Ladykillers - Sarjahurmaajat / Helsingin Kaupunginteatteri

Ladykillers - Sarjahurmaajat / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Neil Hardwick

Rooleissa : Pirkko Mannola, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Mikko Kivinen, Asko Sarkola, Sauli Suonpää, Heikki Sankari, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Hannele Lauri, Leena Rapola ja Eija Vilpas

 Rouva Wilberforce (Pirkko Mannola) majoittaa asuntoonsa viulukotelot käsissään kulkevan rikollisporukan. Porukan pomo professori Marcus (Asko Sarkola) kertoo miesten olevan klassisen musiikin taitureita, ja tämä meneekin rouvaan täydestä. Viulukoteloista löytyy kuitenkin ihan oikeat soittimet, jotta huijaus onnistuisi paremmin. Luvassa olisi huippukeikka, jota on kätevä suunnitella uudesta vuokra-asunnosta käsin, se kun sattuu sijaitsemaan rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Rouva tosin sattuu olemaan klassisen musiikin ystävä, ja pyytääkin herroilta pientä konserttia teekutsujen lomassa. Ja mitäs sitten tapahtuikaan...

Veretseisauttava konsertti / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Lavastuksen tummanpuhuva ilme miellytti silmääni, vaikkakin samantyylisiä ratkaisuja olen nähnyt useammankin kerran. Ei mitään uutta sillä osastolla siis. Pastellinsävyisissä mekoissaan tepsutteleva herttainen rouva Wilberforce oli oiva vastapari tummalle taustalle. Eniten pidin rosvojoukon erilaisista tyypeistä. Kauniiden mekkojen perään oleva majuri Courtney (Mikko Kivinen), vanhoja naisia inhoava herra Harvey (Rauno Ahonen), "tää olis nyt se herra Lawson"-Lawson (Risto Kaskilahti) sekä levoton siivousintoilija nuorimies Robinson (Sauli Suonpää) olivat kiintoisa porukka, jotka kuitenkin vaikuttivat kaikki liian kunnollisilta ollakseen paatuneita rikollisia. Olisin odottanut enemmän jonkinsorttista synkistelyä alkupuolellakin, jotta olisi käynyt ilmi, että tämän porukan kanssa ei kannata pelleillä.

Pirkko ja sangen taipuisa Sauli papukaijaa ihmettelemässä

 Näytelmän sanotaan olevan mustan farssikomedian helmi. Vai niin. Farssiksi tätä en kyllä kutsuisi, sillä siihen tahti oli liian verkkainen eikä yleisö tuntunut siinä mielessä lämpenevän. Yksittäisiä hekotteluita kuului kyllä sieltä sun täältä. Itseäni huvitti eniten Sauli Suonpään (joka viulu kädessään muistutti hyvin paljon Nigel Kennedyä) kikkailu ja ilmehdintä sekä maaninen eri paikkojen puunaaminen, vähän kyseenalaisella tyylilläkin välillä. Asko Sarkolan tavaramerkiksi on muodostunut vallaton käsien käyttö ( mielessäni kuvittelin usein tahtipuikon Askon käteen, hänestä saisi loistavan kapellimestarin...) sekä omalaatuinen sanojen painotus. Kiinnostavaa seurattavaa, koska kukaan muu ei tee vastaavaa. Tuli siellä kannanottoa taiteen nimissä huijauksesta ja kriitikoiden halveksunnastakin...Olihan se ennen väliaikaa nähtävä (ja kuultava) "konsertti" aikas jäätävä kokemus myöskin.

Asko, Pirkko ja liina / (c) Tapio Vanhatalo

  "Ihan jees" oli mielessäni ensimmäinen ajatus esityksen päätyttyä. Odotukset eivät ihan täyttyneet, enkä edes osaa sanoa mistä kiikasti. Varsin kelvollisia näyttelijäsuorituksia kuitenkin ja itse juoni on herkullinen. Paljon kysymyksiä ja vähän ristiriitaisiakin aatoksia jäi mieleeni pyörimään. Miksi papukaija häkkeineen oli koko ajan sangen keskeisellä paikalla, vaikka sillä ei itse juonen kannalta ollut minkäänlaista merkitystä? Miksi vino taulu ja sen jatkuva suoristelu kiinnitti huomioni? Liikaa kiinnitin huomiotani myös superpitkään kaulaliinaan ja askelkuvioihin sen kanssa. Sinne sun tänne siirtyilevät seinät häiritsivät, samoin junan ylikirkkaat valot ja liian kova ääni. Ja itse näytelmän ulkopuolelta suunnattomasti häiritsi jostain päin katsomoa kuulunut lähes jatkuva simultaaniselostus tapahtumista. "Katso, Asko Sarkola tuli lavalle. Onko tuo Risto Kaskilahti, onhan se. Heheh, nyt se mummo astui liinan päälle." Huoh.

 Kyllähän tämä varmasti houkuttelee väkeä katsomoon, en epäile sitä. Ihan jees on ihan jees, pienillä lisämausteilla näytelmä olisi saanut neljännenkin tähden. Nyt siis kolme ***.

ps. erityismaininta hymyileväiselle narikkanaiselle, joka toivotti minut varsin lämpimästi tervetulleeksi teatteriin. Kahvilassakin sain erityisen mukavan mielen. Hienoa asiakaspalvelua kerrassaan!

(näin esityksen pressilipulla)

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2014, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa : Jorma Böök, Raisa Vattulainen, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Hiltunen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Taina Reponen, Saara Jokiaho ja Marjo Vihavainen

 Olen nähnyt Kauppamatkustajan kuoleman Helsingin Kaupunginteatterissa vuosia sitten (Willy Lomanin roolissa loisti Esko Salminen) ja näytelmä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni draamaklassikoita. Tuosta on kulunut kuitenkin sen verran kauan aikaa, että muistin perukoille ei ole kyseisestä näytelmästä jäänyt juuri muuta kuin se, että loppukohtauksessa katsomossa soi puhelin ja siihen vielä vastattiin... Huh huh!

 Tähtitaivasko eteemme avautuu? Ei, vaan tarkemmin katsottuna siinähän on kerrostaloja, joiden ikkunoissa siellä täällä loistaa valo. Ihmisiä pienissä kodeissaan, jokaisella oma tarinansa kerrottavana. Kaiken keskellä pieni talo, jonka kiinnelainaa on hartaudella maksettu ja pian koittaisi vapaus. Pieni talo, joka on samalla koti - paikka, jonne niin isä kuin pojatkin palaavat reissuiltaan. Yksinäinen kauppamatkustaja (Jorma Böök) astuu esiin laukkuineen. Joku miehen olemuksessa saa heti liikuttumaan ennen kuin yhtäkään repliikkiä on lausuttu. Mies vaikuttaa uupuneelta, mutta kasvoilla paistaa toivo ja ammattiylpeys.

Jorma Böök ja Raisa Vattulainen / (c) Jaakko Manninen

 Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on ensiesitetty jo vuonna 1949, mutta pelottavan ajankohtainen sekin vaan on edelleen. Koko elämä on uhrattu työlle ja maineen ja kunnian tavoittelulle, siinä sivussa on unohdettu se, että olisi tärkeämpääkin kuin raha ja bisnekset. Puheet ovat täynnä ilmaa ja valhetta, unelmat toisten unelmia. Mitä MINÄ haluan elämältäni ja kuka minä oikeastaan edes olen? Tärkeitä asioita ja hienoja ajatuksia virtaa mieleni perukoille koko ajan. Ihmisarvo, markkinavoimien mahti, menneisyys ja tulevaisuus, omat ja toisten haaveet, menetetyt tilaisuudet. Myös läsnäolon ja kuuntelun taito sekä rakkaus, niin myötä -kuin vastamäessäkin.

 Tummanpuhuvasta lavastuksesta pidin kovasti. Synkkiä sävyjä esitys on tulvillaan, ainoat valonpilkahdukset nähdään ihmisten kasvoilla. Takaumissa pojillakin on tulevaisuus edessään, silmät loistavat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Myöhemmin ilme on vakavoitunut ja katsekin on painunut alas. Tärkeää olisi löytää oma paikkansa tässä maailmassa ja olla kunniaksi niin itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta sepä ei olekaan niin yksinkertaista. Pojista nuoremmalla, Happylla (Miikka Tuominen) on huikeita visioita, mutta aika tuntuu kuluvan juhlimisen parissa ja naisia pyöritellessä. Vanhemmalla veljellä, Biffillä (Joni Leponiemi) on jokin kipeä salaisuus, joka painaa mieltä. Kunpa osaisi valita oikeat sanat oikealla hetkellä, sille jonka ehdottomasti pitäisi osata kuunnella.

