Elisa Piispasen
tapasin elokuun alussa 2017 Tampereen Metso-kirjaston kahviossa.
Haastattelutilanne muuttui toisenlaiseksi heti alkuvaiheessa, kun
Elisa innostui puhumaan hänelle tärkeistä asioista lähes
tajunnanvirtana ja minä yritin väliin kysyä muutaman
kysymyksenkin.
Vuonna 1973
syntynyt Elisa on horoskooppimerkiltään vesimies. ”Oon
Helsingistä kotoisin, tarkemmin Vuosaaresta. Kouluni aloitin
Vuosaaren musiikkiluokalla ja siitä jatkoin yläasteelle ja lukioon,
koko nuoruuteni vietin siis samoilla kulmilla. Vuosaaressa tulee
käytyä aika usein edelleen, koska lapsuudenkotini sijaitsee siellä.
Tampereella oon asunut vuodesta 1995, tulin opiskelemaan Nätylle.
Aluksi olin ihan kauhuissani siitä, että miten joku voi ylipäätään
asua jossain muualla kuin Helsingissä – olin aina ollut vähän
ikävälläkin tavalla identiteetiltäni täysin helsinkiläinen.
Kaikki muu Suomi on pelkkää maaseutua -tyyliin. Yhteen näytelmään
kirjoitin itselleni repliikinkin ”Haluan kuolla Kehä III:n
sisäpuolella”, en tiedä ajattelenko edelleenkin niin. Koen
vieläkin olevani helsinkiläinen, vaikka oon näinkin kauan asunut
Tampereella ja rakastan tätä kaupunkia.”
”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen mä olin puoli vuotta Saksassa
Bremenin lähellä sijaitsevassa pikkukaupungissa, Verdenissä,
kouluttamassa hevosia sellaisella huutokauppatallilla, olin täysin
heppatyttö. Opin vähän saksaakin siinä ohessa. Vaikka
heppatyttöily oli elämässäni intohimo, mulle tuli kuitenkin
sellainen olo, että haluan kenties tehdä elämässäni jotain
muutakin kuin olla hevosten kanssa tekemisissä. Se oli mulle yksi
”suurista rakkauksistani”, olin kuitenkin ratsastanut
7-vuotiaasta 22-vuotiaaksi asti lähes päivittäin ja se oli mulle
yksi mahdollinen uravaihtoehto.”
”Turussa oon
asunut myös puoli vuotta, olimme Nätyn vuosikurssini kanssa
työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja teimme
Merlin-nimisen spektaakkelin. Tampereellahan mä oon asunut jo 22
vuotta, eli puolet elämästäni! Ihmeellistä!”
Mitä kaikkea
harrastat? ”Heheh, musta tuntuu siltä, että harrastan ihan
kaikkea! Avantouintia, juoksemista (juoksisin enemmänkin jos olisi
aikaa) … juoksemisessa mä oon päässyt eroon vimmaisesta
kilpailuvietistäni ja muutenkin se on ollut mulle sellainen
kehollinen kokemus, joka on muuttanut mua ainakin yhtä paljon kuin
jooga, jota myös oon harrastanut jo parikymmentä vuotta.
Juoksemisessa ja joogassa mä pystyn rauhoittumaan ja olemaan
sukupuoleton, ei-ihminen ja sulautumaan osaksi ympäristöä. Mä
harrastan myös virkkausta ja leijuntalajeja, tankotanssia ja
ilma-akrobatiaa. Kaikki ovat tavallaan saman asian eri puolia, niissä
on vain eri väline. Kaikissa kommunikoidaan voimakkaasti oman
itsensä kanssa - ollaan tavallaan silmukassa, jossa hengitys syvenee
ja pulssi hidastuu. Laskeudutaan tähän hetkeen ja ihmisenä
olemiseen. Samalla ollaan dialogissa muiden ihmisten ja ympäröivän
maailman kanssa. Vuorovaikutuksellinen tila! Tätä samaa on myös
näyttelemisessä. Siksi onkin vaikeaa erottaa, mikä on harrastusta
tai elämäntapaa. Mä innostun herkästi uusista asioista ja oon
valmis kokeilemaan kaikenlaista kiintoisaa ihmisten parissa. Oon
luullut olevani joskus erakkoluonne, mutta kyllä mä tarvitsen
ihmisiä ympärilleni kehittyäkseni itse ihmisenä”, pohtii Elisa.
