Synnein suljettu / Teatteribarrikadi

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi

Ensi-ilta 25.10. 2019, kesto matkoineen noin 2h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Neea Viitamäki
Lavastus ja tarpeisto Jaakko Vuolinko, Marjo Maula ja Heidi Helkiö
Tekniikka Jaakko Vuolinko
Valo- ja äänisuunnittelu Veikko Pulli, Jaakko Vuolinko ja Neea Viitamäki
Visuaalinen suunnittelu Marjo Maula
Puvustus Heidi Helkiö
Linja-auton kuljettaja Veikko Haapasalo
Kuplia-kappale säv. Janne Saksa, san. Neea Viitamäki, laulu Hanna-Leena Henriksson

Rooleissa : Hanna-Leena Henriksson, Killa Keränen, Aleksi Rantanen, Marjo Maula, Antti Leino ja Sirpa Soininen

Jussi (Aleksi Rantanen) ja Emma (Killa Keränen)

 Olen ollut muutaman viikon totaalisen syysuupumuksen vallassa. Mikään ei oikein tunnu miltään, ei edes rakas harrastukseni teatteri ja mistään ei tunnu saavan enää ns. kicksejä. Vaan annas olla...

 Teatteribarrikadi laukkasi vuosia sitten mustana hevosena Kyrsyä-näytelmällä vuoden yllättävimmäksi teatterikokemuksekseni (ja siitähän tehtiin jo nyt kulttimainetta kantava samanniminen elokuvakin) ja ensifiilikset syksyisestä "Synnein suljettu"-jutusta saivat jo minut hieroskelemaan käsiäni yhteen. Ehkäpä tässä olisi taas vuoden yllättävin veto. Ainakin ajankohta esitykselle sopisi kuin nakutettu - juuri pyhäinpäivän ja halloweenin alla ja pitkin synkkää alkutalvea, kun iltaisin on pilkkopimeää ja lehdettömät puut ovat kuin suoraan jostain kauhuleffasta. Mieli teki tänäänkin töiden jälkeen käpertyä koko loppuillaksi viltin alle kirja kourassa (mikäs muukaan kuin Stephen Kingin Piina...), mutta kun oli tämä teatteri...

Eeva (Hanna-Leena Henriksson) 

 Erikoiseksi juuri tämän esityksen tekee se, että ennakkoon ei yhtään tiedä missä sitä lopulta esitetään! Linja-auto starttaa Hattulan uuden kirkon parkkipaikalta (ja kuskini meni sinne eri reittiä mitä luulin, tahallaan yritti eksyttää heti alkumatkasta mokoma) ja hiukan jännittynein mielin kyytiin nousimme. Ikkunoista ei nähnyt ulos mitään ja jos jotain olisi nähnytkin, niin pelkkää pimeyttä koska tämä ihana Suomen lumeton loka-marraskuun vaihde. Kaiken olisi kruunannut vesisade. Ja kas, bussissa alkoi pyörimään leffa, jossa kolmen nuoren porukka on navigaattorin turvin matkalla mökille ja tietenkin eksyvät reitiltä ja löytävät tiensä ties minne, samaan paikkaan kuin mekin. Siellä sitten taskulamppujen valossa hipsittiin peräkanaa johonkin taloon ja huoneeseen, jonka sisustuksesta tuli mieleeni mummola. On ryijyä, kamiinaa ja putkiradiota. Liinaa, kynttilöitä, kuivunut kukkakimppu, omituinen hahmotyyny vai mikä lie...

 Alkaa tapahtua. Reitiltään eksynyt kolmikko (Killa Keränen, Aleksi Rantanen ja Hanna-Leena Henriksson) astelee samasta ovesta sisään kuin me aiemmin, ja porukka käy ns. taloksi. Pitäisi yöpyä tässä huoneessa, kun auto on sipannut pihalle ja hinauspalvelu saapuisi vasta seuraavana päivänä. Jostain löytyy vanha päiväkirja, jonka on omistanut Helmi Helena Oksanen. Eeva (Hanna-Leena Henriksson) alkaa lukea kiehtovaa kirjaa kynttilöiden valossa muille ääneen ikään kuin iltasaduksi, ja kirjassa mainitut henkilöt tuntuvat muuttuvan jälleen eläviksi vähän liiankin hyvin. Ihan kuin tuolla olisi liikkunut joku/jokin? Hei parrakas miekkonen siellä tekniikkapöydän takana, nyt hiukan lisää valoa huoneeseen kiitos.

 Meikäläisellä on välillä vähän liian vilkas mielikuvitus eikä siihen sovi ollenkaan tämmöinen esitys, jossa on liikaa ovia ja mahdollisuuksia kaikenlaisiin yllätysmomentteihin eikä liion sovi äänimaailma, jonka jälkeen alkaa pelätä pienintäkin kolahdusta. Jokainen on joskus takuulla leikkinyt jännästi kotona vaikkapa olohuoneessa taskulampun kanssa pimennetyssä huoneessa ja saanut aikaiseksi mystisiä varjoja. Tututkin huonekalut ja nurkat muuttuvat tuosta noin joksikin aivan muuksi, ja siihen ei lopulta ole auttanut muu kuin laittaa kaikki valot päälle iloisesti kiljuen. Olipa jännää taas. Vaan nyt istuttiin kuin tatit takit päällä penkeillä ja odotettiin mitä tuleman pitää, eikä voinut mennä kesken kaiken laittamaan valoja kunnolla päälle. Eipä olisi sen puoleen uskaltanut mihinkään liikahtaakaan.

Helmi (Marjo Maula) 

 En nyt tohdi paljastaa itse tarinasta juuri mitään, mutta mielessäni kävi sekoitus Blair Witch Projectia, Manaajaa, The Ringiä, Kaunaa, David Lynchiä ja kaikkea niitä leffoja, joissa hihhuloidaan uskonnon, seksuaalisuuden ja syntisten aatosten ja tekojen kanssa. Hirveää ja ihanaa. Jännitin niin paljon, että alkoi jalasta vetää suontakin useampaan otteeseen. Ajantaju katosi täysin, ei ollut aavistustakaan mitä kello oli ja missä ollaan. Tarkoituksella en laittanut silmälasejakaan päähäni ja niin näin kaiken hiukan sumein silmin, kuin olisi ollut keskellä astetta härömpää unta jossain hämärän rajamailla.

 Ja mikä lopetus! Kukaan ei älynnyt lähteä pois katsomosta eikä aplodeerata, kun kaikki vaan katosivat. Huh. Mielessäni pyöri sekoitus veristä yöpaitaa, pitkiä hiuksia, ahneita riisuvia käsiä, aavemaista naurua, valoja ja varjoja, kusiämpäriä, sammakoita, tuulen ulvontaa nurkissa, nuorta sielunpaimenta, ronkkimisrautaa, kaunista Kuplia-laulua, helmikaulakorua, lapsen itkua, päässä kasvavia tomaatteja... Mielessäni pyöri myös muutama kirosana ja se, että taisi mennä taas yöunet.

 Pääsimme kaikki katsomosta takaisin valoon (näyttelijöitä ei kylläkään näkynyt eikä kuulunut missään...) ja kotimatkaa varten oli eväitäkin myynnissä. Ostin eväspussukan, josta löytyi myös rullattu viesti, joka kolahti. Olen tässä tehnyt isohkon päätöksen ja lappusessa luki "kun teet tietoisen päätöksen muuttaa jonkin asian elämässäsi ja ryhdyt kulkemaan muutosta kohti, kaitselmus astuu mukaan ja ripottelee tiellesi mahdollisuuksia, sattumia ja oikeita ihmisiä". Synnein suljettu talo osasi lukea ajatukseni, huimaa!

