Fiftari!-musikaalin harjoituksissa osa 1

 Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä saa toukokuun lopussa ensi-iltansa Fiftari!-musikaali. Porukka koostuu innokkaista nuorista teatterin harrastajista ja ammattilaisistakin, ja luvassa on jotain ennennäkemätöntä taatusti. Yhdessä on suunniteltu mm. mainio luokkaretkipaketti kouluille, eli Hämeenlinnaan suuntautuvaan retkeen yhdistetään kaupunkikierrosta, lounasta, Museo Militariaa ja sokerina pohjalla tämä musikaali. Taatusti erilainen ja antoisa luokkaretki siis! Lisäinfoa luokkaretkihommelista tämän linkin takaa.

 Kohti ensi-iltaa siis mennään, ja tarkoituksenani olisi käydä harjoituksia seuraamassa silloin tällöin ja raportoida tunnelmia ja seurata etenemistäkin. Tulossa on myös taustaporukoiden haastatteluja ja juttua näyttelijöistä. ( Miikka Anttilan haastatteluhan löytyy jo täältä.)

Harjoitukset alkoivat todenteolla vuoden 2013 alussa ja tällä hetkellä porukka harjoittelee kolmesti viikossa, tiistaisin ja torstaisin Ahveniston koululla ja lauantaisin ARX-talolla Keinusaaressa. Olin ensimmäistä kertaa harjoituksia katsomassa tiistaina 12.2. Paikalle oli Jyväskylästä saapunut myös näytelmän käsikirjoittaja Emmi Pietikäinen, ja aluksi paikalla olivat apulaisohjaaja Henri "Henkka" Halonen, jolla on näytelmässä jengipomo Bossen rooli, Oivan roolin tekevä Miikka Anttila, Minna Helkiö (Aliisa), Lauri Litja (Saku), Miku Huttunen (Jukkis), Henri Rantanen (Pekka) ja Krista Laaksonen (Eeva). Myöhemmin paikalle saapuivat ohjaaja Laura Pantke sekä pukusuunnittelija Heidi Helkiö. Loppuvaiheessa mukaan liittyi vielä pari tanssityttöä Kaisla Parviainen ja Nelli Auriola, joilla molemmilla on musikaalissa myös useita pieniä rooleja.

Käsikirjoittaja Emmi Pietikäinen / kuva Teatterikärpänen

 Koko homma lähti pikkuhiljaa käyntiin hauskalla improvisaatioharjoitteella, jää nähtäväksi että alkaako harjoitukset joka kerta samalla tavalla. Pari näyttelijää esitti improvisoitua kohtausta lavalla, kunnes joku huusi "stop" ja tuli itse jatkamaan kohtausta, joka saikin sitten ihan uuden käänteen. Oltiin naamiaisissa, turkooseja kenkiä 15 cm:n koroilla mallattiin, luontodokkaria kuvattiin, suppilovahveroita kerättiin... Yksi sai kemian kokeesta hylätyn ja aikoin hypätä katolta, toinen maalasi hienoja graffiteja seinään, kolmas jäi kielestään tolppaan kiinni ja neljäs otti naamakirjaan valokuvaa nolosta tilanteesta. Lopuksi paikalle saapui kotitonttu, joka ei osannut tanssia. Tässä se jo nähtiin, että laidasta laitaan mentiin ja hienosti nuoret kyllä heittäytyivät eri tilanteisiin ja omaksuivat uudet roolit. Pisteet tästä kyllä kaikille!

 Apulaisohjaaja Henkka otti langat käsiinsä ja varsinaiset harjoitukset alkoivat. Voimakkaita tunteita nähtiin, seurasin etenkin ilmeitä ja eleitä. Taitavaa porukkaa!

 Juonenkulusta alkaa jo aukeamaan minulle muutamia juttuja, jengin sisäisiä rakenteita lähinnä ja roolihenkilöiden perhesuhteita. Huumoriakin piisaa, kohtausta otetaan moneen kertaan uusiksi ja ohjaaja ohjeistaa reippaasti ja sitten otetaan koko homma nöyränä alusta.

Etualalla Lauri Litja ja Henri Halonen / kuva Teatterikärpänen

Tulee väliaika, porukka vähän hengähtää ja minä jututan vähän väkeä ja otan pari valokuvaakin. Kaikki vitsailevat, meininki ja tunnelma on varsin rento.

Minna Helkiö "Aliisa"

Krista Laaksonen "Eeva"

Henri Rantanen "Pekka"

Miku Huttunen "Jukkis"

Sitten taas jatketaan.

 Tauolla käsikirjoittaja-Emmi on palaveerannut ohjaaja-Lauran kanssa, ja ovat keskustelleet hiukan ratkaisevista kohtauksista. Niihin tehdäänkin sitten muutoksia ja muutokset ovat nähtävissä heti tuoreeltaan, sillä kyseisistä kohtauksista nähdään muutama erilainen versio.

 Lopuksi harjoitellaan kohtausta, jossa eräs henkilöistä mm. kirjoittaa kirjettä. Hieno kohtaus tämäkin, ja muiden hahmojen osuudesta harjoitellaan myös muutama erilainen versio, lähinnä sitä että millainen tunnetila sopisi parhaiten. Hauskaa oli katsoa, että miten erilaisia versioita saisikaan aikaan tietyllä tavalla, kuiskauksesta aggressiiviseen jyräämiseen. Katsomosta valitaan joku henkilö, johon lause kohdistetaan ja tällä kertaa minä sain toimia kaiken keskipisteenä. Huisaa!

Edessä käsikirjoittaja-Emmi ja ohjaaja-Laura

 Näin sujuivat ekat seuraamani harkat, ja kyseessähän on siis musikaali, johon on kokonaan sävelletty ja sanoitettu uusia kappaleita. Nyt musiikkipuolta vain improvisoitiin ja jammailtiin ilman säestystä, mutta tässä vaiheessa voin jo sanoa että tarina ja teksti on hieno. Millainen siitä sitten tuleekaan kun mukaan saadaan musiikki ja tanssit ja kaikki lavastukset ja valot ja savut ja puvut!

 Teatterikärpänen jää jännityksellä ja mielenkiinnolla odottamaan seuraavia harjoituksia, joita menen seuraamaan luultavimmin maaliskuun puolella ...

Nenäpäivä / Kansallisteatteri

Nenäpäivä / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.11. 2012, kesto 1h 55min väliaikoineen

Ohjaus Arto af Hällström

Rooleissa : Sari Puumalainen, Ylermi Rajamaa, Pirjo Luoma-aho, Timo Tuominen, Elena Leeve, Jani Karvinen, Pekka Autiovuori, Paula Siimes, Antti Pääkkönen ja Antti Luusuaniemi (uutistenlukijaäänenä)

Taustaa : Mikko Rimmisen Finlandia-palkinnonkin saanut Nenäpäivä-teos ilmestyi 2010. Näytelmä kertoo työttömästä Irmasta (Sari Puumalainen), joka huomaa Hakaniemen kauppahallin seinällä ilmoituksen, että muuton vuoksi annetaan ilmaiseksi viherkasveja. Keravalla. No, Irma siitä lähtee sitten suurin toivein kohti Keravaa, peikonlehti mielessään. Käypi vain niin hassusti, että hän erehtyy ovesta ja kukkien sijaan oven takaa löytyykin Jokipaltion pariskunta Irja ja Reino (Pirjo Luoma-aho ja Timo Tuominen). Irma hämmentyy hetkeksi ja sen sijaan että lähtisi pois, hän tekeytyy Taloustutkimuksen työntekijäksi ja tuppautuu kylään kyselemään pariskunnan kulutustottumuksista. Kahvitkin keitellään. Yksinäinen, juttukaveria kaipaava Irma saa tästä reissusta sellaiset kicksit, että käy sitten soittelemassa Keravalla muiden ovikelloja ja tutustuu kaikenlaisiin ihmisiin. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan...

Jani Karvinen, Sari Puumalainen ja Elena Leeve / kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Plussaa : Lavastukseen ei paljoa tarvittu ja se oli silti toimiva. Pari penkkiä, keittiön pöytä ja pyörivällä lavalla vaihtuvat ovet, joiden takaa paljastui sitten milloin minkäkinlaista asukkia. Näyttelijät olivat kauttaaltaan mainioita! Sari Puumalainen oli Irmana oikein kiva ja luonteva, minäkin olisin varmasti keittänyt hänelle kahvit jos olisi tänne asti tullut kyselemään. Jani Karvinen oli mainio niin puliukkona kuin keittiöhommissa twistaavana Jaanis Jalkasenakin. Isoimmat sympatiat sai Antti Pääkkösen esittämä pikkuisen alkoholisoitunut, mutta hyväsydäminen Virtanen, joka asusteli talonmiehen asunnossa. Symppis tyyppi. Myös Elena Leeve etenkin feissarityttönä oli hauska. Erikoismaininnan ansaitsee myös Pekka Autiovuori Ilmari Hätilän roolissa. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista tehdyssä elokuvassa Lihiä esittänyt Ylermi Rajamaa oli myös huippu Irman poikana. Tuommoista hermostunutta hömelöä oli hauska seurata, miten jalka teputti koko ajan. Teksti oli todella nasevaa ja täynnä mahtavia oivalluksia ja erikoista kieltä ja sanoja. Irman esitys Avaran luonnon töpöliputtaja-linnuista oli huikea! Taloustutkimuksen kysymyksetkin oli aika outoja... Kesto oli napakka, ei liikaa eikä liian vähän. Loppukohtaus oli oikein mukava, jäi sellainen hyvä olo ja hyvä mieli kyllä.