”Niin, mä käyn
viikottain Pirkanmaan Saattohoitokodin vuodeosastolla potilaiden ja
omaisten ilona. Oon läsnä ja saatavilla. Muistisairaiden kanssa
kävin virkkaamassa Koukkuniemessä. Alussa sitä vaan riensi
päätäpahkaa näitä virkkauskerhoja synnyttämään ilman mitään
varsinaista syytä, ”yhdessä hypistellään lankoja ja vähän
lauletaan”, mutta jälkikäteen oon huomannut, että siitä on
muotoutunut jotain suurempaa, jota ei pysty mitenkään selittämään.
Virkkauskerhossa ei tarvita edes yhteistä kieltä, se löytyy
yhteisen tekemisen kautta. Vähän lähtee nyt käsistä tämä
harrastuksiin liittyvä kysymyskin, sehän vyöryy kaikkien
käsitteiden yli! Ytimenä lienee se, että mä oon täällä toisten
kanssa ja heti kun pääsen ulos ajatuksesta ”minä minä minä”,
alkaa asioita vain tapahtua. Yhteisön voima on ihmeellinen!”
Tallen ja Ellun yhteinen hetki (c) Ellu |
Jaahas. Missäs me
nyt mennään… soittotaito? ”Musiikkiluokalla olin ala-ja
yläasteen, ja siellähän soitettiin päivittäin muistaakseni. Alle
kouluikäisenä aloitin pianonsoiton, kymmenen vuotta soitin pianoa.
Kävi sellainenkin hassu yhteensattuma, että Vuosaaressa ollut
pianonsoitonopettajani oli laulunopettajana Pirkanmaan
Musiikkiopistossa ja hän opetti mulle täällä Tampereella
yksinlaulua pari vuotta. Nokkahuilua mä osaan soittaa, siinä on
kyllä aliarvostettu soitin! Viulua ja selloa soitin myös, niihin
aikoihin sai musiikkiluokilla lainata soittimia. Viulunsoittoni oli
tosin sellaista, että kissa hyökkäsi aina jouseen kiinni. Mua
kiinnosti kaikki soittimet, ja ympärilläni oli aikuisia, jotka
antoivat mun kokeilla kaikenlaista. Rumpuja oon soittanut, meillä
oli tietysti tyttöbändikin.”
Tähänhän et ole
vielä vastannut, mutta mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi?
”Joo, nämä mun vastaukset kiertää samaa kehää. Perhe on
lähellä sydäntäni, oon älyttömän perhekeskeinen. Mun täytyy
saada viettää aikaa perheeni kanssa voidakseni hyvin, mutta jos oon
liikaa, musta tulee täysin sietämätön. Pitää vallita sopiva
”kauhun tasapaino” työn, harrastusten ja perheen kesken, ja
kaikkien pitää saada toteuttaa omia taipumuksiaan ja juttujaan eikä
niin, että äiti nyt harrastaa ja kaikki muut joustaa. Luonto on
mulle tärkeää myös, yritän päivittäin päästä Pyynikin
rantaan tai metsiin rymyämään, ja onneksi lapseni tykkäävät
rymytä siellä kanssani.”
Mitkä ovat sinun
vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä innostun kaikesta ja
kaikkea on kiva tehdä, oon tohkeissani usein! Se auttaa mua oppimaan
uusia asioita ja kestämään tietynlaista epävarmuutta, ja auttaa
mua jaksamaan myös. Välillä tämä työ on monotonista ja
raskastakin, ja tähän liittyy työvaiheita, jotka jonkun mielestä
saattaa tuntua tylsältä tai sietämättömältä. Mulla on myös
loputon kiinnostus ihmisiä kohtaan – vastanäyttelijöitä,
ohjaajia, yleisöä, roolihenkilön rakentamista kohtaan ja niitä
ihmisiä, jotka auttavat mua rakentamaan roolihenkilöäni. Mulla on
hyvä paineensietokyky, en hirveän pienistä menetä hermojani enkä
yöuniani, enkä vie töitä kotiin juurikaan. Ammatillinen vahvuus
on sekin, että pystyn irrottautumaan töistä ja elämään ilman
valo-ja äänitehosteita. Koen mielekkääksi elämäni myös
näyttämön ulkopuolella. Vahvuus on myös se, että mä
lapsenomaisella tavalla uskon kaiken onnistuvan ja opin kaiken
tarvittavan.”
