Anna-Sofia Tuomisen
tapasin kahvila Steam Coffeessa Helsingissä syyskuun puolivälissä
2019.
Vuonna 1990 syntynyt
Anso on horoskoopiltaan vaaka, ”etsii ikuisesti tasapainoa eikä
löydä”. ”Oon Turusta kotoisin, myös Naantali on toinen
kotipaikkani, koska äitini asuu siellä. Turussa oon käynyt kaikki
kouluni. Lisäksi oon asunut Lahdessa Mute-opiskeluaikoinani pari
vuotta, ja sen jälkeen täällä Helsingissä vakituisesti vuodesta
2014. Turku on mulle edelleen rakas kaupunki, äidilläni on siellä
Pieni Kirjapuoti, ja oon ollut siellä kesäisin töissä ja menen
taas joulun alla kiireapulaiseksi.”
Mitä harrastat? ”Mä
juoksen. Ratsastaisin, jos olisi enemmän aikaa. Joogaan silloin
tällöin. Kirjoitan aika paljon myös – päiväkirjaa ja erilaisia
tekstejä, joskus jotain runontapaisia. Tavallaan kirjoittaminen on
kivaa siksi, että se on ollut niin tulosvastuutonta, kun oon
kirjoittanut vain itselleni, mutta oon alkanut miettiä, että jos
suhtautuisinkin siihen vakavammin. Tämä on aika uusi ajatus vielä
enkä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei ehkä mitään.”
Osaatko soittaa
jotain soitinta? ”Poikkihuilu on periaatteessa mun oma soittimeni.
Oon kasvanut muusikoiden parissa koko elämäni ja luokallani Turussa
oli paljon huippumusikaalista porukkaa, monet pääsivät suoraan
lukiosta Sibelius-Akatemiaan. Mä oon aina ollut vaan yksi laulaja
muiden joukossa. En oo pitänyt itseäni myöskään kummoisenakaan
soittajana, mutta ykskaks olinkin Teakissa yksi niistä, jotka osasi
lukea nuotteja ja ymmärsi sointuja, joten mua pyydettiin soittamaan
eri jutuissa. Sain itseluottamusta siitä, kun muut näkivät mut eri
tavalla miten itse olin nähnyt. ”
Mikä on ”salainen
paheesi”? ”Ei nyt niinkään salaisia paheita, mutta paheita
kuitenkin – oon nimittäin ihan hulluna Christina Aguileraan. Oon
myös semimaaninen siivoaja.”
|
(c) Anso |
Mitkä asiat ovat
lähellä sydäntäsi? ”Ystävät ja perhe, eläimet ja koti. On
tärkeää, että elämässä on paikkoja, jossa voi rauhoittua ja
kokee olevansa turvassa. Se ei ole nykymaailmassa mikään
itsestäänselvyys. Toivon olevani läheisilleni myös tietynlainen
turva. Vaikka tiet veisivät välillä erilleen, voisi mun luokse
aina palata.”
Mitkä ovat omasta
mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Varmaankin
musiikki - luen nuotteja ja oon ihan hyvä laulamaan. Oon myös aika
fyysinen, spagaatit ja kärrynpyörät onnistuu. Mulla on tosi korkea
työmoraali ja liekityn aika nopeasti ideoista.”
Tuleeko käytyä
karaokea laulamassa? ”Ehdottomasti, sehän on mahtavaa!
Kaveriporukassa mennään tai sitten ensi-iltojen jälkeen. Aika
usein tulee laulettua ”I Will Survive” tai ”Tinakenkätyttö”,
ne on ehkä mun karaokebravuurini. Duetoista ”Nuori ja kaunis” on
huippu.”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Venäjän kieli, juuri
aloitin tunnit. Olisi myös kivaa olla hyvä luistelija. Olisi hienoa
tehdä joku On Ice -tyylinen produktio.”