Palovaroitin piippasi / kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Miinusta : Ei moitteita esityksestä, mutta tunnelmasta muuten ... vieressäni istuvalla pariskunnalla oli eväät mukana! Pieni limsapullo ja pussillinen hedelmäaakkosia, kuin elokuvissa. Niitä sitten rapisteltiin ja auottiin tämän tästä. Mies sai myös tekstarin kesken esityksen ja vielä vastasi siihen.

Muuta : Menkää ihmiset katsomaan Nenäpäivä! Hyvän mielen takuu!

Nenäpäivälle neljä tähteä **** .

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2013, kesto 1h, ei väliaikaa

Dramatisointi Asta Honkamaa

Sovitus ja ohjaus Aino Kivi

Rooleissa : Juho Markkanen, Katja Peacock, Maija Siljander ja Esko Rissanen

Bändi : Mikko Hallamaa, Rami Kivi, Aleksi Lassila, Lasse Oksanen, Konsta Karppinen

Taustaa : Lukas Moodyssonin leffa Fucking Åmål on tullut nähtyä vuosia sitten, ja tykkäsin siitä kyllä silloin kovasti. Kun kuulin tämän tulevan ohjelmistoon Riihimäelle, ajattelin luonnollisesti että varmaankin Nuorisoteatterin puolelle. Kas, yllätyinkin sitten kun tämä onkin Riihimäen teatterin kevätohjelmistoa. Yhteistyötä on toki tehty Nuorisoteatterin ja Riihimäen lukion kanssa. Tarinan pääosissa ovat nuoret tytöt Elin ja Agnes, jotka asuvat Åmål-nimisessä kaupungissa. Tyhmä kaupunki, ei mitään tekemistä. Kaikki on ihan peestä, luokkakaverit ja vanhemmat ja koulu ja siskot ja koko elämä. Ahdistukseen ei auta yhtään se, että hiljainen Agnes (Katja Peacock) tykkää tytöistä ja on salaa ihastunut Eliniin (Maija Siljander), joka on luonteeltaan ja maineeltaan hitusen räväkämpi ja kaikki pojat tahtovat Elinin omakseen. Ei ole helppoa olla nuori, ei oikein tiedä onko lintu vai kala ja oma paikkansa pitäisi kuitenkin tässäkin maailmassa löytää.

Katja Peacock ja Maija Siljander / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

 Plussaa : Aloitus oli ovela, kun näyttelijät Maija Siljander ja Katja Peacock tulivat näyttämön eteen jutustelemaan ja ottivat roolit haltuunsa. Videolla taisi olla niitä nuorisoteatterilaisia? Aluksi ajatus "vanhemmista" naisista esittämässä teinityttöjä tuntui vähän oudolta, mutta se ajatus rapisi yhtä nopeasti alas Esko Rissasen saapuessa näyttämölle. Pari viikkoa sitten jouduin Hämeenlinnassa kuvittelemaan reilut  nelikymppiset eläkeläisinä ja se ei oikein onnistunut, vaan kuvittelepa kuusikymppinen mies teinityttönä ja vielä onnistuvan siinä! Esko oli Elinin Jessica-siskona ihan hillitön!! Esko esitti myös Agnesin isää, mutta nimenomaan tämä siskon rooli oli herkullista seurattavaa. Lavalla nähdään myös oivallisesti soittava nuorten miesten bändi (letkeä ja liikkuvainen basisti jäi etenkin mieleeni), jonka solistina singahtelee muusikko-näyttelijä Juho Markkanen. Homma lähti käyntiin Nirvanalla ja Juho teki muutaman täsmäiskun katsomon sekaankin. Energistä menoa! Juho esitti myös pyörätuolityttöä ja Eliniin pihkassa olevaa Johan-nuorukaista, joka kärtti suukkoa aika erikoisessa tilanteessa... Elinin ja Johanin yhteinen hetki keinussa oli ihanan herkkää katsottavaa. Musiikki toimi kauttaaltaan hyvin, bileissä soi Prodigyn Firestarter ja livenä kuultiin niin Red Hot Chili Peppersiä kuin ihana Bittersweet symphonykin. Sitähän se on, katkeransuloista tämä elo. Oli sitten nuori tai vanha, tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja löytää oma paikkansa ja tulla rakastetuksi. Esityksessä kiroiltiin aika tavalla ( Hemmetin Åmål ei oikein olisi nimenäkään toiminut), minua se ei häirinnyt lainkaan koska pahempaa kielenkäyttöä kuulee liki päivittäin nuorison toimesta ihan livenäkin. Muutamia tuntui häiritsevän, sillä paheksuva hymähdys kuului joka kerta jostain takaani kun v-alkuinen sana mainittiin...Kesto oli tosiaankin vain tunti ja aika kului kuin siivillä, kaikki oleellinen tässä oli kuitenkin mukana ja mitään ei oikeastaan jäänyt kaipaamaan. Liftattiin, bailattiin, ryypiskeltiin, uhottiin ja tultiin kaapista/vessasta ulos. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Jessica ja poikaystävänsä Markus... / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Elin ja Johan / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Miinusta : Eipä oikeastaan moitittavaa.

Muuta : Reissun voisi kiteyttää mieheni lausuntoon heti esityksen päätyttyä "Vittu tää oli hyvä, ja Esko oli paras!" Näytöksen jälkeen tapasin Juho Markkasen ja tein hänestä pikku haastattelun tänne blogiini, luettavissa tässä kevään aikana.

Esitykset jatkuvat 6.4. asti, ja Fucking Åmål saa neljä tähteä **** .

Juho herkistelee / kuva Teatterikärpänen

Frankenstein / Kansallisteatteri

Frankenstein / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys ja ensi-ilta 23.1. 2013, kesto väliaikoineen 2h 15min

Ohjaus Mika Myllyaho

Rooleissa : Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi, Minka Kuustonen, Ismo Kallio, Olli Ikonen, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Heli Haltia ja Amos Brotherus/Lauri Karo/Pablo Ounaskari

Taustaa : Mary Shelleyn englanninkielinen alkuteos "Frankenstein, or the Modern Prometheus" ilmestyi jo vuonna 1818 ja siitä tuli heti menestys. Frankensteinista on laadittu useita elokuva-ja näyttämösovituksia, ja tämä Nick Dearin näytelmä sai kantaesityksensä Lontoossa 2011. Tarina siis kertoo tiedemies Viktor Frankensteinista (Antti Luusuaniemi), joka monenlaisia menetelmiä käyttäen saa luotua Olion (Esa-Matti Long), joka herää eloon "sähköistämällä". Ulkoisesti karu ilmestys oppii asioita nopeasti ja oppii ajattelemaan, ja vasta siinä vaiheessa Viktor ymmärtää mitä onkaan luonut. Onko liian myöhäistä hävittää monivuotisen työnsä tulokset?

Antti Luusuaniemi ja Esa-Matti Long / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Plussaa : Ensimmäisenä kiinnitin jälleen huomioni huikeaan lavastukseen. Kaikkea symboliikkaa taustan seinästä en ymmärtänyt eikä se ollut varmaan oleellistakaan, mutta katosta roikkuvat lamput ja valojen "sykkiminen" sydämenlyöntien tahtiin oli lumoavaa ja nerokasta.Olion herääminen eloon oli hienosti toteutettu ja se, miten hän (vai se?) tutki uutta maailmaa lapsen lailla. Ilahtui vedestä ja kukista ja luonnosta ylipäätään. Teatterin taikavoima oli parhaimmillaan lintujen lennellessä pitkin lavaa, miltei liikutuin siitä miten yksinkertaisella konstilla saatiin jotain maagista aikaiseksi. Olion rujo ulkomuoto pelästytti tietysti kaikki mahdolliset vastaantulevat ihmiset, paitsi vanhan sokean miehen (ihana Ismo Kallio), joka ei tietenkään nähnyt uuden tuttavuutensa ulkonäköä, vaan halusi vilpittömästi auttaa tätä ja opastaa. Olio oppikin nopeasti puhumaan ja lukemaan, ajattelemaan omilla aivoillaan. Esa-Matti Longilla oli kyllä aika vaativa rooli, kekkaloida puolialastomana ensin pitkin lavaa ja sitten kulkea varjoissa ja piilossa kaikkien pelkäämänä ja halveksittavana. Antti Luusuaniemestä pidin myös kovasti, hän on komearaaminen ja sangen taitava näyttelijäkin kyllä. Mikäs häntä on katsellessa! Viktorilla oli vain tieteensä ja omat puuhansa, vaikka ihastuttava morsiamensa Elizabeth (Minka Kuustonen) suorastaan roikkui hänessä kiinni ja riutui vastarakkauden ja läheisyyden puutteessaan. Jännästi oli toteutettu kohtaus, jossa Elizabeth pukeutuu puolittain tulevan miehensä takkiin ja hyväilee itseään kuin toisen käsillä. Aistikasta! Olio ryhtyy äärimmäisiin tekoihin tavatakseen luojansa ja pyytää tätä rakentamaan itselleen morsiamen, jotta saisi rakastaa ja lisääntyä. Kaaostahan siitä syntyy! Pidin lukuisista yksityiskohdista hyvin paljon : taivaalta putoilevista kirjoista, katsomon halkaisevasta rampista (niskojaan joutui tosin vähän kääntelemään liikaa kun istuin aika edessä), kattokruunun heiluriliikkeestä, jääpaloista, Petri Liskin skottiaksentista, tiedemiehen hulluudesta, holvikaaresta loppukohtauksessa... Kaikkea en ihan tajunnut (symboliikkaa lähinnä), mutta kovin viihdyttävä tämä oli ja Kati Lukan huima lavastus ansaitsee kyllä erikoismaininnan. Olio olisi voinut olla vieläkin pelottavampi! Aluksihan se herätti jopa sympatioitakin.

