Lainavaimo / Lilla Teatern

Lainavaimo / Lilla Teatern

Ensi-ilta 16.1. 2015, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jordi Galceran

Suomennos Sanna Niemeläinen

Ohjaus Raila Leppäkoski

Rooleissa Sampo Sarkola ja Pekka Strang

 Viime lokakuussa Lilla Teaternissa sai ensi-iltansa "Kredit"-komedia, ja tasan kolme kuukautta myöhemmin ensi-iltaan tuli tämä Lainavaimo. Sama näytelmä siis, kieli vain vaihtui suomeksi? Ehei, sillä tällä kertaa kielen lisäksi roolit vaihtuivat toisinpäin. Ovela veto! Pitihän tätäkin versiota sitten lähteä katsomaan, näin siis esityksen jo ruotsinkielisenä marraskuun puolella.

 Tavallinen jamppa Antti Jaskari (Pekka Strang) on tullut hakemaan pankista lainaa. Alkutilanne on se, että herra Pankinjohtaja (Sampo Sarkola) on sanonut jyrkästi "EI", rahaa ei heruisi olemattomien vakuuksien vuoksi. Jaskari vetoaa vaistoon ja siihen, että toinen luottaisi hänen sanaansa. Ei tule kuuloonkaan, pankinjohtaja on tilanteen herrana ja kehottaa Jaskaria kokeilemaan onneaan jossain toisessa pankissa. "Kiitos ja näkemiin, työt ja seuraava asiakas odottavat!" Jaskari ei hevillä luovuta, ja huomattuaan perhepotretin työpöydällä tempaisee varsinaisen ässän hihastaan. Jos lainaa ei heru, hän aikoo vietellä pankinjohtajan kauniin vaimon ja se kävisi vieläpä todella helposti, koska hänellä sattuu olemaan "tiettyjä kykyjä" naisten suhteen.

Sampo Sarkola ja Pekka Strang (c) Henrik Schütt

 Melkoinen soppa ja tahtojen taistohan siitä syntyy, ja pian on pankinjohtaja onnistunut saamaan itsensä aikamoiseen ongelmatilanteeseen. Huvittavaa oli seurata pankinjohtajan muuttumista asiallisesta ja tyylikkäästä pukumiehestä hermoheikoksi änkyttäjäksi, joka polki jalkojaankin lattiaan kuin uhmaikäiset. Sanallinen kaksintaisteluhan tämä on, ja todella herkullinen onkin. Lisäksi kyllä huomaa, että herrat Strang ja Sarkola ovat tehneet paljon töitä yhdessä - yhteispeli on saumatonta ja luontevaa, ja sitä on katsojan ilo seurata.

Luulen, että Lainavaimo toimii paremmin niille, jotka eivät edellistä versiota nähneet lainkaan. Jostain syystä pidin ruotsinkielisestä versiosta enemmän, vaikken kaikkia yksittäisiä sanoja ymmärtänytkään. Jotenkin suomennoksessa käytetty kieli kuulosti korviini välillä oudolta, kummallisia sanavalintoja siellä sun täällä. Mikä ihmeen ukotus? En ole ikinä kuullutkaan kyseistä sanaa, vaikka aika outoja sanoja välillä itsekin käytän. Kreditissä mainittiin "trangia" ja luulin sitä ruotsinkieliseksi sanaksi, jonka merkitystä en tiedä. Sama sana tuli kuitenkin tässäkin eteen ja oli vain arvailtava, mistä on kyse. En edes tiedä, miksi takerruin tuollaisiin yksittäisiin seikkoihin, mutta jäi mietityttämään se, miten paljon merkitystä on kielellä ja sanoilla. Ja miksi näytelmä oli nyt kestoltaan vartin pitempikin?

 Lainavaimo on oivallinen esimerkki siitä, miten helposti tapahtumat riistäytyvät käsistä. Viihdyttävä tämä on, ja näyttelijät vievät kyllä pisteet kotiin tällä kertaa. Pankinjohtajan nimikin tulee lopussa ilmi.

 Lainavaimolle kolme tähteä ***.

(näin esityksen pressilipulla)

Syrjähyppy - Vaihtoehtoinen kulissikierros / Helsingin Kaupunginteatteri

Syrjähyppy - Vaihtoehtoinen kulissikierros / Helsingin Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 28.8. 2014, kesto noin 1h

Konsepti ja esiintyjät : HDC/Johanna Elovaara, Sofia Hilli/Jenni-Elina von Bagh, Jenny Jumppanen, Jyrki Karttunen, Kai Lähdesmäki, Heidi Naakka, Mirja Neuvonen, Mikko Paloniemi, Eero Vesterinen ja Sofia Ylinen

 Usein on harmittanut tieto siitä, että teattereissa kulissien taakse pääsee tutustumaan vain isommassa ryhmässä (työporukat, yhteisöt ym.) ja siten kaltaiseni "yksinäiset hiihtelijät" jää kaiken kivan ulkopuolelle tuon suhteen. Aivan mahtavaa, että Kaupunginteatterissa alettiin viime syksynä järjestää näitä hiukan toisenlaisia kulissikierroksia, jossa matkan varrella hieman ylläreitäkin...

 Varsinainen kulissikierros ei tarjonnut minulle juurikaan uutta tietoa, sillä olin syksyllä mukana bloggareille järjestetyllä kierroksella, jossa mm. lavastamot ja pukujen valtava määrä tulivat tutuksi. Mukaan tälle syrjähypylle lähdin ihan siitä syystä, että tiesin kierroksen varrella tapahtuvan paljon muutakin, kun vaan piti silmänsä ja korvansa auki. Opas tietysti kertoi talon historiasta ja knoppitietoa lukuina, mutta sitä kuunnellessa muualla tapahtui kaikenlaista. Tulipa käytyä myös suurella näyttämöllä kumartamassa!

(c) Jenny Jumppanen

 Melkoinen sokkelohan teatteritalo on ja ominpäin jos lähtisi seikkailemaan, eksymisen vaara olisi suuri. Portaita riittää, joten tämä kierros ei sovellu huonojalkaisille. Eikä totisesti heikkohermoisille... Kammottaa ajatuskin siitä maanalaisesta lammesta ja reiteistä, jotka johtavat Suomenlinnaan asti. Vähän saatiin esimakua kolkoista käytävistä jossain siellä syvällä. En ihan heti menisi niistä ovista sisään. Välillä oli olo kuin olisi seurannut jotain kammottavaa painajaista, tunnelma oli hyvin unenomainen välillä ja mieleeni tuli japanilaiset kauhuleffatkin.

 Koko ryhmä kuitenkin selvisi käytäviltä hengissä takaisin yleisölämpiöön, tietääkseni. Rouvilta sateli heti kehuvia kommentteja Nature Boyn laulajalle ja tanssijoiden komeille säärille. Olihan tämä mielenkiintoinen kokemus, jota suosittelen lämpimästi! Näitä kierroksia on luvassa useita vielä tämän kevään aikana, joten mukaan vaan!

Peppi Pitkätossu / Helsingin Kaupunginteatteri

Peppi Pitkätossu / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 15.1. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa : Anna-Riikka Rajanen/Maija Koivisto, Petrus Kähkönen, Raili Raitala, Ursula Salo, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Panu Vauhkonen, Inka Tiitinen, Tuukka Leppänen, Sauli Suonpää, Iikka Forss, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela ja Ilkka Kokkonen

 Pikkutyttönä tuli katsottua hyvinkin tarkkaan ja moneen kertaan kaikki Peppi-elokuvat telkasta. Ihailin Pepin energistä meininkiä, lemmikkiapinaa ja sitä, miten nokkelasti hän tyhmiä aikuisia aina höynäytti jos jonkinlaisella konstilla. Toivoin, että minulla olisi ollut Pepin kaltainen ystävä, joka veisi minut seikkailusta toiseen. Sellaista ei ollut ja oli käytettävä mielikuvitusta, ja kyllä mielestäni koin varsin seikkailupitoisen lapsuuden lemmikkiapinattomanakin. Ihme kyllä, tässä vuosien varrella olen nähnyt vain yhden teatteriversion Pepistä, yhtenä kesänä Hämeenlinnan Miniteatterissa ja se oli kyllä oikein hauska esitys, varsinkin kun rooleissa oli pelkkiä lapsia ja nuoria. Nyt nostalgiamatka lapsuuteen lähti käyntiin Helsingin Kaupunginteatterin lähtöruudun kautta.

Maija Koivisto, takana Kirsi Karlenius (c) Mirka Kleemola

 Mukava fiilis tuli heti aulassa, kun vastaani portaissa vilisti ensimmäinen Peppi-asuun pukeutunut pikkutyttö ja peppimekkoja taskuineen (ja lettejä) oli yhdellä jos toisellakin päällä. Myös itselläni, heh! Moni saattoi olla elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa ja kyllä siinä varmasti hämmästelemistä riitti, kun Huvikumpu liikkui työntövoimalla, Peppi ratsasti Pikku-Ukolla näyttämölle ja ihmeellisellä tavalla putkahti esiin muualta, kun oli juuri sekuntia aiemmin mennyt kauralaariin piiloon. Pepin maailma oli varsin värikylläinen, pidin kovasti ihanasta virkatusta mekosta ja virkatun peitteen sai myös Huvikumpu. Merirosvojen vaatteet tekivät myös vaikutuksen. Erikseen on siis mainittava kiitokset puvuista Riitta Röpeliselle ja lavastuksesta Markus Tsokkiselle.