Tuttiritarista... (c) Elisa Piispanen |
Minkä taidon
erityisesti haluaisit osata? ”Kaikkeahan voisi osata paremmin ja
kaikkea voi opetella. Oon sitä mieltä, että minkä tahansa taidon
voi opetella kolmessa vuodessa sitoutuneesti harjoittelemalla, jos
keho tai mieli pysyy terveenä. Voi olla, että oon väärässä.”
Mikä on ollut
toistaiseksi haastavin työsi? ”Mä suhtaudun kaikkiin töihini
haasteena, mutta haastavimmalta tuntuu aina se, jota on parhaillaan
tekemässä. Tällä hetkellä harjoitellaan Catsia (huom.
muistutuksena, haastattelu on siis tehty elokuun alussa ja Cats oli
ensi-illassa syyskuun alussa) ja meno on sellaista, mitä en oo ikinä
aikaisemmin tehnyt. Keväällä olin ihan itku kurkussa välillä ja
tuntui siltä, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta nyt mulla
on sellainen olo, että selviän sittenkin hengissä! Pystyn
esittämään sitä kuusi kertaa viikossa ja välillä kahdesti
päivässäkin. Viimeisimmän työn kanssa tuntuu aina kovin
saavuttamattomalta se vuorenhuippu, johon tähdätään, hyvällä
tavalla. Poikkeuksena on ollut tämä Cats. Näytellessähän
lähdetään aina nollasta, siellä saa hakea erehdysten ja
kokeilujen kautta, solkata repliikkejä ja unohdella kaikenlaista,
tehdä tosi noloja vaihtoehtoja ja näytellä huonosti. Kaikki tuo on
ok. Catsissa oon mukana isossa tanssiryhmässä ja tuntuu siltä,
että mokailen koko ajan ja olen porukan hitain, ja mulla ei ole
työkaluja siihen, miten kestän sen olotilan. Se on ollut ehkä
raskainta viimeaikoina. Kun ei ole niin hyvä kuin haluaisi olla.
Itselleen riittävän hyvä.”
Catsista päivää (c) Elisa Piispanen |
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla
olevia? ”Ei mulla lähisuvusta löydy, mutta hauskoja
luennoitsijoita kyllä.”
Tykkäsitkö
lapsena esiintyä sukujuhlissa ja vastaavissa? ”Tykkäsin joo,
mutta itselläni on sellainen olo, että olin ujohko, hiljainen ja
aika vetäytyväkin lapsi. Mä haaveilin sirkusprinsessan urasta ja
kun Vuosaareen silloin tällöin tuli kiertävä sirkus, pääsin
hoitamaan poneja ja ratsastamaankin. Sillä tavalla tykkäsin olla
esillä, mutta en mennyt ihmisten eteen ja alkanut laulaa. Koulussa
meillä oli kuoroa ja musikaaleja ja paljon esiintymisiä, joita
tehtiin ryhmässä. En ollut mikään sooloilija tai suuri koomikko.”
Missä vaiheessa
sait sitten idean siitä, että haluatkin näyttelijäksi etkä
sirkusprinsessaksi? ”En oikein edes tiedä. Mua vietiin kovasti
lapsena teatteriin ja mua ärsytti se, että jouduin katselemaan
aikuisten juttuja Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa.
Q-teatterin ”Skavabölen pojat” taisi kolahtaa kunnolla
parikymppisenä, ja muistan nähneeni HKT:n Catsin 14-vuotiaana ja
seisseeni siellä täysin haltioituneena. En ollut aiemmin nähnyt
mitään vastaavaa. Skavabölen pojista ajattelin että wau,
tuollaistakin voi tehdä. Vaikuttava kokemus. Ajattelin silloin, että
jos teatteri ja näytteleminen on tuollaista, niin mäkin haluan
tehdä tuota. En kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseni kohdalla
näyttelijyyttä tai näyttelijän uraa, ja opiskelin ensin sitä
heppahommaa. Saksasta palattuani ajattelin, että nyt jotain aivan
muuta. Olin oikiksessa kaksi vuotta ja niihin aikoihin aloin
harrastaa teatteria, Kellariteatterissa. Se oli musta ihan älyttömän
kivaa ja mulle täysin uusi maailma. Siellä mulle vihjattiin, että
mun kannattaisi pyrkiä jonnekin teatterikouluun. Pyrin Nätylle ja
pääsin, heti ekalla yrittämällä. Vuosi oli 1995 ja valmistuin
1999.”
