Viimeinen blogikirjoitukseni

Tänään 5.12. 2019 Teatterikärpäsen puraisuja-blogini täyttää tasan kymmenen vuotta, päivälleen.

Tänään 5.12. 2019 julkaisen viimeisen blogikirjoitukseni.

 Päätökseeni ei liity mitään dramaattista. Muutamat tietävät, että olen puhunut lopettamisesta jo vuosia sitten, mutta aina vaan olen jatkanut kirjoittamista ja haastattelujen tekoa, vaikka välillä kaikki on tuntunut kovin pakkopullalta ja olen osittain kadottanut kykyni vain nauttia esityksistä. Taustalla on kai ollut pelko siitä, että olemassaoloni unohdetaan, jos en jatkuvasti ole julkaisemassa jotain. Joskus päätin, että kymmenen vuotta jaksan pitää blogiani aktiivisesti pystyssä, käytän lähes kaiken vapaa-aikani teatterista ja sen tekijöistä tavalla tai toisella "vouhottamiseen" ja nostan esiin kiintoisia persoonia haastattelujen muodossa. Kymmenen vuotta eikä yhtään enempää. Päätöksen tehtyäni h-hetkeen oli vielä reilusti aikaa ja myöhemmin sitä helpotti alkusyksystä tapahtunut pienoinen muutos työkuvioissani. Tänä syksynä olen ollut väsyneempi kuin vuosikausiin enkä ole jaksanut innostua kunnolla oikein mistään. Tekee mieli vain nukkua ja lukea, olla lähtemättä mihinkään.

 Kymmenen vuotta hurahtikin yllättävän nopeasti, ja nyt se päivä on koittanut. Olo on kuin olisi luopumassa rakkaasta ystävästä. Mieli on suunnattoman haikea ja samalla äärimmäisen helpottunut. Ei enää paineita kirjoittamisesta, ei suoraan töistä ensi-iltaan kiiruhtamisia eikä kalenterin täyttämistä heti uusien työvuorolistojen saavuttua. Töiden jälkeen aion jatkossa tarttua kirjaan tai mennä tirsoille tai kävelylle, ja vapaapäivinäni voin tehdä ihan mitä vaan. Voin lähteä vaikka teatteriin, jos fiilis on oikeanlainen ja tilillä on riittävästi rahaa! Teatterissa aion siis käydä jatkossakin, mutta varmasti todella paljon harvemmin kuin tähän asti. Olen oppinut vuosien varrella sen, että kaikkea ei tarvitse nähdä.

 Koko vuosi on vietetty juhlia, jotka huipentuivat elokuisena iltana olohuoneessani pidettyyn Ilkka Heiskasen Elmo-monologin privaattiesitykseen valikoidulle joukolle. Voisin tähän nyt listata muita huippuhetkiä vuosien varrelta, niitähän riittäisi. Blogia aloitellessani en voinut kuvitellakaan, että "ihan tavallinen kaupantäti" pörräisi kuoharilasi kourassa ensi-illoissa, taiteilijajuhlissa, näyttelijälämpiöissä, kulissikierroksilla, lehdistötilaisuuksissa ja muissa erikoissa tilanteissa, ja vielä kahvittelisi enemmän tai vähemmän tunnettujen näyttelijöiden seurassa milloin missäkin. Olen tavannut hirmuisen määrän kiinnostavia ihmisiä ja käynyt mielenkiintoisia keskusteluita teatterista ja aika paljon asian vierestäkin. Minua on haastateltu radioon, paikallislehteen, Aamulehteen ja Helsingin Sanomiin harrastuksestani, ja Riihimäen Teatteri palkitsi minut keväällä juhlallisesti kunniakirjallakin ja lasitaiteella.

 Mitä minä olen tehnyt? Olen kirjoittanut lähes 1100 juttua suomalaisesta teatterista, suomeksi, löytänyt oman ääneni, ajatusmaailmani ja tunnistettavan tyylini kirjoittaa. Olen tehnyt 220 haastattelua suomalaisista näyttelijöistä ja muista teatterin ammattilaisista (pari jäi julkaisematta kokonaan ja yksi poistettiin jälkikäteen...) ja vähän vahingossa tehnyt nettiin kunnon infopankin, jonka sisältöä googletetaan päivittäin useasti. Olen tehnyt aikamoisen homman, täytyy ihan itsekin sanoa! Hyvä Talle! Lisäksi olen teatteribloggareiden pioneerina raivannut tien muillekin bloggareille ja mahdollistanut sen, että myös bloggaajat ovat tervetulleita ensi-iltoihin ja saavat lehdistölippuja/medialippuja/erikoishintaisia lippuja näytöksiin.

 Nyt on aika kiittää kaikkia teattereita ja yhteistyökumppaneita (erityiskiitokset Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin, Tampereen Teatteriin ja Tampereen Työväen Teatteriin - teihin otin aikoinaan ensimmäisenä yhteyttä bloggarin ominaisuudessa keväällä 2012, kolme ensimmäistä vuotta kirjoittelin vähän salaa...), haastateltuja ja haastattelemattomia näyttelijöitä ja muita teatterialan ammattilaisia, kanssabloggareita ja erityisesti lukijoitani. Ilman teitä ei Teatterikärpänen olisi lennellyt näinkään pitkälle.

 Seuraavaksi aion ladata kunnolla akkujani, jotta jaksan taas innostua asioista. Kuvassa (piirtänyt Siiri Liitiä) Teatterikärpänen on vaihtanut vapaalle ja jaloissa huilaa viltin alla yksi musikaalimarsukin. :)

Kärsä on vähän tuhma, ehkä...

Blogi elää jo nyt omaa elämäänsä ja tiedot säilyvät täällä jatkossakin, ellei mitään ihmeitä tapahdu.

Loppuun haluan siteerata rakastamani Täti ja minä -näytelmän Kempiä, kun olen tässä miettinyt sitä, että mahtaako lopettamisen jälkeen kukaan minua enää muistaa... "Luuletko, että kun meitä ei enää ole, silti jossakin on ikään kuin tunne siitä, että me puutumme? Ikään kuin kihelmöintiä?" Itselläni on kihelmöinti jo alkanut.

Viimeiset sanat?