Ismo Kallio / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Miinusta : Tapani Rinteen musiikki oli aika jylhää, mutta paikoitellen se soi aivan liian kovaa ja urkujenkaltaisten tultua lavalle tuntui välillä että pää halkeaa ihan just. Loppukuviot menivät minulta ihan totaalisesti ohi enkä tajunnut miksi kävi niinkuin kävi ja kumpi vei kumpaa. Perusteltiinko ratkaisua siinä jotenkin vai olinko ihan hakoteillä?

Minka Kuustonen ja Antti Luusuaniemi / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Muuta : Koko homman opetushan lienee siinä, että ihmisen ei pidä yrittää ryhtyä Jumalaksi ja luoda jotain, mitä ei sitten loppupeleissä pysty enää hallitsemaan ja hillitsemään. Jos oli joku syvempikin merkitys, se jäi minulta huomioimatta lavasteita ja muita härpäkkeitä ihastellessani. Toki se, että ei pitäisi tuijottaa pelkkää ulkokuorta vaan katsoa asioita syvemmältä kantilta ... Ja entä jos luo jotain tavallaan omaksi kuvakseen ja se osoittautuukin hirviöksi!? Kenen on vastuu? Komeaa katsottavaa jokatapauksessa, eikä kestokaan mikään puuduttava vaan juuri passeli.

Frankensteinille neljä tähteä **** .

Hamlet / Tampereen Teatteri

Hamlet / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.2. 2013, kesto 2h 40min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Tomi Alatalo, Turkka Mastomäki, Mari Turunen, Ilpo Hakala, Heikki Kinnunen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Kai Bäckström, Risto Korhonen, Jukka Leisti, Tuija Ernamo, Mikko Hänninen, Kake Aunesneva, Markku Thure, Matti Hakulinen ja Pete Koskinen

Tomi Alatalo ja Eeva Hakulinen / kuva Harri Hinkka,TT

Taustaa : William Shakespearen Hamlet ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta juonenkulusta tietämättömille lyhyt kertaus... Hamlet, Tanskan prinssi saapuu kotiin isänsä hautajaisiin ja joutuu samalla toteamaan, että äitinsä on mennyt naimisiin isän veljen kanssa, joka on nyt siis uusi kuningas. Unessa Hamlet kohtaa isänsä haamun, joka paljastaa veljensä surmanneen hänet ja kehoittaa poikaansa kostamaan. Hamlet lähtee koston tielle, tekeytyy hulluksi ja hylkää rakastettunsa Ofelian, jonka mieli järkkyy ja hän hukuttautuu. Kosto elää, liki kaikki muu sitten kuoleekin... Kas näin. Tässä näytelmässä pohjana on Eeva-Liisa Mannerin suomennos vuodelta 1981, suomennoksia on tähän mennessä kaikenkaikkiaan viisi ja kuudes on tuloillaan syksyllä 2013.
Pari kuukautta sitten näin Helsingin Kaupunginteatterin sangen modernisoidun version Hamletista, loistojuttu olikin ja siinä oli pohjana Veijo Meren suomennos vuodelta 1982. Jotain mätää oli Tanskanmaalla jälleen, eli katsotaanpa miten Teatterikärpänen koki tämän toisenlaisen version...

Tomi Alatalo, Kake Aunesneva ja Mikko Hänninen / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Esityshän oli yhtä juhlaa, alusta loppuun saakka! Mannerin teksti pakotti katsojan pysymään valppaana koko ajan, sillä tekstiä piisaa ja se on täynnä kaikenlaisia oveluuksia ja nokkelia sanankäänteitä, jotka saivat hymyilemään toimivuudellaan. Herkullista tekstiä, ja miten se esitettiinkään. Itse Hamletille (loistava Tomi Alatalo) isoin plussa tästä, hän suolsi tekstiä varmasti ja rauhallisesti lauseiden loppuun asti. Tomi kuuluu myös niihin harvoihin näyttelijöihin, joiden kehonkieleen olen kiinnittänyt aina erityistä huomiota ja hän ei pettänyt tälläkään kerralla. Huippusuoritus kertakaikkiaan! Alku jylhine merinäkymineen oli vaikuttava ja siitä jo osasi vähän aavistaa, että nyt mennään eikä meinata. Olin muuten parvekkeella katsomassa ja aluksi vähän epäilin näkyvyyttä, mutta sieltähän näki kokonaisuuden loistavasti ja sai vähän erilaista perspektiiviäkin tapahtumiin. Huumoriakin oli tarjolla mukavasti ja vähän yllättävästikin, siitä kiitos etenkin Heikki Kinnuselle, joka tuplarooleissa Poloniuksena ja haudankaivajana piti huolen siitä, että kenellekään ei jäänyt epäselväksi miten suuri merkitys onkaan sanojen oikeilla painotuksilla ja rytmitajulla - näissä Kinnunen on kyllä ihan mahti! Mieleeni jäi varsinkin haudankaivajan lyhyt esitelmä hukkumisesta ja se, miten Polonius esitteli saapuvan näyttelijäseurueen. Jukka Leisti saapui suurin elkein paikalle ja Heikki julistaa "Katsokaa, siinä on maailman paras näyttelijä!" Kuningasnäyttelijäpari oli muutenkin mainio, varsin teatraalista oli meno ja Tuija Ernamon eteen polvistuva Hamlet, huh huh! Tomi Alatalo oli polvillaan samanmittainen kuin Ernamo, kontrasti oli melkoinen ja sekös huvitti. Onnistujia oli kosolti. Traaginen Ofelia (Eeva Hakulinen), parivaljakko Gyldenstern ja Rosencrantz (Kai Bäckström ja Risto Korhonen), rauhallinen Horatio (Kake Aunesneva), myös koston tielle lähtevä Laertes (Arttu Ratinen). Upeasti tasapainoili Mari Turunen äidin, vaimon ja kuningattaren rooleissa, hänessä otti vallan kuka milloinkin. Turkka Mastomäki oli loistava jämerä uusi kuningas, joka oli katuvainen teostaan. Pienemmissä rooleissakin jokainen tiesi paikkansa. Puvustus oli ovelaa, toisaalta nykyaikaista ja toisaalta vanhaa. Kuninkaan, kuningattaren ja Ofelian puvustus etenkin osui silmääni ja toisaalta taas esim. Hamlet taisi painella farkuissa. Lavastuksesta pidin myös, lavan sivuja käytettiin sopivassa määrin vähän kiipeilytelineenäkin ja edelleen plussaa elävän tulen käytöstä. Vyöryvä meri ansaitsee erikoismaininnan, samoin lopun erittäin toimiva ja hengästyttävän hienosti toteutettu miekkailukohtaus (ylhäältäkäsin varsinkin näytti niin komealta että hyvä kun penkissä pysyin...). Esitys tosiaan piti otteessaan eikä ote herpaantunut missään vaiheessa. Tuttu monologikin esitettiin vähän erilaista "pääkalloa" käyttäen (vaikka pääkallolle oikeasti puhutaankin aivan eri kohtauksessa, joka toki tässäkin nähtiin). Teksti oli tosiaan täynnä herkullisia yksityiskohtia, ja valitettavasti niistä suurin osa unohtui jo samantien kun tuli heti uutta pureksittavaa tilalle.

Arttu Ratinen ja Tomi Alatalo / kuva Harri Hinkka,TT

Miinusta : ei moitteita (ehkä pientä teknistä ongelmaa lukuunottamatta, mutta se ei jäänyt häiritsemään mieltä.) Musiikki ei tosin oikein jäänyt mieleeni millään tavalla!?

Muuta : Kiintoisaa oli nähdä kaksi täysin erilaista Hamletia lyhyen ajan sisällä (tai oikeastaan kolme, jos lasketaan mukaan Sakespearen kootut theokset-Hamletkin...) ja kumpikin niistä teki minuun suuren vaikutuksen niin näyttelijäntyöllään kuin tekstilläänkin. Pistäkää mieleen Tomi Alatalo, hänestä tullaan vielä kuulemaan moneen kertaan ja toivotan hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa näyttämötaiteen parissa! Tälläkin hetkellä olen ihan pähkinöinä näkemästäni ja mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon vielä, että unessanikin tuntui olevan dubbausta Alatalon äänellä varustettuna. Hamlet-dubattu uni. Tehkääpä sama perässä!

Menisin katsomaan vaikka heti uudelleen ja napsimaan ne tekstin herkkupalat mukaani kunnolla, joten Hamletille täydet viisi tähteä ***** .

Carmen / Tampereen Työväen Teatteri

Carmen / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 7.2. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Tiina Puumalainen

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Petra Karjalainen, Samuli Muje, Miia Selin, Soili Markkanen, Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Matti Pussinen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari ja Laura Alajääski

Tanssiryhmä : Susanne Papinsaari, Laura Kontoniemi, Tiina Lampinen, Iiro Heikkilä, Jukka Wennström, Miika Riekkinen, Kalle Suominen sekä sirkusartistit Pasi Nousiainen ja Katerina Repponen

Taustaa : Tarina perustuu Prosper Mériméen pienoisromaaniin, jonka ensimmäinen versio ilmestyi jo vuonna 1845. Noooh, kovin tutulta sen sijaan tuntuu taas seuraava lause, eli ennen tätä minulla ei ollut harmaata aavistustakaan mistä tarinassa on kyse, kun en ollut koskaan kuullut tahi nähnyt mitään versioita tästä hommasta. Juoni lyhykäisesti : Mies (Janne Kallioniemi) tulee kaupunkiin ja saa työpaikan virkamiehenä edeten nopeasti urallaan. Kotona odottaa vastavihitty, raskaana oleva vaimo. Yllättäen mies kohtaa Carmenin, viettelevän kaunottaren ja on valmis unohtamaan kaiken muun, vaihtamaan elämänsä sylilliseen tulta. Carmen vaan ei suostukaan luopumaan omasta vapaudestaan...