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Paljain jaloin”
ja mukana oli Uuno Kailaan samanniminen runo. ”Niin mä kerran
tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin. Avohaavat
syvät näissä, ammottavat kantapäissä. Rystysihin
joka kiven, jäänyt niist´ on verta hiven. Mutta niin
kuin matkan aloin, päätän myös sen paljain jaloin.
Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan : näin on hyvin.
Tapahtukoon tahtos sinun, kohtaloni, eikä minun”.
Tuosta runosta tavallaan lähdin liikkeelle, en edes tiedä miksi.
Meidän koulutushan tapahtui aika lailla paljain jaloin, oon
myöhemminkin palannut elämässäni paljasjalka-asiaan – oon
harrastanut paljasjalkajuoksua ynnä muuta. Paljain jaloin tänne
tullaan ja täältä lähdetään, mutta mun mielestäni tuo perustuu
myös jokaiseen roolityöhön. Aluksi meillä ei ole mitään, ja
sitten vaan aletaan mennä kohti jotain, ilman mitään suojia.”
Entä taiteellinen
lopputyösi? ”Se oli Hedda Gabler, kirjallisessa osiossa kävin
sitä myös läpi. Näytelmässä oli lisäkseni mukana Janne
Kallioniemi, Pinja Flink ja Mikko Kanninen. Mä olin Hedda, ihminen
joka tontittaa itsensä elämässään mahdottomaan paikkaan.
Kouluaika oli mulle jotenkin hankalaa, mulle iski identiteettikriisi
ja murrosikä ja taiteilijaminän etsiminen ja hyväksynnän
hakeminen vahvasti päälle. Koko koulu oli mulle sekavaa aikaa.
Kukaan ei antanut ratkaisuja, jouduin itse hapuilemaan oudossa
pimeässä eteen päin. Tuntui välillä, etten osannut mitään, en
edes hengittää oikein. Mutta sitähän tämä elämä on! Työelämä
sen sijaan on tuntunut järkevältä, rationaaliselta ja helpolta.”
Onko sinulla tässä
välissä käynyt mielessä jokin muu ala, 18 vuotta olet ollut
näyttelijänä? ”Mä oon saanut tämän urani aikana tehdä
kaikenlaista, kaikki lomat ja muut oon pyörinyt oudoissa
tankotanssiprojekteissa, apurahataiteessa ja työryhmälähtöisissä
jutuissa. Parivuotisen joogaohjaajakoulutuksen oon käynyt ja oon
vetänyt joogaa teatterilla. Musta on hyvä, että ihmisellä on
monta tapaa hahmottaa itseään ja samalla auttaa muita. Kaikkeen
tuntuu liittyvän toisten auttamisen tarve, myös näyttelemisessä.
Miten tuo auttaminen tuntuu jotenkin hölmöltä sanalta? Tarve tehdä
hyvää? Näytteleminen on kivaa, mutta kyllä mä voisin tehdä
muutakin.”
Niin. Miksi olet
nimenomaan näyttelijä? ”En tiedä. Elämä on järjestänyt mulle
tämmöisen mahtavan mahdollisuuden olla myös näyttelijä! Muuta en
osaa sanoa.”
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet vuosien varrella saanut? ”Yksi
hienoimmista lauseista, joita oon teatterissa kuullut, on Heikki
Kinnusen aina ensimmäisen lukuharjoituksen jälkeen lausuma ”Me
tehdään tästä maailman hienoin näytelmä”. Lause liittyy juuri
innostumiseen ja jos ei joku asia innostuta, silloin kannattaa
miettiä syitä, miksi ei enää innostu asioista eikä lähteä
syyttämään kanssanäyttelijöitä, tekstiä tai ohjaajaa. Oon
havainnut sen, että minä itse en ole erityisen tärkeä, vaan
tärkeää on se, mitä me kaikki teemme yhdessä. Ihmisten
kohtaaminen, myös näyttämön ulkopuolella.”
Miten selittäisit
sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes selittämään?
