 |
| (c) Henrik Schütt |
Riston 20 faktaa voit käydä lukemassa täältä.
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
20 faktaa Risto Kaskilahdesta
Minulla oli jossain vaiheessa Risto Kaskilahti-kiintiö täynnä, mutta sitten tapahtui jotain ja näin hänet täysin uusin silmin. Tällä hetkellä Riston voi nähdä Helsingin Kaupunginteatterissa mm. huiman hienossa näytelmässä Riistapolku.
Riston 20 faktaa voit käydä lukemassa täältä.
Riston 20 faktaa voit käydä lukemassa täältä.
tiistai 24. syyskuuta 2019
20 faktaa Sonja Pajunojasta
Tälläkin hetkellä Sonja Pajunoja hurmaa pieniä ja isompia teatterikatsojia Arielin roolissa Helsingin Kaupunginteatterin Disney-musikaalissa Pieni merenneito. Sonja kertoili 20 faktaa itsestään Teatterimatka.fi-sivuston juttusarjaan.
Sonjan haastattelun pääset lukemaan tästä linkistä.
Jos taas haluat tutustua Sonjaan vielä paremmin, tekemäni blogihaastattelu löytyy täältä.
 |
| (c) Vilja Vuolle |
Sonjan haastattelun pääset lukemaan tästä linkistä.
Jos taas haluat tutustua Sonjaan vielä paremmin, tekemäni blogihaastattelu löytyy täältä.
perjantai 20. syyskuuta 2019
Lokki / Kansallisteatteri
Lokki / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox
Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko
Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.
Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.
Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.
Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.
Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.
Aplodit, joille ei näy loppua.
Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.
Esityskuvat (c) Tommi Mattila
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)
Ensi-ilta 18.9. 2019, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Teksti Anton Tšehov
Suomennos Jalo Kalima
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox
Rooleissa : Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko
 |
| Miro Lopperi, Aksa Korttila ja Jussi Lehtonen |
Yhdistelmässä Anton Tšehov ja Kansallisteatteri on minulle jotain ylitsepääsemätöntä lumoa. Vanja-eno muutaman vuoden takaa vei lähes jalat alta, Kolme sisarta sai janoamaan lisää (ja pyörii ohjelmistossa edelleen) ja nyt Lokki nostatti palan kurkkuun, vei yöunet ja päässä soi "mun on tarinani satu rakkauden", joka tosin kuultiin upeasti espanjaksi Mašan (aina järjettömän kova Emmi Parviainen) tulkitsemana.
Jälleen tuli sellainen olo, että tämä TÄYTYY nähdä uudestaan! Niin paljon hienoja hetkiä, kauniita näyttämökuvia ja loistavaa näyttelijäntyötä - ja osa meni ohi ihan vaan puhtaasti ihmetellessä sitä, että kyllä teatteri on mahtava keksintö! Ja klassikot. Aina niistä löytää uutta, vaikkei Lokki minulle kovin tuttu teos vielä olekaan. Nyt pintaan nousi ajatuksia siitä, miten paljon rakkautta on ilmassa, mutta tunteet eivät kohtaa. Surullista. Toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, jotka eivät onnea sitten tuoneetkaan. Yksi halusi kirjailijaksi, toinen näyttelijäksi - ja kuinkas sitten kävikään.
 |
| Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma |
Eihän tästä osaa edes kunnolla kirjoittaa! Mielessäni pyörii Irina Arkadinan (häikäisevä Maria Kuusiluoma) kimaltelevat vaatteet, ryhdikkyys ja tapa, jolla hän suvereenisti ottaa tilanteet ja ihmiset haltuun. Elämäniloa pirskahteleva Nina (iiiihana Aksa Korttila) ensin viattoman valkoisissaan, sitten huumaavan punaisessa mekossa ja lopulta kaikki värit elämästään kadottaneena mustassa asussa, silti silmät suurina ja toiveikkaina. Moskovaan ei haikailla, Moskovaan mennään! Ylöspäin kurottelevat tikapuut ja niissä kiipeilevät ja epätoivoisinakin roikuskelevat ihmiset. Tapa, jolla pidetään tai yritetään tyylikkäästi pidellä savuketta. Kosketukset, katseet. Toisiinsa musiikin soidessa vain varjona kietoutuvat parit. Liike. Pysähtyminen. Värit kaikkialla eikä missään. Hiljaa lepattavat liekit. Rakkauden huumasta ja milloin mistäkin juopuminen. Horjahtelu. Takertuminen. Vinot tuolit, putoava esirippu, rivit 11 ja 12 medaljongissa. Nina Hagenin ääni ja valossa kylpevä sade, joka ei kastele. Sorin (Vesa Vierikko) torkahtelemassa tuolissaan ja yleisön tyytyväinen hyrinä, mies kyllä tietää mistä naruista vedellä. Šamrajev (Taisto Reimaluoto) kohkaamassa ikivanhasta teatterimuistostaan ja hevosista, Polina (Pirjo Määttä) korottamassa ääntään. Trigorin (Jussi Lehtonen) vääntelemässä Ninaa asentoihin kuin mallinukkea. Treplev (Miro Lopperi) pianon ääressä, ja musiikki jatkuu ja jatkuu vaikka kukaan ei enää soitakaan... Ikään kuin muistot toisesta ihmisestäkin jäävät soimaan pitkäksi aikaa jonnekin ja saavat ilman väreilemään.
 |
| Miro Lopperi ja Maria Kuusiluoma |
Ensimmäistä kertaa Lokki-historiassani olin jotenkin kärryillä siitä, kuka kukin on ja kuka on rakastunut kehenkin. Edelleen jäin matkasta siinä, mitä miehiä ovat Dorn (Esa-Matti Long) ja Medvenko (Mika Piispa)... Ehkä seuraavalla kerralla pääsen jyvälle.