Käykää teatterissa! 

ps. Jos oikein "päräyttävää" katsottavaa osuu kohdalle ja minussa herää kirjoitustarve, saatan myöhemminkin tänne jotain pienimuotoista kirjoittaa, mutta en lupaa mitään. Blogin FB-sivut pysyvät kuitenkin vielä pystyssä ja sinne aion kirjoittaa jatkossa jotain kaikista näkemistäni jutuista, jos on kirjoitettavaa. Ei siis kannata lopettaa sivujen seuraamista.

ps2. Tänä vuonna tuli nähtyä 84 eri esitystä, vähennystä viime vuoteen oli parin esityksen verran. En nyt osaa sanoa mikä oli vuoden ehdottomasti paras juttu, erinomaisia oli todella paljon. Tasalaatuinen vuosi. Näyttelijäsuorituksista erityisesti mieleeni jäivät Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Anna-Sofia Tuominen, Miro Lopperi, Sanna Saarijärvi ja Samuli Niittymäki (ja toki Eeroja Aho ja Ojala on aina ilo seurata).

rakkaudella Talle ♡

Minihaastattelussa Marketta Tikkanen

 Minulle tarjoutui tilaisuus haastatella Marketta Tikkasta, mutta livenä emme ehtineet syksyn kiireissä tapaamaan. Niinpä päätimme tehdä hiukan erilaisen haastattelun meilitse, ja minä kysyin Marketalta kymmenen teatteriaiheista kysymystä ja hän vastasi. 

(c) Ronja Koskinen

 Kuka olet ja mistä olet kotoisin? "Olen Marketta Tikkanen, 26-vuotias näyttelijä. Olen Helsingistä kotoisin, mutta asuin viisi viimeistä vuotta Tampereella, kun opiskelin näyttelijäksi Tampereen yliopiston Nätyllä v. 2014–2019."

 Milloin ja miten teatterikärpänen puraisi sinua? "Olen nähnyt lapsesta saakka paljon teatteria, ja jo silloin teatterin maailma kiehtoi minua valtavasti. En koskaan kuitenkaan uskaltanut edes unelmoida näyttelijän ammatista, koska olin melko ujo lapsena. Kunnolla innostuin teatterista ja etenkin näyttelemisestä kai sitten vasta lukiossa. Rakastin äidinkielen opiskelua, ja minulla oli Sibelius-lukiossa aivan upea äidinkielen opettaja Arja Krook. Kävin kaikki hänen kurssinsa, ja yksi niistä oli ilmaisutaitopainotteinen. Teimme monenlaisia harjoitteita ja kai jotain ihan kohtauksiakin. Siellä niitä harjoitteita tehdessäni uskaltauduin ensimmäistä kertaa heittäytymään kunnolla, ja silloin ymmärsin nauttivani siitä hommasta. Arja kannusti minua eteenpäin ja hänen kanssaan treenattiinkin abikeväänä Teakin pääsykokeita varten. Koulun ovet eivät vielä sinä vuonna auenneet, mutta innostuin näyttelemisestä ja halusin alkaa harrastaa sitä tosissani. Pääsin seuraavana syksynä Helsingin Kellariteatteriin ja siellä innostus kasvoi entisestään. Sitten kävin vielä Laajasalon opiston näyttelijäntyön linjan ennen kuin pääsin Nätylle."

 Mainitse muutama roolityö tai proggis, jotka ovat olleet itsellesi jollain tavalla tärkeitä. "Tein Nätyn koulutusohjelmaan kuuluvan työharjoitteluni Tampereen Työväen Teatterissa Veriruusut-romaaniin perustuvassa, sisällissotaa naiskaartilaisten näkökulmasta käsittelevässä musikaalissa Tytöt 1918. Esityksessä mukana oleminen oli minulle henkisesti ja fyysisesti rankka, mutta todella hieno ja mieleenpainuva kokemus. Sain näytellä siinä yhtä päähenkilöistä, Sigridiä, jonka tarina oli sydäntä riipaiseva, samoin kuin esityksen aihe itsessään. Tällä hetkellä Turun Kaupunginteatterissa pyörivä Amélie-musikaali on tietenkin myös tärkeä juttu minulle siinä mielessä, että se on ensimmäinen nimiroolini ja siinä on ollut hitosti hommaa ja hyvää haastetta! Olen myös Saimaan Teatterin jäsen, ja Saimaan Teatteri onkin minulle hyvin tärkeä ja taiteellisesti inspiroiva taiteen tekemisen alusta ja yhteisö. Se on nuorista taiteen ammattilaisista koostuva, kesäisin toimiva kiertueteatteri, joka vie korkeatasoista nykykansanteatteria Saimaan seudulle."

Tytöt 1918, TTT (c) Kari Sunnari 

 Mainitse joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. Onko jonkun tietyn henkilön mainitsema ohjenuora tai vastaava, tai jokin usein toistunut asia, jonka olet itse oivaltanut ja tallettanut muistiisi? "Niitä on kymmeniä! Koko opintopäiväkirjani Nätyn ajalta on täynnä sellaisia syvälle sydämeen painuneita, viisaita lausahduksia meidän opettajiemme ja etenkin professorimme Pauliina Hulkon suusta. Ehkä tärkein oppi joka minulle on jäänyt koulusta, on oman äänen etsimiseen kannustaminen ja kärsivällisyys sen suhteen. Viiden vuoden aikana meille opetettiin monia asioita, ei yhtä totuutta. Niitä monia asioita tutkien jokainen sitten etsi itselleen sopivimmat ja toimivimmat opit ja työskentelytavat. Ei kuitenkaan niin, että pysyisi ainoastaan omalla mukavuusalueellaan vaan myös niin, että aina uskaltaisi testata vaikeankin tuntuisia juttuja. Opettajien mielipiteiden ja ajatusten, samoin kuin omien mielipiteiden, ajatusten ja rajojen tutkimiseen ja kyseenalaistamiseen kannustettiin. Yritän aina muistaa luottaa omaan ainutlaatuisuuteeni ja myös nauttia siitä. Minä en voi olla kukaan muu kuin olen, ja kukaan muu ei voi olla minä."

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? "Kirjallinen lopputyöni käsitteleekin oman ääneni etsimistä ja löytämistä mm. erilaisissa esityskonteksteissa – että miten oppia luottamaan siihen kuka ja minkälainen minä olen näyttelijänä ja mitkä ovat minun vahvuuteni ja heikkouteni. Käyn läpi matkaani kohti taiteilijuutta ja käsittelen myös kipua, fyysistä kipua, jonka kanssa olen joutunut elämään viimeisten vuosien ajan. Tutkin, miten se on vaikuttanut ammatinkuvaani ja konkreettiseen työskentelyyni. Taiteellisen lopputyöni tein Nätyllä Peruskiviä-esityksessä, jonka ohjasi lehtorimme Mikko Kanninen."