”Mulle taikaa on esimerkiksi se, että katsoessani hyvää
ystävääni tai kollegaani huomaan hänen muuttuvan. Ihme tapahtuu.
Silmieni edessä joku ihminen muuttuu joksikin toiseksi. Se on aina
yhtä hämmästyttävää ja sekin, että me voidaan elää se ihme
aina uudelleen ja se on toistettavissa. Se on myös ammattitaitoa,
ettei se tuhoudu mihinkään arkiseen.”
Suomen kaunein (c) Harri Hinkka |
Onko sinulla omia
”esikuvia” tai vastaavia, joiden työtä erityisesti arvostat tai
ihailet? ”Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka osaavat jotain
todella hyvin. Jos kotona sattuu vesivahinko ja paikalle saapuu
ammattitaitoinen putkimies, ihailen hänen työtään. Hänellä on
tieto ja taito, jota meillä muilla ei ole. Mä häkellyn taidosta.
En pelkästään siitä, että joku osaa heittää hienoja voltteja,
vaan silloin kun näkee, että ihminen tekee kaiken tuon. On
paljon maagisia näyttelijöitä, joita katson ihmetellen ja yritän
ratkaista mysteeriä. Uma Thurman esimerkiksi.”
Kuka olisi
”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos voisit maailmasta valita ihan
kenet tahansa? ”Kyllä mä Uma Thurmanin kanssa voisin sellaisen
Kill Bill -tyylisen taistelukohtauksen tempaista heti alkuun.”
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton? ”Meryl Streepin kanssa voisin laulaa
Dancing Queenin.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Turun Kaupunginteatterissa,
Q-teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Teatteri Siperiassa,
KokoTeatterissa, Tampereen Teatterissa, Circus Maximuksessa ja
lisäksi eri työryhmälähtöisissä tuotannoissa, jotka ovat
vierailleet erilaisissa esitystiloissa.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Tampereen
Teatterissa muutama vuosi sitten ollut ”Ihmisen osa” oli tärkeä
juttu. Se oli mulle tietyllä tavalla ”helpoin” roolityö, mun ei
tarvinnut näytellä surua, vaan jokainen näki hahmossani oman
tragediansa tai surunsa, kaikki surujen kerrostumat. Rooliani oli
kauhean kiva näytellä - siinä nousi esiin se, että kaikissa
meissä ihmisissä on paljon samaa. On ollut myös mukava näytellä
muuallakin kuin Tampereella, on tullut jotenkin vapaa olo, kun
välttämättä kukaan ei ole nähnyt mua aiemmin missään. Kaikki
sellaiset roolityöt, missä on saanut näyttää ihmisen hajoamisen
tai muuttumisen, on olleet mulle tärkeitä. Tuntuu lapselliselta
olla lavalla vain ollakseen kaunis tai vetävä, yritän aina ujuttaa
sinne jotain ristiriitaa mukaan, välttämättä se ei ole aina ollut
esityksen parhaaksi.”
Ihmisen osa (c) Harri Hinkka |
Millaista teatteria
haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Mua kiinnostaa
kaikenlainen esitystaide, sirkus, tanssi, teatteri. Haluaisin nähdä
sellaista teatteria, jota ei vielä ole. Mua kiinnostaa kyllä
musikaalit sekä klassikkotulkinnatkin, mutta mua kiehtoo eniten
sellainen esitys, jossa nousee mieleen ajatus, että näin ei ole
kukaan koskaan aiemmin tehnyt. Hyvänä esimerkkinä musikaali ”The
Book of Mormon”, aivan käsittämätön. Siinä naurettiin
musikaalintekijöille, käsikirjoittajille, esiintyjille, katsojille
– ihan kaikelle ja koko konseptille. Teknisesti kaikki oli aivan
briljanttia, mutta lisäksi naurettiin koko lajille. Lisäksi mua
kiinnostaa kantaaottava ja poliittinen teatteri, joka osaa katsoa
mitä maailmalla tällä hetkellä tapahtuu.”
Podetko
ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Hyvin harvoin. Ennen
ensimmäistä yleisöä mulle tulee usein sellainen olo, että tää
on ihan absurdia ja miksi helvetissä mä teen tämmöistä!