Eriikka Väliahde ja Janne Kallioniemi / kuva Teppo Järvinen, TTT

Plussaa : Olin nähnyt ennalta kuvia lavasteista ja osasin odottaa jotain aika huikeaa. Alku silti onnistui yllättämään niin, että tukka oli lähteä päästä! Jestas mikä aloitus! Kylmät väreet meni läpi koko kropan, ison valokuution ja musiikin ja tanssin yhteistyö toimi täydellisesti. Piti oikein penkistä pitää kaksinkäsin kiinni. Muutenkin lavasteiden käyttö oli kovasti mieleeni, miten valtavista elementeistä tehtiin loputonta käytävää virkamiesten talsia ja sääriviidakkoa. Se jättimäinen, jopa mielessäni välillä avaruusalusta muistuttava valohässäkkä oli mahtava! Toimi sitten loppupuolella nerokkaasti myös nyrkkeilykehänä. Myös musiikki ja tanssit olivat mieleenpainuvia, etenkin isomman ryhmän pistäessä jalalla koreasti. Pidin siitä, että Carmen (Eriikka Väliahde) kommunikoi lähinnä tanssilla ja kehollaan. Eipä siinä juuri sanoja tarvittukaan kun Carmen vei ja mies vikisi. Aika rohkeaakin ilmaisua Carmenilla oli tosiaan, varmasti yleisössä sai muutama miespuolinen katsoja löysätä vähän kravattiaan ja nieleskellä... Rakastelukohtaus kaatopaikalla oli kauniisti toteutettu ja aistikas kohtaus. Musiikki jylisi voimakkaana ja aiemmin tuttu Habanerakin tuli sieltä, ja olihan mukana myös Led Zeppelinin Kashmirista hiukan erilainen, mutta toimiva versio. Ovelaa kieltä näyttelijät käyttivät ja mietinkin, että mikähän kieli mahtaa olla kyseessä. Käsiohjelmaa luettuani selvisi, että näyttelijät olivat luoneet hahmolleen itse uuden kielen. Ovelaa! Etenkin Ennustajan (aina yhtä mieletön ja rotunaisten aatelia, Petra Karjalainen) käyttämä kieli oli lumoavaa ja siinä oli kyllä kelttiläisiä vaikutteita havaittavissa. Petra oli seremoniamestarina ja kertojana kyllä huippu, vei huomioni ihan täysin. Varsinainen tulenlieska koko nainen!  Mieleeni oli myös kaunis ujo tyttö (suloinen Emmi Kaislakari), seurasinkin miten hän usein oli sivummalla ja odotti pääsyä parrasvaloihin. Jännä puhetyyli oli myös hänellä, ja olisin halunnut nähdä häntä enemmänkin esillä. Aluksi en oikein pitänyt Mestarista (Samuli Muje), vähän liikaa oli sellaista uhoamista, mahtailua ja varjonyrkkeilyä, mutta aivan mahtavahan se mestaruusottelu lopussa sitten oli. Hieno, fyysisesti kova veto Samulilta! Kaikissa juonenkäänteissä en ihan pysynyt kärryillä ja poliittiset kuviot menee muutenkin aina ohi korvien, mutta edelleen käsiohjelmaa tutkiskeltuani muutama juttu aukesi jälkikäteen ihan eri tavalla.

Divaanilla Petra Karjalainen, edessä Eriikka Väliahde / kuva Teppo Järvinen ,TTT

Miinusta : Jotenkin Carmen olisi saanut olla vielä enemmän viekoittelevampi ja vaikkapa vaatteiltaan muusta porukasta erottuvampi, välillä varjoissa olevista tummatukkaisista naishahmoista ei aina tiennyt missä Carmen siellä liihottaa. Petra oli roolissaan paljon räiskyvämpi koko olemukseltaankin ja jäi siten enemmän mieleeni. Toivoin, ettei Carmen olisi puhunut ollenkaan vaan olisi käyttänyt pelkkää kehonkieltään ilmaisussaan. Laulu oli passeli, mutta ne muutamat repliikit olisi voinut vaikka kokonaan pudottaa pois. Jotenkin se Mies oli vähän liian helposti vietävissä ja löysähkö, olisin toivonut enemmän "tulisuutta" siihenkin ilmaisuun. Nyt poltteli vain hetkittäin. Tulielementtiä olisi voinut käyttää lavalla tehosteena enemmänkin!

Muuta : Koska tarina ei ollut ennestään tuttu, ei minulla siis ollut juurikaan ennakkoluuloja esitystä kohtaan ja hyvä niin. Minulle tämä toimi loistavasti visuaalisena ja aistikkaana pommina, musiikki ja valot ja tanssit menivät luihin ja ytimiin. Istuin keskellä riviä ja siihen etenkin se "valohärdellin" käyttö toimi loistavasti, kun näin kaiken suoraan edestä päin. Jotain jäi kuitenkin uupumaan ollakseen ihan napakymppi, mutta kyllähän tämä kivasti arjesta irrotti ja vei muihin maailmoihin reiluksi pariksi tunniksi. Rohkenen siis suositella!

Carmenille tärähtää neljä tulipunaista tähteä **** .

Tässä lopuksi vähän esimakua musiikista ja muusta ...

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatteri

Ruostetta ja timantteja / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys ja ensi-ilta 14.2. 2013, kesto väliaikoineen 2h 30min

Käsikirjoitus Marja Louhija

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Katariina Kuisma-Syrjä, Ushma Karnani, Jani Koskinen, Harri Ekonen, Lasse Sandberg, Heikki Paavilainen ja Lauri Kukkonen

Heikki Paavilainen ja Sinikka Salminen / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Taustaa : Hannu Matti Tyhtilän jäähyväisohjaukseksi valikoitunut "Ruostetta ja timantteja" on hänen vaimonsa Marja Louhijan käsikirjoittama näytelmä joukosta lapsuuden-ja nuoruudenystäviä, jotka kokoontuvat mökille valmistamaan porukasta yksi eläkkeelle. Reissussa käydään läpi elettyä elämää, haaveita tulevasta, pettymyksiä ja toiveita. Porukka on sangen kirjavaa; on mm. himokuntoilija Kunto (Heikki Paavilainen), entinen pappi (Lasse Sandberg), vauhtimimmi Sixties (Katariina Kuisma-Syrjä)...

Plussaa : Lavastus oli kauneimmillaan lyhtyjen valossa ja loi sitä tunnelmaa hämärtyvästä illasta, väliajalta tultaessa valaistus ja näyttämö oli huikean kaunista katsottavaa. Taitavia laulajia teatterissamme on, Katariina Kuisma-Syrjä etenkin pääsi esittelemään oikeutetusti vahvaa ääntään useampaankin otteeseen. Näyttelijäsuorituksista eniten pidin Sinikka Salmisesta, hänen olemuksessaan oli rauhallisuutta ja uudenlaista tyyneyttä, ja hän eleineen oli hyvin paljon roolihahmonsa ikäisen oloinen. Myös Heikki Paavilaista oli kiva nähdä vaihteeksi lavallakin, ja suurimmat tunnekuohut yleisössä nostatti varmaan hänen vuodatuksensa äitinsä taistelusta elämänlangassa kiinni. Heikin roolihahmon poistumisessa näin jonkinlaista symboliikkaa tulevaa ajatellen... Pidin myös siitä, että roolihenkilöistä osa kävi laiturilla puhumassa omia ajatuksiaan. Olen niin tehnyt itsekin joskus. Uusi tuttavuus Ushma Karnani oli pirtsakka väliläiskä!

Johanna Reilin, Harri Ekonen ja Lasse Sandberg / kuva Tommi Kantanen, HML:n  teatteri

Miinusta : Katsomoon istahdin avoimin mielin, koska haluan aina olla näytelmän ja näyttelijöitten puolella esityksen alkaessa, mutta tästä jäi lopulta aika ristiriitaiset aatokset ja fiilis. Aihe sinällään jo ei ollut minua varten, sillä eläkeikään on vielä pitkä aika ja nelikymppisenä en oikein tunnistanut mitään sopivaa ajatusta omaan maailmankuvaani. Nuorten uho "ahneesta sukupolvesta" tuntui jotenkin päälleliimatulta (ja ohjelmanumerohan se tavallaan olinkin), ja muutenkin ohjelmallinen illanvietto tuntui aika kököltä. Lauluja ei mitenkään pohjustettu ja ykskaks vaan ruvettiin laulamaan jotenkin edelliseen lauseeseen liittyvää kappaletta, tuntui oudolta vaikka komeasti laulettiinkin. Tarinassa ei oikeastaan tapahtunut mitään, porukka tuli ja meni milloin mistäkin, juoksi metsään ja tuli takaisin, saunottiin...ja suurimmaksi osaksi istuttiin rivissä tuoleissa tai seisoskeltiin taaempana. Paljon puhetta, liikaa lauluja. Nikon (Lauri Kukkonen) zeitgeist-uho ei oikein iskenyt, ja isänsä Tutun (Jani Koskinen) käymä dialogi korista löytyneestä vanhasta paperista oli liian pitkä. Muutamia epäloogisuuksia jäi häiritsemään, etenkin itkuhälyttimien käyttö, valitusten ja papereiden yllätyslöytyminen ja se, että pystyykö oikeasti vauvaa piilottelemaan? Moni muukin asia jäi häiritsemään, mutta niitä en tohdi mainita tässä sillä en halua tehdä juonipaljastuksia liikaa. Vaikka kuinka yritin nähdä näyttelijät eläkeikäisinä, en onnistunut siinä vaan näin edessäni joukon viisikymppisiä. Sinikka Salmisen vanhentamisessa oli onnistuttu kyllä. Käsiohjelmasta jäin kaipaamaan esityksessä kuultujen kappaleiden nimiä, vieraita olivat lähes kaikki.