Yllättävä laukaus. Äkkinäinen pimeys. Pitkä hiljaisuus.
Aplodit, joille ei näy loppua.
 |
| Aksa Korttila |
Minun on nähtävä tämä Lokki uudestaan, ihan niin kuin kävi parille aiemmallekin Tšehov-tulkinnalle tässä talossa. Katsottava ja kuunneltava vielä tarkemmin, aistittava vielä herkemmin. Rakastuin aika moneen eri hahmoon ja tapaan olla näyttämöllä auki ja läsnä, ja kokonaisuuteen.
Esityskuvat (c) Tommi Mattila
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)
 |
| Emmi Parviainen |
torstai 19. syyskuuta 2019
20 faktaa Sanna Saarijärvestä
Helsingin Kaupunginteatterissa näytellään syksyllä "pienin sisäisin keinoin" - ainakin Sanna Saarijärvellä on pari niiiiin herkullista roolia, että! Mitkäs nämä roolihenkilöt sitten ovatkaan, luehan lisää tästä Teatterimatka.fi -sivustolla julkaistusta 20 faktaa -haastattelusta.
Jutun pääset lukemaan tämän linkin kautta.
 |
| (c) Jouni Harala |
Jutun pääset lukemaan tämän linkin kautta.
sunnuntai 15. syyskuuta 2019
Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko
Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko
Ensi-ilta 14.9. 2019, kesto noin 55min (ei väliaikaa)
Ikäsuositus yli 3-vuotiaille
Käsikirjoitus Pirjo Toikka
Ohjaus ja koreografia Marja Korhola
Lavastus ja puvut Terttu Torkkola
Musiikki Antti Hynninen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Valosuunnittelu Christian Hernberg
Esiintyjät : Simeoni Juoperi, Taru Kallio, Eero Ojala ja Iisa Saarenpää
Taas tuli löydettyä itsensä erikoisesta paikasta, onneksi ei sentään ihan aamuvarhaisella, mutta keskellä päivää ja saderintaman ympäröimänä. Tanssiteatteri Raatikossa en aiemmin ollut käynytkään. Jo oli aikakin, sillä tanssiin erikoistunut lastenteatteri on perustettu jo vuonna 1972 ja on Suomen vanhin tanssiteatteri - ja kaksi vuotta minua nuorempi! Eläköön!
Lämpiössä oli vilskettä ja pulinaa aika tavalla, ja maukas mehu ja herkulliset keksit tekivät kauppansa ensi-illan alla. Useimmat yleisön jäsenistä odottelivat jo sisäänpääsyä aika malttamattomina, itse pysyimme juuri ja juuri rauhallisina ja paikoillamme enempiä tepastelematta. Ikään ja kokoon katsomatta on aina jännä tunnelma ennen esityksen alkua, kun ei yhtään tiedä millainen taikamaailma värikkäiden verhojen takana odottaa.
Tanssipitoinen esitys perustuu Tove Janssonin rakastettuun kirjaan "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia", ja kirjan yhdeksästä tarinasta mukana on viisi. Aluksi saamme ihailla omalla tavallaan lumoavaa mustavalkoista näyttämöä, ja sitten tuttu Nuuskamuikkusen hahmo näkyykin taustalla varjona, ja ihanasti maailma täyttyy yllättäen väreistä. Nuuskamuikkunen (Simeoni Juoperi) huuliharppuineen tuo kesän ja musiikin tullessaan, pensaikosta pilkistelevät jännien otusten silmät ja pian karvapeitteinen otus (Taru Kallio) saa nimekseen Titiuu. Joka välissä tanssaillaan ja vilistellään pitkin lavaa ja musiikki on hyvin mukaansatempaavaa ja vauhdikasta.
Ja kas, Muumipeikko (Eero Ojala) pyydystää haaviinsa pienen lohikäärmeen ja laittaa sen purkkiin, Pikku Myy (Taru Kallio) on oma topakka itsensä, Vilijonkka (Iisa Saarenpää) tangoilee värikkäällä matolla ja nähdäänpä myös Muumimamma (Iisa Saarenpää) ja Muumipappa (Simeoni Juoperi) keskenään jorailemassa ja omenoita poimimassa. Ratkaistaanpa myöhemmin myös salaperäisten hattivattien arvoitus ja ah, sitten on tietysti mukana yksi Tove Janssonin lempparitarinoistani. Ninni (Iisa Saarenpää) on aluksi näkymätön, koska häntä kohdeltiin niin kylmästi ja tympeästi edellisessä "kodissaan", että tyttö katosi kokonaan näkyvistä. Tuutikin (Eero Ojala) avittamana Ninni löytää tiensä uuden, rakastavan perheen luo ja ilmestyy hiljalleen taas näkyviin. Kiehtovaa ja kaunista, ja opettavaista! Leikkiminen ei Ninniltä oikein luonnistu ja siinä sitä onkin opettelemista.
Ihmeen keskittyneesti katsomon pienimmät (joille tämä on suunnattukin) esitystä malttoivat seurata eikä ihme kyllä liiemmin huudeltu ohjeita tai huomioita - lastenteatterissa kun poikkeuksetta kommentoidaan tapahtumia ääneen ja se kuuluu asiaan. Värikylläinen maailma, reipas musiikki, tutut hahmot ja mainiot tanssiliikkeet viehättivät ainakin meikäläistä ja täytyy myöntää, että yhdessä kohdassa alkoi silmät lupsumaan, kun oli niin sopivan rauhoittavaa unimusiikkia.
Ihanaa, että lapsille tehdään myös tanssiteatteria ja Raatikko liikuttaa väkeä monessakin mielessä. Lempeä laskeutuminen teatterin ihmeelliseen maailmaan. Lisäksi olen varma siitä, että esityksen jälkimainingeissa kotinäyttämöillä tullaan näkemään monenlaisia tanssiliikkeitä, kuperkeikkoja ja sukkatansseja. Kun pieniä (ja isompia) tanssivarpaita alkaa kutittaa, se on menoa silloin ja vastustaa ei voi!