 Millainen teatteri sinua itseäsi kiinnostaa ja mainitse jokin esimerkki, jonka olet nähnyt? "Minua kiinnostaa esityksissä uudenlaisen näyttämön ja uudenlaisen esiintyjyyden tutkiminen – esimerkiksi dramaturgiset leikit ja konventionaalisen tilan ja yleisösuhteen rikkominen. Esitykset, jotka siis luovat uutta näyttämöä eivätkä vain toista vanhaa totuttua teatterin muotoa. Ihanaa on minusta nähdä kun mennään realismin yli, tutkitaan rajoja ja ollaan rohkeita valinnoissa. Tänä syksynä minua suuresti inspiroivia esityksiä ovat olleet muun muassa Takomon Ruusuruoska (ohj. Esa Kirkkopelto) sekä Glitcherin/Viiruksen The Porn Horror Musical. Toisaalta, myös taidolla tehty perinteinen draama voi sykähdyttää syvästi!"

Amélie, Turun KT (c) Ott0-Ville Väätäinen

 Mitä sinun mielestäsi tarkoittaa sanonta "teatterin taika"? Mitä se sinulle merkitsee näyttelijänä/katsojana? "Lapsena muistan teatterin tuntuneen minusta maagiselta ja mystiseltä, mutta kun siitä on tullut ammatti, on kaikki mystisyys kadonnut. Teatteri on työtä ja arkista, mutta se ei poista sen hienoutta ja ainutlaatuisuutta. Teatterissa hienointa ja kauneinta on minusta (sekä näyttelijänä että katsojana) se, että se on hetken taidetta. Esiintyjät ja yleisö kokoontuvat yhteen ja kohtaavat hetkessä, joka on vain siinä ja silloin."

 Erikoisin asia, mitä sinulle on tapahtunut näyttämöllä? "Vuonna 2016 Saimaan Teatterin Häät-esitystä oli katsomassa joku henkilö, joka rupesi häiriköimään yleisössä kesken esityksen. Esityksessämme oli ristiinpukeutumista, ja sitä tämä katsoja ei voinut sietää. Hän huuteli, että mies, joka on pukeutunut naiseksi ei saa kantaa lasta (vauvanukkea) edes näyttämöllä. Koska meidän näyttelijöiden oli vaikeaa ottaa vastaan tällaista suvaitsemattomuutta, tunnelma näyttämöllä sähköistyi. Ainakin minulle nousi kysymys siitä, miten pitkään illuusiota on pidettävä yllä, ja missä vaiheessa tilanteeseen pitäisi oikeasti puuttua. Vedimme esityksen kuitenkin loppuun saakka täydellä energialla, saaden voimaa siitä ajatuksesta, että juuri tämänkaltaista teatteria täällä täytyykin esittää."

"Häät", Marketta vas. (c) Saimaan Teatteri

 Tulevia roolejasi/töitäsi? "Ensi kesänä on tarkoitus olla mukana taas Saimaan Teatterissa pitkästä aikaa. Se on kyllä paras tapa viettää kesää!"

 Millaisia terveisiä haluaisit lähettää katsojille? "Tervetuloa katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olet ja juuri sillä mielellä kuin olet, vaikka verkkareissa ja kumppareissa. Koetaan yhdessä hetken taidetta! Ja nyt, ihanaa joulun odotusta kaikille ❤️" 

Hämärätunnin Romeo / Kanneltalo

Hämärätunnin Romeo / Kanneltalo

Ensi-ilta 29.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Samuli Reunanen
Käsikirjoitus Antti J. Heikkinen, Heikki Turusen tekstien pohjalta
Musiikki Kaj Chydenius
Musiikin sovitus Eeppi Ursin
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Visualisointi Heidi Tsokkinen

Näyttämöllä : Tatu Siivonen sekä muusikot Eeppi Ursin, Arja Paju ja Oskari Lehtonen

(c) Peter Salovaara

 Kesällä 2018 olin ollut mieheni kanssa katsomassa Kuopiossa Spede-aiheista kesäteatteriesitystä, jossa oli mukana myös Tatu Siivonen. Paljasjalkainen hämeenlinnalainen, Hämeenlinnaan muualta muuttanut ja Hämeenlinnasta muualle muuttanut kun löytävät toisensa kauniissa kesäillassa, ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kun tallustaa kimpassa Kuopion satamasta keskustaan karaokebaariin, ja siinä matkalla Tatu kertoi, että nyt on tulilla hiukan erikoinen kokonaisuus. Että "vähän erikoisen tilanteen kautta" toisensa olivat edelliskesänä 2017 löytäneet kirjailija Heikki Turunen ja säveltäjä Kaj Chydenius. No nyt on totisesti kiintoisa kaksikko!

 Ehdin jo unohtaa koko jutun ja sitten yllättäen tärähtikin kutsu, ja löysimme itsemme kaamean räntäsateen keskeltä Kannelmäestä Hämärätunnin Romeon ensi-illasta. Olimme reilusti ennakkoon paikalla, sillä ennen varsinaista esitystä oli mielenkiintoinen rupatteluhetki luvassa : Kanneltalon kahvilassa Heikki Turusta ja Kaj Chydeniusta jututti rennolla otteella esityksen tekstipuolen dramatisoinut kirjailija-ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja-yms. Antti Heikkinen. Mukava puolituntinen!

