Reilu kuukausi
sitten olin Helsingin Kulttuuritalolla katsomassa Rocky Horror
Showta. Kampissa bussia odotellessani laitoin Brad Majorsin roolissa
olleelle Roope Salmiselle kiitosviestin hyvästä showsta. Vaihdoimme
muutamia viestejä ja muistui mieleen, että olin jossain vaiheessa
esittänyt Roopelle haastattelupyynnön. Olin siinä luulossa, että
kiireisellä Roopella oli viestini mennyt kokonaan ohi, mutta hän
oli sen kyllä huomioinut ja esitti idean, että josko tehtäisiin
haastattelu tässä ja nyt hyvin erikoisella tavalla. No, en tiedä onko
tämänkaltainen haastattelumuoto kovinkin yleistä, itselleni se
kuitenkin oli uudenlainen tapa, ja tartuin haasteeseen. Bussimatkan
aikana vedin hatustani muutaman kysymyksen, laitoin ne Roopelle
viestinä ja hän sitten sopivassa rakosessa vastaili niihin
ääniviestillä! Ensimmäisen viestittelysession aikana Roope myös
nappasi itsestään selfien, joka nyt liitetään tähän juttuun
mukaan.
Eli tässäpä
hiukan erikoisella tavalla syntynyt haastattelu kera järkevien ja
ei-niin-järkevien kysymyksien! (Olen laittanut kysymykset siinä
muodossa, jossa ne Roopellekin laitoin.)
No niin Roope!
Muutama esitys takana Rocky Horror Showsta. Mikä fiilis tällä
hetkellä? ”No niin Talle. Fiilis on erittäin tyytyväinen. Meillä
oli tosi vähän aikaa tehdä koko juttu valmiiksi, treeniaika oli
tosi lyhyt ja haastavan siitä teki se, että mulla itselläni oli
samaan aikaan Roope Salminen ja Koirat -yhtyeen keikkoja ja lisäksi
tehtiin EnbuskeSalminenVeitola -talk showta, ja jouduin olemaan
treeneistä aika paljon pois. Kun Brad on melkein joka kohtauksessa,
totta kai se on haasteellista koko työryhmälle. Varsinkin tässä
valossa oon erittäin iloinen, että juttu tuli valmiiksi ja siitä
tuli noin hyvä!”
Mitä tiesit jutusta
ennakkoon? Oletko nähnyt leffaa ja jos niin millaisen vaikutuksen
teki ekalla katsomalla? ”En ollut nähnyt leffaa, mutta olin nähnyt
lapsena tän musikaalin, ehkä Seinäjoella jos muistan oikein. Joo.
Silloin skidinä se teki muhun hyvän vaikutuksen, tietenkään en
tajunnut silloin sitä alatekstiä - otin sen vaan jännittävänä
kauhumusikaalina, jossa oli hassuja hahmoja ja hyviä biisejä. Nyt
aikuisena se alatekstikin on valjennut.”
Miten päädyit
Rocky Horror Showhun mukaan? Oliko koe-esiintymiset vai tulitko
kutsutuksi? ”Päädyin mukaan niin, että jutun ohjaaja Sami
Saikkonen soitti mulle ja kysyi, että haluanko Bradin rooliin. Vasta
sen jälkeen, kun olin jo suostunut ja nimet oli paperissa, hän
kysyi multa, että ”Ai niin Roope, osaathan sä kai laulaa?” Mä
olin hänen mielestään oikeanlainen tyyppi.”
Tunsitko muita
tyyppejä aiemmin? ”Mä tiesin suurimman osan työryhmästä
jostain yhteydestä aikaisemmin jo, mutta hyviä ystäviäni ei ollut
joukossa mukana. On ollut kyllä ilo tutustua uusiin tyyppeihin ja on
tosi arvokasta, että työryhmästä saa myös uusia ystäviä.”
Kuvan nappasi Roope itse
Mikä oli
haastavinta omassa roolissasi? ”Omassa roolissani haastavinta oli
varmaan tyylilajin löytäminen. Toi on kuitenkin sellainen
musikaali, joka syttyy eloon vasta yleisön tullessa paikalle ja
kaikki puhaltaa yhteen hiileen. Meillä oli hirveän erilaisia
työtapoja tehdä työryhmän sisällä, ja ohjaaja itsekin oli
lavalla. Sai aika paljon itsekseen ratkoa asioita, ja meillä oli
aika vähän treenejä, ja kaikkien koreografioiden ja teknisten
juttujen haltuunsaaminen oli aika haastava prosessi. Toi oli kyllä
aika vaikea musikaali tehdä noin lyhyessä ajassa!”
Ootko kuinka usein
kekkuloinut korkkarit jalassa lavalla? Kuinka pitkä mahdat olla
korkkarit jalassa? ”Mä en oo ihan varma siitä, että kuinka monen
sentin korot noi on, mutta mä oon 191cm ilman kenkiä. Toivon
ainakin, että pääsisin lähelle sitä kahta metriä korkkareiden
kanssa, kuten Eino Heiskanen. En oo koskaan aikaisemmin käyttänyt
korkkareita, en siviilissä enkä myöskään lavalla. Se oli kyllä
kans iso haaste!”
Ootteko varautuneet
siihen, että kansa vaatii lisäesityksiä ja uusille paikkakunnille,
vai oliko nämä ehdottomasti tässä? ”Ei olla varauduttu sen
ihmeemmin lisäesityksiin. Mä kyllä uskon, että nää on mun
osaltani tässä. Himoitsen jo tehdä kaikkea muutakin. Ne ketkä on
mun uraani seuranneet, tietää että mä tykkään tehdä
kaikennäköistä. Tää on hieno proggis ja tätä on tosi ilo
esittää ja mun mielestä tää pitää lopettaa huipulla. Sen sanon
jo nyt, että mulla on keväällä yksi näytös, johon mä en pääse
eli Bradin roolin tekee silloin joku toinen mua tuuraten. Voi olla,
että show jatkaa elämäänsä ilman mua vielä muissakin
kaupungeissa, saa nähdä.”
Näyttikö Jorma
takahuoneessa tanssikuvioita? (huom. Jorma Uotinen oli kertojana
näkemässäni esityksessä.) ”Mä en uskaltanut Jormalle
takahuoneessa sanoa mitään muuta kuin että on erittäin suuri ilo,
että hän on mukana ja on suuri kunnia tavata hänet ja olla samalla
lavalla. Tästä mulla onkin hauska anekdootti, jonka kerron sulle
seuraavassa ääniviestissä...”
”Siinä näytöksen
alussa kun Bradin ja Janetin eka biisi ”Dammit Janet” loppui ja
me istutaan autoon ja pussataan, tuli ihan himmeet aplodit! Jengi
kirkuu ja huutaa! Mä aattelin ”Jumalauta, nyt meni kyl hyvin ja
jengi näköjään diggaa! Tulipas tanssittua ja laulettua hienosti.”
Sitten huomasin, että Jorma Uotinen oli kävellyt viimeisten tahtien
aikana lavalle ja jengi hurrasi sille. Siinä tuli meikäläiselle
sellainen pieni ”reality check”. Maailma kertoi minulle, että
”Roope Salminen, sinä et ole ainakaan vielä yhtään mitään ja
et tule koskaan olemaankaan, jos olet Jorman kanssa samaan aikaan
lavalla – ja se on kyllä ihan oikein!”
Mitä ihmettä sä
meinaat seuraavaksi tehdä? Sä oot ottanut jo kaikki foorumit
hienosti haltuun. Telkat ja improt ja omat teatterit ja bändit ja
leffat ja nyt musikaalit… ”Ei mulla ole mitään erityistä
suunnitelmaa silleen, että mitä tässä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Ehkä se tärkein juttu on se, että mä itse tiedostan, ettei nää
hommat jatku ikuisesti. Tässä on nyt hetken aikaa saanut painaa,
mutta koko ajan sitä tavallaan varautuu siihen, että eiköhän tää
hype kohta lakkaa. Keskityn tekemään nää hommat niin hyvin kuin
pystyn ja voin, mutta mulle ei oo mikään ongelma mennä takaisin
päivätöihin tai vastaavaa. Kuka tietää mitä teen seuraavaksi,
ehkä meen pesulaan töihin tai perustan jonkun kebabmestan tai ihan
mitä vaan.”
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi/elämäsi varrella saanut? ”Tärkein
oppi on tullut ihan kantapään kautta ja se menee niin, että
lahjakkuus yksin ei riitä hirveen tyydyttävään elämään,
ainakaan mun kohdalla. Mä tunnen tosi paljon mua huomattavasti
lahjakkaampia ihmisiä, jotka ei osaa esimerkiksi verkostoitua tai
perustaa itse omia ryhmiä tai taistella tietään näkyviin – eikä
he välttämättä sitä edes halua. Se, että on ihmisten
tietoisuudessa, on osa sitä duunia, jos haluaa tehdä esimerkiksi
telkkaa tai musaa. Silloin alan ihmisten pitää susta jotain kuulla.
En tarkoita sitä, että pitäisi pyrkiä julkisuuteen, siitä voi
olla hyötyä tai siitä voi olla haittaa. Alan ihmisten pitäisi
vähintään tietää, että tämmöinen tyyppi on olemassa ja sitä
voi castata juttuihin. No, tietyissä piireissä ollaan aika ankaria
sen suhteen, että itteensä ei saisi ns. huorata tuolla, vaan
pitäisi luottaa siihen, että joku tulee katsomaan jonkun
independent-jutun ja bongaa sieltä, ja sitten vähän pitkin hampain
mennä koekuvauksiin… mutta jos on tehnyt yhden kaupallisen jutun,
ei välttämättä ihan kehtaa. Mä uskon, että sellainen johtaa
loppujenlopuksi aika tylsään ja ahdistuneeseen työtilanteeseen.”
Ketkä on sun
”esikuvia”, seuraatko jonkun tietyn hommia erityisen tarkkaan?
”En seuraa kenenkään tekemisiä erityisen tarkasti, mutta
suomalaisista ihmisistä mun esikuvani on varmaankin Mikko
Leppilampi, joka on erinomainen näyttelijä ja by far Suomen paras
juontaja.”
Jos oikein
fantasioidaan, niin kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä
olisi biisi? ”Mulla ei oo mitään sellaista tarvetta ollut, että
voi vitsi kun pääsis Laura Voutilaisen kanssa vetämään Hopeisen
kuun tai vastaavaa. Mä haluaisin ehkä tehdä uutta musaa Robinin
tai Sannin kaa, siitä tulis salee hyvä biisi!”
Jos Roope Salmisesta
ja Koirista tehtäisi elokuva, kuka esittäisi sua? ”Tulevassa
leffassa mua esittäisi toivottavasti joku sellainen, joka ei oo
vielä syntynyt. Mä en usko, että mun elämässäni on mitään
elokuvan arvoista vielä pitkään pitkään aikaan. Ehkä sitten
vanhoilla päivillä...”
Jos ihmiset menisi
talviunille näihin aikoihin ja heräisi keväällä, mitä ottaisit
viihdykkeeksi talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken
kaiken? ”Mä en tarvis talvipesään mitään muuta kuin luurin ja
netin, se on kyllä vähän huijausta, koska netistä löytyy sitten
kaikki. Luulen, että voisin elää ihan onnellisena, jos saisin
kännykän ja aina välillä ruokaa ja mennä aina välillä
nukkumaan. On se kyllä vähän sairasta jatkuvasti räplätä tätä
laitetta, pitäs koittaa vähän päästää irti. Mut en mä tällä
ketään satuta, paitsi ehkä niitä jotka joutuu seuraan mua
somessa. Mä oisin kyllä varmaan aika ahkera somettaja siellä
talvipesässäkin! Sieltä ei olis varmaan kauheesti kerrottavaa,
mutta kertoisin silti kaikista mahdollisista asioista.”