Kyöpelin Anna (Sirpa Soininen, Jussi ja Johannes (Antti Leino) 

 Tämänkaltaista kokonaisvaltaista teatterielämystä olen kaivannut pitkään. Teatteri on parasta silloin, kun tulee tempaistuksi erikoiseen tarinaan mukaan ja samalla täydellisesti yllätetyksi ja aika paljon hämmennetyksi. Teatteribarrikadi teki sen taas! Onko mitään hullumpaa ideaa kuin se, että bussilla jännittynyt kansa kyyditään säkkipimeässä johonkin hevon kuuseen ja vaikka lopussa selvisikin missä ollaan (en kerro etkä kerro sinäkään), se ei fiilistä latistanut. Lippuja varaamaan siitä, esityksiä ei ole kovinkaan monta ja lisäinfoa löydätte tästä linkistä.

Kun sinä käyt taloksi, talo käy sinuksi...

Esityskuvat (c) Minttu Viitamäki

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteribarrikadi!)

Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 5.10. 2019 (kesto noin 2h 30min väliaikoineen)

Käsikirjoitus Okko Leo
Ohjaus Robin Svartström
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Kirsi Gum
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

 Oli muuten huumaava tuoreen pullan tuoksu taas heti ovella kun astuimme sisään, eihän sitä muuta voinut tehdä kuin hyökätä heti ostoksille ja nauttia Rio Colasta ja pullasta ennen esitystä.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen 

 Näyttämöllä istuu sohvalla mies, näytelmäkirjailija (Santtu Karvonen), joka kärsii tyhjän paperin/näyttöruudun syndroomasta (kuulostaa hyvin tutulta, itselläkin sama vaiva ja siksi tästä tekstistä tulee aika tynkä). Tekstiä pitäisi suoltaa, mutta ei vaan synny ideaa. Viimeisillään raskaana oleva vaimo (Pihla Penttinen) yrittää vähän jeesata, hän tuntuu muutenkin olevan ns. järjen ääni tässä taloudessa. Miehellä on suuri tarve avautua mieltäänpainavista asioista, kuten mulkuista Audi-kuskeista ja idioottimaisista pysäköintitavoista. Juttua tulee ja mies tuntuu hiiltyvän aika monista aiheista, jotka järkyttävät hänen asumisrauhaansa "onnellisten saaressa" eli tässä tapauksessa Lauttasaaressa. Aluksi kommentit, mielipiteet ja puuhastelut huvittavat (niistä tulee paikoitellen oman isäni touhut mieleen), mutta mitä pitemmälle mennään, sen synkempiä sävyjä jutut saavat ja komedian sijaan liikutaan paikoitellen kauhuosastollakin. Kaikillehan ovat tuttuja kaupunginosien omat FB-ryhmät ja millaista keskustelua siellä on virtuaaliseinä tulvillaan. Mitä mahtaa tapahtua, kun seinänaapuriksi muuttaa entinen keravalainen ja saaren asukkaat eivät enää pysy puhtaana väestönä... Hui mitä ajatuksia, ja valitettavaa kyllä joukossamme liikkuu ihmisiä, joiden mielestä miehen puheet ja tekemiset ovat ihan normaalia ja ihailtavaa käytöstä. Niin ihailtavaa, että tässäkin tapauksessa miehestä tulee "Valittu" ja pääsee toteuttamaan suurta tehtävää. No, on kuitenkin yksi asia, joka saa hänet miettimään tekosiaan ja ehkä sitten kuitenkin vielä on toivoa.

 Santtu Karvonen temmeltää hikikarpalot otsallaan aikamoiselle intensiteetillä läpi koko näytelmän ja vetelee laajalla pensselillä koko skaalansa käyttöön. Olen aina pitänyt kovasti Santun tyylistä replikoida ja käyttää ääntään, joten meille Santtu-faneille tämä on kyllä silkkaa nautintoa, vaikka välillä hiukan pelottaakin roolihenkilön käytös. Hienosti komppaa vierellä Pihla Penttinen, joka ei vaimona olekaan mikään hiljainen hissukka vaan laukoo omiakin mielipiteitään niin että takuulla kuuluu viereiseenkin kaupunginosaan. Raskausmahakin saa tarvittaessa kyytiä. Katja Küttner ja Matti Onnismaa urakoivat useissa pienissä sivurooleissa, joista parhaiten mieleeni jäi Katjan taiteilijaystävä ja Matin hieronnasta pitävä mummeli.

Näytelmäkirjailija sekä keravalainen ja koiransa

 Väliajalla yksi pariskunta oli kuulemma poistunut paikalta, ajoivat varmaan Audilla tai olivat Keravalta tai mistä lie, ehkä pilkka osui omaan nilkkaan tai sitten ei muuten vaan napannut. Minä tykkäsin näytelmästä oikein paljon, koomisessa valossa hiton vakavaa asiaa ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun ajatukset lähtevät vähän liian hurjille kierroksille. Nasevaa tekstiä ja napakkaa dialogia, ja varsin monipuolinen lavastus, joka muutui pienillä kikoilla moneksi.

 Niin, istuimme toisessa rivissä ja edessäni eturivissä istunut nainen kaivoi kesken näytelmän tyynesti kännykkänsä esiin ja otti parit valokuvat näyttelijöistä! Hämmennyin itsekin tapahtuneesta enkä älynnyt heti reagoida, mutta kun väliajan jälkeen nainen kaiveli kännykän esiin uudestaan ja alkoi zoomailla kesken kohtauksen, kopautin häntä nätisti olkapäälle ja sanoin, ettei esityksiä saa kuvata. Laittoi kännykän heti pois eikä sen jälkeen enää kuvannut. Hyvä niin. Miten tämä on niin vaikeaa? Itselleni on päivänselvää, ettei esityksiä kuvata (ellei asiasta erikseen ole mainintaa ennen esitystä, että tätä nimenomaista näytelmää SAA kuvata mielin määrin). Onneksi ei ottanut selfietä sentään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ryhmäteatteri!) 

20 faktaa Kaisa Helasta

 Mikäs piristäisi räntäsateista sunnuntaita paremmin kuin Kaisa Helan 20 faktaa -juttu! Upean Kaisan voi tällä hetkellä nähdä Tampereen Teatterissa Mari Turusen kanssa mainiossa jutussa "Häpeä! - Nolo komedia" (vierailee myös Vantaalla) sekä komediassa "Linnan juhlat" Tampereen Komediateatterissa. Mielelläni näkisin tuon elämäkertaelokuvan... ;)

(c) Harri Hinkka 

 Voit lukea Kaisan 20 faktaa täältä.

 Jos haluat lukea Kaisasta hiukan enemmän, tutustu monta vuotta sitten tehtyyn blogihaastatteluun täällä.

Haastattelussa Mikko Kaukolampi ja Kamala luonto-kuunnelma

 Kamala luonto -strippisarjakuva on yksi suosikeistani ja ilmestyy päivittäin monissa lehdissä, myös Hämeen Sanomissa. Usein olen nauranut ääneen ilveksen, kärpän ja muiden ilmeikkäiden eläinten edesottamuksille, filosofisillekin sutkauksille (ja runsaalle pieruhuumorille). Sarjakuva sai alkunsa jo vuonna 2001 Jarkko Vehniäisen puolivahingossa piirtämästä pilakuvasta, ja nykyään Kamala luonto syntyy Vehniäisen ja puolisonsa Marja Lappalaisen yhteistyön tuloksena – Jarkko piirtää ja Marja ideoi/käsikirjoittaa. Sarjakuva-albumeita ja pokkareita on ilmestynyt lukuisia, ja oheismyyntituotteissakin löytyy kaikenlaista paidoista mukeihin ja heijastimiin.

 Vaan mitä ihmettä! Nyt Kamala luonto löytyy myös kuunnelmasarjana! Yle Radio 1:ssä alkoi 12.10. 2019 ”Kamala luonto – Eläimen tarkoitus”, ja sarjan pidemmät jaksot (18min) ovat kuultavissa radiosta viikottain lauantaisin suorana (ja uusinta tiistaisin klo 17.30). Siinä mielessä harmi, koska harvemmin istun lauantaisin kotosalla tai ylipäätään missään radion ääressä, kun työt ja harrastukset vievät oman aikansa. Lyhyemmät versiot (11min) löytyvät jo Yle Areenasta onneksi, ja jaksoja on kaikenkaikkiaan kymmenen.