Erityiskiitokset oivaltavista "videoseinistä", tuli vähän Amos Rexin näyttely mieleeni, kun värikkäällä seinällä liihottelee ja vilistää kaikenlaista, ja ykskaks koko seinä on täynnä eestaas heiluvia hattivatteja.
Esityskuvat (c) Matti Rajala, Tanssiteatteri Raatikko
(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Tanssiteatteri Raatikko!)
Ensi-ilta 14.9. 2019, kesto noin 55min (ei väliaikaa)
Ikäsuositus yli 3-vuotiaille
Käsikirjoitus Pirjo Toikka
Ohjaus ja koreografia Marja Korhola
Lavastus ja puvut Terttu Torkkola
Musiikki Antti Hynninen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Valosuunnittelu Christian Hernberg
Esiintyjät : Simeoni Juoperi, Taru Kallio, Eero Ojala ja Iisa Saarenpää
 |
| Titiuu ja Nuuskamuikkunen |
Taas tuli löydettyä itsensä erikoisesta paikasta, onneksi ei sentään ihan aamuvarhaisella, mutta keskellä päivää ja saderintaman ympäröimänä. Tanssiteatteri Raatikossa en aiemmin ollut käynytkään. Jo oli aikakin, sillä tanssiin erikoistunut lastenteatteri on perustettu jo vuonna 1972 ja on Suomen vanhin tanssiteatteri - ja kaksi vuotta minua nuorempi! Eläköön!
Lämpiössä oli vilskettä ja pulinaa aika tavalla, ja maukas mehu ja herkulliset keksit tekivät kauppansa ensi-illan alla. Useimmat yleisön jäsenistä odottelivat jo sisäänpääsyä aika malttamattomina, itse pysyimme juuri ja juuri rauhallisina ja paikoillamme enempiä tepastelematta. Ikään ja kokoon katsomatta on aina jännä tunnelma ennen esityksen alkua, kun ei yhtään tiedä millainen taikamaailma värikkäiden verhojen takana odottaa.
 |
| Muumipeikko lohikäärmejahdissa |
Tanssipitoinen esitys perustuu Tove Janssonin rakastettuun kirjaan "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia", ja kirjan yhdeksästä tarinasta mukana on viisi. Aluksi saamme ihailla omalla tavallaan lumoavaa mustavalkoista näyttämöä, ja sitten tuttu Nuuskamuikkusen hahmo näkyykin taustalla varjona, ja ihanasti maailma täyttyy yllättäen väreistä. Nuuskamuikkunen (Simeoni Juoperi) huuliharppuineen tuo kesän ja musiikin tullessaan, pensaikosta pilkistelevät jännien otusten silmät ja pian karvapeitteinen otus (Taru Kallio) saa nimekseen Titiuu. Joka välissä tanssaillaan ja vilistellään pitkin lavaa ja musiikki on hyvin mukaansatempaavaa ja vauhdikasta.
Ja kas, Muumipeikko (Eero Ojala) pyydystää haaviinsa pienen lohikäärmeen ja laittaa sen purkkiin, Pikku Myy (Taru Kallio) on oma topakka itsensä, Vilijonkka (Iisa Saarenpää) tangoilee värikkäällä matolla ja nähdäänpä myös Muumimamma (Iisa Saarenpää) ja Muumipappa (Simeoni Juoperi) keskenään jorailemassa ja omenoita poimimassa. Ratkaistaanpa myöhemmin myös salaperäisten hattivattien arvoitus ja ah, sitten on tietysti mukana yksi Tove Janssonin lempparitarinoistani. Ninni (Iisa Saarenpää) on aluksi näkymätön, koska häntä kohdeltiin niin kylmästi ja tympeästi edellisessä "kodissaan", että tyttö katosi kokonaan näkyvistä. Tuutikin (Eero Ojala) avittamana Ninni löytää tiensä uuden, rakastavan perheen luo ja ilmestyy hiljalleen taas näkyviin. Kiehtovaa ja kaunista, ja opettavaista! Leikkiminen ei Ninniltä oikein luonnistu ja siinä sitä onkin opettelemista.
 |
| Vilijonkka viilettää rannalla |
Ihmeen keskittyneesti katsomon pienimmät (joille tämä on suunnattukin) esitystä malttoivat seurata eikä ihme kyllä liiemmin huudeltu ohjeita tai huomioita - lastenteatterissa kun poikkeuksetta kommentoidaan tapahtumia ääneen ja se kuuluu asiaan. Värikylläinen maailma, reipas musiikki, tutut hahmot ja mainiot tanssiliikkeet viehättivät ainakin meikäläistä ja täytyy myöntää, että yhdessä kohdassa alkoi silmät lupsumaan, kun oli niin sopivan rauhoittavaa unimusiikkia.
Ihanaa, että lapsille tehdään myös tanssiteatteria ja Raatikko liikuttaa väkeä monessakin mielessä. Lempeä laskeutuminen teatterin ihmeelliseen maailmaan. Lisäksi olen varma siitä, että esityksen jälkimainingeissa kotinäyttämöillä tullaan näkemään monenlaisia tanssiliikkeitä, kuperkeikkoja ja sukkatansseja. Kun pieniä (ja isompia) tanssivarpaita alkaa kutittaa, se on menoa silloin ja vastustaa ei voi!
Erityiskiitokset oivaltavista "videoseinistä", tuli vähän Amos Rexin näyttely mieleeni, kun värikkäällä seinällä liihottelee ja vilistää kaikenlaista, ja ykskaks koko seinä on täynnä eestaas heiluvia hattivatteja.