Mikä on ollut
toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Jokaisessa jutussahan on aina
omat haasteensa. Oon saanut kyllä jo nyt tehdä paljon sellaisia
juttuja, joissa oon päässyt fyysisesti käyttämään koko kapasiteettiani, tanssinut, laulanut… Se
on aina haastavaa ja samalla ihanaa. Vastaan tähän ”Donkey Hot”,
sillä en ollut tehnyt ns. näkökulmahenkilöä aikaisemmin. On
ollut tavallaan helpompaa tehdä mehukkaita sivuhenkilöitä. Donkey Hotissa oli haastavaa ottaa se paikka, joka mulle oli näytelmässä kirjoitettu ja tarjottu. Olin lavalla melkein koko ajan ja se oli mulle uutta.”
|
Donkey Hot/Anso ja Miro Lopperi (c) Mitro Härkönen |
Onko suvussasi muita
teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on
muusikko-laulaja ja äidilläni on
tosiaan kirjakauppa ja hän järjestää paljon kirjallisuus- ja
kulttuuritapahtumia Turussa ja muuallakin. Velipuoleni isoäidillä,
Raija Lehmussaarella, on balettikoulu, jossa olen itsekin käynyt
vuosia tanssimassa. Heidän perheensä kautta olen päässyt
seuraamaan sivusta myös Aurinkobaletin toimintaa. Muistan käyneeni
lapsena katsomassa harjoituksia ja nähneeni joskus jonkun
palauteringin tapaisen, jossa tanssijat venyttelivät
kerrospukeutuneina ja tunnelma oli äärimmäisen keskittynyt, mutta
lämmin. Se oli kiehtovaa. Siskopuoleni opiskelee
Sibelius-Akatemiassa.”
Milloin kiinnostuit teatterista? "Vaikea kysymys. Sanotaan niin, että en muista aikaa ilman teatteria, musiikkia ja laulamista. Lapsena
nukkumaan mennessäni kuuntelin usein isäni levytyksiä ja olin
siinä luulossa, että kaikki ihmiset laulaa koko ajan. Koulussa olin
aina musiikkiluokilla ja totuin jo pienenä siihen, että kerran
vuodessa tehdään musiikkinäytelmä ja jouluisin on aina
kuorokonsertit ja tanssiesitykset. Muistan myös, että jo
ekaluokkalaisena aina perjantaisin kaikki saivat esittää omia
esityksiä, joita käytiin harjoittelemassa kavereiden luona
edeltävinä iltoina. Niissä puvustaminen ja lavastaminen nousivat
tärkeään osaan. Joskus 12-vuotiaana hakeuduin Turun Nuoren
Teatterin toimintaan mukaan, en edes muista miksi. Paras ystäväni
Aksa Korttila oli ollut siellä jo ihan pienenä, joten voi olla,
että jotenkin sitä kautta uskaltauduin etsiytymään siihen
suuntaan.”
”Raija
Lehmussaaren balettikoulussa ystävystyin Kujalan Elviiran kanssa
(hän opiskelee myös TeaKissa) ja hänen vanhempansa taas ovat Turun
Kaupunginteatterin näyttelijät Mika Kujala ja Riitta Salminen,
joita olin tottunut näkemään teatterin maagisella lavalla. Heidän
kauttaan pääsimme teatteriin katsomaan esityksiä tyynypaikoille
portaille ja joskus pääsimme jopa näyttelijöiden lämpiöön.
Elviiran luona kylässä käydessä huomasin, että hei, nämähän
ovatkin myös ihan tavallisia ihmisiä. Että jostain sieltä varmaan
nousi ajatus siitä, että voisin itsekin olla näyttelijä ihan
ammatiltani. Teatteri ei rakennuksena ollut enää pelkästään
mystinen paikka, eivätkä näyttelijät pelkästään myyttisiä
olentoja, jotka ovat olemassa vain näyttämöllä. Pian uskaltauduin
itsekin koe-esiintymään. 2009-2010 pääsin sitten ensembleen
näytelmässä ”Tukkijoella”. Siitä se Teatterikorkeakouluun
hakeminen sitten alkoi. Paljon itkua, turhautumista ja viimeisestä
vaiheesta tippumisia se otti ennen kuin pääsin sisään ja sinä
aikana sain todella pohtia sitä, että mitä jos en pääsekään ja
mitä jos minusta ei tähän olekaan. Janosin kuitenkin niin kovasti
opetukseen pääsemistä, että jaksoin ottaa turpaan vuosi vuoden
jälkeen. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että myös tuo kouluun
hakeminen toimi minulle todella suurena opinpaikkana suhteessa
näyttelijäntaiteeseen ja ennen kaikkea itseeni. Ja ilman noita
tippumisia en olisi käynyt Lahden Mutea, josta tuli itselleni aivan
korvaamaton opinahjo. Mutelta opin työmoraalia, sitkeyttä ja ihan
konkreettisia taitoja niin näyttämön, musiikin kuin laulamisen
suhteen. Aivan korvaamattomia vuosia mulle suhteessa tähän
ammattiin.”