Muuta : Kyllä tämä varmaan yleisönsä löytää, mutta itselleni tämä oli aikamoinen pettymys. Hannu Matti Tyhtilän haluan mieluummin muistaa "Seitsemännen portaan enkelin" ohjauksesta kuin tästä. Jotenkin tämä teatterin kevätkausi jää kyllä muiden teattereiden ohjelmistojen jalkoihin, onneksi vierailut pelastavat paljon. Syksylle jää isot odotukset, ja mielestäni olisi aika taas hiukan toisenlaiselle ohjelmistolle näillä kulmilla. Rahkeita on!

Näytelmä junnasi pitkään parissa tähdessä, mutta lopusta pidin kovasti ja tähtiä siten kolme *** .

Kuin ensimmäistä päivää / Tampereen Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 40min

Kirjoittanut Anna Krogerus

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Marjut Sariola, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Matti Leino, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Eila Roine, Markku Thure, Inkeri Mertanen, Kake Aunesneva, Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Piita Pesä/Ukko-Ilmari Majamaa, Ahmed Issa ja Mikko Hänninen

Eila Roine ja Marjut Sariola / kuva Harri Hinkka, TT

Taustaa : Anna Krogeruksen näytelmä "Kuin ensimmäistä päivää" sai kantaesityksensä Kajaanin Kaupunginteatterissa vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on esitetty menestyksekkäästi eri puolilla Suomea. Tapahtumat sijoittuvat Lepola-nimiseen vanhusten hoivakotiin, jossa resurssipulasta johtuen töitä paiskitaan hiki hatussa lähes tauotta. Taustalla vaanii koko ajan huoli oman työn jatkuvuudesta, pätkätöissä tyypillistä kun on sopimuksen jatkaminen vasta viimeisenä voimassaolopäivänä. Työporukassa häärää mukana myös pari sivaria ja uutena tulokkaana "mamu", joka nostaa melkoisia ennakkoluuloja ja asenteita esiin jo ennen ensimmäistäkään työpäiväänsä. Lääkärin koulutuksen omassa kotimaassaan saanut Adam laitetaan heti ensitöikseen siivoamaan vessoja, aiemmilla papereilla kun ei Suomessa ole mitään merkitystä... Tarinan keskiössä on pitkän uran tehnyt tunnollinen puurtaja, hoitaja Ritva (Marjut Sariola), jolla on huollettavanaan vielä kehitysvammainen poikansa Arvo. Poika tosin on päässyt asumaan omaan asumisyksikköönsä, jossa äiti käy häntä säännöllisesti tapaamassa.

Arttu Ratinen, Elisa Piispanen, Marjut Sariola ja Kirsimarja Järvinen  / kuva Harri Hinkka , TT

Plussaa : Näytelmä on pelottavan ajankohtainen, nyt kun keskustelu vanhustenhuollosta käy koko ajan kuumana. Tuttavapiiriini kuuluu myös paljon hoiva-alalla työskenteleviä ja tapahtumat olivat hyvinkin tutunkuuloisia. Vuorojenvaihtoja "tärkeämpien menojen" varjolla, kilttejä suorittajia jotka jatkuvasti venyvät ja ovat oman jaksamisensa äärirajoilla, mutta eivät työn menettämisen pelossa uskalla sanoa napakasti EI. Palaverista toiseen rientäviä pikkupomoja, jotka saavat ylemmältä taholta outojakin määräyksiä ja niitä kuuliaisesti toteuttavat. Kovin tutulta vaikutti myös maahanmuuttaja-Adamin (Matti Leino) saapuminen paikalle, täysin ennakkoluulottomasti häneen suhtautuivat vain hoivakodin asukas Taimi (Eila Roine) ja Ritvan poika Arvo (Esa Latva-Äijö). Eila Roine on uskomaton, hänellä on niin valtava karisma että sitä ei saa rapisemaan mikään, ei edes se, että ensiesiintyminen tässä tapahtuu vessanpytyllä istuen! Taimin ja Ritvan yhteisissä kohtaamisissa on valtavasti inhimillisyyttä ja lämpöä, sydämellistä huumoria myös. Mieleeni jäi etenkin testamentin kirjoittaminen. Taimin ja Eino Grönin (Mikko Hänninen) tapaaminen oli tyylikkäästi toteutettu, äärimmäisen kaunis ja liikuttava kohtaaminen. Pidin myös kovasti Moilasen pariskunnasta (Inkeri Mertanen ja Kake Aunesneva) sekä jatkuvasti Pieksämäelle lähtöä tekevästä Untosta (Markku Thure). Itketti ja nauratti vuorotellen, välillä ei oikein edes tiennyt miksi nauraa. Teatterissa on kuitenkin lupa reagoida tavalla, joka ei oikeassa elämässä välttämättä niin toimisi. Kaikki me vanhenemme, mutta kukaan ei tiedä, millainen vanhuus meillä edessämme on. Huikeimman roolityön tekee Marjut Sariola, hän antaa hoitotyölle kasvot ja tekee roolinsa rakkaudella ja inhimillisellä otteella. Häneen on helppo samaistua ja hänen tuskansa on helppo tuntea. Loppu jätetään mielenkiintoisella tavalla avoimeksi ja Marjutin siirtyminen roolistaan pois omaksi itsekseen toimii. Pieni kaunis tarina jää mietityttämään.

Marjut Sariola / kuva Harri Hinkka, TT

Miinusta : Kaikista hahmoista en oikein pitänyt, tai tuntui ettei niillä ollut itse tarinan kannalta oikein merkitystä. Tanssiesitys asukkaille, Talvivaaran kaivosinsinöörit yökerhossa, Kaiden räppi... Itse esityksen ulkopuolelta isoin miinus tulee muutamalle yleisön edustajalle. Takanani istuneet pari naista kun juttelivat ja söivät koko alkupuoliskon, mieletön rapina ja supina vaan kuului eikä lavan repliikeistäkään meinannut saada selvää! Eivät lopettaneet vaikka kohteliaasti heitä asiasta huomautinkin...

Muuta : Taisin olla mukana tilausnäytöksessä (olin isomman ryhmän matkassa, en yksin) ja yleisön keski-ikä huiteli kohtalaisen korkealla. Varmasti joukossa oli niitäkin, joille ikääntymisen tuomat muutokset olivat jo arkipäivää omassa tai esim. puolison elämässä, miksei myös omien vanhempien kohdalla. Sydämestäni toivon, että esitystä ovat käyneet katsomassa nuoremmatkin, sillä tämä pistää todella ajattelemaan. Suosittelenkin esitystä todella lämpimästi kaikille ikään ja asemaan katsomatta! En yhtään ihmettele, että esitys on ollut todella suosittu kaikkialla ja tämä Tampereen versiokin on usein loppuunmyyty. Kovin oli luontevaa lähteä paikalta käsikynkkää oman, ikääntyvän äitini kanssa ja jutella koko kotimatka vakavemmistakin asioista pitkästä aikaa. Tämä oli hyvä avaus tärkeälle keskustelulle, kiitos siitä!

Kuin ensimmäistä päivää kosketti syvältä ja saa ansaitusti täydet viisi tähteä ***** . Tampereen Teatteri teki sen taas!

Katsojan kultaiset säännöt

Muutaman kerran olen todella suivaantunut kanssayleisön käyttäytymiseen esityksen aikana, joten lienee ajankohtaista tehdä tämä blogikirjoitus, josko vaikka joku tuntisi piston sydämessään ja käyttäytyisi seuraavalla kerralla toisin. Siivousprojektini tiimellyksessä käsiohjelmien joukosta löytyi "Katsojan kultaiset säännöt"-lappunen, jonka olen napannut mukaani Kansallisteatterista. En tiedä löytyykö näitä netistä mistään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laitan tähän sanasta sanaan lappusen viestin, eli joukossa ei ole omia mielipiteitäni, kaikesta olen toki samaa mieltä! Teatterietiketin laadinnassa ovat olleet mukana Vallilan ala-asteen oppilaat.

