Aluksi Kansallisteatterin sivuilta lainaus : "Esitys on kirjoitettu dialogissa ja yhteistyössä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushankkeen kanssa. Näytelmä rakentuu kokonaan tutkimuksessakin käytetyn dokumentaarisen materiaalin pohjalta. Teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän keskuspoliisin henkilömappien avulla. Esitys antaa äänen lukuisille historian muistista kadonneille suomalaisille."
Koin jotain poikkeuksellista lauantaina. Ennen loppukumarruksia koko yleisö istuu hiirenhiljaa pitkään, kukaan ei uskalla edes yskäistä. Poistumme salista hitaasti, ei puheensorinaa, ei kevyttä jutustelua. Kuin kirkosta, kuin muistotilaisuudesta. Katse jossain. Ja sitten hitaasti liikkuva joukko astelee pienen näyttämön yleisölämpiöön, jonka seinille on heijastettu pitkänä virtana nimiä. Isiä, äitejä, veljiä, siskoja, sukulaisia, ystäviä, naapureita. Joku tunnistaa tutun nimen ja pysähtyy iäkkään seuralaisensa kanssa niille sijoilleen. Olin liikkeellä yksin, joten muutenkin olisin ollut hiljaa itsekseni, mutta nyt tuntui jotenkin omituisella tavalla väärältä poistua teatterista ulos ihmisvilinään, jossa väki kiirehtii Black Friday -huumassa ostoksineen sinne ja tänne. Yhdellä donitsilaatikko sylissään, toisella pussillinen pikaruokaa. Kenelläkään ei ämpärillistä perunankuoria. Halusin kulkea edelleen hitaasti ja omissa ajatuksissani, mutta hulina ja hälinä ympärilläni palautti nopeasti takaisin tähän hetkeen ja tähän päivään. Liian nopeasti. Teki mieli pysähtyä ja huutaa "Ettekö te ymmärrä mitä olen juuri kokenut?" Kokenut, nähnyt, oppinut.
Muistopäivä-näytelmässä pieni joukko suomalaisia lähtee paremman elämän toivossa itärajan toiselle puolelle 30-luvun alussa. Oskun (Rasmus Slätis) omistamassa keinahtelevassa veneessä apupoikana häärää Viljam (Geoffrey Erista), nuori tuleva isä. Lyhyestä pestistä saatu palkka tulisi pienelle perheelle tarpeeseen. Matkaa tekevät Heino (Miiko Toiviainen) nuoremman sisarensa Lyytin (Marja Salo) kanssa. Veneeseen nousevat myös nuori leski Rauha (Annika Poijärvi) sekä Aili (Pirjo Lonka) kera sylivauvan ja 12-vuotiaan tyttärensä Aunen (Inke Koskinen). Luvassa olisi runsaasti töitä, paljon ruokaa, ei puutetta mistään. Heinoa ajaa matkaan vankka aate, Ailin aviopuoliso taas on mennyt edeltä ja lähettänyt kirjeen, jossa kehunut uudet olot maasta taivaisiin. Tänne vaan, täällä kaikki on paljon paremmin. Silmistä loistaa toiveikkuus ja usko parempaan tulevaisuuteen. Helpotus. Vihdoinkin olisimme jotain. Ihmisarvo kunniaan.
Totuus perillä on kuitenkin jotain aivan muuta, ja alkaa pitkä matka halki vieraan valtion, tietämättä lopullista päämäärää ja pystymättä itse valitsemaan minne ja miten kulkea. Heino jaksaa julistaa ja uskoa aatteeseen yllättävän pitkään, kunnes hänenkin on luovutettava. Katseet kertovat jälleen kaiken - epätoivon, hädän, huolen, ikävän. Myös välittämisen ja lämmön. Huumori kukkii pieninä ilonpilkahduksina, tanssiaskeleina uusissa kengissä, säkillisessä jauhoa, sarkastisissa heitoissa, pitkässä mukahienossa tittelissä jonka alun jo unohtaa.
Mieleeni jää Ailin toiveikas kysymys "Kai meilläkin joku paikka on?" ja pieni murunen sokeria. Kielelle sulava lumihiutale.
Upea, läsnäoleva livemusiikki (Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen) näyttämön molemmilta puolilta tukee hienosti tarinaa. Eikä pelkästään musiikki - huokaukset, laukaukset, elämän äänet ja hiljaisuuskin. Tulee mieleeni myös Hämeenlinnan Teatterin musikaali Tulisiipi, jossa siinäkin lähdetään riemukkaasti itärajan toiselle puolelle suurin odotuksin, musiikin ja muusikkojen toimiessa ikään kuin yhtenä roolihenkilöistä.
Ja mikä koreografia! Vaikka istuin tiiviisti paikoillani, ajatuksissani keikuin mukana veneessä, heiluin hitaasti puolelta toiselle marssiessa ja varoin astumasta yhtään sivuun, huhkin lapion varressa tyhjää. Olin yksi heistä, ihan tavallisista ihmisistä.
Koulussa olin surkea historiassa, mitään ei jäänyt mieleeni tunneista. Teatteri on tuonut eteeni lukuisia tapahtumia lähihistoriasta kiinnostavalla tavalla. Olen oppinut, olen ymmärtänyt. Ja olen ottanut selvää asioista, jotka jäivät kaihertamaan mieltä. Tästä aiheesta on luettava lisää.
Kiitos koko työryhmälle äärettömän hienosta ja kauniista teoksesta. Tämä jätti jäljen ja painuu mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ikinä. Mietin, miltä tuntuu hänestä, jonka suvussa on vuosikymmenet vaiettu siitä, minne mummon veli katosi. Veljestä, joka valokuvassa istuu ryhdikkäänä uusi puku päällään ja hymyilee. Elämä edessä.
~
MUISTOPÄIVÄ / Kansallisteatteri
Kantaesitys 19.11. 2025 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)
Rooleissa : Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis ja Miiko Toiviainen
Teksti Elli Salo, ohjaus Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori, musiikki ja äänisuunnittelu Ilkka Tolonen, koreografia Lasse Lipponen, livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä, naamioinnin suunnittelu Emma Loponen sekä tekstin dramaturgi Minna Leino
Esityskuvat (c) Janne Vasama