Juppe, Jeppe ja Peppi / (c) Mirka Kleemola

 Näkemässäni esityksessä Peppinä heilui Maija Koivisto, ja varsin reippaan ja raikkaan tyypin hän Pepistä kyllä loi. Sisäinen aikuiseni huomasi muutaman kerran ärsyyntyvän tytön jatkuvasta lällättelystä ja huutelusta ja paikallaanpysymättömyydestä. Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) olivat kyllä Pepin rinnalla aika tylsiä, täysin hajuttomia ja mauttomia. En saanut hahmoista muutenkaan oikein otetta. En saanut lapsenakaan, mielestäni Tommi ja Annika olivat jo silloin liian lällyjä tyyppejä...

 Näissä koko perheen näytelmissä on kyllä parasta se, kun lapset kikattavat ja eivät malta innoltaan pysyä paikallaan. Sirkuskohtauksessa etsittiin voimamiehelle haastajaa ja edessäni yksikin pikkutyttö viittasi välittömästi! Monenlaista huutelua sieltä täältä kuului, toki myös perinteistä "kauan tää vielä kestää?"-kommenttia. Metrin säteellä minusta myös oksennettiin ja simultaaniselostettiin, eli vaari selosti sylissään istuneelle pikkutytölle lähes kaiken mitä lavalla tapahtui... Antakaa nyt lasten itse kokea oivaltamisen ilo! Hauskaa oli myös se, että aikuiset ja lapset nauroivat usein ihan eri jutuille. Muutama sanaleikki meinasi mennä kokonaan ohi, esimerkiksi poliisin "Älä soita poskea!" kun Peppi oli vastannut kysymykseen "Kuka muu muka?!" Pierutyyny toki naurattaa kaikkia ikään ja kokoon katsomatta, sehän on selvä.

 Parhaat naurut meikäläisellä kuitenkin kirvoitti hulvaton rosvokaksikko Jymy-Juntunen ja Kukkanen (Sauli Suonpää ja Iikka Forss). Mitä liikekieltä ja puheilmaisua! Tankotanssiakin hiukan nähtiin ja painiskelua painavan laukun kanssa, joka sisälsi kultarahoja. Rosmoista Kukkanen oli yhdistelmä hiihtäjälegenda Juha Mietoa ja vahvasti Turkuun viittaavaa murretta, hillitön sekoitus. Yhtä pöhköä meininkiä oli steppaavalla poliisikaksikolla Jeppe ja Juppe (jälleen Iikka Forss herkullisimmillaan ja Tuukka Leppänen), kaksikko tanssaili viitanliepeet liehuen ja etenkin Jepeltä tuli juttua siihen malliin, että pokassa oli pitelemistä näyttämölläkin. Saas nähdä mitä sieltä kauralaarin pohjalta seuraavaksi löytyy... Hupaisa hahmo oli myös rouva Ryppyliini (vai mikä se oli, rouva Ryöppyvaara, lempinimiä oli monta), Ursula Salo pääsi irroittelemaan oikein kunnolla liehuvine helmoineen ja melkoisine etuvarustuksineen.

Merirosvoja ! (c) Mirka Kleemola

Huvikumpu muuntui merirosvolaivaksi niin ovelasti, etten ehtinyt edes tajuamaan moista! Meri luotiin eteemme myös hienolla, yksinkertaisen nerokkaalla tavalla. Koulubussi myös miellytti silmääni kovasti. Pakko mainita myös loistoesimerkki siitä, miten sivuhahmoissakin otetaan ns. tilanne haltuun. Sauli Suonpään koululaisen innolla tokaisema "Jes!" ja housunnauhojen näpräys, toisaalla taas Iikka Forss istumassa järjestäjä-kyltti kaulassaan ja nykyajan miesihannetta kuvaava Keijo Koulunkäyntiavustaja (Unto Nuora) partoineen.

 Pepin tunnari on soinut ärsyttävyyteen asti päässä keskiviikosta lähtien. Suosittelen esitystä kyllä kaikille lapsille ja lapsenmielisille, ja mielelläni menisin katsomaan uudestaankin ihan vain nähdäkseni rosvojen sulavaa liikehdintää portaikossa ja katsomaan, kenellä pettää pokka tällä kertaa.

 Pepille hyvästä meiningistä neljä tähteä ****. Ja käsiohjelmassa mukana staattisia tarroja...

(näin esityksen pressilipulla)

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatteri

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Tamás Ascher

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin (minun näkemässäni esityksessä rengin roolissa oli tosin Markku Huhtamo)

 Kansallisteatterin ja Kaupunginteatterin Vanja-enot näkivät päivänvalon syyskuussa peräkkäisinä päivinä ja minähän se istuin Kansallisteatterin ensi-illassa. Ihan tarkoituksella pidin tietoisen välin näiden kahden version näkemisen kanssa - ja hyvä niin. Kansallisteatterin Vanja-enon jälkimainingeissa tosin kävi hetken mielessä, että jätän HKT:n kokonaan väliin. Onneksi en tehnyt niin. Loppuunmyydyt esitykset vielä onnekkaasti takasivat sen, että pääsin katsomaan tätä dream teamia vasta neljän kuukauden kuluttua ensi-illasta.

 Sinä iltana Helsingissä alkoi melkoinen lumimyräkkä ja mieletön tuuli, mutta pienen näyttämön katsomoon astellessani kaikki ulkopuolinen unohtui. Mikä jämähtänyt, kulahtanut tunnelma lavasteista huokuikaan, ja näyttämön suunnasta tuoksui nenääni vanha nahka. Lääkäri Astrovin (Martti Suosalo) nahkatakkihan se siinä lojui penkillä. Näytelmä käynnistyi hitaasti (mutta varmasti) kärpästen huitomisella ja koska istuin suhteellisen lähellä surinan lähdettä, mieli teki itsekin huitaista ärsyttäviä surisijoita naamani edestä häiritsemästä. Noh, "kärpäsiähän" tässä toki itsekin ollaan...

Jelena, proffa ja Vanja (c) Tapio Vanhatalo

 Reilut 2,5h myöhemmin aplodeerasin kämmeneni helliksi! Olin erittäin tyytyväinen näkemääni ja siihen, että olin tullut katsomaan. Täysin erilainen tulkinta Tsehovin klassikosta, aiempaan näkemääni verrattuna siis. Joskus joku yksittäinen näyttelijäsuoritus on ärsyttänyt tai onnistumisen puolesta on joutunut vähän jännittämäänkin. Nyt oli kiitollinen olo siitä, että tässä ei todellakaan tarvinnut jännittää kenenkään puolesta, pystyi siis rentona nauttimaan siitä, miten ajattomat teemat ja henkilöhahmot hiljalleen ovelalla tavalla heräsivät henkiin. Taitavaa näyttelijäntyötä on aina suuri nautinto seurata, ja lisäksi oli hienoa nähdä Santeri Kinnuselta vaihteeksi muutakin kuin farssia.

 Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa ja lisäksi mieleeni jäi paljonkin tiettyjä yksityiskohtia. Telegin, "Vohveli" (Pekka Huotari) pyörittämässä jännästi lankavyyhtiä käsissään, mikä ranneliike! Astrov pudottelemassa parin sanan repliikkejä "muina miehinä", tuntuu että Martti Suosalo hallitsee tuon tyylin kyllä parhaiten yskähdyksineen kaikkineen. Professorin (Esko Salminen) saapuminen ensi kertaa lavalle ja loistoesimerkki Esko Salmiselta siitä, miten käy kun karismalla otetaan ns. tila ja tilanne haltuun. Proffan Reino-tohvelit ja huokailu siitä, että hän ainoana osaa kunnolla elää. Jelenan (Anna-Maija Tuokko vielä parissa esityksessä) keinuva ja keimaileva kävelytyyli, vastaparina taas Sonjan (Iida Kuningas) tallustelu korottomissa kengissä. Jäin myös ensi kertaa miettimään sitä, miten monta kertaa minäkin olen saanut kuulla silmieni kauneudesta...

Vanja ja Sonja (c) Tapio Vanhatalo

 Suuren tunnemyrskyn valtaan en tästä versiosta joutunut, mutta kuten jo mainitsin, pidin tästäkin kovasti. Tunkkaisenoloisesta valtavasta esiripusta en kyllä pitänyt yhtään, musiikin pauhusta huolimatta tunnelma lässähti sen aikana ihan täysin ja huomasin joka kerta haukottelevani näytelmän jatkumista odotellessa.

 Haluan mainita vielä erikoiskiitokset käsiohjelmasta ja katsauksesta Vanja-enon vaiheisiin Suomen teatterikartalla. Ensiesityksestä on kulunut jo sata vuotta, mutta näytelmän teemat eivät muutu miksikään. Täällä sitä edelleen ihmiset surevat elämätöntä elämää, vastarakkauden puutetta, paikalleenjämähtämistä, ympäristön ja luonnon muuttumista, haaveiden murskautumista.