Joni Leponiemi, Miikka Tuominen ja Jorma Böök / (c) Jaakko Manninen

 Surumielinen musiikki puree luihin ja ytimiin. Joskus on tapahtunut niin, että minulle tulee katsomossa kesken kaiken suorastaan pakottava tunne mennä lavalle roolihenkilöiden luokse ja rutistaa oikein kovaa ja kuiskata korvaan samalla, että "kaikki järjestyy!" Jospa se olisikin niin helppoa! Ja silläkö voisi saada roolihenkilöt tekemään kenties toisin? Pöh. Nyt se tunne tuli taas. Jorma Böök on loistava Willy Lomanin roolissa, pieni ihminen suuressa maailmassa. Hienovaraista, pienieleistä, ja siksi aitoa ja koskettavaa. Erityisen tarkalla silmällä seurasin Joni Leponiemen vahvaa työskentelyä. Kovasti hän on ollut mieleeni aiemminkin, mutta nyt mies on löytänyt tulkintaansa jotain aivan uutta vaihdetta ja sävyjä. Hienoa! Ohjaaja on totisesti luottanut tekstiin ja näyttelijöihin, kiitos siitä.

 Näytelmän jälkeen olo oli kuin Samuli Edelmannilla viimeviikkoisen Vain elämää-jakson pyörteissä. Olo oli kovin raskas, mutta hyvällä tavalla. Pari viikkoa sitten huikean Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeenhän pelkäsin myös, että sen jälkeen mikään ei tunnu miltään eikä missään. Voin nyt huojentunein mielin todeta, että kyllä tuntuu. Kauppamatkustajan kuolema osui suoraan sieluun ja sydämeen, juuri oikealla tavalla.

 "Ihminen ei ole kuin omena, josta voi haukata parhaat palat ja loput voi sitten heittää pois".

 Kauppamatkustajan kuolemalle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Ihanat ihmiset / Q-teatteri

Ihanat ihmiset / Q-teatteri

Ensi-ilta 18.9. 2014,

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala

Rooleissa : Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Elina Hietala ja Jani Volanen

 Q-teatterissa on aina jotenkin kotoisa olo. Ajatuksiini vaipuneena istuin yleisölämpiössä hetkeä ennen salin ovien aukeamista, päässäni pyöri vielä edellisiltainen Kansallisteatterin Vanja-eno. Yritin saada aatoksiani uudelle taajuudelle. Yhtäkkiä vieressäni istunut tuntematon mieshenkilö tarjoaa minulle Sisu-pastilleja. Ping. Nyt ollaan Q-teatterissa, ja sitten olikin jo aika mennä katsomon puolelle.

 Ihan ensimmäiseksi Jani-Matti Salon lavastuksesta tulee mieleeni joku muotikatalogi. Kaikki jotenkin natsaa toisiinsa ja on tyylikästä, mutta jotenkin kylmää. Lisää tyyliä saapuu paikalle avioparin muodossa (Jani Volanen ja Minna Haapkylä). Alkukohtausta otetaan uusiksi useampaan otteeseen, pienin muutoksin. Lopputulos on kuitenkin koko ajan sama, ja homma menee poseeraukseksi. Mieleeni tulee jostain syystä joku 80-luvun hieno musiikkivideo ja jopa Kellopeliappelsiini. Esitys koukuttaa heti alkumetreillä ovelalla tavalla. Ihan kuin katselisi unta, jossa outo käänne toisensa perään toistuu ja teki miten päin vaan, käänteet eivät miellytä.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Aviopari tapaa yökerhossa villin ja vapaan neidon (Elina Hietala), jonka saavat maaniteltua jatkoille luokseen. "Te olette ihania ihmisiä!" tyttö julistaa ja hetken kuluttua ihmiset ovatkin rumia. Päältä kauniita, mutta sisältä mustaa. Jatkobileissä jännitettä riittää ja mieleen hiipii ajatus, että tässä ei kyllä hyvin käy. Vai käykö? Tytön veli (Jussi Nikkilä) saapuu myöhemmin tiedusteluretkelle pariskunnan luo sattuneesta syystä. Mitä oikeasti tapahtui? Mikä ero on katsomisella ja näkemisellä? Entä kuulemisella ja kuuntelulla? Lopussa en ollut oikein varma, että mikä oli totuus ja kenen oli totuus. Ärsyttävän ovelaa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Näyttelijäntyön juhlaahan tämäkin on. On nautinnollista seurata hyvin erityylisiä tyyppejä, joista jokainen loistaa omalla tavallaan. Tarkkaa ja täsmällistä työtä, kevyttä liitelyä ja rajumpaa otetta.

 Mieleeni jäi vielä palavat lentoliput, räjähtelevät minivesimelonit, ranskankielinen puhelu, kadonnut kännykkä...

 Q-teatteri onnistuu jälleen tekemään tyylipuhtaan, mielenkiintoisella tavalla erikoisen näytelmän. Koukussa ollaan!

 Ihanat ihmiset saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Vanja-eno / Kansallisteatteri

Vanja-eno / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja suomennos Paavo Westerberg (suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa)

Rooleissa : Eero Aho (Astrov), Krista Kosonen (Jelena), Heikki Nousiainen (professori Serebjakov), Terhi Panula (Maria Vasiljevna), Emmi Parviainen (Sonja), Seppo Pääkkönen (Telegin), Kristo Salminen (Vanja) ja Seela Sella (Marina).

Eero Aho, Krista Kosonen ja Kristo Salminen / (c) Stefan Bremer

 Vanja-enosta on kirjoitettava hiukan eri tavalla.

" Rakas Vanja-eno,

 olemme tavanneet kerran aikaisemminkin, yli kymmenen vuotta sitten. Etkö muista? Älä välitä, en muista minäkään. Istun tällä hetkellä hotellini aulassa tietokoneella, minulla on 15 minuuttia aikaa. Tiedän, että se ei riitä. Yritän kuitenkin. Haluan kertoa siitä, mitä minulle äsken tapahtui.

 Yli neljä tuntia sitten seisoin avecini kanssa Kansallisteatterin pääovien edessä ja sanoin, että minua jännittää. Miksikö? Minua jännitti siksi, että odotukseni näytelmän suhteen olivat korkealla ja jos ne täyttyisivät, tuntuisiko sen jälkeen mikään enää miltään. Toinen meistä istuisi ensimmäisessä rivissä, toinen nelosrivissä. Sovimme, että tilanteen niin vaatiessa vaihtaisimme väliajalla paikkoja. En ole tottunut istumaan eturivissä, mutta minä sain käteeni juuri sen lipun.

 Väliajalle lähdettäessä pyyhin käsivarsistani ja kasvoistani vesipisaroita, paidanhelmani tuntui kostealta. Olin saanut kasteen, kirjaimellisesti. Hakeuduin seuralaiseni luo, emme aluksi saaneet sanotuksi mitään. Silmistä kuitenkin näki, että nyt on kolahtanut ja kovaa. Ei tullut mieleenkään vaihtaa paikkoja, suorastaan janosin istumaan jälleen eturintamaan.

 Ja nyt istun tässä koneen ääressä. Oloni on jotenkin tyhjä, mutta kuitenkin niin täynnä. Tältä tuntuu ihmisestä, joka on kokenut jotain henkilökohtaisesti merkittävää. Hymyilyttää, hetken kuluttua haikeus täyttää mielen. Havahdun omista ajatuksistani, on jatkettava kirjoittamista, sillä aika kuluu. Se kuluu liian nopeasti. On lopetettava. Jatkan huomenna, lupaan sen. "

Eero Aho ja Emmi Parviainen (c) Stefan Bremer

 " Rakas Vanja-eno,

 nukuin yöni levottomasti. Heräilin tämän tästä, päässäni soi "vieläkö on villihevosia". Naurattaa. Mietin eilistä ja sitä mitä näin ja koin. Massiiviset tummanpuhuvat lavasteet pyörivät, ihmiset ramppaavat ovesta sisään ja ulos kiihtyvällä tahdilla. Mihinkään ei kuitenkaan päästä. Ihmiset pyörivät lavasteiden mukana ja ovat samassa paikassa mistä lähtivät. Ovia avataan ja ovia suljetaan, varmistetaan oikein, että ovi menee varmasti kiinni.

 Vettä, paikallaan seisovaa vettä. Peseydytään, virkistäydytään, kastutaan, haudutetaan. Vesi ja viina virtaa. Kaikkienaikojen ryyppyreissukohtaus huvittaa vieläkin. En olisi pannut pahakseni, jos joku olisi kaatanut minunkin päälleni ämpärillisen. Väliajan jälkeen jäljellä on vain hiekkakasoja ja hiekka valuu sormien lävitse kuin tiimalasissa.