Mitä terveisiä
haluaisit lähettää blogin lukijoille? ”Lukekaa ja jakakaa näitä
blogeja, se on tärkeetä! Ei tarvi tätä haastista jakaa mut
jakakaa joku muu hyvä.” :)
Näin tarinoi
Roope, joka sopivasti onkin sitten ensi kevään Putouksen uusi
juontaja. Putouksen suorasta lähetyksestä johtuen Roopea ei nähdä
Turun Rocky Horror Showssa 4.2. , Bradin roolissa nähdään silloin
Jussi Mikkola (ei huono vaihtoehto sekään).
Noitavaino / Teatteri Takomo ja Klockriketeatern (yhteistyössä)
Ensi-ilta 14.10. 2016 Teatteri Takomossa, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)
Teksti Työryhmä
Ohjaus Akse Pettersson
Musiikki Matti Raita
Tila-ja valosuunnittelu Mikko Hynninen
Pukusuunnittelu Paula Koivunen
Lavalla : Carl Alm, Marc Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki, Matti Raita, Jukka Ruotsalainen ja Eeva Soivio
Tämä loppuvuosi tuntuu olevan minulle aina jotenkin raskasta aikaa. Ei jaksaisi tehdä yhtään mitään ylimääräistä (eli kävisi vain töissä ja muuten oleilisi kotona) eikä varsinkaan matkustaa räntäsateessa toiselle paikkakunnalle katsomaan esitystä, jonka aikana tai jonka jälkeen joutuisi ehkä käyttämään aivojaan enemmän. Janosin tälläkin viikolla "aivot narikkaan"-tyylistä hupailua, mutta kalenterissa luki Noitavaino. Olin jo kertaalleen siirtänyt katsomisajankohtaa työaikasählinkieni vuoksi ja myönnettävä on, että jouduin pitkään miettimään, jaksanko minä oikeasti lähteä esitystä katsomaan. Takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että esityskertoja olisi vain muutama jäljellä ja jotenkin vain tuntui siltä, että tämä minun pitää nähdä, vaikka miten lähtö tuntuisi työläältä.
(c) Laura Karén
Näin muutama päivä esityksen jälkeen olen hyvin tyytyväinen itseeni siitä syystä, että luotin jälleen kerran vaistooni. Noitavaino totisesti oli ja on näkemisen arvoinen juttu (esityskertoja on pari jäljellä, jos joku vielä suunnittelee menevänsä). Itse esitys on työryhmän yhdessä valmistama ja koostuu "yhteisöllisistä leikeistä" - ja leikithän eivät aina ole kaikkien osalta kovinkaan hauskoja. Aluksi tunnelma oli hyvin lempeä ja leppoisa, yleisö saapui saliin saippuakuplien saattelemana. Oli jotenkin sellainen fiilis, että tässä nyt kellutaan jonkinsorttisessa makean hyvyyden kuplassa, joka kohta poksahtaa. Mielessäni kävi myös The Outsider-esityksestä tuttu lause "Se, joka puhaltaa saippuakuplia, ei voi olla paha".
Minä menin jostain syystä istumaan nurkkaan. Alkuvaiheessa tuntui siltä, että istun siellä jotenkin korkeammalla kuin muut ja minulla on paremmat näkymät kaikkialle, kun kukaan ei ollut päineen suoraan edessäni. Väliajalla bongasin takanani istuneen tutun ja naureskelin, että "olen täällä nurkassa häpeämässä". Naureskelut loppuivat kyllä osaltani aika lyhyeen kun päähäni hiipi salakavalasti ajatus, että minä en suinkaan itse mennyt nurkkaan - minuthan tarkoituksella laitettiin sinne (joka ei siis pitänyt paikkaansa, itse penkkini valitsin) ja juurikin häpeämään. Mieti siellä käytöstäsi kunnolla! Teatterissa melkeinpä parasta on useinkin se tunne, kun katsojan pään yläpuolelle voisi hahmotella lukuisan määrän huuto-ja kysymysmerkkejä esityksen päätyttyä, ja niihin sitten kukin itsekseen lähtisi miettimään vastauksia ja syitä. Minä en pitänyt niistä ajatuksista, joita mieleeni heräsi enkä pitänyt siitä ihmisestä, joka kotona minua peilistä takaisin tuijotti, vakavana.
Esityksessä on paljon hauskoja kohtauksia, jotka kyllä pistivät suupieliä hymyyn överiydessään. Kohtauksissa kuitenkin mennään myös tietyn rajan yli, jolloin nauru hiljalleen hyytyy ja alkaa väkisinkin miettimään, mille ja kenelle tässä nyt oikeastaan naureskellaankaan. On helppo nauraa esimerkiksi Niina Hosiasluoman yllättävälle raivokohtaukselle ja hetken päästä miettiä, että tuolta minäkin varmaan näytin ja kuulostin silloin kerran, kun pahoitin yhden jos toisenkin mielen. Se pistää mielen vakavaksi ja mietteliääksi.
Minähän olin liikkeellä tapojeni mukaisesti yksin, ja vaikutti siltä, että kaikille muilla oli seuraa. Tunsin itseni koko ajan jotenkin ulkopuoliseksi, vaikka olin yksi kokonaisuudesta - katsomosta. Siellä turvallisesti yksi muiden joukossa enkä millään tavalla joukosta erottuen. Vaan jos olisikin "leikitty sellaista leikkiä, että kuka on sitä mieltä että" oikeasti ja olisin ollut ainoa, joka ajattelee eri tavalla muiden katsojien kanssa? Olisinko nostanut käteni ylös muiden kanssa ihan vain siksi, että olisin ollut "samaa pataa", vaikka oikeasti olisin ollut täysin toista mieltä? Että jos et ole tuon asian puolella täysin, olet väistämättä sitten asiaa vastaan. Muita vaihtoehtoja ei ole - se on joko-tai. Miten helppoa on perustaa erilaisia kuppikuntia, jossa ollaan vain ja ainoastaan tätä mieltä ja muilla ei ole rinkiin mitään asiaa!
Ja siellä sitä kuitenkin istuttiin 2,5h sulassa sovussa teatterin taikapölyn leijaillessa ilmassa. Joukko tavallisianormaaleita ihmisiä.
Aaaaaah, seuraavaksi haluan nähdä jotain toisenlaista. Noitavainon näkeminen oli tärkeää, hyvin tärkeää, vaikka peiliin katsominen välillä tekeekin häijyä.
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)
Petrus Kähkösen
tapasin marraskuun alussa 2016 Bar Siltasessa, joka sijaitsee lähellä
Leipätehdasta, jossa HKT harjoittelee parhaillaan tulevan kevään
Kirka-musikaalia.
Vuonna 1987
syntynyt Petrus on horoskoopiltaan jousimies ja syntynyt hiukan ennen
joulua. ”Mulle sanottiin aina syntymäpäivänä, että ”muistetaan
sua sitten jouluna”. Tää on mulle herkkä paikka. Lapsena sain
synttärilahjaksi vanhemmiltani usein VHS-kasetin tai vastaavan, kun
taas siskoni sai esimerkiksi stereot. Ärähdin tästä (ihan
huumorimielessä kylläkin) muutama vuosi sitten ja huomautin
vanhemmilleni, ettei ole mun syy että rupesivat maaliskuussa hommiin
ja että synttäripäivä on henkilökohtainen juhla ja joulu on
kaikilla. Kauhea kriisin paikka… No, niille tuli aika paha mieli
tästä ”avautumisestani” ja kysyivät sitten, mitä haluaisin
lahjaksi. Heitin läpällä, että Ipadin ja lumilaudan. Ja sain
sitten ne, ja aattelin että tää on kyllä vähän liikaa ja mulle
tuli paha mieli”, Petrus avautuu heti alkuun traumaattisista
lahjakokemuksistaan, pilke silmäkulmassa tosin.
Mistä olet
kotoisin? ”Helsingistä! Ekat kaksi vuotta asuin Stadin puolella ja
sitten perhe muutti Vantaalle, minä luonnollisesti siinä mukana.
Kymmenisen vuotta tuli asuttua Vantaalla ja koulun takia muutimme
takaisin Helsinkiin, koska menin yläasteelle Kruunuhakaan, jonne
vanhempani mut halusivat. Siskoni oli niihin aikoihin jo Kallion
lukiossa, ja muuton vuoksi hänenkin matkustamisensa kouluun ja
takaisin helpottui huomattavasti. Siitä lähtien oon asunut
Stadissa, tosin Lahdessa asuin opiskeluaikoinani puolitoista vuotta.”
Petrus tykkää talvesta (c) Teatterikärpänen
Mitä harrastat?
”Tässä kohtaa tuntee itsensä aina tosi huonoksi, kun mä en
oikein harrasta mitään! Mä yritän käydä laskettelemassa, mutta
viime talvena en käynyt kertaakaan. No, voisi sanoa, että mä
harrastan ruokaa ja hyviä elokuvia. Ehkäpä videotuotanto on mulle
harrastus!”
Tästä "harrastuksesta" hyvinä esimerkkeinä voi käydä vilkaisemassa seuraavat videot :
Osaatko soittaa
jotain soitinta? ”Kyllä vaan. Selloa soitin 12-13 vuotta, aloitin
4-vuotiaana. Vastapainoksi pelkälle sellolle aloin soittaa myös
pianoa, tunneilla kävin pari vuotta mutta soittelin vain itsekseni.
Sit mä soitin kitaraa ja kävin bassotunneillakin. Toiseksi vahvin
soitin mulla on rummut. Kari Heiskasen ohjaamassa Hamletissahan mä
soitin rumpuja, ja Studio Pasilassa pyörineessä Striking 12-jutussa
myös (siinä oli pianisti, viulisti ja rumpali). Kitaraakin oon
jossakin soittanut, muistaisi vaan missä… Hamletissa soitin kyllä
kitaraakin ja selloa.”
Mitkä ovat omasta
mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä?
”Mä oon tasavahva tekijä siinä mielessä, että mulla on
vahvuusalueita useampikin kuin yksi. Oon ollut kiitollinen siitä,
että HKT on antanut mulle mahdollisuuden ja oon päässyt
kokeilemaan muutakin kuin musiikkiteatteria. Musateatterin kautta mä
aikoinaan tänne tulin. Puheteatterissa oon osoittanut pärjääväni
myös, ja lisäksi sitten laulu-ja soittotaito. Mua on aina
”haukuttu” jokapaikan höyläksi, enkä osaa oikein vastata, mikä
olisi mun suurin vahvuuteni. Ehkä laulu.”
Mikä on bileissä
ja muissa kekkereissä bravuurisi? ”Hah hah! Mä rupean varmaan
kertomaan entistä kovempaan ääneen vitsejä ja ylipäätään
vitsailemaan. Jokaisesta asiasta pitää vääntää huumoria ja
jossain vaiheessa huomaa, ettei jengiä kauheasti enää naurata ne
jutut. ”Eiköhän oo sitten mun tästä aika lähteä
kotiin...””Petrus nauraa.
