Täällä Pohjantähden alla / Väylä

 "JUMALAUTA MÄ NAUTIN TÄSTÄ!" *

Tuplanäytöspäivä teatterin parissa, paras tapa viettää vapaapäivääni. Moni ihmettelee, minulle ihan normaalia. Miksi reissata toiseen kaupunkiin vain yhden näytelmän vuoksi, jos on mahdollista katsoa kaksi? 

 En nyt aio kirjoittaa perinteistä blogikirjoitusta. Minun blogini, minun sääntöni. Muistan ostaneeni molempiin näytelmiin lipun huhtikuun alussa, samana päivänä. Molemmista olin sitä mieltä, että liput tulevat menemään kuin kuumille kiville eli kauppa käy. Ennakointi kannatti, sillä teatteripäiväni molemmat näytökset olivat loppuunmyytyjä. Näytösten välissä tein muuten taas yhden haastattelunkin, josta lisää ehkä jo ensi viikolla. 

(c) Nico Bäckström

 Päivänäytöksessä (tai tarkalleen näytös alkoi klo 12) yksi peruskivistämme - Täällä Pohjantähden alla. Laskujeni mukaan kuudes näkemäni versio ja tällä menolla ehdin nähdä vielä monta ennen kuin minusta aika jättää. Tämä PITÄÄ nähdä ja tehdä aina tietyin väliajoin. Nyt Lauri Maijalan ohjaus. Liki neljän tunnin kesto, kaksi väliaikaa. Katsomo täynnä nuorisoa ja hiukan myös iäkkäämpää väkeä, toki muutama keski-ikäinenkin. Lavalla parhaimmillaan 24 näyttelijää. Siinä on jotain äärimmäisen ylevää kun liput liehuvat, silmät leiskuvat, ääni kohoaa, astellaan yhtenä rintamana ja käsi puristuu nyrkkiin. Teki mieleni itsekin ponkaista pystyyn ja huutaa "Antakaa saatana mullekin lippu mitä heiluttaa!" Julistaa ääni käheänä aatetta ja laulaa työväenlauluja. Ensimmäisellä väliajalla nuoriso hyräilee Akselin ja Elinan häävalssia, toisella väliajalla on hiljaista. Kukaan ei räpellä kännykkää. Iäkäs keppiin tukeutuva herrasmies lähestyy kahta nuorta poikaa, kysyy jotain. Keskustelevat hetken. En kuule tarkemmin, mutta liikutun. Teatteri yhdistää. Takaisin katsomoon. Tässä me olemme suurena joukkona taiteen äärellä, yli sukupolvirajojen. Istumme hiirenhiljaa. Loppuaplodit ovat pitkät. Poskiani kuumottaa kauan, käteni tärisevät. Vaikuttava kokonaisuus ja onnistunut lopputulos silloin, jos ja kun herättää kysymyksiä ja tiedonjanon, syviä mietteitä ja keskustelua. (*lainaus eräästä kohtauksesta)

(c) Juho Uusitalo

 Illaksi piskuiseen Teatteri Jurkkaan, jossa Rosa Liksomin kirjaan perustuva Väylä. Mikko Roihan ohjaus. Näyttämöllä Ella Mettänen, joka on aina ilmiömäisen taitava. Ilmeikäs, ja mikä rauha ja läsnäolo. Arvostan ja ihailen häntä suuresti. Kirja ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta onhan se nyt tämän jälkeen luettava. Nuori tyttö saattaa lehmiä Ruotsin puolelle turvaan Lapin sodan kynnyksellä ja melskeissä. Jestas miten intensiivinen parituntinen monologi, jossa piirtyi elämän koko kirjo ja karuus rujonkauniisti herkullisella murteella maustettuna eteemme, lehmineen kaikkineen. Neito kasvaa naiseksi. Uskallamme tuskin hengittää katsomossa. Unohtuu täysin se, että oven takana autoja ja jalankulkijoita, puheensorinaa. Muu maailma. Hyttysen ininä korvissa, teki mieli huitaista. Runsaat loppuaplodit, hämärässä liikutuksesta kiiluvat silmät. 

 Kaksi hyvin erilaista ja silti samankaltaista näytelmää onnistuin valitsemaan samalle päivälle. Toisessa koko kansakunnan kasvu, toisessa yksilön. Lähihistoriamme tositapahtumien vaikutus tavallisen ihmisen elämään. Suuria ja pieniä tarinoita, molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat yhtä mieleenpainuvia. Pistävät ajattelemaan.

 Lähdin kotimatkalle väsyneenä mutta onnellisena, sielu ravittuna. Eläköön teatteri!

(Pohjantähti Kansallisteatterissa ainakin 14.3. asti, Väylä on Jurkan lisäksi mahdollista nähdä myös Lahden Kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Hankkikaa liput HETI!)