Billy Elliot / Helsingin Kaupunginteatteri

Billy Elliot / Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatteri

Suomenkielinen kantaesitys 27.8. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall

Sävellys Elton John

Kantaesityksen ohjaus Lontoossa Stephen Daldry

Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen

Suomennos Mikko Koivusalo

Kapellimestari Risto Kupiainen

Rooleissa ja ensemblessa mm. : Lassi Hirvonen/Amos Brotherus/Henrik Björklund, Kasperi Virta/Luka Haikonen/Luca Elshout, Risto Kaskilahti/Kari Mattila, Petrus Kähkönen/Sami Paasila, Emilia Nyman/Raili Raitala, Leena Uotila/Leenamari Unho, Jonna Järnefelt/Helena Haaranen, Unto Nuora/Pekka Hiltunen, Panu Vauhkonen, Antti Keinänen/Jukka Kontusalmi/Elias Girod, Mikko Vihma, Ella Ingraeus/Nicole Karlsson/Siiri Kaskilahti, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen ja Antti Timonen

 Reilut kaksi vuotta sitten matkustin Lontooseen tavoitteenani nähdä Billy Elliot-musikaali. Lippu oli ostettuna ennakkoon, jotta tavoite varmasti toteutuisi - ja toteutuihan se. Paidan etumus märkänä kyynelistä poistuin musikaalista onnellinen hymy kasvoillani, olihan yksi unelmistani käynyt juuri toteen. Hiukan myöhemmin keskustelimme turuilla ja toreilla musikaalista ja olin aivan varma siitä, että Billy Elliotia ei tulla koskaan näkemään suomenkielisenä versiona ensinnäkin siksi, että täältä ei löytyisi pätevää nuorisoa vaativaan päärooliin. Suurella ilolla voi jälleen kerran myöntää rehellisesti olleensa niiiiin väärässä taas tämänkin asian kanssa!

 Peacockin ensi-illan jälkeen paidan etumus on kuiva, mutta Billyn sanoja lainatakseni "olo on samalla tyhjä mutta täysi". Lassi Hirvonen on hurmannut minut Billynä täysin, tanssinut ja laulanut itsensä suoraan sydämeeni. Haluaisin saman tien nähdä lavalla vuorotellen kaikki Billyt ja Michaelit myös.

Lassi Hirvonen (c) Mirka Kleemola, HKT

 Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle englantilaiseen kaivoskaupunkiin, jossa kaivoslakko jäytää perheiden mieliä ja toimeentuloa. Billy asuu isänsä, isoveljensä ja mummonsa kanssa. Pojan äiti on kuollut vuosia aiemmin. Billy käy viikottain nyrkkeilemässä, tosin vastentahtoisesti. Laji ei oikein tunnu "siltä omalta jutulta". Sattuman kautta hän ajautuu keskelle balettituntia ja perheeltään salaa vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin. Tanssinopettaja rouva Wilkinson huomaa pojan piilevät kyvyt ja kannustaa häntä korkeammalle, pois kaivoskaupungin pölyistä. Samanaikaisesti kaivostyöläiset (joihin Billyn isä ja velikin kuuluvat) käyvät omaa taisteluaan.

Kaivosmiehiä perheineen (c) Mirka Kleemola, HKT

"80-luvun Englanti, Margaret Thatcherit ja kaivostyöläiset - ei tule toimimaan Suomessa sitten millään!" Metsään mentiin näissäkin aatoksissa, sillä yllättävän hyvin tämäkin puoli musikaalista toimi. Nykyäänkin kylmää kyytiä on luvassa yhdessä jos toisessakin työpaikassa, ja koko ihmisen identiteetti voidaan murskata työpaikan ja toimeentulon menetyksen myötä. Nuorilla haaveissa kenties siintää jotain muuta, mutta onko tarpeeksi rohkeutta kokeilla omia siipiään? Helppoa olisi jämähtää paikoilleen ja odottaa jotain mullistavaa tapahtuvaksi, luovuttaa ilman yrittämistä. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja, ei perheen tukea tai kannustusta.

 Kaivosmiehet laulavat komeasti rintamasuunta eteen päin, kädet nyrkissä, ruoto suorana. Tuli vahvoja Täällä Pohjantähden alla-fiiliksiä siitä. Billy kiitää ja kieppuu nuoruuden innolla ja energialla pitkin lavaa, koko maailma on auki. Mummikin (Leena Uotila) vaipuu muistoissaan tanssin pyörteisiin, äiti (Emilia Nyman) kannustaa poikaansa vilpittömyyteen ja kulkee rinnalla. Ihana ja supersymppis Michael (Kasperi Virta) on löytänyt oman konstinsa itseilmaisuun ja siitä saadaankin kunnon revittelyt aikaiseksi. Rouva Wilkinson (Jonna Järnefelt) näkee Billyn potentiaalin ja kenties omat unelmansa, jotka eivät koskaan toteutuneet perhe-elämän myötä. Liikuttavan kömpelöt balettitytöt ja vähän liikaakin irrotteleva herra Braithwaite (Unto Nuora), jonka hilpeästä lookista tuli jostain syystä vaalea Karoly Garam mieleeni...

 Taivas varjele mitä sieltä tulee - tyyliset heitot olisi voinut unohtaa tyystin, samoin liian glitterin. Lopetus oli minulle tyylikkäämpi Billyn poistuessa katsomon läpi ja heilutellessa pyöräilevälle Michaelille.

 Niin paljon hyvää kuitenkin, lavastusta ja puvustusta myöten. Suunnaton ilo ja ylpeys loppukiitoksissa, kun yleisö nousee aplodeeraamaan seisten Lassi Hirvosen saapuessa silmät loistaen kumarruksiin. Siinä silmien loisteessa minulle jotenkin tiivistyi koko tämä juttu. Mieletöntä! Mikä vaan on mahdollista. Tarvitaan kovaa työtä, kannustusta, tukea, uskoa omaan juttuunsa. Toivon, että mahdollisimman moni nuori tulisi Billy Elliotia katsomaan ja kenties ajattelisi "Minäkin pystyn mihin vaan!" sen sijaan, että ajattelisi "minusta ei ole yhtään mihinkään".

 Seuralaiseni totesi heti tuoreeltaan "Tässä oli emotionaalisesti vahvaa ilmaisua". Niin samaa mieltä!

(näin esityksen pressilipulla)

Antti Keinänen ja Lassi Hirvonen (c) Mirka Kleemola, HKT