 Nautin näyttelijäntyöstä suunnattomasti. Lavalla nähtiin huikea määrä karismaa, nuorempaa ja vanhempaa. Aina ei tarvitse edes sanoa mitään, silmistäkin näkee jo paljon ja siitä sain nauttia eturivissä. Välillä en tiennyt, että minne olisin katseeni kohdistanut. Yksi on loistava ja toinen vieressä tykittää vieläkin paremmaksi. En pysty nostamaan mitään yksittäistä suoritusta ylitse muiden, sillä tässä jos missä kokonaisuus toimi täydellisesti. Nautin lavasteista, puvuista, äänimaailmasta, valoista, puhutusta kielestä.

 Kun lähdetään, lähdetään ovet paukkuen ja suurieleisesti. "Minä lähden nyt, koska on mentävä!" ja kas, pian ollaankin takaisin. Ei niin vain mennäkään. Koko tilaa käytetään hyödyksi. Hämmästyttää, miten syvä näyttämö on.

 Tsehovin klassikon Suomen kantaesitys oli Kansallisteatterissa lokakuussa, sata vuotta sitten. Sata vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin niin lyhyt. Ihmisillä samat haaveet ja unelmat, tehdyt ja tekemättömät teot, pettymykset elämässä ja rakkaudessa, ymmärtämättömyys siitä mitä lähiympäristössä ja maailmalla tapahtuu... Kaikki kulkee mukana, halusit tai et.

 On elettyä elämää, on elämätöntä elämää. Elämättömät vuodet ovat vielä edessä päin, ja niitä on monta. On hyvin pitkälti minusta itsestäni kiinni, millaisiksi nuo vuodet muodostuvat. Mieleeni jäi lopussa avonaiseksi jäänyt ovi.

 Minun oveni on myös auki, enkä aio istua täällä odottamassa, että joku siitä tulisi. Minä menen siitä itse ja katselen maailmaa uusin silmin. Kiitos Sinulle, Vanja-eno. Kun aika on kypsä, tulen luoksesi uudelleen ja katselen tätä kaikkea hiukan kauempaa.

 Ikuisesti Sinun "

 Tiivistettynä : Minä taisin nähdä parhaimman näytelmän ikinä. Tuntuuko tämän jälkeen mikään miltään? Sitä en tiedä, sen aika näyttää. Kansallisteatterin Vanja-enolle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Kristo Salminen (c) Stefan Bremer

Carola - Ei aina käy kuin haaveillaan / Hämeenlinnan Teatteri

Carola - Ei aina käy kuin haaveillaan / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Johanna Reilin (käsikirjoitus Tuija Wuori-Tabermannin kirjan pohjalta)

Lavalla Birgitta Putkonen

Muusikot Kalle Penttilä ja William Suvanne

 Carolan kappaleet tulivat minulle viimeistään tutuksi reilut kymmenen vuotta sitten, kun Hämeenlinnan Kesäteatterin "Keinukallion tanssit"-näytelmässä kuultiin monta tämän ainutlaatuisen ja monipuolisen laulajattaren tunnetuksi tekemää sävelmää. "On hunajainen muisto tuon kesän nyt vain" jäi mielen perukoille sen verran vahvasti soimaan, että oli hankittava kokoelma-cd, jota aika tiuhaan kuuntelinkin seuraavana syksynä. Vaikka en ole sitä levyä aikoihin kuunnellutkaan, vahvisti se mielikuvaani Carolasta upeana, tummaäänisenä tunteiden tulkkina.

 Hämeenlinnan Teatteri räväytti sitten eteeni Carolasta uuden puolen, josta en aiemmin tiennyt mitään. Laulajatar kärsi suunnattoman voimakkaasta esiintymispelosta, jota lievitettiin lääkkeillä ja alkoholilla. Suunnaton helpotus oli päätös esiintymisten lopettamisesta, ei enää suorittamista ja jatkuvaa laittautumista. Voi vain olla ja nauttia tekemättä mitään, kulahtaneet villasukat jalassa. Lopettamispäätöksen jälkeen hän teki vielä menestyksekkään paluun 80-luvun puolella. Mieleeni painui käsiohjelman takanakin mainittu lause "Mä pelkään myöntää itselleni, että halu laulaa ei ehkä lähdekään musta itsestäni, vaan toisten ihmisten tarpeista."

(c) Hämeenlinnan Teatteri

 Birgitta Putkonen ei pyri tekemään suoraa näköiskuvaa tummaäänisestä laulajattaresta, mutta hienosti hän tulkitsee niin rakastumiset, arjen haasteet, pelkotilat ja uran nousuhetket. Birgitan Carola on avoin ja toiveikas, mutta samalla kovin hauras ja haavoittuvainen. Kaikesta näkee, että hänen ja ohjaaja Johanna Reilinin välillä vallitsee syvä luottamus. Esitys ei kaunistele mitään, se on rohkea ja rehellinen veto. Ammattitaitoiset muusikot vielä lavalla tukemassa kuin itse Carolalla konsanaan.

 Pidin kovasti siitä, että Verstas-näyttämö oli tällä kertaa muunnettu vähän hämyiseksi jazz-kapakan tyyliseksi paikaksi ja että katsomossa saattoi halutessaan siemailla samalla vaikkapa lasillisen viiniä tai olla siemailematta. Katsoa vaan ja nauttia, kuunnella mitä päähenkilöllä on kerrottavana. Pidin myös tavasta, millä Carolan rakkaudet esiteltiin. Rakkaushan on kuin villapaita, joka lämmittää, joten silitettävän paidan kaulusta nuuhkiessa ja paita päällä voi tuntea toisen läheisyyden ja lämmön. Ja sitten paita meneekin vaihtoon ja uutta kuosia tilalle.

(c) Tommi Kantanen, HMLn Teatteri

 Tuttuja kappaleita kuullaan tietenkin ja itselleni tuli yllätyksenä se, miten monella eri kielellä laulaminen luonnistuikaan. Tunteet vaihtelivat, kun kuljettiin herrojen kanssa pellon laitaa tai kuunneltiin meren laulua. Monia minulle uusia, upeita kappaleita kuultiin, ja niistä monet herkistivät mielen oikein kunnolla. Mukaan vielä huilu, saksofoni, haitarikin. Aika täydellistä. Usein laitoin silmät kiinni ja fiilistelin, annoin musiikin viedä.

 Ainut miinus tulee äänentoistosta. Välillä etenkin saksofoni soi niin kovaa, että korviin sattui ja paikoitellen Birgitta Putkosen vahva ääni kuului liian voimakkaana. Tällä volyymilla esitys olisi kuulunut loistavasti vaikkapa Vanaja-salin takimmaisellekin penkkiriville, nyt oltiin kuitenkin huomattavasti pienemmässä tilassa ja ääntä tuntui paikoitellen olevan liikaakin. En tiedä, istuimmeko sitten otollisessa paikassa vai mikä oli.

 Carolalle neljä tähteä ja lisäkiitokset mielenkiintoisesta käsiohjelmasta ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Ensi-ilta 12.9. 2014, kesto 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa: Saara Lehtonen, Antti LJ Pääkkönen, Sami Uotila, Hanna Kaila ja Antti Korhonen

Tuotanto : Polar Illusions

 Kolme pientä porsasta - musikaalin tekijätiimi George Stiles & Anthony Drewe on kolmekymmenvuotisen uransa aikana palkittu useasti, mm. Olivier-palkinnolla parhaasta musikaalista. Itse en ole herrojen tuotoksiin aiemmin tutustunut joten siitä en osaa kirjoittaa sen enempiä, mutta asiaan paremmin vihkiytyneille molemmat ovat takuuvarmoja nimiä hittimusikaalien takana. Possujen lisäksi on nuoremmalle väelle syntynyt musikaali Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Kolme pientä porsasta sai kantaesityksensä vuonna 2012 Singaporessa ja Euroopanvalloitus alkoi Lontoosta keväällä 2013. Ja nyt siis Suomessa, jihuuu!

Koo, Ni ja Pee / (c) Polar Illusions

 Tarinahan on tuttu. Kolme pientä porsasta rakentavat kukin oman talonsa, ja niitä sitten Iso Paha Susi puhkuu kumoon minkä ehtii. Aluksi tosin lähdetään liikkeelle nykyhetkestä, jolloin possut tunnetaan ympäri maailmaa ja kuvista päätellen käyty onkin ihan joka kolkassa Taj Mahalia myöten. Nämä possut eivät olekaan ihan mitä tahansa saparopeppuja, repäisevällä biisillä esittäydytään ja riimit ovat kyllä hallussa. Niin ja nimethän ovat tietysti Pee (Antti Korhonen), Koo (Saara Lehtonen) ja Ni (Antti LJ Pääkkönen).