Chydenius-Turunen-Heikkinen (c) Teatteripaarma

 Yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää (täytyy myöntää, että odotin kai hiukan runoutta Turus-Heikin kynästä ja väliin musisointia). Näyttämön takaosaa hallitsee valtava köysi-punoshässäkkä, ja samaan tyyliin oli taiteiltu muusikoiden peruukitkin. Paikalle hiippailee muhkean parran kasvattanut miekkonen, jota en äkkiseltään Siivos-Tatuksi edes tunnistaisi ellen tietäisi, että Tatuhan se. Karvalakki päässä. Hämärätunti on koittanut. Hämärätunti - aika, jolloin ei ole enää päivä eikä ihan vielä iltakaan. Ykskaks varoittamatta olemme tarinankerronnan ytimessä, muhevissa Heikki Turusen sanoissa, mukana tietysti mainiota murretta. Ajassa, hetkissä ja ihmisissä, joita ei enää ole. Yllättäen minun tulee ikävä pappaani ja lapsuuden kesiä, en tiedä miksi. Alkaa myös tehdä mieli mustikkapiirakkaa, kylmää maitoa ja karjalanpaistia. Tarinat risteilevät rakkausasioissa, isässä ja äidissä, mukavan pulleassa Tainassa, kuuromykässä Oivassa, maitokuskissa, elämässä ja kuolemassa. Naurattaa niin pirusti, ja sitten mieli herkistyy. Tunnelmista ja tunteista toiseen mennään, ja juuri kun pala on nousemassa kunnolla kurkkuun, "velipoika soittaa taas". Tango Humiko soi levyltä rohisten. Tarinoiden väliin ja lomaan sitten niitä kappaleita, jotka kaikki haluaisin kuulla heti uudelleen, etenkin sen jummijammiperformanssin, jonka olisi voinut kuulla ehkä Sielun Veljien keikalla. Takanani istunut mies vertaa Tatun lauluääntä tummaan samettimattoon, ja sellainenhan se on. Sitä kuunnellessa tuntuu uppoavansa johonkin pehmeään mystiseen ainekseen, jonne sitten hiljalleen sulaa onnellinen hymy huulillaan. Uniikki ääni.

(c) Peter Salovaara 

 Hämärätunnin Romeon pitäisi lähteä kiertueelle ympäri Suomen, kiitollista kuulija-ja katsojakuntaa varmasti riittäisi. Täysin pöllämystynyttä sakkia virtasi Kanneltalosta ulos lumisateeseen, sää kun oli muuttunut täysin esityksen aikana. Unohti kyllä aika näppärästi niin ajan kuin paikankin, ja se on hyvän esityksen merkki.

 Kanneltalossa esityksiä jäljellä kolme, joten nopeimmat ehtivät vielä. Suosittelen enemmän kuin lämmöllä! Lisäinfoa tästä.

ps. Kohta blogini täyttää tasan kymmenen vuotta. Ensimmäinen juttuni oli 5.12. 2009 julkaistu kyhäelmä esityksestä, jossa oli mukana eräskin Siivosen Tatu... Siloposkisena silloin, muistaakseni. Iän ja parran myötä karisma senkun lisääntyy.

Haastattelussa Anna-Sofia Tuominen

Anna-Sofia Tuomisen tapasin kahvila Steam Coffeessa Helsingissä syyskuun puolivälissä 2019.

Vuonna 1990 syntynyt Anso on horoskoopiltaan vaaka, ”etsii ikuisesti tasapainoa eikä löydä”. ”Oon Turusta kotoisin, myös Naantali on toinen kotipaikkani, koska äitini asuu siellä. Turussa oon käynyt kaikki kouluni. Lisäksi oon asunut Lahdessa Mute-opiskeluaikoinani pari vuotta, ja sen jälkeen täällä Helsingissä vakituisesti vuodesta 2014. Turku on mulle edelleen rakas kaupunki, äidilläni on siellä Pieni Kirjapuoti, ja oon ollut siellä kesäisin töissä ja menen taas joulun alla kiireapulaiseksi.”

Mitä harrastat? ”Mä juoksen. Ratsastaisin, jos olisi enemmän aikaa. Joogaan silloin tällöin. Kirjoitan aika paljon myös – päiväkirjaa ja erilaisia tekstejä, joskus jotain runontapaisia. Tavallaan kirjoittaminen on kivaa siksi, että se on ollut niin tulosvastuutonta, kun oon kirjoittanut vain itselleni, mutta oon alkanut miettiä, että jos suhtautuisinkin siihen vakavammin. Tämä on aika uusi ajatus vielä enkä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ehkä mitään.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Poikkihuilu on periaatteessa mun oma soittimeni. Oon kasvanut muusikoiden parissa koko elämäni ja luokallani Turussa oli paljon huippumusikaalista porukkaa, monet pääsivät suoraan lukiosta Sibelius-Akatemiaan. Mä oon aina ollut vaan yksi laulaja muiden joukossa. En oo pitänyt itseäni myöskään kummoisenakaan soittajana, mutta ykskaks olinkin Teakissa yksi niistä, jotka osasi lukea nuotteja ja ymmärsi sointuja, joten mua pyydettiin soittamaan eri jutuissa. Sain itseluottamusta siitä, kun muut näkivät mut eri tavalla miten itse olin nähnyt. ”

Mikä on ”salainen paheesi”? ”Ei nyt niinkään salaisia paheita, mutta paheita kuitenkin – oon nimittäin ihan hulluna Christina Aguileraan. Oon myös semimaaninen siivoaja.”

(c) Anso 

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Ystävät ja perhe, eläimet ja koti. On tärkeää, että elämässä on paikkoja, jossa voi rauhoittua ja kokee olevansa turvassa. Se ei ole nykymaailmassa mikään itsestäänselvyys. Toivon olevani läheisilleni myös tietynlainen turva. Vaikka tiet veisivät välillä erilleen, voisi mun luokse aina palata.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Varmaankin musiikki - luen nuotteja ja oon ihan hyvä laulamaan. Oon myös aika fyysinen, spagaatit ja kärrynpyörät onnistuu. Mulla on tosi korkea työmoraali ja liekityn aika nopeasti ideoista.”

Tuleeko käytyä karaokea laulamassa? ”Ehdottomasti, sehän on mahtavaa! Kaveriporukassa mennään tai sitten ensi-iltojen jälkeen. Aika usein tulee laulettua ”I Will Survive” tai ”Tinakenkätyttö”, ne on ehkä mun karaokebravuurini. Duetoista ”Nuori ja kaunis” on huippu.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Venäjän kieli, juuri aloitin tunnit. Olisi myös kivaa olla hyvä luistelija. Olisi hienoa tehdä joku On Ice -tyylinen produktio.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Jokaisessa jutussahan on aina omat haasteensa. Oon saanut kyllä jo nyt tehdä paljon sellaisia juttuja, joissa oon päässyt fyysisesti käyttämään koko kapasiteettiani, tanssinut, laulanut… Se on aina haastavaa ja samalla ihanaa. Vastaan tähän ”Donkey Hot”, sillä en ollut tehnyt ns. näkökulmahenkilöä aikaisemmin. On ollut tavallaan helpompaa tehdä mehukkaita sivuhenkilöitä. Donkey Hotissa oli haastavaa ottaa se paikka, joka mulle oli näytelmässä kirjoitettu ja tarjottu. Olin lavalla melkein koko ajan ja se oli mulle uutta.”

