Sivut

lauantai 30. elokuuta 2014

Hämeenlinnan Taiteiden yössä 2014

Elokuun viimeisenä perjantaina Hämeenlinnassa vietettiin jo toistamiseen Taiteiden yötä. Viime vuonna väkeä oli runsaasti liikkeellä ja yleinen fiilis oli sellainen, että tämänkaltaista tapahtumaa on todella kaivattu näillekin kulmille. Tänäkin vuonna tapahtumia oli todella paljon niin Verkatehtaan ympäristössä, keskustassa, kirjastolla ja Hämeen linnassakin. Koko ohjelma löytyy tämän linkin alta.

 Oma reittini rakentui siten, että aluksi piipahdin Wetterhoffin talossa Sibelius-Centerin avajaisissa. Ensi vuonna vietetään 150v-juhlia säveltäjämestarimme tiimoilta ja Sibelius-Centerissä on myynnissä monenlaisia Sibbe-aiheisia tuotteita, joihin on todella panostettu. Täytyypä poiketa myymälässä myöhemmin paremman ajan kanssa.

 Ei liene mikään yllätys, että seuraavaksi siirryimme seuralaiseni kanssa Hämeenlinnan Teatterin tiloihin, jossa aluksi teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo haastatteli hämeenlinnalaiskirjailija Tapani Baggea. Sinisalon ohjaama "Havannan kuu" on ensi-illassa ensi viikon torstaina ja Bagge on mies näytelmäkäsikirjoituksen takana. Saimme myös seurata tunnin verran Havannan kuun avoimia harjoituksia. Hyvältä vaikuttaa ja kiinnostunutta väkeä oli niin paljon paikalla, että kaikki eivät edes mahtuneet sisään. Välittömästi näiden harjoitusten jälkeen alkoi Verstas-näyttämöllä "Carola - Ei aina käy kuin haaveillaan" - näytelmän avoimet harjoitukset ja selvähän se, että kun päänäyttämön väki rynnii piskuiselle Verstaalle, ei kaikille riitä paikkoja. Niin jäin minäkin ulkopuolelle, ja sekös harmitti.

 Verkatehtaan sisäpihalla oli kuitenkin hyvä meininki ja monenlaista käsityöläisten myyntikojua. DJ soitti tangoa ja yksi pari veteli näytösluontoisesti pitkin pihaa kunnon tangotaivutuksineen kaikkineen. Tuli myös piipahdettu ohimennen Taidelainaamossa, jossa törmäsin vanhaan luokkakaveriini ja innostuin hankkimaan seinälleni Salla Laurinollin pikkuruisen Aavikkokettu-taulun, 5€/kk hintaan. Kaikenlaista voi tapahtua Taiteiden yössä!

 Iltani huipentui Vanaja-saliin, jossa Local Voices-ryhmä (Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Elina Arlin ja Susanna Lukkarinen) konsertoi aiheenaan Local Poets. Antti Paranko oli säveltänyt neljän hämeenlinnalaisrunoilijan tekstejä ja konsertti oli valtavan upea. Se herkisti mielen ja sielun.

 Pitäisi kyllä kloonata itsensä, jotta ehtisi joka paikkaan. Nytkin jäi paljon mielenkiintoista näkemättä ja kokematta. Iltani oli kuitenkin onnistunut ja erityisen mukavaa oli se, että joka paikka oli jälleen täynnä hyväntuulisia ihmisiä nauttimassa kulttuuriannista. Hienoa! Ensi vuonna taas!


 Kuvia ei valitettavasti tullut napsittua, mutta pakko oli ottaa kuva tästä Sibeliuksen juhlalogosta. Se on minusta oikein hieno, ja jollain jännällä tavalla siitä tulee mieleeni myös Monty Pythonin animaatiot...

perjantai 29. elokuuta 2014

Haastattelussa Ilkka A. Jokinen

 Ilkka A. Jokisen tapasin kesäkuun alussa 2014 Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella.

Vuonna 1957 Tampereella syntynyt Ilkka on horoskoopiltaan kauris. ”En kyllä seuraa horoskooppeja yhtään. Oon syntynyt loppuvuodesta joulun jälkeen ja se on kyllä traagista. Jos joku oli saanu joululahjaksi viisi Verraton-rasiaa, mulle tuotiin sit synttärilahjaksi kaikki ylijäämäkonvehdit ja Vihreet kuulat.”

”Oon paljasjalkainen tamperelainen, mut oonhan mä asunut lapsuudessa vähän aikaa Helsingissäkin. Sithän mä olin Kemin Kaupunginteatterissa, ja silloin asuin kolmisen vuotta Kemissä. Nyt en mielelläni lähtis täältä Tampereelta mihinkään, tää on maailman napa!”

Mitä harrastat? ”Kaikenlaisia pallopelejä. Mua on aika vaikeeta saada juoksemaan muuten, mutta pallon perässä tulee sit kyllä juostua. Satunnaista lukemista tulee myös harrastettua. Tampereen Kaupunginkirjasto Metso on aika lähellä mun kotiani. (taustalla kuuluu Papa was a rolling stone-kappale...) Hei, tiesitkö että Uutisvuodon juontaja Baba on ollu kuulemma Rolling Stonesin jäsen? Hieno juttu! Joo, siis Metsossa tulee poikettua aina silloin tällöin ja joko lueskelen siellä tai lainaan. Oon aika kaikkiruokainen, helppoa kertomakirjallisuutta lähinnä. ”Alastalon salissa”-teosta en ole lukenut, enkä aio! Seppo Jokinen on mun suosikkini. Hän on mies Komisario Koskisen takana, ja mulla oli ilo ja kunnia olla mukana Työväen Teatterin näytelmässäkin.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaralla osaan soittaa pari biisiä, nokkahuilulla Ukko Nooan. Teatterissa? Oon mä tainnut jotain rytmisoittimia joskus soittaa, tamburiinia ja madagascareita vai mitä ne ny on. Marakasseja!” Ilkka nauraa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Mä oon työmies ja teen mitä vaan. Sit mä tykkään porukasta, eli oon joukkuepelaaja. Kaikki käy, työtähän se on. Jos jotain en osaa, se vaan pitää sit opetella. Tanssimisen kanssa on välillä väännetty itkua ja oltu varpaat verillä, mutta se homma vaan on otettu selkäytimeen. Paras palaute tuli aikanaan vaimoltani, kun oli ollut katsomassa Vuonna 85-musikaalin omaisten ennakkoa. ”Hyvinhän se meni! Sähän käännyit samaan aikaan kuin muutkin, ja useasti jopa samaan suuntaan!” Eli sehän meni sitten paremmin kuin hyvin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Onhan niitä vaikka mitä, mut jos ihan realistisesti aatellaan, niin olishan se kiva osata soittaa jotain instrumenttia, muutakin kuin tamburiinia. Siitä olis hyötyäkin laulustemmoja opetellessa. Mä oon kohtuullisen hyvä laulaja ja aikoinaan lauloin Pirkanpojissa, ja siellä oppi ihan luontaisesti laulamaan ja hakemaan stemmoja ja kuuntelemaan muita. Stemmojen opettelu yksin olisi sit paljon helpompaa, jos taitaisi jonkun instrumentin. Pianohan olisi paras. Mä oon köyhästä perheestä, joten ei meillä ollut varaa mihinkään soittimiin silloin. Pirkanpojat oli halpa harrastus. Vähän vanhempana mulla oli kaikenlaista rokkibänditouhuakin ja olin solistina. Meillä oli mm. sellainen Ili & Lyseon Pojat-niminen bändi ja Ruinari-Einari. Näistä jälkimmäisen kanssa käytiin Varkaudessa, Somerolla ja pitkin poikin tanssilavakeikoilla kakkos-tai kolmosbändinä. Se oli hauskaa aikaa!”

Ilkka kisahuumassa (c) Teatterikärpänen

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikeastaan. Isäni on erittäin hyvä laulamaan, hänellä on kauniisti soiva baritoni. Kake-enoni harrasti teatteria nuorempana. Mun vilkkaus, sosiaalisuus ja avoimuus taitaa tulla äitini suvun puolelta, hän oli Karjalasta.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Kyllä mä jo ihan pikkupoikana olin kiinnostunut, mutta elämä heitteli silloin muihin suuntiin. Ammatin tästä tein vasta ihan aikuisiällä. Lapsena kävin katsomassa Tampereen Teatterissa ja Työväen Teatterissa lastennäytelmiä, silloinhan käytiin koulun kanssa katsomassa ihan vuosittain juttuja kansakouluaikoina. Kuorohommissa oli tietysti esiintymistä, mutta muuten tein ihan muualla töitä. Oon ollut kokkina, nuoriso-ohjaajana, kivimiehenä... 26-vuotiaana mua pyydettiin Tampereen Ylioppilasteatteriin joulukabareeseen mukaan. Ai miten tiesivät kysyä? Mulla oli tuttuja näissä piireissä paljonkin ja olinhan mä laulanut, joten tiesivät, että tarvittaessa täältä pesee. Joulukabareen karonkassa pari YT:n ohjaajaa tulivat juttusille ja pyysivät mua mukaan seuraavan kevään juttuihin. Niin sitten kävi, ja kevään lähes asuin siellä Ylioppilasteatterilla ja totesin, että tää on sitä mitä mä oon aina halunnut tehdä. Tää oli vuonna 1986.”