 Vaan palataanpa vielä ajassa taaksepäin. "Sorkka irti!" Sikolätti uhkaa käydä ahtaaksi ja Äiti (Hanna Kaila) lähettää possusensa samantien pakkaushommiin ja maailmalle. Kepin päähän pussukat ja matkaan. Maailma on kaunis sian silminkin, vaan kannattaa olla varuillaan, sillä jossain saattaa hiippailla Iso Paha Susi (Sami Uotila). Ensi-illassa tupa oli täynnä ja ilahduttavan paljon lapsiakin. Jo alkupuolella tuli selväksi, että eri asiat naurattavat aikuiskatsojia. Kohtalaisen nokkelia sutkauksia niin possujen kuin sudenkin suusta lenteli. Itseäni huvitti suuresti etenkin juuri osuvasti paikalle hiippaileva "kätevä myyntimies", joka kauppasi talonrakennusaineita ja sortui Koo-possun mukaan ihmiskauppaankin (tästä tarkemmin lopuksi).

 Possut olivat selkeästi luonteeltaan erilaisia, eivät siis samasta muotista. Pee panosti hyvään kondikseen, Koo arvosti vihreitä arvoja ja Ni filosofoi "lukeminen kannattaa aina"-tyylillä. Meininki oli varsin reipas koko ajan ja talonrakennuspuuhat etenkin sujuivat iloisesti laulellen. Aluksi lavastepuoli projisointeineen vaikutti hiukan oudolta, mutta rakennushommissa palikat pääsivät kunnolla oikeuksiinsa ja olikin mielenkiintoista seurata, miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Iso Paha Susi (ja pöllöt) / (c) Polar Illusions

 Mutta jestas mikä Iso Paha Susi! Tässähän tarjoiltiin kunnon englantilainen aamiainen suoraan tarjottimelta, possuilta löytyi "papua ja pekonia" ja sudessahan oli "munaa", jos näin voi asian ilmaista. Väärinymmärretty Susi kiusoittelee ja keimailee (mainio pöllökuoro laulaa takana) ja vetelee melkoiset tanssimuuvit parketilla. Tupsahdettiinpa sitä yleisönkin joukkoon, josta pienimmät "kananuggetit" yleisön joukossa painautuivat tiiviimmin turvallisen aikuisen kylkeä vasten. Susihan meinasi varastaa koko shown ainakin minun silmissäni, ja suuresti hihitytti se, että possujahdissa käytettiin mm. ilmaisuja "Happy Meal-ateria" sekä ilmakuivattu kinkku. Nyhtöpossua jäin vähän kaipaamaan.

 Napakankestoinen musikaali sai varsin hyvälle tuulelle! Sopivan hauska, riittävän jännä ja ennen kaikkea ammattitaitoisesti toteutettu. Maskit ja muuvit toimivat hienosti, Mielelläni näkisin Suomessa musikaalin myös Kultakutrista, olisi suuri ilo kuulla karhujen aarioita siitä, kuka on syönyt puurot.

 Olisi ehdottomasti pitänyt olla jotain pinkkiä päällä. Possut rulettaa asenteella ja hyvällä energialla, nämä eivät jouda/joudu herra Snellmannin matkaan. Possuilla on muuten myös omat nettisivut!

 Kolme pientä porsasta saa neljä tähteä ****. Röh!

 ps. Ai niin se "heiniä kauppaava" myyntimies... Ensimmäiset vuoteni asuin mummolan yläkerrassa omakotitalossa. Olimme kerran kyläilemässä isäni työkaverin luona, ja hän asui kerrostalossa. Leikin talon lasten kanssa pihalla, ja mukana oli myös Heini-niminen pikkutyttö. Minulta kysyttiin, että "tykkäätkö sinä Heinistä?", johon olin vastannut, että "Kyllä minä niitä kotipihassa aina rouskuttelen". Tästä syystä huvitti suuresti Koo-possun tokaisu, koskapa vastaavaa ei ole sitten lapsuuden tullut eteen, heh.

Haastattelussa Elias Salonen

Elias Salosen tapasin toukokuun puolivälissä 2014 Ravintola Sävelessä Helsingissä.

 Vuonna 1994 syntynyt Elias on horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä oon Helsingin Malmilta kotoisin, 13-vuotiaaksi asuin siellä ja sitten muutettiin Porvooseen isäni työn perässä. Nyt asun taas takaisin Helsingissä. Kallion lukion kävin ja rantauduin takaisin tänne”, Elias selvittää ja vartti puhutaan Kalliosta ja sen hyvistä ja huonoista puolista...

Mitä harrastat? ”Aika paljon viime vuodet mun harrastukset on pyöriny teatterin ympärillä. Liikuntaa pyrin harrastamaan, käyn kuntosalilla ja lenkillä esimerkiksi. Nyt tänä keväänä mä oon aloittanut lauluharjoitukset Jukka Nylundin opissa, hän on kyl terävä alan ammattilainen, jos saa mainostaa tässä välissä! Mä oon ollut aika epävarma laulaja aiemmin, ja nyt oon saanut tosi paljon itsevarmuutta.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En mä kyl osaa. Joskus 7-vuotiaana oon harrastanut pianonsoittoa ja opin soittamaan esim. ”Joulupuu on rakennettu”, mut sit menikin liian vaikeaksi heheh.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Sanotaan vaikka että mulla on aika hyvä läsnäolo. Ja oon myös aika herkkä, ei siitäkään varmaan haittaa ole.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Teatterin näkökulmasta kaikista eniten mä haluaisin osata tanssia. Kyllä mä sitä laulamistakin haluaisin oppia enemmän, mutta senhän mä oon nyt pistänyt jo aluilleen”, Elias myhäilee.

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy kyllä muita. Oikeastaan lähes kaikki sukulaiseni ovat opettajia, onhan niissä ehkä jotain yhtäläisyyksiä.”

 Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä yleensä? "Ollessani ekalla luokalla koulussa meillä oli ihan mielettömän hyvä Kristiina-niminen opettaja ja me tehtiin pari kertaa vuodessa esityksiä kouluun. Muistan ekan kerran kun näyttelin, tehtiin hääaiheinen näytelmä ja halusin näytellä ihan välttämättä pappia. Sain yleisön nauramaan, ja se tuntui kauheen siistiltä. Siitä se innostus sitten lähti, ja 7-vuotiaasta alkaen oon tehnyt koko ajan enemmän tai vähemmän jotain. Yläasteella oli pieni tauko, mutta Kallion lukiossa aloin sitten taas tehdä.”

”Koulussa oli teatterikerho ja ala-asteella olin myös sellaisessa teatterikerhossa, joka oli koulun ulkopuolella. Tietysti olin kaikissa kevät-ja joulujuhlanäytelmissäkin aina mukana. Jostain tuli mieleen nyt sellainen tapaus, että koulussa oli Kalevala-juhla ja näyttelin Lemminkäisen vaimoa. Mun paras kaverini oli Lemminkäinen. Olin silloin 8-vuotias. Heh! Ja ekan luokan kevätjuhlassa tehtiin esitys nimeltä ”Sammakkosaari”, mä näyttelin siinä suurta sammakkotietäjää.”

Elias (c) Teatterikärpänen

Kerro vaikka niistä kamerajutuistakin. ”Joo! 13-vuotiaana mä tein ekan kamerajuttuni, se oli Taideteollisen Korkeakoulun lyhytelokuva ”Repeämä” ja siinä tutustuin ohjaaja Oskari Sipolaan, jonka assistenttina oon nyt tulevana kesänä yhdessä leffaprojektissa. Oskarin kanssa oon tehnyt paljon proggiksia, ystävystyttiin tuon jutun myötä. Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjauksessa oon tehnyt sellaisen jutun kuin ”Pullukat”. Ai se tuli taas telkasta just! Mä olin siinä se tanssijapoika.”

”Lukioaikoina eli 2012 mä pääsin Kellariteatteriin ja oon ollut siellä muutamassa jutussa. Kotikadussa mä olin pari vuotta mukana. Sit olin ”Jäminkipohja”-nimisessä novellilyhärissä. Nyt kesällä näyttelin mun ekan roolin pitkässä elokuvassa. Oulun Kaupunginteatteriin päädyin siten, että ohjaaja Fiikka Forsman oli nähnyt tän Jäminkipohjan telkasta ja hän laittoi mulle viestiä, että olisinko kiinnostunut tulemaan Ouluun ”Toiset kengät”-näytelmän päärooliin ja saisinko koulun kanssa järkättyä kursseja. Innostuin heti totta kai ja menin juttelemaan opon kanssa. Saatiin järkättyä asiat. Joulukuussa aloitettiin sitten treenit, ja koko kuukausi meni mulla siinä, että oppi ylipäätään olemaan isolla lavalla. Tammi-ja helmikuu treenattiin tiiviisti, tosi rankkaa ja tosi opettavaista oli se. Joulukuussa vielä lentelin Oulun ja Helsingin väliä, mutta vuodenvaihteen jälkeen kun treenit lähti kunnolla käyntiin, mä asuin Oulussa ihan viikonloputkin. Maaliskuussa oli ensi-ilta ja nyt viime viikonloppuna oli viimeiset esitykset. Oli kyllä kokemus, jota en ikinä vaihtaisi pois!”