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Taikuus ja etenkin
lähitaikatemput! Korttitemppuja ja vastaavaa. Teen tällä hetkellä
yhden taikurin kanssa yhteistyötä ja oon tehnyt hänelle videoita.
Taikuus on kyllä hienoa, ja akrobatia myös.”
Mikä on ollut
isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Siinä
Striking 12-jutussa tuli tehtyä kyllä eniten töitä, jotta koko
juttu ylipäätään onnistui. Lämmitin ensin vanhan soittotaitoni
rummut ja opettelin soittamaan niin, ettei kaikki energia menisi
soittamiseen. Pointti kun oli se, että samaan aikaan piti näytellä
kun soitti, eli soittamisen piti tapahtua automaattisesti ettei
näyttelisi aina iskujen mukaan. Me aloitettiin harjoitukset 11kk
ennen ensi-iltaa, jotta kaikki menisi varmasti lihasmuistiin. Tuo oli
työläin ja isoin haaste, mutta esimerkiksi Shrek on ollut taas
toisella tavalla iso haaste. Mä loin itselleni ennalta paljon
odotuksia sen suhteen, millaisen roolin mä haluan tehdä ja mitä
haluan yleisön kokevan sen kautta. Se on kai se ”pääroolin
kirous”, eli kun eka päärooli napsahtaa kohdalle, jotenkin sitä
kai haluaa tunkea siihen ihan kaiken mahdollisen ja ottaa kaiken
roolista irti. Onneksi mun ympärilläni on niin paljon loistavia
kollegoja ja ns. vanhan liiton tyyppejä, heiltä oon pystynyt
kysymään ihan kaikesta ja keskustelemaan, miten joku kohtaus
kannattaisi tehdä.”
Onko suvussasi
muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Koko
perheeni oikeastaan. Mutsi ja faija oli oopperalaulajia - faija oli
laulunopettajana pidemmän aikaan Sibelius-Akatemiassa kuten
mutsikin, joka oli lisäksi lauluosaston johtajana siellä. Mutsi on
Sibelius-Akatemiassa edelleenkin lehtorina ja siskoni opiskeli
kanttoriksi kirkkomusiikinosastolta. Hän toimii kanttorina ja
musiikkijärjestäjänä Oopperalla. Nyt näyttää siltä, että
valitettavasti broidinikin haluaa kovasti taidepuolelle, vaikka
jossain vaiheessa hänestä piti tulla kirurgi. ”Hyvä! Pidä toi!”
hehkutin sille aina. Teatteri alkoikin sitten kiinnostamaan. No,
mikäs siinä. Jos joku olisi mulle nuorempana sanonut, ettet kyllä
ikinä sitten valitse teatteria, olisin varmaan näyttänyt sille
keskisormea. ”Et kerro mulle miten mä elän mun elämää!””
Mikä sinut sai
kiinnostumaan teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Sen
enempiä pohjustamatta se taisi mennä niin, että mä en pärjännyt
hyvin koulussa. Olin laiska ja huono oppimaan asioita lukemalla.
Kymppiluokan jälkeen mä menin Sibelius-lukioon ja 1,5 vuoden
jälkeen tajusin siellä, etten tule koskaan pääsemään
ylioppilaaksi. Kaikki oli mulle yhtä rämpimistä ja olin muita
jäljessä kaikissa aineissa. Eräs musikaalihörhö nimeltään
Samuel Harjanne (tunsin hänet yläasteajoilta jo, ja vanhempamme
ovat perhetuttuja) tuli kuvioihin mukaan, hän oli siihen aikaan
Kallion lukiossa ja hänellä oli oma nuorten
musiikkiteatteriyhdistys, jossa oli pelkästään nuoria amatöörejä,
jotka halusi tehdä hirveästä kaikenlaista. Samuel tuli käymään
Sibelius-lukiossa ja kertoi tulevasta proggiksesta, johon
tarvittaisiin lisää poikia. Hän laulatti meitä ensin ja kysyi
sitten, kiinnostaisiko mua tulla mukaan. Olin ollut lapsirooleissa
mutsin ja faijan tuottamissa oopperoissa, mutta äänenmurroksen
jälkeen en ollut laulanut moneen vuoteen lavalla. Tuli taas se
fiilis, miten kivaa ja hienoa teatterintekeminen on, ja sehän on
myös joukkuepeliä. Siitä harrastajaproggiksesta se lähti, ja
Samuel pyysi mukaan seuraavaankin, ja sitä seuraava Samuelin juttu
olikin jo ammattilaisproggis, eli Aleksanterin teatterissa pyörinyt
”Altar Boyz” vuonna 2008. Kuulin siellä käytäväpuheena HKT:n
aukkareista ”Spring Awakening”-musikaaliin liittyen ja olin
nähnyt sen viikkoa aiemmin Broadwaylla. Ajattelin heti, että vitsit
miten siistiä ja pakko päästä hakemaan mukaan. Opiskelin niihin
aikoihin Lahden Ammattikorkeakoulussa musiikkiteatterilinjalla. Sain
jostain kaivettua tuottajan numeron ja soitin hänelle. Olin
listannut valmiiksi hyviä pointteja itsestäni ja tyyppi ei ehtinyt
edes kunnolla vastaamaan, kun mä jo papatin puhelimeen ”Moi mä
oon Petrus mä oon syntynyt ´87 mä osaan soittaa selloa mä oon
näytellyt siinäjasiinäjasiinä mä oon tällä hetkellä Lahdessa
ja mä haluaisin hirveästi tulla teille auditioniin voinko tulla?”
Sain myöntävän vastauksen ja ilmoituksen siitä, että aukkarit
olisi seuraavana päivänä ja muut olivat saaneet nuotit jo kaksi
viikkoa aiemmin. Sain haettua nuotit samana iltana ja opettelin koko
yön paria biisiä. Menin auditioniin, sain paikan ja siitä lähtien
oon ollut HKT:llä, eli vuodesta 2009.”
”Lahden Mutella
mä aloitin syksyllä 2007 ja samaan aikaan menin mukaan Altar
Boyziin, eli syksyllä en ollut koulussa juuri lainkaan. Sain sillä
proggiksella kaikki laulu-ja tanssitunnit hyväksytyksi. Altar Boyzin
jälkeen oli haut seuraavaan juttuun ja taas olin vain pari kuukautta
koulussa siinä välissä, ja seuraavana syksynä sama meininki.
Opettajat kyrsiintyi muhun kunnolla. Anteeksi! Päätin sitten, että
jätän koulun kesken, koska töitä alkoi olla Helsingissä
jatkuvasti eikä touhussa ollut oikein järkeä.”
Olitko lapsena
koulun joulujuhlissa tai vastaavissa esiintymässä? ”Joo,
ala-asteella mä jouduin esiintymään. Ajattelin, etten ole ainakaan
kauhean kovassa suosiossa kun tuonne lavalle nyt menen. Mua hävetti
esiintyminen silloin. Opettajat halusi mut lavalle, koska olin
musiikissa muita edellä, soittanut selloa nelivuotiaasta ja niin
edelleen. Mä jouduin soittamaan mm. aamunavauksia sellolla ja
joulujuhlanäytelmissä mut haluttiin lavalle, sain siellä onneksi
soittaa omasta pyynnöstäni rumpuja enkä näytellä. En ole
muistaakseni joutunut esittämään kiveä tai puuta koulun
näytelmissä. Lavadebyyttinihän mä tein 6-vuotiaana isäni
tuottamassa Pikku Taikahuilussa, joka on lapsille tehty versio
Taikahuilusta. Olin lopussa Pikku Papageno, joka juoksi kulisseista
kokovihreässä asussa paikalle. Siitä tämä kokovihreä kauteni
sai alkunsa, heheh! Pitäiskö alkaa mainostaa itseään
”Kokovihreässä jo vuodesta 1993!””
"Se alkoi ala-asteelta..."
Muita opintojasi?
”Mutelta en siis valmistunut koskaan. Samuelin kanssa vuokrattiin
kesällä 2010 Brooklynista New Yorkista asunto pariksi kuukaudeksi
ja käytiin viikottain David Brunetti-nimisellä esiintymiscoachilla,
hän vetää ”Acting Songs”-kursseja. Hän sanoi heti ekalla
tunnilla, ettei aio opettaa meille laulutekniikkaa lainkaan, vaan
että hänen tehtävänään on saada meidät esittämään laulut
niin, ettei katsoja tajua kyseessä olevan laulun. Sitä me
opeteltiin kaksi kuukautta ja täytyy sanoa, että sen kesän jälkeen
urani lähti nousukiitoon. Aloimme syksyllä harjoittelemaan
Wicked-musikaalia ja tuo reissu avasi silmäni siitä, että
näytteleminen ei ole mitään ydinfysiikkaa. Se on ymmärtämistä
ja niiden asioiden välittämistä katsojille, mitä mun hahmoni
haluaa. Mä koin ikään kuin valaistumisen, mä tajusin vihdoin mitä
ja miten mun pitää tehdä. Viimeisen kolmen vuoden aikana
teatterilla on käynyt myös pari estill-laulutekniikan opettajaa
Englannista, ja heidän avullaan olen kokenut toisenlaisen
valaistumisen. Oon halunnut pitkään laulaa erityylisiä kappaleita,
en vain ole tiennyt miten laulaa tietynkorkuisia nuotteja tai miten
jaksan laulaa biisit loppuun asti. Näiden herrojen avulla mä löysin
oikean tavan kehittyä, sitä ennen tuntui että olin lauluteknisesti
polkenut paikallani.”
Miten päädyit
dubbaushommiin eli ääninäyttelijäksi? ”Menin tuurauskeikalle
2006, mua oli suositeltu sarjan ohjaajalle ja sitä kautta sain lisää
töitä dubbaajana ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin teen yhä samoja
hommia viikottain, helposti 6-7 tuntia viikossa. Päivittäin käyn
joko ennen treenejä tai treenien välissä, riippuu vähän siitä
onko mulla illalla esitys. Juuri tuli ensi-iltaan Trolls-leffa, teen
siinä pääroolin (alkuperäisversiossa roolin tekee Justin
Timberlake). Se oli kyllä siisti rooli, sillä se oli niin
musapainotteinen ja pääsi vetämään hyviä biisejä.”
Mitä tekisit jos
et olisi tällä alalla? Onko sinulla ollut taskussasi suunnitelmaa
B? ”Yläasteen aikoina mä halusin kovasti musamaikaksi. Lukiossa
sekin sitten valkeni, että siihen hommaan vaaditaan
ylioppilastodistus ja tajusin, että turha haaveilla opettajuudesta
sen enempää. Nyt jos pitäisi vaihtaa ammattia, en osaa kyllä
sanoa mitä tekisin. Lähtisin varmaankin pelastamaan delfiineitä
jonnekin. Joskus oon miettinyt, että lopetan nämä hommat ja lähden
jotenkin auttamaan maailmaa, maapalloa, eläimiä ja ihmisiä.”
Miksi olet
näyttelijä? Vai millä tittelillä sinua voi kutsua? ”Kyllä mua
näyttelijäksi voi kutsua, muutama vuosi sitten sain Suomen
Näyttelijäliiton kautta näyttelijän pätevyyden. Sitä ennen
sanoin olevani esiintyjä. Jaa miksi olen näyttelijä? Mun mielestä
se on hirveän kivaa, antoisaa, jatkuvasti haastavaa ja monipuolista.