 Mistä moinen idea sarjakuvasta kuunnelmaksi on syntynyt? Otin asiasta selvää ja tapasin Helsingissä kahvilassa ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Kaukolammen syyskuun puolivälin paikkeilla.

Mikko Kaukolampi 

 Kerrohan hiukan itsestäsi ensin. ”Okei. Mä oon Mikko Kaukolampi, teatteriohjaaja-käsikirjoittaja. Oon opiskellut Helsingissä taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa ja Englannissa Darlington College of Artissa teatteria. Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi mä oon myös näytellyt maakuntateattereissa, esimerkiksi Hämeenlinnassa olin mukana Rämälässä ja Täällä Pohjantähden alla -musikaalissa, ja lisäksi ohjasin oman dramatisointini näytelmästä Kolme muskettisoturia Verkatehtaan sisäpihalle. Ai sä oot nähnyt sen, hauskaa! Se oli aika anarkistinen versio, ja mielestäni uskollisin Dumas´n alkuperäistekstille. Vierailevina kuninkainahan oli mm. Kati Outinen, Teemu Aromaa, Matti Onnismaa, Riku Suokas, niin ja Juha Turkka, jolle maksettiin palkaksi lihapiirakka ja pillimehu. Hauskoja muistoja. Tämä Kamala luontohan on neljäs sarjakuvadramatisointini. Ensimmäisenä syntyi pitkä kuunnelma Kiroileva siili, sitten Mummo-näytelmä Lappeenrannan Kaupunginteatteriin (ohjasin sen yhteen kesäteatteriin ja Hollolan Näyttämölle Lahdessa) ja sitten Pöyrööt-näytelmä Seinäjoen Kaupunginteatteriin.”

 ”Kiroileva siili -kuunnelma sai vuonna 2016 todella hyvän vastaanoton, ja tuottaja Matti Kajander kyseli, että mikä voisi olla seuraava sarjakuva, josta voisi tehdä dramatisoinnin. Mietimme yhdessä muutamia eri vaihtoehtoja ja Kamala luonto nousi joukosta esiin. Menin sitten tapaamaan Jarkkoa ja Marjaa (sarjakuvan tekijöitä) Porthaninkadulle Sarjakuvakeskukseen, heillä oli siellä kirjanjulkkarit ja uusimman kirjan nimenä oli Eläimen tarkoitus. Nimestä tuli heti ajatus, että tuon otsikon alle pystyisi tekemään pitkän kuunnelman. Olin lukenut Kamalaa luontoa aiemmin, ja ilves ja kärppähän puhuu paljon ja miettii koko ajan kaikenlaista, pieniä ja suuria asioita. Tosi tarkkaavaisia kaveruksia, vertaisin ihan Veikko Huoviseen ja Havukka-ahon ajattelijaan. Pitkän kuunnelman sijaan Matti Kajander ehdotti 10-osaista sarjaa, jota aloin sitten käsikirjoittaa.”

Kärppä Hannes Suominen eläytyy

 Miten käytännössä sitten kolmen kuvan stripistä, jossa ei välttämättä edes puhuta mitään, saa aikaiseksi tarinaa? ”Mulla on lähtökohtana, se että missä kuvissa näkyvä tilanne tapahtuu, mikä on se ympäristö. Esimerkiksi Kiroilevasta siilistä tuli matkakertomus. Siili herää yhtenä aamuna ja maailma tuntuu erilaiselta. Se rakastuu, eroaa ja ei oikein tiedä kuka on. Näissä kaikissa dramatisoinneissani tuntuu olevan hyvin vahva itsetutkiskelun teema muuten. No, siili lähtee maailmalle etsimään itseään ja törmää siellä muihin siileihin, ja kaikenlaisia käänteitä on luvassa. Tommi Eronen oli kiroileva siili, ja lisäksi mukana oli mm. Laura Malmivaara, Leea Klemola ja Ilari Johansson. Siilikuunnelmaa ei valitettavasti löydy enää netistä, toivottavasti se tulisi uudelleen kuunneltavaksi. Tässä lyhyen ajan sisällä on äänikirjat ja podcastit nousseet todella suosituiksi, ja kuunnelmat ovat saaneet uudenlaista yleisöä somemarkkinoinnin kautta.”

Ulla Tapaninen ja Joonas Saartamo 

 ”Kamalassa luonnossa lähtötilanne on se, että Ilves ja Kärppä ovat metsästämässä ja hommat keskeyttää vanha jänis, joka kertoo keksineensä elämän tarkoituksen edellisyönä. Pedonvaistot ja nälkä iskevät Ilvekseen, joka syö jäniksen ennen kuin tämä ehtii kertomaan oivallustaan. Asia jää vaivaamaan Kärppää (joka toki ottaa haukun jäniksestä myös), ja elämän tarkoitusta lähdetään sitten selvittämään yhdessä. Sarjassa käydään myös läpi erilaisia elämänvaiheita parinmuodostuksesta ystävyyteen ja syömiseen, mietitään tuotantoeläinten elämää ja niin edelleen. Joka jaksossa on mukana ylienerginen Kettu säätämässä ja läheisriippuvainen Hirvi."

 Miten käsikirjoitus käytännössä sitten tapahtui? ”Mä kävin läpi sarjakuva-albumeita ja poimin sieltä dialogeja, joita voisi käyttää. Kirjoitin kaiken ylös A4-arkeille ensin ja niistä sitten leikkelin pienempiä lappusia ja lajittelin jokaisen eläimen omaan pinoonsa. Leikkaa-liimaa -tyylillä lähdin sitten yhdistelemään niistä erilaisia kohtauksia, ja jos ei tietyn teeman/otsikon alle löytynyt suoraan materiaalia, mä kirjoitin sen itse ja siten vahvistin elämän tarkoituksen etsintää ja pohdintaa.”

Matti-hirvi, Joonas-ilves ja Hannes-kärppä

 ”Ääninäytteleminenhän on ihan oma lajinsa, ja tässä kun pitäisi vielä olla uskottava eläin… Joonas Saartamo on Ilveksen roolissa, Hannes Suominen on Kärppä, Matti Onnismaa Hirvi, Tommi Korpela Karhu, Paula Vesala Pöllö ja Juho Uusitalo Kettu. Ulla Tapaninen ja Ville Myllyrinne tekevät useita eri rooleja, mm. Ville on Sika ja Ulla Lammas. Lisäksi on neljän näyttelijän porukka (”Operaatio Jänis”, Ilona Pukkila, Sirja Sauros, Tuomas Tulikorpi ja Samuli Punkka), jotka tekee pikkurooleja ja ”massiivisia jäniskohtauksia”. Jäniksillähän on sarjakuvassakin usein luentoja tyyliin ”Kuinka selviytyä väkivallan ilmapiirissä” ja kuulijoita on iso rinki, sekä uroksia että naaraita. Itsekin oon mukana ja rooleinani mm. Palava pensas, Saatana ja Poro. Toinen toistaan hullumpia eläimiä ja muita saattaa tulla eteen siellä, niin sarjakuvassa kuin kuunnelmassakin, ja kuitenkin niillä on selkeä motiivi ja järki olla juuri siinä kohtauksessa.”

 Onko mukana myös musiikkia? ”Kyllä vaan, Kaapo Huttunen on säveltänyt Eläimen tarkoitus -tunnusmusiikit ja välimusiikit ihan tätä varten.”

 Loppusanat? ”Musta on äärimmäisen tärkeää välillä miettiä omaa tarkoitustaan. Olento, joka menettää tarkoituksensa, sairastuu. Meissä ihmisissä sen näkee varsinkin, koska monimutkaistamme liikaa asioita tai sekoilemme tavoilla, jotka tuntuvat vain hetken tarkoitukselliselta.”

Pöllö Paula Vesala 

 Kymmenen podcast-jaksoa Yle Areenassa kuunneltavissa tästä.