Mikä on seuraava siirtosi? ”Ainakin ajattelin pitää loman. Kaikenlaista pientä viritelmää on, mutta aika auki on tulevaisuus. Ihan kivaa.”

Mikä muu ala mahdollisesti kiinnostaisi? ”Ohjaaminen kiinnostaa kyllä. Ja mä seuraan urheilua aika paljon, että urheilutoimittajan ammatti voisi mua kiinnostaa kyllä.”

Miksi teatteri, miksi näyttelijäksi? ”Huh, mikä kysymys! Sellaista fiilistä ei vaan saa mistään muusta, kun on lavalla. Ei mulla oo mitään parempaakaan vastausta tähän. En mä saa vastaavia kicksejä mistään muusta. Siksi!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne muuttuneet? ”Totta kai ne on muuttuneet sen myötä, mitä enemmän on päässyt tekemään. En mä todellakaan pidä itseäni mitenkään näyttelijänä vielä. Tuo Oulun reissu oli kyllä kaikista konkretisoivin juttu. Tajusin sen, että sielläkin on näyttelijöitä, joilla on samaan aikaan kolme ison lavan juttua meneillään, uusien treenausta joka päivä ja ilta, ja vielä lisäksi perhe. Miten paljon aikaa se viekään, et ei se oo niin, että mennään vaan ”vähän näyttelemään”. Se on pirun rankkaa työtä ja aikamoista paloa ja antautumista vaativaa. Tuo ”Toiset kengät” kesti melkein kolme tuntia ja olin koko ajan lavalla, ja harjoitusten aikana joskus tuli sellainen tunne, että mä en pysty tähän, tää on niin vaikeeta. Tän vuoden aikana on kuva muuttunut kyllä realistisemmaksi, mutta siitä huolimatta mä haluan tehdä tätä, ehkä jopa enemmän kuin ennen”, Elias intoilee.

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”Voi, vaikka ketä. Ekana tulee mieleen Eero Aho. Niin paljon on huikeita tyyppejä. Heidi Herala, Seppo Maijala, Taneli Mäkelä, Aake Kalliala, Mikko Leskelä Oulusta... Ulkomaisista leffatähdistä Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Christoph Waltz, Uma Thurman, Meryl Streep.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Jennifer Lawrence!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Voisin laulaa Vesa-Matti Loirin kanssa Lapin kesän.”

Mikä on omasta mielestäsi tärkein/onnistunein roolityösi toistaiseksi? ”Kyllä mä vastaan tähän tuon Oulun jutun, se on kasvattanut mua niin paljon. Kamerahommista vaikkapa Jäminkipohja.”

Onko sinulla jotain tiettyä roolihaavetta? ”Jos en vastaa tähän mitään konkreettista? Mä saan tosi usein ns. kiltin pojan rooleja. Haluaisin tehdä jonkun ihan päinvastaisen roolin, pahiksen.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa noin yleensä? ”Ehkä se, kun se tapahtuu just siinä hetkessä, ja se on yleisön ja näyttelijän välinen juttu, jos verrataan esimerkiksi kameraan. Se on myös mageeta, että joka esitys on erilainen ja jokainen yleisö tuo aina erilaisen fiiliksen.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika"? ”Mulle tulee ekana mieleen yksi oma esimerkki, joka liittyy ”Toiset kengät”-näytelmään. Näytelmässä mun ensi-ihastustani esitti yksi Sanni, joka on samanikäinen kuin minä ja hän sairastui yllättäen. Näytelmän ohjaaja hyppäsi sitten paikkaushommiin, ja sehän toimi loistavasti. Samassa näytelmässä vanhemmat ihmiset esittävät alakoululaisia, ja siinä ei ole mitään omituista. Leffassa moinen ei toimisi, mutta teatterissa illuusio pysyy”, Elias pohtii.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, joita mä nään ja tapaan inspiroi mua tosi paljon.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä poden, ensiyleisö on kaikista pahin ja jännitys sitten pienenee esitys esitykseltä. Se ilmenee mulla sillai, että aamusta asti jo vähän tuntuu ja ruoka ei oikein maistu ja on todella levoton olo muutenkin. Aina kun mua jännittää, mä ravaan eestaas enkä pysty olemaan paikallani ollenkaan. Jännitys on kyllä ihan kiva tunne kuitenkin, koska se kuuluu asiaan. Ensi-illan alla ei ole kyllä mikään kiva olo...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita huomaat toistavasi esityspäivinä tai juuri ennen esitystä? ”Ei mulle ole ehtinyt vielä muodostua mitään kaavoja, mutta en mä lavalle halua ihan kylmiltään mennä. Käyn lenkillä, venyttelen. Oulussa esitys oli niin pitkä, joten mä aina pari tuntia ennen esitystä mietin sen koko näytelmän läpi reploineen kaikkineen. Pari kertaa kokeilin tehdä ilman sitä ja oli heti paljon epävarmempi olo, joten kyllä mä tarvitsin sen mielessäläpikäymisen.”

Kerro joku kommellus. ”Onhan niitä. Kellariteatterissa mulla ja yhdellä Jaakolla oli pelkät toogat päällä ja tarkoitus oli tiputtaa yhden tytön päälle lumihiutaleita eli paperisilppua. Yhdessä esityksessä mä sitten huomasin, että mun tooga lähtee tippumaan ja en voinut sille enää mitään, joten se putosi mun päältäni. Oli mulla onneksi boxerit jalassa! Repliikkimokiahan on sattunut useammankin kerran.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kevääseen liittyy paljon hyviä muistoja, aloin seurustella silloin.”

Käytkö katsomassa muiden teatterien esityksiä? ”Kyllä mä pyrin käymään, kavereiden juttuja varsinkin. Musta on tosi kiva käydä katsomassa teatteria. Aina vähän harmittaa, jos ei pääse katsomaan jotain tiettyä juttua. Viime aikoina on jäänyt erityisesti mieleeni Helsingin Kaupunginteatterin ”Kohtauksia eräästä avioliitosta”. Se aihe oli ehkä kaukana omasta elämäntilanteesta, mutta ihan pelkästään sen näyttelijäntyön takia meni kylmät väreet. Merja Larivaara ja Eero Aho oli todella loistavia siinä.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Sillä ei ole väliä, kuinka paljon elämässäsi on päiviä, vaan sillä kuinka paljon päivissäsi on elämää.”

Onko jotain muuta, mitä haluaisit ehdottomasti itsestäsi vielä kertoa? ”Hmmm.... sen voisin sanoa, että mä oon hirveen neuroottinen ihminen! Aina kun mä menen nukkumaan, mun pitää ensin tarkistaa, että kaikki sähköjutut on varmasti pois päältä ja ovet on lukossa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Vesa-Matti Loiria ja Aku Hirviniemen kaikkia Putous-hahmoja.”

Mikä sarjakuvahahmo/fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Batman. Jaa miksi? Siksi, koska se on paras. Siinä on syvyyttä ja se on äijä.”

Jos sinulla olisi joku erityiskyky ja sitä kautta joku ”supersankaruus”, mikä se kyky olisi ja mikä olisi hahmosi nimi? ”Hahah! Tän nimi olisi Elmeri ja se osaisi laulullaan lumota kaikki. Tosi katu-uskottava tyyppi, hahah! Viitta heiluen menisi tuolla ja laulaisi...”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se olisi kyllä aika ainutkertainen kokemus, et kannattaisi ottaa kyl kaikki irti siitä päivästä. Tekisin kaikkia sellaisia juttuja, mitä miehet ei voi tehdä. Jaa mitä? No mä menisin baariin ja testaisin, että onko miehet oikeesti niin helppoja tapauksia. Miten helppoa olis saada mies tarjoamaan drinkki.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Voisin ottaa sinne Trivial Pursuitin ja opetella ne kaikki kysymykset ulkoa. Kun tuun talvipesästä ulos, haastaisin kaikki pelaamaan. Mulle on jäänyt siitä traumoja, kun aina häviän. Ruuaksi ottaisin intialaista ruokaa, tikka masalaa tai vastaavaa.. Tutti Frutti Passion-karkkeja pitäisi myös olla ja vanilja-cokista.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Siellä pitäisi olla hyviä kirjoja paljon, patja, peitto ja tyynyjä. Ja joku iso screeni, mistä voisi katsella urheilua.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin nähdä, miten ne pyramidit on rakennettu. Olisi myös kiva nähdä äidin ja isän nuoruusaikoja.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen käymään kotona ja sitten menen varmaankin moikkaamaan mun yhtä oululaista kaveriani, jolla oli tänään TeaK-haku. Pelaan vähän pleikkariakin ehkä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kesä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Marraskuu

Mikä sytyttää sinut? - Innostuneet ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Meren kohina

Mitä ääntä inhoat? - No se liitujuttu, tai haarukka lautasta vasten!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viininmaistelija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Oon niin huono siivoamaan, eli siitä ei tulisi kyllä mitään.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Eiköhän ne pari juttua voida antaa anteeksi, joten tänne vaan!