Periaatteessa siihen ei voi kyllästyä ja pitää muistaa se, että
koko ajan voi kehittyä, kunhan antaa itselleen siihen mahdollisuuden
eikä jää junnaamaan paikoilleen. Luulen, että liukuhihnahommat
alkaisivat ahdistaa mua.”
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se
on tullut? ”Esko Roine sanoi mulle ”Kuuntele! Kaikki hommat
hoituu!” Lyhyt ja ytimekäs neuvo, mutta sen tajuamiseen meni
varmaan pari-kolme vuotta, että miten sen saavuttaa ja mitä sillä
saavuttaa. Kuuntelemisesta ne impulssit tulee.”
Onko sinulla
mahdollisesti omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai
arvostat? ”Kyllä vaan. Kaskilahden Risto on mulle tietyllä
tavalla mentori. Hamletia tehdessä mulla vahvistui Salmisen Eskon ja
Eero Ahon tietynlainen väkevyys näyttelijänä, olin ihaillut heitä
jo paljon aiemmin. Eero Aho etenkin on jännä tapaus, se tietää
tasan tarkkaan mitä se näyttämöllä tekee ja hänestä hehkuu
samanaikaisesti rauha, tietynlainen pelottavuus ja mystisyys. Mulle
Leppäsen Tuukka ja Timosen Antti on olleet vähän niin kuin
isoveljiä teatterissa, heidän kanssaan olen bondannut ja heihin
olen aina voinut tukeutua kysymällä niin teatterin käytännöistä
kuin myös koko elämästä. Turvapilarit! Antti Langia katson myös
kovasti ylöspäin, oli kyllä pelottavin paikka ikinä olla Antin
understudyna ”Miten menestyä vaivatta
liike-elämässä”-musikaalissa! Antti on todella tarkka ja kova,
ja opin sen prosessin aikana todella paljon vain seuraamalla hänen
tekemisiään. Teatterin puolelta nää edellämainitsemani on mun
esikuvia, ja muulta alalta sitten Robbie Williams! Ainut jota fanitan
täysillä! En oo nähnyt häntä koskaan livenä.”
"Robbie Ratinalla kesällä 2017, hmmmmm!" Toivo herää.
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Hirveän monessa paikassa en ole
ollut : Aleksanterin teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterin eri
lavoilla, Lahden Kaupunginteatterissa (Mute-aikojen
Fame-musikaalissa) ja Lahdessa Vaahterasalissa (Suomen
Musiikkiteatteriensemblen RENT-musikaali 2011).”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Järjestystä en osaa
sanoa, mutta kyllä tämä Shrekin rooli menee aika korkealle, sit
Spring Awakeningin Moritz ja RENT:in Roger. RENT on muuten
ensimmäinen musikaali ikinä, johon olin tutustunut musiikillisesti.
Proggiksista Striking 12 oli hirveän henkilökohtainen, koska
Samuelin kanssa me ehdotettiin sitä ohjelmistoon ja ehdotettiin
ohjaajaa, ja HKT päätti tuottaa sen ja saatiin olla mukana koko
tuotantoprosessissa ja mm. mukana auditionissa etsimässä meille
viulistia. Porukkana toissakesäinen Mustion Kesäteatterin
”Kokkisoppa” täytyy mainita myös. Mulla oli niihin aikoihin
elämässä vähän vaikeata henkilökohtaisella puolella ja siitä
Kokkisopan jengistä tuli mulle tosi tärkeä, kun koko kesä tuli
vietettyä heidän kanssaan. Siitä tuli tavallaan mulle toinen
perhe.”
Entäs se
Kummitusjuna? ”No niin! Kummitusjuna menee ehdottomasti tähän
porukkaan myös. Se oli niin sekopäinen juttu se koko prosessi ja
juuri siksi niin mahtavaa. Kaikilla oli vahva luotto siihen, että
kyllä tästä hyvä tulee ja me tehtiin sitä koko ajan hyvällä
meiningillä. Oli siellä kyllä ihme pyllyilyä välillä
tekovaiheessa, mutta hienohan siitä tuli, niin kuin alunperin
uskottiinkin.”
Kuka olisi
unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida ja valita
maailmasta ihan kenet tahansa? ”Ekana lähdin tietysti miettimään
jotain maailmanluokan tähteä, mutta olisko se sitten niin siistiä
kuitenkaan? Kyllä mä Antti Langin kanssa haluaisin näytellä
oikein kunnolla, vielä ei olla päästy tekemään niin. Mä oon
ollut vain Antin understudyna… Meillä olisi tosi hauskaa yhdessä!”
Kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton? ”No Robbie Williamsin kanssa tietysti
laulaisin ”I will talk and Hollywood will listen”. Tai en
sittenkään, se laulaisi mut niiiin suohon.”
Miten sinä
määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes
määritellä? Vai haluatko edes määritellä? ”Njooo, toi oli
kyllä mielestäni hyvä jatkokysymys, että haluaako sitä edes
määritellä. Mun mielestäni mulle katsojana teatterin taikaa on
se, että se saa mut unohtamaan itseni ja vain seuraamaan esitystä.
Teatterin taika irrottaa arjesta ja tuo mielestäni tiettyjä asioita
vahvemmin pintaan kuin esimerkiksi elokuva. Mun mielestäni teatteri
voi osua niin paljon syvemmälle ja niin paljon kipeämpään tai
onnellisempaan paikkaan kuin elokuva. Teatterilla on taika avata
ihmisiä, parhaimmillaan. Teatterissa on siistiä myös se, että
joku tulee lavalle, laittaa tuolin keskelle ja sanoo, että en
olekaan koskaan käynyt Buckinghamin palatsissa. Ja yhtäkkiä kaikki
ollaan siellä! Me luodaan lavasteet ympärille, vaikka siinä ei
olisi mitään muuta kuin tuoli. Teatterin taikaa on siinä, että
yleisö tajuaa ilman selityksiä nämä pelisäännöt.”
Mitkä asiat
inspiroivat sinua? ”Positiivisuus, kunnianhimo, kokeilunhalu,
positiivinen hulluus – ja suklaa! Ja suklaan kanssa punaviini.”
Podetko
ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä. Timosen Antin
kanssa on koettu kaikenlaista varsinkin ensi-illoissa. Muistan hyvin
etenkin ”Vampyyrien tanssin” ensi-illan, kun itse olin
aloittamassa ja Antti vieressä, pompin siinä ja molemmat hokee,
että minkä ihmeen takia mä haluan olla tällä alalla, tää on
ihan kauheeta! En mä halua mennä tuonne! Sitten kun pääsee
lavalle, ei jännitä enää yhtään. Olo on kauhea kulisseissa! Oon
huomannut sen, että mua ei jännitä enää niin paljon kuin joskus,
kun tuon saman ydinporukan kanssa saa tehdä tutussa paikassa. Mutta
menepä johonkin klubikeikalle ja ei niin tuttuun paikkaan
esiintymään, niin johan alkaa taas kädet tärisemään ja
ajatukset harhailemaan.”
Alfred Vampyyrien tanssissa (c) Mirka Kleemola
Onko sinulla jotain
omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä?
”Mä kiellän itseäni kertaamasta repliikkejä. Jos mä annan
itselleni pienenkin mahdollisuuden siihen, että pieni piru
olkapäälläni kuiskaa ”kai sä muistat sun repliikkisi?”, mä
tulen miettimään koko esityksen ajan miten replat menee. Mä voi
ajatella teoksen läpi siten, että mietin mitä mun hahmoni haluaa
ja kuka mä olen. Se on mun rituaalini valmistautua esitykseen. Toki
jokaiseen esitykseen muodostuu omat reitit – tulee esitykseen
tiettyyn kellonaikaan ja moikkaa aina samaan aikaan samassa paikassa
sitä samaa tyyppiä. Kaikki toimii kuin koneisto. Sit vaihtaa
vaatteet, Shrekin tapauksessa istuu maskituoliin tunniksi ja heittää
samat läpät joka kerta (ja kaikki nauraa kohteliaasti mukana), sit
soundcheckiin ja sit seuraa telkasta, kun yleisöä saapuu saliin
hiljalleen. Oon pyrkinyt siihen, että noita ei tekisi
rutiininomaisesti, koska oon myös taikauskoinen ja jos kaikkea ei
ehdikään tehdä, tulee kauheat paineet...”
Kerro joku
legendaarinen kommellus. ”Ekaa ajatustani en tohdi edes kertoa…
No, tää toinen tapahtui sitten Spring Awakeningissa eli ekassa
HKT:n produktiossani. Tuukka Leppänen on lavalla yksin herkässä
kohtauksessa ja on juuri aikeissa tehdä itselleen pahaa. Mun olisi
tarkoitus nousta lattiasta seesteisesti savuverhon läpi, musiikki
alkaisi soimaan ja mun pitäisi laulaa. Juuri kun kohtaus oli
alkamassa, mikkiteknikko juoksee hirveällä vauhdilla lavan alle
puuskuttaen ja ojentaa mulle kapulamikrofonin. Ajattelin tietysti,
että ”onks mulla mikki rikki ja miks sitä ei huomattu aiemmin!”
ja laulan samalla siihen mulle annettuun mikkiin. Lattia nousee,
seesteisesti käännyn Tuukkaan päin ja Majurin Sanna nousee ihan
yhtä seesteisesti Tuukan toiselle puolelle ja tekee jotain
sellaista, mitä ei ole aiemmin tehnyt. Sanna nimittäin katsoo ensin
mua ja sitten osoittaa Tuukkaa sormellaan. Mä tajuan siinä
vaiheessa, että ahaa tämä mikrofoni pitääkin antaa Tuukalle,
että sen mikki on rikki! Hiki valuu ja laulu jatkuu, ja
ojennan mikrofonin Tuukalle ja teimme siitä varsin mystisen esineen,
jonka kautta voi kommunikoida tuonpuoleisen kanssa. Jälkikäteen
sain kuulla, että se oli tosi nerokas pelastus. Huh huh, itse olin
kyllä toista mieltä, kun ei ollut aavistustakaan siitä, kenen
mikki nyt loppupeleissä toimi ja kenen ei ja melkein teki mieli
itkeä”, siunailee Petrus ja itse hihittelen vieressä, koska
tilanne on hyvin eläväisesti kuvailtu.
Kerro joku hyvä
muisto. ”Tääkin liittyy Spring Awakeningiin ja sen viimeiseen
esitykseen. Meillä oli tosi tiivis porukka, paljon nuoria tyyppejä.
Esitys päättyy mun roolihahmoni kuolemaan. Valot sammuu, lattia
lähtee laskeutumaan ja muodostaa samalla roolihahmolleni haudan. Muu
porukka saapuu hautani ympärille ja katsoo sinne alas. Mä makaan
siellä itkien, me tuijotetaan toisiamme ja tajutaan samalla, että
tää proggis oli tässä. Enää ei tehdä tätä kohtausta, nää
oli myös tän koko esityksen hautajaiset. Tää kuulostaa varmaan
aika pateettiselta, mutta se yhteenkuuluvaisuuden tunne oli valtava
ja siksi tuo on erittäin hyvä muisto mulle. Ympyrä sulkeutui hyvin
vahvasti.”
Tulevia roolejasi
tai muita töitäsi? ”Kirka-musikaali tulee Peacockissa ensi-iltaan
helmikuussa 2017, teen siellä pieniä rooleja ja esitän mm. Remu
Aaltosta. Muista produktiosta en vielä tiedä mitään.
