka mä olin koko viime talven tummahiuksinen, niin edelleen joku tunnisti mut Hellä Lehmukseksi (telkun Maalaiskomedioista). Ei ne juttusille tule, mutta vessajonossa yksi vanhempi nainen kapsahti mun kaulaani kerran!” Katariina nauraa.
Podetko esiintymisjännitystä? ”Yleensä se liittyy siihen, kun juttu on valmistumassa tai keskeneräinen ja tulee ensimmäiset yleisöt. Se jännitys ilmenee mulla niin, että suuta kuivaa. Ennen lavalle menoa se on se oleellisin, koska sitten kun pääset sinne tatamille niin sulla on sitten se tekeminen. Se odottaminen on kaikkein rasittavinta! ”Päästäkää mut jo irti!” Ja sitten kun pääsee tekeen, niin sitten sä oot siellä liemessä. Ei siinä sitten enää jäädä jahkailemaan!”
Onko sinulla jotain tiettyjä rituaaleja ennen esitystä? ”Kaikkiin syntyy ne omat rituaalinsa. Lenkillä käyn esityspäivän aamuna. Lavan liepeillä kuuntelen, mä en voi olla jossain muualla kun esitys alkaa.”
Entä onko sinulla jotain omia kikkoja vuorosanojen opetteluun? ”Mä opettelen tekstin itsekseni, ärsyttää harjotella sen plarin kanssa. Kädet on jumissa ja mikään ei kulje jos en muista, ja jos täytyy koko ajan tarkistaa plarista niin huh. Jos on tietty poljento tai runomitta tekstissä, niin silloin mä saatan kirjoittaa sen tekstin, ottaa sanatarkkaan esim. Niskavuoressa. Jos lähtee omin sanoin sitä tekeen, niin silloin se ei ole enää Wuolijokea. Plariin voin tehdä omia merkintöjä, sanallisia tai tupla-alleviivauksia tai kysymysmerkkejä, sellaisia jotka aukeaa vain mulle.”
Kun joku rooli loppuu, jäätkö ikävöimään sitä? ”On joitakin töitä joita oon jäänyt kaipaamaan, mutta se on otettava järki käteen ja hyvästeltävä ja mentävä vaan eteen päin!”
Kerro jokin hassu sattuma! ”No esimerkiksi se Älä lehmä mulle ala. Birgitan (Putkonen) kanssa käytiin sermin takana vaihtamassa kuteita ja se oli mm. se äitilehmä. Sillä oli lehmäpuku ja isot utareet vyökiinnityksellä. Sermin takana ei ollut valoa ja se asu piti siellä hämärässä laittaa. Mä olin jo pukeutunut vasikaksi ja leikin iloisena ja ihmettelin, että mikä sitä nyt viivyttää siellä. Sillä oli ollut vaikeuksia löytää niitä kamojaan ja utareita. Ryntäsi lavalle sitten ja samalla hetkellä se tajusi, että ne utareet on sillä selässä. Me ei meinattu päästä siitä mitenkään eteen päin! Naurettiin ihan hillittömästi. Sit kerran mun piti laulaa ”Lehmänmaharock´nroll”, unohtui sävel ihan kokonaan ehkä väsymyksen vuoksi, ja lauleskelin jotain omaa jazzia. Totaalisia tippumisia on sattunut todella paljon.”
Kerro jokin oikein hyvä muisto! ”Niitäkin on paljon. Kaikki hauskat kommellukset, hyvät työkaverit, hyvät pienet keskustelut kollegojen kanssa. Kun pystyy oleen kokonaisvaltaisesti sen työyhteisön jäsen, se on upeaa.”
Kerro tulevista rooleistasi! ”Kaunotar ja Hirviö-satunäytelmässä olen toinen niistä kamalista siskoista ja sitten syksymmällä Perheistä parhain, siinä on minulla myös rooli.”
Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata jotain itse? ”Ohjaaminen ei oo mun juttuni, se vaatisi enemmän näkemystä ja kykyä ohjata isompiakin juttuja. Olla visionääri mutta samalla antaa vapauksia.”
Onko sinulla jotain mottoa? ”Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus! Ilo pintaan vaikka sydän märkänis!”
Mistä haaveilet ja missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Haaveilen siitä, että elämä jatkuisi onnellisena. Kymmenen vuoden päästä mulla on punainen rollaattori! Hahhahhha!” nauraa Kata.
Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kaikkea tyhmää. Tekisin ekaksi helikopterin ja sitten kävisin naisissa ja ördäisin!”
Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ” Leffateatterin, kirjaston, eväitä puoleksi vuodeksi, keittiön, pakastesapuskaa, alkoholia, kuntopyörän. Se olisi hermeettinen linna se mun talvipesäni!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :
Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Käärme
Mikä sytyttää sinut? - Ilo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylyys
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatanaperkele
Mitä ääntä rakastat? - Luonnon äänet
Mitä ääntä inhoat? - Kynnet liitutaululla
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kätilö
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Saattohoitokodissa
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Peremmälle!
