XL /Ylioppilasteatteri

XL / Ylioppilasteatteri, Studionäyttämö

Ensi-ilta 26.11. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja Ida Martela
Ohjaajan assistentti Saku Nurmiranta
Tekstit Anna Estola ja Sirpa Riuttala
Lavastus Niko Hallikainen
Puvustus Vita Edvards
Puvustusassistentti Noora Hietanen
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Sävellys Ilmo Korhonen, Chris Helle, Joonas Vainiola ja Sirpa Riuttala
Koreografiat Ida Martela

Bändi : Chris Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

Näyttämöllä : Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi ja Senna Vodzogbe

 Kehuskelen muka olevani hurja teatterifanaatikko, mutta häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ollut koskaan aiemmin ollut Ylioppilasteatterissa, en Helsingissä enkä liioin muuallakaan. Viime kesänä oli jo lippu varattuna Mustikkamaalle kesäteatteriin, mutta selkävaivani iski juuri huonoon aikaan ja reissu peruuntui. XL-proggis on uusien ylioppilasteatterilaisten ensimmäinen yhteinen juttu ja mukana oli eräs henkilö, jonka tekemisiä olin seurannut tarkalla silmällä parin vuoden ajan (näkemättä häntä kuitenkaan koskaan lavalla, vahva oli luotto jo valmiiksi). Päätin, että nyt jos koskaan! Ensiajatukseni XL-nimestä oli se, että nyt olisi luvassa jotain "suuren kokoluokan" spektaakkelia. Voi miten väärässä olinkaan. Spektaakkelia kyllä, mutta ei niin mitään tekemistä kokoluokitusten kanssa. Lausukaapa xl hiukan eri tavalla ääneen, ei irrallisina kirjaimina. Tuleeko mieleen joku näkyvä henkilö, joka teki jotain näkyvämpää? Ja nyt on sitten viimeinkin vapaa kaikesta... hah.

 Kohtalon ivaa oli se, että hyisessä viimassa ja tuiskussa jouduin odottelemaan bussia ja kävi vielä niin, että bussi oli reilut 20 min myöhässä. Meinasin jo lähteä takaisin kotiin mutta päätin, että odotan vielä hetken. Halusin nähdä esityksen juuri silloin enkä venyttää sitä tammikuun puolelle. Kylmässä odottelu ja seisoskelu ei totisesti tehnyt taaskaan hyvää selälleni, ja kun bussi viimein saapui, varoin jokaista väärää liikettä. Sain köpöteltyä itseni Kampista liikkeelle ja Studionäyttämö löytyi kuin löytyikin Kolmensepänaukiolta - käsittämätöntä, että rautaportti kyltteineen oli minulta aiemmin jäänyt huomaamatta kokonaan, vaikka siitä olin ohitse kulkenut kymmeniä kertoja. Portaissa riitti noustavaa ihan riittämiin parempikuntoisillekin. Onneksi ylhäällä odotti varsin ystävällinen lippukassajäbä ja koskapa taisin olla ensimmäisenä paikalla, tuli siinä juteltua hetki. Kävi ilmi, että katsomoon mentäisiin ilman kenkiä ja mielessä kävi, että kukakohan minullekin sitten laittaa kengät takaisin jalkaan ja nauhat kiinni esityksen jälkeen... Tunsin itseni vanhaksi ja erittäin huonokuntoiseksi. Otin sitten samantein kengät pois ja tepastelin sukkasillani hyggeilemään mukavalle sohvalle. Varsin tunnelmallinen soppi oli se. Lisää väkeä alkoi valumaan paikalle ja tuntui siltä, että ainakin muutama katseli sivusilmällä minua, kun siinä sukkasillani varpaitani heiluttelin. Uppouduin somen ihmeelliseen maailmaan siinä odotellessani ja toivoin, ettei kukaan alkaisi juttusille kanssani. Ei ollut yhtään sellainen fiilis.

 Kaikki sitten riisuivat kenkänsä viimeistään ennen saliin pääsyä, ja lisää hupia oli luvassa. Meidät ohjattiin istumaan lattialle mustan kankaan päälle esitystä seuraamaan! Olin lukenut pari kritiikkiä tästä näytelmästä, mutta miksi missään ei mainittu siitä, että katsojat istuvat lattialla! Huusin hiljaa mielessäni apua ja visioin jo, miten kaikki (niin kanssakatsojat kuin näyttelijätkin) tuijottaisivat minua kun yrittäisin lopulta päästä lattialta ylös. Onko jo käynyt mitenkään ilmi, etten kauheasti tykkää olla katseiden alaisena? Siitähän tämä esityskin sitten kertoo, halusta ja tarpeesta ja PAKOSTA tulla nähdyksi tavalla tai toisella. Minä en halua olla näkyvillä mutta en myöskään halua olla näkymätön. Jokainen kaipaa huomiota ja jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Konstit on nykyään monet. Itselleni se tarve täyttyy tämän kirjoittamisen myötä. Kyllä minäkin älypuhelimella itsestäni kuvia erinäisissä tilanteissa napsin, moni tietää että niissä näkyy itsestäni useimmiten vain otsa. Jotainhan sekin tarpeestani tulla nähdyksi kertoo. Minäkuvastani ainakin.