Ohjaus ja käsikirjoitus : Mikko Kaukolampi

Äänisuunnittelu : Janne Jankeri

Musiikki : Kaapo Huttunen

Dramaturgit : Antti Lehtinen ja Toni Puurtinen

Tuottajat : Timo Vierimaa/Funfar Oy ja Matti Kajander/Yle Draama

Kamala luonto -sarjiksen kotisivuille ja tuotekauppaan löydät tämän linkin kautta.

(c) kuvat Rose Rautio, piirrokset Jarkko Vehniäinen

ps. Olen nyt kuunnellut kaikki podcast-jaksot läpi ja hihitellyt itsekseni mainioille hahmoille, oivallisille ääniefekteille ja yllättäville käänteille. Suosikkejani ehdottomasti jatkuvasti JIHUU! huutava ylienerginen Kettu sekä uutta morsiantaan tämän tästä esittelevä rakastunut Hirvi, ja piskuisen Kärpän hokema "Anna haukku" lähti jo meillä kotona elämään omaa elämäänsä. En olisi uskonut, että näin hyvin taipuu sarjis kuunnelmaksi! Seuraavaksi sitten uusintana se Kiroileva siili, joohan? 

20 faktaa Hannes Suomisesta

Hannes Suominen tuli suurelle yleisölle (ja minullekin) tutuksi uusimman Tuntematon sotilas-elokuvan Vanhalan roolista ja sen jälkeen ohjelmasta Tanssii tähtien kanssa. Itse näin Hanneksen ensimmäistä kertaa teatterin lavalla Turun Kaupunginteatterin spektaakkelissa Taru Sormusten Herrasta, jossa Hannes oli Sam-hobitin roolissa. Tällä hetkellä hänet voi nähdä myös Turussa, Don Juan-komedian Sganarellena. Kannattaa mennä katsomaan, mainio rooli!

(c) Ilkka Saastamoinen

Hanneksen 20 faktaa löytyy tämän linkin kautta.

20 faktaa Minna Koskelasta

Minna Koskela on monelle tuttu mm. Kumman kaa-sarjasta ja teatterista (myös ohjaajana ja käsikirjoittajana). Tällä hetkellä Minnan voi nähdä Luolanainen-monologissa mm. Linnateatterissa ja Aleksanterin teatterissa.

(c) Nils Krogell

Minnan 20 faktaa voit lukea tästä linkistä.

Myös pitkä blogihaastattelu tulossa lähiaikoina!

Pomo! / Riihimäen Teatteri

Pomo! / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 17.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Lars von Trier ja Jack McNamara
Suomennos Mika Eirtovaara
Ohjaus Olka Horila
Lavastus-ja valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Antti Peltola, Maija Siljander, Juha-Pekka Mikkola, Janita Juvonen ja Otto Haaparanta (ja välispiikit Jukka Rasila)

Edessä Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen

 Riihimäen Teatterissa tuli lähes asuttua viime syksyn ja kevään aikana (koska Täti ja minä) ja "paluu rikospaikalle" tuntui jotenkin hirmuisen haikealta ja vähän vaikealtakin. Oloa ei helpottanut se, että olin edellisiltana ollut Tampereella Juhannustansseissa, saanut aivoni ylikuumenemaan, kotiutunut myöhään yöllä ja nukkunut erittäin levottomasti, pyöräillyt töihin ja takaisin jäätävässä tihkusateessa reikäinen sadeviitta päällä, ottanut parin tunnin päiväunet, kammannut hiukset, vaihtanut hiukan vaatteita ja siitä sitten Riksuun ensi-iltaan. Kuukausi sitten päätin, että yritän ajoittaa kaikki teatterireissut vain vapaapäiville, jotta jäisi riittävästi palautumisaikaa töistä, mutta taas sitä on näemmä lipsuttu hyvistä suunnitelmista. En siis ollut kaikista vastaanottavaisimmassa tilassa perillä. Makoisa porkkanaleivos ja muutama lämmin halaus virkisti mieltäni kovasti!

 Kristo (Ilkka Heiskanen) on työtön näyttelijä, joka on nyt saanut oivallisen keikan Ramin (Antti Peltola) palkkaamana. Keikka on tosin pieni ja muutamalla lauseella kuitattu, mutta rahan takii, rahan takii... Pientä pelkoa on ilmassa siitä, että mies ei malta pysyä käsikirjoituksessa. Kriston pitäisi esittää hetken aikaa firman pomoa, jotta saadaan venäläisten kanssa kauppakirjat valmiiksi ja allekirjoitukset paperiin. Pomo on nääs oikeasti Rami, mutta on vuosikaudet uskotellut alaisilleen, että pomo asuu Amerikassa ja hän on vain tavallinen kollega. Hyvin pidetty kollega kuitenkin, mutta pomolla on pomon valtuudet ja pomo "Seppo" on meilitse kirjoitellut kaikenlaista ja jokaisella alaisella on oma versionsa paikan johtajasta. Aika sekavaa, eikö?

 Paikalle astelee jäätävänviileä rouva Makarova (Maija Siljander) kera tulkkinsa (Juha-Pekka Mikkola) ja kaikki menee ketuilleen heti alkulauseessa. Kristolle tulee vähän pitempi pesti pomona, ja siinä ohessa muuttuu aika moni asia, kun tutustuu työntekijöihin vähän pintaa syvemmältä. Monenlaista käännettä on siis luvassa ja löytyipä sieltä sisäinen Hellaakoskikin (tosin Ilkka Heiskasen tuntien en ollut ihan varma siitä, että kuuluiko tämä käsikirjoitukseen).

 Kuten sanottu, en ollut ihan skarpeimmillani joten kokemukseni jäi tällä kertaa hiukan laimeaksi ja ajatukseni lähtivät hortoilemaan usein muille urille ja kotiin peiton alle. Tuntui siltä, että paikoitellen itse esitys oli vähän vielä vaiheessa. Rytmiä myöten moni asia loksahtelee varmasti kohdilleen muutaman esityskerran jälkeen. Ilkka Heiskanen-Antti Peltola oli kyllä mainio parivaljakko ja tarjoilivat toisilleen hyviä syöttöjä tämän tästä. Elastista menoa tarjosi etenkin Peltola, ja muutenkin on aina tervetullutta vaihtelua nähdä lavalla niin vanhempia konkareita kuin nuorempaa tekijäpolvea. Nyt porukassa oli myös pari tyyppiä Riihimäen Nuorisoteatterista (Janita Juvonen ja Otto Haaparanta) ja hyvinhän nuoret joukkoon sopivat. Eniten minua kuitenkin viihdytti asua myöten tulkki käännöksineen, ja kovasti pidin säleverhojen monipuolisesta käytöstä. Ihmettelin kyllä sitä, miksi Jukka Rasila hoiti spiikit, kun yhtä hyvin olisi äänessä voinut olla Ilkka Heiskanen.

Tulkki vauhdissa

 Riihimäen lisäksi Pomo! on mahdollista nähdä myös Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Ei muuta kuin pikkujouluja viettämään firman ja pomon piikkiin!

 Taidan olla vaipumassa hiljalleen talvihorrokseen. Onneksi kalenterissa ei ole hirveästi menoja luvassa, ei ainakaan työpäivän päätteeksi. Jos nyt vihdoin oppisi...

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!)

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

20 faktaa Iikka Forssista

Iikka Forss on yksi "takuumiehistäni" ja oikeastaan hänen (ja Tommi Raitolehdon) edesottamusten vuoksi kesällä 2012 blogini lähti uuteen lentoon käytyäni katsomassa Sappeen Kesäteatterissa näytelmää "Noin 7 veljestä". Soittelin tuossa viime viikolla Iikalle ja lopputuloksena syntyi tämä pienoinen faktapaketti.

 Iikan voi tänä syksynä nähdä lavalla vielä muutaman kerran Turun Kaupunginteatterissa hulvattomassa farssissa Näytelmä joka menee pieleen. Vinkkaan tähän väliin myös mainiota sarjaa Modernit miehet, joka löytyy Yle Areenasta. Toinen kausi tuloillaan myöhemmin.

(c) Heidi Naakka 

Iikan 20 faktaa pääset lukemaan tämän linkin kautta.