Dubbauspuolellakin tulee koko ajan jotain uutta, mutta kuulen niistä
yleensä vasta siinä vaiheessa kun menen dubbauskoppiin, että nyt
tehtäis tämmöistä hahmoa.”
Remun ajattelu saa rumpukäden heilumaan...
Onko sinulla jotain
mottoa? ”Mulla oli aikanaan motto, joka ei tosin enää toimi. Se
meni niin, että ”tee töitä elämää varten, älä elä töitä
varten”. Nyt se menee mulla toisinpäin. Joskus mulla oli myös
sellainen, että ”ehkä otin, otin”.”
Mitä muuta
mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Pelkään hämähäkkejä
ihan älyttömän paljon. Oli hirveen vaikeeta dubata Spidermania,
yhtä kohtausta jouduin tekemään kerran niin, etten katsonut
ruudulle ollenkaan. Siinä oli May-täti, joka oli oikeasti hämähäkki
pukeutuneena sen tädin vaatteisiin ja hyi olkoon! Mitäs muuta…
Oon huono kokki, mutta parhaani yritän. Tänä talvena oon jo
kertaalleen kaatunut ja vielä ruokakassien kanssa.”
Osaatko imitoida
ketään? ”Huonosti, mutta tarinoita kertoessani koitan imitoida
jollain pienellä vivahteella, kenestä kulloinkin on kyse. Oon kyllä
kovasti haaveillut imitoinnista. Pitäisköhän soittaa Tammisen
Jarkolle? Jos yhdistäisin taikurihommat ja imitonnit? Imitoisin
taikuria, ja sitäkin huonosti? Dubbaushommissa välillä käy niin,
että joltakin tyypiltä puuttuu pari lausetta ja apuun haetaan se,
joka nyt sattuu siellä paikalla olemaan. Kuuntelen vähän aikaa
toisen ääntä ja sitten lausun puuttuvat lauseet milloin Samuel
Harjanteena, milloin Antti LJ Pääkkösenä, milloin Jon-Jon
Geitelinä… ollaan varmaan kaikki dubattu toinen toisiamme
ristiin.”
Mikä
sarjakuvahahmo haluaisit itse olla ja miksi juuri se? ”Mulla on
aina ollut hirveän suuret sympatiat Aku Ankkaa kohtaan, se kun on
vähän semmoinen ressukka. Miks mä haluaisin se olla? Ei, kyllä mä
haluaisin olla Spiderman, koska olishan se aika mageeta, että
pystyisi kiipeilemään seinillä ja flengaamaan tuosta noin, ja
sillä on sairaan nopeet refleksit. Voisi tuosta noin pelastaa sen
tytön ja flengata. Vastaisin muuten Tarzan, mutten jaksaisi koko
ajan heilua pelkässä lannevaatteessa, joten tuohan on vähän
semmoinen kaupunkitarzan, joka heittää kaiken lisäksi vielä
huonoa puujalkavitsiä. Mä tavallaan näen jo itseni tuossa
tilanteessa.”
Jos sinusta
tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi hahmon supervoima ja nimi?
”Se olisi EmotionMan, Emomies. Se tulisi paikalle ja katsoisi
rikollisia katseella tyyliin ”Mä oon niin pettynyt teihin!” ja
se saattaisi alkaa itkemään ja siten tulisi rikollisellekin paha
mieli, ja se luovuttaisi ryöstetyt rahat oitis takaisin. Emomies ei
tarvitsisi fyysistä väkivaltaa lainkaan.”
Emomies valmiina uuteen tehtävään... (c) Teatterikärpänen
Jos voisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Laittautuisin oikein kauniiksi,
lähtisin kaupungille ja huomaisin, millaisia sikoja miehet oikein
on. Miettisin, että teenkö itsekin jotain sellaista, minkä en ole
tajunnut loukkaavan toista. Tietysti myös tutustuisin itseeni,
fyysisesti.”
Jos ihminen menisi
talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan
talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken
kaiken? ”Ottaisin melatoniinia, jotta nukahtaisin uudestaan. Siltä
varalta ettei se toimisikaan, mä ottaisin mukaan musiikkia ja
laitteen jolla kuunnella. Läppärin tietysti, sehän mahdollistaisi
kaiken! Voi surffata netissä ja somessa ja twiittailla. Läppärin
kautta voisi myös tilata suklaata ja punaviiniä, mitä nyt
milloinkin tekee mieli.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se olisi
monikerroksinen ja siellä olisi ovet auki kaikille, pitäisin
puujuhlia jatkuvasti. Maja olisi hyvin korkealla, ekoystävällinen
puinen penthouse, jossa olisi jatkuvasti livemusiikkia. Ja jacuzzi.”
Voi siellä olla
muutama hämähäkkikin? ”Niin voi, mutta elämässä voi tulla
vaaroja eteen nurkan takaa muutenkin.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
ajankohtaan, minne matkaisit? ”Voisin mennä tammikuuhun 1987 ja
sanoa vanhemmilleni, että NYT! Älkää siinä istuko ja ihmetelkö!
Jotta nääs syntyisin paria kuukautta aiemmin eikä menisi synttärit
pilalle hahhahahah.” (Pitkällisen pohdinnan ja totaalisen
hyytymisen ja lobotomiaepäilyn jälkeen Petrus päätyy tähän
vastaukseen.)
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Mä kiiryhdän siis kiiruhdän MITÄ IHMETTÄ siis
kiiruhdan Ruoholahteen dubbaamaan, en tiedä vielä mitä. Sieltä
kiiruhdan puoli seitsemäksi takaisin tänne ja meillä on ensin ehkä
pienen porukan lauluharjoitukset, sitten joku kohtausharjoitus ja
sitten päntätään repliikkejä klo 22 asti, jonka jälkeen pääsen
kotiin katsomaan Netflixiä. The Crown on kova juttu nyt!”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät
eniten? - Lämmin
Mistä sanasta pidät
vähiten? - Kylmä
Mikä sytyttää
sinut? - Punaviini
Mikä sammuttaa
intohimosi? - Maksapihvi
Suosikkikirosanasi?
- Vittu
Mitä ääntä
rakastat? - Kitara
Mitä ääntä
inhoat? - Säkkipilliä
Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Junakuski
Missä ammatissa et
haluaisi olla? - Saarioisten ruuanpakkaaja
Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Üllatuuus!
Ensi-ilta 18.11. 2016, kesto noin 1h (ei väliaikaa)
Työryhmä : Nina Rinkinen, Markku Ihamäki, Venla Vannela, Tanja Hautakangas, Ia Nissinen, Leo Saaritsa, Aarne Linden, Otso Helos, Samu Loijas ja Sanna Warsell
Vuosi sitten syksyllä suunnistin flunssatoipilaana ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa katsomaan aistikauhuteatteria Tapanilaan. Silloin ohjelmistossa pyöri "Viimeinen vuoro", jossa istuimme hc-paikoilla (meihin sai koskea) silmät sidottuina metrovaunussa, joka pysähtyi kesken matkan ja sitten alkoi tapahtua kaikenlaista. Mielikuvitus lähti laukkaamaan vähän liiankin lennokkaasti, ja koimme reissun hiukan eri tavalla. Onnekseni huomasin, että Teatteri Tuike on taas jännän äärellä tänäkin syksynä ja nyt aiheena "Hautajaiset"... erotuksena aiemmalle aistikokemukselle se, että tällä kertaa saimme pitää silmät auki. No, olen varma siitä, että osa katsojista ja paikallaolijoista piti ajoittain silmiään kiinnikin, siinä ohessa kun nojaili vierustoverin kylkeen turvaa hakien.
Kynttilöitä pöydällä (c) Teatterikärpänen
Yllätys yllätys, taas oltiin toipumassa kovasta flunssasta ja menomatkalla pyllähdin selälleni lähijunan käytävällekin. Ihme, etten kolauttanut päätäni lattiaan. Suuremmitta kolhuitta kuitenkin selvittiin ja saavuimme juuri passeliin aikaan teatterille, jonka aula oli valaistu kynttilöin.
Vähän alkoi taas mietityttämään, että mihin tässä oikein ollaan menossa. Meitä ohjeistettiin, että vielä tässä vaiheessa olisi mahdollisuus jättää ns. leikki sikseen ja lähteä pakosalle. Kaikki sinnittelivät ovesta sisään ja etsivät paikkansa hämyisestä salista.
Itse esityksestä ei voi kauheasti paljastaa mitään, ettei vaan spoilaisi juttua tulevilta katsojilta. Sen voin kertoa, että hautajaisia on vietetty ja yksinäinen kynttilänliekki lepattaa piirongin päällä. Vaan ei lepata kauaa... Esitys on valojen ja varjojen leikkiä, ja taas täytyy sanoa, että mielikuvitus se teettää kaikenlaista. On olemassa valoa ja pimeyttä, ja tietysti sitä mitä ei näe, se kuvitellaan. Unohdin laittaa vielä silmälasitkin päähäni ja kaiken näin aika sumeasti, mikä oli oikeastaan jännä juttu. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, aloin moneen otteeseen epäillä omia silmiäni nimittäin... Äänimaailma oli paikoitellen todella ahdistava ja kaoottinenkin, ja kaikille aisteille oli jotain tarjolla. Kaikki elementit olivat myös käytössä illan aikana.
(c) Teatteri Tuike
Itse taidan olla aika paatunut säikyttelyn suhteen, sillä odotin jotenkin paljon jännempää menoa. Tiedän kyllä muutaman tyypin, jotka eivät olisi esityksestä selvinneet puhtain alushousuin. Kun samana iltana pilkkopimeässä makuuhuoneessa räpelsin kännykkääni, tuli väistämättäkin mieleeni, mitä näkyisikään jos kännykän valolla katselisin hiukan ympärilleni. En uskaltanut.
Mitähän nämä seuraavaksi keksivät? Mielenkiintoinen konsepti on kyllä tämä teatteri, jossa saa olla kaikki aistit valppaana. Osa esityksistä on jo loppuunmyytyjä, mutta teatterin omilta sivuilta voi seurata tilannetta, ja uusi esityskausi starttaa keväällä.
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Tuike!)
Tämän
haastattelun kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä en muiden
160:n haastateltavan kanssa ole tehnyt. Ensinnäkin kerron syyn
siksi, miksi juuri hän… Iikka Forssin näin lavalla ensimmäistä
kertaa (valitettavasti vasta silloin ja onneksi edes silloin) Lahden
Kaupunginteatterin komediassa ”Viisas neitsyt”, jossa Iikka
heilui pitkässä harmaassa mekossa ja tiukassa nutturassa Liisa
Elisapetin roolissa ja toi mieleeni Lucky Luke-sarjakuvan tiukkikset
raittiusseuralaisrouwashenkilöt. Kulttikamaa siis. Kesällä 2012
näin Iikan Teatteri Eurooppa Neljän Sappeen kesäteatterin
komediassa ”Noin 7 veljestä” Rautahanskan roolissa – yllään
valkea peruukki, avonainen takki, mustat alushousut ja reikiä täynnä
olevat stay up-sukat. Tuo näky ja koko esitys porautui mieleeni
ikiajoiksi, ja kävin sen katsomassa kolme kertaa. Viimeinen esitys
oli yllättäen 45min ensi-iltaa pitempi, pitkälti siksi että Iikka
ja Tommi Raitolehto improsivat hiukan extraa moneenkin kohtaukseen.