 Vanja-enolle vahvat neljä tähteä ****.

 ps. yksi Teatterikärpäsen tähtihetki tuli koettua näytelmän päätyttyä, kun sattuneesta syystä seisoin tuulessa ja tuiskussa henkilökunnan oven tietämillä ja pääsin ohimennen vaihtamaan muutaman sanan taksiaodottelevan Esko Salmisen kanssa. Mistäkö puhuimme? Säästäpä tietenkin, mistäs muustakaan...

 (näin esityksen pressilipulla)

Raipatirai, Vanja ja Astrov vauhdissa (c) Tapio Vanhatalo

Fabulous Bäckström Brothers / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Fabulous Bäckström Brothers / Kapsäkki (Spymonkey-yhteistuotanto)

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Toby Park (Spymonkey)
Apulaisohjaaja Aitor Basauri (Spymonkey)

Rooleissa : Petri Bäckström, Jouni Bäckström ja Jukka Nykänen

 Uuden teatterivuoden alkuun tuli tehtyä jälleen pieni aluevaltaus, kun tuulisena tammikuun tiistaina löysin itseni Musiikkiteatteri Kapsäkistä vailla aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitää. Luvassa kuulemma olisi Monty Pythonin ja Marxin veljesten hengessä tehty oopperan ja komedian yhteensulatus.

 Yhteentörmäys pikemminkin! Aluksi pianisti Jukka Nykänen selostikin, että tulisimme kuulemaan ja näkemään oopperan hiukkasfysiikasta, The God Particle nimeltään. Positronit ja elektronit menivät sujuvasti ohi hilseen heti kättelyssä, sen ymmärsin että toinen on toisen vastakappale kuten kaikessa kuulemma on. Jännä fiilis! Jossain taapertaa siis minunkin vastakappaleeni, hih! Lavalle saapuivat nuo mainiot Bäckströmin veljekset oopperan päärooleja esittämään, ja pientä nokittelua oli heillä heti havaittavissa. Selostuksista en paljoakaan ymmärtänyt, mutta hauskaa oli silti. Absurdia. Eturivissä eräs herra taisi tietää hiukkasfysiikasta enemmänkin ja ilmeistä päätellen nautti vieläkin enemmän.

Petri, Jouni ja kypärä jolla taisi olla joku ylevä saksankielinen nimikin ? (c) Alejandro Lorenzo 

 Noh, veljeksistä Petrillä olisi luvassa päärooli (sankaritenorin rooli) Richard Wagnerin Siegfried-oopperassa ja sitä lähdetään työstämään Jenkkilään. Velipoika Jouni haluaa matkaan mukaan, luvassa olisi road trip halki Ameriikan ja samalla voisi tutustua lähisukulaiseen paremmin. Hyvä idea. Mukaan tietysti pitää saada pianistivelho Jukka, ja pian ollaan "on the road again". Pianostahan saa kätevästi niin auton kuin baaritiskinkin.

 Älyttömäksi touhu meni vähintään siinä vaiheessa kun Jumalhiukkas-oopperassa selvisi, että on olemassa kvarkkeja ja niitä on ihan peräti kuutta eri "makua" : up, down, top, bottom, strange ja charm. Olin ihan varma, että nyt minua vedätetään ihan täysillä ja oli pakko Wikipediasta tarkistaa tämäkin fakta! Uskomatonta, näin se oikeastikin on. Muuta en Wikipedian selostuksesta sitten ymmärtänytkään. Huvitti myös se, että kvarkki tarkoittaa alkeishiukkasen lisäksi myös maitorahkaa. Sekin selitys sopisi kyllä tähän spektaakkeliin. Kvarkit painelivat synkassa pitkin ja poikin lavaa, olihan se ihan hulvatonta seurattavaa.

 Tokihan lavalle sitten saapui myös itse Richard Wagner (Jouni Bäckström) esittelemään Siegfried-oopperaa, josta nähtiinkin tiivistetty versio neljässä eri kohtauksessa. Lavalla nähtiin niin  pellavakutrinen sankari Siegfried (Petri B) miekkoineen kuin kääpiö Mime (Jouni B), lohikäärme Fafner (Jouni B, piano ja häntänä Jukka N) ja ihana neito Brünnhilde (tuntematon nainen yleisön joukosta). Hahaa, loistavaa oopperaa muuten! Tämänkaltaisia tiivistelmiä voisin sujuvasti katsella enemmänkin. Tuli sangen ylevä olo, nyt minäkin olen nähnyt ns. korkeakulttuuria... Näistä oopperapläjäyksistä ei tosin tullut Monty Python mieleen, vaan jostain syystä minä ajattelin, että vastaavaa viihdykettä voisi joku vieraileva teatteriseurue esittää esim. Musta Kyy-sarjassa. Ei huono vertaus sekään.

 Olihan tämä sangen viihdyttävä paketti! Komeaa laulantaa nähtiin ja soitantaa myös, vauhdissa lensi pianistin silmälasitkin yleisön sekaan yhden taistelukohtauksen tiimellyksessä. Monenlaista hauskaa kikkailua, etenkin muovimukien kanssa. Siitä löytyy muuten myös YouTube-video tämän linkin alta. Kevätuhri saa siinä vähän kyytiä!

 Huhtikuun puolivälissä on vielä kolme esitystä tästä, suosittelen lämpimästi! Tässä oli jokaiselle jotakin, oopperan ystävät saavat paljon irti, hiukkasfyysikot myös ja maitorahkan lusikoijat löytävät myöskin ihan uutta ajateltavaa.

Fabulous Bäckström Brothers saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Kristo Salminen

Kristo Salmisen tapasin lokakuun alussa 2014 Public Cornerissa Helsingissä.

Vuonna 1972 syntynyt Kristo on horoskoopiltaan leijona. ”Helsingistä oon kotoisin. Turussa oon asunut ihan lapsena vanhempieni (Esko Salminen ja Heidi Krohn) töiden takia. Olin 5-6- vuotias, kun sit muutettiin takaisin tänne Helsinkiin. Tällä hetkellä mä asun perheeni kanssa Espoossa.”

Mitä harrastat? ”Oon tehnyt lisäduunina näyttämötaistelujuttuja ja se on mulle myös tavallaan harrastus, kaikki mikä tavalla tai toisella sivuaa kamppailulajeja. Kun on kolme lasta, harrastukset on tätänykyä luokkaa liikunta ja lukeminen, jos niitä ehtisi edes joskus tekemään. Ei mitään sen suurempia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä oon soittanut bassoa 15-vuotiaasta asti, kävin silloin puoli vuotta tunneilla ja saavutin sen tason, minkä siinä ajassa voi saavuttaa. Sillä samalla tasolla mä olen pysynyt siitä lähtien. Välillä oon ollut piiiiitkät pätkät soittamatta ja sit esimerkiksi Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa mä soitin kontrabassoa ja elvytin sen taidon, jonka olin saanut aikanaan puolen vuoden soittamisen jälkeen. Monihan on sitä mieltä, että näillä taidoilla mulle olisi keikkaa basistina luvassa vaikka kuinka paljon!” naurahtaa Kristo.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Uuuuu! Omasta mielestäni mä oon mielettömän helppo ohjattava, mutta tätä pitäisi ehkä kysyä myös joltain ohjaajalta. Voi olla, että vastaus olisi ihan päinvastainen. Mä olen aika monipuolinen, olen tehnyt paljon erilaisia juttuja ja selvinnyt niistä, jos näin voi sanoa. Tää on arvostelulaji, mutta eri tavalla kuin esim. viisottelu. Joku urheilija voi sanoa, että kuula sujuu hyvin mutta keihäs ei. Kyllä mä mielestäni pyrin aina kuuntelemaan ohjaajaa ja olemaan monipuolinen. Näyttämötaistelu on joo eräänlainen erikoistaito, mutta niin vähän sellaisia juttuja tehdään, missä pääsisi itse käyttämään niitä taitoja näyttelijänä. Kun on mukana repertuaariteatterissa, aika vähän esim. seikkailujuttuja ja muita tulee vastaan. Niitä tehdään sitten kesäteattereissa enemmänkin, aina ei ole voimia ja resursseja lähteä enää kesällä niihin mukaan. Näyttämötaistelukoreografioita olen kyllä tehnyt esim. Kansalliseen useampia ja Kaupunginteatteriin, Kouvolaan Hamletiin ja Työvikseen Kahden herran palvelijaan, eli aika paljon jossain vaiheessa. Suomenlinnassa meni muinoin Veljeni Leijonamieli, siinä sain itsekin tapella mukana.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Ehkä se soittotaito olisi just sellainen. Osaisi suvereenisti soittaa. Ja kyllä mä hyviä laulajiakin ihailen, itse pystyn ns. kansanlaulutyyppisiin rallatteluihin. Oon itse asiassa aika kova musikaalifani ja niitä musikaalilaulajia katson ihan erityisellä kiinnostuksella. Musiikissa on voimaa, siinä on niin paljon kaikkea! Meidän homma on vähän toisenlaista, vaikka ei tässäkään mitään valittamista ole.”