Esityskuvat (c) Matti Rajala, Tanssiteatteri Raatikko
(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Tanssiteatteri Raatikko!)
Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri
Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö
Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola
Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita
Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...
Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.
Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.
Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.
Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.
Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.
Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.
On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...
... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!
Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.
Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).
Esityskuvat (c) Heikki Järvinen
(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola
Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita
 |
| Quasimodo (Petrus Kähkönen) |
Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...
Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.
 |
| Esmeralda (Josefin Silén) |
Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.
Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.
Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.
 |
| Phoebus (Lari Halme) |
Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.
Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.
 |
| Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) |
On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...
... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!
Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.
Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).
 |
| Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) |
Esityskuvat (c) Heikki Järvinen
(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
perjantai 13. syyskuuta 2019
20 faktaa Riitta Havukaisesta
Lokakuussa on Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-illassa komedia Vihainen leski, jonka pääroolissa nähdään monelle tuttu Riitta Havukainen. 20 faktaa-sarjassa vuorossa siis Riitta.
Linkki haastatteluun löytyy täältä.
 |
| kuva (c) Eppu Salminen |
Linkki haastatteluun löytyy täältä.
maanantai 9. syyskuuta 2019
Don Juan / Turun Kaupunginteatteri
Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö
Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju
Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja
Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.
Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...
Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.
Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.
Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.
Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.
Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".
Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.
Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.
Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.
Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.
Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.
Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen
(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju
Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja
Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.
Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...
 |
| Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto |
Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.
Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.
 |
| Pojaat hutunkeitossa |
Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.
Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.
Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".
 |
| Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla... |
Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.
Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.
Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.
 |
| Peiliinkatsomisen paikka |
Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.
Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen
(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
sunnuntai 8. syyskuuta 2019
20 faktaa Puntti Valtosesta
Puntti ei paljoa esittelyjä kaipaa, sen verran on "leikkiä, laulua ja tanssia" ollut pitkin ja poikin Suomea. Useimmiten Puntin voi bongata Tampereen Työväen Teatterista, jossa mies on monessa esityksessä mukana. Teatterimatka.fi haastatteli jälleen.
Puntin 20 faktaa voi lukea tämän linkin kautta. Nauttikaa!
Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Puntista? Löydät sen täältä.
 |
| (c) Kari Sunnari, TTT |
Puntin 20 faktaa voi lukea tämän linkin kautta. Nauttikaa!
Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Puntista? Löydät sen täältä.
20 faktaa Petrus Kähkösestä
Ai että. Muutaman päivän kuluttua Tampereen Teatterissa ensi-illassa Notre Damen kellonsoittaja ja tapulissa huseeraa kukas muukaan kuin Petrus Kähkönen! Teatterimatka.fi -sivun haastattelusarjassa nyt julkaistu "Peetun" haastattelu. Ja mikä hurmaava kuva tähän kylkeen löytyikään!
Pääset lukemaan jutun tästä linkistä.
Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Petruksesta? Löydät sen täältä.
 |
| (c) Henrik Schütt |
Pääset lukemaan jutun tästä linkistä.
Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Petruksesta? Löydät sen täältä.
20 faktaa Ushma Karnanista
Yhteistyössä Teatterimatka.fi-sivuston kanssa toteutettu "20 faktaa" -haastattelusarja jatkuu jälleen. Nyt vuorossa upea Ushma Karnani, joka tällä hetkellä pääroolissa Lahden Kaupunginteatterin musikaalissa "Nunnia ja konnia".
Ushman faktapakettiin pääset tästä linkistä.
Haluatko lukea pitemmän blogihaastattelun Ushmasta? Pääset lukemaan sen tästä.
 |
| (c) Jonna Öhrnberg |
Ushman faktapakettiin pääset tästä linkistä.
Haluatko lukea pitemmän blogihaastattelun Ushmasta? Pääset lukemaan sen tästä.
perjantai 6. syyskuuta 2019
20 faktaa Jon-Jon Geitelistä
Teatterimatka.fi -sivulla on nyt julkaistu Poikabändin enskarin kunniaksi Jon-Jon Geitelin haastattelu.
Pääset lukemaan sen tästä linkistä.
Pääset lukemaan sen tästä linkistä.
Poikabändi / Tampereen Työväen Teatteri
Poikabändi / Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)
Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen
Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck
Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.
90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.
Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...
Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.
Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.
Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?
Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!
Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)
Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.
Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.
Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?
Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.
Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?
Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.
Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)
Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen
Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck
Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.
90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.
 |
| (c) Harri Hinkka |
Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...
Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.
 |
| Korppi (Lauri Mikkola) |
Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.
 |
| Ekan keikan huumaa |
Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?
Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!
 |
| Koelaulutilaisuus meneillään, tsekatkaa Maken look! |
Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)
Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.
Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.
 |
| Tässä tehään mehuu kevään maistiaistilaisuudessa, mehumaija punaisissa (c) Katri Leikola |
Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?
Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.
Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?
Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.
Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.
torstai 5. syyskuuta 2019
20 faktaa Merja Larivaarasta
Olen tehnyt parisen vuotta yhteistyötä Teatterimatka.fi -nimisen sivuston kanssa ja nyt syksyllä olemme käynnistäneet "20 faktaa"-haastattelusarjan, jossa tunnetut ja ajankohtaiset näyttelijät kertovat erikoisia faktoja itsestään.
Haastatteluissa on mukana myös sellaisia näyttelijöitä, joita en ole toistaiseksi vielä blogiinikaan ehtinyt haastatella. Faktapaketteja on tarkoitus julkaista viikottain, ja ensimmäisenä on nyt julki Merja Larivaaran haastattelu.
Pääset lukemaan sen tästä linkistä.
ps. Uusia haastateltavia saa ehdottaa (sellaisia, jotka ovat yhteistyöteattereiden näytelmissä mukana)!