Jos taas kiinnostaa hiukan laajempi haastattelu, blogijuttu muutaman vuoden takaa löytyy täältä.

Madaamit / Hämeenlinnan Teatteri

Madaamit / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.10. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Äänisuunnittelu Harri Kuittinen
Valot Veikko Pulli

Rooleissa : Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa, Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Sauli Suonpää ja Minerva Salomäki/Kerttu Suonperä

Marika (keskellä) on tässä ollut raskaana ehkä 6 minuuttia

 Hämeenlinnan Teatterin syksyn toista ensi-iltaa pääsimme mieheni kanssa juhlistamaan erityisenä päivänä - samalla nimittäin vietimme 12v-hääpäivää! Ensimmäisten treffiemme päätteeksi tuli aikoinaan puhetta harrastuksista ja tuleva aviopuolisoni lausui kuolemattomat sanat "Teatterissa tykkään kyllä käydä ja kävisin enemmänkin, jos olisi joku kenen kanssa käydä!" Sitä saa mitä tilaa näemmä, ja aika monta teatterireissua on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut.

 "Roisi komedia Madaamit" lukee teatterin sivuilla, ja tästä saimme esimakua jo aika alussa, kun asioita ei turhaan kierrellä ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Ronskit ilmaisut tuntuivat kirvoittavan hyviä nauruja katsomossa, itseäni tosin alkoi muutaman jälkeen jo puuduttamaan, mutta asiaan...

 Ei ole Jaakolla (Sauli Suonpää) helppoa, ei. Äidin helmoista (kirjaimellisesti, äidin nimi kun on Helma ja roolissa aina upea Tuija Vuolle) ei olla kunnolla pyristelty vielä irti, kun kuvioihin mukaan tulee kertakihlauksella lisää naisväkeä. Tuore kihlattu Marika (Liisa Peltonen), tämän vierasperäisissä sanoissa sekoileva Sirkka-äiti (Johanna Reilin) sekä uhkea perhetuttu Linda (Sanni Haahdenmaa), joista jälkimmäinen on tuore äiti ja tuosta noin tempaisee varoittamatta ryntäät esiin ja imetyshommiin kesken Tupperware-kutsujen. Jaakon suu lupsuttaa mainiosti mukana myös imetyksen aikana...

 Eipä aikaakaan kun Jaakko ja Marika muuttavat yhteen ja *pim*, pian Marika odottaa lasta. Ohjeita satelee joka suunnasta. Ajassa mennään kätevästi reilu harppaus eteenpäin ja mitä kotona odottaakaan, kun väsynyt ambulanssikuski Jaska saapuu pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Odottaako kotona hehkeä kotiäiti valmiina hieromaan miehensä rasittuneita jalkoja ja tuo jääkaappikylmän oluen suoraan käteen? Ehei, kotona odottaa silmänaluset tummina ja tukka rasvaisena uupunut zombienkaltainen hahmo, joka villasukat jalassa raahustaa pyykkikorin päälle istumaan ja lähes valahtaa korin sisälle. Liisa Peltonen on tässä kohtauksessa kyllä elementissään, ja yleisön joukosta kantautuu hysteeristä naurua. Taitaa kohtaus tuoda muistoja mieleen heille, jotka ovat tai ovat olleet pienten lasten äitejä.

Väsynyttä kotoilua 

 Asunnonvaihtoa, rintamamiestalon jatkuvaa remonttia (nyt on silmänaluset tummina vuorostaan Jaakko), erouhkaa, ruuhkavuosia, Helma-äidin surumielisiä puheluita ja epätoivoisiakin yrityksiä tavata poikaansa, matkalaukun pakkaamista ja lähdön tunnelmaa. Tätä kaikkea on Madaamit. Ronskeja puheita ja otteita, teräviä, ilkeitäkin sivalluksia sanoin ja paikoin hetkiä, jotka toivat minulle jotenkin kiusaantuneen olon. En aluksi tuntunut saavan otetta oikein mistään enkä kenestäkään, enkä lapsettomana osannut samaistua äitiyspuheisiin. Vaan annas olla, loppua kohti älysin minäkin katsoa pintaa syvemmälle ja samaistumiskohtia alkoi ropisemaan laariin enemmänkin. Olenhan minäkin lapsi ja minulla on iäkkäät vanhemmat, joiden luona onneksi tuli käytyä kahvilla ja korttia pelaamassa juuri ennen ensi-iltaa. Muuten olisi alkanut omatuntoa kolkuttelemaan oikein huolella ja olisi tullut tarve kyläillä tai vähintään soittaa heti esityksen päätyttyä. Esitys siis onnistui ainakin minun kohdallani herättämään ajatuksia ja tehtävä on silloin suoritettu oikein.

 Lapsiakin näyttämöllä nähdään, mainio Ilona-neitokainen (ensi-illassa ilmeisesti roolissa Kerttu Suonperä) topakkana komentamassa ja ulkoista olemustaan myöten kuin suora kopio Marika-äidistään. Liikutukselta ei moni voi välttyä, kun "Äideistä parhain" lauletaan heleällä äänellä. Näytelmän lomaan on ujutettu ovelasti muitakin äitiaiheisia kappaleita.

 Toistetaanko sitten samaa kaavaa sukupolvesta toiseen? Siinä missä itse antoi aikoinaan pakit Fazerin pojalle, voi oma tytär antaa pakit Tapolan pojalle ja niin on joulu pilalla...

 Näyttelijöistä etenkin Sauli Suonpää pääsee revittelemään laajalla skaalalla, ja sitähän Saulilta löytyy. Mies taipuu venymään ilmeikkäästi moneen suuntaan, erityisen herkullinen on miehekäs tsemppaus kylppärin peilin edessä ja kohtaus saa ansaitut aplodit. Muutenkin oli erityisen mieluisaa nähdä "oman kylän poika" piiiitkästä aikaa kotikulmillaan estradilla.

 Ensimmäiset aplodit irtosivat kuitenkin sille ihmeelle, että Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämölle on rakennettu pyörönäyttämö! Huraa, ja hieno onkin! Ensimmäinen liikkeellelähtö sai aikaan spontaanit aplodit ja siinä oli jotain suuren maailman meininkiä.

 Biologiselle kellolle, väriävaihtavalle mekolle ja haikaralle pisteet kotiin myös.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Helma-äiti pien´, yksin koko maailmassa...

20 faktaa Ulla Tapanisesta

Ulla Tapaninen ei juuri esittelyjä kaipaa... Syksyllä luvassa Lava-ammuntaa VI (en ole niistä muuten yllättäen nähnyt ainuttakaan!).

(c) Mitro Härkönen 

Ullan 20 faktaa pääset lukemaan tämän linkin kautta.

Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri KUT, Kerava

Ensi-ilta 10.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Reko Lundán
Ohjaus Seppo Halttunen
Musiikki Jussi Hongisto
Puvustus Sinikka Zannoni
Lavastus Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Valot ja grafiikka Kalle Tahkolahti
Äänisuunnittelu Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Jukka Peltola, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola 

 Jotkut näytelmät ovat jo teksteinä niin loistavia, että on suorastaan pakko nähdä useampi versio, vaikka edellisestä näkemiskerrasta ei olisi kovinkaan pitkää aikaa (aiemmin nähty Porissa, Jyväskylässä ja viimeksi Tampereella neljä vuotta sitten). Reko Lundánin vuonna 2003 julkaistu ja KOM-teatterissa samana vuonna kantaesitetty Tarpeettomia ihmisiä on juuri sellainen. Merkkasin KUT:n syksyn ensi-iltapäivän välittömästi kalenteriini pala kurkussa (niinpä, pala kurkussa) ja se oli mukana myös syksyn tärppilistallani. Tämä on pakko nähdä.