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi on ”Myyttien tytär –
Kuinka luoda itsensä uudelleen kun merkitykset on jo luotu”. Se
käsittelee tätä metoo- aikakautta ja toivottavasti monesta
näkökulmasta. Se käsittelee valtarakenteiden näkymistä omassa
itsessäni ja siinä, mitä merkityksiä tuon ja edustan näyttämöllä.
Se käsittelee oman identiteetin rakentumista niin ihmisenä,
naisena, näyttelijänä ja taiteilijana. Se käsittelee sitä,
kuinka tyytymätön oon ollut naiskuvaan elokuvissa ja teatterissa ja
toisaalta sitä, kuinka paljon menee energiaa siihen, että on
jatkuvasti vaan loukkaantunut. Että kuinka voisi kääntää sen
negatiivisen energian johonkin ihan muuhun. Miten kääntää kliseet
hyödykseen ja jopa nauttia niistä. Se on tavallaan ohjekirja
itselleni siihen, miten selviytyä tällä vanhanaikaisella, hitaasti
muuttuvalla työkentällä uutena ajattelijana järjissään.
Mielestäni opparistani tuli tosi hyvä ja oon siitä ylpeä.”
”Taiteellinen
lopputyöni oli siis Donkey Hot, Q-teatterin Puoli-Q-näyttämöllä.
Koin olevani etuoikeutettu saadessani tehdä koulun päättötyön
niin monen rakkaan ystävän kanssa. Ohjaajana oli erittäin hyvä
ystäväni Juho Mantere, mukana myös avopuolisoni Miro Lopperi ja
rummuissa bändikaverini Juhana Kiiski. Musiikin sävelsi toinen
bändikaverini Henri Lyysaari, jonka kanssa olemme myös jakaneet nuo
musiikkiluokkien koulunäytelmäajat. Koko jengi oli kyllä aivan
timanttinen: Pyry Kähkönen, Nenna Tyni, Pekka Kiiliäinen, Sonja
Silvander, Riina Nieminen, Joel Hirvonen, Lotta Kaihua, Vilma
Vantola!”
|
Donkey Hot (c) Mitro Härkönen |
Kuka oli sinun
”kumminäyttelijäsi”? ”Mulla oli periaatteessa kaks: Kaisa
Leppänen ja Elsa Saisio. Aloin fanittaa molempia Lahdessa
opiskellessani.”
Onko mielessäsi
ollut missään vaiheessa mitään toista alaa, suunnitelmaa B? ”Ei
kyllä ole ollut mitään ihan out side the box- vaihtoehtoa. Kyllä
ne jotenkin olis liipanneet läheltä tätä, mitä nyt teen.
Opiskelin Turun Yliopistossa vuoden musiikkitiedettä ja
kirjallisuustiedettä. Tanssia oon opettanut ja laulua voisin
mielelläni opettaa.”
Miksi juuri
teatteri? Miksi näyttelijä? ”Teatterissa yhdistyy kaikki, mitä
rakastan ja mistä oon aina ollut kiinnostunut – musiikki, tanssi,
kirjallisuus, historia. Saa tekosyyn leikkiä ikuisesti. Saa tutustua
muihin todellisuuksiin, ihmisiin ja paikkoihin ja aikakausiin
syvemmin. Eikä koskaan tarvitse pysähtyä: koko ajan on jotain
uutta opittavaa, koettavaa ja nähtävää ja jokainen työpäivä on
jollain lailla erilainen.Tietty rutiinittomuus, epäsäännöllisyys,
tuntemattomaan hyppääminen ja vaihtelevuus sopii mulle.”
Kerro
joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. ”Suurin oppi kolahti varmaan
jo kouluun hakemisen yhteydessä. Sinä vuonna, kun pääsin sisään
Teatterikorkeakouluun, sain jo ensimmäisessä vaiheessa kuulla
valintaraadilta, että päästäkseni
kouluun mun ei
tarvitse näyttää, kuinka
hyvä mä olen.