Olin kuolla naurusta. Mikä ihana tunne, jota kaipaan! Tuon esityksen
jälkeen tulin blogini kanssa ns. kaapista ulos ja aloin jakaa
juttujani ihan julkisesti. Blogini uusi elämä alkoi juuri tuon
esityksen vuoksi, ja tässä ollaan.
Tommi ja Iikka Sappeella ... (c) Seppo Kasa
Iikan kanssa pääsin
ensimmäistä kertaa juttusille syksyllä 2013 ja meillä oli niin
kivaa, että otimme saman uusiksi syyskuussa 2016 Cafe Talossa.
Vuonna 1976
syntynyt Iikka on horoskoopiltaan vaaka (”kuten kaikki loistavat
taiteilijat”). ”Oon syntynyt Naistenklinikalla Helsingissä,
papereissani tosin lukee syntymäpaikkana Ylistaro, koska äitini oli
siellä kirjoilla. Lapsena oon asunut Vantaalla Korsossa, josta
muutettiin Kaarinaan. Sieltä muutin Turkuun, sieltä Helsinkiin ja
viime vuodet oon asunut Lahdessa. Mun henkinen kotini on Kaarinassa,
siellä kävin ala-ja yläasteen sekä lukion, ja pitkäaikaisimmat
kaverini ovat sieltä lähtöisin.”
Mitä harrastat?
”Boulderointia, eli tiivistettyä kiipeilyä! Oon nyt pari vuotta
harrastanut sitä. Kiipeillessä pää tyhjenee kivasti kaikesta
ylimääräisestä. Meillä on myös tosi hyvä porukka, jonka kanssa
on kiva mennä yhdessä. Lisäksi mä käyn kuntosalilla, lenkkeilen,
sisäsoudan ja venyttelen. Voiko venyttelyä sanoa harrastukseksi?
Nyt voi. Luenhan mä myös ja noin yleisesti ottaen pyrin sivistämään
itseäni.”
Mitenkäs tuo
soittopuoli? ”Rumpuja soitan silloin tällöin. Ensi viikolla on
taas bänditreenit. Muutama keikka vuosittain on Beatles-bändin
kanssa, sehän sai alkunsa Lahden Kaupunginteatterin Beatles-jutusta
vuosien takaa. Alkuperäisporukasta tosin on jäljellä enää minä,
muut olivat Honkimäen Paavo, Kallioniemen Janne ja Poralin Tero.
Kannuja oon siis kolistellut enemmän tai vähemmän viimeiset 12
vuotta. En mä siinä mikään virtuoosimaisen hyvä kuitenkaan ole.”
Mitkä ovat omasta
mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä?
”Nää on näitä kysymyksiä, joita pitäisi kysyä ihan joltain
muulta kuin multa! En mä osaa itseäni katsoa sillä lailla… Kai
mä oon ihan hyvä oppimaan asioita, mutta niin on moni muukin eli se
ei ole todellakaan mikään vahvuus tai erikoistaito! Joku muu
varmaan osaa kirkastaa nämä jutut mulle sitten, kun kirjoittaa
elämäkertani ja kyselee sinne asioita muilta. Tosin en sitä itse
tuu koskaan lukemaan, koska en oo enää elossa silloin kun se
ilmestyy.”
Etsi kuvasta Liisa Elisapetti (c) Lahden KT
(No, nyt Iikka
pääsee tästä lukemaan jo elossa ollessaan, mitä mieltä eräät
kollegat hänestä ovat… Laitoin muutamille henkilöille
tiedustelun aiheesta ja vastaukset olivat tätä luokkaa : ”Iikka
on aina tilanteessa. 100 %. Ei vedä laput silmillä niin kuin
kuulemma jotkut. Oikeasti ihan helvetin hieno vastanäyttelijä.
Hänellä on myös käsittämättömän kova pokka. Ei käsittääkseni
ole ikinä pudonnut (nimimerkillä Janne Tampereelta)”,
”Vilpittömän hauska ja teknisesti taitava näyttelijä, joka
uskaltaa tehdä hulluja asioita lavalla (Jari-Pekka Lahdesta)”,
”Iikalla on loistava rytmitaju. Hän on älykäs, nopea ja
äärimmäisen luotettava kanssapeluri. Olen näytellyt Iikan kanssa
paljon. Opimme silloin vaistoamaan jo etukäteen mitä toinen aikoo.
Vähän niin kuin lätkässä hyvät hyökkäystutkaparit toimii. Ei
tarvitse aina edes etsiä toista kun syötön lähettää, vaan
tietää että toinen on siellä jo lapa jäässä valmiina ja silmät
selässä. Taitava, nopea, luotettava rytmikone on hän (Tapani
Lahdesta)”, ”Tää on helppo : dynaamisuus, nopeus, energia. Aina
jotain uutta mielessä, aina viemässä rooliaan ja tilannetta
eteenpäin. Treeneissä mahtava ominaisuus, näytöksissä tarvii
joskus suitsia, että pysytään sovituilla laduilla (vaikka
kohtauksien pitää tietysti kehittyä esitysten myötä) (Tuukka
Helsingistä)”, ”Näyttämöllinen hanttapuli ellei jopa
anarkisti, ja juuri siksi rakkain vastanäyttelijä koskaan. Iikka on
pienen pipetin mestari mutta samalla takalaittomien kruunaamaton
kuningas. Älykäs näyttelijä! (Paavo Jyväskylästä)”, ”Rytmi,
rohkeus, röyhkeys! Tarttuu nopeasti impulssiin, mutta on aina
tarkka. Kertakaikkiaan hän on myös älykäs näyttelijä, joka
haastaa hyvällä tavalla vastanäyttelijää. Harmi, että ihmisenä
on ihan sysipaska. :) Terkkuja! (Sauli Jyväskylästä)”, ”Iikalle
on lähtökohtaisesti kaikki mahdollista, kaikkea koetetaan ja
heittäydytään. Kykenee kepeyden ja syvällisen analyysin
ristikkäisyyteen. Nopea – se on sekä vahvuus että välillä
höyhenenkevyt heikkous. Vastanäyttelijänä erinomainen ja
tilanteita rikastuttava, nopeasti taipuva yksilö – kunhan malttaa
aina välillä maadoittaa itsensä siihen mitä kahden ihmisen
välillä tapahtuu. Kun meikäläisestä karisi teatterikoulusta
valmistuneen noviisin epävarmuus, yhdessä työskentely oli ilo ja
on jäänyt lähtemättömästi muistoihini ja tunnerekisteriini.
(Suvi-Sini Tampereelta)” sekä ”Iikan ollessa lavalla katsoja
pysyy taatusti hereillä, sillä koko ajan on tunne että mitä
tahansa voi tapahtua. Verbaalivirtuoosi. Ei ole toista samanlaista.
Iikka on poikkeusyksilö! (katsoja Hämeestä)”.)
Lahden KT:n Seitsemän veljestä (c) Aki Loponen
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä aion ottaa
kitaransoiton haltuuni. Mä haluaisin olla se ärsyttävä tyyppi,
joka kotibileissä tai muissa leirinuotio-olosuhteissa kaivaa
akustisen kitaran esiin ja alkaa laulaa ”Viidestoista yö” tai
muuta banaalia kamaa, ja ihmiset ihastelisi ”oi kuinka lahjakas ja
uskomattoman komea hän onkaan”. Haluaisin olla juuri se, joka
kaikkien miesten mielestä pilaa koko illan ja naisten mielestä
kruunaa. Sellainen rippileirinuotiokitaran rämpyttäminen on
kitaransoiton hirvittävin ilmenemismuoto. Onhan paljon asioita,
joita mä oikeasti haluaisin osata. Olympialaisia on hieno katsella,
etenkin kun joku on veivannut osaamisensa ihan tappiin. Silloin se
näyttää kauniilta, oli se mitä tahansa! Tulee aina olo, että voi
vitsi kun osaisi tuon itsekin. Kaikki on periaatteessa suurinpiirtein
mahdollistakin saavuttaa itse. Kysehän on siitä, mitä priorisoit
elämässäsi ja mitä kohti haluat mennä. Kyllä mä esimerkiksi
haluaisin osata ristiriipunnan renkailla! Se se vasta olisikin
bilekikka aamulla puoli viisi! Siinä vaiheessa sekä miehet että
naiset ovat sitä mieltä, että onpa hän karismaattinen ja
lahjakas. No, just tällä hetkellä mulla ei oo mitään
pakonomaista tarvetta opetella mitään uutta taitoa. Boulderoinnissa
kiipeilytekniikkani parantaminen voisi olla hyvä tavoite.”
Mikä on ollut
isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Olihan se
rumpujensoiton opetteleminen näytelmää varten haaste, samoin
laulaminen, etenkin täällä Helsingin Kaupunginteatterissa, jossa
on hiton kova lauluporukka ja ehdottomasti maan kovin ensemble.
Viisikymmentä tyyppiä on selän takana ja pitäisi avata suunsa
laulaakseen sooloa! Se on aika kova kynnys. Muistan kun treenattiin
sitä bisnesmusikaalia (Miten menestyä vaivatta liike-elämässä)
ja mua jännitti ihan helvetin paljon! Olin ollut ammatissa vaikka
kuinka monta vuotta ja tehnyt vaikka mitä, mutta jännitti ihan
älyttömän paljon ne ekat laulutreenit bändin kanssa. Mä kyllä
tykkään haasteista ja niitä päin on mentävä, koska sillä
tavalla kehittyy. On aktiivisesti pyrittävä pois omalta
mukavuusalueeltaan edes pieni askel johonkin suuntaan, eikä jäädä
siihen pyörimään mitä jo osaa. Hetken päästä sitä huomaakin
olevansa leipääntynyt pelle. Mä en ikinä haluaisi kuulla
keneltäkään kollegalta tai yleisön edustajalta sellaista
lausetta, että ”se Iikka on kyllä hyvä kun se on aina
sellainen”. Isot roolit ovat tietysti haasteita, mutta niin ovat
myös pienet roolit! Haastetta oli myös sanoa ”Piukkojen
paikkojen” koreografille, että teen itse koreografian erääseen
kohtaukseen ja tulet näkemään sen vasta ensi-illassa – no, se
onnistui. Perimmäinen syy oli kuitenkin se, että olin vaan niin
toivottoman laiska enkä jaksanut opetella toisen tekemää
koreografiaa. Haaste on harjoitella kesäteatteriin näytelmä
kahdessa viikossa. Mikä näistä nyt sitten on isoin, en osaa
sanoa.”
Onko suvussasi
muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? Ӏitini
pikkuserkku on näyttelijä Armi Sillanpää, hän tosin ei ole
näytellyt pitkään aikaan. Mulle tää yhteys selvisi vasta sitten,
kun olin jo itse TeaKissa. Isän äidin puolelta jonkun mutkan kautta
näyttelijä Hanna Gibson on mulle sukua myös.”
Milloin olet itse
kiinnostunut teatterista, eli mistä kaikki lähti? ”Syyllinenhän
on Tuomas Uusitalo, jonka kanssa olin samalla luokalla lukiossa.
Lukion kolmannen syksyllä vuonna 1994 Tume kysyi, että tulisinko
mukaan musikaaliin, joka tehtäisiin lukion musiikkiryhmien ja
Kaarinan nuorisoteatterin kanssa yhteistyönä. Olin tietoinen siitä,
että sellainen proggis oli tuloillaan ja se vaikutti kiinnostavalta.