Olet teatteriperheestä. Oliko sinulle jo lapsena selvää, että sinustakin tulee näyttelijä? ”Ei oikeastaan. Lapsena halusin, että musta tulee puuseppä. Olin ammattikoulussa puutekniikan peruslinjalla ja tavallaan sitten parin telomisenkin jälkeen tajusin, että se ei oo ihan mua varten sittenkään. Peruskoulun ja Teatterikoulun välissä mä tein aika paljon kaikenlaisia hanttihommia, olin esimerkiksi lähettinä. Olen mä harrastanut teatteria, ja on se teatteriasia koko ajan aika voimakkaasti ollut ”alla”, kun on nähnyt niin älyttömästi kaikenlaista pienestä pitäen. Siinä tietyssä välissä mulla oli voimakas teini-ikäisen kapinavaihe, et en halua tehdä niin kuin mun vanhempani ovat tehneet. Sen vaiheen jälkeen taisi mutsi sanoa mulle suoraan, että nyt on perseen noustava sohvalta ja jotain täytyy tapahtua. 18-vuotiaana menin sitten Teatterikoulun karsintoihin ja yksi syy siihen, että pääsin sisään oli varmaan se, että menin sinne aika naiivina ja lapsekkain, avoimin mielin. Rentona. Jos olisin pudonnut jatkosta, en tiedä olisinko enää ikinä päässyt sinne, koska kynnys olisi ollut niin korkea. Kouluaikana kävin sitten välissä intin (itse asiassa Parolannummella, Hämeenlinnan yössäkin tuli käytyä kerran heilumassa), eli koulu kesti viisi vuotta ja valmistuin 1997”, Kristo muistelee.

Muut mahdolliset opinnot? ”No puoli vuotta ”Vallilan Yliopistoa” eli Vallilan ammattikoulua ja lisäksi ne näyttämötaisteluopinnot Lontoossa.”

Kristo poseeraa Kansallisteatterin edessä / (c) Teatterikärpänen

 Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus huonona päivänä olen koittanut kaikenlaista miettiä, mutta mitään en ole vielä keksinyt. Kun on peruskoulupohjainen maisteri ja 42-vuotias mies, niin ei ihan hirveesti mahdollisuuksia ole. Plus että osa ihmisistä tunnistaa kyllä naaman, niin mahdollisen mussutuksen takia on vaikeeta kuvitella, että olisin vaikkapa ravintolassa tiskin takana hommissa tai ovella portsarina! Leikki sikseen, olen mä tätä vakavasti ajatellut, mutta mitään muuta en ole keksinyt. Nuorena mä haaveilin veneenrakentamisesta. Jos nyt oikein fantasioidaan, niin olisi mahtavaa tehdä itse huonekaluja, ei minään sarjatuotantona vaan yksittäiskappaleina. Yhä mä palvon niitä jakkaroita ja kukkapöytiä, joita meillä himassa pyörii sen mun lyhyen opintojaksoni jäljiltä. Ne on kestäviä, täyttä puuta ja ihan kelvollista käsityötä!”

Miksi olet näyttelijä (etkä puuseppä) ? ”Niinpä! Asiahan on niin, että pelkästä rahasta tätä ei tekisi hullukaan. Sitä on ihan mahdotonta ajatellakin, että niin olisi. Ihmiset pistää tässä itsensä niin likoon ja aina se ei onnistu. Yritystä kuitenkin aina on, ja sekin aiheuttaa oman tuskaisuutensa. Kai se on niin, että tähän jää koukkuun, siihen adrenaliiniin ja hyviin hetkiin, joita ei vaihtaisi kyllä mihinkään. Joku klassinen laulaja sanoi joskus näin, että ”Ääni toimii kerran vuodessa, ja jos silloin sattuu olemaan vielä konsertti samana päivänä, niin ai että se on hieno juttu!” Vähän samalla meiningillä mennään. Kyllä mä sitä välillä itsekin mietin, että mikä tässä on se juttu. On tää aika jännää, ja välillä vähän liiankin jännää. Lisäksi tarinat, illuusiot, yhteinen sopimus – ja kaikki se kun osuu kohdalleen.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Nuorena mulla oli järjettömiä visioita ja nyt vuosien myötä oon yrittänyt yksinkertaistaa omaa tekemistäni niin paljon kuin mahdollista. Päästäkseen johonkin sellaiseen, joka luo vaikutelman hienosta ja monimutkaisesta ajattelusta, on kuitenkin lähdettävä ihan nollasta ja ”missä tuoli on, istuuko tää tyyppi jossakin”-tyylisesti. Nuorempana ajettelin, että mukana on enemmän filosofiaa ja teoriaa. Lähtökohtaisesti se on niin, että esitys ei pelkästään miettimällä synny, vaan se pitää myös tehdä. Asioiden konkretisoituminen ja käytännöllistyminen on tullut mukaan.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Se on ehkäpä omiin ja porukan valintoihin luottaminen. Kukaan muu sitä juttua ei tee. Vaikea kysymys muuten! Tää on tullut jo vuosia sitten mukaan. Jokainen katsoja muodostaa oman mielipiteensä esityksestä ja välillä tuntuu siltä, että kaikki ovat nähneet ihan eri jutun. Kaiken tämän keskellä pitää silti luottaa omaan tekemiseensä ja uskoa omaan juttuunsa ristiriitaisenkin palautteen jälkeen. En tarkoita nyt sitä, että jääräpäisesti pidetään kiinni omista näkemyksistä, pitää osata myös ottaa tarvittaessa opikseen.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Niitä on monia, mä olen hakenut paloja sieltä sun täältä ja siitä kaikesta on mulle muodostunut jotain, mikä nyt ei välttämättä tarkoita ”idolia” sillai henkilökohtaisesti. Muistan kyllä, että leffapuolelta mulle oli tärkeitä nää, jotka on 70-luvulla nousseet esiin. De Nirot ja muut. Lapsena olen nähnyt paljon erilaisia juttuja ja muistan, että esim. Hannu Lauri kolisi ihan täysillä.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Philip Seymour Hoffman tuli miettimättä ekana mieleeni. Leffoissaan hän oli niin raaka ja läsnäoleva, voisi olla järisyttävä kokemus päästä (tai joutua) hänen kanssaan lavalle.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Heh, Céline Dionin kanssa! Hahhah! Vitsi kun en nyt muista niitä biisien nimiä, mutta kaikki ne, joissa on pitkiä ja korkeita ääniä. Tää olis kyllä niin suhteeton ajatus laulaa hänen kanssaan, Céline saisi valita biisin ja mä komppaisin mukana. Mutta oikeasti, olen onnellinen siitä, että sain aikoja sitten laulaa Vesku Loirin kanssa JP Siilin elokuvassa ”Ruuvimies” kappaleen Lännen lokari. Siitä paremmaksi mun urallani ei duetot enää varmaankaan tule.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, KOM-teatterissa ja Oulun Kaupunginteatterissa (tein yllättäen yhden paikkauksen, tein koreografiaa siellä ja yksi teloi itsensä, olin mukana enskarissa ja parissa muussakin näytöksessä).”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Paavo Westerbergin jutut on olleet tärkeitä. ”Kotiin ennen pimeää” meni Willensaunassa ja se oli ensimmäinen Paavon kanssa tekemäni juttu ja hyvin merkittävä. Smedsin Tuntematon sotilas oli kokonaisuutena tosi kova juttu ja nyt tämä Vanja-eno.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Se on just se, mitä mainitsin tuossa aiemminkin jo. Illuusion syntyminen. Parikymppinen mies tulee ja sanoo olevansa isäni, ja katsojat nyökyttelee mukana että kyllä vaan. Luovutaan epäuskosta ja annetaan tilanteelle mahdollisuus. Kaikesta mahdottomuudesta huolimatta asiat ovatkin mahdollisia ja herättävät kiinnostuksen, että mitäs seuraavaksi, ja siinä on teatterin taika.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä, en osaa tosin sanoa, että missä se raja kulkee. Tietynlainen jännitys on aina päällä.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mulla on niin, että kaiken täytyy tapahtua samalla tavalla kuin on tapahtunut harjoituksissa ja ennakoissa. Useimmiten mä avaan ääntä ja venyttelen vähän kroppaa. Ei mulla mitään onnenkalsareita ole tai että niitä ei saisi pestä esityskauden aikana. Hahhah, koko ura samoilla kalsareilla!”

Kerro joku kommellus. ”Voi vitsi, ei mulle tuu oikein mitään mieleen. Harrastaja-ajoiltani muistan sellaisen tapauksen, että oltiin amatöörimäisesti ladattu semmoinen lelumainen starttipistooli liian aikaisin ja mun piti uhata sillä jotain. Siinä kohtauksessa piti siis vasta uhkailla sen aseen kanssa ja koska olin niin jännittynyt, mä painoinkin liipaisimesta ja ammuin parista metristä suoraan päin. Vastanäyttelijä taisi katsoa mua vaan suoraan ja sanoi ”Ohi!” Ja onhan näitä tarinoita. Yksikin näytelmä kertoo miehestä, jolla on kallisarvoinen kitara ja siitä kerrotaan koko näytelmän ajan ja loppuhuipennuksena se rikotaan, ja kerran oli käynyt niin, että jo toisessa kohtauksessa joku oli istunut vahingossa sen kitaran päälle. Siitä oli varmasti helppo jatkaa...”