Haastattelussa Veikko Pulli

 Teatterin monitoimimies Veikko Pullin tapasin Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa heinäkuussa 2013 (kyllä vaan, tästäkin on vierähtänyt jo yli vuosi...) kesäteatterin lauantain tuplaesitysten välisellä tauolla.

Vuonna 1988 syntynyt Veikko on horoskooppimerkiltään härkä. ”Mä oon Tyrvännöstä kotoisin, tällä hetkellä asun Parolassa ja niillä Hattulan kulmilla olen asustellut koko ikäni.”

Mitä harrastat? ”Moneen vuoteen en ole ehtinyt oikein harrastamaan mitään, kaikki aika menee tavalla tai toisella teatterin parissa. Tai no, periaatteessa Hattulan teatteri on mulle harrastus. Muulle harrastustoiminnalle ei vaan ole aikaa.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Heh... No, mä en osaa sanoa ”ei”. Se on kaiketi se mun vahvuuteni/heikkouteni...” Veikko naurahtaa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mä luulen, että se vahvin halu kääntyy ehkä musiikin puolelle, ja siitä nimenomaan joku instrumentin soittaminen. Se on alue, joka mua kiinnostaa. Suuta osaan soittaa ja kännykkää, mutta mitään muuta en sitten osaakaan. Pikkupoikana tosin soitin vuoden verran klarinettia, mutta sitten jouduin valinnan eteen. Vaihtoehtoina oli klarinetin soitto tai Miniteatteri, ja liityin sitten Miniteatteriin. En kadu päätöstäni, mutta mietin, että olisin voinut olla fiksu ja säilyttänyt ne molemmat. En tiedä olisiko siitä ollut hyötyä, mutta iloa ainakin.”

Jos nyt tarttuisit soittimeen, mikä se mahdollisesti olisi? ”Kyllä mä luulen, että tarttuisin klarinettiin edelleen. Se on persoonallinen soitin ja sitä ei löydy ihan joka kulmasta. Uskon, että se sopisi mun tyyliini.”

Löytyykö suvustasi muita teatterin parissa työskenteleviä? ”Ei löydy muita. Mä olen ollut meidän suvun ”musta lammas” siitä lähtien, kun en halunnut mennä ammattikouluun putkimieheksi, vaan halusin lukioon ja sitä kautta Teatterikorkeakouluun. Sen olen kuullut, että äidin puolen suvussa pari sukupolvea taaksepäin olisi ollut joku ns. kyläviihdyttäjä, mutta se on ehkäpä ainoa jonka tiedän.”

Missä vaiheessa olet ensimmäistä kertaa kiinnostunut teatterista? ”Hattulan kirkkoherra muistuttaa mua aina siitä, että mä olen ollut nelivuotiaana Tyrvännön enkelikirkossa enkelinä, mutta varsinainen teatteriharrastus mulla alkoi 7-vuotiaana. Silloin liityin Hattulan Harrastajateatterin lapsiryhmään ja siitä se sitten oikeastaan lähti. Koulussa mä olin aina näyttämöllä, oli juttu mikä tahansa, eikä siinä aina välttämättä tarvittu näyttämöäkään, heh. En tiedä mikä mut teatterin pariin veti, kai se on se itsensä nolaaminen, joka kiinnostaa! Kavereitakin oli toki mukana, mutta samaa innokuutta ei sieltä löytynyt.”

Muistatko ensimmäisen roolisi? ”Muistan kyllä, ei sitä voi unohtaa. Se oli Hattulan harrastajateatterissa ja vuosi oli 1995. Mannerheimin Lastensuojeluliitto täytti silloin vuosia ja me tehtiin sellainen koulukiusaus-aiheinen juttu alakoululle, ja mä esitin siinä M.A.L.L.I.-miestä, joka saapui aina erilaisiin kiusaamiskohtauksiin paikalle ja kertoi, miten asia tulisi hoitaa. Muistan sen ikuisesti...mulla oli punainen viitta ja punainen lippis, johon oli tehty foliosta antennit. Se oli hienoa aikaa!” Veikko muistelee lämmöllä.

Missäs vaiheessa menit sitten Miniteatteriin? ”Sinne menin 1999. Siinä kävi niin, että harrastajateatterin nuorten ryhmä hiipui ja yritin jostain löytää korvaavaa ryhmää tilalle. Tätini sitten ehdotti Miniteatteria, ja sinne suuntasin. Aluksi olin mukana opetusryhmissä ja kerhoissa ja sitten näytelmissä. Aulangon Satuteatterissa olin ensimmäistä kertaa mukana kesällä 2000 Ronja Ryövärintyttäressä. Tutustuin siellä mm. Suonpään Sauliin ja Virtasen Mikkoon. Miniteatterin toiminnassa mä olen edelleenkin mukana, olen johtokunnassa. Olen ollut sekä näyttelijänä että valosuunnittelijana siellä, ja viimeisin juttu, missä olin mukana, taisi olla ”Kipinähai” syksyllä 2008. Siihen tarvittiin isokokoista vajaaälyistä pikkuveljeä, ja mua pyydettiin mukaan...”

”Lavalla mä olen Hattulan Harrastajateatterin ja Miniteatterin lisäksi ollut Parolan Musiikkiteatterissa (mm. Kesäyön uni), Lautsian Kartanoteatterissa (mm. Viulunsoittaja katolla-musikaali) ja Teatteribarrikadissa (Kyrsyä). Tekniikkapuolella olen tehnyt sitten useammassakin eri teatterissa.”

Tiedän mitä teit viime kesäteatterissa (c) Teatterikärpänen

Opiskelet tällä hetkellä? ”Kyllä, mä oon Metropolia Ammattikorkeakoulussa esittävän taiteen koulutusohjelmassa esitys-ja teatteritekniikan suuntautumisvaihtoehdossa. Huh mikä nimi! Valmistuttuani musta tulee esitys-ja teatteritekniikan medianomi, ja valmistun keväällä 2015. Opinnot aloitin syksyllä 2011.”

Oletko koskaan hakenut Nätyyn tai TeaKiin? ”En koskaan. TeaKiin mä olin hakemassa valo-ja äänisuunnittelun laitokselle ja olin jo hyvässä vaiheessa ennakkotehtävissä, mutta se vähän kariutui sitten. En nähnyt, että se olisi kuitenkaan mun paikkani. Tää Metropolia on enemmänkin mun juttuni”, Veikko summaa.

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä oon tehnyt nuorisotyötä/sosiaalipuolta jonkun verran. Pari vuotta sitten syksyllä mulla oli sellainen kausi, ettei ollut oikein muita hommia, ja koska olen ollut myös seurakuntatyössä paljon mukana, niin sitä kautta olin puolisen vuotta seurakunnalla nuorisotyössä. Sitä hommaa mä voisin kyllä tehdä, jos taide ei tarjoaisi mulle sitä mitä haluaisin.”

Onko sinulla ammatillisessa mielessä ns. esikuvia? ”Hienoja taiteilijoitahan on Suomi täynnä, tunnettuja ja tuntemattomiakin. Mä oon niin paljon eri ihmisiä tavannut näissä teatteripiireissä, että kädet ei riittäisi jos niitä kaikkia upeita tyyppejä lähtisin luettelemaan. Ns. vanhan koulukunnan jäärät mua on erityisesti aina kiinnostaneet... Jos sitten lähdetään ihan julkkispuolelle, niin pikkupojasta asti olen kyllä ihaillut Vesku Loiria, Heikki Kinnusta ja kumppaneita. Ne, jotka nolaavat itsensä televisiossa, ovat mulle idoleita! Musiikkipuolelta kuuntelen kovasti radiota ja Spotify soi myös, ja sit ihan tietyistä Semmarit eli Seminaarinmäen Mieslaulajat on mun ihan ehdoton suosikkini, ja se on ainut jota kuuntelen ihan kokonaisuutena, muilta kuuntelen vaan yhden hitin ja sit vaihdan jo artistia.”