 Keravan asemalta oli seuralaiseni kanssa saavuttu hyvissä ajoin teatterille (matka oli lyhyempi kuin aavistinkaan), väliaikatarjottavat nautittu jo ennen väliaikaa, tekstiä kehuttu, Instagramiin kuvaa laitettu ja seisoimme jonossa odottamassa saliinpääsyä, kun ykskaks edessäni seisoo mies, tiedustelee olenko mahdollisesti Teatterikärpänen ja vastattuani kyllä esittelee itsensä Aina eturivissä-blogin kirjoittajaksi. Huraa! Lukuisat kerrat olemme menneet reissujemme kanssa ristiin, mutta nyt osui ajoitus kohdilleen ja vihdoinkin tapasimme livenä. Ei muuten istu aina eturivissä hän nimestä huolimatta, enkä minäkään pörrää kärpäsenä katossa enkä edes puraise.

 Kari (Jukka Peltola) on vastikään irtisanottu työstään, ja sehän syö miestä rotan lailla. Tyhjyyteen katosivat hetkessä monet vuodet työnsä ammattilaisena, yhtäkkiä onkin täysi nolla ja tulevaisuus näyttää kovin sumuiselta. Ammatillisen itsetunnon myötä katoaa hiljalleen koko ihmisarvo ja miehisyys eikä oloa helpota se, että itsekseen asioita vatvoo neljän seinän sisällä. Vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) jaksaa hetken kannustaa miestään lähtemään liikkeelle ja ihmisten ilmoille ja etenkin uutta työtä hakemaan - vaikkapa siivousta, jotta miehen työttömyyden tuomista taloudellisista haasteista selvittäisiin mahdollisimman kivuttomasti. Helpotusta on kuitenkin luvassa, sillä Tuulalle on tarjottu vastaavan paikkaa Siwa-myymälässä eli ylennystä pukkaisi...

 Ei osaa Kari oikein iloita vaimon hyvistä uutisista, vaan paha olo purkautuu lopulta perheväkivaltana, jota vielä peitellään puolin ja toisin. "Rappusissa kaaduttiin pikkujoulujen jälkimainingeissa" toimii selityksenä tovin, totuushan on täysin muuta. Kari kyllä selvästi on pelästynyt käytöstään ja anteeksipyyntö toimii hyvittelijänä, vastaava ei tulisi toistumaan enää koskaan. Apua olisi tarjolla, mutta sitä ei ole muka tarvis hakea. Huoli Tuulan kasvoilla koskettaa minua syvältä. Pelko on astunut kynnyksen yli ja jäänyt nurkkiin pyörimään. Miten käy pitkän liiton ja onnellisen, ihan tavallisen perhearjen... Rakas kohottaa kättään ja koskaan ei voi olla enää varma siitä, onko aikomuksena silittää hellästi poskesta vai pamauttaa nyrkillä päin näköä. Huomaan taas olevani ylivirittyneessä tilassa katsomossa enkä pysty rentoutumaan pariin tuntiin, jotenkin myötäelän Tuulan kehonkielen mukana. Reagoin myös voimakkaasti näytelmän äänimaailmaan, askeliin, varjoihin.

Kari ja Tuula 

 Petri (Jari Vainionkukka) on Tuulan lapsuudenystävä ja paras kaveri ; opettaja, lähiöaktiivi ja muutenkin monessa mukana. Mies käy kaikin tavoin ylikierroksilla, on jatkuvassa liikkeessä ja poispääsyä kinkkisestä tilanteesta ei näy. Tietäisi edes mistä levoton olo ja mieli kiikastaa. Öisen lenkin seurauksena hän on löytänyt tiensä Karin ja Tuulan kotiin, isäntä on aamutakkisillaan kotosalla odottamassa vaimoaan firman pikkujouluista. Sieltä iloisesti hiprakassa Tuula kotiutuukin, seuranaan uusi iltakassa Sonja (Elina Varjomäki), johon Petri tuntee heti outoa vetoa. Sonja vaikuttaa tolkun naiselta, hänellä on kiintoisia ajatuksia, ulkonäkö miellyttää ja mikä parasta, hän tuntuu olevan hyvä kuuntelija. Siitähän se sitten lähtee eskaloitumaan, ja tästä kohtalokkaasta yöstä saa kaikki alkunsa, myös Tuulan "rapussakompuroinnit".

Petri (Jari Vainionkukka) ja Sonja (Elina Varjomäki) 

 Jo Jyväskylän esityksen jälkeen mieleeni jäi pyörimään näytelmän nimi. Tarpeeton kun tarkoittaa muutakin kuin hyödytöntä, vaikka näillä ihmisillä nimenomaan on tarpeita. Jokaisella meistä on. Tarve rakastaa ja olla rakastettu. Tarve olla ihminen toiselle ihmiselle, keskustella, kuunnella, tulla kuulluksi ja huomatuksi. Tarve olla osa perhettä, työyhteisöä, yhteiskuntaa. Hyödyttömäksi voi tuntea itsensä monella eri tavalla ja tasolla. Voi kun muistaisi sen, että yksin täällä ei pärjää kukaan. Joka niin kuvittelee, on todella väärässä. Myös ammattiapua on mahdollista saada ja hakea, siinä ei ole mitään hävettävää. Erityisesti haluan kiittää tekijöitä siitä, että käsiohjelmaan on liitetty lukuisia tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä, ja ensi-illassa oli Lyömätön Linja näyttävästi esillä. Hienoa ja rohkeaa.

 Muistan myös sen, että Tampereella esityksen väliajalla ainakin kaksi pariskuntaa poistui paikalta vähin äänin... Syitähän voi vai arvailla. Ehkä aihe liippasi vähän turhan läheltä ja joku tunnisti itsensä, läheisensä tai tuttunsa lavalta. Loppuun asti olisi kannattanut istua, sillä rankoista käänteistä huolimatta loppu ei ole niin traaginen kuin aluksi saattaisi luulla. Yllättävä se kuitenkin on, ja kuin tuulahdus raitista ilmaa. Hetken pystyy hengittämään vapautuneemmin ja kroppani jännittäminenkin laantuu, mutta silti minulla oli pitkään jotenkin puristava olo.

 Näyttämölle on saatu luotua pieneen tilaan monenlaista miljöötä - ihan tavallinen koti vailla hienouksia, pieni myymälä peruselintarvikkeilla ja rosoinen pyöräkellari. Arkisia juttuja ja paikkoja, joiden seinillä olisi monenlaista kerrottavana. Siwa roikkunee mukana näytelmässä jatkossakin, vaikka pariin vuoteen ei kyseisiä lähikauppoja katukuvassa ole enää näkynyt. Tarkkasilmäiset voivat muuten havaita yhdessä kohtauksessa punaisen t-paidan, joka on entinen työpaitani... Ajankuvasta huolimatta tarina voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja valitettavasti tapahtuukin - siitä saamme lukea esimerkkejä lehdistä lähes päivittäin.

 Hyytävän tarkka ja aina ajankohtainen teksti edellä tässä mennään, ja sitä tukee hyvin vakuuttava näyttelijäntyö. Ihmisten kasvoilta ja elekielestä on luettavissa todella paljon, ja tämä teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Miten Jukka Peltola näyttääkin kohtaus kohtaukselta väsyneemmältä ja hiljalleen kaiken luovuttaneelta, Anna-Leena Sipilä pelokkaammalta ja silti silmissä ripaus rakkautta puolisoaan kohtaan, Jari Vainionkukka tuntuu pohtivan miljoonaa asiaa niin että pää kohta räjähtää ja Elina Varjomäen kaihoisa katse pyöräkellarissa ja kenties mahdollisuus toisenlaiseen elämään ja uuteen alkuun - muutamana esimerkkinä. Erinomaista työtä kaikilta.

 Tampereella minulla tuli tarve päästä nopeasti kotiin, niin nytkin. Kerava ei tähän mahdollisuutta kuitenkaan tarjonnut, ja oli kuulkaa mielenkiintoista istua viilenevässä illassa 1,5 h asemalaiturin penkillä junaa odottamassa, pari aiempaa R-junaa kun meni vain Riihimäelle asti. Oli aika orpo olo. Kävi myös mielessä sekin, että istun tässä täysin vapaaehtoisesti enkä siksi, että kokisin olevani hämärällä asemalaiturilla paremmassa turvassa kuin kotona. Kaikilla kun ei ole vaihtoehtoja. On lähdettävä pakoon vaikka ilman takkia, vaikka kodin pitäisi olla se kaikkein turvallisin paikka maailmassa.