Donkey Hot/Anso ja Miro Lopperi (c) Mitro Härkönen

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on muusikko-laulaja ja äidilläni on tosiaan kirjakauppa ja hän järjestää paljon kirjallisuus- ja kulttuuritapahtumia Turussa ja muuallakin. Velipuoleni isoäidillä, Raija Lehmussaarella, on balettikoulu, jossa olen itsekin käynyt vuosia tanssimassa. Heidän perheensä kautta olen päässyt seuraamaan sivusta myös Aurinkobaletin toimintaa. Muistan käyneeni lapsena katsomassa harjoituksia ja nähneeni joskus jonkun palauteringin tapaisen, jossa tanssijat venyttelivät kerrospukeutuneina ja tunnelma oli äärimmäisen keskittynyt, mutta lämmin. Se oli kiehtovaa. Siskopuoleni opiskelee Sibelius-Akatemiassa.”

 Milloin kiinnostuit teatterista? "Vaikea kysymys. Sanotaan niin, että en muista aikaa ilman teatteria, musiikkia ja laulamista. Lapsena nukkumaan mennessäni kuuntelin usein isäni levytyksiä ja olin siinä luulossa, että kaikki ihmiset laulaa koko ajan. Koulussa olin aina musiikkiluokilla ja totuin jo pienenä siihen, että kerran vuodessa tehdään musiikkinäytelmä ja jouluisin on aina kuorokonsertit ja tanssiesitykset. Muistan myös, että jo ekaluokkalaisena aina perjantaisin kaikki saivat esittää omia esityksiä, joita käytiin harjoittelemassa kavereiden luona edeltävinä iltoina. Niissä puvustaminen ja lavastaminen nousivat tärkeään osaan. Joskus 12-vuotiaana hakeuduin Turun Nuoren Teatterin toimintaan mukaan, en edes muista miksi. Paras ystäväni Aksa Korttila oli ollut siellä jo ihan pienenä, joten voi olla, että jotenkin sitä kautta uskaltauduin etsiytymään siihen suuntaan.”

”Raija Lehmussaaren balettikoulussa ystävystyin Kujalan Elviiran kanssa (hän opiskelee myös TeaKissa) ja hänen vanhempansa taas ovat Turun Kaupunginteatterin näyttelijät Mika Kujala ja Riitta Salminen, joita olin tottunut näkemään teatterin maagisella lavalla. Heidän kauttaan pääsimme teatteriin katsomaan esityksiä tyynypaikoille portaille ja joskus pääsimme jopa näyttelijöiden lämpiöön. Elviiran luona kylässä käydessä huomasin, että hei, nämähän ovatkin myös ihan tavallisia ihmisiä. Että jostain sieltä varmaan nousi ajatus siitä, että voisin itsekin olla näyttelijä ihan ammatiltani. Teatteri ei rakennuksena ollut enää pelkästään mystinen paikka, eivätkä näyttelijät pelkästään myyttisiä olentoja, jotka ovat olemassa vain näyttämöllä. Pian uskaltauduin itsekin koe-esiintymään. 2009-2010 pääsin sitten ensembleen näytelmässä ”Tukkijoella”. Siitä se Teatterikorkeakouluun hakeminen sitten alkoi. Paljon itkua, turhautumista ja viimeisestä vaiheesta tippumisia se otti ennen kuin pääsin sisään ja sinä aikana sain todella pohtia sitä, että mitä jos en pääsekään ja mitä jos minusta ei tähän olekaan. Janosin kuitenkin niin kovasti opetukseen pääsemistä, että jaksoin ottaa turpaan vuosi vuoden jälkeen. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että myös tuo kouluun hakeminen toimi minulle todella suurena opinpaikkana suhteessa näyttelijäntaiteeseen ja ennen kaikkea itseeni. Ja ilman noita tippumisia en olisi käynyt Lahden Mutea, josta tuli itselleni aivan korvaamaton opinahjo. Mutelta opin työmoraalia, sitkeyttä ja ihan konkreettisia taitoja niin näyttämön, musiikin kuin laulamisen suhteen. Aivan korvaamattomia vuosia mulle suhteessa tähän ammattiin.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi on ”Myyttien tytär – Kuinka luoda itsensä uudelleen kun merkitykset on jo luotu”. Se käsittelee tätä metoo- aikakautta ja toivottavasti monesta näkökulmasta. Se käsittelee valtarakenteiden näkymistä omassa itsessäni ja siinä, mitä merkityksiä tuon ja edustan näyttämöllä. Se käsittelee oman identiteetin rakentumista niin ihmisenä, naisena, näyttelijänä ja taiteilijana. Se käsittelee sitä, kuinka tyytymätön oon ollut naiskuvaan elokuvissa ja teatterissa ja toisaalta sitä, kuinka paljon menee energiaa siihen, että on jatkuvasti vaan loukkaantunut. Että kuinka voisi kääntää sen negatiivisen energian johonkin ihan muuhun. Miten kääntää kliseet hyödykseen ja jopa nauttia niistä. Se on tavallaan ohjekirja itselleni siihen, miten selviytyä tällä vanhanaikaisella, hitaasti muuttuvalla työkentällä uutena ajattelijana järjissään. Mielestäni opparistani tuli tosi hyvä ja oon siitä ylpeä.”

”Taiteellinen lopputyöni oli siis Donkey Hot, Q-teatterin Puoli-Q-näyttämöllä. Koin olevani etuoikeutettu saadessani tehdä koulun päättötyön niin monen rakkaan ystävän kanssa. Ohjaajana oli erittäin hyvä ystäväni Juho Mantere, mukana myös avopuolisoni Miro Lopperi ja rummuissa bändikaverini Juhana Kiiski. Musiikin sävelsi toinen bändikaverini Henri Lyysaari, jonka kanssa olemme myös jakaneet nuo musiikkiluokkien koulunäytelmäajat. Koko jengi oli kyllä aivan timanttinen: Pyry Kähkönen, Nenna Tyni, Pekka Kiiliäinen, Sonja Silvander, Riina Nieminen, Joel Hirvonen, Lotta Kaihua, Vilma Vantola!”