Esityshän muuttuu vasta yleisön myötä esitykseksi ja kontakti
syntyy, ja nautin ensi-illoista ja ensimmäisistä esityksistä juuri
siksi, koska silloin jännitys on hyvä juttu. En jännitä lavalle
menoa, mutta harjoituksissa mua kyllä jännittää, etenkin jos saan
jonkun huonon idean, jota yritän ajaa läpi ja huomaan itsekin,
ettei se toimi lopulta ollenkaan. Esitykset on harjoiteltu niin
hyvin, siellä on paikalla jo minä eikä kukaan hapuilemassa
epätoivoisesti eri suuntaan.”
Onko sinulla omia
rutiineja/rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä yleensä
istun alas ja rauhoitun, juuri ennen lavallemenoa. Mä oon aika nopea
ja räjähtelevä ihminen, ja on hyvä lähteä ”räjähtelemään”
täysin nollatilasta. Energian lataamisessa mulla ei ole koskaan
ollut vaikeuksia. Jo harjoituksissa yritän rikkoa rutiineja ja teen
asioita eri tavoin, en ainakaan tunnista itsessäni mitään
taikauskoon tai vastaavaan liittyviä juttuja. Voi olla, ettei niitä
itse edes huomaa…”
Kerro joku
legendaarinen kommellus lavalta. ”Mä oon äärimmäisen tarkka
siitä, etten vaan myöhästy näyttämöltä. Oon yleensä näyttämön
sivussa valmiina istumassa ja odottamassa omaa vuoroani.
Frenckell-näyttämöllä meni näytelmä ”Kuin ensimmäistä
päivää” ja pääparilla oli herkkä kohtaus lavalla menossa,
olivat sopimassa juuri treffejä ja ehkä suutelemaisillaan. Mun piti
sen kohtauksen jälkeen tulla sisään leikaten Tarzan-huudolla.
Jostain syystä olinkin vessassa juuri siinä kohdassa ja mulle tuli
olo, että jestas nyt oon myöhässä. Juoksin vessasta ulos, puin
samalla housuja jalkaani ja huusin Tarzan-huutoa koko matkan lavalle.
Ihmiset yritti pysäyttää mua matkalla, ”Ei oo Elsbe vielä sun
vuorosi!” Mä ryntäsin huutaen lavalle ja keskeytin herkän
tilanteen. Jäi yleinen hämmennys siitä, että mitä helvettiä
tässä seuraavaksi näytellään. Hetki naureskeltiin ja yritettiin
koota itseämme. Nää on näitä. Nuorempana jossain musikaalissa
oli liehuvat helmat ja piti olla sukkikset ja niiden päällä
pitsipöksyt, jotka olin unohtanut jostain syystä. Viestitin väelle,
että mulla ei oo alkkareita, ja kaikki tuli nollaan nauramaan ja
alkkareita heiluttelemaan ja katsomaan, miten onnistuu kohta
charleston. Eihän sieltä mitään näkynyt, mutta tilanne aiheutti
aikamoisen hälinän taustalla. Näin jälkikäteen nää on
naurattaneet, mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että tuli
tuhottua koko show”, naureskelee Elisa ja kertoo vielä yhden
tarinan, jota ei saa laittaa julki.
Tulevia roolejasi?
”Syyskuussa tulee Cats-musikaali ja siinä on paljon
mielenkiintoista tekemistä, kaikkea saa tehdä mitä osaa ja myös
sellaista, mitä ei vielä osaa. Hauskaa ja hienoa on luvassa!
Karoliina Blackburnin kanssa meillä on tankotanssiprojekteja,
”Rakas, sinä lennät!” yhdistää suomalaista runoutta ja
ilma-akrobatiaa, ja tarkoituksena on kiertää eri hoitolaitoksissa
sen kanssa, kesto on noin 20 minuuttia. 2018 mulla on Laura Rämän
ja työryhmän kanssa tulossa Helsinkiin ensi-iltaan ”Tankotanssia
olohuoneisiin”, siinä on vähän erikoisempi toteutus. Keväällä
tulee Tampereen Teatteriin ensi-iltaan ”1918 – Teatteri
taistelussa”, siinä oon mukana. Lisäksi mä haluaisin perustaa
kiertävän karaoken! Voisi tilata ennalta suosikkikappaleitaan, ja
sitten kierrettäisi hoitolaitoksissa, sairaaloissa ja työpaikoilla
– voisi laulaa tai ihan vaan kuunnella.”