 Kiinnitin ensi-illassa myös huomiota siihen, että ihmeen paljon katsomossa naurettiin muutamille lauseille, jotka saivat minut vakavoitumaan entisestään. Muistuu mieleeni muutamakin nöyryyttävä tilanne, jota olen ollut todistamassa kyläreissun yhteydessä. Nauruhan on jonkinsorttinen turvamekanismi ja reaktio, joka saattaa pulpahtaa pintaan tuosta noin. Toki näytelmässä on mukana iloakin (siitä kiitos etenkin naisten pikkujouluistapaluulle) ja kuten jo sanoin, toivoa on.

 Tämä on näytelmä, jonka ihan jokaisen pitäisi nähdä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Se saa ajattelemaan ja toivottavasti tarvittaessa toimimaan. Lisäinfoa esityspäivineen täältä.

Esityskuvat (c) Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja kiitos, että otitte tämän ohjelmistoon!)

20 faktaa Lari Halmeesta

Lari Halme on monelle tuttu teatterista ja television puolelta. Tällä hetkellä hänet voi nähdä tositoimissa ja pitkäkutrisena kapteeni Phoebuksena Tampereen Teatterissa musikaalissa Notre Damen kellonsoittaja. Vaikkapa väliajalla voi lukea tämän pienen haastattelun sitten noin niin kuin makupalana...

(c) Harri Hinkka 

Larin 20 faktaa voit lukea tämän linkin kautta.

Jos taas kiinnostaa lukea hiukan enemmän miehen edesottamuksista, muutama vuosi sitten tekemäni blogihaastattelu löytyy täältä.

Riivaajat / Teatteri Jurkka

Riivaajat / Teatteri Jurkka

Yhteistuotannossa mukana Teatteri Jurkka, Tampereen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Teatteri KSR

Ensi-ilta 21.9. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin

Ohjaus ja käsikirjoitus Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho
Valosuunnittelu Marko Kallela
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen

Näyttämöllä : Markus Järvenpää

 Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen (Syksyn sävel/Juice Leskinen). Aamuisen työvuoron jälkeen olin täysin poikki. Istuin keittiön pöydän ääressä hetken yksin ja mietin, että jaksanko lähteä liikkeelle ja ihmisten ilmoille enää. Lähteä vaiko jäädä, oli 20 minuuttia aikaa tehdä päätös ja sitten olisi jo kiire bussiin. Lähdin, onneksi. Tänään kiittelen itseäni eilisistä valinnoistani.

 Dostojevskin tuotannosta en ole lukenut yhtään mitään ja tämän työryhmän edellinen yhteistyö, Rikos ja rangaistus, jäi minulta harmikseni näkemättä. Nyt on kuitenkin nyt ja mestoilla oltiin, vaikka muutamaa tuntia aiemmin ehdin jo harkita muuta. Tutulla paikallani eturivissä istuessani olo oli jälleen kotoisa ja ehdin hetken ihmetellä, että ovatpa taas saaneet teatterisalin muuntumaan pienin konstein täysin erilaiseksi kuin aiemmin. Kajareita ja ketjuja, joiden joukossa yksi punainen. Se mietitytti. Mustaa ja punaista oli esityksen värimaailma vaatteita myöten, mikä myöhemmin kävi ilmi.

 Luulin istuvani Teatteri Jurkassa, mutta olemmekin kaikki läsnäolijat tilassa, jossa on alkamassa radikalisoituneen solun kokous. Jotain on suunnitteilla, mutta mitä. Raskaiden ketjujen takaa oviaukosta astuu sisään mies (Markus Järvenpää), joka kättelee väkeä ja toivottaa tervetulleeksi. Katsoo hämmentävän röyhkeästi suoraan silmiin. Epäilee, että joukossa on petturi ja kyselee, seurasiko kukaan tännetullessa. Huomaan istuvani erittäin jännittyneenä ja jotenkin ylivirittyneessä tilassa. Tulee jopa hetkeksi syyllinen olo ja pelkään, että kohta minua osoitetaan sormella ja tuijotetaan vielä pistävämmällä katseella. Voi kun tietäisi miksi tuntuu siltä, että en kuulu tänne nyt... vaan annas olla.

 Näyttämöllä on nähty useampaa eri hahmoa, jotka puhetyylillä, eleillä, ryhdillä, sanoilla ja muutamalla rekvisiitalla vaihtuvat sulavasti henkilöstä toiseen. Silmälasit, huivi, viuhka, hanskat, pallo - ja kypärä. Olen täysin lumoutunut ja mykistynyt. Katsomossa on hiirenhiljaista muutenkin, katseet seuraavat tarkkaan jokaista liikettä, korvat kuulevat jokaisen sanan. Äänimaailma ja musiikki saa ihon kananlihalle ja aistit herkistymään erityisellä tavalla. Edelleen istun lihakset jännittyneinä ja uskallan tuskin hengittää.

 Vallankumousta tässä suunnitellaan, jossain piilossa. Kukaan ei tiedä, että olemme kokoontuneet tänne - ja kuitenkin on sellainen olo, että kadulle johtavasta ovesta milloin tahansa saattaa joku tai jotkut rynnätä sisään ja tämä oli sitten tässä. Porukan johtaja puhuu erittäin, erittäin vakuuttavasti. On tärkeää olla osa ryhmää, samankaltaisten joukossa. Samoinajattelevien joukossa. Moni on ajatustensa kanssa yksin ja miettii, olisiko minulle paikkaa, jossa tuntisin olevani osa jotain suurempaa suunnitelmaa - jotain, joka tulisi muuttamaan maailmaa. "Te olette Valitut", hän sanoo ja ymmärrän. Me, juuri me, kuuntelemme. Miten helppoa olisikaan liittyä osaksi joukkoa, jos tarjolla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja ja elämällä ei tunnu olevaan minkäänlaista merkitystä. Ja sitten tapahtuukin jotain henkilökohtaisella tasolla suurta ja elämää mullistavaa (kuten tässä kävi Satoville), mutta on liian myöhäistä... Koko pakka hajoaa käsiin ja suunnitelmat kariutuvat. Hienot puheet katoavat ovesta tuulen mukana, äsken niin yhtenäinen ryhmä hajaantuu ja kaikki suuntaavat kuka minnekin, jos ylipäätään hengissä pääsevät ovesta ulos. Kaikki eivät nimittäin pääse.

 Me istuimme teatterissa yhtenä joukkona sen reilut pari tuntia. Jossain tälläkin hetkellä kokoustaa porukkaa suunnittelemassa ties mitä, joku tutkii itsekseen netin antimia ja on päättänyt, että huomenna sen teen. Yksin, ja nimi lehteen kävi miten kävi.

 Tämä oli hurja kokemus. Jokainen liike, sana, valo, pienikin ele ja ääni todella tarkkaan harkittua. Tyrmäävän hieno kokonaisuus. Paikoitellen kuin hitaan piinaavasti tempoa ja volyymia nostava rock-konsertti, paikoitellen kuin herätyskokous. Ainakin siltä tuntui, ja sehän tuntui koko kropassa. Ja Markus Järvenpää, pelottavan taitavaa ja hypnoottista menoa. Sokka irti, ja kaikki on mahdollista. Räjähdysherkkyys ja herkkyys samassa paketissa. Käsittämätöntä.

 Väliajalla lämpiössä ja joka puolella haisi hiki, enkä yhtään ihmettele.

 Onneksi lähdin sittenkin. Bonuksena oli esityksen jälkeen vielä yleisökeskustelu, jossa vieraana ylikomisario Jari Taponen. Äärimmäisen kiinnostava puolituntinen, ja sekin vain pintaraapaisu.

 Teatteri Jurkan lisäksi esitys on mahdollista nähdä Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa, lisäinfoa esityspäivineen linkeissä.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

20 faktaa Heidi Heralasta

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille, ja 20 faktaa-juttusarjassa tällä kertaa jututettavana upea Heidi Herala, joka loistaa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Everstinna-näytelmässä.