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Vanja-enon enskarista on sen verran vähän aikaa, että just tällä hetkellä ei ole sellaista oloakaan, että haluaisin mennä heti uutta kohti. Suunnitelmia on, mutta ei mitään julkistettavaa.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Ohjaaminen olisi mua lähempänä, pöytälaatikkoon en ole kirjoitellut mitään. Näytteleminen on kuitenkin nyt aika kivassa vaiheessa, joten ei mulla ole suurta tarvetta ohjaamiseen tai kirjoittamiseen.”

Onko jotain muuta, mitä ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”Mä oon opetellut veitsienteroittamista! Tykkään teroitella veitsiä japanilaisella vesikivellä. Se on jostain syystä tosi terapeuttista ja todella kivaa. Siitähän mulle uusi ura urkenisi, perustettaisi kaikkien puusepän ammatista haaveilevien kollegojen kanssa verstas, ja mä siellä pitäisin kaikki työkalut terävinä!”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Paitsi kerran olin tekemässä yhtä spiikkiä, ja yllättäen tuli täydellinen Heikki Kahila-ääni. ”Terve terve, tässä on Heikki”. Vahingossa olen siis häntä imitoinut. Mulla on ilmeisesti piileviä kykyjä siis ainakin hänen imitoimiseensa. Oon yrittänyt imitoida Jukka Puotilaa Jukka Puotilalle usein ja ihan väsymykseen asti, tähän mennessä ei oo vielä natsannut.”

Mikä sarjakuvahahmo tai vastaava haluaisit olla ja miksi? ”Kapteeni Amerikka! Olis just niin törkeetä tähän maailman aikaan olla Kapteeni Amerikka.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Miks mulle tulee ekana mieleen, että lähtisin kylpylään? Näin suppea käsityskö mulla on naisten touhuista? Ja mitäs tää mun kännykän timer nyt meinaa? Heh, se ilmoittaa nyt että olisiko aika jo jumpata.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Tympeetä vastata, mutta ottaisin iPadin. Ei kun mä ottaisin mun terotuskivet ja sata keittiöveistä ja ison pötkön salamia, jota voisi niillä terävillä veitsillä vuoleskella suuhun. Juotavaksi kylmää Koskenkorvaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Tikkaat!”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Ekaksi tuli mieleen Julius Caesarin salamurha. Hitlerin bunkkeri. Jeesuksen jutut, Kaanaan häät. Olisi hienoa nähdä ihmisten ilmeet.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen Kansallisteatterille pukuhuoneeseeni, nostan jalat ylös ja pötköttelen hetken aikaa, ehkä vähän torkahdankin. Illalla on sitten Vanja-enon esitys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Mehustin. Onks semmoista sanaa edes? (naurua)

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkä

- Mikä sytyttää sinut? - Ystävällisyys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Julmuus

- Suosikkikirosanasi? - Vittu

- Mitä ääntä rakastat? - Omien lasteni jokeltelu

- Mitä ääntä inhoat? - Piikkaamista klo 6.30 aamulla

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sokerileipurin ammattia

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teloitusjoukoissa 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Nonni!

Tarpeettomia ihmisiä / Tampereen Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 14.1. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Antti Järvelä/Aapo Salonen, Elina Keinonen ja Arttu Ratinen

 Tein jossain vaiheessa päätöksen, etten halua nähdä samasta näytelmästä toista versiota, tai sitten esitysten välissä pitäisi olla reilusti aikaa. Tästä periaatteestani tuli lipsuttua sitten Vanja-enon kohdalla ja "Tarpeettomia ihmisiä" on sen verran jäätävä tekstiltään, että olisi ollut typerää jättää tämä näkemättä omien päähänpistojeni vuoksi. Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän näin viimeksi viime vuoden toukokuussa Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja sitä ennen vuosia sitten Porin Teatterissa. Nyt siis suuntasin kohti Tamperetta. Tutusta tekstistä huolimatta esitys onnistui tuomaan runsain mitoin uutta pureskeltavaa ja täytyy myöntää, että yöunethan siinä sitten meni. Tarkoituksenani oli nukkua yön yli kunnolla ja kirjoittaa aiheesta päivällä.

 Toisin kävi. Pyörin levottomasti lakanoissa ja yritin piiloutua peiton alle. Kahdelta yöllä huomasin tuijottavani makuuhuoneen hämärässä valossa katossa roikkuvan mobilen hahmojen hiljaista liikettä. En saanut mielestäni pienen hurmaavan pellavapäisen pojan surumielistä katsetta, ja kuudelta oli noustava ylös.

 Kari (Matti Hakulinen) on irtisanottu yllättäen työstään. Työttömyys syö miestä rotan lailla ja hiljalleen hän tuntuu menettävän itsetuntonsa lisäksi niin toivonsa, miehisyytensä kuin koko ihmisarvonsa. Vaimo Tuula (Eeva Hakulinen) on pikkukaupan myyjä ja hänelle tarjotaan mahdollisuutta myymälävastaavan pestiin. Mies ei osaa iloita vaimonsa puolesta, vaan katkeroituu entisestään työvoimapolitiikkaa, sossua, yhteiskuntaa ja koko elämää vastaan. Paha olo purkautuu väkivaltana, jota peitellään ja vähätellään sekä lyödyn että lyöjän toimesta. Kukaan ei uskalla katsoa totuutta peiliin. Kaiken näkee kuitenkin pieni Simo-poika  (ensi-illassa Aapo Salonen), jolle koti ei enää olekaan se maailman ihanin ja turvallisin paikka. Jatkuva pelko on astunut kynnyksen yli.

 Ja sitten on Tuulan lapsuudenystävä Petri (Arttu Ratinen), jolla työtä ja luottamustehtäviä kasaantuu vähän liiankin kanssa. Koko mies on burn outin partaalla ja tuntuu hukuttavan murheensa jatkuvaan kuntoiluun ja liikekannalla olemiseen. On pakko puuhata koko ajan jotain, jottei tarvitsisi jäädä liikaa omien ajatustensa kanssa. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta ja mies on täysin hukassa etenkin itseltään. Näytelmän alkupuolella nähdään kohtaus, jossa Tuula ja uusi iltakassa Sonja (Elina Keinonen) saapuvat varsin iloluontoisin mielin firman pikkujouluista Tuulan ja Karin kotiin jatkoille, jonne Petri on yön hiljaisina tunteina jostain syystä löytänyt tiensä. Sonjalla tuntuu olevan jalat maassa, hän elää hetkessä ja neidolla on mielenkiintoisia ajatuksia. Petri löytää Sonjasta itselleen kohteen avautua, ja alkaa tilitys joka tuntuu kestävän ja kestävän. En tiedä miksi tässä Petrin jorinat saivat humoristisia sävyjä ja yleisön tirskumaan. Melkoinen lapanenhan miekkonen tuntui olevan. Miesten kesken olisi ollut todella tärkeääkin keskustelemisen aihetta, mutta Petri se tuhlasi energiansa Sonjan perässä juoksemiseen. No, olihan Sonja säpäkänoloinen sanavalmis mimmi, ja mikä hurmaava nauru hänellä olikaan! Sonja myös ainoana uskalsi nostaa metelin Tuulan ja Petrin kohtalosta.

Matti ja Eeva Hakulinen / (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Jo Jyväskylän version jälkimainingeissa jäin pohtimaan näytelmän nimeä. Tarpeettomia ihmisiä. Tarpeeton = hyödytön. Tarpeeton = vailla tarpeita? Jokaisella kuitenkin hyvin voimakkaasti omat tarpeensa. Elää tavallista, normaalia elämää ja kokea olevansa turvassa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olla jotain muutakin kuin pelkkä nolla, tuntea olevansa perheelleen ja koko yhteiskunnalle hyödyksi. Tarve puhua toiselle ihmiselle, tuntea mystistä sielujen sympatiaa. Tarve elää tässä hetkessä ja nauttia, mutta myös haaveilla jostain saavuttamattomasta. Kasvaa kodissa, jonka ilma ei ole sakeana pelosta ja turvattomuudesta. Tärkeitä asioita kaikki, ja osalle meistä itsestäänselvyyksiä. Seinän takana voi asiat olla kuitenkin toisin, ja se jos mikä pistää miettimään.

 Muista näkemistäni versioista poiketen tässä oli musiikilla myös oma merkityksensä. Pidän suunnattoman paljon Haloo Helsingin! kappaleesta "Maailma on tehty meitä varten", mutta nytpä se sai aika hyytävän sivumaun etenkin lauseesta "...meil ei oo sormuksii, ei taulutelkkarii jotka kuuluu siihen kulissiin, jota peloissaan kodiksi kutsutaan ja jonne haaveet haudataan...". Huh.

 Ihan jokaisen pitäisi nähdä tämä näytelmä, ihan jokaisen. Helpolla ei katsoja tosiaankaan tule pääsemään, mutta välillä on hyvä saada kunnolla ajateltavaa ja pureskeltavaa. Valtavien suosionosoitusten jälkeen väki poistui harvinaisen hissuksiin paikalta, syvissäkin aatoksissa. Kaikki sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun, kun seuralaiseni kanssa paikalta poistuimme.