MITÄ TEATTERISSA SAA EHDOTTOMASTI TEHDÄ :

* tule ajoissa paikalle, myöhästyneenä pääset mukaan vasta väliajalla

* jätä takit ja hatut vartioituun naulakkoon esityksen ajaksi

* jätä reput ja eväät naulakkoon

* ole huomaavainen kanssakatsojille, tule ilman vahvoja tuoksuja

* tee väliaikatarjoilusta ennakkotilaus, niin vältyt jonottamiselta

* löydä ajoissa oma istumapaikkasi

* sulje kännykkä, kaikki soittimet ja pelit

* valokuvaaminen ja esitysten nauhoittaminen ei ole sallittua

* juttele vierustoverille vasta väliajalla

* naura, jos esitys naurattaa ja itke, jos esitys itkettää

* nauti väliaikavirvokkeita vain teatterin lämpiöissä

* jätä rapisevat makeiset kotiin

* väliajalla voi käydä naisten/miestenhuoneessa

* jos pidit esityksestä, näytä se taputtamalla, voit myös huutaa "Bravoo!" tai nousta seisomaan ja taputtaa

* jos haluat, voit lähettää kiitokset näyttelijöille, vaikkapa kukkia

* nauti ainutkertaisen elävän esityksen taiasta

Että näin! Itseäni häiritsee suunnattomasti se, että monella on tapana jatkaa juttelua ja pulinaa vielä siinä vaiheessa kun valot himmenevät. Itselleni esitys alkaa aina jo silloin eikä vasta ensimmäisen repliikin lausumisen jälkeen. Moni kuvittelee, että siihen asti voi jatkaa omaa juttelua ... Ärsyynnyn myös siitä, että muutamilla on tapana kommentoida tapahtumia vierustoverilleen ääneen kesken esityksen! Tämän joutaa tehdä väliajallakin. Ja sitten se kännykän käyttö... Lienee itsestäänselvää pistää kännykkä kokonaan pois päältä, sillä mitä hyötyä on pitää sitä edes äänettömällä? Olen nähnyt ihmisten tutkivan esim. tekstareita kesken esityksen ja hienosti kännykkä valaisee kasvot ja näkyy näyttämöllekin mainiosti kuulemma. Joskus puhelin on soinut ja siihen on jopa vastattu, kesken hautajaiskohtauksen. Väliajalla kännykän voi laittaa päälle, kunhan muistaa sulkea sen sitten uudestaan tultuaan takaisin paikoilleen. Ja ne rapisevat makeiset voi todellakin syödä jossain muualla. Teatteri ei muutenkaan ole mikään eväidensyöntipaikka! Joskus yskänkohtaus yllättää (itselläkin usein) , se on inhimillistä ja sille ei voi mitään, mutta yskänpastilliksi kannattaa valita jotain muuta kuin paperipäällysteisiä kurkkukarkkeja.

Jos tulee mieleen vielä muuta, saa kommentoida vapaasti... Niin ja mikähän taika siinä muuten on, että lähes poikkeuksetta ne rivin keskimmäisillä paikoilla istuvat saapuvat saliin viimeisenä !?

Vånkikuljetus nro 86 / Tampereen Työväen Teatteri

Vånkikuljetus nro 86 / Tampereen Työväen Teatterin Vanha Päänäyttämö

Ensi-ilta 5.2. 2013 , kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Juha Malmivaara

Säveltäjä Kari Mäkiranta

Rooleissa Pentti Helin, Tom Lindholm, Tuire Salenius, Teija Auvinen, Jari Leppänen, Heidi Kiviharju ja Marko Keskitalo

Sello Harri Topi

Taustaa : Ahvenanmaalaisen Leo Löthmanin alkuperäisteos "Fångtransport nr. 86" on ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Näytelmä on railakas ja vauhdikas reissukomedia kahden erilaisen miehen matkasta Urjalasta Tukholmaan ja yllättävästä ystävyyden voimasta. Toinen miehistä on "kuljetusalan vapaa ammatinharjoittaja" Gustav Gustavsson (Pentti Helin), joka vie papinsurmasta teloitettavaksi tuomittua vankia Yrjö Janatuista (Tom Lindholm) Tukholmaan mestattavaksi. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, pelataan korttia ja hierotaan kauppoja, tavataan uusia ihmisiä. Miten mahtaa reissussa käydä?

Taustalla Tuire Salenius ja Marko Keskitalo, edessä Tom Lindholm / kuva Jyrki Tervo ,TTT

Plussaa : Ennen esityksen alkua tuli taas tutkailtua lavastusta, jonka hailakkaasta, unenomaisesta värimaailmasta pidin kovasti. Katonreunassa kulki teksti "Ecce homo". Katso ihmistä. Teksti kuitenkin katosi sieltä heti alussa... Kattokruunu, jossa roikkui pääkallonkuvia...sinkkiämpäreitä, trapetsinkaltaisessa virityksessä roikkuvia kahleita. Näyttelijöiden astuttua lavalle täysvalkoisissa vaatteissa ja kasvot maalattuina tuli ensimmäisenä mieleen jopa Cirque du Soleil! Sellisti asettui näyttämön kulmaan, musiikki lähti soimaan. Mieletön hölkkäys ja sinkoilu lavalla, kahleissa paikallaan juokseva vanki, "taustakuoro" jatkuvassa liikkeessä ja erilaisilla musiikki-ja laulutyyleillä leikittelemässä. Ensimmäisen vartin olin kirjaimellisesti huuli pyöreänä siitä, mitä oikein lavalla tapahtui. En aluksi pitänyt näkemästäni yhtään. "Liian erikoista!" ajattelin. Sitten muistin omat neuvoni. "Pois omalta mukavuusalueelta, avoimin mielin, anna kaikille esityksille edes mahdollisuus!" Ja kas, tämä auttoi suunnattomasti ja nosti kokemukseni ihan uusiin sfääreihin. Pentti Helinin Gustavsson oli karski ja ronski hahmo, vähän hölmökin. Tom Lindholm toi jotenkin mieleeni Asko Sarkolan, hyvällä tavalla. Tarkkaa, herkkää, jotenkin koskettavaa eläytymistä jälleen kerran. "Kuorosta" mieleeni olivat etenkin milloin kanaa, milloin hyljettä esittävä kaunisliikkeinen Heidi Kiviharju ja majatalonpitäjä-leskirouvana loistanut Tuire Salenius. Teija Auvinen replikoi selvästi ja oli hienosti läsnä koko ajan, ja Marko Keskitalo osoitti ketteryystaitojaan useampaankin otteeseen. Koko nelikko lintuina oli hieno näky, oli kiva seurata miten eri tavoin lintuhahmoksi muututtiin. Pieniä eleitä ja liikkeitä. Kuoroporukka veti kyllä fyysisesti aikamoiset jumpat, paikoillaan ei juuri oltu. Musiikki oli yllättävää ja erikoista, sellosta pidin etenkin. Jari Leppäsen haitari toi mukavaa tunnelmaa lisää. Lauluissa aiheina olivat jopa ruokaohjeet keuhkomuusin ja hylkeenveripaltun valmistukseen. Sanoista ei tosin aina saanut selvää. Yksittäisistä kohtauksista mieleenpainuvin oli merimatka ja korttirinki engelsmannien kanssa. "Janssoniksi" Gustavssonin kutsuma vanki olikin aika ovela ja viisas mies loppupeleissä. Pidin myös valoista ja äänimaailmasta ja siitä, miten eri tavoilla niitä ämpäreitä käytettiin. Iloinen loppulaulu jäi soimaan päähäni, "min vän och jag".

Merimatkalla / kuva Jyrki Tervo, TTT

Miinusta : Ensimmäisen näytöksen kesto oli pitkähkö ja väki lähti aika hämmentynein mielin väliajalle. Jotenkin jäi epäselväksi minulle se, että miksi tämä näytelmä piti toteuttaa juuri tällä tavalla. Rohkeasta ja erikoisesta toteutuksesta kuitenkin pointsit, kaiken ei aina tarvitsekaan olla valmiiksipureskeltua ja selkeää. Lavastuksen symboliikka ei myöskään kokonaan auennut minulle ihan täysin. Musiikki soi välillä liian kovalla ja peitti kaiken alleen, repliikeistä ja laulujen sanoista ei tahtonut saada aina selkoa. Esitystä mainostetaan myös komediana, mutta taisi katsojat olla sen verran pöllähtäneitä näkemästään vielä että komiikkapuoli jäi unholaan? Koomisuutta kyllä löysi monenkin hahmon elkeistä ja puheista, ei niinkään tapahtumista.

Muuta : Olin katsomassa ennakkonäytöstä, joten näkemäni perustuu siihen ja esitykseen on saattanut tulla pieniä muutoksia tämän jälkeen. Ecce homo - katso ihmistä. Se jäi päälimmäisenä mieleen. Ei pitäisi tuomita ketään ennen aikojaan, ja sama pätee myös näihin erikoisempiin esityksiin. Avoimin mielin, ennakkoluulottomasti eteen päin!

Rohkeudesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja oudosta elämyksestä täydet viisi tähteä, mutta kokonaisuus oli jotenkin sekava ja "liikaa kaikkea", joten loppumetreillä Vånkikuljetukselle kolme tähteä *** .

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatteri

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2012, kesto noin 2h 35min

Sovitus ja ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa : Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kai Bäckström ja musikanttina Jukka Hänninen/Arto Piispanen

Taustaa : Vadelmavenepakolainen perustuu Miika Nousiaisen vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen teokseen. Näytelmän päähenkilö on suomalainen Mikko Virtanen (Miska Kaukonen) , joka on jo lapsesta asti tuntenut sisimmässään olevansa ruotsalainen ja kutsuukin itseään "kansallisuustransvestiitiksi". Hän ihailee ja ihannoi kaikkea mikä liittyy Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen - kansankotia, poliitikkoja, perheidylliä, joulunviettoa. Omat joulunsa hän viettää Thaimaassa, ruotsalaisten suosimassa lomapaikassa tietenkin. Mikko ahdistuu suomalaisuudestaan todella ja lopulta hänelle tarjoutuu vähän vahingossa tilaisuus muuttua ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi. Muutos onnistuukin, mutta vaatii lopulta veronsa...