(c) Mirkku Merimaa 

Heidin haastattelun pääset lukemaan täältä.

20 faktaa Jaana Saarisesta

Jaana on monelle tuttu tv-sarjoista ja elokuvista, ja nyt syksyllä hänet voi nähdä teatterissa Linnateatterin Piru naiseksi-komediassa sekä Kapsäkin iltaimproissa.

Jaanan 20 faktaa pääset lukemaan tästä linkistä.

Piina / Tampereen Teatteri

Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti

"Minä olen sinun ykkösfanisi!"

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 2.10. 2019 , kesto noin 2h (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi Jussi Nikkilä
Sanoitukset Jussi Nikkilä
Musiikki Työryhmä
Puku-, naamiointi ja lavastussuunnittelu Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu Jan Noponen

Rooleissa : Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Veera Railio, Anna-Sofia Tuominen ja Olli Riipinen

Pientä esimakua... 

 "Vauhdikas koko perheen seikkailu". Niin-PÄ!

 Muistan katsoneeni aikoinaan telkasta piirrossarjaa Matka maailman ympäri, ja tunnarikin lähtee heti soimaan päässä kun vähän muistin verhoja raottelee. Muistan nähneeni muinoin Hämeenlinnassa myös teatteriversion, jossa Erkki Saarela esitti niin intialaista lehmää kuin puhvelilaumaakin ja kaikkea muuta mitä matkalaisten eteen tuli. Muuta en siitä sitten muistakaan, paitsi että lopussa Phileas Fogg lauloi Popedaa. "Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan..."

 Koska kyseessä on koko perheen musiikillinen iloittelu, oli ensi-illassa paikalla lapsikatsojiakin paljon. Välittömästi esityksen päätyttyä heräsikin kysymys, että minkäköhänlaisia performansseja esityksen tiimoilta olohuoneissa illalla esitettiin. Kaivettiinko kaikki mahdolliset ja mahdottomat soittimet esiin ja fiikukset keskelle lattiaa, kammalla otsatukkaa kuosiin ja pyyhkeestä turbaania päähän ja sitten lähtee? Itse yritin jotenkin havainnollistaa näkemääni kotona, kun mieheni heräsi kolisteluuni kotiuduttuani, mutta eihän siitä mitään tullut. Häröilyksi meni, eli vähän sinne päin.

 Homman nimihän on se, että herra Phileas Fogg (Paavo Kerosuo) lyö Lontoon Reformiklubilla parrakkaiden klubitovereidensa kanssa kohtalaisen isosta summasta vetoa siitä, että ehtiikö matkustamaan maailman ympäri tietyn ajan puitteissa. Tuumasta toimeen, ja mukaan reissuun lähtee rrranskalainen otsatukastaan näemmä tarkkaa huolta pitävä palvelija Jean Passepartout (Antti Korhonen). Kaksikon perään lähtee vielä etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen), koskapa liikkeellä on myös pankkirosvo, jonka tuntomerkit ikävästi osuvat myös Foggiin. Reissun varrella tartutaan yllättävissä tilanteissa kaikensorttisiin soittimiin (Veera Railio aika monesti) ja päähän löytyy etenkin Olli Riipisellä monenlaista rekvisiittaa, ja hahmoa pukkaa.

Lisää esimakua, edessä Tuominen, takana Korhonen-Riipinen-Kerosuo

 Ja voi kuulkaa, kylläpä sitä maailmalla törmääkin kaikenlaiseen sakkiin! Alun häkellyksestä toivuttuani (huuli pyöreänä katselin alun käänteitä ja mietin, että onpa outoa menoa) koko esitys tyylilajeineen ja yllätyksineen tempaisi täysillä mukaansa ja monta kertaa mietin, että ei tämä ole todellistakaan. Oli ihan pakko pudistella päätään kaiken naurunsa lomassa. Sen verran absurdia menoa oli paikoitellen. Monenlaista hohottelua ja hihittelyä kuului sieltä sun täältä yleisön joukosta. Suurin "kiitos" tästä kuuluu ehdottomasti Olli Riipiselle, joka irrottelee lukemattomissa rooleissaan aika huolella, selvästi nauttien ja "pienin sisäisin keinoin". Oli vahvalla aksentilla puhuvaa everstiä (kaksikin eri everstiä), tuomaria joka tuntui vähän liiankin hyvin viihtyvän kosketinsoittimien äärellä ja kapteeni Speedo, jonka yli en tunnu pääsevän millään. Eikä siinä edes kaikki. Pieruhuumoriltaan ei vältytä, ja sehän valitettavasti toimii aina.

 Musiikillinen anti on erittäin monipuolista! Soittimina on erinäisiä rumpuja, huilua, viulua, rytmimunaa, tamburiinia, kiippareita, akustista kitaraa ja myös tyylilajit vaihtelevat räpäytyksestä oopperaan ja kaikkea siltä väliltä. Jokaiselle jotain, ja etenkin Anna-Sofia Tuominen pääsee kunnolla esittelemään laulutaitojaan. Veera Railio hurmaa ja huvittaa mm. norsunhoitajana, konduktöörinä ja prinsessa Aoudana, johon Fogg vähän pihkaantuu. Fogg tuntuu olevan ainoana suhteellisen jalat maassa-oleva rauhallinen hahmo, siinä missä muut häiläävät minkä ehtivät ympärillä.

 Nerokkaita oivalluksia on esitys täynnänsä ja monia viittauksia tuttuihin teoksiin joukosta bongailin tyytyväisenä. Millä tavalla Fogg palkkioita makseli ja jestas miten hengästyttävä räiskintäkohtaus (rytmimunalla sarjatulta pusikon kätköistä, jes), nyrkkeilyottelusta puhumattakaan. Laivalla mennään ja junalla, myös koiravaljakolla varsin kätevästi ja norsun kyydissä. Huh huh, ja kaikki alle parissa tunnissa.

Etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen) 

 Kuten arvata saattaa, vauhti on aikamoinen. Välillä tuli mieleeni enemmän tai vähemmän käsistä lähtevä, alunperin toisenlaiseksi suunniteltu koulunäytelmä, jossa työryhmä on saanut suhteellisen vapaat kädet ja ohjaaja Nikkilä on vähän katsonut päältä ettei ihan lähde laukalle, tai sitten on vain kannustanut lisäämään kierroksia. Epäilen jälkimmäistä. Muutaman kerran oltiin niillä rajoilla, että nyt menee jo yli ja kenellä mahtaa lavalla pettää pokka ensin. Mikä maa mikä valuutta. Olisi ollut muuten kiintoisaa olla harjoituksia seuraamassa! Ketä saa syyttää milloin mistäkin ideasta, hahah. Mieleeni nousi myös viikonloppuna Teemalta katsomani Sielun veljet-aiheinen elokuva bändin taipaleesta ja erinäisistä projekteista sen ympärillä. Tässä oli vähän samanlaiset ainekset. Yhtään ei katsoja (eikä välttämättä kaikki lavallaolijatkaan) tiedä mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, ja sehän on parasta se. Siekkareilla olisi voinut hyvinkin olla jollain kiertueellaan teemana Matka maailman ympäri 80 päivässä, ja lopputulos olisi ollut vähän samansuuntaista. Hallittua sekoilua.

 Pitää myös jälleen mainita se, että aina kun jotain varsin erikoista olen katsomassa, jotenkin siihen liittyy Miro Lopperi. Tällä kertaa hän oli lavan sijaan katsomon puolella, vaihteeksi. Jos olisikin ollut lavalla mukana, en ole varma olisinko alkuunkaan selvinnyt hepulikohtauksitta Kapsäkistä ulos. Hikikarpalot otsalla poistuin nytkin.

Esityksiä on vain viisi jäljellä, joten hopihopi lippuostoksille, lapsien kera tai ilman. Lisätietoja täältä.

Esityskuvat (c) Laura Reunanen

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki ja työryhmä!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!