Virallinen potretti (c) Harri Hinkka |
Osaatko imitoida
ketään? ”Mä oon hyvä kyllä matkimaan ihmisiä, mutta
varsinaisia imitointeja en harrasta. Koulussahan meidän piti
imitoida Jörn Donneria ja vaikka ketä, mä olin kyllä todella
huono, mutta siitähän se hauskuus vasta syntyikin.”
Mikä
sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Xena –
soturinainen! Olihan se melkoinen tapaus silloin kun tuli, sellaista
naista ei ollut aiemmin kuvastossa. Josta tulikin mieleeni, että
mähän haluaisin myös showpainijaksi.”
Jos sinusta
tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi?
”Olisin varmaankin joku Virkkausenkeli, joka tulisi paikalle ja
lohduttaisi. Ehkä luovuttaisi verta ja virkkaisi jonkun lämpimän
peiton.”
Jos voisit viettää
päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kyllä mä heti kokeilisin,
olisiko tankotanssi helpompaa. Kokeilisin voimiani, millaisia
fyysisiä mahdollisuuksia miehenä oleminen antaisi. Muuten tekisin
samoja juttuja kuin tälläkin hetkellä, mutta kokeilisin miltä
tuntuu laulaa miehen äänellä ja juosta tosi tosi pitkälle.”
Jos ihminen menisi
syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit
omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken
kaiken? ”Mä ottaisin kattokruunun, avokadoja ja tankotanssitangon.
Juotavaksi raikasta vettä.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja kuinka korkealle?
”Kartanomallisen rakentaisin! Siellä olisi paljon erilaisia
terasseja, joilla voisi kässehtiä ympäriinsä, katsella ja
vilkutella ihmisille. Siellä voisi pitää kaikenlaisia kestejä!
Mehukestejä, leivoskestejä, kakkukestejä. Se ei olisi liian
korkealla, jotta kaikki pääsisivät sinne. Sinne voisi nostaa ne,
jotka eivät itse jaksaisi kiivetä. Majaan voisi viritellä
musiikkia ja tuikkukynttilöitä. Ehkä sieltä avautuisi näkymä
Pyynikille...” visioi Elisa.
Jos voisit palata
aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon,
minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun ihminen syntyy ja tulee
tietoiseksi itsestään. Omenan ja käärmeen havinoihin. Kuka siellä
on kenen kanssa ja mitä ne oikein tekee. Kiinnostuksesta menisin
sinne katsomaan tilanteen.”
Jos sinun
elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi
sinun roolissasi? ”Mun roolissani voisi periaatteessa olla ihan
kuka vaan. Jos siinä olisi harrasteitani mukana, roolissani olisi
Karoliina Blackburn. Proggiksessa ei varmaankaan olisi selkeää
alkua, keskikohtaa eikä loppua. Siinä olisi paljon sähellystä
ympäriinsä ja hikisiä ihmisiä myöhässä koko ajan. Naurettaisi
paljon ja koko ajan olisi sekasortoinen meininki. Paljon iloa,
välillä joku huutaisi kurkku suorana ja ehkä itkisikin. Tavallaan
vähän kuin lasten tekemä esitys, jossa olisi luuppi, joka ei
päättyisi koskaan vaan alkaisi aina uudelleen. Se voisi myös olla
immersiivinen teatteriesitys, jossa ihmiset voisivat tulla ihanaan
lämpimään puistoon, siellä kasvaisi puissa hedelmiä, siellä
olisi uima-altaita ja suihkulähteitä, ja ihmiset voisivat
osallistua kykyjensä mukaan. Siellä olisi joukossa tää yksi
henkilö, joka välillä roikkuisi liaaneissa, välillä söisi
herkkuja ja koko ajan tekisi innostuneesti jotain, yksin ja yhdessä.
Kaikki olisivat tervetulleita!”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Käyn kotona, jätän sinne jotain kamoja ja menen
siitä Työvikselle katsomaan Tom of Finland-musikaalia.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Kulta
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Hirveys
- Mikä sytyttää
sinut? - Ilo
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Arki
-
Suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä
rakastat? - Laineiden liplatusta
- Mitä ääntä
inhoat? - Talonpurkukoneiden jyrinää
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ajaa lujaa autolla
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Laskuvarjohyppääjä. Onko se ammatti? En
haluaisi lentää lentokonetta.
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Ihanaa, Elsbe!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).