 Jokainen näyttelijä teki omalla tavallaan minuun vaikutuksen, mutta etenkin Eeva Hakulinen nousi tämän myötä ihan omiin sfääreihinsä. Etenkin vapisevin käsin maahan kaatuneiden kahvinporojen kauhominen osui sieluun. Siinä hetkessä oli kaikki. Ja Simo-poika silhuettina huoneensa oven takana hiukan myöhemmin...

 Pitkään on mietityttänyt minua se, miksi käsikirjoituksessa mainitaan erikseen se, että kaupantädit ovat juuri Siwasta. Tutussa lähikaupassa on kotoisa, välitön meininki ja kynnys astua ovesta sisään on varsin matala. Tavallisten ihmisten mutkaton kauppa. Tuttu ja turvallinen? Ehkä, ehkä ei. Olen ollut Siwassa kaupantätinä viimeiset 25 vuotta. Noihin vuosiin mahtuu hetkiä, jolloin olen vapisevin käsin soittanut poliisille ja ollut sydän kurkussa jos jonkinlaisessa tilanteessa. Myös kotonani. Aamuyöllä kattomobilen hahmoja seuraillessani katseeni osui myös pieneen virkattuun kissaan, jonka olen saanut liki 40v sitten äidiltäni. Kissan kirkkaat nappisilmät ovat myös nähneet kaikenlaista vuosien saatossa, iloisia ja vähemmäniloisia hetkiä elämästä. Ei niistä sen enempää.

 Ihmiset, pitäkää huolta toisistanne! Tämä voisi sattua ihan kenelle tahansa, ihan keneen tahansa.

 Tarpeettomia ihmisiä saa täydet viisi tähteä *****.

 Suosittelen lukemaan myös Man Made Lifestyle-sivuston kirjoituksen näytelmästä. (kirjoittanut Gekko Paavilainen)

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Jerry Mikkelinen

Jerry Mikkelisen tapasin Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä marraskuun puolivälissä 2014, Humiseva harju-näytelmän harjoitusten tauolla.

Vuonna 1967 syntynyt Jerry on horoskoopiltaan vaaka. ”Mä oon Helsingistä alunperin kotoisin, tosin syntymässä kävin Lappeenrannassa. Tällä hetkellä asun Tampereella, ja siellä olen asunut valmistumisestani lähtien, muutin sinne kun menin kiinnitykselle Työvikselle.”

Mitä harrastat? ”Ne vähän vaihtelee, mutta laskettelu on sellainen harrastus, joka on säilynyt aina. Sekin on tosin vähän on/off-juttu ja TeaK-ajan se oli kokonaan mulla kadoksissa. Innostuin sitten lajista taas suksitekniikan kehityttyä, kun vauhdin hurmaan pääsee ihan täällä Suomessakin kunnolla. Kesäisin sitten heilutaan vaikkapa rannalla perheen kanssa. Lenkillä mä käyn välillä. Vanhemmiten musta on tullut vähän mukavuudenhaluinen ja laiskakin. Kokkaan mielelläni, luen, kirjoitan... Vuonna 2011 mä valmistuin Salfordin yliopistosta Manchesterista elokuvakäsikirjoittajaksi ja oon nyt pikkuhiljaa ruvennut kirjoittamaan esimerkiksi Malttia ja Valttia.”

Mitä sanoisit sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”No, mä luulen että fyysinen teatteri on vahvimpana. Jossain vaiheessa mä olin innostunut commedia dell´artesta ja opiskelinkin sitä. Pikku Kakkosen Maltissa ja Valtissahan ne hahmot on aika fyysisiä ja meidän keikoillakin itse show on fyysinen. Tehdään mm. hidastettuja törmäyksiä autoilla turvavöiden kanssa ja ilman, ja se vaatii kyllä kehonhallintaa. Lisäksi sanoisin, että mä oon suht monipuolinen ja rytmisesti nopea. Pekka Heikkinen käytti joskus sanaa ”sinkeä”. Mä taivun aika hyvin vakavista rooleista komediallisiin, ja vaikken itseäni varsinaisesti laulajana pidäkään, niin lauluroolejakin mulle on suotu.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Soittotaito varmaankin. Kouluaikoina oli se pakollinen nokkahuilu ja sillä osasin soittaa sen ”ostakaa makkaraa”-jutun. Ai sulla oli kans, heh! Jossain vaiheessa mä omistin harmonikan ja saksofonin ja kitarankin, mutta mä oon peruslaiska sillä tavalla, että jos mulle ei anneta tehtävää jossa niitä soittimia tarvittaisiin, niin ei vaan tule opetelleeksi sitten mitään”, Jerry naurahtaa.

”Sanaton teatteri on sellaista, mitä ihailen kovasti ja se myös kiinnostaa mua. Sirkustaide esimerkiksi. Sanattomassa teatterissa on hienoa se, että kieli on täysin universaali. Se vaan on niin marginaalissa, että Suomessa ei ole kauheasti kysyntää. Itselleni tuo on kääntynyt tarinankerronnalliselle puolelle, eli käsikirjoitan juttuja ja se antaa myös sen mahdollisuuden, että perheellisenä saan olla enemmän kotona. Tavoittelen ehkä myös sitä, että saan luoda ihan alusta alkaen omia juttuja, ettei pelkästään tekisi ”muiden töitä lihaksi” vaan toisin esiin omia ajatuksiani ja juttujani.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, mä oon perheen musta lammas. Paitsi että mun jälkeeni on kyllä tullut! Minun innoittamanani, ehkä, siskoni Satu päätti, että hänkin haluaa näyttelijäksi. Hän mm. sai roolin Oscar-palkitusta Susanne Bierin ohjaamasta ”Kosto”-elokuvasta, ja hassua on se, ettei täällä kukaan edes tiedä sitä! Täällä arvostetaan papereita niin paljon, ja koska hän ei ole kouluttautunut näyttelijäksi Suomessa, tuosta ei ole ollut mitään mainintaa missään. Aika harva suomalainen näyttelijä on ollut mukana Oscar-palkitussa elokuvassa... Hän kävi muuten myös tuon saman käsikirjoituskoulunkin, suosittelin sitä hänelle ja hän valmistui sieltä pari vuotta myöhemmin kuin minä.”

Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista/esiintymisestä? ”Äitini sanojen mukaan hyvinkin pienenä. Itse muistan hämärästi sellaisen tapauksen, että oon ollut pikkupoikana Särkänniemessä ja siellä on ollut ilmeisesti Teatteri Mukamaksen nukketeatteriesitys, ja siellä sai käydä kokeilemassa nukkeja. Mä olin kehittänyt nukella melkoisen merirosvotarinan ja äitini kertoi, että teatteri-ihminen oli sanonut hänelle, että ”teidän pojallanne on lahjoja, mutta voisi olla, että noin verisiä tarinoita ei kerrota vielä noin pienille”. Hah! Olin itse heittäytynyt tarinaan aikamoisella tavalla ilmeisesti, itse en kyllä muista tätä tarkkaan. Joskus myöhemmin huomasin sitten, ettei tämä pankkivirkailijan homma ole oikein mun juttuni ja innostuin valokuvaamisesta. Niihin aikoihin valokuvasin ihan älyttömän paljon, itse kehittelin pimiössä kuvia. Päädyin sitten hakeutumaan maskeeraajan ammattiin, opiskelin sitä vuoden päivät ja valmistuin maskeeraajaksi. Jostain kumman syystä sain päähäni mennä Ylioppilasteatterin pääsykokeisiin Helsinkiin ja hakeutumaan sinne nimenomaan maskeeraajaksi. Jonkun kumman sattuman kautta löysin itseni esittelemästä siellä maskeerauskuvieni kansiota ja sen lisäksi näyttelijäntyön tehtävien parista. Multa sitten kysyttiin, että haluaisinko näytellä. Keskustelin asiasta ensin äitini kanssa ja hän tokaisi, että ”ainahan sä oot halunnut näyttelijäksi!” ”Ai oonko!?” No, jatkoin niissä pääsykokeissa vaiheesta toiseen ja pääsin Ylioppilasteatteriin, vuonna 1989. YT:llä olin kolme vuotta. Heti seuraavana kesänä aloin hakuprosessin TeaKiin ja kolmannella kerralla tärppäsi. Ihan hyvä, etten päässyt sinne heti ensimmäisellä kerralla. TeaKiin pääsin 1992 ja valmistuin 1996”, muistelee Jerry.