Luettelepas nyt vielä, että mitä kaikkea olet teatterin parissa tehnyt! ”No oon ollut lavalla näyttelemässä. Oon ohjannut pari juttua Hattulassa, käsikirjoittanut myös. Hattulan Harrastajateatterissa olen puheenjohtajana ja siinä roolissa olen tehnyt kaikenlaista. Oon ollut graafikkona, tiedotusvastaavana, tiedottajana, kuvaajana, editoijana tehnyt taltiointeja, valo-ja äänisuunnittelijana, valo-ja äänitarkkailijana, Kaupunginteatterissa olen valomiehenä mm. operoinut seuraajaheitintä eli liikuttanut lamppua kun suuri tähti juoksee pitkin lavaa... Täällä Kaupunginpuistossa mulle on tullut sitten näyttämömestarin, vahtimestarin ja nyt viimeksi käyttöpäällikön tehtävät, eli sitä kautta olen saanut kosketusta kokonaisvaltaiseen teatterin pyöritykseen. Puvustamaan en ole joutunut kertaakaan. Tarpeistoa olen kyllä tehnyt. En ole meikannut enkä kammannut. Kuiskaajana olen ollut ja lippuja olen myynyt. Kahvia olen keitellyt. Laulanut olen, mutta soittanut en!” Veikko luettelee kuin apteekin hyllyltä.

Mitkä työt ovat mahdollisesti olleet ne itsellesi merkittävimmät, vai pystyykö niitä laittamaan järjestykseen? ”Näytteleminen on ollut sydäntä lähellä, jossain kohtaa se tosin selkis mulle, että en tee siitä ammattia, mutta pidän sen rakkaana harrastuksena, ja sitten käännyinkin sinne tekniikan puolelle ja sieltä etenkin valotekniikka on tullut itselleni läheisimmäksi niistä alueista. Kaikki muukin on ollut mukavaa, mutta ei yhtä antoisaa ja miellyttävää tehdä. Siinä hommassa varmasti tuun jatkamaan. Kokonaisuuden hallintakin on hyvin mielekästä, ei mikään ylimmän johtajatason kaiken hallinta, vaan se, että on mahdollisuus tehdä kaikkea. Täytyy vielä todeta, että päivääkään en oo tehnyt sellaista, mistä en tykkäisi. Näyttämölläoloajoista etenkin se Kyrsyä jäi kyllä vahvasti mieleeni, jos joku yksittäinen pitäisi mainita, ”kauhukesäteatteri” on aika erikoinen lajityyppi...” muistelee Veikko, ja luettelee samaan hengenvetoon monta muutakin jollain tavalla merkittävää työtään kun vauhtiin pääsee. Lista olisi kohtuullisen pitkä lueteltavaksi...

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa noin yleensä? ”Yhteisöllisyys, ihmiset sekä työryhmässä että katsomossa ja se välitön palaute, joka siinä ympärillä leijailee. Nämä on ehdottomasti parasta.”

Näyttämöllä ollessasi podetko ramppikuumetta? ”Kyllä vaan. Mua ihan pelottaa, jos ei yhtään jännitä kun menee näyttämölle. Silloin tietää, että nyt ei homma suju, koska siitä pienestä jännityksestä ja sen laukeamisesta tulee ainakin mulla se kantava voima näyttämölle. Tekniikkapuolella ihan sama homma, kyllä mulla se jännitys on sielläkin mukana ja kaikissa hommissani. Loppuaplodeissa se vasta laukeaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Siellä harrastajateatterin lastenryhmässä kävi kerran niin, että mulla oli kiirevaihto pukuhuoneessa ja meillä oli niin, että oli näyttämö ja siinä vieressä tyttöjen pukuhuone ja sitten poikien pukuhuone. Mä juoksin näyttämöltä poikien pukuhuoneeseen, tein sen vaihdon ja kuulin juorukaiuttimesta, että mun iskuni on tulossa ihan kohta. Juoksin takaisin näyttämölle, ja kas, mun housuni valahtaa alas. Se ei onneksi tapahtunut näytöksessä, vaan taisi olla kyseessä kenraaliharkat. Ratkaistiin se homma sitten niin, että vaihdettiin pukuhuoneet toisinpäin. On sitä kaikkea muutakin tapahtunut, housut ratkesi kesken Palatsitanssiaisten Verkatehtaalla, Viulunsoittajassa penkki romahti meidän alta ja lisäksi mä olen aika kova jekuttaja, mitä tulee viimeisiin näytöksiin. Se on sitten ihan oma lukunsa”, Veikko naurahtaa.

Käytkö katsomassa myös muiden esityksiä ja onko joku esitys jäänyt erityisesti mieleesi? ”Kyllä, niin paljon kuin vaan suinkin ehdin ja varsinkin ”vanhojen tuttujen” esityksiä ja paikoissa, joissa olen itsekin ollut mukana tekemässä tavalla tai toisella. Ypäjän ”Viulunsoittaja katolla” jäi kyllä mieleeni, se oli ihan huikeaa. Kun sellainen määrä ihmisiä tuodaan lavalle, niin huh huh. 40 näyttelijää ja kuorolaista, 20-henkinen orkesteri, yksi hevonen...”

Onko sinulle jotain mottoa? ”Kyllä!” vastaa Veikko lyhyesti ja ytimekkäästi.

Mistä haaveilet? ”Mä haaveilen siitä, että mä saisin tehdä työtä josta välitän ja jota rakastan, ja siitä, että toiset ihmiset nauttii siitä, että mä teen sitä työtä. Sitä se on ollut, mutta että se jatkuisikin myös. Ja kaikki muu, mitä mulla elämässä on, antaa mulle voimaa siihen lopputulokseen.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Teräsmiehenä mä ehtisin tekemään nopeammin asiat loppuun, mutta Batmanina mulla olisi enemmän vehkeitä tehdä ne hommat loppuun. Kissanaisena mä saisin paljon miestyövoimaa mukaani auttamaan, se tosin antaisi ehkä vähän väärän kuvan musta... Kyllä mä se Teräsmies olisin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tietenkin siivoisin kodin, pesisin ikkunat, tiskaisin astiat, laittaisin ruokaa... hyi mua! Tietenkin mä toivoisin, että se päivä osuisi just kuukautisten aikaan, jotta mä saisin luvan kanssa olla pahalla päällä – tai olla olematta! Mekkojahan voi pitää ilman naiseuttakin ja oon pitänytkin vähän liiankin monta kertaa kaikenlaisissa esityksissä. Eikun nyt mä tiiän! Mä ostaisin paljon Muumi-tikkareita ja vetäisin niitä vähän epäilyttävällä tavalla keskellä toria ja katsoisin, miten ihmiset reagoi... ja kertoisin kaikille kuka mä oon!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin mun vanhat kalenterini mukaan ja viihdyttäisin itseäni tutkimalla niitä. Evääksi pitäisi olla tomaatteja ja juomaksi kotitekoista mehua, hunajalla makeutettuna.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajankohtaan tai hetkeen, minne matkaisit? ”Kyllä mä menisin Antiikin Kreikkaan katsomaan, että mikä oli Deus ex machina. Ja katsomaan teatteria, et miten ne on saaneet silloin luotua akustiikan, jota nykyään ei pysty enää tekemään. Sen haluaisin kokea.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Onnettomuus

Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkhele

Mitä ääntä rakastat? - Kalenterin muistutusääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kun kynsillä vedetään sukkahousuja pitkin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taksikuski

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tehdastyöläinen

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Et sitten osannut sanoa EI!

Caterpillars / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Caterpillars / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Ensi-ilta 31.7. 2014 Hippalot-lastenfestivaaleilla, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Tuotanto Kallo Collective

Ohjaus Thomas Monckton

Lavalla Thomas Monckton ja Jenni Kallo

 Viime vuonna Verstas-näyttämöllä nähtiin ilmiömäinen The Pianist, jossa Thomas Moncktonin epäonninen hömelö pianisti yrittää saada konserttia aikaan, heikoin tuloksin. Kaikenlaista muuta kohkaamista kyllä syntyi. Suureksi riemukseni tänä syksynä samalla näyttämöllä vierailee Caterpillars, jossa jättikokoiset perhosentoukat seikkailevat. Esitys on Kallo Collectiven ensimmäinen lapsille suunnattu esitys, mutta kummasti yleisön joukossa oli vanhempaakin ikäpolvea, itseni mukaanlukien.

Ihanat toukat! (c) Kallo Collective

 Aluksi näyttelijät esittelevät, mitä tuleman pitää. Tarkoitus olisi kertoa lyhykäisesti perhosen vaiheet munasta toukaksi ja koteloksi, ja ihan ei päästä yhteisymmärrykseen siitä, missä järjestyksessä nämä tapahtuvat. Tuulessa liehuvia kukkia ja sählääviä nukettajia, joiden käsissä mehiläiset tipahtelevat tai poksahtelevat rikki ennen aikojaan. Sitkeät esiintyjät eivät kommelluksista huolimatta lannistu, vaan asenteella jatketaan, kera hauskojen ilmeiden. Perhonen munii pari munaa, jotka kierros kierrokselta suurenevat ja pian edessämme on pari hahmoa, joiden edessä Munamieskin kalpenee. Jättikokoisia perhosentoukkia! Yleisöstä kuuluu lasten iloinen kikatus ja tirskunta, aikuiset hekottelevat. Nälkäiset toukat syövät ahneina kukkia ja käydään sitä vähän eturivin väkeäkin maistelemassa. Lopulta ötökkäät vetäytyvät "telttoihinsa" yöpuulle ja kas, kohta paikalla liihottelee kaksi kaunista perhosta.