Haastatteluissa on mukana myös sellaisia näyttelijöitä, joita en ole toistaiseksi vielä blogiinikaan ehtinyt haastatella. Faktapaketteja on tarkoitus julkaista viikottain, ja ensimmäisenä on nyt julki Merja Larivaaran haastattelu.
Pääset lukemaan sen tästä linkistä.
ps. Uusia haastateltavia saa ehdottaa (sellaisia, jotka ovat yhteistyöteattereiden näytelmissä mukana)!
 |
| (c) Sakari Majantie |
Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri
Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö
Ensi-ilta 4.9. 2019, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)
Teksti Franz Xaver Kroetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Rooleissa : Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Pekka Huotari (sekä nauhalla Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen)
En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.
Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo - sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.
Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?
Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?
Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, "isi"-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa...
Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista - ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.
Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.
Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan...
Kiinnostuitko? Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä linkistä.
Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
Ensi-ilta 4.9. 2019, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)
Teksti Franz Xaver Kroetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Rooleissa : Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Pekka Huotari (sekä nauhalla Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen)
 |
| Franz ja Hanni |
En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.
Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo - sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.
 |
| Äiti ja isä |
Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?
Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?
 |
| Ella Mettänen |
Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, "isi"-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa...
Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista - ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.
Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.
Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan...
Kiinnostuitko? Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä linkistä.
Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri
Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö
Ensi-ilta 30.8. 2019, kesto noin 1h 50min (ei väliaikaa)
Teksti August Strindberg
Suomennos Michael Baran
Ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Tj Mäkinen
Rooleissa : Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari sekä muusikko Anna-Sofia Anttonen/Nanna Ikonen
Alkuun tunnustus : en ollut perjantaisessa ensi-illassa skarpeimmillani, sillä olin edellisiltana ollut Helsingissä Pienen merenneidon ensi-illassa, kotiutunut myöhään yöllä glitterit poskilla, käynyt nuokkumassa seitsemän tuntia aamuvuorossa ja siitä sitten pirteänä Neiti Julien pariin lähes välittömästi. Halusin silti lähteä ja odotin etenkin vahvaa näyttelijäntyötä, ikään kuin vastapainoksi edellisiltaiselle visuaaliselle ilotulitukselle ja värien riemujuhlalle. Vaikka olen hiljalleen oppinut nauttimaan musikaaleista, olen silti edelleen eniten pienten näyttämöiden ja ajatuksiaherättävän tekstin sekä puhedraaman puolella.
August Strindbergin klassikon olen nähnyt ensimmäisen (ja ainoan) kerran Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön 20v-juhlanäytelmänä syksyllä 2011. Jotain muistikuvia siitä jäi, ja siksi odotukseni tietynlaiset olivatkin.
On juhannusyö, ja outoa taikaa on ilmassa tunnetusti. Kreivi on matkoilla, keittiössä häärää modernin lieden ja patojen ääressä keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari). Kohtuullisen pitkään saamme kokkailuja seurata ja mietin, että mitähän ihmeen taikalientä tässä nyt keitellään ja kenen päänmenoksi. Se selviää kyllä myöhemmin, ja sitten huoneeseen astelee kreivin salskea palvelija Jean (Janne Kallioniemi), Kristinin kihlattu. Tunnelma on jotenkin odottava, ja pian paikalle singahtaa keltaisessa mekossaan energiaa täynnä oleva kreivin tytär neiti Julie (Eriikka Väliahde), joka houkuttelee Jeania kanssaan salin puolelle tanssimaan. Eihän se nyt sovi tanssia palvelijan kanssa! Ihmiset alkaisivat puhumaan ikäviä ja sehän ei tule kuuloonkaan. Kristin jo kiemurtelee mustissa vaatteissaan pitkin seiniä ja tuntuu sulautuvan mustaan - toisin kuin neiti Julie, väriläiskä.
Neiti Julie houkuttelee ja flirttailee hyvin avoimesti ja vaikuttaa siltä, että hän tykkää leikitellä tulella ja toisten tunteilla. Ja niin Jean lähtee tanssimaan... Vaarallista leikkiä ja valtapeliä on luvassa jatkossakin, neiti Julie ja Jean kun vetävät toisiaan puoleensa magneetin lailla. Pitkiä katseita, kosketuksia, silkkaa intohimoa. Ja kaiken keskellä nukkuu tai on nukkuvinaan Kristin, sanomatta sanaakaan. Seinät nousevat ja laskevat, musiikki soi ensin hiljaa ja sitten voimistuu. Jotenkin tunnen tämän kuvaavan Kristinin sisäistä myllerrystä, kun on silti oltava suoraselkäisenä ja vaiti, vaikka talossa tapahtuu kaikenlaista. Tai miksei se kuvaisi myös neiti Julien ja Jeanin välistä tunnemylläkkää?
Jean näkee neiti Juliessa mahdollisuuden päästä parempiin piireihin ja ainakin näistä ympyröistä ulos. Karataan yhdessä ja perustetaan hotelli ja eletään jossain kaukana onnellisina yhdessä. Kauniita puheita. Neiti Julie taas näkee Jeanissa mahdollisuuden päästä omista kuvioistaan ja tiukoista normeista - ulos vapauteen kuin häkkilintu. Jotenkin ymmärrän molempia ja sitten hetkessä ajatukseni heittävät kuperkeikkaa. Mielessäni pyörii ylevät puheet haukan selkäpuolesta ja alimmasta oksasta, joka osoittautuukin sitten umpimädäksi. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja välillä tuntuu siltä, että hiljaisten hetkien aikaan ei oikein uskalla edes kunnolla hengittää. Välillä seuraan katseellani Kristiniä ja taustalla kuulen muiden puheen.
