lauantai 24. helmikuuta 2018

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 13.2. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Aino Kallas
Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola
Skenografia, valosuunnittelu ja puvut Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio Jenni Nikolajeff

Rooleissa : Maija Andersson, Suvi Isotalo ja Sauli Suonpää


 Kevätkauden ohjelmistoista Sudenmorsian oli yksi odotetuimmista ja löysi paikkansa myös kevään tärppilistalleni, vaikken tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään. Aihe kuitenkin poltteli ennakkoon ja menin kirjastosta lainaamaan Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestyneen teoksen. Runollinen, vanhahtavakin kieli tuntui aluksi kovin haastavalta, mutta muutaman sivun jälkeen tarina ja kieli imaisi minut otteeseensa ja suorastaan ahmin kirjan loppuun. Muistan ajatelleeni "Wau!" viimeisen sivun suljettuani, ja jäljelle jäi kummallisen surumielinen olo pitkäksi aikaa. Pohdin myös, että teinkö sittenkin virheen kun menin lukemaan kirjan ennen esitystä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tein juuri oikein. Vahvasti jäi mieleeni pyörimään ajatus siitä, miten kummassa näin maaginen tarina saadaan taipumaan teatterin lavalle...

 Ja upeastihan se taipui! Näyttämöllä ei paljoa lavasteita nähdä eikä tarvitsekaan, juuri tämänkaltaisessa toteutuksessa en niitä jäänyt kaipaamaan. Kaikki on pienissä suurissa asioissa, näyttelijöiden katseissa, eleissä, kehonkielessä, tarkkaan valikoiduissa sanoissa. Sivustalla Suvi Isotalo maalailee musiikillaan taustoja ja tiheneviä tunnelmia, kuiskailee mikrofoniin "Aaaloooo" ja toimii myös tarinankertojana. Aluksi musiikki tuntui vähän vieraalta, mutta kuten usein käy, sekin imaisi täysillä mukaansa ja poimin sieltä niin sydämen jumputtavaa, kiihkeää sykettä kuin sisäisen maailman tempoilua ja levotonta oloa, jota ei voi sanoin selittää. Se on tanssittava ulos.


 Tarinassa on yhtymäkohtia Aino Kallaksen omaan elämään muutaman päiväkirjaotteen muodossa, kielletty rakkaus polttelee - ja Aino muuttuu Aaloksi. Hiukset vapautuvat nutturalta vallattomaksi kiharapilveksi. Aalo (Maija Andersson) on paljasjalkainen kuvankaunis luonnonlapsi ja kohtelee eläimiä eri tavoin kuin muut. Tämän huomaa metsävahti Priidik (Sauli Suonpää) ja tuumii, että tuostapa saan itselleni oivallisen, kiltin ja hyväsydämisen vaimon. Yhteiselo onkin rauhaisaa ja riidatonta, tavallista arkea toistetaan toiston perään kiehtovalla tavalla ja nukahdetaan tiiviisti käsi kädessä. Liikeradat alkavat kuitenkin kulkemaan hitusen toistensa jäljessä ja Aalon katse harhailla jossain toisaalla. Kaikki on näennäisesti hyvin, mutta joku tai jokin polttelee mieltä ja ruumista, ja kutsuu luokseen. Miten nerokkaan yksinkertaisesti onkaan kuvattu sisäistä levottomuutta!

 Aalo vastaa mystiseen kutsuun ja pian alkaa öisin juosta ihmissutena metsissä ja soilla, palatakseen taas aamuksi aviopuolisonsa viereen. Mies ei aluksi osaa aavistaa mitään, mutta jokin on pielessä. Susipuvussahan tässä ei kuitenkaan juoksennella, vaan jorataan sydämen kyllyydestä glittertoppi päällä ja maalataan seinään iskulauseita (rakkaus, elämä, vapaus, luovuus) jumputtavan musiikin tahdissa. Viimeistään tässä vaiheessa koko tarina aukeaa aivan uudella tavalla, eikä tässä ole kyse enää pelkästään Metsän Hengen kutsuun vastanneesta kahlituksi itsensä tunteneesta naisesta vaan paljon isommista jutuista. Jokaiselle katsojalle tarina aukeaa varmaankin eri tavalla, mikä tai kuka kenenkin elämää hallitsee tai kahlitsee, mikä on normienmukaista käytöstä, miten pitkälle voi mennä loukkaamatta toista, mistä saada rohkeutta päästää irti ja antaa toisen mennä. Isoja ratkaisuja joutuvat tekemään niin Priidik kuin Aalokin, kipeitä ratkaisuja.


 Erityisen suuren vaikutuksen liikekielen ja musiikin lisäksi minuun teki Maija Anderssonin Aalon herkkyys ja tietynlainen rauhallisuus, josta huomasi silti, että pinnan alla kuohuu. Sauli Suonpää on kuulunut vuosikausia suosikkinäyttelijöihini ja aina on ilo huomata taas jotain uutta ilmaisussa ja siten jälleen yllättyä, katsoa jatkossa taas uusin silmin. Tämänkaltaista pienimuotoista haluaisin nähdä enemmänkin (loistavana esimerkkinä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa nähty "Ruokahissi", joka on yksi parhaimmista näkemistäni jutuista).

 Sudenmorsian on ehdottomasti yksi teatterikevään helmiä, ja suosittelen lämpimästi kaikille! Itsekin haluaisin mennä uudelleen katsomaan.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).