Maria ja Mikael romanttisesti soffalla / kuva Harri Hinkka ,TT

Plussaa : Ennen esityksen alkua tutkailin kiintoisaa lavastusta ja etenkin kuvia seinillä. Siellä seikkaili kaikkea aina Peppi Pitkätossusta Kallen Mätitahna-tuubiin ja Olof Palmesta Bamseen. Tausta oli muutenkin kuin valtaisa sinikeltainen lippu, jonka uumenista putkahdettiin estradille milloin missäkin asussa. Tykkäsin! Koko esitys starttasi sitten juhlallisesti Ruotsin kansallislaululla, käsiohjelman takana oli kätevästi sanat, vaikkakin moni näytti vetävän ulkomuistista. Minun oli tsekattava muutama kohta paperista... Yleisö sortui sitten kunnon virheisiin myös, sillä aluksi laulettiin tietysti istualteen ja lopuksi sorruttiin vielä taputtamaankin. Risto Korhonen asiasta huomautti ja oli hyvin, hyvin närkästynyt. Varsinainen show saatiin käyntiin Miska Kaukosen saapuessa lavalle ja hän aloitti huikean urakkansa. Mies on lähes koko ajan lavalla ja puhetta tulee taukoamatta. Mahtavaa nähdä Miska näin isossa roolissa ja etenkin sellaisessa, missä muut hoitavat pelleilyosaston. Mikko Virtasella kyllä viiraa päässä pahemman kerran, sillä hän touhuaa kyllä kaikenlaista vailla omantunnon häivääkään. Miska tekee hahmosta kuitenkin aika sympaattisen, hyväntahtoisen hömelön joka ei edes ymmärrä tekojensa seurauksia. Mahtisuoritus Miskalta, huraa! Muut sitten urakoivat useassakin sivuroolissa, joista hillittömimmät aikaansaannokset löytyy parivaljakolta Risto Korhonen - Ville Majamaa. Miesten kokoero kun on jo melkoinen näky sinänsä, niin kuvitellaampa molemmat sitten herttaisiksi vauveleiksi potkupuvuissaan... Anna Lindhin näköinen poikavauva Olof (Risto) ja Olof Palmen näköinen tyttövauva Astrid (Ville) varastavat shown useampaankin otteeseen töp töp töpötellessään lavan poikki tutti suussa. Risto esittää sangen luontevasti myös mm. Felix-kissaa (ihmetellä sopii miten pokka pysyy kenelläkään romanttisessa kahvinjuontikohtauksessa), thaimaalaista temppelitanssijatarta, pientä joulutonttua, Lasse Pöystiä ja kossuhuikkaa odottavaa suomalaista häävierasta. Risto on kyllä elementissään näissä! Ville Majamaan isähahmo toi ensimmäisenä mieleeni erään toisen näyttelijän, joka lienee tälläkin hetkellä Lahden Kaupunginteatterin palveluksessa. Ilmetty Mikko Jurkka...Herkän iltasadun hän pojalleen kertoi heti alussa. Elisa Piispasen hahmoista mieleeni jäi etenkin pystyynkuollut äiti sekä baarissa Mikon tapaama hieman humalainen, mutta skarppi entinen luokkatoveri Marie Persson. Kai Bäckström oli mainio kokkikerhon jäsenenä, huumorintajuttomana poliisina ja oli myös hirvi! Linda Wiklund oli sangen ihastuttava uusi tuttavuus, ei ihme että Mikko Virtanenkin rakastui häneen. Maria oli täydellinen ja Bo Kaspers Orkesterin Undantag soi taustalla. "Me olemme poikkeus - sinä ja minä" . Lopuksi sitten selvisi, että Mikko se poikkeus olikin. Esitys oli täynnä toinen toistaan hykerryttävämpiä pieniä kohtauksia, joissa itse Mikko toimi kertojana. Musikantti loi tunnelmaa lavalla myös, vaikkakin häntä komennettiin välillä olemaan hiljaa. Ei voi muuta sanoa, esitys oli todella mainio ja oivallisia huomioita ruotsalaisista (kokouskäyttäytymisestä vaikkapa..), mutta ennen kaikkea meistä suomalaisista. Kävipä mielessäni, että minkälainen kohu siitä syntyisikään, jos vastaavanlainen näytelmä esitettäisiin Ruotsissa meistä!

Diggi-loo diggi-lei alla tittar på mig... / kuva Harri Hinkka, TT

Miinusta : Vähän jäin kaipaamaan nykytanssiteosta Olof Palmen elämästä... Ei muuta moitittavaa!

Muuta : KOM-teatterin versio tuli nähtyä pari vuotta sitten ja sehän oli loistava myöskin. Onneksi nämä versiot ovat aivan erilaisia jo toteutukseltaankin, joten suosittelen tätä myös niille, jotka ovat KOMin esityksen joskus nähneet. Ja kumma kyllä, kotimatkalla oli suuri tarve huikata kaikille vastaantulijoille "Hejsan!"

Jättebra Vadelmavenepakolainen ja tähtiä fem *****

Naapuri (Risto Korhonen) löytää häissä tuttuja / kuva Harri Hinkka, TT

Sakespearen kootut theokset / Tampereen Työväen Teatteri

Sakespearen kootut theokset / Tampereen Työväen Teatteri, TTT-klubi

Ensi-ilta 30.1. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari ja Mikko Nousiainen

Äänirooleissa Petra Karjalainen, Heikki Nousiainen ja Miika Muranen

Taustaa : Jess Borgesonin, Adam Longin ja Daniel Singerin käsikirjoittama alkuperäisteos kantaa nimeä The Complete Works of William Shakespeare (Abridged) ja esitystä on versioitu useampaan otteeseen täällä Suomessakin. Juuri tämä versio nähtiin aiemmin kesällä 2012 Hämeenlinnan kesäteatterissa, samat näyttelijät mukana silloinkin. Kolme miestä esittää siis koko Shakespearen tuotannon alle parissa tunnissa ja sehän on selvä, ettei siitä urakasta nauramatta selviä.

kuva Kari Sunnari / TTT

Plussaa : Kesällä tämä esitys tuli nähtyä "sattuneesta syystä" useampaankin kertaan ja hyvinhän se toimi tämä sisätiloihin päivitetty versiokin. Kolme näyttelijää, joista jokaisella oma roolinsa tässä paletissa ... Tuukka Huttunen Teatteri Siperian operatiivisena johtajana, Mikko Nousiainen kuuluisana elokuvatähtenä ja Teemu Palosaari Salkkari-näyttelijänä, jonka nimeä ei aina edes välillä muistettu oikein. Mikko tuntee oman arvonsa, Teemu sählää ja ymmärtää tehtävänantoja väärin ja Tuukka yrittää pitää esityksen kasassa. Tuukka käy välillä yleisöäkin jututtamassa ja hakemassa vahvistusta aatoksilleen. Mikko esittelee näyttelijäntaitojaan kertojan roolissa Romeossa ja Juliassa, hiukan mennään eleissä ylikin ... "Koko maailma on näyttämö! Kukin tulee, kukin menee.." ja tässä versiossa kyllä mennään ja tullaan ja asuja vaihdetaan lennossa verhojen takana. Romeo ja Julia huipentuu poikabändimäiseen vetoon, ja Othello vetäistään räppinä. Kuningasnäytelmät esitetään urheiluversiona ja taistelu kruunusta käy hurjana. Kesällä suunnistettiin pitkin Kaupunginpuiston pusikkoja, TTT-klubilla sotkeudutaan taustaverhoihin. Macbethissa estradille saapuu kaikki Putous-hahmot yhdessä paketissa, päivitettynä uusilla hahmoilla tietenkin. Ennen väliaikaa näyttelijöille tulee kiista siitä, kuka esittäisi Hamletia ja tästä ei päästä oikein yhteisymmärrykseen. Kiista jatkuu väliajan jälkeen, ja sitä yritetään ratkaista erinäisin keinoin. Kylli-täti esittää hillittömän version Hamletin juonesta ja lopulta pistetään pystyyn Hamlet-kilpailu. Miehet keekoilevat sukkahousuissaan ja peruukeissaan, ja kukin esittää oman versionsa kuuluisasta monologista, oma taustansa huomioiden. Koko paketti huipentuu hulluuskohtaukseen, jossa näyttelijät hakevat yleisön joukosta itselleen avustajan ja jokaisella on puoli minuuttia aikaa rakentaa kylähulluhahmo säkissä olevaa rekvisiittaa apuna käyttäen. Lopuksi huutoäänestys ratkaisee kisan voittajan, joka pääsee esittämään Hamletia. Tasapuolisuuden nimissä, ja jottei kellään jäisi paha mieli, jokainen pääsee esittämään oman versionsa Hamletista. Ei voi mitään, tämmöinen hölmöily ja totaalinen heittäytyminen naurattaa minua edelleen suunnattomasti ja kylähulluhahmot ovat aivan pöljyyden huippuja. Pokka siinä meinaa mennä kaikilta näyttelijöiltäkin.

Nuo mainiot miehet sukkahousuissaan... / kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Ravintolatila esityspaikkana ei ollut ihan kaikiltaosin toimiva, jotenkin lava tuntui paikoitellen liian pieneltä miesten temmeltää ja osa tapahtui vähän hämärän peitossakin.

Muuta : Ravintolatila mahdollistaa myös sen, että jotkut katsojat ne ei vaan malta olla koko esitystä paikallaan, vaan pitää möykätä ja seilata edestakaisin joko baaritiskille tai vessaan tai tupakalle jopa esityksen aikana. Ärsyttävää! Esitys itsessään oli toimiva ja näyttelijät mainioita. Pientä hienosäätöä sisätiloihin kaipaa tosin muutama kohtaus, mutta kyseessä oli ensi-ilta ja jatkossa kaikki menee varmaan paremmin nappiin. Niin se vaan on, että esitys joka saa minut itkemään tai nauramaan niin, että meinaa taju lähteä, ansaitsee täydet pisteet!