Donkey Hot (c) Mitro Härkönen

Kuka oli sinun ”kumminäyttelijäsi”? ”Mulla oli periaatteessa kaks: Kaisa Leppänen ja Elsa Saisio. Aloin fanittaa molempia Lahdessa opiskellessani.”

Onko mielessäsi ollut missään vaiheessa mitään toista alaa, suunnitelmaa B? ”Ei kyllä ole ollut mitään ihan out side the box- vaihtoehtoa. Kyllä ne jotenkin olis liipanneet läheltä tätä, mitä nyt teen. Opiskelin Turun Yliopistossa vuoden musiikkitiedettä ja kirjallisuustiedettä. Tanssia oon opettanut ja laulua voisin mielelläni opettaa.”

Miksi juuri teatteri? Miksi näyttelijä? ”Teatterissa yhdistyy kaikki, mitä rakastan ja mistä oon aina ollut kiinnostunut – musiikki, tanssi, kirjallisuus, historia. Saa tekosyyn leikkiä ikuisesti. Saa tutustua muihin todellisuuksiin, ihmisiin ja paikkoihin ja aikakausiin syvemmin. Eikä koskaan tarvitse pysähtyä: koko ajan on jotain uutta opittavaa, koettavaa ja nähtävää ja jokainen työpäivä on jollain lailla erilainen.Tietty rutiinittomuus, epäsäännöllisyys, tuntemattomaan hyppääminen ja vaihtelevuus sopii mulle.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. ”Suurin oppi kolahti varmaan jo kouluun hakemisen yhteydessä. Sinä vuonna, kun pääsin sisään Teatterikorkeakouluun, sain jo ensimmäisessä vaiheessa kuulla valintaraadilta, että päästäkseni kouluun mun ei tarvitse näyttää, kuinka hyvä mä olen. Että kaikkia taitoja voi opiskella sitten koulussa. Heille oli tärkeämpää nähdä, kuka minä olen. Se oli iso juttu, koska eihän sitä voi koskaan itsekään tietää, enkä mä ajatellut, että se olisi millään lailla kiinnostavaa. Mutta ehkä se oppi siinä on se, että näyttelijän tulee uskaltaa olla auki juuri tuolle tietämättömyydelle ja uskaltaa silti tulla nähdyksi. Fiktio antaa kuitenkin aina suojan. Mutta että ei tarvitse mennä taidon taakse. Sekin voi olla eräänlainen defenssi. Halusin niin kovin näyttää kuinka kovasti haluan kouluun, että ohitin koko ajan oleellisemman, eli sen, mitä minun sisälläni liikkuu.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen niiiin monia! Ensin tulee mieleeni Elina Knihtilä ja Tiina Pirhonen, jotka molemmat tekevät pitkää päivää TeaKissa ja antavat niin paljon itsestään opettajina ja koulutuksen kehittäjinä, ja sitten jaksavat vielä tehdä omaa taiteellista työtään niin suurella sydämellä. Molemmat ovat upeita näyttelijöitä, joilla on yhtä aikaa vakava ja leikillinen suhde teatteriin ja näyttelijäntyöhön.”

”Muuten oon jotenkin aika vanhanaikainen. Toki mulla on paljon lempinäyttelijöitä ja omat lempielokuvat on sellasia, jotka oon nähnyt vähintään 20 kertaa. Oikein kunnolla tykkään kaikista legendoista, kuten Marilyn Monroesta, Audrey Hepburnista, Brigitte Bardotista ja niiden aikaisista elokuvista. Sitten fanitan mm. Edith Södergrania, Joni Mitchelliä, Saara Turusta, Laila Kinnusta, Carolaa, Adelea, Freddie Mercuryä, Kaj Chydeniusta, L. Onervaa, Minna Canthia, Ella Fitzgeraldia, Meryl Streepiä, Jennifer Lawrencea…”

Maailman ympäri 80 päivässä (c) Laura Reunanen

Kuka olisi "unelmiesi vastanäyttelijä", jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? "No kyllä mua kiinnostaisi työskennellä Marilyn Monroen kanssa."

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Näitäkin olisi varmasti monia, mutta vastaan tähän nyt vaikka Freddie Mercury.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä? ”Tuntuu, että tässä uran alkumetreillä kaikki prokkikset on jollain tavalla ihan supermerkityksellisiä, koska kaikki on koko ajan niin uutta. Oon työskennellyt mm. Q-teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa ja Koko-teatterissa.”

”Puoli-Q:ssa esitetty Donkey Hot oli kyllä ainutlaatuinen juttu kaikin tavoin niin kuin jo mainitsin. Ja Juho Mantere on sellainen ohjaaja, jonka kanssa jutuista tulee aina jollain tavalla tosi merkityksellisiä. Toki se on se ystävyys ja luottamus, joka niihin juttuihin tulee aina mukaan, mutta myös joku sellanen ihan omanlainen tekemisen meininki ja taso. Voi olla röyhkeä ja äärimmäisen tarkka samaan aikaan. Ollaan hänen kotipihallensa Ridasjärvelle puuhailtu jos jonkinmoista ja tuntuu, ettei mahdottomia ideoita ole olemassakaan. 2017 kesällä teimme Tsehovin Kirsikkatarhan, jossa näyttelin Varjan roolin. Uskon, että just tollaset oman porukan kanssa tehdyt jutut luo ihan älyttömästi itseluottamusta ja oppii myös tuntemaan itsensä näyttelijänä, työntekijänä ja ryhmän jäsenenä. Sitten on helpompaa toimia myös muissa ryhmissä ja teattereissa, kun on joku porukka ja paikka, jossa pääsee toteuttamaan itseänsä ihan niin kuin haluaa ja tulee nähdyksi. Se on tosi onnellista.”

”Q-teatteri on itselle tärkeä paikka ja pääseminen mukaan Tavallisuuden aave -näytelmän uusintaensi-iltaan (paikkasin Laura Birniä) oli jotain, mistä en olisi osannut edes unelmoida. Että pääsee itse mukaan näytelmään, jota on rakastanut yli kaiken yleisössä istuessaan. Oli ihan hullua opetella juttu videolta ja käydä treenaamassa sitä yksin tilassa ennen kun varsinaiset parin päivän lämmitystreenit alkoivat. En olisi ikinä uskonut, että todella pystyisin siihen. Toisen kerran pääsin paikkaamaan heti Taviksen jälkeen Sohvi Roinisen Teatteri Takomon näytelmässä ”Kauheat lapset”, joka vieraili Tampereen teatterissa. Se oli aivan hurmaava Anna Viitalan kirjoittama ja ohjaama juttu!”

