torstai 20. marraskuuta 2014

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

2 kommenttia:

  1. Kävin katsomassa esityksen ja myös romaani on tuttu.
    Mielestäni teksti oli kiinnostava ja ohjaus oli todella hyvä.
    Kannattaa käydä katsomassa hieman kauempaakin ja ehkä useamman kerran.
    Ps.Moni asia mistä sinä erityisesti pidit eivät ole kirjassa vaan ne ovat dramaturgin ja työryhmän luomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyykin muuten lukea jossain vaiheessa myös kirja!

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).