Että kaikkia taitoja voi opiskella sitten koulussa. Heille oli
tärkeämpää nähdä, kuka minä olen. Se oli iso juttu, koska
eihän sitä voi koskaan itsekään tietää, enkä mä ajatellut,
että se olisi millään lailla kiinnostavaa. Mutta ehkä se oppi
siinä on se, että näyttelijän tulee uskaltaa olla auki juuri
tuolle tietämättömyydelle ja uskaltaa silti tulla nähdyksi.
Fiktio antaa kuitenkin aina suojan. Mutta että ei tarvitse mennä
taidon taakse. Sekin voi olla eräänlainen defenssi. Halusin niin
kovin näyttää kuinka kovasti haluan kouluun, että ohitin koko
ajan oleellisemman, eli sen, mitä minun sisälläni liikkuu.”
Onko sinulla omia ns. esikuvia,
joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen niiiin monia!
Ensin tulee mieleeni Elina Knihtilä ja Tiina Pirhonen, jotka
molemmat tekevät pitkää päivää TeaKissa ja antavat niin paljon
itsestään opettajina ja koulutuksen kehittäjinä, ja sitten
jaksavat vielä tehdä omaa taiteellista työtään
niin suurella sydämellä. Molemmat ovat upeita näyttelijöitä,
joilla on yhtä aikaa vakava ja leikillinen suhde teatteriin ja
näyttelijäntyöhön.”
”Muuten oon jotenkin aika
vanhanaikainen. Toki mulla on paljon lempinäyttelijöitä ja omat
lempielokuvat on sellasia, jotka oon nähnyt vähintään 20 kertaa.
Oikein
kunnolla tykkään kaikista legendoista, kuten Marilyn Monroesta,
Audrey Hepburnista, Brigitte Bardotista ja niiden aikaisista
elokuvista. Sitten fanitan mm. Edith Södergrania, Joni Mitchelliä,
Saara Turusta, Laila Kinnusta, Carolaa, Adelea, Freddie Mercuryä,
Kaj Chydeniusta, L. Onervaa, Minna Canthia, Ella Fitzgeraldia, Meryl
Streepiä, Jennifer Lawrencea…”
|
Maailman ympäri 80 päivässä (c) Laura Reunanen |
Kuka olisi "unelmiesi vastanäyttelijä", jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? "No kyllä mua kiinnostaisi työskennellä Marilyn Monroen kanssa."
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton? ”Näitäkin olisi varmasti monia, mutta
vastaan tähän nyt vaikka Freddie Mercury.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama roolityö tai koko
proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä? ”Tuntuu,
että tässä uran alkumetreillä kaikki prokkikset on jollain
tavalla ihan supermerkityksellisiä, koska kaikki on koko ajan niin
uutta. Oon työskennellyt mm. Q-teatterissa, Lahden
Kaupunginteatterissa ja Koko-teatterissa.”
”Puoli-Q:ssa
esitetty Donkey Hot oli kyllä ainutlaatuinen juttu kaikin tavoin
niin kuin jo mainitsin. Ja Juho Mantere on sellainen ohjaaja, jonka
kanssa jutuista tulee aina jollain tavalla tosi merkityksellisiä.
Toki se on se ystävyys ja luottamus, joka niihin juttuihin tulee
aina mukaan, mutta myös joku sellanen ihan omanlainen tekemisen
meininki ja taso. Voi olla röyhkeä ja äärimmäisen tarkka samaan
aikaan. Ollaan hänen kotipihallensa Ridasjärvelle puuhailtu jos
jonkinmoista ja tuntuu, ettei mahdottomia ideoita ole olemassakaan.
2017 kesällä teimme Tsehovin Kirsikkatarhan, jossa näyttelin
Varjan roolin. Uskon, että just tollaset oman porukan kanssa tehdyt
jutut luo ihan älyttömästi itseluottamusta ja oppii myös
tuntemaan itsensä näyttelijänä, työntekijänä ja ryhmän
jäsenenä. Sitten on helpompaa toimia myös muissa ryhmissä ja
teattereissa, kun on joku porukka ja paikka, jossa pääsee
toteuttamaan itseänsä ihan niin kuin haluaa ja tulee nähdyksi. Se
on tosi onnellista.”
”Q-teatteri on
itselle tärkeä paikka ja pääseminen mukaan Tavallisuuden aave
-näytelmän uusintaensi-iltaan (paikkasin Laura Birniä) oli jotain,
mistä en olisi osannut edes unelmoida. Että pääsee itse mukaan
näytelmään, jota on rakastanut yli kaiken yleisössä istuessaan.