Onneksi esityksessä ei ole väliaikaa, sillä muuten verkot joutuisi virittelemään uudestaan. Otteeni herpaantuu pariin otteeseen, kun yritän miettiä, mitä neiti Julien vaatteissa lukee (dreams of ilmeisesti) ja pariin kertaan takaani kuuluu yllättäen englanninkielistä mölinää. Eikö ihmiset jo hiljalleen tajua laittaa puhelimiaan äänettömälle tai kokonaan pois päältä! Todella häiritsevää, etenkin kun ääni toistui.
Hiljaiseksi veti lopulta tämän katsojan ja olin pitkän aikaa hiukan pöllähtäneessä tilassa, hyvällä tavalla. Kyllä kunnon puhedraama on aina säännöllisin väliajoin paikallaan, ja tässä tapauksessa moderneilla mausteilla lisättynä. Livemusiikkia ilmankin olisin kyllä pärjännyt. Vahvaa, intensiivistä näyttelijäntyötä odotin ja sain jopa enemmän.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
Ensi-ilta 30.8. 2019, kesto noin 1h 50min (ei väliaikaa)
Teksti August Strindberg
Suomennos Michael Baran
Ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Tj Mäkinen
Rooleissa : Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari sekä muusikko Anna-Sofia Anttonen/Nanna Ikonen
 |
| Neiti Julie (Eriikka Väliahde) |
Alkuun tunnustus : en ollut perjantaisessa ensi-illassa skarpeimmillani, sillä olin edellisiltana ollut Helsingissä Pienen merenneidon ensi-illassa, kotiutunut myöhään yöllä glitterit poskilla, käynyt nuokkumassa seitsemän tuntia aamuvuorossa ja siitä sitten pirteänä Neiti Julien pariin lähes välittömästi. Halusin silti lähteä ja odotin etenkin vahvaa näyttelijäntyötä, ikään kuin vastapainoksi edellisiltaiselle visuaaliselle ilotulitukselle ja värien riemujuhlalle. Vaikka olen hiljalleen oppinut nauttimaan musikaaleista, olen silti edelleen eniten pienten näyttämöiden ja ajatuksiaherättävän tekstin sekä puhedraaman puolella.
August Strindbergin klassikon olen nähnyt ensimmäisen (ja ainoan) kerran Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön 20v-juhlanäytelmänä syksyllä 2011. Jotain muistikuvia siitä jäi, ja siksi odotukseni tietynlaiset olivatkin.
On juhannusyö, ja outoa taikaa on ilmassa tunnetusti. Kreivi on matkoilla, keittiössä häärää modernin lieden ja patojen ääressä keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari). Kohtuullisen pitkään saamme kokkailuja seurata ja mietin, että mitähän ihmeen taikalientä tässä nyt keitellään ja kenen päänmenoksi. Se selviää kyllä myöhemmin, ja sitten huoneeseen astelee kreivin salskea palvelija Jean (Janne Kallioniemi), Kristinin kihlattu. Tunnelma on jotenkin odottava, ja pian paikalle singahtaa keltaisessa mekossaan energiaa täynnä oleva kreivin tytär neiti Julie (Eriikka Väliahde), joka houkuttelee Jeania kanssaan salin puolelle tanssimaan. Eihän se nyt sovi tanssia palvelijan kanssa! Ihmiset alkaisivat puhumaan ikäviä ja sehän ei tule kuuloonkaan. Kristin jo kiemurtelee mustissa vaatteissaan pitkin seiniä ja tuntuu sulautuvan mustaan - toisin kuin neiti Julie, väriläiskä.
 |
| Kristin (Emmi Kaislakari) |
Neiti Julie houkuttelee ja flirttailee hyvin avoimesti ja vaikuttaa siltä, että hän tykkää leikitellä tulella ja toisten tunteilla. Ja niin Jean lähtee tanssimaan... Vaarallista leikkiä ja valtapeliä on luvassa jatkossakin, neiti Julie ja Jean kun vetävät toisiaan puoleensa magneetin lailla. Pitkiä katseita, kosketuksia, silkkaa intohimoa. Ja kaiken keskellä nukkuu tai on nukkuvinaan Kristin, sanomatta sanaakaan. Seinät nousevat ja laskevat, musiikki soi ensin hiljaa ja sitten voimistuu. Jotenkin tunnen tämän kuvaavan Kristinin sisäistä myllerrystä, kun on silti oltava suoraselkäisenä ja vaiti, vaikka talossa tapahtuu kaikenlaista. Tai miksei se kuvaisi myös neiti Julien ja Jeanin välistä tunnemylläkkää?
 |
| Jean (Janne Kallioniemi) ja neiti Julie |
Jean näkee neiti Juliessa mahdollisuuden päästä parempiin piireihin ja ainakin näistä ympyröistä ulos. Karataan yhdessä ja perustetaan hotelli ja eletään jossain kaukana onnellisina yhdessä. Kauniita puheita. Neiti Julie taas näkee Jeanissa mahdollisuuden päästä omista kuvioistaan ja tiukoista normeista - ulos vapauteen kuin häkkilintu. Jotenkin ymmärrän molempia ja sitten hetkessä ajatukseni heittävät kuperkeikkaa. Mielessäni pyörii ylevät puheet haukan selkäpuolesta ja alimmasta oksasta, joka osoittautuukin sitten umpimädäksi. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja välillä tuntuu siltä, että hiljaisten hetkien aikaan ei oikein uskalla edes kunnolla hengittää. Välillä seuraan katseellani Kristiniä ja taustalla kuulen muiden puheen.
Onneksi esityksessä ei ole väliaikaa, sillä muuten verkot joutuisi virittelemään uudestaan. Otteeni herpaantuu pariin otteeseen, kun yritän miettiä, mitä neiti Julien vaatteissa lukee (dreams of ilmeisesti) ja pariin kertaan takaani kuuluu yllättäen englanninkielistä mölinää. Eikö ihmiset jo hiljalleen tajua laittaa puhelimiaan äänettömälle tai kokonaan pois päältä! Todella häiritsevää, etenkin kun ääni toistui.