 Varsinainen esitys käynnistyi tarinalla Kaunottaresta ja Hirviöstä, me katsojat istuimme lattialla ja näyttelijät katsomossa. Juuri kun olin löytänyt itselleni hyvän asennon, tulikin ilmoitus paikkojen vaihdosta. Huoh. Sain itseni kammettua ylös yllättävänkin ketterästi ja istumaan katsomoon. Selkänojallinen tuoli tuntui luxukselta siinä vaiheessa.

(c) Niko Hallikainen 

 Aikamoista pyöritystä olikin sitten luvassa seuraavien reilun parin tunnin aikana. Lavalla kolmetoista näyttelijää, joista kaikilla tarve tulla nähdyksi monin eri keinoin. Katso minua! Näin keimailen sinulle, tanssin, flirttailen, olen roisi ja ronski, herkkä, hauras, katso tänne äläkä sinne. En välillä tiennyt minne olisin katsonut ja ketä olisin tuijottanut pitempään. Liika tuijottaminen tuntui jopa epämieluisalta. Onko tämä nyt oikein vaiko väärin? Aluksi dynamona toimi juurikin tämä edellämainittu nimeltämainitsematon juontaja ja pääsimme/jouduimme seuraamaan "Mun on pakko Finland"-sarjan suoraa lähetystä. Kiintoisa konsepti, eikö? Kenellä on parhaat pakkomielteet ja epäkiinnostavin lensi ulos. Tuoli vedettiin kisaajan alta ja viulu soi kauniisti. Lipunmyyjäjäbähän oli viulussa, jihuu! Ohjelman tunnari oli hyvin koukuttava ja rytmi soi päässäni vielä edelleenkin. Jouduimme sitten myös seuraamaan, miten juontaja viritti kämppänsä täyteen kameroita, jotka kuvaisivat sitten häntä erinäisissä seksuaalisissa toimissa, ja näistä hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset.

Reetta Koivukoski ja Isla Mustanoja (c) Niko Hallikainen 

 Joka välissä tyypit lavalla poseeraavat omalle kännykkäkameralleen ja näyttävät parhaita puoliaan. Tämmöinen minä olen koko ajan, haen koko ajan huomiota. Vai olenko minä oikeasti tämmöinen? Haluanko olla? Vai haluanko, että muut näkevät minut juuri näin? Perse pitkällä, suu supussa, silmät raukeasti puoliummessa. Yh-äiti vloggaa tosi totuudenmukaisesti shoppailureissustaan. Koko tilakin otetaan hienosti haltuun, kiivetään seinille ja kännykän kelmeässä valossa twerkataan ja hinkataan seinää ja itseään. Mietin, että onneksi olen liian vanha itse käyttäytymään noin. Ja samalla oikeastaan surettaakin, valitettavasti olen liian vanha aika moneen ja energiatasot ovat nollilla. (Tähän väliin on pakko mainita, että Vanhalla Ylioppilastalolla taisi olla samana iltana K50-disco ja väkeä virtasi sisään tasaiseen tahtiin.) Nuorten energistä ja välillä hengästyttävän vimmaista menoa on kuitenkin suuri ilo seurata. Teki mieli huudella, että hei, vähempikin riittäisi, kyllä minä sinut olen huomannut! Niin se on, että osa meistä hakeutuu valoon ja osa meistä hakeutuu valon luo. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Ilman näitä valonlähteitä minä vaeltaisin ikuisessa Mordorissa ja aika syvällä.

 Joka ilta joku näyttelijöistä kertoo YT:n Instagramiin videotervehdyksen keskeltä esitystä. Kiintoisaa! Tsekatkaa!

 Aikamoinen sekoitushan tämä kaikenkaikkiaan oli ja kaikkea näkemääni en ihan niineen ostanut. Moni varmasti tunnistaa itsensä lavalta, minä tunnistin vain alun kohtauksesta, jossa käytiin läpi vanhoja somepäivityksiä. Kaikenlaista tarinaa ja tekstiä sitä löytyy meikäläisenkin somehistoriasta, jos oikein lähtee kaivelemaan. Osan olen omatoimisesti poistanutkin ihan siksi, koska tunsin suurta myötähäpeää typerien juttujen vuoksi. Tehtyä ei silti saa tekemättömäksi.

 Koitin luikkia paikalta varsin huomiotaherättämättömästi (ne kengät sain jalkaan muuten ihan itse) ja vähin äänin. Onnekkaasti tyyppi, joka alunperin minut paikalle sai magneetin lailla vedettyä oli kuitenkin huomannut minut yleisön joukosta ja nappasi kiinni ennen kuin ehdin ovesta ulos. Päivänsäteen ja menninkäisen (toinen valkoisissa, toinen mustissa) jälleennäkeminen lämmitti mieltä pitkään ja lämmittää edelleenkin. Joskus on ihan ok tulla kunnolla nähdyksi.

XL-esitykset jatkuvat tammikuussa 2017. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi mieleni mennä katsomaan uudestaan.

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ylioppilasteatteri!)