”2018 tehtiin Koko Teatterissa se ”Valmiina muistamaan”-esitys, jonka Tiina Pirhonen ohjasi, Taina West ja Eeva Litmanen käsikirjoitti ja musiikin sävelsi Jussi Tuurna ja Vilma Timonen. Olin jo pitkään haaveillut pääseväni johonkin sellaiseen juttuun mukaan, jossa olisi Tuurnan musiikkia, että jo siinäkin mielessä prokkis oli itselle tosi iso juttu. Oli hurjaa, kiehtovaa ja jännittävää näytellä Eevan oikeasti elänyttä isoäitiä niin, että Eeva vielä itsekin oli samaan aikaan näyttämöllä, se osoitti suurta luottamusta.”

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän ja kerro mahdollisesti joku esimerkki?

”TeaKin kakkosvuonna olin varmaan kriittisimmilläni, mutta se on kyllä tosi uuvuttava tie, koska on maailman helpointa mennä teatteriin kritisoimaan. Kuka tahansa pystyy sanomaan, että ”en tykkää”. Vaikkei heti lämpenisikään, voi silti löytää asioita, joista yllättäen pitääkin. Se on lopulta vaan asennekysymys, että minkälaiset lasit päässä sitä katsoo ystävien ja kollegoiden juttuja. Lähtökohtaisesti mä viihdyn teatterissa aina ja musta on huojentavaa, että lopulta todella moni asia on makuasia. Ei ole olemassa mitään muuttumattomia totuuksia.”

”Mua miellyttää teatterissa iso energia ja tarkkuus. En tarkoita, että aina pitäisi huutaa ja hyppiä, vaan iso energia voi olla myös sisäisiä kierroksia. Mua ei haittaa, että en heti tajuaisi, mistä missäkin esityksessä on kyse, mutta pidän siitä, että ajattelu tai ajattelun jäljet näkyvät näyttämöllä. Sillon on yleisössä turvallinen olo. Ei mun tarvitse olla samaa mieltä jonkin esityksen kanssa, mutta pidän siitä, että esitys väittää jotakin. Kaikki on aina ja joka tapauksessa poliittista. Mun estetiikkaani toimii todella hyvin esimerkiksi Jussi Tuurnan, Pirkko Saision ja Laura Jäntin musiikilliset spektaakkelit, joita on nähty Kansallisteatterissa: Musta Saara, HOMO!, Slava! Saara Turusen juttuja rakastan myös. Jokainen asia on tarkkaan mietitty ja mukana ei ole mitään löysää. Lauri Maijalan teoksista oon myös aina pitänyt todella paljon. Varsinkin KOM-teatterin Vallankumous oli itselle kova juttu. Arvostan myös suuresti Samuel Harjanteen duunia musikaalien parissa. Se on kuitenkin niin oma lajinsa, että se todella tarvitsee ohjaajan, joka tietää ihan oikeesti kaikesta kaiken: musasta, laulusta, traditioista, näyttelijäntyöstä jne, ja joka elää sitä maailmaa itse niin täysillä. Se on todella inspiroivaa. ”

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”, pystyykö sitä selittämään? ”Musta se on yhdessä kokemista näyttämön ja katsomon välillä; kokoontumista yhteisen asian äärelle juuri siksi lyhyeksi ajaksi. Musta se taika on se atmosfääri, jonka ihmiset itse sinne tiettyyn tilaan luo. Vähän niin kuin kirkkoonkin. Teatterikin on omanlaisensa rituaali ja ihmiset saapuvat sen äärelle kokeakseen jotakin: liikuttuakseen, oppiakseen, saadakseen lohtua, viihdykettä tai uutta ajateltavaa.”

”Katsojana näyttämö on niin kuin peili: siellä näkee ne asiat, jotka on jo jollain tavalla itsessä. Näyttämöön peilaa omaa elämäänsä ja kokemaansa, ja siihen voi joko samaistua tai hämmentyä tai jopa torjua. Kaikki tapahtuu niin konkreettisesti, ettei sitä pääse pakoon ja siksi se herättää niin paljon tunteita ja keskustelua. Siksi myös uskon teatterin voimaan ja siihen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Näyttämöllä taas teatterin taikaa on se, että sitä voi olla vahvempi versio siitä ihmisestä, mitä on omassa arjessaan. Kai sitä kokee elävänsä enemmän tai vahvemmin juuri näyttämöllä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Katsomiskokemus hyvästä esityksestä tai konsertista tai elokuvasta, tai kun näen miten joku kollega tekee todella upeaa työtä tai juttu on mageesti ohjattu tai näyttää ja kuulostaa hienolta. Rakastan sitä tunnetta, kun kesken musikaalin tyrmäävän hienon laulukohtauksen ajattelen, että ”miten sä teet tuon”. Mäkin haluan! Tulee tarve ja jano päästä treenaamaan itsekin yksin treenauskoppiin. Tai näkee niin hyvän esityksen, että toivoo olleensa siinä itse mukana. Tosi suurella ambitiolla tai taidolla tehty taide tai viihde inspiroi mua. Voisinkin lisätä tohon keitä ihailen-kohtaan, että ihailen kyllä valtavasti mun ystäviä, jotka ovat samalla alalla. Heitä katsoessa oppii itse varmaan eniten. Muistan jo joskus kakkosvuonna TeaKissa, kun tehtiin dialogiharjoituksia, kuinka Satu Tuuli Karhu ja Riipisen Olli veteli sellasella meiningillä, että unohdin, että oltiin vielä koulussa. Niin hyviä ne oli jo sillon. Ja ehkä ystävien kohdalla se vielä korostuu kun näkee, että joku ylittää itsensä jossain roolissa tai jutussa niin, että näkee koko tyypin ihan uusin silmin. Ne on upeita hetkiä ja niitä on paljon, tekisi mieli luetella kaikki.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joiden avulla valmistaudut illan esitykseen? ”Se vaihtelee kyllä proggiksen mukaan. Itse tykkään tosi fyysisistä esityksistä ja niitä ennen täytyy lämmitellä ihan kunnolla, ja täytyy miettiä myös tarkemmin mitä syö ennen esitystä. Lämmittelen kyllä ihan kaikkien esitysten kohdalla, vaikka ei olisikaan mitään spagaatteja luvassa, koska se luo mulle keskittyneemmän tilan. Tykkään siitä tunteesta, että mun keho tottelee ja on hereillä reagoimaan kaikkeen. Mulle on myös tärkeää tulla ajoissa pelipaikoille. Tykkään juoda rauhassa kahvia, juoruilla ja puhua hölmöjä juttuja kollegoiden kanssa. Mitä rankempi juttu, sitä älyttömämmät puheet ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Ekana tulee mieleeni Tavallisuuden aaveen uusintaensi-illan jälkeinen esitys. Siinähän oli se kiusallisen hidas hääkohtaus, jossa Elina Knihtilä pitää häissä puhetta. Lämmitysharjoituksissa ei päästy nauramatta koskaan siitä kohtauksesta. No, ensi-ilta meni hyvin, mutta tokassa esityksessä Ylermi Rajamaa pudotti vahingossa lusikan ja Elinalla sortui ääni ja se oli sitten menoa. Se oli tavallaan ihan minimaalinen juttu, mutta esityksen mittakaavassa aivan valtava asia. Hikinorot vaan valui sen häämekon alla pitkin selkää ja kylkiä, kun yritin olla nauramatta. Yleisökin vähitellen tajusi, että tää ei nyt kuulunut tähän mukaan. Yritettiin vaan jatkaa silti ja pysyä illuusiossa mukana. Kohtauksen päätyttyä yleisö antoi väliaplodit, että päästiin joten kuten kunnialla eteenpäin.”