Hiljaiseksi veti lopulta tämän katsojan ja olin pitkän aikaa hiukan pöllähtäneessä tilassa, hyvällä tavalla. Kyllä kunnon puhedraama on aina säännöllisin väliajoin paikallaan, ja tässä tapauksessa moderneilla mausteilla lisättynä. Livemusiikkia ilmankin olisin kyllä pärjännyt. Vahvaa, intensiivistä näyttelijäntyötä odotin ja sain jopa enemmän.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
Teatterikärpäsen toisenlaiset tärpit syksylle 2019
On aika perinteisen syksyn tärppien listauksen.
Paitsi että ei olekaan niin perinteinen. Olen ihan tarkoituksella jättänyt kaikki Helsingin teattereiden esitykset pois (vaikka siellä olisi kuinka ja paljon kiintoisaa katsottavaa) ja keskittynyt tärppäämään juttuja, joita esitetään eri puolilla Suomea. Katsottavaa nimittäin riittää pääkaupungin ulkopuolellakin ja kätevästi etenkin Hesasta ja miksei muualtakin näille paikkakunnille pääsee junalla tai bussilla.
Vaikka nämä esitykset syksyn tärpeissäni ovatkin, kaikkea en itse varmaankaan ehdi katsomaan. Ehkä muutama jää pitkän matkan vuoksi väliin, mutta jos aikataulut osuvat kohdilleen, saatan löytää itseni sieltä kaukaisimmastakin katsomosta.
- KUOPIO Piina/Kuopion Kaupunginteatteri ensi-illassa 7.9. Hui sentään. Stephen Kingin kirja on tuttu ja elokuva myös, mutta millainen mahtaa olla teatteriversio... Kylmää kyytiä kirjailija Sheldonille luvassa "ykkösfani" Annie Wilkesin toimesta. Ohjaus Olli-Matti Oinonen, rooleissa Seppo Pääkkönen, Henna Haverinen ja Ari-Kyösti Seppo. Pari yönäytöstäkin näköjään luvassa... Piina on ensi-illassa lokakuussa myös Tampereen Teatterissa.
- KOTKA M/S Estonia - Alinan selviytymistarina/Kotkan Kaupunginteatteri ensi-illassa 7.9. Miko Jaakkolan kirjoittama ja ohjaama musiikkinäytelmä Estonian onnettomuudesta selvinneestä virolaisesta Alinasta (nimiroolissa Ella Mustajärvi).
- KERAVA Tarpeettomia ihmisiä/Keski-Uudenmaan Teatteri ensi-illassa 10.10. Reko Lundánin käsikirjoittama upea draama, jonka olen nähnyt jo muutaman kerran, mutta haluan nähdä yhä uudestaan ja uudestaan hyytävyydestään huolimatta. Ohjaus Seppo Halttunen, rooleissa Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki.
- SALO Puhdistus/Salon Teatteri ensi-illassa 21.9. Salon Teatterissa olen nähnyt pelkästään huikeita juttuja eikä Puhdistus päästä katsojaa helpolla takuulla. Ohjaus Tapio Väntsi, rooleissa mm. Merja Koivaara ja Sonja Leino. (Puhdistus syksyllä mahdollista nähdä myös Teatteri Jurkassa monologiversiona, linkataan se nyt tähän vaikka onkin Helsingissä koska kyseessä yksi lemppariteattereistani.)
- LAHTI Opus Deus - Kuinka tulla jumalaksi/Musiikkiteatteri NYT/Lahden Kaupunginteatteri ensi-ilta 29.10. Musiikkiteatteri NYT:n uusin proggis ja ihan mitä tahansa voi olla luvassa. Lavalla huikeat Petteri Hautala, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi.
- VAASA Romeo+Julia/Vaasan Kaupunginteatteri ensi-illassa 16.11. Tuttu tarina muuntautuu Jakob Höglundin ohjauksessa moderniksi musiikilliseksi tanssiteatteriksi. Kiinnostavaa! Päärooleissa Oliver Kollberg ja Anna Victoria Eriksson.
- HÄMEENLINNA Madaamit/Hämeenlinnan Teatteri ensi-illassa 12.10. Tuomas Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama komedia, rooleissa Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa ja Sauli Suonpää.
- TURKU Pukija/Turun Kaupunginteatteri ensi-illassa 13.11. Yksi suosikkinäytelmistäni, joka koskettaa syvältä. Ohjaus Pentti Kotkaniemi, päärooleissa Asko Sarkola ja Esko Roine.
- TAMPERE Riivaajat/Tampereen Teatteri ensi-illassa 15.10. Dostojevskin klassikko yhden miehen tulkintana. Ohjaus ja sovitus Tuomo Rämö, lavalla Markus Järvenpää. Esitys on Tampereen Teatterin, Teatteri Jurkan, Turun Kaupunginteatterin ja Teatteri KRS:n yhteistuotanto.
Jokerina ja sokerina pohjalla vielä Teatteribarrikadin Synnein suljettu, jossa esityspaikalle startataan Hattulan uuden kirkon pihasta bussikuljetuksella. Pahoin pelkään (ja odotan), että luvassa on jotain kulttimaineessa olevan Kyrsyä-näytelmän kaltaista (siitähän tehtiin leffakin) ja yöunet menossa jo valmiiksi. Sama teatteriporukka siis kyseessä, ja ensi-ilta 25.10. Kummitustarinoista ammennetaan, hui kauheaa ja samalla ihanaa! Taitaa olla teatterisyksyni "musta hevonen" tämä.
Siinäpä muutamia valikoituja tärppejä eri kaupungeista, olkaapa hyvät!