”Merirosvotarinan jälkeen en siis ollut millään lailla teatterin kanssa tekemisissä. Mä hain kyllä Kallion lukioon, mutta säikähdin tosi paljon nähtyäni ilmaisutaidon luokan. Mä pelkäsin esiintymistä, vaikka mulla oli kova vietti kertoa tarinoita. Se tila oli jotenkin niin iso ja avara, reunassa oli penkit ja edessä pieni koroke. Näin itseni yksin siellä. Mulle siis esiteltiin koulun tiloja, ja olisin päässyt varasijalta sisään. Päätin kuitenkin, että menen mieluummin Roihuvuoren lukioon ”tavallisten ihmisten pariin”. Unohdin koko teatteriasian lukioajoiksi, ja sithän tuli armeijat ja muut. Pankissa sit kuittienrepimisen myötä tajusin, että haluan tehdä jotain muuta kyllä. Niihin aikoihin tosiaan kuvittelin, että musta tulee valokuvaaja. Hainkin sitä opiskelemaan, mutta viimeisen tehtävän palautus jäi vähän viimetippaan ja se sit jäi. Sattuman kautta ajauduin tilanteesta toiseen. Kaikesta on kuitenkin ollut matkanvarrella hyötyä, myös merkonomintutkinnosta jonka suoritin YT:n aikoinani. Kun valmistuin merkonomiksi, sain samana päivänä tiedon että mut on hyväksytty TeaKiin. Siitä se sit lähti.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Mikki Hiiri merihädässä eli näyttelijä itsenäisyyden ja hyväksynnän ristiaallokossa vältellen häpeän karikoita”. Se oli tämmöinen eksistentiaalinen pohdiskelu ja alkoi ikään kuin mun päässäni, jonka sisällä oli kaksi minua, jotka keskustelivat. Mä koin jotenkin vahvasti, että oon oppinut paljon ja toisaalta taas tiesin, etten tiedä todellakaan kaikkea. Mulla oli muodostunut jo vahva tunne siitä, että jotkut asiat syvenevät kokemuksen myötä ja ymmärrys kasvaa. Ymmärsin myös sen, että koko ajan tulee enemmän ja enemmän kysymyksiä. Mitä nuorempi on, sitä enemmän luulee tietävänsä. Päässäni oli siis dialogi käynnissä ja siellä oli kysymyksiä ja vastauksia, joita olin löytänyt matkanvarrelta. Siellä oli ihan selkeä kaari siitä, että mitä minulle näyttelijänä on tapahtunut ja mitä olen oppinut näyttelemisestä, lopun jätin tietyllä tavalla avoimeksi. Oon joskus jälkeen päin lukenut sitä ja tuli tunne, että mähän oonkin ollut silloin fiksumpi kuin mitä olen tänä päivänä! Ehkä mä oon miettinyt silloin enemmän asioita...”

”Taiteellinen lopputyöni oli Sganarellen rooli Molièren commedia dell´arte-näytelmässä ”Rakkaus lääkärinä”. Helminen tuli Työviksestä TeaKiin katsomaan mun lopputyötäni ja tarjosi työsopimusta heti esityksen jälkeen. Se oli sillä taputeltu.”

Jerry Mikkelinen (c) Teatterikärpänen

 Onko tässä välissä ollut ns. vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti olisit nyt, jos et olisi näyttelijä? ”Aika vähissä on varmaankin ne näyttelijät, jotka eivät olisi miettineet koskaan mitään muuta vaihtoehtoa. Kauppaopistossa ollessani olin sitä mieltä, että haluaisin olla lakimies. Ja se valokuvaaja tietysti. Jossain vaiheessa koin viehtymystä myös IT-alaan, onneksi en sille alalle sitten päätynyt. Nykyään mä saan näppylöitä kaikista kännyköistä ja läppäreistä ja muista. Mä en jaksais enää perehtyä niihin laitteisiin. Ennen kaikki uusi kiinnosti, nykyään haluan enemmänkin karsia niiden käyttöä.”

Miksi sitten olet näyttelijä? ”Jaa-a. Sattumien summa. Mulla on tarinankerronnan vietti niin voimakas. Mikään itsestäänselvyys se ei ole mulle kuitenkaan koskaan ollut, ihmisten katseen alaisena oleminen ja siihen tilaan astuminen ei ole ollut mulle mikään helppo ratkaisu. Eihän se ihan ”tervettä” ole! Ei normaali ihminen hakeudu tarkoituksella sellaiseen tilanteeseen, jossa häpeän tilaan joutumisen vaara on suuri. Epäonnistuessa häpeän kokemus on voimakas. Toisaalta taas hyväksynnän saaminen onnistuessa kompensoi varmaankin jotain lapsuudesta? Nuorena oon ehkä ajatellut asioita jotenkin kunnianhimoisemmin, eli oon toivonut ehkä enemmän julkisuutta – ne on kaikki kyllä vanhemmiten kadonneet! Nykyään haluan tehdä hyvässä porukassa, kertoa hyviä tarinoita ja sen myötä olenkin tehnyt paljon lapsille. Ensin olin Ahaa Teatterissa muutaman vuoden ja sitten loin Maltin ja Valtin. Oon kokenut sen niin, että sieltä ei tule samanlaista keinotekoista julkisuuteen liittyvää painetta, vaan se on puhtaasti rehellistä palautetta katsojalta. Lapset ostavat hulluimpiakin ajatuksia ja leikkejä. Onhan tämä aikuistenteatterikin leikkiä omalla tavallaan, mutta ihmisille on tullut paljon enemmän esteitä sille, että mitä hyväksytään ja ”ostetaan”. Koko ajan mennään enemmän ja enemmän realismin ehdoilla”, pohdiskelee Jerry.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”No jos puhutaan ihan puhtaasti näyttelijäntyöstä, niin muutosta on eniten tapahtunut Ylioppilasteatterissa, teatterikouluaikana ja ehkä välittömästi sen jälkeen, mutta sen jälkeen ei ole tietyt asiat oikeastaan muuttuneet. En tiedä, että onko se hyvä vai huono asia. Mä lähden jotenkin sellaisesta peruslähtökohdasta, että mukana on teknisiä asioita, jotka muuttuvat tilasta ja muusta riippuen. Jos mietin sitä, mitä on esimerkiksi kahden näyttelijän välillä, niin kaikilla on hyvin erilaisia tapoja. Suurin asia, mikä on tapahtunut, on ehkä siinä, miten hallitsee sen varsinaisen näyttelemistilanteen ulkopuolella olevia sosiaalisia tilanteita. Itse näyttelemisen ytimessä ei ole tapahtunut merkittävästi, koska sehän on sitä, että on läsnä ja reagoi. Ja on vahvasti oman roolihenkilönsä puolella. Mä ajattelen niin, että mut on viety johonkin maailmaan ja mulle on annettu sen roolihenkilön repliikit ja maali, mihin ollaan menossa – sen mukaan sitten toimin olemalla läsnä siinä tilanteessa. Loppujenlopuksihan näytteleminen on hirmu simppeliä! Haastavimmat asiat ovat sitten itse sen näyttelemistilanteen ulkopuolella, joko ennen varsinaisen näyttelemisen alkua tai sen jälkeen. Se hyppy voi tapahtua vain sekuntia ennen. Kohtauksen jälkeen aletaan sitten keskustella, ja siinä vaiheessa mukaan tulee jokaisen oma ego ja omat käsitykset. Mulle merkittävää ja haasteellista on myös se, etten lähde rajoittamaan toisen ihmisen tekemistä tyyliin ”voitko tehdä nyt noin, jotta mä voin tehdä sitten näin” tai ”voitko jättää tekemättä noin”. Mä yritän välttää tuota viimeiseen asti itse, enkä pidä siitä jos joku toinen tekee niin. Sehän on ohjaajan tehtävä ja sitä kautta tilanteesta muodostuu tavallaan peli. Toinen tekee jotain sellaista, mitä mä en odota ja mun pitää reagoida siihen. Rakentavasti voidaan toki keskustella, ”mitä jos tekisit noin”. Mut enhän mä voi mennä sanomaan R-kioskin myyjällekään, että ”et voi hymyillä noin, en pidä siitä!” ”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? ”Kyllä mä sanon, että se on tullut useammaltakin henkilöltä, konkarinäyttelijöiltä. Esimerkin kautta. Ensimmäisiä varmaan on Aarre Karén ja Esko Salminen Kansallisteatterin ”Cyranossa”. Työvikseen tullessani Juha Muje näytti hyvää esimerkkiä ja Heikki Kinnunen on myös yksi, jonka kanssa oon saanut kunnian näytellä Tampereen Teatterin ”Likaisissa käsissä”. Se on hienoa kun näkee, että jollakin on niin paljon kokemusta, että se ei hätäänny jostain asiasta. Heikillä esimerkiksi yhdessä näytelmässä katosi teksti hetkeksi päästä ja mä näin sen. Se otti jotenkin niin hienosti roolihahmossa kontaktia kuiskaajaan, Heikki esitti puoluejohtajaa ja ihan kuin olisi huikannut sihteerilleen jotain. Teatterissa ”hiljaista tietoa” ei pysty oikein muulla tavalla välittämään, kuin tietyllä tavalla kädestä pitäen. Tästä hyvä esimerkki on Työviksessä Kalle Holmbergin ohjauksessa tehty ”Tie Tampereelle”, jännä yhteensattuma kun se oli mun eka juttuni siellä. Helsinkiläispoika tulee Tampereelle ja tuonniminen juttu odottaa. Tein runoilija Juhani Siljon roolia etunäyttämöllä ja taustalla oli hyvinkin tunnettuja näyttelijöitä ja ohjaajana tosiaan Kalle, olin tositoimissa heti koulun jälkeen. Juha Muje oli jotenkin pannut merkille, että mulla on pohdintaa roolin lähestymistavasta. Verkkareissa siinä oltiin, harjoitusvaiheen alku kun oli menossa. Juha tuli mun luo ja kuiskasi, että ”sullahan on tässä kohtauksessa pitkä takki, eikö? Nostat jalkasi tuohon tuolille, heität takinhelmaa sivuun ja alat lausumaan runoa”. Mä oivalsin, että sillähän mä saan lähtölaukauksen ja hyvän alkuasennon sille, millainen Siljo tavallaan on ja tein Juhan vihjeen mukaan, ja se oli siinä! Se avasi mulle koko roolin, tämä yksi ele jonka Juha mulle antoi, ikään kuin antoi avaimet kouraan ja kukaan muu ei varmasti edes huomannut sitä. Kävi vinkkaamassa ilman sen suurempaa numeroa. Mulle se oli todella iso asia.”