”Keväällä ´87 kävin sit ylioppilasteatterilaisten painostuksesta pyrkimässä TeaKiin ja pääsin aika pitkällekin, mutta palautteessa mulle sanottiin, että heti oli käynyt selväksi, että oon vähintäänkin viisi vuotta liian vanha, mutta haluaisivat silti antaa mulle potkua, että alalle kuulun kyllä mutta en sitä kautta. Ei se mua paljon lohduttanut, ja kyllä mua otti ankarasti päähän se, että roikuttivat mua vaiheesta toiseen mukana, vaikka tiesivät etten tule valituksi kuitenkaan. ”Tampereen duunari”-nimellä mua olivat kutsuneet eri vaiheissa, ja sitähän mä olin ja oon edelleenkin. Nätylle mä en koskaan hakenut edes. Eipä siinä sit mitään, olen oppinut työn kautta.”

Jatka vaan! ”YT:llä mä tutustuin tosi moniin mahtaviin ihmisiin, ja siinä oli muitakin, jotka oli käyny pyrkimässä TeaKiin ohjaajapuolellekin tuloksetta. Perustettiin samana keväänä musiikkiteatteriryhmä Reput, ja sen kanssa tehtiin puoliammattilaisena musiikkiteatterishow Ravintola Laternaan syksyllä ´87. Silloin olin jo jättänyt kaikki muut hommat ja elin kyllä niin kädestä suuhun, että. ´88 syksyllä tehtiin KOM-teatteriin Kennelryhmä-nimisellä porukalla (siinä oli mukana ainakin Juha Hurme, Jari Hietanen, Tero Jartti, Timo Harakka, Sami Parkkinen, Maarit Peltomaa ja pari muuta) Janne Kuutio-näytelmä. Mä tein Hesassa kivitöitä päivät ja illat olin KOM-teatterilla, Janne Kuutio oli tosi fyysistä teatteria ja olin pirun kovassa kunnossa silloin.”

”Ja mitäs sitten... Hyvä ystäväni Matti Onnismaa oli Kemissä paikkaamassa yhtä roolia ja poikettuaan Tampereella kertoi, että Kemin Kaupunginteatteriin ollaan etsimässä kolmea miesnäyttelijää ja oli jo vähän vihjaillut minusta sinne suuntaan. Luhtalan Seppo tuli mua sitten YT:lle katsomaan, näytöksen jälkeen mentiin syömään ja Seppo aloitti puhumalla palkkauksesta. Sain paikan. ´90 kesällä lähdin sit Kemiin, joka oli mulle ihan uusi ja outo paikka monessakin mielessä. Uusi kaupunki, laitosteatteri ym. Vaikka olin 32v, tunsin olevani 12v ja kaikki asiat pelotti. Mä en oo varmaan ikinä itkenyt niin paljon ja usein kuin silloin; mä yritin vähän liikaa aluksi ja koska olin harjoittelija, olin nokkimisjärjestyksen alin. Outo kaupunki, kaukana kotoa ja aluksi olin hyvin yksin. Kyllä se siitä sit pikkuhiljaa lähti ja opinkin kaikenlaista. Kesäisin kävin Suvirannassa kursseilla, joissa olin mm. Kimmo Kahran ja Juhani Laitalan opissa. Suuri kiitos heille! Siellä tehtiin kyl aamusta yöhön hyvin intensiivisesti töitä ja siellä omaksui asioita, jotka tajusi ehkä vasta muutaman vuoden päästä, kun olin valmis ymmärtämään. Toinen vuosi Kemissä menikin sitten jo huomattavasti paremmin ja kolmantena vuonna oli jo selkeä olo siitä, että mulla on oikeus tehdä tätä työtä ihan ammatikseni. ´93 tulin takaisin Tampereelle, Reput jatkoi toimintaansa Laternassa, ja sit aloin tehdä mainosspiikkauksia ja muita radiohommia myös.”

”Jatketaan kronologisesti. ´94 Raipian Panu tuli juttusille ja kysyi mua Muumimaailmaan kertomaan lapsille satuja. Siinä oli vaan semmoinen pointti, että satuja luettaisiin viisi kertaa päivässä – neljä kertaa suomeksi ja kerran ruotsiksi. Jahah! Opettelin sanasta sanaan pari suomalaista kansansatua ruotsiksi (esittää pätkän...) ja se jos mikä oli extremeä, kun ruotsia en osaa yhtään. Lapset tuli juttusille vielä jälkikäteen, heh, sehän se oli hauskaa. Oli kyllä kiva kesä, oikeasti! Sit olin perustamassa koulua Komediateatterille, sehän on nykyään nimeltään Suomen Teatteriopisto. Reilun vuoden olin siellä. Sit kävin näyttelijä ja kamera – kurssin, jota veti Torikan Timo ja Rantasilan Mari. Sithän mä tein tähän samaan tilaan, missä nyt ollaan, Jukka Toivosen kirjoittaman ja Arto Minkkisen ohjaaman monologin ”Naisen halu – Kertomus miehestä, joka pystyy iskemään kaikki naiset. Kaikki.” Se oli vähän semmoinen aika surkuhupaisa tarina miehestä, joka kokkaa ja kertoo samalla erilaisista naisista ja miten niitä isketään.”

”Syksyllä ´94 Radio 957:ssa heitin idean ohjelmapäällikölle, et mitäs jos uutistenlukija puhuis oikein tamperetta ja sen mielestä se oli hyvä idea. Otin yhteyttä vanhaan ystävääni Järvisen Harriin ja päätettiin, että ollaan Hönttä ja Toippari. Jaa mistä ne nimet tulee? Noh, 70-luvulla tuli punk ja oltiin pikkasen liian vanhoja siihen. Symppasin sitä kyllä ja tykkäsin siitä, että ne kyseenalaisti vallitsevaa yhteiskuntaa. Suhtauduin hyväntahtoisen huvittuneesti siihen touhuun. Ja koska oli muitakin samanlaisia jätkiä, niin me perustettiin bändi, jonka nimi oli Hönttä, Toippari, Kassi & Ryyni, jotka on tamperelaisia tyypillisiä jätkien nimiä. Joka jätkä soitti sellaista instrumenttia, jonka taitaa huonoiten. Mä soitin rumpuja. Meillä oli mm. biisi ”Hyvät paikat”, jossa lueteltiin punkmeiningillä tamperelaisia paikkojen nimiä mm. Tesoman Alko ja Winterinmutka. Noh, radiohommaan palatakseni, alunperin meidän piti tehdä väännöksiä oikeista uutisista, mut huomattiin sit aika nopeesti, että aletaankin tehdä itte ja niin syntyi Tampereenkiäliset uutiset. Niitä on sitten tehty kohta 20 vuotta...” Ilkka muistelee.

”Freelancerina tein sit yhtä sun toista, olin mm. Kotikadussa muutamassa jaksossa. Olin Kalevi Karppinen Pispalasta, ”laulava tamperelainen appiukko”. Työvikselle päädyin sitten niin, että Suokkaan Riku oli mulle tuttu aiemmin ja Syrjän Heikin kanssa olivat pähkäilleet Tapparan miähen roolia, ja molemmille oli tullu heti minut mieleen. 2005 tein loppuvuodesta sit sopparin Työvikselle ja alettiin harjoitella Vuonna 85:sta. Hämeenlinnan Kesäteatterissahan olin sitä ennen ollut myös mm. Simpauttajassa ja Mistä rakkaus alkaa-jutussa. Työviksellä tuli tehtyä sitten monenlaista roolia. Olin mm. Amadeuksessa, Komisario Koskisessa ja Urakkaporukassa. Mä en ollut siis kiinnityksellä, vaan vakituinen vierailija.”


Olet vastannut aika moneen tulevaankin kysymykseen tässä... Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä tekisin ruokaa. Jos olisi rahaa, mä perustaisin oman ravintolan.”

Miksi olet näyttelijä? ”Tää on niin kivaa! Ja kun alkaa jo ikää olla, niin kuvioihin tulee kuolemanpelko ja tässä ammatissa voi elää niin monen eri ihmisen elämää, ja se hälventää pelkoa ja antaa mulle elämäniloa ja voimaa. Auttaa ymmärtämään elämää myönteisemmin, vaikka oon perusmyönteinen ihminen muutenkin.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ihan valtavasti! Aluksi mä luulin, että tää on pelleilyä tai vastaavaa, ja Kemissä oikeastaan vasta ymmärsin sen, että kaikki lähtee nimenomaan työnteon kautta. Pyritään koko ajan siihen, että tää on kivaa ja helppoa, ja että lavalla on mukava olla, mutta siihen pitää valmistautua kunnolla ja tehdä paljon töitä.”

Mikä on ollut tärkein oppi urallasi, ja keneltä tai mistä sen olet saanut? ”Kyllä se taitaa Laitalan Juhanilta tulla, hän näki heti sen, että mä yritän vähän liikaa ja se sanoi, että ”sä riität ittenäs!” Ettei tarvitse esittää näyttelijää, on vain oma itsensä.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisesti, alalta kuin alalta? ”Jääkiekkoilija Pekka Marjamäki, jalkapalloilija Pelé, näyttelijöistä James Woods. Suomesta Kari Väänänen, hänen suhtautumisensa koko alaan on niin hienoa. Hänessä on tinkimättömyyttä ja räiskähtelevyyttäkin, mutta kuitenkin hän on leppoisa. Hänen kanssaan oli hienoa tehdä Taivaan tulia. Uusista nuorista kyvyistä haluan nostaa esiin Helinin Pentin, hänestä kuullaan vielä. Erityisesti ihailen hänen plastista liikehdintäänsä. Jos ei tietäisi, niin luulisi että hän on tanssija”, Ilkka toteaa ja iskee silmää.