 Toukat etenkin ovat hillittömän näköisiä ja liikkuvat hauskasti, vedet silmissä nauretaan. Kaikenlaista sitä keksitäänkin! Esitys oli hyvin kompakti kestoltaan ja hyvin pienimmätkin katsojat malttoivat pysyä paikallaan. Caterpillareissa ei myöskään puhuta lainkaan, vaan käytetään monenlaisia muita ilmaisukeinoja aina eleistä ja ilmeistä tanssin liikekieleen, eli tämä sopii mainiosti esitettäväksi missä päin maailmaa tahansa.

 Pulskat toukat ovat Hämeenlinnan Teatterissa nähtävillä vielä 10.9. parin näytöksen verran (klo 10 ja klo 18) sekä myöhemmin joulukuussa. Kallo Collectiven sivuilta löytyi tämä hauska video harjoitusprosessista...

 Caterpillars saa neljä tähteä ****.

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu, Verkatehdas HML

Ensi-ilta 11.6. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Matti Kuikkaniemi

Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Eppu Salminen, Turkka Mastomäki, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta ja Saara Lehtonen (kesällä Suvi-Maaria Virta)

 Kesäkuussa nähtiin Joensuussa Aurinkorinteen kesäteatterissa Junnu Vainion lauluihin perustuva Albatrossi ja Heiskanen- musiikkinäytelmä (käsikirjoitus Jukka Virtasen), ja yleisön pyynnöstä esitystä toivottiin nähtäväksi myös täällä Hämeenlinnan suunnalla: työryhmässä kun oli mukana monta hämeenlinnalaisille tuttua henkilöä ja kesäteatterireissu Joensuuhun asti tuntui liian pitkältä matkalta monelle, Niin myös minulle. Olen nähnyt esityksen Hämeenlinnan Kesäteatterissa muutama vuosi sitten ja täytyy myöntää, että esityksestä ei silloin jäänyt yhtään mitään mieleen. Jostain syystä esityspäiväkseni valikoitui silloin SDP:n tilausnäytös, ja jumalaton helle ja ylipitkät puheet ennen esitystä veivät mehut minusta niin, että lopulta odotin vain kotiinpääsyä...

 Mitään suurta juonellista ilotulitusta Albatrossi ja Heiskanen ei tarjoa. Viisikymppisiä juhlitaan ja samalla muistellaan menneitä ja mietitään, mitä Ruotsiin lähteneelle Heiskaselle mahtaa kuulua. Oikeastaan sitten harjoitellaan musiikkinäytelmää, joka toisi kaiken tämän ilmi. Roolihenkilöinä vilahtelevat mm. Turkka Mastomäen esittämä pankinjohtaja sekä Anneli Ranta verevänä kaunottarena, joka lankeaa kaikkiin miehiin. Varsinaisena dynamona toimii Eppu Salmisen antaumuksella tulkitsema ärrävikainen Heiskanen, jonka meno oli varsin irtonaista. Joensuussa Mirkun roolissa nähtiin Suvi-Maaria Virta, mutta häntä ei Hämeenlinnassa nähty, vaan roolin teki suureksi ilokseni Saara Lehtonen (hän oli samassa roolissa täällä kesäteatterissa, jota en olisi kyllä muistanut).

Rapujuhlissa Eppu Salminen ja Jarkko Tiainen / (c) Satu Söyrinki (kuva Joensuun esityksestä) 

 Junnu Vainion kappaleiden ystäville esitys on melkoista herkkua. Lauluja on esityksessä paljon ja tunnelmat vaihtelevat riehakkaista rapujuhlista "Kotkan poikii ilman siipii"-tyylisiin herkistelyihin. Viinan kanssa läträtään ja käydään yleisessä saunassa sekä kuljetaan ahon laitaa ilman paitaa. Yleisö palkitsi kaikki kappaleet väliaplodein ja muutenkin tuntui viihtyvän.

 Ennalta mietin, että miten kesäinen teatteriesitys saadaan toimimaan pelkistettynä versiona Vanaja-salin suurella lavalla, mutta hyvinhän se toimi. Esitys oli ehkäpä konserttimaisempi, mutta mikäpäs siinä. Lauluvoimaa ja -taitoa porukasta löytyi, kuten myös bändistä.

 Ulkona oli kaunis ja aurinkoinen syksyinen sää, ja tämä toi vielä mukaan tuulahduksen menneestä kesästä. Oikein viihdyttävä Albatrossi ja Heiskanen! Yleisö pyysi vielä encoreakin, jossa vähän vihjaistiin vielä mahdollisuudesta kuulla Junnun ns. tuhmempaa tuotantoa. Sitä ei valitettavasti (ja ehkä hyvä niin) kuultu, joten lauloin sitten kotimatkalla ääneen pari kappaletta.

 Albatrossi ja Heiskanen saa neljä tähteä hyväntuulisesta, ammattitaitoisesta toteutuksesta ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Mustapukuinen nainen / Tampereen Teatteri

Mustapukuinen nainen / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2014, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti

 Tampereen Teatteri on viime vuosina erikoistunut jännäreiden esittämiseen (Murhaloukku, Kylmä murha) ja mikäpä siinä, tätä lajityyppiä voisi olla mielestäni vieläkin enemmän. Sen verran kutkuttavan fiiliksen tämäkin näytelmä jälleen jätti.

 Mustapukuinen nainen perustuu Susan Hillin kauhuromaaniin "The Woman in Black" ja näytelmä on pyörinyt ainakin Lontoossa vuosikaudet. Pari vuotta sitten sai ensi-iltansa myös elokuva, jonka pääosassa nuorena lakimiehenä nähdään Daniel "Harry Potter" Radcliffe. Jännä yhteensattuma muuten, perjantaisen ensi-illan jälkeen elokuva nähtiin Nelosella heti seuraavana päivänä (en uskaltanut katsoa sitä kuin osittain...).

 Näytelmä lähtee käyntiin näytelmäharjoituksena. Asianajaja Kipps (Jukka Leisti) on hakeutunut teatterialan ammattilaisen (Esa Latva-Äijö) luo oppiin, jotta osaisi oikeaoppisesti kertoa tarinansa sukulaisilleen ja ystävilleen. Kipps sai muinoin tehtävän mennä setvimään edesmenneen rouva Drablow´n papereita Ankeriasräme-nimiseen paikkaan jossain huitsin nevadassa, ja rouvan talollekin pääsi vain laskuveden aikaan. Reissussa tapahtui jotain kammottavaa ja painajaiset ovat piinanneet Kipps-parkaa siitä lähtien. Tarinansa kerrottuaan hän toivoisi vihdoin saavansa mielenrauhan.

Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti / (c) Harri Hinkka, TT

 Aluksi mieleeni tuli parikin muuta näytelmää; 39 askelta ja jopa Kiviä taskussa. Leisti hyppää lennossa roolista toiseen vähän kökösti, koska näyttelijäähän hänestä ei saa sitten millään. Ammattilaisen opissa sivuhahmot alkavat pikku hiljaa löytää oikeanlaista otetta, ja Latva-Äijön näyttelemä näyttelijä hyppää Kippsin saappaisiin. Esitys lähtee lentoon kuin varkain.

 Lavasteitahan tässä ei liiemmin ole - vain taustakangas, pari ovea ja muutama tuoli sekä arkku, joka tarvittaessa muuntautuu vaikkapa hevosrattaiksi. Kaikki muu luodaan valoilla, savulla, äänitehosteilla ja heijastuksina kankaalle. Suuri merkitys on myös sillä, mitä katsoja luo omassa päässään ja mielikuvituksessaan. Pahinta on pelätä sitä, mitä ei edes näe, eli valo jos on kohdistettuna toisaalle, miettii jo mielessään, mitä pimeydessä luuraakaan... Sydän hakkasi jo valmiiksi kun arkkua tai ovea avattiin, kauhuleffoista tuttu säpsähdyskikka lienee siis liiankin tuttu. Ja kyllä vaan, hikikarpalot kohosivat otsalle kun sivusilmällä näin katsomon käytävällä omituista liikettä...

 Alun käynnistelyn jälkeen tästähän kehkeytyi pirullisen ovela näytelmä, jossa teatterin taika nappaa otteeseensa. Mielikuvitus on tehdä itselle tepposet ja se jos mikä on piinallista. Poislähdettäessä pilvetkin lipuivat Keskustorin yllä pahaenteisesti kuun eteen ja parikin kertaa tuli vilkuiltua taakseen.

 Lisää näitä! En suosittele heikkohermoisille, mutta muille kyllä. Mustapukuiselle naiselle neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen