Näkymätön lapsi / Teatteri Viirus

Näkymätön lapsi / Teatteri Viiruksen vierailu Arx-talolla Hämeenlinnassa

Ensi-ilta 19.9. 2014, kesto noin 45min (ei väliaikaa) , sopii yli 4-vuotiaille

Ohjaus Mikaela Hasán
Nuket ja lavastus Elina Putkinen
Säveltäjä Robert Kock
Nuketuskonsultti Ishmael Falke
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi Mikaela Hasán ja Pelle Heikkilä
Esityskielet suomi tai ruotsi (tämä esitys oli suomeksi)

Lavalla Edith Holmström (aiemmin Pelle Heikkilä)

 Minä olen muuten vähän erikoinen Muumi-fani, sillä yhtäkään Tove Janssonin kirjaa en ole lukenut enkä juuri piirrossarjaakaan katsonut. Silti tiedän, miten esimerkiksi Pikku Myyn kuuluu puhua ja oikeasta käsivarrestani löytyy Pikku Myy-tatuointikin. Hahmot on myös hallussa ja heidän ominaispiirteensä.

(c) Teatteri Viirus 

 Olin halunnut jo pitkään nähdä Teatteri Viiruksen Näkymätön lapsi-nukketeatteriesityksen, mutta kovin kauas en ollut valmis sen perässä lähtemään, lyhyen keston vuoksi lähinnä. Matkoihin kun menisi moninkertainen aika. No, olen varma että reissu olisi kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, mutta ymmärtänette pointin. Olinkin iloisesti yllättynyt huomattuani paikallislehdestä, että lokakuun viimeisenä lauantaina vietettäisiin Halloween-teemalla koko perheen Arxantaita ja ohjelmassa olisi parikin esitystä tästä.

 Ja eikun paikalle jonottamaan lippuja, joita oli ilmaiseksi jaossa aamupäivästä. Esitys on siis tarkoitettu yli 4-vuotialle, ja tällä perusteella kuuluimme molemmat kyllä kohderyhmään. Me aikuiset asetuimme takariveille ja piiperot (jotka olivat kauhuteeman mukaisesti pukeutuneet osa noidiksi, osa hirviöiksi ja oli paikalla pari tiikeriäkin, nerokkaat asut joita kateellisena katselin...) eturiveihin. Kiinnitin heti huomioni lavastukseen, jossa taustalla hillopurkkeja, lyhtyä ja radiota. Tuli vähän sellainen olo, kuin olisi ollut mummolassa!

 Kauniin alkumusiikin siivittämänä hahmot astuvat piiloistaan esiin, ja tunnelma tuntuu heti kotoisalta. (Edith Holmström siis toimii niin tarinankertojana, hahmojen ääninä kuin nukettajanakin.) On käyty sienessä, ja Muumi-kansa putsailee saalistaan. Paikalle saapuu raitapaitainen Tuutikki seurassaan näkymätön lapsi Ninni. Hän on muuttunut näkymättömäksi, koska eräs ilkeä täti on kohdellut häntä kaltoin ja pitänyt pilkkanaan. Voi Ninniä! Kaulassaan hänellä on pieni kulkunen, joka heläjää liikkeiden mukaan, jotta muut tietäisivät, missä hän kulloinkin liikkuu. Tuutikki on varma, että Muumiperhe saa Ninnin takaisin näkyväksi ja niin Ninni jää visiteeraamaan Muumitaloon.

Ninni ja Pikku Myy (ja Pelle Heikkilän kädet) (c) Christoffer Hilapieli

 Olen vaikuttunut siitä, miten herkin ottein Edith hahmoja nukettaa ja saa ne heräämään eloon vuorotellen. Esityksen tahti on sopivan verkkainen ja rauhallisuus huokuu näyttelijästäkin (henk.koht. ensi-illastaankin huolimatta), katsomossakin rauhoittuu kummasti ja pienimmätkin pysyvät ihmeen hyvin paikoillaan. Mitä nyt muutamat haluavat esitellä vanhemmilleen haamukäsiaskarteluitaan esityksen lomassa, mutta se kuuluu asiaan ja lapset ovat lapsia. Hahmot ovat taidokkaasti ja rakkaudella valmistettuja, ja rekvisiitta on täynnä nerokkaita oivalluksia, jotka muuntuvat moneksi! Ninnin makuuhuone muuttuu kädenkäänteessä omenapuuksi täynnä punaposkisia herkkuja, vanha kahvimylly omenahillokoneeksi, jonka kampea vääntäessä Pikku Myy hiukan villiintyy.

 Ovelalla tavalla näkymätön lapsi alkaa hiljalleen muuttua näkyväksi, ja olin tästä täysin lumoutunut. Ensin nähtiin vain jalat, pian mekko rusetteineen ja lopulta koko tyttönen. Ja mitenkäs tämä onnistui? Muumimamma esimerkiksi keitteli isoäidin reseptillä ja ripauksella rakkautta kahvijuoman, Pikku Myy kehoitti mukaan leikkimään ja muut opettivat pitämään puoliaan ja olemaan mieltä asioista eikä vain myötäilemään. Ninni löysi myös naurunsa ja tuuppasi Muumipapan mereen. Muumipappa mennä kroolasi pitkin ja poikin, ja meillä oli niin hauskaa katsomossa. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja kaikki varmasti tämän jälkeen menivät syömään Muumimamman paistamia lettuja ja hilloa.

 Voi miten ihana esitys! Lämmitti mieltä kuin pehmoiset villasukat, kupillinen kaakaota tai lämmin halaus. Esityksen jälkeen oli pieni yhteinen tuokio, jossa Edith kyseli lapsilta muutaman kysymyksen esityksen teemaan liittyen. Millä keinoin Ninni muuttui jälleen näkyväksi ja mistä näkymättömyys johtui. Voiko ihminen oikeasti olla näkymätön? Voiko tuntea itsensä näkymättömäksi ja mikä siihen auttaisi? Nerokkaita vastauksia tuli roppakaupalla. Näkymättömyyteen auttaa kuulemma se, että laittaa kahvin sekaan tarpeeksi maitoa ja sokeria. Ja hunajaa. Ja oikeasti voi mennä näkymättömän seinän läpi halutessaan, vaikkei itse olisikaan näkymätön.

 Eläköön mielikuvitus, hyvät tarinat, nukketeatteri, Tove Jansson ja kaikki hyvät tyypit, jotka saa minutkin tuntemaan itseni näkyväksi! Poislähteissä pääsi vielä kättelemään Pikku Myytä ja esittäytymään. Jeeee!

(c) Christoffer Hilapieli 

Keuhkot / Kansallisteatteri

Keuhkot / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Suomen kantaesitys 18.9. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Ohjaus ja suomennos Juha Jokela

Näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

 Ei lavastusta, ei ääniä, ei valoja, ei pukuvaihtoja, ei väliaikaa eikä edes käsiohjelmaa. Lavalla kaksi näyttelijää ja loistava teksti, joka vie mennessään heti alusta alkaen. Ollaan siis perusasioiden äärellä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ilman mitään sen kummempia "kikkailuja" ja tehokeinoja. Ensin näyttelijät esittäytyvät ja Mikko Nousiainen kertoo hiukan taustoja näytelmälle. Kaikki alkaa kuin vaivihkaa, parin sekunnin hiljaisuus ja edessämme on Mikon ja Rian sijasta Mies ja Nainen.

 Aluksi kauppareissulla, parkkipaikalla mies ja nainen keskustelevat siitä, olisiko nyt sopiva aika hankkia lapsi. Mies ei tosin juuri suunvuoroa saa, nainen hoitelee puhumisen ja monenlaiset argumentit. Eipä se menekään niin, että napsautetaan sormia ja ilmoitetaan, että nyt sen teemme. Ei ainakaan tämän pariskunnan kohdalla. Keskustellaan siitä, onko edes järkevää hankkia lasta tähän maailmaan ja siitä, että kaikkien ei edes pitäisi olla vanhempia. Välillä suusta lipsahtaa ajatuksia, joita ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Rehellistä puhetta kuitenkin ja selvää on, että miehen ja naisen välillä on syvä luottamus. Uskaltaa olla rehellinen ja näin avoin. Itsestänikin tuntuu välillä siltä, että nyt tulee sellaista puhetta joka ei sovellu ulkopuolisten korville - eli unohdan olevani teatterissa...

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Tapahtumapaikat vaihtuvat lennossa ja puheiden perusteella selviää, missä milloinkin ollaan. Tunnelma on hyvin intiimi ja intensiivinen, katsomossa ei turhia yskitä ja mikä parasta, kukaan ei uskalla supattaa vierustoverilleen mitään kesken kaiken eikä rapistella pastillien kanssa. Kunpa näin olisi aina! Nauretaan toki ja eläydytään muuten, mutta ei mitään häiritsevää.

 Elämää ei voi suunnitella kovin tarkasti, sillä yllätyksiä tulee väistämättä eteen. Mies ja nainen ovat niin vereslihalla välillä, että melkein unohdan hengittää. Siitä muistutetaan näyttämölläkin. Hengitä. Rauhassa. Jännitän heidän puolestaan ja toivon pelkkää hyvää. Tuntuu siltä, että aluksi kyse on vain näiden kahden ihmisen välisestä asiasta, mutta kokonaisuus kasvaa hiljalleen paljon suuremmaksi ja laittaa väkisin pohdiskelemaan. En ole koskaan ollut varma siitä, miksi minulla ei ole lapsia ja tämän jälkeen olen vielä epävarmempi sen asian suhteen...noin esimerkiksi.

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Aika meni kyllä todella nopeasti. Jännä sattuma oli se, että samana aamuna rannekellostani oli loppunut patteri ja olin pitkästä aikaa ilman kelloa. Kerran, pari vilkaisin tyhjää rannettani ja sitten näytelmä jo loppuikin. Oli tämä kyllä hieno kokemus. Aistia taas noin läheltä kaikki ne tunteet, joita roolihenkilöt kokivat. Dialogi oli varsin luontevaa, suomennoksesta siis kiitos ohjaaja Jokelalle. Hyvin tuli esille myös se, että koko työryhmällä on täytynyt olla luja luottamus toinen toisiinsa. Eihän näin "iholla" voisi kai muuten ollakaan? Loistavaa näyttelijäntyötä on myös ilo seurata, ja tässä nähtiin kaksi hyvin erilaista näyttelijää, joiden yhteispeliä oli suuri nautinto katsella, kuunnella ja kokea kaikki se yhdessä.

 ps. Keuhkot muuten vierailee Hämeenlinnan Teatterissa huhtikuussa 2016

(näin esityksen pressilipulla)

Leninki / Ilkka Heiskasen vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Leninki / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä pe 23.10. 2015

Kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti-Juhani Karila

Ohjaus Vesa Vierikko

Lavalla Ilkka Heiskanen

 Verstaan aulatilahan ei ole mikään suurensuuri ja ennen esityksen alkua oli melkoisen tiivis tunnelma. Oven eteen oli pakkautunut porukkaa oikein kunnolla, hyvä kun vahtimestari edes pääsi paikalle ovea avaamaan. Kaikki halusivat varmaan eturivin paikat...eikä ihme!

"Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus" riimitteli aikoinaan Junnu Vainio, ja sama pätee Ilkka Heiskasen kokonaisvaltaisesti tulkitsemaan Usko Kullervo Haverisen mielenmaisemaan. Näin Leningin kertaalleen jo keväällä Ilkan 30v- taiteilijajuhlassa Keravalla ja meno oli niin makoisaa, että olihan sitä tultava uudestaan katsomaan kun kohdalle sattui sopivasti.

(c) Miska Reimaluoto

 Usko Haverinen on ehta suomalainen työtön, kovin yksinäinen mies. Reinot jalassa tepastellaan ja olutkin maistuu. Tyhjä kaljakori käy vaikka nukkuma-alustasta. Eräänä iltana kaikki muuttuu hetkeksi, kun puhelin pirahtaa iltasella soimaan. Langan toisessa päässä on Uskon jättänyt ja Kreikkaan erään karvaranteen perässä muuttanut ex-vaimo Terttu, jolla on tärkeää asiaa. Usko se huomaa tilaisuutensa tulleen ja ihan vähän vaan värittää keskustelua. Luovuutta ja supliikkia ei mieheltä ainakaan puutu, se täytyy kyllä myöntää. Asioiden tilaa hiukan liioitellaan ja mies puhuu itseään syvemmälle suohon, josta on sitten paha enää nousta. On bisnestyyppistä liiketoimintaa meneillään ja fitness-tyyppinen hehkeä sihteerikin, arvovaltaisia tuttuja ja saunakavereita sekä firman laajentumisideoita vaikka muille jakaa. Loppupuolella puhelimessa käväisee se karvarannekin, ja siinä vaiheessa Usko on menossa muukalaislegioonaan.

 Yleisö hirnuu tätä moottoriturpaa kuunnellessa ja minua alkaa jo naurattaa kanssakatsojien reaktiotkin. Vieressäni istunut nainen oli usein kaksinkerroin ja polki toisella jalallaan voimallisesti lattiaan, toisesta suunnasta taas kuului omituinen kähisevä nauru. Hyvin tuntuivat uppoavan vierasperäisten sanojen jatkuva viljely ja yritykset lausua niitä oikein. Kiroilluthan Usko ei ollut enää aikoihin, perkele sentään. Muuttunut mies. Itse olin lähellä lattialle tipahtamista, kun Usko näytti otteen Tertun ensikohtaamisesta tansseissa. Mikä lanneliike ja siihen päälle "stop tö mjyysik".

 Ja kun kyyneleet valuvat silmistä jo valmiiksi, Usko alkaakin puhua rakkaudesta ja ikävästä. Hersyvä nauru muuttuu liikutukseksi ja aatokseksi siitä, miten monta uskohaverista tässäkin maassa tälläkin hetkellä on, haikailemassa menneiden hyvien aikojen perään.

 Ilkalta juttua kyllä piisaa ja välillä tuntui, että joukkoon laitetaan vähän ekstraakin yleisön reaktioiden mukaan. Meininki on täysin suvereenia ja yleisöhän suorastaan söi hänen kädestään. Poislähteissä moni pudisteli päätään ja totesi "On se kyllä hurja!"

 Valtaisan tekstimäärän sijaan tosin minuun teki jälleen kerran eniten vaikutuksen se taito, jolla pienin hienovaraisin keinoin koko kohtaus vaihtaa suuntaansa. Muisto menneestä ja haikea katse, juuri oikeanmittainen pieni taukonen, käden liike, äänenvärin muutos. Samaa ihailin esim. Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmossa Kätilö-elokuvassa sekä Robin Williamsin parissakin leffassa. Kun huvittava roolihenkilö sanoo yllättäen jotain, jolla orastava nauru juuttuukin palaksi kurkkuun. Silmät kertovat enemmän kuin yksikään lausuttu sana. Sitä minä ihailen suuresti, harvalta sitä taitoa löytyy. Ilkka Heiskanen on yksi heistä.

 Millaisessa roolissa sitten se leninki tässä monologissa on? Se kannattaa ehdottomasti käydä itse tsekkaamassa. Esitys vierailee vielä kerran Hämeenlinnassa (28.11.) mutta kiertelee pitkin ja poikin Suomea. Ja kaikille Ilkan faneille tiedoksi, että Tampereen Teatterissa loppuvuoden ohjelmistoon palaa 'Saiturin joulu', jossa herralla nimirooli. Hämeenlinnan Teatterissa marraskuun alkupuolella nähdään huikea 'Sibelius - Kohtalonyhteydet' vielä muutaman kerran. Keväällä 2016 ohjelmistossa on Olli Jalosen kirjaan perustuva 'Miehiä ja ihmisiä', jossa yllättäen mukana myös nuori ja nouseva kyky I. Heiskanen! Silloin on taottava kun rauta on kuumaa! Tästä ensi-ilta on helmikuun lopussa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Lokki-reissu Espooseen

Lokki / Red Nose Club, Espoon Kaupunginteatterin Louhisali

Ensi-ilta 21.10. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Philip Boulay

Rooleissa : Minna Puolanto, Jari Virman, Jouko Puolanto, Niina Sillanpää, Riku Korhonen, Nora Raikamo, Amira Khalifa, Eero Järvinen, Tatu Siivonen, Oskari Perkki ja Teemu Aromaa

 Tämä Lokki oli minulle yksi teatterisyksyn kiintoisimmista tapauksista, koska Red Nose Club. Kyseessä oli vieläpä sensuroimaton alkuperäisversio, joka on nähty aiemmin vain kerran Ranskassa. Lokin ranskantajat A. Markowicz ja F. Morvan olivat kaivaneet Tsehovin jäämistöstä tekstin paloja, jotka on aikoinaan poistatettu näytelmän virallisesta versiosta jo ennen sen ensiesitystä. Mielenkiintoista. Olen nähnyt yhden version Lokista (monen teatterin yhteistyötuotantona syntyneen version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa monta vuotta sitten), mutta en muista siitä oikein mitään muuta kuin, että lavalla oli ainakin Eeva Litmanen Irina Arkadinan roolissa. Nyt oli sitten aika paneutua Lokin maailmaan hiukan tarkemmin.

Nina (Niina Sillanpää) / (c) Tero Ahonen 

 Vaan toisin kävi. Kiitos kuuluu päivittämättömälle navigaattorille sekä isännän liian nopeille ratinkäännöksille (ja häikäisevälle auringonpaisteelle). Pääsyyllinen olin kuitenkin kuulemma minä, koskapa "en ollut hereillä" ja annoin kaiken tapahtua... Lähdimme Hämeenlinnasta hyvissä ajoin ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, olisimme olleet Espoon Kulttuurikeskuksessa noin 45min ennen näytöksen alkua. Yhden ratkaisevan väärän käännöksen vuoksi ja navigaattorin sekoilun takia olimme parkkipaikalla paria minuuttia ennen esityksen alkua. Isäntä lähti etsimään parkkipaikkaa, minä hakemaan lippuja epävarmana siitä, pääsisimmekö enää edes sisään. Sain liput ja tiedon siitä, että sisään pääsisimme yläkatsomon kautta vahtimestarin avustamana ensimmäisen vartin jälkeen. Toinenkin pariskunta myöhästyi, joten emme olleet onneksi ainoat.

 Esitystä oli siis kulunut vartti, kun meidät päästettiin sisään. Hämmentävää oli se, että lavalla lausuttiin samaan aikaan "Portaikosta kuuluu askelia!" kun me räpiköimme taskulampun valossa ensimmäiselle mahdolliselle tyhjälle paikalle istumaan. Lause ei ollut kuitenkaan tarkoitettu meille (ajoitus tosin oli loistava), vaan portaissa elämää ja virtaa täynnä kirmailevalle Ninalle (Niina Sillanpää).

 En ole elämässäni koskaan aiemmin myöhästynyt teatteriesityksestä (enkä juuri muualtakaan) ja muutenkin tykkään saapua paikalle hyvissä ajoin. On mukava rauhoittua kunnolla ennen esityksen alkua, tavallaan "laskeutua" tulevaan. Antaa pulssin ja hengityksen tasaantua, katsella rauhassa ympärilleen, katsella keitä muita on paikalla. Nyt jouduimme suoraan keskelle kohtausta, jonka edeltävistä tapahtumista ei ollut mitään aavistusta. Tukahdutettu kiukku ja kauniisti sanottuna suoranainen ketutus tuntui viiltävänä sykkeenä päänupissani enkä kaikelta siltä pystynyt keskittymään kunnolla näytelmän seuraamiseen. Hiljalleen rauhoittuminen kuitenkin tapahtui, teatterilla on muutenkin sellainen vaikutus minuun. Näytelmää oli kulunut varmaankin reilu tunti. Satuin vilkaisemaan vieressäni istuvaa miestäni ja hämmästyin, kun hänellä näytti olevan vieläkin aurinkolasit päässä! Kuiskasin, että "Sulla on aurinkolasit päässä!" ja hän vastasi "Jaa on vai!?"aidon hämmästyneenä, otti lasit päästään ja laittoi ne taskuunsa. Tilanne oli jotenkin absurdi ja siihen kaikki edeltävät häsläämiset vielä päälle, joten hepulikohtauksenhan se herätti. Seuraavan vartin purin huulta ja yritin hillitä naurua, kyyneleet valuivat silmistäni enkä pystynyt katsomaan eteen päin ollenkaan, sillä isäntä yritti vieressä samaa. Esityksen seuraamisesta ei siis tullut yhtään mitään!

 Kohti väliaikaa mentäessä oli kuitenkin ihmeellisen levollinen olo. Mielessäni oli, että jos tämä olisi elämäni ensimmäinen teatterikokemus ja olisin "otollisessa iässä", minä kiinnostuisin teatterista enemmänkin ja saisin teatterikärpäsen puraisun juuri tämänkaltaista esitystä katsellessani. Kenties haluaisin itsekin näyttämölle. Kenties.

 Väliaika sitten meni ja palasimme takaisin yläkulmaan istumaan, emme siis menneet väliajan jälkeenkään omille viitosrivin keskellä sijainneille paikoillemme.

 Esitys itse oli hieno, mutta en tällä kokemuksella osaa/pysty siitä tämän enempää kirjoittamaan. Toivonkin, että minulla olisi vielä myöhemmin mahdollisuus nähdä tämä Helsingissä Blue Median studiolla uudestaan, olla hyvissä ajoin paikalla ja virittäytyä oikealle taajuudelle. Esityksiä on luvassa viisi, marras-joulukuussa. Lisätietoja koko produktiosta, työryhmästä, traileria ym. Red Nose Clubin sivuilta tämän linkin takaa. Toivottavasti mahdollisimman moni menisi katsomaan ja kokemaan!

 (näin esityksen Espoon Kaupunginteatterin kautta saadulla medialipulla)

Edustalla Minna Puolanto ja Tatu Siivonen, taustalla Amira Khalifa (c) Tero Ahonen

Kummitusjuna / Helsingin Kaupunginteatteri

Kummitusjuna / Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasila-näyttämö

Kantaesitys 14.10. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Ohjaus Lauri Maijala

Käsikirjoitus Lauri Maijala ja Sinna Virtanen

Musiikki Jussi Tuurna ja Anna-Mari Kähärä

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Janne Marja-aho, Antti Timonen, Sanna Majuri, Emilia Nyman, Tiina Peltonen ja Ursula Salo

Orkesteri : Jussi Tuurna (kapellimestari), Sara Puljula, Topi Korhonen ja Esko Grundström

 Kylläpä sään lykkäsi tälle reissulle... voisi siteerata J. Karjalaista ja Ankkurinappi-kappaletta "kun kohdattiin oli pimeää, kun erottiin oli pimeämpää..." ja siihen päälle vielä kova tuuli ja kaiken kasteleva jäätävä tihkusade. Ennen esitystä nautittu palanen porkkanakakkua lämmitti mieltä hetken ja sitten saliin.

 Istuin neljännessä rivissä ja prologi jyräsi päälle heti kuin yleinen syyttäjä. Valot vilkkuivat suoraan päin näköä, jotenkin tuntui että tässä metelissä halkeaa kohta korvat. Kyyti oli siis kovin kylmää aluksi ja mielessäni liikkui kaksi sanaa "en tykkää". Mutta kas, sitten biisissä mainittiin yllättäen pitkät kalsarit ja johan nousi meikälikalla hymy huulille ja aloin hiljalleen lämmetä mukaan kyyditettäväksi. Viekää te, mie vikisen!

 Täytyypä muuten erikseen mainita, että Kummitusjuna ei olekaan mikään tavanomainen musiikkipläjäys. Tai mistäs minä tiedän muiden musikaalien syntyhistoriasta ja hautomisajoista sen enempiä, mutta käsiohjelmaa lukiessani kulmakarvani kohosivat hämmästyksestä ja yllätyksestä. Kaikki nimittäin alkoi Jussi Tuurnalle soitetusta puhelusta jo vuonna 2009, ja pian syntyi neljän naisen ja neljän miehen esiintyjäryhmä Ochetti. Yhteiseksi päämääräksi muodostui uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys, jonka materiaali on ollut osittain valmiina jo muutaman vuoden ajan. Aikataulujen kanssa puljatessa tietysti menee aikaa, sehän on selvä, mutta niin se vaan Kummitusjuna putkahti tunnelista ulos ja näki päivänvalon lokakuun puolivälissä. Ihailtavaa pitkäjänteisyyttä  koko porukalta ja osoitus siitä, että hyvää kannattaa odottaa. Itselleni yllätys oli se, että tämä oli näinkin pitkän prosessin tulos.

Musikaalissa matkataan metrojunan kyydissä Mellunmäestä Ruoholahteen. (Tämä olikin muuten kuluvalta vuodelta jo toinen metroon sijoittuva juttuni, alkuvuodesta Teatteri Tuike tarjosi aistikauhuteatteria Viimeisen vuoron matkassa.) Jokaisella pysäkillä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joka vuorotellen huvittaa, kauhistuttaa, liikuttaa, hämmentää ja kaikkea sekaisin. Itse olen metrolla suhannut lähinnä Kamppi-Hakaniemi - väliä, joten kauhean kokenut metromatkustaja en ole. Kerran olen käynyt ihan Ruoholahdessa ja kerran Kalasatamassa ja Sörnäisissä (ja kaikkiin olen yllättäen mennyt jonkun teatterijutun vuoksi...) Paikallisväestölle aukeni metrokartasto varmasti eri tavalla kuin kaltaiselleni noviisille, enkä valitettavasti muista enää mitä missäkin tapahtui. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu mukaan...

Tiina Peltonen ja Antti Timonen / (c) Jori Grönroos, HKT

 Mellunmäessä herttainen mummeli (Sanna Majuri) pyydysteli lumihiutaleita ja lopulta jäätyi lumikasan alle. Kontulassa eteemme saapui alushoususillaan ostarin mysteerimies (Janne Marja-aho) vääntelemään ilmapalloista eläinhahmoja ja tyyppi oli sen verran hillitön näky, että Putouksen sketsihahmokisassa olisi pärjätty suhteellisen pitkälle sillä habituksella ja puheilla. Viimeistään siinä vaiheessa alun "en tykkää" oli mielessäni muuttunut "jestas että tykkäänkin tästä menosta"-ajatukseksi. Siilitiellä siili meni reippain elkein lypsylle ja heikostihan siinä kävi. Eipä käynyt kovin hyvin citykanillekaan, joka tuli raiskatuksi sekä edestä että takaa. Jotenkin absurdismin huippua edusti se, miten ryhmä kuusia ja käpyjä ja mustikoita ja härskejä poliisisetiä tanssi iloisena piirileikkiä ja rallatti "kuolema aiheuttaa ensin hämmennystä". Nukenkaltaiset hahmot liikuttelivat niveliään, aavemaiset kaksostytöt laulelivat tasaisen varmaan tahtiin taustalla. Yksi herra oli pistänyt morsiamensa pakastimeen. Jääkaapit ja mikroaaltouunit rallattivat iloisina ja komeasti. Jostain tuli mieleeni KOM-teatterin Sattumia, myös Q-teatterin parinkin näytelmän omituiset käänteet käväisivät mielessäni.

(c) Jori Grönroos, HKT

 Parhaiten taisi jäädä mieleeni visiitti eläintarhaan, jossa nainen (tyrmäävän upeaääninen Emilia Nyman) luuli kesyttäneensä pedon (Tuukka Leppänen, huh huh) ja astui varoen tämän häkkiin. Huonostihan siinäkin kävi, ja Tiikeri livahti kylille saalistamaan avoimesta ovesta. Olkaapas varuillaan, tosin kyllä sen pedon edessä lankeaisi allekirjoittanutkin helpoksi saaliiksi...

 Ulosheitetty joulukuusi lähti käsi kädessä kävyn kanssa kävelylle, kokouksessa syntyi paljon käsittämätöntä puhetta (tosin kuulin oman nimeni mainittavan ainakin kerran siellä sattumalta) ja paljon paperisilppua, yksinäinen hiihtäjä veteli perinteisellä tyylillä viimeisen matkansa kannustusjoukkojen hurratessa. Tunnelmat vaihtelivat aika vahvasti, tämän nimi olisi hyvin voinut olla myös vaikkapa Vuoristorata?

 Espooseen yritettiin päästä, mutta eihän se onnistunut kun ei siellä ole mitään metroa! Hitto soikoon! Olisin viihtynyt kyydissä pidempäänkin. Sama reitti takaisinpäin?

 Mahtava, monipuolinen, taitava orkesteri, (etenkin Sara Puljulaa lyömäsoittimineen seurailin erityisen tarkasti)! Erikoisia, haastavia biisejä! Yllätyksiä, ahaa-elämyksiä, kekseliästä meininkiä! Upeat, omaääniset ja persoonalliset laulajat! Kaikessa karmaisevuudessaan ja välillä hyvän maun rajoilla häilyvä kokonaisuus, joka omalla kohdallani kallistui yhdeksi tämän vuoden ilahduttavimmista musikaaleista. Pointsit Helsingin Kaupunginteatterille ohjelmistovalinnasta ehdottomasti, mustaa huumoria saisi olla laajemminkin katsottavana.

 Samanlaisen Mordorin säätilan läpi talsin Pasilan asemalle ja lauleskelin mielessäni "siilin lapset piiperoiset paaperoiset palleeerooiiiseeet" ja taatusti hymy huulillani, vastaantulijat ihmettelivät varmaan, että onpas siinäkin taas yksi omituinen hiihtäjä.

 (näin esityksen pressilipulla)

Ostarin mysteerimies (c) Jori Grönroos, HKT

Sotilaspoika / Teatteri Vanha Juko

Sotilaspoika / vierailu, Teatteri Vanha Juko

Ensi-ilta keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Alkuperäiskäsikirjoitus Dalton Trumbo

Sovitus ja ohjaus Essi Räisänen

Roolissa Johannes Holopainen

 Alkulämmittelyksi : Perjantai-iltana oli tarkoitus matkata junalla Lahteen. VR oli taas päättänyt, että lisätäänpäs vähän jännitystä Teatterikärpäsen elämään ja niin ensimmäinen junayhteys Riihimäelle oli heti kättelyssä liki 10min myöhässä. Kävin paniikissa tiedustelemassa aseman lipunmyynnistä, että mahtaako lähijuna Lahteen odottaa ja milloin lähtisi mahdollinen seuraava junayhteys. Lähijunan odottelu selviäisi vasta kuulemma myöhemmin ja seuraava juna olisi Lahdessa perillä klo 18.52. Kyynelsilmin vuodatin virkailijoille, jotta lähijunan on PAKKO odottaa, sillä seuraavalla junalla en ehtisi ajoissa teatteriin ja taksireissuunkaan ei olisi varaa. Kyseessä olisi hyvin intensiivinen monologiesitys, jonne ei päästettäisi ketään myöhästynyttä sisään kolistelemaan ja tunnelmaa pilaamaan. Toinen virkailija oli valmis lyömään 20 € vetoa sen puolesta, että lähijuna odottaa. Oltiin yhteisen asian äärellä, mutta silti epävarmoin mielin astuin junaan, joka lopulta saapui asemalle. Riihimäkeä myöhässä lähestyessämme tuli kuulutus, jotta kaikki vaihtoyhteydet odottavat kiltisti tämän junan matkustajia. Tuli niin helpottunut olo, että melkein itku pääsi!

 Lyödäänpäs seuraavaksi faktat tiskiin : 'Sotilaspoika' (Johnny Got His Gun) on Dalton Trumbon vuonna 1939 julkaistu romaani, jonka pohjalta 1971 hän myös ohjasi samannimisen elokuvan. Välähdyksiä leffasta nähdään myös Metallican One-biisissä, joka myös perustuu samaan kirjaan. (Jostain syystä muuten inhosin syvästi kyseistä kappaletta parikymppisenä, älkää kysykö miksi.) Teoksessa nuorukainen lähtee sotimaan ensimmäiseen maailmansotaan ja herää myöhemmin sairaalasta pelkkänä torsona - vailla käsiä ja jalkoja, silmiä, korvia, suuta. Tunto on jäljellä. Kepeä aihe monologille, eikö?

 Olen tässä huomannut, että tapani kirjoittaa on muuttunut aika tavalla. Ennen tuli ruodittua hyvinkin tarkkaan sitä, mitkä osa-alueet näkemissäni teatteriesityksissä toimivat ja mitkä ei. Nyt kirjoitan usein siitä, mitä tunteita esitys minussa nosti ja miten se muuten minuun edetessään vaikutti. Toisista jutuista on hyvinkin helppo kirjoittaa ja tekstiä syntyy aika vaivattomasti, toiset taas jäävät kaivelemaan sisuksia rotan lailla ja tyhjää ruutua saa tuloksetta tuijottaa pitkäänkin. Tänään olen istunut tietokoneen ääressä jo useamman tunnin...

 Ennen esityksen alkua odottelimme sisäänpääsyä aulassa ja koin mielenkiintoisen ja antoisan rupatteluhetken helsinkiläisen herrasmiehen kanssa, joka olin vaikuttunut Johannes Holopaisen roolityöstä KOM-teatterin Vallankumous-näytelmässä. Teatterista olisi riittänyt puhetta pitempäänkin, mutta sitten salin ovet avattiin ja marssimme sisään. Vähän jännittikin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Kolmeen riviin jaettu katsomo ympäröi valaistua pöytää, jonka päällä makaa lakanalla peitetty hahmo. Siteillä peitetty pää hakkaa pöydällä olevaan kitaraan. Valot vilkkuvat. Minulta katoaa ajan-ja paikantaju kokonaan ja välittömästi. Lakanan alta paljastuu nuori poika repaleisissa vaatteissaan. Kaikki tiedämme, miksi vaatteet ovat tuossa kunnossa. Poika, Joe, repii siteen kasvoiltaan ja katselee ympärilleen hämmentyneenä. Ei tunnu oikein tajuavan missä on ja miksi on. Jalat eivät kanna ja kaikki raajat tuntuvat vain epämääräisiltä ulokkeilta, joiden liikerataa ei pysty itse ohjaamaan. Joe liikkuu eteen päin toukkamaisena möykkynä pitkin lattiaa. Tuntuu pahalta nähdä toisen hätä, mutta tämä on vasta alkua. Pian poika kulkee katsojan luota toiselle ja etsii kadonnutta sormustaan. "Oletteko nähneet sormustani? Tässä se on aina ollut. Tässä näin." On pakko vilkaista ohimennen, että omat sormukseni ovat tallella. Poika tajuaa pian, että sormuksen lisäksi puuttuu koko sormi, käsi, molemmat kädet. Jokainen on varmaan joskus nukkunut niin, että herätessä toinen käsivarsi on puutunut ja heiluu tunnottomana puolelta toiselle. Joe ravistelee hätääntyneenä käsiään. Itse huomaan vaivihkaa puristavani toisella kädellä toista, ihan vain siksi että tiedän niiden molempien olevan paikoillaan. Sen sijaan toinen jalkani vaikuttaa puutuneelta enkä pysty painamaan sitä lattiaa vasten, vaikka yritän. Jossain vaiheessa 'One' lähtee soimaan varkain ja minun tulee yllättäen todella kylmä ja pieni tärinä on päällä koko seuraavan tunnin.

 Joe haluaa kertoa meille muistoistaan, tyttöystävästään, haaveistaan. Mitä kaikkea olisi voinut kokea ilman sirpalepommia. Me kuuntelemme. Itse tosin havahdun jossain vaiheessa vain tuijottamaan kuohuviinilammikossa räpiköivää, Tuntematon sotilas-pelikortteja viskovaa tai mikrofonin kanssa maanisesti heiluvaa nuorukaista. Meno on kuin Sielun veljien keikalla parhaimmillaan - paljon ääntä ja vielä enemmän liikettä. Kuulen puheen, mutta se tuntuu tulevan jostain kaukaa. Muistuu mieleeni ystäväni, joka vakavan sairauskohtauksen myötä makasi ulkomailla sairaalassa ja kuuli kaiken mitä ympärillä puhutaan, kuuli kysymykset voinnistaan muttei osannut vastata mitään, sillä puhekyky oli kadonnut täysin. Yritti pelkillä silmillään viestiä tuntemuksiaan, mutta niistä paistoi lähinnä huoli ja hätä siitä, palautuuko puhekyky koskaan takaisin.

(c) Ilkka Saastamoinen

 Nyt ihan lähietäisyydellä Joe saa yllättävän yhteyden hoitajan kanssa ja saa viestittyä sanomaansa omilla konsteillaan. Silmät syttyvät, toivo herää. Miten ne silmät jäävätkin taas mieleeni! Ja se miten eräs mieskatsoja nyökyttelee hitaasti päätään kuin osoittaakseen, että juuri noin tätä pitää tulkita. Esityksen päätyttyä sama mies sulkee silmänsä suhteellisen pitkäksi aikaa ja vaikuttaa selvästi liikuttuneelta. Minä en enää tiedä, mihin katsoisi. Katselen sormiani, joihin on roiskunut hiukan tekoverta.

 Sotilaspojan kohdalla en voi aloittaa lausetta sanoilla "Pidin tästä siksi, että..." En pitänyt yhtään siitä, millaisia tuntemuksia esityksen aikana mielessä liikkui. Kylmä aalto pyyhkäisi niin moneen kertaan lävitseni. Kotimatkalla kävi moneen kertaan mielessä se, miten itsestäänselvänä asiana on pitänyt sitä, että voi kävellä omin jaloin, koskettaa kädellään, sanoa sanottavansa kun siltä tuntuu, katsella ympärilleen ja kuunnella.

 Johannes Holopaiselle syvä kumarrus Sotilaspojasta. On aina suuren arvostuksen paikka, kun joku pistää itsensä 110 % likoon ja on yleisön edessä paljon muutakin kuin pelkkiä lausuttuja repliikkejä.

ps. Sotilaspoika vierailee Kansallisteatterissa kahden näytöksen verran 15. ja 16.1. 2016! Menkääpä katsomaan!

Suorittajat / Teatteri Siperia

Suorittajat / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 15.10. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen ja Miika Muranen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Marika Heiskanen ja Miika Muranen

 Minulla on ollut lieviä suorituspaineita tämän kirjoittamisen suhteen, sillä yleensähän olen pyrkinyt kirjoittamaan näkemästäni esityksestä heti seuraavana päivänä ja nyt on kulunut peräti kolme päivää...  Paineet ovat siis kovat, ja jotta kirjoitushomma ei lipsahtaisi seuraavan viikon puolelle (ja jotta "to do"-listalta saisi pyyhkäistyä taas yhden homman pois), on tartuttava toimeen.

 Teatteri Siperian tilathan löytyvät nykyään samasta talosta Työviksen kanssa, ja minulla ja seuralaisellani oli lieviä perillelöytämisvaikeuksia aluksi. Olimme kuitenkin ensimmäisinä paikalla ja siinä oli jutustelun ohessa aikaa täytellä käsiohjelmasta löytynyt suorittajatesti, jonka tulos hiukan yllätti : olen nippanappa perussuorittaja, lähes alisuorittaja!

 Salin ovien auettua löysimme itsemme eturivistä ja samalla kävi mielessä, että ei kai tässä joudu jotenkin osaksi esitystä. Hetkeä ennen näytelmän alkua mielessä kävi myös aatos siitä, että nytpä näen Miika Murasen ensimmäistä kertaa näyttelemässä lavalla, kun tätä aiemmin olin tutustunut vain hänen ohjaajapuoleensa. Ajatuksissani hieroskelin käsiäni yhteen.

 Aiemminhan Teatteri Siperia pyysi ihmisiä kirjoittamaan suorittamisestaan, ja minäkin täällä blogissani tuota pyyntöä jaoin. Yllätys olikin melkoinen kun heti kättelyssä selvisi, että kirjoituksia oli tullut meilitse tasan kaksi kappaletta! Kukahan mahtoi olla se toinen, kysyn vaan? Väistämättä tuli mieleen, että olenko tosissani nyt sitten kuinkakin suuressa osassa ajatusteni kanssa osana esitystä ja tunnistanko itseni liiankin monta kertaa. No, tosiasia on kuitenkin se, että tietyt osiot kolahtivat täysillä ja samaan aikaan siellä sun täällä katsomossa hihkaistiin riemusta, eli meitä oli paikalla muitakin samankaltaisia. Huh, mikä helpotus! Minä rakastan erilaisia listoja, joita tietokoneeni on täynnä. Jos ne katoaisivat jostain syystä bittiavaruuteen, olisinko pulassa ja paniikin kourissa? En, sillä aina voisin kirjoittaa uusia. Rakastan kirjoittaa listoja ja tutkailla niitä jälkeen päin, huomata kuinka typeriä ne ovat, deletoida koko listan ja kirjoittaa uudestaan. Kalenterissani on vain työvuoromerkinnät sekä teatteririennot ja vastaavat, eikä edes värikoodattuna niin kuin eräillä...

 Esityksen alaotsikkona on 'komedia suorittamisesta'. Olikin suorastaan vapauttava tunne, kun sai nauraa etenkin niille kohtauksille, joista tunnisti itsensä edes jollain tavalla. Kunnon vertaistukea ja fiilis siitä, että hei, ei suorittaminen olekaan niin haudanvakava asia kuin alunperin luulin. Muistelen, että kirjoituksessani pidin suorittamistani enemmän tai vähemmän negatiivisena asiana, mutta se on myös merkki siitä, että tietyt asiat tulee hoidettua juuri silloin kun pitääkin ja pysyy vire päällä, kun on tekemistä. Videolla lapset, opiskelijat ja työikäiset pohtivat omaa suhdettaan suorittamiseen. Jännä havaita, miten ajatukset muuttuvat vuosien kertymisen myötä.

Kympin tyttö avautuu (c) Venla Moisala

 Näyttämöllä sitten nähdään mm. kesäteatteristakin tutun Kylli-tädin (Marika Heiskanen) paluu (tämä kohtaus meni jotenkin yli hilseen minulta), täydellisen äidin prototyyppi, leffaroolin toivossa ohjaajan ällöttävään pyyntöön mukisematta suostuva näyttelijätär sekä Miika Murasen antaumuksella tulkitsema timmikroppainen morsian. Pala nousi kurkkuun Heiskasen pullonkerääjäsedän tarinassa ja Murasen pikkupojassa, joka haluaisi futistreenien ja musiikinteorian sijaan vain tanssia tanssia, vailla mitään paineita.

Morsian (Miika Muranen) ottaa selfien (c) Venla Moisala

 Lopuksi jäimme pohtimaan paikkaa, missä ei tarvitsisi suorittaa yhtikäs mitään, olla vaan ja nauttia. Sinne palasimme Fazerin Parhaiden voimalla (jo toistamiseen tänä syksynä!) ja kiertävästä kiposta kaivelin itselleni tietysti jääkarhukarkin. Papereita rapistellessamme ja makeisia mutustellessamme saimme seurata jälleen videolta, mitä vanhempi ikäpolvi on mieltä suorittamisesta. Hiiteen mindfullness-värityskirjat ja muut, tilalle kiikkustuoli ja seinälle hitaasti mutta varmasti raksuttava mummolakello!

 Kotikulmilla rautatieasemalla bussia odotellessani havaitsin toisella pysäkillä roskista kaivelevan vanhemman miehen (olen nähnyt saman miehen useampaan otteeseen asemalla nuokkumassa reppu selässään, minne lie matkansa käynyt odotustilan sulkemisen jälkeen?). Muistin laukussani olevan tyhjän limsapullon ja kävin viemässä sen miehelle. Mies ilahtui suunnattomasti ja jatkoi matkaansa asemahallia kohti. Se olisi auki vielä reilun tunnin. Olin iloinen siitä, että päivän hyvä työ tuli näin suoritettua, mutta hetken kuluttua tulikin hyvin surumielinen olo, kun mieleeni muistui esityksen pullonkerääjäsetä.

Pullonkeräystä (c) Venla Moisala 

 Kiitos Teatteri Siperialle oivallisesta vertaistuesta ja uusistakin ahaa-elämyksistä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Nummisuutarit / Kansallisteatteri

Nummisuutarit / Kansallisteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Janne Reinikainen

Sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Rooleissa : Maruska Verona, Juhani Laitala, Karin Pacius, Aku Hirviniemi, Leo Honkonen, Tuomas Rinta-Panttila, Paavo Kääriäinen, Inga Björn, Johannes Holopainen, Olli Ikonen, Seppo Pääkkönen, Markus Riuttu ja Anne Jekunen/Irene Lång

 Olen aiemmin nähnyt kolme versiota Aleksis Kiven Nummisuutareista - aika perinteisen teatteriversion Tampereella, nahkatakki päällä ja farkut jalassa kirmaavan Eskon Krapin kesäteatterissa sekä Jokioisilla varsin kiintoisan version kahden näyttelijän voimin esitettynä. Kaikista olen pitänyt ja jokaisessa on ollut omat lisämausteensa. Kun sitten kuulin suuresti ihailemani ja arvostamani näyttelijä/ohjaaja Janne Reinikaisen tarttuvan tähän aiheeseen, olin varma että nyt pistettäisiin uutta vaihdetta silmään. Reilu viikko Kansallisteatterin hämmentävän Tabun jälkeen istahdin katsomoon aika rauhallisin mielin, sillä ei tämä ainakaan erikoisemmaksi voi enää mennä ja jos menisikin, olisin siihen jo henkisesti valmistautunut. Antaa palaa! Varttia ennen esityksen alkua istuin muuten yleisölämpiössä yksistäni (kas kun olin yksin liikkeellä) ja tuntui siltä, kuin koko maailma olisi minut hylännyt. Kaikki muut näyttivät olevan seuralaisen kanssa tai isommalla porukalla liikkeellä, ja minä istuin siinä yksin kuin orpo piru pakkasessa. Onneksi ovet aukenivat ja katsomoon päästyäni tunsin olevani taas ns. piireissä.

 Alkuasetelmista mieleeni nousi ensimmäisenä kuva jostain hyvin vanhoillisesta, uskonnollisesta yhteisöstä jossain takamailla. Sauna/kylpyläpuhdas Esko (Aku Hirviniemi) lähtee toiveikkain mielin kosioreissulle ja häitään juhlistamaan, ja isäukko Topias (Juhani Laitala) ojentaa juhlallisin elkein pojalleen valkean leijonavaakuna-kuvioisen paidan sekä riipuksen. Ihanaa, että Aleksis Kiven kaunis kieli on säilytetty ja jotenkin "maailma muuttuu, Esko" kuulostaa nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Esko (Aku Hirviniemi) / (c) Stefan Bremer

 Kreetan (aina varma Johannes Holopainen) luo pääsemistä ennen Esko vetäisee häälaulunsa varsin uniikilla tavalla ja tulkinta kohoaa hiljaksiin lähes veskuloirimaiselle tasolle. Enpä olisi uskonut, että Aku Hirviniemi laulaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä korkealta ja kovaa, mutta näin se vaan on. Tilulii tilulii, ja yleisökin palkitsee syystäkin tämän tempauksen väliaplodein.

 Iloitse sinä häähuone. Perille päästyään valtaisa pettymys valtaa Eskon mielen, sillä talossa onkin juhlinta käynnissä ja ihanaisen Kreetan ja puusuutari Jaakon (Paavo Kääriäinen) häähumun keskellä Esko tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi ja syvä katkeruus valtaa nuoren miehen mielen. Nuoripari suuteloi tämän tästä onnellisena ja esittävät varsin taiteellisen tanssinumeronkin vieraiden ja katsojien iloksi. Istuin kolmannellatoista rivillä (eli suhteellisen kaukana verrattuna siihen missä yleensä), mutta sinne asti näkyi upeasti Eskon koko olemuksesta, kasvoista ja palavasta katseesta se, että nyt on tässä kisassa jääty vääjäämättä toiseksi. Hienoja ulkomaankielisiä puheita vielä pitävät muut ja Eskokin haluaisi lausua muutaman sanasen. Tuntui jotenkin tutulta tilanteelta se ja sympatiani olivat täysin Eskon puolella. Muutenkin se Eskon yksinäisyys juhlan keskellä osui sieluun ja tuli mieleeni omat fiilikseni ennen esityksen alkua. "Yksin oot, sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin" (V.A. Koskenniemi)

 Pettymys morsiamen menetyksestä ja siitä, ettei tunnuta kuuluvan samaan porukkaan muiden kanssa, käy Eskolle ylivoimaiseksi ja mies pistää häissä ranttaliksi oikein kunnolla. Suomen lippukin tempaistaan mukaan riehuntaan, ja vihaa ja uhoa täynnä oleva Esko on pelottava näky. Aiemmin olen pitänyt Eskoa yksinkertaisena, hömelönä ja naiivina nuorukaisena, jonka meininki lähinnä huvittaa ja säälittää. Voi voi Esko-parkaa. Nyt Hirviniemen Eskossa näen kaikkea muuta kuin hupia, ja se nostaa niskakarvat pystyyn. Tulevat ja vievät meidän työpaikat ja naiset. Perkele.

(c) Stefan Bremer 

 Väliajan jälkeen lavan täyttää hiukan toisenlainen meininki, kun Iivari (Leo Honkonen) ja Sakeri (Seppo Pääkkönen) ovat pistäneet kaikki rahansa juopotteluun ja näky on melkoinen. Pyörivä lava mahdollistaa monenlaista rietasta orgiaa ja demonista näkyä, haavoittuneen enkelin ja Lemminkäisen äidinkin sieltä tunnistin. Sitten lavan täyttää yksi nerokkaimmista lavastusvirityksistä ikinä - nimittäin ne alaspäin roikkuvat puut! Jestas, lavastaja Kati Lukka! Niiden keskellä Esko sitten vetäisee ensikänninsä ja matkaa roudasta rospuuttoon hirmuisin seurauksin. Ja lopuksi Porilaisten marssi.

 Huh huh! Juuri näin tämä piti tehdä. Tuntuu siltä, että juuri tänä syksynä teatteri on ajassaan kiinni vahvasti, pelottavan vahvasti. Olo on jatkuvasti kuin peiliin katsoisi ja tulee syyllinen olo tavallaan. Vaikken mitään ole tehnyt. Vaan ehkäpä juuri siksi. Jotain tarttis varmaan tehdä...

 Lopuksi on mainittava, että Nummisuutareissa tykästyin jälleen kerran etenkin Leo Honkosen suoritukseen sekä Maruska Veronaan. Ja kyllä, Aku Hirviniemi on Eskona loistava! Kun väki seisoi rivissä loppukumarruksissa, muistui mieleeni vuosien takaa Suomenlinna ja Ryhmäteatterin Tuntematon sotilas, jossa nuori teatterikoululainen Aku H. vakuutti Hietasen roolissa. Silloin mietin, että "No nyt! Tuosta jätkästä tullaan vielä kuulemaan!" ja tämä piti täydellisesti paikkansa.

 Tässä sitten hierotaan käsiä yhteen seuraavat kaksi vuotta ja odotellaan, millaisen version Turkuun tekee Lauri Maijala Seitsemästä veljeksestä...

(näin esityksen pressilipulla)

Kreeta ja Jaakko pistävät tanssiksi (c) Stefan Bremer

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatteri

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Suomen kantaesitys 3.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Lindsay-Abaire

Ohjaus ja suomennos Juha Rosma

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Maiju-Riina Huttunen ja Antti Tiensuu

 Kaninkolo (Rabbit Hole) oli minulle aiemmin tuttu muutaman vuoden takaisena elokuvana. Aihe oli tuoreessa muistissa, mutta muut muistikuvat esimerkiksi leffan yleisestä tunnelmasta olivat sopivasti hälvenneet.

Lotta Huitti ja Turkka Mastomäki (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Becca (Lotta Huitti) ja Howie (Turkka Mastomäki) ovat ihan tavallinen amerikkalainen aviopari. Heitä on kuitenkin kohdannut suuri suru; suurin mitä vanhemmat voivat koskaan kohdata. Ikävästä onnettomuudesta on kulunut näytelmän alussa kahdeksan kuukautta. Hiljalleen on päästy jälleen jaloilleen ja elämän syrjästä kiinni. Koti on kuitenkin täynnä muistoja - piirroksia seinillä, leluja ja kirjoja pöydillä, Pokemon-julistetta pojan huoneessa. Beccan sisko Izzy (Maiju-Riina Huttunen) tupsahtaa tapojensa mukaan kyläilemään ja tällä kertaa hänellä on uutisiakin, joiden kertomista sisarelleen vähän jännittää. Sisarusten äiti Nat (Katariina Kuisma-Syrjä) hössöttää omia juttujaan Kennedyn ja Onassiksen suvuista, etsii selitystä erinäisille onnettomuuksille.

Etualalla Katariina Kuisma-Syrjä (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Puhetta riittää asiasta ja asian vierestä, välillä lipsautetaan vahingossa jotain, joka nostaa taas hetkeksi tunteet enemmän pintaan. Avioparilla on hyvin erilaiset tavat surra ja yrittää eteen päin, välillä tiet lähtevät ajatuksen tasolla aivan eri suuntiin - palatakseen sitten samalle radalle. Howie käy vertaistukiryhmässä ja katselee kotivideoita, joissa pellavapäinen pikkupoika kirmailee iloisena. Becca on pessyt kaikki lastenvaatteet ja suunnittelee lahjoittavansa ne muualle, pois silmistä. Yllättävä yhteydenotto tuo erilaisen näkökulman ja ajatuksen, joka miellyttää Beccaa erityisellä tavalla.

 Pidin näytelmän tunnelmasta kovasti. Haikeus ja ikävä häivähtivät tämän tästä etenkin avioparin kasvoilla, mutta elo oli silti arkista ja tulevaisuus näytti valoisalta. Erityisen paljon pidin siitä, että eri kohtausten välillä oli selkeä tauko, jonka aikana pystyi hetken makustelemaan juuri kuultua ja nähtyä. Ei siis kiiruhdettu suinpäin heti seuraavaan kohtaukseen, hienosti annettiin tilaa katsojan omillekin ajatuksille. Rytmi pysyi tasaisena läpi koko esityksen. Jännitin ennalta aiheen olevan liian raskas ja kenties ahdistavakin, mutta sehän kääntyikin erilaiseksi surutyöksi. Ketään ei syytetty tapahtuneesta eikä syyllisiä hakemalla haettu vihan ja huutamisen kautta. Se vaihe oli kenties käyty läpi jo aiemmin.

Antti Tiensuu ja Lotta Huitti (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Hieno, kaunis näytelmä, jonka olisin ehkä mieluummin halunnut nähdä Verstaan puolella. Kaninkolosta on älyttömän, suorastaan törkeän vähän esityksiä! Täällä(kin) kun yleisö tuppaa lähtemään vähän hitaasti liikkeelle, niin pahoin pelkään että moni tajuaa erheensä vasta sitten, kun viimeinen esitys on takanapäin. On toimittava siis nyt eikä marraskuun puolella!

(näin esityksen vapaalipulla)

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Raivio

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Jaakko Ohtonen, Eemu Korpela, Heikki Hela, Mari Turunen, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Petri Koskinen, Mari Posti, Ilpo Hakala ja Kirsimarja Järvinen

 Skavabölen pojat vaatii ehdottomasti taas hiukan toisenlaisen blogikirjoituksen, ei niinkään pelkän teatteriarvostelun. Eipähän nämä minun raapusteluni ole varsinaisia kritiikkejä useinkaan olleet, vaan kirjoitelmia siitä, millaisia ajatuksia esitys minussa herätti. Minusta on jotenkin tärkeämpää tuoda niitä puolia esiin kuin sitä, että replikoiko joku näyttelijä riittävän kuuluvasti ja miten loistokas oli valaistus. Bloggarilla on vapaat kädet tekstinsä suhteen, joten saamanne pitää.

 Esitys sai reilut parikymmentä vuotta sitten ensi-iltansa Q-teatterissa ja saikin varsin lämpimän vastaanoton hienona, koskettavana aikalaiskuvauksena. Moni minunkin jututtamani ihminen muistelee sitä yhtenä parhaista näkemistään teatteriesityksistä. On olemassa myös leffaversio, jonka vuokrasin Makuunista taannoin ja aikataulusyistä (tai jostain muusta, en muista enää) jouduin ensimmäisen puolituntisen jälkeen vetämään sen pikakelauksella läpi, jotta ehdin palauttamaan sen ajoissa. Tarina jäi siis kovin etäiseksi minulle.

 Tampereen Teatterin uudesta versiosta olin kuullut lähinnä pelkkää ylistystä ja sitä, että se koskettaa ja vaikuttaa todella syvältä. Ja herättää muistoja. Siitä syystä jotenkin vähän jänskätti mennä katsomaan, olenhan minäkin 70-luvun lapsi. Onneksi oli seuraneiti matkassa, sillä paikkamme sijaitsivat harmillisesti suhteellisen kaukana (12. rivi, kun yleensä istun korkeintaan kutosrivissä nähdäkseni ilmeitä ja yksityiskohtia paremmin) ja mikä pahinta, keskellä nuorisolaisia! Luvassa olisi siis älypuhelinten valojen kajastusta, nauramista sopimattomissa paikoissa ja ylimääräistä supatusta ja levotonta hölinää.

Evert, Pirjo-äiti ja Rupert (c) Harri Hinkka, TT

 Heti esityksen alettua tulee selväksi, että aikalaiskuvaus on todella onnistunut. Kolminkertainen eläköön-huuto siis lavastussuunnittelusta Marjatta Kuivastolle ja pukusuunnittelusta Mari Pajulalle. Vakosamettia, pulisonkeja, teryleeniä, tiukkoja kauluspaitoja, peessin koko upea väriskaala asuissa ja ripulinruskeita huonekaluja. Toimii! Tsiuuuuh, Fazerin Parhaimpien makutestissä aloin välittömästi miettiä, että itse pikkutyttönä halusin aina jääkarhukarkit ja Toscat, kun taas äitini himoitsi Lactaa. Sanonta, että "pikkutytöt tykkää aina kiss-kiss-karamelleistä" ei siis kohdallani pidä paikkaansa. Sitä paitsi taisin enemmänkin popsia kettukarkkeja, ja joululahjaksi tuli aina Verraton-konvehtirasia ja villasukat. Voi kun olisi vieläkin pappa tahi mummu, joka jouluisin aina lahjoittaisi samat jutut. Huoh. Paras joululahjani ikinä oli autorata, jolla kerrostalon pojat kävivät myös ajelemassa. Ja poikanukke, jonka varustuksen tsekkasin heti ensimmäisenä. Mustavalkoiset Tarzan-leffat telkasta, Lauantaitanssit ja Heikki Hietamies ja odotettu discohitti. Voi sitä myötähäpeää kun tanssikansa irrotteli vapautuneesti tv-kameroiden loisteessa. Pinna-mehujää. Kartionmalliset Trip-mehut. Retu-kengät. Fazerin suklaanapit lootassa. Aku Ankka-limpsa. Jippo-lehti. Koululainen. Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut, ja Viisikko! Mustikkakiisseliä, johon pudottelin leivänpaloja. Haltin häät ja Salomon Syksyn sävelessä. Syntymäpäivisin parasta ei suinkaan ollut lahjat vaan se, että koulusta päästyäni pappa oli koulun edustalla aina vastassa. Aina. Käsi kädessä käveltiin kotiin se lyhyt matka.

 Olen ainut lapsi, ja aina olen haaveksinut siitä, että voi kunpa minulla olisi isoveli. Pikkuvelikin ehkä, mutta isoveli olisi jotain. Kuka ryhtyisi siihen hommaan nyt? Isoveljeni olisi komea ja tumma, ihaillen olisin hänen meininkiään seurannut ja viisauttaan ihaillut. Luultavimmin hän ulkonäöllisesti olisi varmaankin Ron Jeremyn näköinen nykyään, mutta ihan sama. Isoveli sen olla pittää! Aina tavatessamme hän nappaisi minut turvalliseen kainaloonsa, pörröttäisi hiuksista ja sanoisi "Mitä pikkuinen?" Niin olisi sanonut aina, ja sanoisi aina hamaan loppuun asti. Meillä olisi joku oma juttu, piipattaisi toisiamme nenästä vaikkapa tai tekisimme kainalopieruja. Tai sanoisimme tavatessamme, että moro mitäs pierunaama. Sydän täynnä lämpöä silti. Kateellisena siis seurasin Evertin (Eemu Korpela) ja Rupertin (Jaakko Ohtonen) menoa ja painimista ja länkkärileikkejä. Juuri tuollaista se olisi meilläkin ollut. Olisi kehitelty tarinoita ja esityksiä, joita sitten ylpeille sukulaisille olisi joka tilanteessa esitelty. Ihanaa oli katsella taustalle heijastettuja videoita, joissa tosielämän veljekset Ukko-Ilmari ja Otso Majamaa kirmailivat onnellisina. Minä tykkäsin kirjoitella tarinoita (bravuurini on edelleen tallessa ja Tallella oleva teos "Jaska toimii hyvin", joka seuraa nuoren Jaskan seikkailuja eri paikoissa. Sivuilla seikkailevat myös myyrät, pillerinpyörittäjät, mystinen Marita ja Leena sekä oudot hahmot, kuten mummu jolla on mammuttitauti. Olen piirtänyt kuvat ja selostanut kuvatekstit, ja kirja syntyi äidin ja isän kirjoitustaidon suosiollisella avustuksella.) ja tykkään kirjoitella edelleen, kun oman väyläni näin löysin.

 Helppoa ei ole poikain elo, isä Pekka (Heikki Hela) haiskahtaa viinalle tämän tästä ja käy kirjeenvaihtoa tuoksukirjenaisen kanssa. Pirjo-äidillä (Mari Turunen) mieli heilahtelee puolelta toiselle, kuin vuoristorataa mennään. Sekalainen joukko sukulaisia Hippa-tädistä (Petri Koskinen) Ossi-setään (Esa-Latva Äijö, näin luki käsiohjelmassa Ossin kohdalla...) pitelee Kallion perheen kulisseja omalla tavallaan kasassa.

Isä ja äiti (c) Harri Hinkka 

 Olin täysin pihalla pääkallosta ja etenkin Taikuri Kinnusen hahmosta (Ilpo Hakala). Mies ilmestyi mystisesti milloin mistäkin ja mumisi kaikenlaista, vanhat sotavammat ei meidän rivillemme asti näkyneet. Aluksi en tajunnut sitäkään, miksi iskän paita on veressä. Olin myös sekaisin siitä, missä ajassa nyt mennään. Välillä kaiveltiin ullakolla, välillä suon reunassa. Kerran meinasin nukahtaakin. Isän kännihoureinen seikkailu kuin suoraan Twin Peaksista tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-leffasta. Pienet discoilut ja Gary Glitterin biisi, josta tuli heti käsikirjoittaja Raivio mieleeni mutta ihan muista yhteyksistä. "Mutsis oli". Tuli mieleeni myös oma yökyläilyni perhetuttujen luona, jossa Dannyn näköinen isä rullasi illalla olkkarin maton sivuun ja pistivät discon pystyyn. Siinä menossa kaulukset ja puntit lepattivat ja meitä likkoja hävetti sohvalla, kun aikuiset pelleilee. Harmi, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia. Onni, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia! Pulisongeista ja tyköistuvista housuista tuli välillä mieleeni jokin sketsiohjelma ja sen moninaiset hahmot. Noh, vilkaisu omaan vanhaan albumiini ja hahmogalleria on melkoinen heti ensisilmäyksellä. Voi niitä hius-ja silmälasimalleja ja slipoovereja.

 Mielestäni Mari Turunen tekee parhaan roolityönsä ikinä, ainakin mitä minä olen nähnyt. Hän elää joka solullaan ja menee roolihahmollaan suoraan ihon alle. Veljeksistä etenkin Eemu Korpela vakuutti, ja poikain keskinäisissä kohtauksissa oli juuri oikeanlaista meininkiä. Koettelemuksistaan huolimatta nämä pojat tulevat pärjäämään, ainakin heille toivoo pelkkää hyvää. Eniten ehkä kosketti kaikki se, mitä heille jätettiin kertomatta ja mistä kaikesta he jäivät paitsi. Mutta heillä oli kuitenkin toisensa. Kaikilla ei ole.

 Voin sanoa rehellisesti, että minulla oli onnellinen lapsuus. Siihen mahtuu kuitenkin myös pelkoa ja inhoa, häpeää. Muitakin kuin hyviä muistoja. Tietynväriset huonekalut, pulisongit ja kauluspaidat tuovat mieleeni rappukäytävässä leijuvan vanhan viinan hajun, tupakansavun olohuoneessa, seuraavan viikon mykkäkoulun ja hiljaiset ateriahetket. Mutta selvisin kuitenkin, me kaikki selvittiin!

 Esityksen jälkeisenä aamuna heräsin ja muistan heti, että näin unta serkkupojistani. Osa sukulaisistani muistaa minut kovin itkuherkkänä pillittäjänä ja niin muistan itsekin, olin kyynelissä aika monessa tilanteessa. Uskallan myös väittää, että serkkupoikani J & M muistavat minut ihan muunlaisena. Yhtenä pojista!? Koskaan en tykännyt leikkiä nukeilla, vaan pikkuautoilla ja muilla vempaimilla. En leikkinyt kotia enkä prinsessaleikkejä, vaan Avaruusasema Alfaa ja puissakiipeilyä niin korkealle, etten päässyt enää alas. Perustettiin poikain kanssa bändikin, jonka tuotoksia nauhoitimme c-kasetille. Valokuvassa istun serkkuni vieressä suu mutrulla, koska hänellä on kourassaan enemmän pikkuautoja kuin minulla. Nämä veijarit myös tappelivat ja painivat keskenään koko ajan, ja minä koitin parhaani mukaan viihdyttää heitä esim. laulamalla omakeksimiäni kappaleita. Toimivat siis veljenkorvikkeinani. Onnellista aikaa! Nyt hokasin sen, että miksi minua ei koskaan ole meikkaaminen, shoppailu, kotileikit, vaatteet ja ns. "tyttöjen jutut" kiinnostaneet. OIen viihtynyt ja viihdyn edelleen parhaiten miesseurassa, tulen juttuun paremmin miespuolisten kanssa (toki poikkeuksiakin on) ja niin edelleen. Olen kateellinen siitä, etten pysty kasvattamaan komeita viiksiä ja turvaudun siksi irtoviiksiin! Suunnittelen taas autoradan hankkimista...

 Tämmöinen minusta tuli! Ja tämänkaltaisia muistoja nostatti Skavabölen pojat, joka ei teatteriesityksenä kolahtanut kuitenkaan ihan niin kovaa kuin odotin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että näin tämän esityksen.

ps. entäs ne nuorisolaiset ja heidän pelätty teatterikäyttäytymisensä? Pari vilkaisua älypuhelimeen, mutta hienosti olivat nuoret mukana läpi esityksen, nauroivat ihan eri kohdissa kuin muut, hurrasivat aploodeissa ja pyyhkivät silmäkulmiaan ja meikkejään. Mahtavaa! Kyllä sydämessä läikähtää ihan erityisellä tavalla, kun nuoret ovat sankoin joukoin teatterissa ja vielä pitävät näkemästään. Toivoa siis on!

ps2. Ottoisoveliehdokkaita otetaan vastaan, heh.

(näin esityksen pressilipulla)

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Lavalla Pekka Laiho

Taiteellinen konsultointi Pasi Lampela

Valosuunnittelu Roy Boswell

 Teatteri Jurkasta on kuin varkain tainnut tulla minun suosikkipaikkani kaikista teattereista (anteeksi vaan kaikki muutkin ihanat teatterit, mutta näin se vaan on). Tunnelma siellä on aina jotenkin niin erityinen ja intiimi monellakin tavalla. Näyttelijöistä voisi käden ojennuksella halutessaan napata takinliepeestä tai helmasta kiinni eturivissä istuessaan, ja siinä onkin lempipaikkani. Itselleni nautinnollisinta on kuitenkin seurata t o d e l l a läheltä ilmeitä, eleitä, silmien paloa. Isommilla estradeilla ei niin hienovaraista ja yksityiskohtaista työskentelyä pysty tarkkailemaan, ja se on Teatteri Jurkan ehdoton valttikortti.

(c) Teatteri Jurkka 

 Albert Camus´n 'Putoamisen' piti alunperin olla Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhlaesitys aiemmin tänä keväänä, mutta se nyt sitten siirtyi syksymmälle. Teksti ei ollut minulle millään tavalla tuttu aiemmin. Minulla oli pitkään kuitenkin vahva tunne, että teksti vaatii aivan erityisenlaista otetta ja pohjalle rutkasti elämänkokemusta ja olin varma siitä, että Pekka Laiho jos kuka on omiaan tulkitsemaan ja raottamaan puolustusasianajaja Jean Baptiste Clamencen sielunmaisemaa.

 Lavalla on vain pöytä, tuoli, pullollinen punaviiniä ja lasi. Ollaan varmaankin jossain ranskalaisen ravintolan nurkkapöydässä. Puheensorinan voi aistia taustalta. Herra Asianajaja saapuu pöydän ääreen, esittäytyy ja alkaa kertoa elämästään ja sen moninaisista käänteistä. Jotain ratkaisevaa on tapahtunut, "ja siitä olen pakotettu kertomaan Teille kohta". Mutta sitä ennen jotain aivan muuta, naisista ja asiakkaista ja rakkaudesta (jonka syvin kohde lienee herra itse). Mies istuu tuolilla, ottaa katsekontaktia kuulijoihinsa. Välillä noustaan tuolilta ylös, koska kertomus vaatii suurempaa ilmaisua ja kierretään ehkä tuolin ympäri. Tämän herran seurassa tuntisin itseni ihan maan matoseksi, niin ylivertaiselta hän vaikuttaa ... ja silti miehen charmi ja puhelahjat vievät minutkin mennessään. Ajatuksissani kumarrun penkilläni hieman eteen päin, jotta kuulisin paremmin mitä tuleman pitää. Teksti pitää otteessaan ja mielessään jo pohtii tulevaa käännettä. Mitä miehellä mahtaa olla omallatunnollaan? Miksi itsellenikin tulee pirun syyllinen olo välillä? Poskia alkaa kuumottaa ja tulee paikoitellen jopa vaivaantunut olo. Kiusallisen tarkkoja osumia herra Clamence heittelee. Itsestäänhän hän pääasiassa kertoo, vai onko näin?

 Silti en vaihtaisi paikkaani kenenkään kanssa enkä lähtisi mistään hinnasta pois. Valot vaihtavat välillä sävyään, samalla koko miehen olemus muuttuu. Synkkä hahmo oviaukossa on vangitseva näky. Vähän pelottavakin. Katsomo seuraa tarkasti jokaista liikettä, välillä naureskellaankin vapautuneesti. Itse olen sen verran puulla päähän lyöty, etten aina älyä edes nauraa.

 Loppukumarruksissa tekisi mieleni nousta seisomaan. Jalat ovat kuitenkin kuin sementtiä ja olen jämähtänyt tuoliini aplodeeraamaan. Vähän itkettääkin. Tajuan samalla, että tämähän oli minullekin eräänlainen juhlapäivä. Koska esitysten määrä vuosittain alkaa huidella satasen luokkaa, tuli jälleen yksi mittari täyteen. 500. ja 600. "varma tapaus" esitysmääristä tuli täyteen kahtena aiempana syksynä ja sattumalta kahdessa ison satsauksen musikaalissa. 'Putoaminen' oli minun 700. esitykseni ja onko hienompaa tapaa sitä juhlistaa kuin tämä! Tässä ei kuohuviinilaseja tarvittu, ei massiivisia orkestereita eikä suuria joukkokohtauksia, ei lauluja joita rallatellaan kotimatkalla. Tässä oli minun teatteriani, pientä mutta silti niin suurta, ajatuksia herättävä teksti ja sen loistava tulkitsija, suuresti arvostamani Pekka Laiho. Mies, jolla syttyy silmiin tietynlainen polte lavalla ja se osuu syvälle sieluuni. Aina silloin tällöin jotain-sinne-päin onnistun näkemään, mutta ei mitään täysin samankaltaista.

 Onnistuin näkemään 'Putoamisen' viimeisen esityksen ainakin tällä erää, mutta saattaapi hyvinkin olla, että esitystä nähdään myöhemmin muillakin paikkakunnilla. Toivottavasti! Tiedätte sitten ainakin, mitä kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan.

Sopraanot metsäkedolla / Hämeenlinnan Teatteri

Sopraanot metsäkedolla / vierailu, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Kalle Pylvänäinen

Tuotanto Iltama.fi/Otto Kanerva

Kapellimestari Maija Ruuskanen

Lavalla : Tomi Metsäketo, Maria Lund ja Päivi Pylvänäinen

 Musikaalihelmiä ja sketsejä sopivassa suhteessa plus rankan työpäivän jälkeinen ankea maanantai-ilta; ei äkkiseltään kuulosta ihan minun jutultani. Mutta koskapa olen nykyään operettifani ja muutenkin ennakkoluuloton suuri taiteiden ystävä, olihan tätäkin lähdettävä katsomaan! Ja kyllä kannatti!

 Olen vuosien saatossa nähnyt Tomi Metsäketoa niin joulukonsertissa kuin parinkin eri Les Mis-version Mariuksena (mies itse ei vanhentunut tippaakaan Helsingin ja Tampereen versioiden välillä), ja Maria Lundia tanssimassa seireeninä ja Jyväskylässä musikaalissa Shrekin mielitiettynä. Molempien lavasäteily ja äänenkäyttö on hyväksi havaittu. Päivi Pylvänäiseen tutustuin sattumalta kesäteatterin kahvilan talkoolaisena ollessani ja olin kyllä kuullut huhuja hänenkin laulutaidoistaan, mutta silti hän onnistui yllättämään minut täydellisesti.

Kuva napattu Hämeenlinnan Teatterin sivuilta 

 'Sopraanot metsäkedolla' on siis parituntinen, varsin viihdyttävä ja korkeatasoinen musiikillinen matka eri tyyleihin, välisketseillä höystettynä. Sketseissä käydään mm. muskarissa, pariterapiassa, Jorman kuntokartoituksessa, nakuillaan tosi tv-ohjelmassa ja lisäksi nähdään hulvaton mummokaksikko iskuhommissa. Sulaa se sokeri suussa vanhoillakin, ja kovasti ovat mummelit komean Metsäkedon perään. Jotenkin tuntuu, että miehiä pistetään aika lailla halvalla ja naiset ovat koko ajan räpelöimässä puhelimiaan ja suunnittelemassa seuraavaa siirtoaan. Pelkkänä sketsikimarana en olisi esitykselle täysin lämmennyt, mutta se musiikki, ah se musiikki.

 Voin nyt röyhistellä rintaani ja ylpeänä kertoa, että tunnistin sieltä kaikkien kappaleiden joukosta ainakin kaksi musikaalia (West Side Story ja Les Misérables) ja operetin Mustalaisruhtinatar. Olen nyt nähnyt kuukauden sisällä kolmenlaista versiota Sylvan sisääntulosta, ja nauttinut niistä kaikista täysillä (ensimmäisen version vetäisi tietysti Erkki Saarela Ilta Emmin kanssa-jutussa, toisen Angelika Klas Tamara-musikaalissa ja nyt Päivi Pylvänäinen). Ties vaikka tulevaisuudessa löytäisin itseni ihan koko operettiakin katsomasta, ja siinä vaiheessa varmaankin perustan Operettikärpäsen puraisuja-sivublogin. Pitäkää varanne!

 Tomi Metsäketohan on muuten melkoinen koomikko! Hupaisaa oli nähdä mies lähestulkoon kelteisillään uudessa tv-ohjelmassa deittailemassa sekä esittämässä potpurina kaikkia mahdollisia kotimaisia miesartisteja aina Neumannista Matti Nykäseen. Toisaalla taas mies vakavoitui hienosti herkimmissä kappaleissa. Myös Maria Lundista paljastui oivallinen komedienne, ja pidän kovasti hänen jazzahtavasta, hieman kujeilevasta laulutyylistään. Ja minä tietäisin ainakin muutaman tilanteen, johon oitis tilaisin Päivi Pylvänäisen vetäisemään aariaa, jotta voitaisiin keskittyä itse asiaan.

 Menin teatterille vähän laahustaen ja ankeahkoin mielin, mutta kummasti se taas fiilis muuttui parin tunnin aikana. Suosittelen teatteriterapiaa muillekin! Kiitos sopraanoille ja tenorille!