Luetteleles nyt vielä, missä eri teattereissa ja ryhmissä olet näytellyt. ”Tampereen Ylioppilasteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterin kahvilassa off-tuotantona, Tampereen Komediateatterissa, Kemin Kaupunginteatterissa, Eurooppa Nelosen Sappeen kesäteatterissa, Hämeenlinnan Kesäteatterissa, Kennelryhmän kanssa KOM-teatterissa. Sit Teatteriryhmä Reput.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi. ”Kyllä se Vuonna 85 ilman muuta on, kun sitä 7,5 vuotta veivattiin. 383 esitystä ja kaikki täysille katsomoille. Kuninkaan puhe jäi myös mieleeni erittäin hienona juttuna, upeita näyttelijöitä kaikki. Oli suuri vääryys, että sen elinkaari oli niin lyhyt. Tein siinä Churchillin roolin. Sappeella Sulo Viléninä tuli heiluttua, sekin oli mahtavaa. Ja Noin seitsemän veljestä, joka meni hyvällä tavalla överiksi. Sehän oli ihan dadaa se Tommin ja Iikan touhu!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Aika vaikeeta sanoa. Pitää lähteä sellaisista, joiden kanssa olen itse saanut tehdä töitä ja tietää, että homma toimii varmasti. Oikeastaan kuka tahansa Työviksen näyttelijöistä. Vastaan tähän Jaana Oravisto. Ihan varmaan tulisi hienoa jälkeä, hänen kanssaan en ole koskaan näytellyt!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin laulaa Louis Armstrongin kanssa What a Wonderful World.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Se on läsnäolo ja joka hetken ainutkertaisuus ja katoavaisuus.”

Podetko esiintymisjännitystä? ”Aina. Se ilmenee mulla siten, että ennen esitystä en ole kauhean sosiaalinen. Ennen ensi-iltaa jännittää erityisesti ja reagoin mahalla. Viimeistään toisella soitolla käyn oksentamassa, aina.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita huomaat toistavasi aina esityspäivinä tai ennen esitystä? ”Mä tulen aika ajoissa aina teatterille, saatan olla jo puoli kuusi esityspaikalla, jos esitys alkaa klo 19. Makoilen siinä ja pyrin kaikin keinoin rauhoittamaan tilanteen ja keskittymään. Mitään taikauskoon liittyviä juttuja mulla ei ole.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No sehän oli tietysti legendaarista, kun Vuonna 85:ssa Hintsasen Sami oli kovassa kuumeessa eikä päässyt tulemaan. Juha Junttu hälytettiin päivällä päärooliin ja se ei ollut edes nähnyt koko juttua, ja hullu vielä suostui! Juha osasi osan biiseistä ja opetteli loput, ja katsoi nopeasti dvd:n läpi. Sille laitettiin tekstilappuja pitkin poikin. Yhdessä kohtauksessahan se lava nousi ja oli pylväitä, johon oli sit laitettu Juhalle tekstit ja tietysti väärin päin. Aholan Jari paikkasi kohtauksen syöttämällä Juhalle sen repliikkejä tyyliin ”nyt sä varmaan haluaisit sanoa mulle sitten näin ja näin”. Jälkeenpäin Juha sanoi, ettei ikinä tuu tekeen enää vastaavaa, mutta se yksi juttu meni, kun oli niin adrenaliinin pauloissa.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto. ”Kyllä se on hieno muisto, kun Luhtalan Sepon kanssa istuttiin vastakkain Ravintola Katupojassa ja Seppo aloitti keskustelun palkkausasioilla. Se on hieno avaus, ja ammattini lähti siitä liikkeelle. Musta tuli silloin Suomen vanhin näyttelijäharjoittelija.”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Käyn, mutta en kovin usein. Olen aika valikoiva. Viimeksi kävin katsomassa Tampereen Teatterin Euroopan taivaan alla, siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Taisin senkin jälkeen käydä jotain katsomassa, mutta ei nyt tule mieleen.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä oon työläispoika.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Busterista se jalkapalloilija! Super-Mac!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Menisin Hämeensillalle patsaaksi katselemaan tamperelaisia.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki jaksot Oi ihana toukokuu – sarjaa ja evääksi mustaamakkaraa ja kylmää maitoa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Riippumaton, jossa voisi köllötellä ja kuunnella lintujen laulua ja tuulen suhinaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin olla Robin Hoodin porukoissa Sherwoodissa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Hyppään polkupyörän selkään ja ajelen kotiin. Pistän grillin tulille ja juon karpalomehua, ja grillaan pari talouskyljystä rouvan kanssa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti
Mistä sanasta pidät vähiten? - Epäoikeudenmukaisuus
Mikä sytyttää sinut? - Aurinko
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmyys
Suosikkikirosanasi? - Samperi
Mitä ääntä rakastat? - Sateen ropinaa
Mitä ääntä inhoat? - Kälkätystä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laskuvarjohyppääjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Myyntimiehenä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mortonki!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Haastattelussa Petra Ahola

 Petra Aholan tapasin huhtikuussa 2014 Kahvila Branderissa Tampereella.

Vuonna 1983 syntynyt Petra on horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä oon syntynyt Vantaalla. Sit me muutettiin isäni työn perässä Poriin, jossa kävin kouluni. Porissa oon kasvanut, mutta en nykyään koe olevani porilainen kovinkaan vahvasti, vaikka jonkun kierouman se sieluun väistämättä onkin jättänyt. Sukua asuu paljon Turussa, joten voisin Turkua sanoa mun ”henkiseksi kodikseni”. Porissa taas asuu mun kaikki lapsuudenaikaiset kaverini edelleen... Nyt olen asunut Tampereella jo kymmenen vuotta. Toisaalta mieheni Jarin kautta oon tosi tamperelainen, koska hän on ihan paljasjalkainen manselainen ja Jarin koko suku asuu täällä. Mikä se raja on, että milloin voi sanoa olevansa tamperelainen?”

Mitä harrastat? ”Aiemmin mä oon harrastanut ihan hirveän paljon. Tanssinut oon ihan pienestä asti ja soittanut pianoa. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen balettitouhuun ja aloin harrastaa thai-nyrkkeilyä ja olinkin aika hyvä siinä. Nykyään mä en ehdi harrastamaan muuta kuin käymään salilla ja lenkillä. Soitan myös pianoa, jos Martti (kohta 2v.) antaa.”

Osaatko soittaa muuta kuin pianoa? ”Kehoa! Body percussion on mun lempparijuttuni! (Petra näyttää mallia) Mä haaveilen sooloesityksestä, et pystyisi tekemään rytmiin perustuvan esityksen, joka olisi kuitenkin tarinallinen.”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi omasta mielestäsi? ”No ensimmäisenä tulee mieleen rytmitaju. Hirveen tylsää varmaan sanoa monipuolisuus... Sitten tuo liikunnallisuus tanssitaustani kautta, mä oon fyysisesti aika monialainen. Ennakkoluulottomuus myös, mä en ensisijaisesti ryhdy kyseenalaistamaan. Jos jotain pyydetään, mä tarjoan kyllä ja aika nopeasti nappaan kiinni siitä, mitä ohjaaja tarkoittaa ja haluaa, ja pystyn sen sitten tuottamaan. Tietenkin jos koen, ettei se ole hyvä vaihtoehto, mä kerron sen ääneen ja tarjoan tilalle jotain toista vaihtoehtoa. Palaisin vielä siihen rytmitajuun, se liittyy niin moneen asiaan enkä tarkoita nyt sitä, että siihen tarvittaisi musiikkia tai että osaisi askeltaa oikein. Rytmi liittyy esimerkiksi taukoihin tekstin sisällä. Sitten tuo body percussion on mun erikoistaitoni, lisäksi oon stepannut ja kiipeillyt. Nätyn aikoihin mä viimeisenä vuotena erikoistuin stunt-touhuihin, tippumisiin ja rappusista alaskierimisiin ja vähän tulihommiinkin. Korkeat paikat kiehtoo mua, ja mä saan tosi paljon nautintoa tuonkaltaisista haasteista. Lapsena jos meni pallo katolle, mä olin heti kiipeämässä”, Petra intoilee.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Espanjan kieli! Ei siitä kyllä mitään ammatillista hyötyä olisi, mutta...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Löytyy. Niinkin reippaasti, että voi sanoa vertaistukiryhmän löytyvän läheltä.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä, vai oliko se ihan selkeä homma jo lapsena? ”Kyllä ja ei. Olin lapsena monissa jutuissa avustajana ja aina se oli musta kivaa hommaa. En mä silti vakavissani ajatellut, että musta tulee näyttelijä! Meillä kävi aina näyttelijöitä ja muuta teatteriporukkaa, oli juhlia ja kaikenlaista. Pitkään mua kiehtoi terveydenhuoltoala. Ei mulla ollut koskaan sellaista päätöksen hetkeä, että nyt musta tulee näyttelijä. Lukion jälkeen mä menin Voionmaan kansanopistoon ja sen jälkeen hain Nätyyn ja TeaKiin. Opiskelin sitten Nätyssä 2004-2009 ja nyt huomaan olevani ammatikseni näyttelevä ihminen.”

Oliko teillä koulussa teatterikerhoja, näytelmiä tai vastaavia? ”Oli, ja olin aina mukana jutuissa, eli en ollut mikään ujo ja hiljainen lapsi. Mä toistan tätä peruskaavaa, et teatteriperheen lapsi ja esiinnyin aina kaikissa koulun näytelmissä. Mulla ei oo oikeastaan koskaan ollut sellaista häpeän tunnetta, ei lapsenakaan. Ei mua ole kiinnostanut koskaan mitä muut ajattelee. Mulla on ollut tasapainoinen hyvä kotikasvatus, ja olen aina ollut jokseenkin sinut itseni kanssa. En ole koskaan seurannut mitään muotia tai mennyt miellyttääkseni jonkun tietyn virtauksen mukana. Asiat ovat loksahdelleet hirveän nätisti kohdalleen”, tuumii Petra.

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se käsitteli näyttelijän sisäistä rytmiä ja sitä, miten sitä voi hallita. Millaisilla keinoilla voi sopeutua hitaammaksi, jos huomaa, että vastanäyttelijä toimii jonkun tietyn rytmin mukaan. Mä olen itse aika nopearytminen ja huomaan, että turhaudun helposti. On tärkeää kuunnella toista ja sen avulla pystyy hillitsemään itseään, kun odottaa toiselta impulsseja ja siirtää ne omat impulssinsa tilanteen mukaan. Toisaalta jos tilanne on ihan jäässä ja toinen ei pysty etenemään, niin omilla ideoillaan pystyy auttamaan toista ja tavallaan ruokkimaan sitä toisenkin työtä.”

Petra Ahola (c) Teatterikärpänen

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä voisin lukea itseni liikunnanopettajaksi, jos lähdetään tästä samasta taloudellisesta tilanteesta, että olisi pakko tehdä jotakin.”

Oletko ollut ns. muissa töissä? ”Oon ollut kahviossa töissä ja Extra Henkilöstöpalvelujen kautta oon ollut Yliopistolla tiskarina, RAXissa pilkkomassa vihanneksia... Sit mä oon ollut portsarina, lipunmyyjänä baarissa ja blokkarina tehnyt hommia. Muumimaailmassa oon ollut lipunmyyjänä ja Väskin saaressa merimiehenä. Se oli hieno kesä!”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä nautin siitä, että saan kertoa tarinoita ja että ihmiset sen kautta kokee voimakkaita tunteita. On hienoa olla osa tapahtumaa, joka saa ihmiset tuntemaan, kuulemaan, pysähtymään ja katsomaan. Siksi mä itsekin tykkään käydä katsomassa teatteria ja samalla tavalla siksi tulee myös paha mieli, jos näkee huonon tai huonosti tehdyn näytelmän, koska se herättää raivontunteen. Että menitte ja veitte nyt pari tuntia mun elämästäni täysin turhaan!”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ” Kouluaikana työkalupakki kasvoi niin valtavasti hetkessä ja ovia avattiin eri suuntiin ja tehtiin eri tyyleillä ja eri tavalla fysiikkaa käyttäen, niin on tullut kyllä yllätyksenä, miten vähän niitä kaikkia työkaluja on loppupeleissä päässyt käyttämään. Ohjaajat saattaa castata samankaltaisiin rooleihin ja joka rooliin ei pääsekään laittamaan jotain uutta puolta itsestään. Musta tuntuu, että mulla on sisälläni vielä kaikenlaista, mitä haluaisin tehdä ja mitä puolia näyttää osaamisestani ja itsestäni. Oma into ja tuottamisen halu on valtava, ja aika hillitysti niitä sitten loppupeleissä on saanut käyttää toistaiseksi.”

Onko sinulla kenties omia ammatillisia esikuvia? ”Mä hämmästyn yksittäisistä roolisuorituksista enemmän, en niinkään tietyistä henkilöistä. Mä en oo koskaan fanittanut ketään enkä edes osaa fanittaa. Musiikissakin mä tykkään yksittäisistä biiseistä, jos ne herättävät jonkun tietyn tunteen. Muutenkin mä innostun yksittäisistä asioista; biiseistä, näytelmistä, elokuvista, kirjoista... Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että kyl mä mun miestäni fanitan ihan täysillä!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä se Jari on! Sitä mä odotan, että päästäisi tekemään yhdessä siten, että oltaisi tarinallisesti merkittävät henkilöt ja riippuvaisia toisistamme. Luottamus meidän välillä on niin valtava, et luulen että siitä syntyisi jotain aivan huikeaa.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Haluaisin laulaa vaikkapa kappaleen ”Karjalan kunnailla” sellaisen ihmisen kanssa, jolle se kappale merkitsee järjettömän paljon. Mullahan on karjalaiset sukujuuret ja musta olisi hienoa jakaa ne fiilikset jonkun kanssa, jolle se kappale oikeasti merkitsee jotain”, Petra herkistyy.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Porin Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa (Nätyn aikana tehtiin big stage-juttu siellä), Turussa Vartiovuoren Kesäteatterissa ja Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Kauhean monessa en ole siis ollut.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Pieni raha-näytelmän Vanessa! Chicagon Roxie Hartia tykkäsin tehdä, se oli aina nautintoa. Anna-Liisan Pirkosta olen saanut ehkä eniten palautetta ihmisiltä, ja sitäkin oli mukava tehdä.”

Onko sinulla kenties jotain roolihaavetta? ”En ole päässyt vielä tekemään yhtään Niskavuorta.”


Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Se syntyy illuusiosta ja miten se toteutuu. Siihen liittyy läsnäolo, kuunteleminen, herkillä oleminen...kun yhteispeli lavalla toimii ja katsojat on siinä samassa imussa mukana, etukenossa elämässä tarinaa. Oman illuusion voi rikkoa sillä, että vilkaisee yleisöä ja siellä joku katsoo kelloa esimerkiksi. Oma onnistumisen tunne tulee monesti siitä, että on ollut joku katkeamaton virta jonka mukana mennään. Muttei kuitenkaan missään hallitsemattomassa dada-virrassa, vaan sovittujen askelmerkkien puitteissa. Katsomon puolella mulla syntyy taikaa siitä, että mä näen oivalluksia. Pyynikin Rauta-aika on hyvä esimerkki tästä, se oli täynnä loistavia oivalluksia ja olin ihan fiiliksissä monessakin kohtaa”, hehkuttaa Petra.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset ja nimenomaan ennakkoluulottomat ihmiset inspiroi mua. ”Yöllisen koiran” harjoitteluprosessi oli todella inspiroiva ja se oli ohjaaja Otso Kauton ansiota. Siinä on loistava ohjaaja! Oli tunne, että kaikki on mahdollista. Positiivisuus inspiroi mua myös.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Riippuu ihan jutusta. Mä saatan jännittää jotain yksittäistä temppua esim. tuplapiruettia ja sekin on sellaista, että toivottavasti se menisi tänään hyvin. En mä muuten oo kova jännittäjä. Hyvällä tavalla mä nautin siitä, että adrenaliinia tulee kehoon, mutta se ei ole ahdistavaa. Mut mua ahdistaa kyllä tilanteet, joissa pitää puhua vieraille ihmisille niin, että kaikki kääntyy katsomaan. Esim. vanhempainillat voi olla aika kuumottavia.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Kyllä mä tykkään olla jotenkin lämmin ennen kuin mä menen näyttämölle. Monesti saatan juosta esitykseen. Mä haluan saavuttaa tunteen, että olen läsnä kehossani. Jos se jää tekemättä, niin mä huomaan seuraavani sivusta itseäni näyttämöllä. Se ei tarkoita mitään pumppaamista, että olisi väkisin saatava hiki pintaan, vaan että mä saatan venytellä, jotta tunnen lihakseni ja ääntä availen, riippuen vähän jutusta ja siitä, onko luvassa biisejä. Pyrin saamaan itsevarman olon, kaikki lopulta liittyy siihen, että on valmis ja läsnä. Mulla ei ole tapana kertailla tekstiä tai tehdä mitään muutakaan sellaista rituaalinomaista.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Paras mikä mulle on sattunut tapahtui Nätyn aikoina. Mä peruutin alas näyttämöltä! Olin kuningatar ja mulla oli päälläni iso vannehame. Kävelin taaksepäin ja yhtäkkiä lava loppuikin kesken. Tipuin niin, että mun jalat jäi vain näkyviin. Näyttämöllä oli myös kaksi isoa täytettyä lintua ja kerran kävi niin, että valtavankokoinen täytetty metso jäi mun hameeseeni kiinni ja mä vedin sen kohtauksen läpi metso hameessa roikkuen. Siitä syntyi kyl ihan hyvää komiikkaa.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Martti-poikani synnytys oli hieno kokea. Oltiin kahdestaan sairaalassa Jarin kanssa ja kaikki oli yhtä suurta rakkautta. Mä en oo koskaan pelännyt kipua myöskään ja mä odotin jännityksellä, että millaista on synnyttää. Se oli täydellinen kokemus. Totta kai se sattui, mutta kipu ei ole jäänyt päällimmäisenä mieleen vaan se mieletön rakkaus.”

Käytkö seuraamassa muiden teattereiden esityksiä? ”Kyllä mä käyn oikein mielelläni, jos vain mahdollista. Tietysti kun on kotona pieni lapsi ja kynnys hommata lastenhoitaja iltaisin, kun on muutenkin iltatöissä, on aika suuri. Aika vähän olen nykyään ehtinyt käymään teatterissa.”

Tulevia roolejasi? ”Syyskuun alussa tulee ”Yöllisen koiran merkillinen tapaus”, meillä on siinä viiden hengen ensemble ja teemme pieniä rooleja, joita keskushenkilöt kohtaavat. Sen jälkeen ”Pekka Töpöhäntä”, jossa olen parikin eri kissaa. ”Kainon laulu” tulee sitten lokakuussa ja näyttelen siinä 6-vuotiasta sotalasta.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Winners never quit and quitters never win.”

Osaatko imitoida ketään? ”Katri Helenaa ja Tarja Halosta!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä haluaisin olla Maailman vahvin nalle! Siinä on nalle kohdillaan.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä itse seuraan urheilua ja oon intohimoinen Liverpoolin kannattaja, niin naisena mä oon huomannut, että sitä ei oteta vakavasti. Ihmisten on vaikea uskoa, että mua oikeasti kiinnostaa seurata urheilua. Mä varmaan menisin seuraamaan matseja ja saisin olla reilusti äijä äijien joukossa! Laulaisin kovaa ja nauttisin möreästä äänestäni.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Voisin ottaa pianon ja sitten meidän Elli-koiran, joka on kultainennoutaja. Sille pystyisi opettamaan kaikenlaisia temppuja pesässä aikansa kuluksi ja se on mukavan pehmeä tyyny. Punaviiniä ottaisin ison tynnyrillisen ja oliiveja ja juustoa, välimerellistä naposteltavaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ainakin se maja olisi korkealla! Majaan ottaisin siivet, joilla pystyisin hyppimään ilman että kuolisin ja köyden, jolla voisi kiipeillä edes ja takaisin. Iso ilmapatja alle, jotta hyppelisin majasta alas niiden siipien kera.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin 50-60-luvun Turkuun, ehdottomasti. Seuraisin äitini elämää nuorena, kaikki se rock ´n rollin tulo ja nuorisokulttuurin syntyminen silloin kiinnostaisi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä ajan kotiin ja sitten syödään perheen kanssa. Ja koska meillä on nyt pääsiäisloma, me todennäköisesti saunotaan pitkään ja useasti.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Intohimo
Mistä sanasta pidät vähiten? - Pelko
Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Laiskuus
Suosikkikirosanasi? - Voi jumalauta
Mitä ääntä rakastat? - Martin naurua
Mitä ääntä inhoat? - Lasten kitinää
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rallikuski
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lappuliisana
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? – Hyvinhän tässä kävi.  

tiistai 26. elokuuta 2014

Haastattelussa Niina Sillanpää

Niina Sillanpään tapasin toukokuun puolivälissä 2014 Ravintola Rytmissä Helsingissä.

Vuonna 1978 syntynyt Niina on horoskoopiltaan kauris ja kiinalaisessa horoskoopissa käärme.
”Olen Tervakoskelta kotoisin. Muuallakin olen asunut; lukion jälkeen lähdin ensin au-pairiksi
Englantiin ja asuin siellä vuoden, ja sitten mä asuin vuoden Kuopiossa. Luin siellä biokemiaa,
ja sitten mä muutin Helsinkiin vuonna 1999. TeaKista valmistumiseni jälkeen olin pari vuotta
Kotkassa, mutta muuten olen asunut täällä Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Ei mulla ole varsinaisia harrastuksia lainkaan. Juokseminen, uiminen... ”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä oon tehnyt paljon
improvisaatiota ja klovneriaa, nuo on tuoneet koko näyttelijäntyöhöni tietynlaista extraa ja koen,
että se on ammatillisesti iso vahvuus."

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Surffaaminen! Se on muuten mun harrastus
myös, mutta se on aika satunnaista, koska sitä teen ollessani reissussa. Surffaus on tosi
vaikeeta ja sitten kun se kunnolla onnistuu, niin se on parasta maailmassa", Niina tuumii.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei kukaan
ammatikseen ole tehnyt, mutta isoäitini veli maalasi ja piti näyttelyitä ja oli hyvinkin tuottelias.
Hänen siskonsa maalasi myös. Veljeni on tosi hyvä soittaja ja isäni on ollut harrastajateatterissa
Napialan Työväennäyttämöllä koko ikänsä.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä itse? ”Isäni oli siis siinä
harrastajateatteriporukassa ja sieltä mulle varmaan joku kipinä tuli myös. Pupu taisi olla
ensimmäinen roolini ja orava seuraava, jos ei lasketa mukaan seurakunnan kerhon Lintu
Sinistä. Muistan vieläkin ne puvut, mulla oli oravana hieno häntä. Mummu oli tehnyt sen
turkiksesta ja se pysyi rautalangalla pystyssä. Se oli ihastuttavaa, mä nautin lapsena hirveesti
siitä, että sain olla ja eläytyä näyttämöllä."

(c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Siinä oli havaintoja itsestäni ja prosessista, ei mistään
tietystä teatteriin liittyvästä aiheesta. Taiteellisen opinnäytteeni tein TeaKissa näytelmässä
”Valossa näkyy reikä”, Katriina Numminen ohjasi, teksti oli Pärttyli Rinteen ja Matti Laine oli
vastanäyttelijänäni. Se oli kyllä hieno esitys.”

Olet mukana myös Red Nose Clubissa ja Stella Polariksessa. Miten niihin päädyit mukaan?
”Kuulun viimeiseen vuosikurssiin, jolle Philip Boulay opetti klovneriaa, maskeja ja
”punanenää” TeaKissa. Koulun loputtua Järvisen Eero ja Ruuskasen Timo päättivät perustaa
kerhon, jossa jatkettiin sitä touhua. Tämä oli vuonna 2005, jolloin lähdin Kotkaan kiinnitykselle
ja mua kiinnosti se toiminta kovasti, mutta en pystynyt olemaan mukana, koska olin eri
kaupungissa. Eero kyllä tiesi, että mä olin kiinnostunut. Parin vuoden päästä tulin takaisin
Helsinkiin ja tämä ryhmä oli saanut apurahaa Red Nose Club-nimistä esitystä varten. Niiltä
puuttui ryhmästä naisia, ja Eero otti muhun yhteyttä. Philip Boulay tuli ohjaamaan meitä
Aleksanterin teatteriin, ja ensimmäisen jutun myötä perustettiin sitten yhdistys ja porukka
vakiintui. Stella Polarikseen tarvittiin myös muutama vuosi sitten uusia jäseniä ja pääsin onnekseni
mukaan.”

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Jos kaikki olisi mennyt toisin, olisi
mahdollista että musta olisi tullut lastenlääkäri. Eli biokemia oli vähän siihen suuntaan... Jos nyt
yhtäkkiä suunta vaihtuisi, niin... en muuten osaa sanoa! Se olisi kyllä niin suuri elämänmuutos.
Joskus tulevaisuudessa saatan tehdä jotain muutakin, en osaa yhtään sanoa mitä se olisi, koska
tällä hetkellä ei tunnu ajankohtaiselta se, että suuntautuisin muualle.”

Miksi olet näyttelijä? ”No, pikkutyttönä mä olen halunnut kauniin puvun päälleni... Tällä
hetkellä sitten koen, että luovan ryhmätyön tekeminen on todella antoisaa hommaa ja koko se
luova prosessi esityksen ympärillä. Tätä en vaihtaisi pois. En osaa sen selkeämpää syytä sanoa,
että ”miksi”. Mä rakastan tätä työtä. Eihän se aina hyvältä tunnu, välillä on tosi turhauttavaa ja
mut valtaa aina harjoitusprosessin jossain vaiheessa pohjaton riittämättömyyden tunne. Sekin
on tavallaan mielenkiintoista. Ja kaiken kaikkiaan tämä on aikamoista tutkimusmatkaa ja on
mahtavaa, että saa työkseen tehdä tätä ja vielä ihmisten kanssa, jotka haluaa samalle matkalle
mukaan. Siksi!”


Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko
muuttuneet? ”Onhan ne muuttuneet ja muuttuu koko ajan. Eniten varmaankin niin, että
mahdollisuudet laajenee omassa päässä. Ammattiin kasvaminen tai se, että tekee tätä työkseen
on aiheuttanut isoja paineita, se riittämättömyyden tunne juontaa juurensa siihen. Miten tää
pitäisi tehdä, osaanko mä, pystynkö mä. Käsitys siitä, että mitä oikeasti tarkoittaa olla luova
tässä työssä, on muuttunut. Ei ole olemassa valmista vastausta tai maalia, jota kohti pyrkiä, vaan
työ on tutkimista ja dialogia ja vastaukset tulevat hyvin pitkälti omasta kehosta työtilanteessa ja
harjoituksissa. Lopputulos on tiedossa vasta sitten, kun sinne on päästy”, Niina pohtii.

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisesti? ”On niitä
paljonkin. Ihan lähipiiristäni esimerkiksi Joanna Haartti, Hanna Raiskinmäki ja Noora Dadu
ovat todella upeita näyttelijöitä. Nuorena tyttönä Satu Silvo oli mun suuri idoli. Töissä törmää
ihan jatkuvasti henkilöihin, jotka herättävät suurta ihailua. Ihan kauheasti en ole saanut tehdä ns.
vanhojen konkareiden kanssa, mutta yhdessä jutussa oli mukana Elli Castrén ja Heikki
Nousiainen, ja he ovat kyllä molemmat mahtavia persoonia niin näyttelijöinä kuin ihmisinäkin.
Kun on sukupolvi välissä, niin oli hienoa ammentaa siitä elämänkokemuksesta ja
näyttelijäntyönkokemuksesta omaankin tekemiseensä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Teatteri
Takomossa, Q-teatterissa Red Nose Clubin kautta, Aleksanterin teatterissa, Linnateatterissa,
Ryhmäteatterissa, Kouvolan Kaupunginteatterissa, Teatteri Hevosenkengässä ja lisäksi
monellakin eri näyttämöllä vierailemassa ja keikoilla. Toivottavasti en unohtanut yhtään taloa..”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”On tosi vaikeaa ajatella, että mikä niistä
omista roolitöistä olisi tärkein. Red Nose Clubin Hamlet oli tosi tärkeä juttu ja siinä löydettiin
yhdessä jotain uutta itselle monta kertaa. Se oli meidän tapa tehdä klovneriaa ja tutkia tekstiä.
Useimmiten se työ, joka on päällä, tuntuu maailman tärkeimmältä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Judy
Dench! Menisin kyllä varmaan ihan puihin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Sun kanssas!
Soitettaisi kazoo-pillejä samalla ja esitettäis vaikkapa joku Irwinin kappale.” (tästä oli haastattelun alkuvaiheessa puhetta harrastusten yhteydessä)

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa noin yleensä? ”Ihmiset, kollegat.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”, minkälaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee?
”Kun tapahtuu ennalta-arvaamattomia asioita, jotka ei ole analyyttisen ajattelutyön lopputuloksia
pelkästään, vaan jotain mitä tapahtuu ihmisten välillä fyysisesti ja siinä hetkessä. Kun yllättää
itse itsensä ja yllättyy muista ihmisistä sekä harjoituksissa että esityksissä. Kun tapahtuu ns.
vaihtokauppaa näyttelijöiden ja yleisön välillä. Välillä esityksissä saattaa katsomosta tulla jotain,
mitä ei ole osannut odottaa lainkaan, ja se tuo esitykseen uuden elementin tai sytyttää sen eri
tavalla.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Omien päänsisäisten rajojen ja käytösnormien yli meneminen ja
niiden rikkominen inspiroi mua. Ja taas vastaan ihmiset ja kollegat. Ja yllätyksellisyys.”

Niina Kallion maisemissa...

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mutta se aina vaihtelee juttukohtaisesti. Voi muuten vaihdella
myös päiväkohtaisesti! Se ilmenee mulla lämpönä kehossa ja perhosina vatsassa, joskus se
saattaa ilmetä väsymyksenä tai pakokauhun tunteena. Joskus tuntuu jopa siltä, että se voimistuu
vuosien myötä, mutta ehkä sitä osaa myös käsitellä paremmin.”

Onko sinulla omia rituaaleja tai rutiineja, joita huomaat tekeväsi esityspäivinä tai ennen esitystä?
”On mulla aina jotain, mutta ei mitään sellaista yleispätevää, joka sopisi kaikkiin juttuihin.
Harjoitusprosessin myötä muotoutuu usein tietyt kuviot ja ne liittyy ihan käytännön asioihin,
pukeutumiseen ja esitystilan valmisteluun yms.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pahin oma sähellykseni tapahtui juontokeikalla
paneelikeskustelussa Suomi Areena-tapahtumassa, silloin oli sellainen Opetusministeriön
koordinoima luovuuden ja innovaation teemavuosi ja sen pohjalta oli tämä keskustelu.
Paneelikeskustelussa oli mukana mm. silloinen opetusministeri Henna Virkkunen ja Neumann.
Tilaisuus alkoi vähän varkain. Koska olin paneelin vetäjä, otin alussa siinä emännän
ominaisuudessa vieraita vastaan ja ajattelin esitellä paikallisen tyttöbändin, joka oli siellä
soittamassa. Varsinainen keskustelu alkaisi sitten myöhemmin. Yllättäin mulle sitten vihjattiin,
että voit jo aloittaa. En ollut ihan valmistautunut ensimmäiseen lauseeseen ja niin mä siinä
tilanteessa rupesin puhumaan täysin sekavia! Suu kuivana maiskuttelin mikrofoniin, olin
varmaan minuutin hiljaa ja kaikki katseli mua. Mulla oli mielessä, että tää ei voi olla todellista ja
välillä naurattikin. Hölisin ihan absurdeja juttuja ja koska olin siinä yksin, kukaan ei voinut
pelastamaan mua siitä tilanteesta. Luojan kiitos oli sovittu, että panelistit esittelevät itse itsensä ja
sekoilu jatkui. Kutsuin ihmisiä väärillä nimillä ja pyysin aloittamaan esittelyn sieltä, eikun tuolta
päästä tai aloitetaankin keskeltä.. Loppujen lopuksi itse paneelikeskustelu meni ihan hyvin,
mutta se alku oli täydellinen katastrofi! Hahaha, mä muistan vieläkin sen maiskutteluäänen. Ei
kuulunut enempää juontokeikkaa opetusministeriöltä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Mun kavereillani oli ihana koira nimeltä Pedro, se opiskeli
sokeainopaskoiraksi ja oli sijoituskodissa opintojen ajan, kunnes menisi ”töihin”. Pedro oli
mun luona välillä hoidossa, ja kaikki muistot liittyen tähän koiraan on ihania. Me otettiin aina
päiväunia yhdessä lattialla. Pedro asuu nyt Porissa.”

Käytkö seuraamassa paljonkin kollegoidesi töitä? ”Käyn niin paljon kuin vaan suinkin ehtii ja
pääsee. Tässä tänä keväänä on erityisesti jäänyt mieleeni Marc Gassotin ”Dark Side of the
Mime”, se oli todella mestarillinen, siinä oli uutta ja erilaista. Nautin siitä häiritsevyydestä ja
vaaran tunteesta!”

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? "Tällä hetkellä harjoittelen Lappeenrannassa Bergmanin Fanny
ja Aleksanderia. Roolini on Fannyn ja Aleksanderin äiti Emilie. Essi Räisänen ohjaa jutun.
Ensi-ilta on ihan pian, 13.9. Huhhuh!"

Onko sinulla jotain mottoa? ”Askel kerrallaan.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Prinsessa Mononoke, koska se saa ratsastaa sudella
ja asua metsässä, ja sillä on taikavoimia ja taistelutahtoa hyvien asioiden puolesta.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Menisin miesten saunailtaan. Sitten viettelisin
kauniin naisen oikein pitkän kaavan mukaan.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi
mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin teevalikoiman ja haudutuspannun.
Sit sellaista kirjallisuutta, mitä olen aina halunnut lukea mutta mitä ei hektisessä tilanteessa ole
pystynyt lukemaan. Ruoaksi ottaisin paljon pähkinöitä ja mausteisia kakkuja, joissa on
inkivääriä, kanelia ja kardemummaa. Ja jouluruokia, kaikkia muistojen ruokia, mummun
paistikastiketta!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Olen muuten rakentanutkin! Kirjoja
ottaisin. Jos se puumaja olisi lämpimän aallon lähellä, ottaisin surffilaudan, bikinit ja
riippumaton.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne
matkaisit? ”Menisin katsomaan Jeesuksen touhuja 2000 vuotta sitten.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin, avaan koneen ja jatkan syksyn aikataulujeni
setvimistä.”

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Valo
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kielletty
Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Pelko
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Mustarastaan laulua
Mitä ääntä inhoat? - Hydraulisten laitteiden tosi voimakasta ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sirkustaiteilija
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pyöveli
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? -
Täällä on kaikki vanhat kaverisi!

maanantai 25. elokuuta 2014

Haastattelussa Teemu Niemelä

Teemu Niemelän tapasin toukokuun puolivälissä 2014 Porin Teatterissa Pippuridino-esityksen jälkeen.

Vuonna 1976 Porissa syntynyt Teemu on horoskoopiltaan skorpioni. ”Mä oon ihan paljasjalkainen porilainen. Turussakin on tullut asuttua hetken aikaa tuossa vuosituhannen vaihteessa.”

Mitä harrastat? ”Elokuvien katselu tai musiikin kuuntelu voisi olla mulla ns. lievä harrastus, mutta nekin on vähentyneet lasten myötä. En harrasta liikuntaa enkä keräile mitään (ellei soittimia lasketa)”, Teemu nauraa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Tää onkin jännä kysymys, koska en ole koskaan miettinyt asiaa tuolta kantilta. Oon pikemminkin yrittänyt heikentää heikkouksiani, heh! Pitkään meni niin, etten tiennyt, onko musta esimerkiksi farssinäyttelijäksi. Oon itse pitkään tykännyt siitä tyylilajista, farssissa rytmi on niin nopea ja ajatuksen on oltava koko ajan kohdillaan. Farssinäyttelijältä vaadittava rytmitaju oli mulle pitkään haaste ja koetinkivi, ja sain siihen ensimmäisen kunnon mahdollisuuden näytelmässä ”Hillitön hotelli”, joka tehtiin reilu vuosi sitten. Siinä sitten huomasinkin olevani omalla tontillani ja voin nyt sanoa kokeneeni onnistumisen iloa siinä lajissa. Vahvuutenani on myös musiikkiteatteri kaikessa muodossaan, koska oon alunperin ollut muusikko ja edelleenkin miellän itseni enemmän muusikoksi kuin näyttelijäksi.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssiminen ja liikkuminen ylipäätään, oon ihan surkea niissä. Olisi kauhean kivaa, jos omaksuisi askeleet helpommin tai hallitsisi kehoaan paremmin. Niistä olisi kyllä tällä alalla yllättävän paljon hyötyä... Koreografit on aina helisemässä mun kanssani.”

Kerro musiikkipuolestasi lisää! ”Mä oon perheestä, jossa on kuunneltu aina todella paljon musiikkia. Mulla on kaksi itseäni vanhempaa sisarusta ja he kuuntelivat kaikkia hyviä bändejä tosi paljon silloin, kun olin itse vielä ihan pikkuinen. Isä taas kuunteli enemmänkin klassista musiikkia ja oopperaa. Mua on viety teatteriin ja oopperaan ihan pienestä pitäen, isäni on ollut Porin Oopperan hallituksessakin. Isoveljeni soitti ja lauloi bändeissä, kun olin ”tiedostavassa iässä”. Meillä on aina ollut piano, ja jossain vaiheessa sellainen jäsentymätön älämölö, mitä olin siitä pianosta saanut aikaiseksi, johti siihen, että vanhempani päättivät laittaa mut pianotunneille ollessani 6-vuotias. Mä kävin sitten kymmenen vuotta yksityisessä opetuksessa klassisen pianon tunneilla joka viikko – ja vihasin sitä myös varmaan joka viikko. Kolmannella luokalla menin musiikkiluokalle ja siellä opin paljon musiikin historiasta yms. Pianotunneilla opin perustekniikan, mutta kun 16-vuotiaana lopetin pianotunnit, vasta silloin rupesin kunnolla soittamaan ja vielä nauttimaankin siitä. 13-vuotiaana innostuin soittamaan sähköbassoa ja musta tuli siinä nopeasti aika hyväkin, joten melko pian läpi teinivuosien aloin nuohota basistintontilla eri bändeissä. Lukiossa tehtiin isolla porukalla musikaali abiturienttivuotenani. Kun projektista kiinnostuneilta kysyttiin, mitä kukin haluaisi siinä tehdä (olin silloin vielä lukion tokalla), niin mä rohkaisin mieleni ja ehdotin, että voisin vaikkapa säveltää sen. Yhtä biisiä lukuunottamatta niin tapahtuikin. Pekka Saaristo ohjasi sen, hän oli silloin Porin Teatterissa ohjaajana ja siitä lähtikin sitten melkoinen vyyhti liikkeelle. Voisin kertoa tämän lyhyestikin, mutta se ei kuulu mun laveaan tyyliini, joten täältä pesee! Pekka ohjasi ensin porilaiselle harrastajateatteri Cont´aktille yhden näytelmän, jonka sävelsin ja siitä mä ajauduin Cont´aktiin näyttelemäänkin. Sit Pekka pyysi mua tänne Porin Teatteriin säveltämään musiikkia, ja täällä mua pyydettiin myös vähän näyttelemään ja soittamaan, ja sitä kautta ihan vahingossa mä ajauduin tänne pelkästään näyttelijäksi.”