Oli ihan hullua opetella juttu videolta ja käydä treenaamassa sitä
yksin tilassa ennen kun varsinaiset parin päivän lämmitystreenit
alkoivat. En olisi ikinä uskonut, että todella pystyisin siihen.
Toisen kerran pääsin paikkaamaan heti Taviksen jälkeen Sohvi
Roinisen Teatteri Takomon näytelmässä ”Kauheat lapset”, joka
vieraili Tampereen teatterissa. Se oli aivan hurmaava Anna Viitalan
kirjoittama ja ohjaama juttu!”
”2018 tehtiin
Koko Teatterissa se ”Valmiina muistamaan”-esitys, jonka Tiina
Pirhonen ohjasi, Taina West ja Eeva Litmanen käsikirjoitti ja
musiikin sävelsi Jussi Tuurna ja Vilma Timonen. Olin jo pitkään
haaveillut pääseväni johonkin sellaiseen juttuun mukaan, jossa
olisi Tuurnan musiikkia, että jo siinäkin mielessä prokkis oli
itselle tosi iso juttu. Oli hurjaa, kiehtovaa ja jännittävää
näytellä Eevan oikeasti elänyttä isoäitiä niin, että Eeva
vielä itsekin oli samaan aikaan näyttämöllä, se osoitti suurta
luottamusta.”
Minkälaista
teatteria haluaisit itse nähdä enemmän ja kerro mahdollisesti joku
esimerkki?
”TeaKin
kakkosvuonna olin varmaan kriittisimmilläni, mutta se on kyllä tosi
uuvuttava tie, koska on maailman helpointa mennä teatteriin
kritisoimaan. Kuka tahansa pystyy sanomaan, että ”en tykkää”.
Vaikkei heti lämpenisikään, voi silti löytää asioita, joista
yllättäen pitääkin. Se on lopulta vaan asennekysymys, että
minkälaiset lasit päässä sitä katsoo ystävien ja kollegoiden
juttuja. Lähtökohtaisesti mä viihdyn teatterissa aina ja musta on
huojentavaa, että lopulta todella moni asia on makuasia. Ei ole
olemassa mitään muuttumattomia totuuksia.”
”Mua miellyttää
teatterissa iso energia ja tarkkuus. En tarkoita, että aina pitäisi
huutaa ja hyppiä, vaan iso energia voi olla myös sisäisiä
kierroksia. Mua ei haittaa, että en heti tajuaisi, mistä missäkin
esityksessä on kyse, mutta pidän siitä, että ajattelu tai
ajattelun jäljet näkyvät näyttämöllä. Sillon on yleisössä
turvallinen olo. Ei mun tarvitse olla samaa mieltä jonkin esityksen
kanssa, mutta pidän siitä, että esitys väittää jotakin. Kaikki
on aina ja joka tapauksessa poliittista. Mun estetiikkaani toimii
todella hyvin esimerkiksi Jussi Tuurnan, Pirkko Saision ja Laura
Jäntin musiikilliset spektaakkelit, joita on nähty
Kansallisteatterissa: Musta Saara, HOMO!, Slava! Saara Turusen
juttuja rakastan myös. Jokainen asia on tarkkaan mietitty ja mukana
ei ole mitään löysää. Lauri Maijalan teoksista oon myös aina
pitänyt todella paljon. Varsinkin KOM-teatterin Vallankumous oli
itselle kova juttu. Arvostan myös suuresti Samuel Harjanteen duunia
musikaalien parissa. Se on kuitenkin niin oma lajinsa, että se
todella tarvitsee ohjaajan, joka tietää ihan oikeesti kaikesta
kaiken: musasta, laulusta, traditioista, näyttelijäntyöstä jne,
ja joka elää sitä maailmaa itse niin täysillä. Se on todella
inspiroivaa. ”
Mitä on sinun
mielestäsi ”teatterin taika”, pystyykö sitä selittämään?
”Musta se on yhdessä kokemista näyttämön ja katsomon välillä;
kokoontumista yhteisen asian äärelle juuri siksi lyhyeksi ajaksi.
Musta se taika on se atmosfääri, jonka ihmiset itse sinne tiettyyn
tilaan luo. Vähän niin kuin kirkkoonkin. Teatterikin on
omanlaisensa rituaali ja ihmiset saapuvat sen äärelle kokeakseen
jotakin: liikuttuakseen, oppiakseen, saadakseen lohtua, viihdykettä
tai uutta ajateltavaa.”