Paitsi että ei olekaan niin perinteinen. Olen ihan tarkoituksella jättänyt kaikki Helsingin teattereiden esitykset pois (vaikka siellä olisi kuinka ja paljon kiintoisaa katsottavaa) ja keskittynyt tärppäämään juttuja, joita esitetään eri puolilla Suomea. Katsottavaa nimittäin riittää pääkaupungin ulkopuolellakin ja kätevästi etenkin Hesasta ja miksei muualtakin näille paikkakunnille pääsee junalla tai bussilla.
Vaikka nämä esitykset syksyn tärpeissäni ovatkin, kaikkea en itse varmaankaan ehdi katsomaan. Ehkä muutama jää pitkän matkan vuoksi väliin, mutta jos aikataulut osuvat kohdilleen, saatan löytää itseni sieltä kaukaisimmastakin katsomosta.
- KUOPIO Piina/Kuopion Kaupunginteatteri ensi-illassa 7.9. Hui sentään. Stephen Kingin kirja on tuttu ja elokuva myös, mutta millainen mahtaa olla teatteriversio... Kylmää kyytiä kirjailija Sheldonille luvassa "ykkösfani" Annie Wilkesin toimesta. Ohjaus Olli-Matti Oinonen, rooleissa Seppo Pääkkönen, Henna Haverinen ja Ari-Kyösti Seppo. Pari yönäytöstäkin näköjään luvassa... Piina on ensi-illassa lokakuussa myös Tampereen Teatterissa.
- KOTKA M/S Estonia - Alinan selviytymistarina/Kotkan Kaupunginteatteri ensi-illassa 7.9. Miko Jaakkolan kirjoittama ja ohjaama musiikkinäytelmä Estonian onnettomuudesta selvinneestä virolaisesta Alinasta (nimiroolissa Ella Mustajärvi).
- KERAVA Tarpeettomia ihmisiä/Keski-Uudenmaan Teatteri ensi-illassa 10.10. Reko Lundánin käsikirjoittama upea draama, jonka olen nähnyt jo muutaman kerran, mutta haluan nähdä yhä uudestaan ja uudestaan hyytävyydestään huolimatta. Ohjaus Seppo Halttunen, rooleissa Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki.
- SALO Puhdistus/Salon Teatteri ensi-illassa 21.9. Salon Teatterissa olen nähnyt pelkästään huikeita juttuja eikä Puhdistus päästä katsojaa helpolla takuulla. Ohjaus Tapio Väntsi, rooleissa mm. Merja Koivaara ja Sonja Leino. (Puhdistus syksyllä mahdollista nähdä myös Teatteri Jurkassa monologiversiona, linkataan se nyt tähän vaikka onkin Helsingissä koska kyseessä yksi lemppariteattereistani.)
 |
| Piina/Kuopion Kaupunginteatteri (c) Antti Karppinen |
- LAHTI Opus Deus - Kuinka tulla jumalaksi/Musiikkiteatteri NYT/Lahden Kaupunginteatteri ensi-ilta 29.10. Musiikkiteatteri NYT:n uusin proggis ja ihan mitä tahansa voi olla luvassa. Lavalla huikeat Petteri Hautala, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi.
- VAASA Romeo+Julia/Vaasan Kaupunginteatteri ensi-illassa 16.11. Tuttu tarina muuntautuu Jakob Höglundin ohjauksessa moderniksi musiikilliseksi tanssiteatteriksi. Kiinnostavaa! Päärooleissa Oliver Kollberg ja Anna Victoria Eriksson.
- HÄMEENLINNA Madaamit/Hämeenlinnan Teatteri ensi-illassa 12.10. Tuomas Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama komedia, rooleissa Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa ja Sauli Suonpää.
- TURKU Pukija/Turun Kaupunginteatteri ensi-illassa 13.11. Yksi suosikkinäytelmistäni, joka koskettaa syvältä. Ohjaus Pentti Kotkaniemi, päärooleissa Asko Sarkola ja Esko Roine.
 |
| M/S Estonia/Kotkan Kaupunginteatteri (c) Tommi Mattila |
- TAMPERE Riivaajat/Tampereen Teatteri ensi-illassa 15.10. Dostojevskin klassikko yhden miehen tulkintana. Ohjaus ja sovitus Tuomo Rämö, lavalla Markus Järvenpää. Esitys on Tampereen Teatterin, Teatteri Jurkan, Turun Kaupunginteatterin ja Teatteri KRS:n yhteistuotanto.
Jokerina ja sokerina pohjalla vielä Teatteribarrikadin Synnein suljettu, jossa esityspaikalle startataan Hattulan uuden kirkon pihasta bussikuljetuksella. Pahoin pelkään (ja odotan), että luvassa on jotain kulttimaineessa olevan Kyrsyä-näytelmän kaltaista (siitähän tehtiin leffakin) ja yöunet menossa jo valmiiksi. Sama teatteriporukka siis kyseessä, ja ensi-ilta 25.10. Kummitustarinoista ammennetaan, hui kauheaa ja samalla ihanaa! Taitaa olla teatterisyksyni "musta hevonen" tämä.
Siinäpä muutamia valikoituja tärppejä eri kaupungeista, olkaapa hyvät!
Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri
Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd
Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo
Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.
Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...
Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).
Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!
Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.
Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...
On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.
Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!
Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä.
Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!
Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.
Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!
Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).
Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!
Esityskuvat (c) Robert Seger
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd
Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo
Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä
 |
| Sonja Pajunoja |
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.
Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...
Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).
Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!
Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.
 |
| Erik etsintähommissa |
Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...
On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.
 |
| Menoa ja meininkiä |
Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!
 |
| Viiksikokkeja |
Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä.
 |
| Triton ja Ursula |
Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!
 |
| #TeamUrsula rules! |
Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.
 |
| Voi näitä ... |
Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!
 |
| Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? |
Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).
Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!
Esityskuvat (c) Robert Seger
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!