Aukkarit taisi olla samana iltapäivänä ja menin sitten sinne.
Minulla saattoi olla taiteellisia erimielisyyksiä musaopettajani Ari
Ainasojan kanssa ja kenties siitä syystä hän otti mut ovella
vastaan sanoilla ”Iikka mitä vittua SÄ täällä teet!?”
Musikaalin ohjaajat toppuuttelivat Aria. Taisi siinä olla jotain
pientä haastattelua, ja kuinka ollakkaan, mä pääsin mukaan. Siitä
se innostus sitten lähti! Olin mä toki näyttämöllä ollut
ennenkin, klassiset ala-asteen joulusysteemit ja vastaavat, muttei
mitään sen spesiaalimpaa”, Iikka muistelee.
Missä vaiheessa
tuli sitten mieleen, että tästähän voisi saada itselleen ammatin?
”Teatteri alkoi kiinnostaa mua enemmän ja enemmän, ja kaikki ne
mahdollisuudet mitä näyttämöllä voisi tehdä – tanssia,
laulaa, näytellä, soittaa. Se koko maailma alkoi kiinnostaa mua
lukion kolmannella ja sen jälkeen. Harrastin teatteria aktiivisesti
Teatteri Sudessa (nyk. Linnateatteri) ja opiskelin samalla ”jorausta”
Turun Konservatoriossa. Ne opinnot tosin jäivät kesken, kun vasen
nilkkani paukahti paskaksi teatteriesityksessä. Kunnioitan ja
arvostan tanssijoita edelleen kovasti, ja haluaisin itsekin vielä
joskus päästä kunnon jorausproggikseen mukaan. No, mä missasin
´95 TeaKin pääsykokeet, en vaan ehtinyt hakemaan ajoissa. Vuonna
´96 laitoin paperit hakuun, mulla oli vahva tunne siitä, että
tästä saattaisi tulla mulle ammatti. Pääsin sisälle ja tunne
vahvistui. En tiennyt pääsykokeista ennalta yhtään mitään,
menin sinne vaan ja tein täysillä mitä käskettiin. Valmistuin
TeaKista vuonna 2000.”
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Pimeyden
tango – Näyttelijä roolia etsimässä”. Se oli
harjoituspäiväkirjatyyppinen juttu, harjoittelimme silloin Teatteri
Kehä III:lle näytelmää ”Mielen kieli”, joka oli mun
taiteellinen lopputyöni. Se oli sellaista aikaa elämässäni, että
kaikenlaista mullistusta ja murrosta oli meneillään, ja purin sitä
harjoituspäiväkirjaani. Yritin saada sitä jonkinlaiseen
kaunokirjalliseen muotoon, jottei se olisi niin päiväkirjamainen.
Ajatus nimen käytöstä syntyi siinä vaiheessa, kun olin
kirjoittanut kaiken melkein valmiiksi. Satuin sattumalta kuulemaan
Eppujen biisin radiosta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin sanat eri
tavalla kuin aiemmin. Jotain tapahtui ja tajusin, että tämä
biisihän voisi rytmittää koko tekstiäni. Siinä kerrotaan
samoista asioista.”
”Taiteellinen
lopputyöni oli kyllä tosi hieno juttu, Juha Lehtolan ”Mielen
kieli”. Se on periaatteessa kirjoitettu alunperin monologiksi,
mutta sen voi näytellä myös kolmella henkilöllä ja meillä
lisäkseni oli mukana Tom Petäjä ja Ria Kataja. Se oli TeaKin ja
Teatteri Kehä III:n yhteistyöprojekti ja ohjaaja Miko Jaakolan
taiteellinen lopputyö myös. Hieno proggis. Mulla oli siinä lähinnä
monologia.”
Mitä tekisit, jos
et olisi tällä alalla? Onko sinulla joskus ollut vaihtoehtoa B?
”Mua kyllä kiinnostaa koko elämä! Nuorempana halusin lukemaan
oikeutta ja yhteiskuntatieteitä, siinä olisi mahdollisuuksia päästä
ulkomaille ja tutustua eri kulttuureihin. Diplomaatiksi! Se ajatus
vaan katosi jonnekin. Taitaisi olla mulle liian yksinäistä puuhaa.
Vaikka tykkään välillä olla yksinkin, niin enemmän tykkään
olla porukassa. Nimenomaan se porukka on aina ollut mulle tän
teatterinkin suola. Mua on kyllä aina kiinnostanut ulkomaat, toiset
kulttuurit ja niiden ilmiöt ja asiat. Olisi hienoa olla joku Indiana
Jones-tyyppinen heppu, Kansainvälinen Seikkailija!” innostuu
Iikka.
Miksi sitten olet
näyttelijä etkä kansainvälinen seikkailija? ”En mä osaa sanoa.
Oon mä sitä miettinyt, viimeksi tullessani bussilla tänne Stadiin
kun tiesin, että varmasti tuut kysymään tänkaltaisen kysymyksen.
Kai mä saan tästä jotain henkistä tyydytystä. Kun saa vietyä
katsojan pois arjestaan ja luotua sille täysin uudenlaisen maailman,
kertoa elämästä … Hetken hengähdys ja huoahdus kaikesta tästä,
enkä tarkoita nyt sitä, etteikö teatterissa voisi kertoa myös
yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista. Niistä pitääkin kertoa.
Mutta tärkeintä on viedä katsoja pois omasta arjestaan. Kai mulla
on joku haava jossain kohtaa sielua, ja joka ilta haetaan laastaria
siihen haavaan. Vaan milläs se paranisi, kun joka ilta myös
revitään sitä haavaa auki...” Iikka pohtii.
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se
on tullut? ”Ei ole olemassa yhtä tiettyä oikeastaan… tai oonko
saanut tän joltakin tai tajunnut itse. On pyrittävä pysymään
koko ajan liikkeessä, fyysisesti ja henkisesti. On otettava avoimin
mielin ja sydämin tulevaisuus, elämä ja maailma vastaan; ilman sen
suurempia ennakkoluuloja tai -käsityksiä. Tämä pätee siis
muuhunkin kuin työhön. Oon oppinut olemaan armollisempi omille
touhuilleni, mahdottomuudelleni ja täydellisyyden vaatimuksilleni.
Mä kunnioitan nykyään paljon enemmän kanssaihmisiä kuin
nuorempana, mutta ei se ehkä kuulukaan parikymppiselle jätkälle
vielä, vaan on osa henkistä ja fyysistä kasvua. Mä pyrin
kuuntelemaan vanhempia kollegoita, vanhempia kanssaeläjiä ja miksen
myös nuorempiakin, ja poimimaan sieltä ne asiat ja tiedonmuruset,
jotka kulloinkin saattavat viedä minua eteen päin.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa kaksi
eri kertaa, koska mulla on nyt eri pukuhuone. Ja Lahden
Kaupunginteatterissa. Kesäteattereista Heinola, Pyynikki,
Vartiovuoren Kesäteatteri Turussa ja Eurooppa Neljä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö? ”Mahdoton kysymys, sillä ei niitä
voi lähteä kilpailuttamaan. On olemassa töitä, jotka ovat vieneet
uraa johonkin suuntaan. Niitä voi joku toinen pitää merkittävänä
käännekohtana, jos lähtee katsomaan taaksepäin ja purkamaan urani
vaiheita. Itse ajattelen niin, että jokainen tehty työ näyttämöllä
ja jokainen elämässä eletty sekunti vie eteen päin. Eniten mä
muistelen ja kaipaan tiettyjä porukoita, joiden kanssa juttuja on
tehty. Lahdessa sain tehdä isoja rooleja ja opin kantamaan vastuuni
ja ”suuren näyttämön ilmaisua” (mm. näytelmissä Hamlet,
Seitsemän veljestä, Yksi lensi yli käenpesän). Television
puolella oli helvetin hauskaa tehdä ”Helsingin herraa” ja
leffapuolella sain näytellä Antti Litjan kanssa
”Mielensäpahoittajassa”.”
Hamlet (c) Johannes Wilenius
Onko sinulla ns.
esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seurannut tietyllä
tarkkuudella? ”Pikkupoikana seurasin kaikkia, joita telkasta pystyi
seuraamaan! Monty Pythonit, Bill Murray (kun meidän perheeseen
hankittiin VHS-nauhuri, ensimmäinen katsottu leffa oli ”Stripes”
eli ”Natsat”), Vesa Vierikko, Kari Heiskanen, vain muutama
mainitakseni. Kyllä mä katson ylöspäin kaikkia itseäni vanhempia
näyttelijöitä, ja olen onnekseni saanut näytellä heistä niin
monen kanssa. Tuo on yksi tämän homman helmiä! Kyllä mä muutamia
klassisia elokuvanäyttelijöitä niin Amerikasta kuin Euroopastakin
katselen ylöspäin sillai hyvällä tavalla, en mä nyt lähde
kumartelemaan ketään kuitenkaan. On mulla julisteitakin ollut
seinällä. Lahden-aikoinani mulla oli pukkarin seinällä
Papillon-leffan juliste ja siinä Dustin Hoffman ja Steve McQueen.”
Entäpä esikuvia
joltain ihan toiselta alalta? ”Ihailen ihan kaikkia, jotka ovat
vieneet oman ammattitaitonsa tai sen harjoittamisen huippuunsa, oli
kyse ihan mistä tahansa. Kun se tehdään timanttisella
ammattitaidolla, mä katselen sitä suu auki ja nostelen hattuani.
Sellainen mykistää mua, ja saan siitä järjettömästi energiaa,
inspiraatiota ja uskoa tulevaan omissakin ponnisteluissani.”
Kuka olisi
unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos saisit
maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Toi oli just hyvä
täsmennys, sillä mä en halua näytellä ketään vastaan. Kuten
sanoin, oon saanut jo näytellä niin monen kanssa ja toivottavasti
saan jatkossakin näytellä. Tämä unelmieni rooli olisi
ranskalaisessa taide-elokuvassa, jonka olisi ohjannut Charlie
Chaplin. Itse hän olisi pienessä sivuroolissa, ja meillä olisi
hieno nyrkkeilykohtaus yhdessä. Varsinainen elokuvahan kertoisi
esittämäni henkilön pyristelyistä kahden rakastajattaren ja
vaimon loukussa. Rakastajattaria esittäisivät Audrey Hepburn ja
Vivien Leigh, ja vaimoa Kate Beckinsale. Juonesta en sen enempää
osaa kertoa, mutta Cate Blanchett piipahtaa jossain myös.”
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Tietenkin Chisun
(lausutaan tsaisu) kanssa
voisin jotain laulaa… Laulaisin Miska Kaukosen kanssa
Hippiorkesteri Pyrkimyksen hittikappaleen ”Where have all the
horses gone”, ehdottomasti”, nauraa
Iikka.
Miten
määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes
määritellä? ”Teatterin
taikaa on varmaankin se illuusio. Se, että katsoja
vaikuttuu/liikuttuu, eikä pysty jäljittämään sitä, että miten
häneen vaikutettiin. Se on myös sitä, että katsoja unohtaa
olevansa teatterissa.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kauneus
(sitäkin on monenlaista), minkä tahansa alan ammattilaisuus… mua
inspiroi ylipäätään kaikki se, mitä ympärilläni näen! Jos
vain suostun näkemään sen. Suuri osa ihmisistä ei näe mitä
heidän ympärillään tapahtuu, ei jakseta tai ehditä pysähtyä,
hengittää ja antaa silmien seurata maailmaa ja ajatusten lentää.