Vastasit tuossa sitten seuraavaankin kysymykseen jo, eli miten ajauduit teatterin pariin? ”No niin! Syksyllä 2001 mua pyydettiin tänne Veriveljet-musikaaliin avustajaksi. Samoihin aikoihin yks miesnäyttelijä lähti pois talosta ja jätti jälkeensä pari paikattavaa roolia. Mua pyydettiin tekemään ne ja päädyin kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi. Sit mut roolitettiin Onnellinen mies-näytelmään, joka jatkui syksyllä 2002, joten olin jo toista vuotta kiinnitettynä näyttelijänä ammattiteatterissa! Vuosina 2003-2005 täällä tehtiin Beatles Story-nimistä musikaalia, joka sittemmin on nähty monessa muussakin Suomen teatterissa. Olin siinä Paul. Sen jälkeen mut kiinnitettiin vakkariksi. Näin se meni mun kohdallani. Mielelläni olisin käynyt vaikkapa TeaKin järjestämillä aikuiskoulutuskursseilla tai vastaavilla, mutta en ole koskaan ehtinyt mihinkään, kun on ollut koko ajan niin paljon töitä! Teatterialan opintoja mulla ei ole siis mitään muuta kuin tämä työ, ja se on kyllä opettanutkin mua hienosti.”

Teemu Niemelä / (c) Teatterikärpänen

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla, eli onko olemassa vaihtoehtoa C? ”Eli jos muusikonkaan ammattia ei saisi valita? Aika jännä... Joskus mä ajattelin, että musta voisi tulla opettaja. Sijaisena olen joskus ollutkin. Radiojuontajan hommakin voisi olla ihan jees.”

Miksi olet tällä alalla? ”Mulla on ensinnäkin aivan infernaalinen himo tarinoita kohtaan, ja mä haluan sekä kuulla tarinoita että ilmeisesti myös kertoa niitä. Vasta omien lasten myötä olen tullut kunnolla lukeneeksi ja kertoneeksi satuja sekä tarinoita. Tarinankerronta on maagisen hienoa, muksujen silmät vain loistaa! Mulla on myös mielenkiinto ihmistä kohtaan, et miksi käyttäydytään tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Voisin väittää, että mulla on se ollut jo aiemmin, mutta en ole kuitenkaan tietoisesti hakeutunut tälle alalle, vaan tämä on monen onnekkaan sattumuksen summa. Tähdet ovat olleet suotuisassa asemassa ainakin mulle, yleisöstä en sitten tiedä”, Teemu toteaa naurahtaen.

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Eipä ne juuri ole muuttuneet, kai? Lapsena jo pääsin isän mukana välillä kurkistamaan näyttelijälämpiön puolelle, kun hän ooppera-ja teatteriyhteyksiensä kautta tuli tuttuja moikkaamaan. Näin silloin, että lämpiössä on ihan oikeita ihmisiä eikä vain pelkkiä puuteroituja naamoja, kiiltokuvia. Tuo onkin muuten hyvä kysymys. En ole koskaan edes ajatellut, että olenko mä kenties tiennyt näyttelijöiden työajoista ennen kuin aloin itse tehdä tätä hommaa! Noh, itse suodatan asioita tietynlaisen huumorifiltterin kautta, eli en ainakaan suhtaudu liian ryppyotsaisesti tai tosikkomaisesti työhöni.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita arvostat tai ihailet erityisen paljon? ”Suurin innoittajani on Freddie Mercury, sitten ”sedät jaksaa heilua”-osastosta Paul McCartney. Näyttelijäpuolelta mä fanitan ihan älyttömästi John Cleeseä, ja ollaan muuten fysiikaltamme aika samankaltaisia. Näitkö Hillittömän hotellin? Sehän oli ihan puhdasta Pitkän Jussin Majataloa paikoitellen, heh. Täällä meillä olen nauttinut kovasti Haltsosen Vesan työskentelystä, hän tekee aina tosi pyyteettömästi. Pitää lisäksi mainita myös Ricky Gervais ja Louis C.K. , jotka on sellaisia äijiä että huh huh. En oo ikinä kokeillut stand-uppia enkä aio kokeillakaan, etenkään sen jälkeen kun on nähnyt nämä herrat tekemässä sitä. Nää on hyviä esimerkkejä siitä, miltä kantilta maailmaa voi katsoa.”

Teemun John Cleese-ilme / (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut tähän mennessä omasta mielestäsi onnistunein/tärkein roolityösi? ”The Producersin kirjanpitäjä-Leo oli varsin tärkeä ja toivon mukaan myös onnistunut roolityö (jos ei nyt puhuta koreografisista ansioista). Hillitön hotelli oli oikein mukava, samoin kuin tämä Pippuridinokin. Karkkipäivään olen tyytyväinen myös.”

Olisiko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olisihan se mahtavaa joskus tehdä joku oikein väkevä klassikkodraamarooli! Tai vanhoilla päivilläni vaikkapa Shakespearen Richard III!” Teemu hehkuttaa ja elehtii tyylillä, josta tulee väistämättä mieleen Musta Kyy ja Rowan Atkinson. ”Hän on muuten yksi innoittajani myös.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Olisi varmaan aika mielenkiintoista näytellä Marilyn Monroen kanssa joku kohtaus. Valkokankaalta hänen selittämätön hehkunsa tulee hienosti läpi, mutta entä tuollaisessa livetilanteessa?”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Olisi hienoa olla David Bowiena Freddie Mercuryn kanssa ja laulaa ”Under Pressure”.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Ehdottomasti parastahan on se, että teatterissa kerrotaan tarinoita ja kun se tarina on kerrottu, se menee kuulijaan ja hän reagoi, ja se taas synnyttää kertojan ja kuulijan välille jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei missään muussa muodossa ole olemassa. Monesti sanotaan, että eikö esimerkiksi elokuvat syö teatteria. Ei syö, koska siellä ei pääse muodostumaan tämänkaltaista vuorovaikutustilannetta. Teatterissa ”haisee”, se ei pelkästään näy ja kuulu, vaan se on huomattavasti kokonaisvaltaisempi elämys kaikenkaikkiaan. Kuulijan ja kertojan välinen synergia, se on enemmän kuin osatekijöidensä summa ja siitä syntyy parhaimmillaan jotain aivan maagista.”

Seuraava kysymys koskee ”teatterin taikaa” ja miten se sinulle ilmenee. Taisit vastatakin siihen jo äsken? ”Joo, Juhani Tammisen sanoin se on ”momentum”, hetki joka iskee tajuntaan niin, että heti huomaa jonkun loksahtaneen kohdalleen. Itsellä nousee ihan karvat pystyyn ja jotenkin aistii sen sähkön tai värinän yleisön suunnasta”, Teemu hehkuttaa.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Intohimo, lahjakkuus, kauniit asiat, aurinko, luonto, hyväntuulisuus, vilpittömyys, hyvyys. Biisejä tehdessäni mua inspiroi intuitio, hyvä teksti, tarinat.”

Podetko ramppikuumetta? ”Enpä juurikaan. Toki aina ennen ensimmäistä yleisökontaktia esityksen kanssa jonkin verran jännittää. Olen kyllä omalla alallani; nyt on tullut mukaan tuo inprovisaatiokin vielä ja se on mahtavaa, kun on lavalleastuessa se fiilis, että te olette siellä ja me olemme täällä, mitäs leikittäis nyt.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat tekeväsi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Ei mulla mitään tiettyjä ole, mutta yhden hauskan tavan olen huomannut jo vuosia sitten omaksuneeni: mulla on aivan neuroottinen tarve tsekata, että vetskari on kiinni! Hahah! Aina ennen kuin menen näyttämölle, mä tsekkaan että vetskari on varmasti kiinni.”

Kerro joku kommellus. ”Onnellinen mies-näytelmään ohjaaja Saaristo halusi ihmismassaa eli väkijoukkoa lisää, ja koska meitä oli vain muutama näyttelijä siinä, niin sinne tehtiin vanerisia ihmissilhuetteja ja niille laitettiin vaatetta, peruukkia ja hattua päälle. Kutsuttiin niitä puupäiksi. Se väki oli todella huvittavan näköistä. Pukuhuoneeni laatikosta olin kaivanut yhteen esitykseen ihan käsittämättömän naurettavat miinuslasit, ns. perintölasit, ja kun löin ne päähäni ja istuin siinä kunnanvaltuustokohtauksessa kaksi puupäätä käsissä ja kaksi selässä eriskummallisessa enkelinsiipitelineessä, hetkestä tuli ihan absurdin hysteerinen. Saatiin kaikki kauhea hepulikohtaus. Mun vieressäni esimerkiksi Honkasen Make putosi ihan täysin, se ei saanut naurultaan repliikkejään sanotuksi. Haltsosen Vesa raukka joutui siinä vielä esitelmää pitämään tälle meidän ynnä puupäiden muodostamalle valtuustoryhmälle ja sekin repesi muutaman kerran esitelmöintinsä aikana. Eipä tässä sitten sen kummempia kommelluksia ole tapahtunut, mitä nyt Pippuridinossa muna putosi väärällä puolelle kulissia ja semmoista”, Teemu hihittää.


Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä 2014 on tulossa näytelmä ”Diivat”, ja siinä olen toinen näistä köyhistä näyttelijöistä, jotka kuvittelevat saavansa lisää fyrkkaa esittäytymällä erään iäkkään naisen sukulaispoikina. Käykin ilmi, että sukulaispojat ovatkin oikeasti tyttöjä, ja herrat vetää sitten koltut päälle. Myöhemmin tulee sitten Agatha Christien klassinen murhamysteeri ”Eikä yksikään pelastunut” ja keväällä ”Kuninkaan puhe”. Lehtosen Maaritin kanssa tehdään duokeikkaa lähinnä täällä kotikulmilla ja sitten on kaikkia muita musajuttuja.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä en ole kyl mottomiehiä, mutta se ”tosissaan muttei vakavasti” kuulosti tuossa aiemmin sen verran hyvältä, että se sopisi mulle motoksi. Kaikki tehdään täysillä mutta pilke silmäkulmassa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Heh, muiden harmiksi ja omaksi hauskuudekseni joskus oon imitoinutkin. Turkin Jannen kanssa joskus tehtiin kahdestaan Tiernapojat ja Janne putosi täysin, kun esitin Herodesta Juhani Tammis-tyyliin. Kolme itämään viisasta tietäjää tuli tietenkin Venäjän maajoukkueesta...” Teemu nauraa ja esittää pätkän.

Mikä supersankari/sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mähän oon temperamentiltäni aika suora Aku Ankka. Fyysisiltä ominaisuuksiltani olen sitten Hessu Hopo. Joku taas sanoi, että näytän ihan Clark Kentiltä. Mä voisin olla Clark Kent, josta tuleekin sit Super-Hessu. Saisi olla niissä lököttävissä kalsareissa, loistavaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tutustuisin ehdottomasti kaikkiin Guerlainin tuotteisiin, koska vaimoni yritti just eilen saada mut ymmärtämään, miten tärkeää ja ylellisen hienoa on käyttää Guerlainin tuotteita, ja mies ei vaan voi ymmärtää sitä asiaa! Sit haluaisin mennä erilaisiin paikkoihin, joissa on miehiä ja katsoa, miten muhun suhtaudutaan. Avataanko ovea ja niin edelleen. Menisin naisten saunailtaan tai vessaan tai vastaavaan ihan vaan kuuntelemaan, että miten naiset puhuu miehistä silloin kun paikalla on vain naisia!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Akustisen kitaran – termospussissa, ettei se mene kylmässä huonoksi. Marjoja ja pähkinöitä, juustoa. Vettä juomaksi.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Mä rakentaisin niin ison ja vankkarakenteisen majan, että saisin sinne roudattua pianon. Haluaisin nähdä sen firman myös, joka pianon sinne nostaa! Perheen tietenkin ottaisin mukaan. Hyviä kirjoja, ei mitään viihde-elektronisia laitteita eikä puhelimia. Iloinen pianonsoitto ja laulu kantautuisi pitkälle.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne matkaisit? ”Haluaisin olla näkemässä, kun Kennedy ammuttiin lokakuussa '63. Haluaisin nähdä, että mistä ne laukaukset tulee. Menisin ihan jokaiselle Queenin keikalle. The Beatlesin kattokeikka olisi hienoa nähdä myös. Olisi myös tosi mielenkiintoista nähdä, miten elettiin esimerkiksi 1700-luvulla Ranskassa tai keskiajalla.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Vaihdan nää kokinvaatteet pois ja lähden kotiin siivoamaan. Tyttärelläni on 4v-synttärit huomenna.”

Bernard Pivot'n kymmenen kysymystä:

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Äääääääh, tää on enemmänkin äänne.
Mikä sytyttää sinut? - Hymy
Mikä sammuttaa intohimosi? - Marmatus
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus luonnossa
Mitä ääntä inhoat? - Ääääääääh
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kaupunkijunan kuljettaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Myyntimies
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitä sää täällä teet? 

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Dreamteam / Kansallisteatteri

Dreamteam / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 21.8. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Nurmelin

Rooleissa : Katariina Kaitue, Sari Puumalainen, Minttu Mustakallio ja Paula Siimes

 Syyskauteni lähti vauhdikkaasti käyntiin uuden kotimaisen kantaesityksen myötä. Mia (Minttu Mustakallio) on haalinut kokoon oikean unelmaporukan, jolta löytyy kokemusta, koulutusta ja ennen kaikkea valtava määrä intoa uuteen projektiin. Visionääri Mian unelmana on perustaa yritys, joka keskittyisi toisten ihmisten auttamiseen elämänhallinnan eri osa-alueilla.

 Aluksi kaikki sujuukin kuin tanssi. Innostus ja halu tehdä yhdessä kantaa pitkälle. Jokaisella naisella on oma vahva osaamispuolensa ja jokainen on omanlaisensa persoona ja erityinen juuri omana itsenään. Jo alkuvaiheessa käy kuitenkin selväksi, että erilaiset tyypit tulevat joutumaan väistämättä jossain vaiheessa törmäyskurssille eikä se omakaan elämä tunnu ihan hallussa näillä naisilla olevan. Minua huvitti suuresti se, miten jokaista pientäkin vastalausetta oltiin heti "purkamassa" ja käymässä uudelleen läpi harjoitteiden kautta. Naisilla tuntui olevan myös vähän haastetta omien vastuualueidensa kanssa, päätöksiä ei osattu itsenäisesti tehdä vaan haettiin hyväksyntää lähinnä Mialta, joka sanoisi lopullisen sanan. Mian omaa osaamista ei kuitenkaan saatu kirjalliseen muotoon, hän kun on "sekä kaasu että jarru". Paljon puhetta, hienoja visioita, joihin on helppo uskoa ja joista saa voimaa. Yhdessä oltiin lähdössä vielä matkalle, jonka huipentumana kiivettäisi vuorelle ja tultaisi alas uusina ihmisinä.

(c) Vertti Teräsvuori

 Näytelmän alku on hienoa tykitystä koko porukalta. Ideoita on ilma tulvillaan ja ajatus elämänhallintafirmasta kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta. Väkisinkin hymyilyttää kun havaitsee vähitellen, miten paljon hattaraa puheet ovat täynnä. Näinkö sitä osaa elää enää lainkaan ilman ohjeita ajanhallinnasta, ravitsemuksesta ja siitä, miten kuuluisi sisustaa? Tähänkö hektinen, suorituskeskeinen nykymaailma meidät on ajanut? Löysin samaistumiskohteita vuorotellen niin Eevasta (Katariina Kaitue), Hannasta (Paula Siimes) kuin Jutastakin (Sari Puumalainen). Eeva tuntee hapen loppuvan, Hanna tekee tehtävälistoja ja häpeilee omia aikaansaannoksiaan, Jutta saa raivokohtauksia. Mia häärää kaiken keskellä ja hänellä tuntuu ainoana olevan langat käsissään, vai onko sittenkään? Väliajalle mentäessä pohdin, tuleekohan firmasta mitään ja entä se matka? Onko sekin kuin unelmakartta ja vuorelle kiivettäisiin vain ajatuksen tasolla? Entä se mystinen Hannan kaapin sisältö? Jännä fiilis jäi päälle ja vähän koitin katsella kanssaihmisiä "uusin silmin" kuten kehotettiin, mutta vessajonon juttuja kuunnellessa se ajatus kuivui kasaan...

 Väliajan jälkeen ollaankin päästy sitten reissuun ihan oikeasti. On rentoa ja rauhoittavaa, kunnen Jutta avaa suunsa väärillä asioilla ja taas ollaan jumissa. Välit alkavat pikku hiljaa rakoilla enemmänkin, ja löytyy yksi potentiaalinen asiakaskin. Kakkospuolisko kuitenkin jotenkin lässäytti kaikki ajatukseni ja kaikki ne jännitteet, joita alkupuolella oli viritelty, lensivät sinne sun tänne. Tylsistyin! Mian avautuminen oli odotettavissa, mutta muuten hommassa ei päästy eteen päin ja koko esityskin loppui kuin seinään (tai pikemminkin vuoreen) ja jätti ilmaan vain julmetun määrän kysymyksiä. Oliko tarkoituksena se, että valmista ei tarjottaisikaan ja jokainen jäisi itse pohtimaan jatkoa? Miksi kiiltävät kuteet? Toiko se yhteenkuuluvaisuutta lisää ja sitä, että tärkeintä ei ole hienot visiot vaan se, että tehdään jotain kimpassa?

 Roolisuoritukset olivat kauttaaltaan toki herkullisia. Näin ensimmäistä kertaa Minttu Mustakallion nyt lavalla ja mieleeni tupsahti montakin kertaa Klikkaa mua-Ellan hahmo, joka ei pitemmän päälle ollut hyvä asia. Minttu on aika uniikki tapaus kyllä, mutta näytelmän edetessä se hitusen jopa alkoi häiritsemään. Lavastuksellisia ratkaisuja en täysin ymmärtänyt ja jatkuva telineiden siirtely alussa ei oikein iskenyt.

 Odotukseni Dreamteamin suhteen eivät ihan täyttyneet (alussa vaikutti paremmalta, mutta lopputulos ei tyydyttänyt) joten annan kolme tähteä ***.

Katariina Kaitue ja Sari Puumalainen / (c) Vertti Teräsvuori