Sakespearelle toistamiseen siis täydet viisi tähteä ***** .

Taide / Tampereen Teatteri

Taide / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2013, kesto 1h 40min (ei väliaikaa)

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö ja Ville Majamaa

Taustaa : Ranskalaisen Yasmina Rezan kirjoittama Taide sai kantaesityksensä Pariisissa 1995. Rezan muista näytelmistä meillä on aiemmin nähty mm. Vihan jumala ja Kolme versiota elämästä. Taide-näytelmä saa alkunsa siitä, kun Serge (Taneli Mäkelä) on mennyt ja ostanut 200 000 frangia maksaneen taulun ja esittelee sitä ylpeänä ystävilleen Marcille (Esa Latva-Äijö) ja Yvanille (Ville Majamaa). Mikäpä siinä, kukapa ei nyt taidehankinnoillaan ylpeilisi. Tämä taulu vaan sattuu olemaan täysin valkoinen. Valkoisella pohjalla valkoisia poikittaisviivoja, "värisyttävä kokemus". Keskustelu taulusta saa uskomattomat mittasuhteet ja ystävyys punnitaan...

Esa Latva-Äijö, Taneli Mäkelä ja Ville Majamaa / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Esitys on kyllä loistavan tekstin, dialogin ja näyttelijöiden juhlaa. "Vihan jumalassa" oli vähän samansuuntainen meininki, eli alun kohtelias ja hillitty sananvaihto muuttuu loppua kohti todella räjähdysherkäksi paketiksi ja kuppi menee totaalisesti nurin lopulta. Esitys piti otteessaan hyvin eikä todellakaan kaivannut väliaikaa, joka olisi ikävästi katkaissut intensiivisen meiningin. Tässä todella tuli huomattua se, että aina ei tarvita edes sanoja. Hiljaisuus, pitkäkin, oikeassa paikassa oikeaan aikaan tuo lisää jännitystä ja vähän "kauhunsekaisin tuntein" sai odottaa mikä onkaan seuraava siirto ja reaktio. Kauan Marc taulua tutkiskelikin alussa ja lopulta päästää ilmoille ivallisen naurun ja ilmoittaa taulun olevan silkkaa paskaa. Sergehän ei tätä ajatusta tietenkään purematta niele, omasta mielestään kun on tietysti tehnyt nappihankinnan. Yvan taas puolestaan näkee jotain erityistä valkealla pohjalla, tosin mielistelläkseen ystäväänsä. Yvan muutenkin tuntui olevan hiukan vietävissä ja vaihtoi mieltään sen mukaan, kenen kanssa oli juttusilla. Miestä kävi sääliksi, hän tuntui olevan vähän eksyksissä niin tulevan avioliittonsa kuin työnsä ja koko elämänsä suhteen ja miesten ystävyys taisi olla ainoa joka piti hänet jotenkuten kasassa. Yvanin hengästyttävä monologi eräästä puhelusta esityksen puolivälissä nostatti yleisössä valtaisat aplodit ja syystäkin, ja muutenkin Ville Majamaa teki todella loistavan roolityön jälleen kerran, taas yksi sulka Villen hattuun. Kiukkukohtauskin oli huikea. Terapeutilta saatu viestilappunen oli melkoinen, "jos minä olen minä ja sinä olet sinä". Esa Latva-Äijön Marc sai oikeastaan koko sopan aikaan alun kommenteillaan ja muutenkin lateli aika suorasukaista tekstiä milloin mistäkin. Hienoa työtä Esaltakin. Taneli Mäkelä pysyi suhteellisen tyynenä kautta koko näytelmän, mutta osasi sopivassa kohdassa osua sitten sanan säilällä juuri sopivaan paikkaan ja nyrkkejäkin heiluteltiin. Yvan kärsi suunnattomasti muiden tappelusta, mutta tilanne alkoi olla mahdoton kun kaikki olivat sanoneet toisilleen jotain äärimmäisen loukkaavaa ja peruuttamatonta. Ratkaisu kuitenkin löytyi, ja aikamoinen sellainen. Ei kuitenkaan niin paha mitä jo alkumetreillä kuvittelin. Voiko taululle olla mustasukkainen? "Miten äärimmäisiin tekoihin ihminen on valmis yhden valkoisen taulun vuoksi?"

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : Mikko Saastamoisen lavastus jäi vähän mietityttämään. Toki koko ajan oltiin samassa tilassa, vain taulut seinällä vaihtuivat ja siitä tiesi, kenen luona kulloinkin ollaan. Mutta mikä tarkoitus oli valtavilla kasvoilla näyttämön reunustoilla? Kuvasivatko ne näitä kolmea miestä seuraamassa sitä, mitä tapahtuu keskellä? Jotenkin niistä tuli mieleen Pääsiäissaaren valtaisat patsaatkin. Näyttelijätkin puhuivat suoraan yleisölle välillä, joten miehiä tarkkailtiin joka ilmansuunnasta ja pakotietä ei ole. En tiedä, meni varmaan metsään tämä mutta näin sen jotenkin koin. Jännästi sitä itsekin tuijotti valkoista taulua ja yritti nähdä siinä jotain erityistä silmiään siristämällä tai muuten. Tämän nähtyään sitä kuitenkin miettii, että kauneus on todellakin katsojan silmässä ja kukaan ei voi toisen puolesta sanoa, mitä mieltä jostain on... Jokainen kokee taideteokset omalla tavallaan, se mikä toiselle kolahtaa on toiselle silkkaa huttua ja niin edespäin.

Taiteelle täydet viisi tähteä *****

3D - dirty,difficult & dangerous / vierailu

3D - dirty, difficult & dangerous / vierailu Hämeenlinnan teatterissa

Kesto noin 55 min

Ohjaus Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre / Hollanti)

Rooleissa Martti Suosalo, Satu Paavola ja viisi ihmisenkokoista teatterinukkea

Taustaa : Suosittu crosskitchen-kokki Rex de Chef (Martti Suosalo) kokkaa tv-lamppujen loisteessa kaikkea thaiwokista unkarilaiseen pörköltiin, mutta studiolamppujen sammuttua alkaa tapahtua kummia. Mistä raaka-aineet ovat peräisin? Paikalle saapuu ohjaajaa ja kiinalaista maahantuojaa ja piskuinen vauvakin.

Plussaa : Martti Suosalo ja Satu Paavola olivat molemmat hyvin ilmeikkäitä ihan ilman nukkejakin, Suosalo etenkin pajatti tuttuun tyyliinsä kielten sekamelskaa. Kovin montaa suomenkielistä sanaa ei tässä kuultu, vaan homma hoidettiin italian-espanjan-englanninsekoituksella ja välillä puhuttiin kiinaakin. Kumma kyllä jutut ymmärsi siitäkin huolimatta. Nuket olivat hyvin eläviä ja taidokkaasti niitä nuketettiin, välillä ihan unohti että ihminen siinä takana häärää mukana. Suosikkinukkeni oli pikkuinen vauva, etenkin pöydällä vilistäessään. Loppuvideo valkokankaalla oli hauska.

Miinusta : Itse tarina meni minulta osittain täysin ohi, en ollut oikein perillä siitä mikä oli kaiken tämän tarkoitus. Nettisivuilla kerrotaan, että "3D on musta komedia välittömän nautinnon kulttuuristamme, jossa kysymykset ihmisten tasa-arvoisuudesta, oikeudesta omaan kehoonsa, sielun hinnasta sekä yksilön valinnasta ja vastuusta liekitetään hulvattomalla tavalla". Tätä kaikkea en allekirjoita kyllä, toisinsanoen en tainnut olla kärryillä yhtään koko juonesta...meinasin jopa nukahtaa yhdessä vaiheessa! Ihmettelen myös lavastusta aika tavalla, sillä lavalla oli kokkauspöytä rekvisiittoineen, taustalla valkokangas ja iso pino erikokoisia laatikoita lattialla. Laatikoista odotin tulevan esiin vaikka mitä, mutta yhtä nosteltiin kerran ja koko pinon takana piileskeltiin pari kertaa, mutta muuten laatikkopino jäi täysin mysteeriksi ja ihan turhaksi siis. Samoin taustan valkokangasta olisi voitu hyödyntää paljon enemmän. Isoin miinus tulee kuitenkin esityksen kestosta, lipussa kun luki että kesto on 1h 15min ilman väliaikaa. En tiedä kenen moka tämä oli, mutta kun esitys loppuukin 20min odotettua aikaisemmin ja lopetus oli muutenkin vähän outo, jäi koko hommasta vähän sellainen petetty olo. Ei saanut ihan rahoilleen vastinetta kyllä. Näytelmän nimikin on jokseenkin outo eikä kerro katsojalle ihan kaikkea, moni varmaan luulee, että kyseessä on jokin 3D-esitys?

Muuta : En ollut tiennytkään, että Martti Suosalo on taitava nukettaja kaiken muun lisäksi. Satu Paavola hoiti hommansa myös hyvin, ja hän on tätä kuulemma tehnyt paljon aiemminkin. Ohjaaja Tranter taas on hyvin arvostettu nukketeatteritaiteilija. Suosittelen Suosalo-faneille ja "aikuiseen makuun" nukketeattereiden ystäville. Ehkä esitys aukeaisi teemoiltaan paremmin toisella katselukerralla, mene ja tiedä...Toista kertaa en itse tätä kyllä aio mennä katsomaan.

Taitavasta nuketuksesta irtoaa kolme tähteä ***.