Kuluvan vuoden aikana olen törmännyt useammankin kerran tilanteeseen, jossa tekstiä ei tahdo syntyä sitten millään. Väkisin koneen ääressä istuminen ei auta, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä kirjoittamiseen, ja mitä useampi päivä esityksestä kuluu, sitä vaikeampi on kirjoittaa. Minähän en koskaan tee muistiinpanoja esityksen aikana (no, pari poikkeustakin on, kun olen väliajalla raapustanut ajatuksia pieneen vihkoseen) ja kirjoitustilanteessa tavallaan istutan itseni uudestaan katsomoon ja yritän palauttaa mieleeni, millaisia ajatuksia päässäni esityksen aikana liikkui - jos ylipäätään liikkui mitään! Luonnollisesti tämä onnistuu parhaiten heti seuraavana päivä tai viimeistään parin päivän kuluttua, mutta mitä kauemmas taakse esitys jää, sitä vaikeampaa itse kirjoittaminen on. Jos samalle viikolla osuu useampi esitys (ja usein osuu), on välillä pää täynnä sekavia ajatuksia, joista on hankala napata kiinni.
Joistakin esityksistä teksti syntyy kuin itsestään ja hyvin nopeastikin - helpoiten silloin, kun olen pystynyt liittämään joukkoon omia kokemuksiani esityksen teemaan liittyen tai olen kokenut muuten vain voimakkaita tunteita katsomiskokemuksen aikana (iloa, inhoa, kiukkua, surua). Tämänkaltaisia näytelmiä on onneksi vielä riittänyt, mutta olen huomannut myös sen, että yhä useammin päässäni käy jo alkumetreillä ajatus "Mitä oikein osaan tästä kaikesta kirjoittaa?" Siinä vaiheessa mennään metsään, enkä pysty kunnolla keskittymään itse esitykseen, kun päässäni takoo ajatus siitä, etten yhtään ymmärrä missä mennään. Kaikkeahan ei todellakaan tarvitse aina ymmärtääkään, mutta punaisen langan etsintä vie tolkuttomasti energiaa. Miksei vaan heittäytyisi virran vietäväksi ja katsoisi, minne lopulta päätyy?
Joskus olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta esityksistä, joista en osaisi sanoa yhtään mitään positiivista. Olen lähtenyt pari kertaa väliajalla pois ja mieli on tehnyt lähteä useamminkin, mutta olen jostain syystä sinnitellyt urheasti loppuun asti. Olen siis nähnyt paljon enemmän esityksiä kuin mitä blogini antaa ymmärtää, vuosittain on napsahtanut muutama huti kohdalle ja niistä en ole täällä (jos missään muuallakaan) maininnut sanaakaan.
Entäpä sitten näytelmät, joista olen kyllä tavalla tai toisella pitänyt kovasti, mutta millään en saa ytimestä kiinni? Näin kävi esimerkiksi Teatteri Takomon Glory Days -näytelmän kanssa (teksti ja ohjaus Minna Harjuniemi), jonka näin pari viikkoa sitten. Rakastin jokaista kohtausta ja näyttelijät olivat mainioita kaikki, mutta en vaan saanut minkäänlaista tarttumapintaa teokseen kokonaisuutena. Varsinkin Joanna Haartti oli super ja liikutti minua sukkahoususillaan tepastelevana perheen kuopuksena, joka ei halunnut laittaa kumppareita jalkaan sitten millään. Entäpä taistelevat Olympos-vuoren jumalolennot Afrodite (Haartti) ja Ares (Joonas Heikkinen), ja yt-neuvottelujen kouriin joutuneet paperityömiehet? Etenkin Eric Barco kakkuineen liikutti minua myös.
 |
| Meierin perhe (c) David Kozma |
Viime viikolla taas kävin katsomassa Valtimonteatterissa tositapahtumiin perustuvaa näytelmää Meganin tarina, jossa nuori tyttö tekee itsemurhan nettikiusaamisen takia (käsikirjoitus Tuomas Timonen, ohjaus David Kozma). Järkyttävän surullinen tarina ja tärkeä aihe, toteutus sen sijaan sai aikaan varsin ristiriitaisia fiiliksiä. Tapahtumista suuri osa näytettiin elokuvan muodossa, ja minä kyllä mielelläni teatterissa katsoisin näyttelijöitä ihan livenä lavalla, en seinälle heijastettuna. Toki itsehän saa päättää mitä ja ketä katsoo, ja tässä tapauksessa minua eniten koskettikin surun murtama äiti (Mona Kortelampi) hiljaa kampaamassa jo menehtyneen, ja silti joka solullaan läsnä olevan tyttärensä (Eleonoora Kauhanen) hiuksia. Pidin kovasti myös esityksen äänimaailmasta ja kuulaankauniista laulusta. Roolihenkilöistä suurin osa ärsytti tavattoman paljon käytöksellään ja toisten yli huuto kävi korviin, tämä oli varmaan ihan tarkoituksellistakin jotta katsomossa pysyisi skarppina eikä tapahtunutta voisi mitenkään paeta. Nettikäyttäytymisessä olisi meillä aikuisillakin petrattavaa monessakin mielessä.
Kolmas esimerkkini menee jo syyskuun puoliväliin ja Turun Kaupunginteatteriin, jossa kävimme samana päivänä katsomassa niin Viimeinen laiva-musikaalin kuin draamakomedian Paavo - lentävä turkulainen. Viimeisestä laivasta pidin kovastikin, Paavosta olin valmis lähtemään väliajalla pois... Jäimme kuitenkin katsomaan, ja se kannatti. Näytelmässä pidin kovasti hienosta alusta ja erittäin koskettavasta lopusta, ja Markus Järvenpäästä nuorena Paavona. Olin aiemmin lukenut Karo Hämäläisen Paavo Nurmesta kertovan fiktiivisen "Yksin"-kirjan ja osasin odottaa sitä, että hra Nurmi ei ollut mikään helppo tapaus ihmisenä ja halusi kaikesta suoriutua yksin. Tämä asia tuli hyvin ilmi näytelmässäkin ja se, että Paavo luulee olevansa tavallaan kuolematon. Näytelmässä oli kuitenkin älyttömän paljon sellaista, mistä en pitänyt lainkaan ja sekin tökki, että vanha (120-vuotias...) Paavo oli seniili höppänä, vaikka kuinka roolissa olisi Heikki Nousiainen. Mietin myös koko ajan esityksen aikana, että enkö muka ole koskaan aiemmin ollut Pienellä näyttämöllä katsomassa mitään. En varmasti ole, sillä näyttämö avattiin vasta tänä syksynä. Kiva paikka, jossa taatusti tullaan näkemään monia hienoja näytelmiä jatkossa. Avajaisnäytelmä ei minuun uponnut lainkaan.
Ehkäpä jatkossakin koostan samankaltaisen tekstin esityksistä, joista en enempiä saa irti? "Pakko"-ajatus ei tunnu niskassa yhtään kivalta, tämä bloginpito kun on laajuudestaan huolimatta yhä ja edelleen harrastus ja perustuu vapaaehtoisuuteen.
(Näin Takomon ja Valtimonteatterin esitykset kutsuvieraana, Turun esityksen pressilipulla.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).