Tuli mieleen vielä se kysymyksesi, miksi olen näyttelijä. Mulla on
pyrkimys luoda jotain kaunista, vaikka se olisi kuinka rumaa. Kaiken
ei tarvitse aina olla esteettisesti tai visuaalisesti miellyttävää
ollakseen kaunista. Elämä inspiroi mua. Ihmiset. Ja mielentilasta
riippuen eri tavalla.”
Podetko
ramppikuumetta? ”Totta helvetissä, ja ennen ensi-iltaa varsinkin!
Mua jännittää ensimmäinen
yleisökontakti. Joskus jännittää niin paljon, että tulee ihan
oksennusrefleksi ja on joskus käyty oksentamassakin. Vanhemmiten oon
oppinut hengittelemään sen pahemman jännityksen ”pois”.
Jännitystä pitääkin kokea, koska se pitää mut skarppina,
olettamuksena tietenkin että on päässyt pahimman vaiheen yli eikä
ole jäänyt sen vangiksi.”
Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina
esityspäivinä tai aina ennen esitystä? ”Ei mulla mitään
taikauskojuttuja tai vastaavia ole. Jokaiseen proggikseen tietysti
syntyy joku rutiini ennen esitystä, yhtäkkiä huomaa vaan tekevänsä
samat jutut samassa järjestyksessä, samaan aikaan. En ole
kuitenkaan etukäteen suunnitellut tekeväni niin tai mikään ei ole
muuttunut neuroosinkaltaiseksi. Jonain päivänä aion muuten
vihellellä teatterissa, heitellä plareja sinne tänne, laittaa
kengät pöydälle ja kaikkea vastaavaa. Katsotaan sitten mitä
tapahtuu. Teatterin viimeisetkin tabut murskataan. Eli ne sellaiset
pillerit. Pidän kunnon tabujenmurskajaiset!”
Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No, Rädyn Pekkahan on ihan
mahdoton repliikkien sotkija. Kaikella rakkaudella… Minä esitin
Lahdessa Hamletia ja Pekka Hamletin isän haamua, joka vaatii kostoa.
Pekka karjuu kuin rantarosvo ”Kuuntele! Makasin tapani mukaan
setäsi kanssa puutarhassa.” Mä jäin miettimään, että mitä
ihmettä! Makasi veljensä kanssa puutarhassa? Ajatukset meni heti
siihen, että ovat oikein kunnolla siellä köyrineet ja mun pitäisi
nyt sitten kostaa näiden homostelut! No, sain ns.
”pahoinvointikohtauksen” ja pakenin hetkeksi muurin suojiin,
kunnes sain kasattua itseni ja tulin takaisin. Aijai, Lahdessa sattui
ja tapahtui. Tehtiin ”Viisas neitsyt”-näytelmää, jossa olin
Liisa Elisapetin roolissa ja pidin siveysoppituntia. Sitä ei koskaan
saatu menemään läpi tippumatta. Liisa Elisapetti intoontui
puhumaan siveysoppitunnilla mm. nahkiaisista, eli asiasta viidenteen
mentiin jälleen kerran. Mähän lauloin siinä myös yhden
saksalaisen schlagerin ja kävin välisoiton aikana kyykkypissalla.
Tästä kyykkypissa-asiasta mua muistutettiin hiljattain, olin itse
unohtanut sen kokonaan. Hamletissahan Kallioniemen Janne tuli
rantasandaaleissa kohtaukseen, jossa mulle esiteltiin
näyttelijäseurueen jäseniä. Horation (Tapani Kalliomäki) kanssa
huomattiin asia ja se ei itse tajunnut mitään kuin vasta meidän
ilmeistä. Juu, ja ”Inishmaanin rampa”-näytelmän aikana minä
ja Suvi-Sini Peltola (esitettiin McCormickin sisaruksia) käytiin
ohimennen osallistumassa isolla näyttämöllä ”Leyla ja
Daniel”-musikaalin mielenosoitukseen Irlannin edustajina.”
Inishmaanin ramman sisarukset Suvi-Sini ja Iikka (c) Lahden KT
Onko Komisario Palmussa tapahtunut mitään extraa? ”Tähän
voidaan palata sitten seuraavassa haastattelussa.”
Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Paljon on tietysti hyviä ja
hienoja muistoja. Vuoden 2002 äitienpäivä tulee ensimmäisenä
mieleeni. Vanhin poikani oli silloin muutaman kuukauden ikäinen. Oli
kaunis, aurinkoinen sunnuntai. Mulla oli takana työntäyteinen kevät
ja olin aika puhki. Oltiin köyhiä kuin kirkonrotat ja palkkapäivä
oli kyllä tulossa, mutta juuri silloin ei ollut rahaa. Piti hyväksyä
se asia, että ensimmäinen yhteinen äitienpäivä ei olisi täynnä
ruusuja ja shampanjaa. Mua rassasi henkisesti se asia tosi paljon.
Molemmat kuitenkin tajuttiin, että täydellinen äitienpäivä ei
vaadi mitään hienouksia. Otettiin viltti ja mentiin Alppipuistoon
koko perhe. Taisi meillä olla yksi pieni siideripullo mukana, ja
lounaaksi oli ranskalaisia ja kalapuikkoja. Tuota päivää muistelen
lämmöllä.”
Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Arena-näyttämölle tulee
helmikuussa 2017 ensi-iltaan ”Tenorit liemessä”-komedia, siinä
olen mukana yhtenä tenoreista. Johanna Vuoksenmaan tv-sarjassa
”Ex-onnelliset” piipahdan. Kevään ja kesän aikana olin mukana
muutamassa lyhytelokuvassa, ja kesällä 2017 olen
”Vadelmavenepakolaisen” Mikko Virtasena Heinolan
Kesäteatterissa.”
Onko sinulla jotain mottoa? ”Niitähän on montakin. ”Kaikki
opetellaan, jota ei jo osata”, ”Päin tuuleen”, ”Likainen
mieli, ikuinen ilo” ja ”Tosissaan, mutta ei vakavissaan”.”
Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen
mahdollisuus? ”Voisin keskustella nuoren itseni kanssa vaikka
mistä, mutta keskustelun sisältö jääköön minun ja nuoren
itseni väliseksi salaisuudeksi. Ja juuri saamani tiedon mukaan olen
sanonut nuorelle itselleni, että muista silittää kamelia ja syödä
jäätelöä.”
Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja
miksi? ”Super-Hessu olisi hyvä koominen supersankari. Asterix on
yks mun suosikkisarjakuvistani ja siinä haluaisin olla vaikkapa
Obelix. Pääsisin operoimaan historiallisissa puitteissa. Olisi myös
kivaa olla mikä tahansa hahmo kirjassa ”Tintti avantgardistien
maassa”. Sellaista ei tosin ole, mutta siinä olisi takuulla
hienoja ja mielenkiintoisia hahmoja.”
Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmon nimi ja mikä
olisi supervoimasi? ”Jaa joku Forssimies vai? Ensinnäkin mä
haluaisin olla Lankomies, koska se osaa ihan kaiken. Tai ehkä
mieluummin olisin Vakosamettimies. Sen supervoima olisi se, että se
muuttaa kaiken vakosametiksi ja sen arkkivihollinen olisi nimeltään
Tohtori Silkki – rikollinen nero, joka yrittää vallata maailman.
Vakosamettimies on omasta mielestään mieletön naistenmies. Mutta
ainoa johon Vakosamettimiehen hillitön charmi puree on neiti Pitsi
Unelma. Sehän on tosi painava se viitta, ja sitä saa koko ajan
repiä pois kurkulta”, Iikka visioi ja pohdimme vielä tälle
miehelle esim. Ruotsin kansallisuuden ja tyylikkään hiusmallin.
Vakosamettimies vapaalla (c) Teatterikärpänen
Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Ihan ekana
kiirehtisin näyttelemään johonkin Monty Pythonin sketsiin!
Tietysti myös perehtyisin itseeni ns. fyysisenä olentona, kävisin
parhaiden ystävättärieni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja
elämästä mielellään naistenvessassa. Sit mä kävisin
synnyttämässä. Tietysti seitinohut päiväkänni, se tapahtuisi
varmaan ystävien seurassa jo aiemmin päivällä. Pukeutuisin
provosoivasti ja vaatisin, että minua katsotaan silmiin.”
Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä,
mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että
heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sinne Mustan Orin, jolla
ratsastaisin auringonlaskuun ja ehkä lauleskelisin ”I´m a poor
lonesome cowboy”. Eväänä mulla olisi kaksi pilleriä. Toinen on
sitä varten, että jos heräänkin todellisuuteen ja kaikki onkin
vain pahaa unta ja toisella pääsen takaisin uneen.”
Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä
sinne ottaisit mukaan? ”Ensinnäkin täytyy tarkentaa, että se
puuhan sijaitsee meren rannalla, hyvin rannassa. Niitä puita on
muutama ja ne sijaitsevat kallion päällä. Terassilta voisi
loiskauttaa suoraan jordaniin. Ja kun on hypännyt, herääkin
keskeltä talviunta ja sitten voi ratsastaa auringonlaskuun. No,
onhan siellä rannalla rappuset, että pääsee takaisin ylös.
Asumistilathan ovat kahdessa kerroksessa, ja sisustuksessa suosin
skandinaavista selkeää linjaa.”
Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn
hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi nähdä
montakin historiallista tapahtumapaikkaa loiston hetkinään
esimerkiksi Pompeiji, tai olla paikalla kun joku loistava fyysikko
tai matemaatikko saa jonkun neronleimauksen. En mä mitään
inhimillistä tragediaa tai kärsimystä haluaisi nähdä, mutta ehkä
se myös opettaisi arvostamaan sitä mitä nyt on. Elämä on niin
arvaamatonta. Historiahan on kiinnostanut mua aina, ja aikamatkailu.
Kaikki aikakaudet kiinnostaa, myös nykyisyys. Usein olen haaveillut
myös tulevaisuudesta. Oon usein miettinyt, miltä nämäkin kulmat
ovat näyttäneet eri vuosikymmeninä. Jos pitäisi yksi tapahtuma
valita, haluaisin olla näkemässä kun Alkuräjähdys ja Jumala
keskustelevat siitä, kumpi luo tämän maailmankaikkeuden.”
Missä moista tilannetta katsoisit? ”No siinä vieressä tietysti.
Sinä kysyt, minä vastaan.”
Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion syödä jotain ja sitten menen
näyttämölle Virraksi. Ehkä myös venyttelen vähän, vaikka se on
kaikki iteltä pois. Seppo Rädyn tuntijat tietävät, mistä
jälkimmäisessä lauseessa on kyse...”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kaikki ne sanat, jotka sanotaan
toista halveksuen.
Mikä sytyttää sinut? - Katse, intohimo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys, tietämättömyys,
epäoikeudenmukaisuus
Suosikkikirosanasi? - Pillu (olen pyrkinyt laajentamaan
kirosanavalikoimaani)
Mitä ääntä rakastat? - Elämänilon ääniä
Mitä ääntä inhoat? - Mikä tahansa ääni väärässä paikassa
väärällä volyymillä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Indiana
Jonesin ammattia
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Valtakunnankansleri
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun
saavut Taivaan porteille? - Painu helvettiin!
Tästä vielä maistiaisiksi videonpätkä Sappeen Noin 7 veljestä-spektaakkelista...