”Katsojana
näyttämö on niin kuin peili: siellä näkee ne asiat, jotka on jo
jollain tavalla itsessä. Näyttämöön peilaa omaa elämäänsä ja
kokemaansa, ja siihen voi joko samaistua tai hämmentyä tai jopa
torjua. Kaikki tapahtuu niin konkreettisesti, ettei sitä pääse
pakoon ja siksi se herättää niin paljon tunteita ja keskustelua.
Siksi myös uskon teatterin voimaan ja siihen, että ihminen
tarvitsee toista ihmistä. Näyttämöllä taas teatterin taikaa on
se, että sitä voi olla vahvempi versio siitä ihmisestä, mitä on
omassa arjessaan. Kai sitä kokee elävänsä enemmän tai vahvemmin
juuri näyttämöllä.”
Mitkä asiat
inspiroivat sinua? ”Katsomiskokemus hyvästä esityksestä tai
konsertista tai elokuvasta, tai kun näen miten joku kollega tekee
todella upeaa työtä tai juttu on mageesti ohjattu tai näyttää ja
kuulostaa hienolta. Rakastan sitä tunnetta, kun kesken musikaalin
tyrmäävän hienon laulukohtauksen ajattelen, että ”miten sä
teet tuon”. Mäkin haluan! Tulee tarve ja jano päästä
treenaamaan itsekin yksin treenauskoppiin. Tai näkee niin hyvän
esityksen, että toivoo olleensa siinä itse mukana. Tosi suurella
ambitiolla tai taidolla tehty taide tai viihde inspiroi mua.
Voisinkin lisätä tohon keitä ihailen-kohtaan, että ihailen kyllä
valtavasti mun ystäviä, jotka ovat samalla alalla. Heitä katsoessa
oppii itse varmaan eniten. Muistan jo joskus kakkosvuonna TeaKissa,
kun tehtiin dialogiharjoituksia, kuinka Satu Tuuli Karhu ja Riipisen
Olli veteli sellasella meiningillä, että unohdin, että oltiin
vielä koulussa. Niin hyviä ne oli jo sillon. Ja ehkä ystävien
kohdalla se vielä korostuu kun näkee, että joku ylittää itsensä
jossain roolissa tai jutussa niin, että näkee koko tyypin ihan
uusin silmin. Ne on upeita hetkiä ja niitä on paljon, tekisi mieli
luetella kaikki.”
Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joiden avulla valmistaudut illan esitykseen? ”Se vaihtelee kyllä proggiksen mukaan. Itse tykkään
tosi fyysisistä esityksistä ja niitä ennen täytyy lämmitellä
ihan kunnolla, ja täytyy miettiä myös tarkemmin mitä syö ennen
esitystä. Lämmittelen kyllä ihan kaikkien esitysten kohdalla,
vaikka ei olisikaan mitään spagaatteja luvassa, koska se luo mulle
keskittyneemmän tilan. Tykkään siitä tunteesta, että mun keho
tottelee ja on hereillä reagoimaan kaikkeen. Mulle on myös tärkeää
tulla ajoissa pelipaikoille. Tykkään juoda rauhassa kahvia,
juoruilla ja puhua hölmöjä juttuja kollegoiden kanssa. Mitä
rankempi juttu, sitä älyttömämmät puheet ennen esitystä.”
Kerro joku
legendaarinen sählinki. ”Ekana tulee mieleeni Tavallisuuden aaveen
uusintaensi-illan jälkeinen esitys. Siinähän oli se kiusallisen
hidas hääkohtaus, jossa Elina Knihtilä pitää häissä puhetta.
Lämmitysharjoituksissa ei päästy nauramatta koskaan siitä
kohtauksesta. No, ensi-ilta meni hyvin, mutta tokassa esityksessä
Ylermi Rajamaa pudotti vahingossa lusikan ja Elinalla sortui ääni
ja se oli sitten menoa. Se oli tavallaan ihan minimaalinen juttu,
mutta esityksen mittakaavassa aivan valtava asia. Hikinorot vaan
valui sen häämekon alla pitkin selkää ja kylkiä, kun yritin olla
nauramatta. Yleisökin vähitellen tajusi, että tää ei nyt
kuulunut tähän mukaan. Yritettiin vaan jatkaa silti ja pysyä
illuusiossa mukana. Kohtauksen päätyttyä yleisö antoi
väliaplodit, että päästiin joten kuten kunnialla eteenpäin.”
Erikoisin
kohtaaminen yleisön edustajan kanssa? ”Meillä on bändin kanssa
kappale nimeltä Puuhevonen. Se kertoo vertauskuvallisesti lapsuuden
loppumisesta ja puuhevosista, jotka isoisäni teki mulle Naantalin
saaristossa sijaitsevan mökin pihaan. Oltiin sitten Oulussa keikalla
ja kesken kaiken yleisöstä huusi eräs vanhempi nainen, että
”Voitteko soittaa Puuhevosen?” ja mä spiikkasin sen sitten
seuraavaksi. Keikan jälkeen tämä nainen tuli mun luo
valokuva-albumin kanssa ja kertoi olevansa isoisäni serkku.
Albumissa oli vanhoja mustavalkoisia kuvia juuri sieltä saaresta ja
edesmenneestä isoisästäni, joka oli mulle todella rakas. Sellaisia
kuvia, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli aika
ainutkertainen kohtaaminen ja muisto.”
Tulevia juttuja?
”Kapsäkissä alkoi pyöriä lokakuussa Jussi Nikkilän ohjaama
”Maailman ympäri 80 päivässä” ja siitä on luvassa
lisäesityksiä keväällä! Nyt marraskuun loppuun asti esitämme
Teatteri Viiruksessa Laura Mattilan ohjaamaa Oidipusta. Siinä olen
näyttämöllä mun luokkakaverin, Juho Uusitalon kanssa. Työryhmä
on muutenkin kaikki samalta vuosikurssilta: Sofia Palillo, Nicholas
Rehn ja Laura Mattila. Sitten on tulossa vähän musikaalia ja
uudempaa juttua, mutta ei niistä vielä sen enempää. Kivasti on
kaikkea tulossa ja ihan laidasta laitaan. Niin, ja bändiltä
ilmestyy kolmas levy alkukeväästä 2020!”
|
Donkey Hot (c) Mitro Härkönen |
Mikä sarjakuvahahmo
tai muu fiktiivinen hahmo olisit? ”Oon saanut nimeni
Anna-kirjoista. Eli voisin ehkä olla Vihervaaran Anna. Kyllä meissä
on paljon samaa.”
Jos sinusta
tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon
nimi? ”Pokemonissa on sellainen hahmo kuin Jigglypuff, joka alkaa
aina laulamaan ja kaikki nukahtaa. Sitten se loukkaantuu ja piirtää
tussilla kaikkien naamaan. Voisin olla se. Auttaisin unettomuudessa,
laulaisin tuutulaulun ja olisin hyvä loukkaantumaan. Asuna sillä
olisi joku ihana kimaltava balettiasu ja siivet, tietty.”
Jos ihminen menisi
syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan
talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken?
”Ottaisin äitini Elmeri-koiran. Ruuaksi ottaisin suklaata, Fazerin
Sinistä ja belgialaista Guylianin suklaata. Juotavaksi varmaan
kahvia tai punaviiniä.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
aikakauteen, minne menisit? ”60-luku ja 70-luku kiinnostaa mua
kovasti, rakkauden kautta radikalisoituminen. Menisin Woodstockiin
fiilistelemään ja katsomaan artisteja. Siellähän oli kaikki!”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Mulla on tässä tämä puolikas muffinssi. Syön sen
ja vien toisen puolikkaan Mirolle kotiin.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät
eniten? - Laulu.
Mistä sanasta pidät
vähiten? - Audition, silleen suomalaisesti lausuttaen, ooddissön.
Tai ”aukkarit” on kans kamala.
Mikä sytyttää
sinut? - Hyvä biisi lenkillä.
Mikä sammuttaa
intohimosi? - Cheek.
Suosikkikirosanasi?
- Vittu.
Mitä ääntä
rakastat? - Aaltojen ääniä.
Mitä ääntä inhoat? – Yllättävät kovat äänet ahdistaa.
Vaikka lasi joka tippuu ja särkyy.
Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taitoluistelija.
Missä ammatissa et
haluaisi olla? - Ovelta ovelle -myyjä (Oon muuten kokeillut.)
Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Tervetuloa. Täällä onkin muutama, joita et oo pitkään
aikaan tavannut.