Taisit vastata tuossa jo seuraavaankin kysymykseen, eli onko sinulla ammatillisia esikuvia? ”Kyllä vastasin, vanhempia kollegoja joiden kanssa mulla on ollut suuri ilo ja kunnia tehdä töitä. Saarelaisen Immun voisin mainita noiden aiempien lisäksi myös.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Anthony Hopkins! Hänen ammattitaitonsa on niin käsittämätön. Nuorempana ihailin suunnattoman paljon myös Christopher Walkenia, hänellä on erikoislaatuinen tapa olla. Näitä olen kylläkin nähnyt elokuvissa vain. Taltioinneista tulee mieleeni ”Godota odottaessa”, jossa mukana oli Steve Martin ja Robin Williams. Se pätkä oli jostain käytävänraosta kuvattu, ja jengi ulvoi naurusta. Suvereenia meininkiä!”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Apua, mulla ei ole koskaan ollut mitään haaverooleja tai muuta... Paula Vesalan kanssa olisi hienoa laulaa! Todella muuntautumiskykyinen ja monipuolinen laulaja.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Kansallisteatterissa, Rauman Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Teatteri Siperiassa, Ahaa Teatterissa, Teatteri 2000:ssa ja Ylioppilasteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Riippuu vähän siitä, että katsotaanko uran kannalta vai sen kautta, miten mä itse olen kokenut sen? Itse kokenut, ok. Kaksi todella tärkeää sijoittuu TeaKiin. Toinen oli ”Hamlet” ja toinen ”Niskavuoren nuori emäntä”, jossa mä näyttelin Juse-muoria. Nää oli peräkkäin. Hamletissa oltiin sellaisessa tilanteessa, että koin koulun loppuvan siihen. Timo Torikka ohjasi sen ja sanoi, että tällä aikataululla yksikään itseään kunnioittava teatteri ei lähtisi edes tekemään tätä. Se sanoi noin heti ekoissa harjoituksissa, ja tuolta pohjalta piti sitten lähteä toisella vuosikurssilla tekemään. Mä en tahtonut oppia millään repliikkejä, koska koin niin suuria paineita näytelmän suhteen. Jotain aukesi juuri viime hetkillä, mutta tie oli todella tuskainen. Heti perään tehtiin sitten Niskavuorta, ja Juse-muorin rooli oli taas maailman leppoisin! Fiilis oli leikittelevä ja keveä, ja mummosta tuli tosi hassu. Kokemuksellisesti nämä olivat tosi tärkeitä juttuja oman tekemisen kannalta. Jouduin ensin äärimmäiseen stressitilanteeseen ja heti perään sain aivan toisenlaisen kokemuksen. Lopputyöni ”Rakkaus lääkärinä” oli myös merkittävä ja Työviksessä eka juttu ”Tie Tampereelle”. Työviksen Kellariteatteriin tehtiin Heikkisen Pekan kanssa yhdessä Dario Fo´n ”Uskomattomia tarinoita” ja se oli myös hieno juttu, kaksin tehtiin koko homma ja siinä oli enemmän vastuuta. Teatteri 2000:n ”Reearuu” oli mukava. Rauman ”My Fair Lady” oli myös merkittävä, ei niinkään näyttelijäntyöllisesti, lauloin siinä niin ison roolin Higginsinä. Siitä kokemuksesta tuli usko, että pystyn tekemään tarvittaessa myös tämänkaltaisia isoja rooleja. Se oli myös aikamoinen menestys koko esitys. Kaikista tärkeimpänä kuitenkin omalla kohdallani pidän Malttia ja Valttia, sen koko konseptin ja idean keksiminen ja luominen nollasta. Siitä on tullut Pikku Kakkoseen klassikko, ja sitä on todella nastaa tehdä. Paljon tehdään keikkojakin, isoista messutapahtumista päiväkoteihin. Levyä on jossain vaiheessa varmaankin myös tulossa, kuvakirja ilmestyi juuri. Ihanaa päästä kuitenkin välillä tekemään aikuisillekin teatteria!” summaa Jerry.

Miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”, millaisessa tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se ilmenee siten, että lavalta tullessa tajuaa, että olen ollut jonkinlaisessa flow-tilassa. Kaikki palaset on naksahtaneet paikoilleen. En ole puskenut enkä suorittanut, vaan olen reagoinut oikeassa kohdassa oikealla tavalla vastanäyttelijän reaktioihin ja samaan aikaan yleisö on nauliintunut siihen tilanteeseen myös. Tulee sellainen tuuletusfiilis niin kuin jalkapalloilijalla maalin jälkeen. Teatterin taika voi tapahtua katsojalle silloinkin, kun itsellä voi olla arkinen tunnelma.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En enää, oon joskus kokenut. Lopputyössäni käsittelin niitäkin asioita ja tajusin, että jännittäminen johtuu mulla siitä, että mä ennakoin; pelkään, että tapahtuu jotain. Kun mä tiedostan mistä se johtuu, niin mä olen jotenkin kouluttanut itseni ajattelemaan niin, että lavalle ei ikinä kuole ja tällä kokemuksella oon myöskin oppinut sen, että mitä tahansa tapahtuukin, ei se kuitenkaan ole kauhean vaarallista. Ei kannata ruveta himmailemaan. Jos näyttelijä epäilee omaa tekemistään, se näkyy ja se on sitten siinä. Senkin mä oon huomannut, että harjoittelu on paras lääke jännittämiseen. Mitä enemmän treenaa, sitä varmempi on siitä, että ainakin se menee niin kuin on harjoiteltu. Mitä enemmän jättää sinne epävarmuustekijöitä, sitä enemmän pelkää sitä että jotain tapahtuu. Se on vähän työmoraalistakin kiinni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Heikkisen Pekka sanoi mulle jo TeaKissa, että mun kanssa on mielenkiintoista näytellä, kun ei koskaan tiedä mitä mun suustani tulee. Tää juontaa juurensa Hamletiin, jossa esitin Hamletia ja Pekka esitti Poloniusta, ja oli se kohtaus, jossa Hamlet esittää Poloniukselle hullua. Hamlet sanoo siinä, että ”Näettekö tuolla kaukana tuon pilven, joka näyttää melkein kamelilta?” ja Polonius vastaa siihen, että ”Niin, eikö se näytäkin aivan kamelilta.” Minä sitten sanoin, että ”Näettekö tuolla kaukana tuon kamelin, joka näyttää melkein … pilveltä?” Paljastin siinä repliikin sisällä vielä, että nyt tuli moka. Pekka vastasi, että ”Nii-in, eikö se näytäkin aivan pilveltä!” Veljeni oli vielä katsomassa ja hän ei lainkaan hokannut, että siinä tapahtui sählinkiä sanoissa. Aikamoisia mokiahan siellä lavalla voi tapahtua, ennen kuin yleisö tajuaa että nyt on tapahtunut virhe.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Reilun viikon kuluttua tulee ensi-iltaan siis tämä Humiseva harju, jossa minulla on Heathcliffin rooli. Sen jälkeen mulla ei ole muita teatteritöitä tiedossa. Maltti ja Valtti työllistää mua koko ajan, kirjoitan ym.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Tinteistä mä oon tykännyt kovasti, seikkailupuoli kiinnostaa. Ja Corto Maltese myös, samasta syystä vaikkakin erilaista meininkiä. Pikkuisena mä tykkäsin Rasmus-nallesta ja sehän seikkailee myös!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan harrastaisin seksiä, koska haluaisin tietää miltä se naisesta tuntuu. Haluaisin kokea myös menkat, heh. Lasta en haluaisi synnyttää!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Vanhoja amerikkalaisia musikaaleja, lämmintä kaakaota ja paahtoleipiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisit? ”Oon mä sen verran mukavuudenhaluinen, että mihinkään metsästäjä-keräilijäkulttuuriin saakka en haluaisi mennä. Mä menisin 60-luvulle, vaikka oonkin ´67 syntynyt. Maailmassa jotenkin tapahtui kauhean paljon silloin kaikenlaista mielenkiintoista. Ranskan Rivieralle 60-luvulle, kyllä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Halaus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Syyllistäminen

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatusta

- Mitä ääntä inhoat? - Liitua tauluun

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Valokuvaaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Investointipankin johtaja

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!