Erikoisin kohtaaminen yleisön edustajan kanssa? ”Meillä on bändin kanssa kappale nimeltä Puuhevonen. Se kertoo vertauskuvallisesti lapsuuden loppumisesta ja puuhevosista, jotka isoisäni teki mulle Naantalin saaristossa sijaitsevan mökin pihaan. Oltiin sitten Oulussa keikalla ja kesken kaiken yleisöstä huusi eräs vanhempi nainen, että ”Voitteko soittaa Puuhevosen?” ja mä spiikkasin sen sitten seuraavaksi. Keikan jälkeen tämä nainen tuli mun luo valokuva-albumin kanssa ja kertoi olevansa isoisäni serkku. Albumissa oli vanhoja mustavalkoisia kuvia juuri sieltä saaresta ja edesmenneestä isoisästäni, joka oli mulle todella rakas. Sellaisia kuvia, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli aika ainutkertainen kohtaaminen ja muisto.”

Tulevia juttuja? ”Kapsäkissä alkoi pyöriä lokakuussa Jussi Nikkilän ohjaama ”Maailman ympäri 80 päivässä” ja siitä on luvassa lisäesityksiä keväällä! Nyt marraskuun loppuun asti esitämme Teatteri Viiruksessa Laura Mattilan ohjaamaa Oidipusta. Siinä olen näyttämöllä mun luokkakaverin, Juho Uusitalon kanssa. Työryhmä on muutenkin kaikki samalta vuosikurssilta: Sofia Palillo, Nicholas Rehn ja Laura Mattila. Sitten on tulossa vähän musikaalia ja uudempaa juttua, mutta ei niistä vielä sen enempää. Kivasti on kaikkea tulossa ja ihan laidasta laitaan. Niin, ja bändiltä ilmestyy kolmas levy alkukeväästä 2020!”

Donkey Hot (c) Mitro Härkönen

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo olisit? ”Oon saanut nimeni Anna-kirjoista. Eli voisin ehkä olla Vihervaaran Anna. Kyllä meissä on paljon samaa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon nimi? ”Pokemonissa on sellainen hahmo kuin Jigglypuff, joka alkaa aina laulamaan ja kaikki nukahtaa. Sitten se loukkaantuu ja piirtää tussilla kaikkien naamaan. Voisin olla se. Auttaisin unettomuudessa, laulaisin tuutulaulun ja olisin hyvä loukkaantumaan. Asuna sillä olisi joku ihana kimaltava balettiasu ja siivet, tietty.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin äitini Elmeri-koiran. Ruuaksi ottaisin suklaata, Fazerin Sinistä ja belgialaista Guylianin suklaata. Juotavaksi varmaan kahvia tai punaviiniä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”60-luku ja 70-luku kiinnostaa mua kovasti, rakkauden kautta radikalisoituminen. Menisin Woodstockiin fiilistelemään ja katsomaan artisteja. Siellähän oli kaikki!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mulla on tässä tämä puolikas muffinssi. Syön sen ja vien toisen puolikkaan Mirolle kotiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Laulu.

Mistä sanasta pidät vähiten? - Audition, silleen suomalaisesti lausuttaen, ooddissön. Tai ”aukkarit” on kans kamala.

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä biisi lenkillä.

Mikä sammuttaa intohimosi? - Cheek.

Suosikkikirosanasi? - Vittu.

Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen ääniä.

Mitä ääntä inhoat? – Yllättävät kovat äänet ahdistaa. Vaikka lasi joka tippuu ja särkyy.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taitoluistelija.

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ovelta ovelle -myyjä (Oon muuten kokeillut.)

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa. Täällä onkin muutama, joita et oo pitkään aikaan tavannut.

20 faktaa Martti Mannisesta

Ajai, nyt 20 faktaa -haastisvuorossa "lempilapseni" Martti Manninen, joka napattiin ansiokkaasti Tampereen Teatterista HKT:n leipiin ja hurmaa kansaa tällä hetkellä etenkin Pienessä merenneidossa prinssi Erikin roolissa. Ensi kesänä Martin voi nähdä jälleen kesäteatterihommissa Valkeakoskella Aira Samulinista kertovassa musiikkinäytelmässä, pari kesää sitten Martti vakuutti nuorena Jari Sillanpäänä samaisessa paikassa. Kyllä meidän katsojien kelpaa!

(c) Henrik Schütt

Martin 20 faktaa pääset lukemaan täältä.

Jos taas haluat lukea pitkän blogihaastattelun Martista vuodelta 2013 (jolloin hän opiskeli vielä Nätyllä), tsekkaa tämä linkki.