(näin esityksen vapaalipulla)

Tabu / Kansallisteatteri

Tabu - ihmisen ääni / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti : Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia : Kristian Smeds

Esiintyjät : Seela Sella ja Tero Jartti

Musiikki : Pekka Kuusisto (mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta)

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

(c) Kansallisteatteri

 Aurinkoinen, lokakuinen sunnuntai ja pitkästä aikaa sunnuntaimatineanäytös. Ensi-ilta. Olen nähnyt joskus viime vuosituhannella 'Tabu'-elokuvan ja olin varma siitä, että nyt tultaisi näkemään jotain aivan muuta. Itse asiassa en elokuvasta paljoa edes muista, ja hyvä niin. Istun ensimmäistä kertaa parvekkeella, hyvät näkymäthän sieltä on.

 Ohjaaja Smeds pyytää kohteliaasti, että ihmiset sulkisivat matkapuhelimensa ja muut laitteet, eivätkä kaivaisi niitä esiin missään vaiheessa esitystä. Tärkeä tiedoitus muutenkin, mutta juuri tässä esityksessä ne häiritsisivät todella paljon. Pian ymmärsinkin, että miksi.

 Valot sammuvat ihan kokonaan. Istumme pilkkopimeässä todella kauan. On myös hiirenhiljaista. Hiljaisuus ja pimeys kestää todella kauan, kukaan ei uskalla yskäistäkään. Joku supattaa vierustoverilleen takanani. Olisivat nyt hiljaa, kun kerrankin olisi mahdollisuus! Pimeys rikkoutuu, kun Seela Sella sytyttää lavalla jossain kauempana kynttilän palamaan.

Puolitoista tuntia myöhemmin olen niin totaalisen pihalla kuin katsoja voi vain olla! Jo heti alkumetreillä ajattelin, etten ymmärrä tästä spektaakkelista yhtään mitään enkä sitten edes yrittänyt tehdä mitään tulkintoja. Annoin mennä vaan, tulkoon lavalla vastaan ihan mitä vaan.

 Ja siellähän tuli. Appelsiineja, hiomalaikkoja, Joker-kasvoinen Tero Jartti, kynttilöitä, hikistä yläkroppaa, tahmeaa lattiaa (tuntui siltä, että omatkin kengät juuttuu lattiaan kiinni), ristejä, ruumiita, päällevyöryvää musiikkia, pieniä viulisteja, valojen ja varjojen loputonta ja kiehtovaakin leikkiä. Ja yksi ainoa puhuttu repliikki (joka sekin tuli nauhalta). Lopussa taas täysi pimeys, jonka turvin haukottelin muutaman kerran leveästi kenenkään huomaamatta. Hiljalleen katoava musiikki, jonka jälkeen loputtoman tuntuinen hiljaisuus.

 Vähitellen katsomon ja lämpiön välisiä ovia avataan yksi kerrallaan, ja valo täyttää salin pikku hiljaa. Takanani aprikoidaan, että onkos nyt väliaika. Minulla on oudon levollinen olo. Jotenkin alkukantainen, puhdistunut olo. En osaa edes selittää. Katselen hämmentyneenä ympärilleni. Osa katsojista näyttää yhtä hämmentyneeltä, osa kiusaantuneelta, osa pudistelee päätään, osalla silmät kiiluvat jännällä tavalla. Aploodeista huolimatta kukaan ei tule kumartelemaan lavalle. On vain pimeä, tyhjä lava, niin kuin alussakin.

 Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen teatterikokemus, olisi se saattanut jäädä myös viimeiseksi. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tuli eteeni tässä vaiheessa eikä vuosia aiemmin. Kerran elämässään voi jotain tämänkaltaista nähdä ja kokea, vain kerran. Tämä ei ollut teatteriesitys, vaan jotain aivan muuta. En edes tiedä mitä. Tajuan ehkä joskus myöhemmin.

 Bloggaajakollegani Isan kanssa tapasimme ennen esitystä ja esityksen jälkeen, ja vertailimme kokemuksiamme heti tuoreeltaan. Jännä lukea Isan mietteitä myöhemmin. Tabusta ehti ensimmäisenä kirjoittamaan kuitenkin Katri Kekäläinen Huminaa-blogissaan.

Alastomat kundit lavalla / Kulttuuriareena Gloria

Alastomat kundit lavalla - musikaalirevyy / Kulttuuriareena Gloria, Helsinki

Suomen ensi-ilta 1.10. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Bromance Productions Oy

Käsikirjoitus Stephen Bates, Marie Cain, Perry Hart, Shelly Markham, Jim Morgan, David Pevsner, Rayme, Sciaroni, Mark Savage, Ben Schaecter, Robert Shrock, Trance Thompson, Bruce Vilanch ja Mark Winkler

Ohjaus Jermo Grundström

Koreografia ja suomennos Jyri Numminen

Alastomat kundit : Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Valikainen ja Juho Vornanen

Piano Asko Turkia

Minulla ja Kulttuuriareena Glorialla näkyy olevan vähän erilainen suhde ; edellisen kerran olin paikalla muutama vuosi sitten katsomassa "Puppetry of Penis"-spektaakkelia, missä kaksi australialaisheppua vääntelivät vehkeistään penisorigameja. Voi sitä huutonaurun ja myötähäpeän määrää! Lokakuun teatterirypäs polkaistiin sitten käyntiin alastomilla laulavilla kundeilla. Mitähän seuraavaksi Gloriassa?

 "Naked Boys Singing!" on ollut vuosikaudet hitti off-Broadwaylla ja Bromance Productions Oy näyttää heti ensituotannossaan, että täältä pesee. Poikia ei lannistanut sekään, että Alastomien kundien mainos joutui Facebookissa heti kättelyssä sensuurin kouriin ja että harjoitustiloihin oli murtauduttu juuri ratkaisevalla hetkellä.

(c) Sami Lamberg

 Jos odotat jotain Hunks-tyylistä hetkutusta ja öljyttyjä vartaloita, saatat pettyä. Hyvin nopeasti nimittäin unohtuu se, että jätkät ovat lavalla ilkosillaan. Se ei ole tämän jutun pointti. Toki harvemmin samaan hintaan saa katsella kuutta alastonta miesvartaloa koko rahan edestä, se tulee ikään kuin kirsikkana kakun päälle (älkääkä tehkö nyt sellaisia johtopäätöksiä, että useinkin maksaisin vaikkapa yhden miehen näkemisestä...). Alastomuus tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että ollaan vaatteitta. Ollaan myös avoinna sielua myöten, aseettomana ja vapaana. Ymmärrän tämän jälkeen jotenkin paremmin naturistejakin. Mikä vapaus! Katsokaa! Tämmöinen minä olen! En täydellinen, mutta takuulla omanlaiseni enkä kukaan muu.

 Kundit itsessään ovat niin täynnä vilpittömyyttä ja hyvää energiaa, on helppo saada katsojat puolelleen. Tuntuu koko ajan siltä, että minulla on hymy korvissa saakka. Jyri Nummisen hauskat ja vauhdikkaat koreografiat vielä komppaavat meininkiä, samoin laulujen nokkelat ja osuvat suomennokset. Mieleeni jäi varsinkin "Pornotähti terhakka Tervakoskelta", etenkin kun jostain syystä terhakasta Samuli Kakosta tuli mieleeni koko ajan Janne Kataja ja tämä ajatusleikki teki kappaleesta vieläkin hillittömämmän. Muissa kappaleissa kundeja nähdään lavalla mm. nakusiivoojana, ikkunassa kaihomielisin aatoksin, salilla pumppaamassa, leivontahommissa sekä muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja Tauno Paloa. Piti oikein tsekata, että kuka olikaan alkuperäisversion "taunopalo" ja sehän on tietysti Robert Mitchum. Jäi mietityttämään, että mistäköhän päin se pornotähti sitten mahtoikaan olla?

Tervakoskelta päivää (c) Sami Lamberg

 Esityshän on viihdyttävyyden lisäksi myös perhanan hauska! Vahvoja Monty Python-mielleyhtymiä tuli laulavista Marilyn Monroesta ja Burt Reynoldsista sekä kahvakuulan kanssa heiluvasta David-patsaasta. Monesti minulle on käynyt niin, että esityksen alkupuolisko on silkkaa timanttia ja väliajan jälkeen fiilis jotenkin lässähtää. Nyt ei todellakaan käynyt niin! Kundit vetäisivät musiikkinumeron, jonka aikana huutonauru raikui katsomossa ja vähän meinasi pokka mennä lavallakin. Kundit lauloivat komeasti miehen sukuelimen eri synonyymeistä ja tulihan siellä monenlaista mainittua kaljusta kostajasta yksisilmäiseen kyklooppiin. Jormakin sai oman tähtihetkensä, siitä iso peukku! (Isäni nimi...)

 Alastomat kundit lavalla-enskari päättyi kimallesateeseen ja seisoviin aplodeihin (heh). Ei ihme, nämä pojat ja huima pianisti Asko Turkia (ei alasti) ovat kyllä kaiken hehkutuksensa ansainneet. Salista poistui väkeä suu messingillä. Rohkeudesta ehdottomasti plussaa myös. Kaikilla ei kyllä olisi kanttia heilua lavalla munasillaan. Tämä tuuletti ajatuksia alastomuudesta oikein kunnolla. Kaikenlaisia huvittavaksi tarkoitettuja vilautuksia on lavalla vuosien saatossa nähty, kuin myös nöyryytettynä oloa ilman vaatteiden tuomaa suojaa. Ties vaikka näytöksissä joku katsojakin kokisi tarvetta vapautua kaikesta extrasta...? Väliajalla kuulin jonkun kommentoivan, että alastomat jätkät ovat kyllä hauskoja, mutta entä jos naiset tekisivät saman? Siinäpä pohdittavaa itse kullekin.

 Iloisia ilmeitä ja paljaita pakaroita oli ilo seurata, ja kaikki tekijäthän ovat musiikkiteatterin rautaisia ammattilaisia, joten heitä oli myös ilo kuunnella. Heti tuoreeltaan totesin, että "jos DelMonte-mies sanoo 'KYLLÄ!' laadun merkiksi, niin sanon minäkin!" Päälle vielä Lihakunnan leima...

Niilolla onkin jo leima valmiiksi! (c) Sami Lamberg

 Pikkujouluporukat, polttarikansat, ennakkoluulottomat ja ennakkoluuloiset, piristystä pimeään syksyyn kaipaavat! Kipin kapin lippuostoksille, sillä esityksiä on vain lokakuun 22. päivä asti. Lisäinfoa tämän linkin alta. Itse hehkutin esitystä nuorelle naispuoliselle taksikuskille ja esittelin kotopihassani käsiohjelmaa, joka kätevästi toimii myös ensi vuoden kalenterina. Neito totesi, että vaikuttaapa mielenkiintoiselta ja onpa nättejä pyllyjä.

Saas muuten nähdä, että blokkaako FB tämän kirjoituksen...?

(näin esityksen kutsuvieraana)